Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste koronakaranteeni. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste koronakaranteeni. Näytä kaikki tekstit

torstai 21. toukokuuta 2020

Karanteeni kulkee, koirat haukkuu



Koronakaranteenissa alkaa näkyä pieniä valonpilkahduksia. Paikkoja avataan vähän kerrallaan varovasti tutkaillen. Kun tilanne on kaikille uusi ja erilainen, on eri vaihtoehtoja testattava. Uskon, että valtiovallan on käytännössä mahdotonta tehdä oikeita päätöksiä. Jokainen päätös on kumarrus jollekin ja pyllistys toiselle - ihan kuin maailmassa ylipäätäänkin. Tavallista mikään ei edelleenkään oli - kävimme viime viikolla kirjastossa, joka teoriassa oli auki, mutta meno oli kuin Ilmestyskirjasta. Kirjoja saa vain varausten kautta ja varaushyllyllä kävellessä on fiilis kuin koko ajan joutuisi varomaan kanssalainaajia. Minulle hommasta jäi hieman makaaberi fiilis, vaikka olenkin todella iloinen, että kirjastot avautuivat ensimmäisten paikkojen joukossa.

Koko yhteiskunta taiteilee kahden pahan välillä. Jos maata ei aleta avaamaan, rahatalous menee niin kuralle, että nousu menee päivä päivältä mahdottomammaksi. Käytännössä raha on saatava liikkumaan ja ihmiset töihin. Ja jotta yhteiskuntaan saadaan liikettä, se tarkoittaa, että on pakko saada ihmiset liikkumaan ja kuluttamaan.

Toisaalta taas - jos liikettä tulee kerralla liikaa, on vaarana, että virus saa happea hiiliin ja alkaa loimuta taas täydellä liekillä. Sen lopputulos on lisää vainajia - ja lopulta se, että tiukat rajoitukset tulevat arkeemme uudelleen. Se olisi sosiaalisen ja taloudellisen elämän katastrofi.

Eniten pelkään velkaantumista. Nyt kriisin aikana on velkaa jouduttu ottamaan markkinoilta todella vapaalla kädellä. Kalliit ratkaisut on nuijittu pikavauhtia läpi kuluja liiemmin miettimättä ja rahoituksen ainoa keino on velka. Ja kun maailmanmarkkinoilla kaikki kansantaloudet ovat samalla velkakukkarolla, se nostaa myös rahan hintaa. Siis nyt ollaan otettu pikavauhtia enemmän ja kalliimpaa velkaa kuin aikoihin. Enkä syytä tästä hallitusta - näin on ollut pakko toimia.

Omalla harkinnalla

Me teimme omassa perheessä päätöksen, että pienin jää vielä kotiin, vaikka eskari alkoikin. Parin viikon takia on turha laittaa lasta riskialttiiseen paikkaan. Lisäksi eskarilaisten arki oli monin tavoin niin rajattua, että se vaikuttaisi väkisin opiskelumukavuuteen. Ja kolmantena syynä oli se, että parin viikon lisäpoissaolo ei lapsen oppimisen kannalta olisi mitenkään merkityksellistä. Onneksi asiassa sai käyttää omaa harkintaa.

Eniten päätöksessä harmitti lapsen puolesta. Hän ei näkisi koko kevätlukukaudella koulukavereitaan, joihin oli kiintynyt ja luonut kaverisuhteita. Olisi ollut reilua saada heipatella kaverit ja kiittää opettajia hyvästä työstä, jota he ovat tynkävuoden aikana tehneet. 



Lepolomalla

Viisas ihminen nai itseään viisaamman puolison. Toissa viikolla vaimo puhalsi kotona pelin poikki ja puki päälleen erotuomarin paidan. Kuulemma minun ja pienimmän välinen kymmenen viikon symbioosi alkaa näkyä kummassakin - eikä hyvässä mielessä. Pientä riitaa ja sanomista tulee vähän joka asiasta ja sietokyky toiseen nähden on samoissa lukemissa kuin Vorkutan lämpötila kesäkuussa.

Ja olen samaa mieltä, liika on liikaa. Päivät samoissa nurkissa samoja asioita toistaen käy pidemmän päälle kaikkien sielun kulmaan. Teimme ratkaisun, että minä lähden viikonlopuksi käymään Uimaharjussa ja lapsi saa olla kotona äidin helmoissa. 

Viikonloppu omassa rauhassa tekikin hyvää. Siivosin, tein pihatöitä ja tyhjentelin taas taloa. Olen kyllä kiitollinen nykyajan kierrätysmahdollisuuksista. Metallit, pahvit, paperit ja turhat vaatteet sain osin menemään kierrätysastioihin. Kävin tekemässä perinteisen retken hautausmaalle ja viemässä isälle 70-vuotiskukat. 

Ihmisen pahin vihollinen on 80-luvun tietosanakirjasarja. Niin kiehtova kuin Spectrum olikin lapsena, niin hävitettäessä se on yksi saatana. Toivottavasti tein hommat oikein - eli kansipaperit energiajätteeseen, kannet irti ja pahvinkierrätykseen. Ja sivut menivät puolestaan paperinkierrätykseen. Tuollainen 80-luvun laadukas kotimainen kirjapainotyö on melkoisen työlästä purkaa osiin. No nyt se manuaaligoogle on pois mielestä.

Lopputulos tyhjennyksestä kuitenkin oli fiilis, että vanhaa taloa on mahdotonta saada tyhjäksi. Kun yhden nurkan saat putsattua, sen alla odottaa toinen. Tavaraa on talon jokainen huone täynnä - on tietenkin, koska sitä on joku 70-luvulta saakka sinne kerännyt. Ja kun talon alkuperäinen omistaja oli sodan aikaista sukupolvea, niin jokainen keppi ja tikku tallennettiin visusti talteen - "jos sitä vielä joskus sattuisi tarvitsemaa".

Rakastan tuota paikkaamme maalla. Olen edelleen sitä mieltä, että siellä on oma jäljittelemätön tunnelmansa. Rakastan sen hiljaisuutta ja rauhaa. Harvassa ovat paikat, joissa voit istua illalla juomassa etupihalla tunnin verran olutta ilman, että näet ketään - mutta silti olet ruutukaavalla ja sivistyksen keskellä. 

Pienen "Hermoloman" jälkeen taas jaksaa aivan uudella sykkeellä.


Pikku bisnekset koko ajan mielessä

Parin kuukauden pakkoloma hieronnoista on selkeyttänyt omiakin ajatuksia. Kaipaan sitä työtä ja haluaisin tehdä sitä enemmän. Sen takia olen nyt pikkuhiljaa katsellut mahdollisuuksia alkaa rakentaa asiasta myös pikku bisnestä. Lappeenrannan sopivat toimitilat ovat melko kiven alla - ehkä olen kranttu tai sitten liian varovainen. Mutta vähän kerrallaan.

Edes kamala korona ei karkoittanut omia yrittäjyyshaaveita. Palkkatöitä aion tehdä niin kauan kuin niitä riittää - koska viihdyn ja tykkään työstäni. Mutta siihen sivuun mahtuisi hyvin myös pala pientä yrittäjyyttä. 

Näen oman haaveeni kehon hyvinvoinnin tienä, joka kehittyy pikkuhiljaa. Nyt olen hankkinut vasta ensimmäisen osan koulutuksista, joita lopulta tavoittelen. Tietyllä tapaa unelmoin, että tekisin työtä, oppisin siitä ja lisäksi opettelisin lisää myös uusien koulutusten kautta. Kokemuksesta ja koulutuksesta rakentuisi monipuolinen osaamispankki ja hyvinvoinnin tavaratalo, jossa asiakkaiden ongelmat ratkeaisivat yhdellä pöydällä. 

Uskon eräänlaiseen fuusiohoitoon - eli siihen, etten toimi vain yhden nimikkeen alla, vaan hoidan asiakkaan ongelmaa niillä keinoilla, joita se vaatii. 


"Metsolat"  - 90-luvun helmi

Karanteeniaikana otimme urakaksi kahlata läpi Yle Areenan kautta näkyvän Metsolat-sarjan. Muistan, kun katsoin sarjaa alkuperäisenä esittämisaikana ja kyseessähän oli oman aikansa jättituotanto - sekä valtava  yleisömenestys. Jotkin kohdat ja etenkin hahmot olivat jääneet aika hyvin mieleen. Enemmän oli kuitenkin painunut muistojen unholaan ja kokemus oli, kuin katsoisi uutta sarjaa. 

Nyt Metsoloita katsoi uusin silmin. Siitä erottaa helpommin, kuinka hyvä ajankuva sarja oli. Siinä käsiteltiin Metsolan perheen lisäksi myös koko sen aikaista suomalaista yhteiskuntaa ongelmineen ja oireineen. Lama oli yhtenä pääosan esittäjänä ja toi mukanaan devalvaation, valuuttalainat sekä keskikaljakuppilat. Hyvän sarjan tunnusmerkki oli se, että monessa kohtaa huokaisin mielessäni - tai ääneen, että "Oi, muistan muuten ton!!"

Sarja toimii edelleen- yllättävän hyvin. Henkilöhahmot ovat uskottavia, normaaleja ja samaistuttavia. Elämä on tavallista ja juuri sen vuoksi epätavallisen kiinnostavaa. Metsolat oli varmaan ensimmäinen sarja, jossa yrittäjyys nousi tapetille sarjan päähahmojen kautta. Yleensähän sarjoja tehdään enemmän tai vähemmän menestyjistä. Tosin minään yrittäjyyden markkinointikeinona tuo sarja ei toimi - raakarealismi enemmän karkottaa kuin houkuttelee yrittämään. 

Ihmetystä aiheutti sarjan hidastempoisuus ja tyhjäkäynti. On nykypäivänä erikoista, että sarjan jaksoissa on kohtauksia, jotka eivät liity juonenkulkuun mitenkään. Niissä tehdään jotain arkista ja tylsää. Tuollaisia kahvinkeittokohtauksia katsoessa mietin koko ajan, että mihin ihmeeseen tämä liittyy - ymmärtämättä, että ennen ilmeisesti tehtiin sarjaan täytettä, jotta saadaan aika täyteen - tai sitten ei vaan ollut kiire juoksuttaa juonta koko ajan eteenpäin. Nykypäivänä koko Metsoloiden tarina kuvattaisiin todennäköisesti niin, että sarjan pituus olisi alle puolet alkuperäisestä.

Sarjassa on hyvää se, että se uskoo perihyvyyteen. Sarjan hyville hahmoille käy hyvin ja pahoille huonosti. Voin kuvitella, mitä palautetta Kari Kaukovaaran esittäjä Juha Hyppönen on saanut kaupan kassalla tempuistaan. Ihmiset ovat inhimillisiä vikoineen ja virheineen. Se auttaa katsojaa antamaan myös itselleen anteeksi omat pikkuviat. Ei se ihme ole, että ihmiset juo, jos kerta Erkkikin.

Suosittelen sarjaa - en vain nostalgian takia, vaan siksi, että siitä näkee, millainen Suomi oli silloin, kun se oli Suomi. Äkkiä huomaa, kuinka paljon on muuttunut - ihmisissä ja yhteiskunnassa. Oikeasti tällaisia sarjoja pitäisi tehdä enemmän. Hyvänmielen ohjelmia, joissa syke ei ole koko ajan sata, vaan katsojalla on fiilis kuin olisi joidenkin tuttujen elämässä sivustaseuraajana. Aina ei ole tarvetta heittää juonta överiksi ja rakentaa liian monimutkaisia juonikuvia. Joskus tekee hyvää katsoa matalatempoista ja perihyvää ohjelmaa.

Karanteeni kulkee ja koirat haukkuu - koetetaan pysyä kyydissä!

lauantai 9. toukokuuta 2020

Koronaviikko ehkä 7 tai 8 - torju kyllästyminen



Viikon kuumin kysymys blogissa on, että "Voiko omaan perheeseen kyllästyä?". Kyllä voi - ja kun elämä ajelee samaa arjen rautatietä päivästä toiseen, se on jopa ymmärrettävää. Kun kaikki kulkemaan luodut perheenjäsenet sullotaan vapaaehtoisella pakolla tiilenpäitä lukemaan, alkaa parhaissakin läheissuhteissa esiintyä mikrovaurioita. Ei kukaan jaksa loputtomiin hengailla vain "ihan vaan meidän kesken".

Pieni kyllästyminen ei tarkoita, että perheestä pitäisi päästä eroon - saatikka, että perhettä pitäisi vaihtaa. Eikä kyllästyminen tarkoita, että se keskinäinen rakkaus tai halu olla yhdessä lopullisesti vähenisi. Se tarkoittaa ainoastaan sitä, että urautumiselle ja elämän yksiulotteisuudelle täytyy tehdä jotain. Jos tilat tuntuvat ahtaalta, ainoa parantava tekijä on tuulettaa. Normaalissa arjessa olemme sekä yhdessä että erikseen. Tapaamme muita ihmisiä ja käymme kodin ulkopuolella.

Olemme nyt ajelleet tätä koronajunaa ehkä kahdeksisen viikkoa (koska en pidä tukkimiehenkirjanpitoa, ajantaju häviää). Päivät kulkevat piinallisen samaa rataa ja voin melkein silmät ummessa mennä arkipäivät aamusta iltaan tekemättä isoakaan harha-askelta. Ja kyllä - vähitellen minuakin alkaa väkisin kyllästyttää.

Omalle kyllästymiselle ja väsymiselle täytyy tehdä jotain. Murjottaminen ja mykkäkoulu ovat helvetin huonoja ratkaisuja - ei niin, että asiasta mitään tietäisin, mutta olen kuullut. Kelpo ratkaisu olisi varmaan tuottaa elämään uutta sisältöä ottaen huomioon tilanteen sallimat rajat. Vaikka elo on suljettu melko lailla rajattuun ympäristöön, voi aina kehittää jotain "pientä". Pienessä, kierossa mielessäni loin muutaman kohdan elvytyspaketin karanteenin turruttamiin perheisiin.

Tässäpä siis viisi keinoa torjua kyllästymistä:


1) Kutsu puoliso treffeille

Kun perhe on 24/7 kylki kyljessä kiinni, jää aikuiten aika väkisin vähiin. Parisuhteet ovat koetuksella, kun jaloissa pyörii alati lapsia ja omaa tilaa vanhempien kesken ei löydy edes kivenkolosta. Normaalissa arjessa etenkin lapset käyvät kotona vain syömässä ja nukkumassa. Aikuisten on paljon helpompaa varastaa pieni tuokio kahden kesken ja lapset sekä muut häiriötekijät on todennäköisempää saada raivattua pois jaloista. 

Vaikka elämä on poikkeuksellista, on myös aikuisten oma aika syytä säilyttää. Poikkeustilan siirtäminen parisuhteeseen, voi tarkoittaa koko suhteen jäähtymistä ja lopputulos voi olla merkintä valtakunnallisessa erosarakkeessa. Kaikkien parisuhdeterapeuttien ykkösohje onkin, että töitä on tehtävä, koska mitään ei saa ilmaiseksi.

Puolison voi helposti kutsua pienille treffeille. Ravintolan sijaan treffit voivat olla salaiset aamukahvit ennen kuin lapset heräävät tai se voi olla shampanja-picnic olohuoneen lattialla, kun lapset ovat nukkumassa. Ja jos aikaa ei muuten löydy, niin radikaalein ratkaisu on laittaa lapset keskenään pihalle ja ovet lukkoon saatesanoilla "Vettä on pullossa, ruokaa on kylmälaukussa ja ovikelloa saa soittaa, jos jostain vuotaa verta tai ruumiinosien määrä ei täsmää alkuperäiseen". 

Treffit saa aikaan myös vaikka yhteisestä ruuanlaitosta. Lapsia ei tunnetusti keittiöön saa kuin pakolla syömään - muina aikoina ne penteleet osaavat loistaa vain poissaolollaan. Ottakaa lasi viiniä, kuunnelkaa hyvää musiikkia ja tehkää yhdessä ruokaa. Kuin huomaamatta löydät ehkä viereltäsi sen saman tyttösen/poikasen, johon joskus vuosia aiemmin tutustuit.

Treffit syntyvät ajasta ja ajatuksesta, eivät vain tilasta ja tekemisestä. 



2) Viettäkää luontoretki takapihalla

Karanteeniajan vitsauksia on, että matkoille ei pääse, eikä oikein kotoakaan voi liikkua. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö voisi tehdä omia pikku retkiä. Kukaan ei kiellä ottamasta telttaa ja makuupusseja ja viettämästä vaikka luontoretkeä takapihalla. 

Perheretki alkaa pienestä kävelystä lähimetsässä sekä asiaankuuluvista eväistä. Jos lähellä ei ole metsää, voi aina ajaa kaupungin luontopoluille tai ulkoilualueille. Tai kävelkää vaikka järven rantaan ja ihailkaa vapaana vellovaa ulappaa. Voileivät sekä termarikahvi luovat elämyksen, joka irrottaa arjesta. Iltaruuaksi metsäretkellä tarjotaan syntisen rasvaista makkaraa, trangialla tehtyä retkimuonaa sekä tietenkin jotain makeaa. 

Metsäretken jälkeen voitte kerääntyä telttailemaan. Kertokaa kummitusjuttuja tai iltasatuja ja nukkukaan raittiissa ilmassa. Kääriytykää makuupussien kahisevaan lämpöön ja kuunnelkaa ympäristön ääniä. Meillä se tarkoittaa pururadalta kuuluvaa kävelysauvojen naputusta sekä tunnin välein kaahaavia tavarajunia, mutta onhan se silti erilaista.

Vaikka läheisyys ei katoa, vaan pikemminkin lisääntyy, muutos tulee siitä, että läheisyys suljetaan toisenlaiseen kuoreen. Pako pyykkien ja likaisten astioiden keskeltä uuteen maisemaan, piristää ja saa näkemään elämän toisella tapaa. Aina ei tarvitse lähteä kauas, että tuntee tekevänsä jotain erilaista.



3) Pitäkää levyraati

Kaikki tätä blogia lukeneet tietävät, että nuorisomusiikki on käytännössä paskaa. Kuunnelkaa hetki Eevil Stöötä ja olette valmiita tappamaan itsenne - tai ylipäänsä jonkun. Ja tuota sontaa nuoriso työntää korvistaan sisään tuntitolkulla vapaaehtoisesti. Itse asiassa en edes muista, miltä teini-ikäisten korvat näyttävät, koska ne on yleensä puettu jonkinlaisiin kuulokkeisiin. 

Mutta entäpä jos kyse on ymmärtämättömyydestä? Entä jos oppisimme pitämään nuorison musiikista, kun siihen saisi perusteellisen peruskurssin. Uskon jopa, että lapsetkin mieluummin opettaisivat kuulemaan heidän musiikkiaan oikein sen sijaan, että joutuvat sietämään kalkkisten murhaavia katseita. 

Kun olin lapsi, ei musiikkia näkynyt mistään. Jopa kuuntelu oli vaikeaa ennen kuin Radio Mafia keksittiin 1990. Käytännössä ainoa paikka nähdä minkäänlaisia musiikkivideoita oli Levyraati-niminen tv-ohjelma. Jonneille tiedoksi, että Levyraadissa arvostelijaraati kuunteli musiikkikappaleita ja antoi niille arvosanan sekä pienen kipakan arvion. Tuossa voisi olla ideaa myös perheen kesken.

Kokontukaa sohvalle soittamaan vuoronperään omia suosikkibiisejänne. Siinä saisi uutta näkökulmaa musiikkiin ja samalla voisi pakottaa nuorison kuuntelemaan kerrankin kunnon musiikkia. Nykyaikahan ei pakota vain kuuntelemaan musiikkia, vaan hommaa voi laittaa hifimmäksi videoiden kautta. Musiikin avulla myös tuon alati liikkuvan nuorison saattaisi saada istumaan paikallaan edes tunniksi.

Niin ja eihän tätä tarvitse rajoittaa vain musiikkiin. Kukaan ei kiellä pitämästä levyraatia vaikka tube-videoista, TikTokeista tai podcasteista. Tärkeintähän on tutustua toisen aikakauden maailmaan ja keksiä, mitä siellä nuorison luurien sisällä liikkuu. 

Vaikka nuorisomusiikki toisinaan hieman kääntää V-nuppiani kaakkoon, olen silti onnellinen, että oman perheen nuoriso ylipäänsä kuuntelee musiikkia. Minulle musiikki on ollut läpi elämän eräänlainen tunteiden kanavoimistapa. Kuuntelen usein musiikkia täsmäämään omiin tunnetiloihini ja koetan kertoa musiikin avulla myös itselleni, mitä mielessä liikkuu. Tätä samaa näen myös nuorisossa - ja se on hyvä.

4) Viettäkää leffailta

Elokuviin ei pääse, mutta mikään ei estä tekemästä leffateatteria omaan kotiin. Kuten jo ennustin, Netflixin ja muiden striimauspalveluiden tilaajamäärät räjähtivät koronakriisin alun jälkeen. Se tarkoittaa, että elokuvia on tarjolla. Valitettavan usein vaan jokainen katsoo omaa elokuvaansa omassa talon omassa nurkassa omilta laitteiltansa. Yhteisöllisyys uupuu. 

Hankkikaa kunnolla mässyä ja poppareita. Laittakaa verhot kiinni ja sulkekaa puhelimet. Etsikää elokuva, jota jokainen voi katsoa. Älkääkä tyytykö perinteisiin vaihtoehtoihin, vaan etsikää jotain uutta ja yllättävää. 

Yhteisen elokuvan löytäminen on sitä vaikeampaa mitä enemmän eri ikäistä sakkia perheessä elää. Mutta vuosikymmenen lasten kanssa eläneenä olen aika varma, että sopiva vaihtoehto löytyy, kun näkee vaivaa. Aikuisille tekee joskus hyvää katsoa ns. lasten elokuvia, koska niitä on yleensä rakennettu usealle tasolle, jolloin lapsi näkee elokuvan eri tavalla kuin aikuinen.

Ja jos Netflix on tavoittamattomissa, on olemassa halvempiakin vaihtoehtoja. Yle Areena on nyt kriisin aikana parantanut juoksuaan ja tarjoaa katsottavaa kaikenikäisille. Lisäksi halpa vaihtoehto on vaikka selata tori.fi -valikoimaa ja ostaa toisten käytettyjä. Vaikka maa on kiinni, niin posti sentään kulkee.


5) Ulkomaanmatkasimulaattori

Minä kaipaan matkoille. Kaipaan vaikka sitä, että pääsen Viipuriin syömään ja ostoksille. Siis ylipäänsä sitä, että voin näyttää passiani tiukkailmeiselle tullivirkailijalle ja pääsen käymään vieraassa paikassa. Tämä yhteen osoitteeseen sulkeminen tekee sitä.

Mutta voisihan sitä rakentaa ulkomaanmatkasimulaattorin. Pientä viitseliäisyyttä se vaatii - ja hyvää mielikuvitusta. Mutta ei se tekemätön paikka ole.



Tallinnan laivalle

Otetaan aluksi hieman kevyempi versio eli mennään perheen kesken Tallinnan laivalle. 

Homma alkaa sillä, että pakkaatte matkalaukkuihin vaatteet sekä tarvittavat tykötarpeet. Sitten hyppäätte paikallisbussiin ja ajelette sillä edestakaisin muutaman tunnin. Kaikkein autenttisin tunnelma tulee, jos pystytte valitsemaan aamuyön reittibussit. Niissä on humalaisia matkaajia suunnilleen sama konsentraatio kuin Tallinnan reissubusseissa. Tätä optiota en tietenkään suosittele pienten lasten vanhemmille.

Kun bussimatka on ohi, sulloudutte kaikki laukkuinenne asunnon tuulikaappiin. Siinä jonotatte sitten "laivaan" reilun puolisen tuntia tiukasti yhteen ahtautuneina. Tunnelmaa lisätäksenne voitte äänittää kaiuttimiin soimaan virolaisella aksentilla tehtyjä kuulutuksia Tax-free shopin avautumisesta sekä risteilyn kuumista tarjouksista. Tässä vaiheessa on aiheellista kirota laivan henkilökunnan hitautta sekä kovaan ääneen kailottaa siitä kylmästä oluesta, joka kohta odottaa laivan pubissa.

Kun lopulta pääsette laivaan, on vuorossa hyttiin majoittuminen. Koko perhe sulloutuu yhteen huoneeseen ja koettaa saada matkalaukut mahtumaan sisään. Perheen jäsenten sängyt on sijoitettu huoneeseen niin, että turhan lattiapinta-alan määrä on rajoitettu minimiin. Jos simulaatio halutaan viedä loppuun saakka, on pihalle tuotu pieni bajamaja simuloimaan laivahytin minikokoista vessaa - mutta tämä versio on vain varakkaimmille. Loppujen simulaatiota voi tehostaa sillä, että kaikki saavat käydä vain vessassa ja iltasuihku tehdään kokonaisuutena pelkästään Wc:n käsisuihkulla huljutellen.

Kun majoitus on saatu tehtyä loppuun, on vuorossa legendaarinen seisova pöytä sekä tax free -ostokset. Keittiöön on tuotu loputon määrä savulohta sekä katkarapuja ja niiden kaverina on kumiperunoita sekä ylikypsäksi haudutettua naudan paistia. Tunnelma tulee siitä, että jokainen perheenjäsen pyrkii saamaan lautaselleen ensimmäisenä eniten syötävää. Mitä enemmän jonossa käytetään kyynärpäitä, sen aidompi tunnelma on.

Aikuisille on laitettu pyödän kulmalle kolmen litran tonkka sekä valkoviiniä että punaviiniä. Viiniä otettaessa on joka kerta syytä kovaan ääneen todeta, että "juodaas nyt, kun kerta on ilmaista!".

Tax free shop on tehty yhteen erilliseen huoneeseen. Myymälään on koottu vintiltä kerättyjä "design-vaatteita", joihin on ripustettu hintalaput. Siinä sitten kilpaa ostetaan vaatteita, jotka ostohetkellä näyttävät aivan täydellisiltä, mutta jotka kotona todennäköisesti jäävät kaapinperukoille häpeämään. Yhden henkilön rooliksi jää päivitellä laivan halpoja hintoja sekä miettiä, paljonko ne Viron eurot on Suomen euroiksi käännettynä.

Vanhemmille on malliksi käyty kaupasta pari laatikkoa Pirkka-olutta, joiden päälle on tulostettu hieman fiinimmät etiketit. Noita kaljalaatikoita sitten kuljetellaan pitkin takapihaa liian heppoisilla olutkärryillä. Parhaat pisteet saa, jos olutkärrin saa kumoon ja tölkit leviävät vekkulisti pitkin pihamaata. 

Ilta päättyy siihen, että lapset pakotetaan aikaisin nukkumaan ja vanhemmat pukevat päälleen yökerhotamineet ja menevät yökerhoon. Alkuillasta soitetaan kaiuttimista täysillä vironkielistä käännöspoppia ja loppuillasta hoilotetaan karaokea niin, että naapuritkin kuulevat perheen olevan matkoilla. Korkeissa laseissa on värikkäitä drinkkejä sateenvarjoineen ja tähtisädetikkuineen.

Jos perheessä on aikuisempia lapsia, heidät voi simulaatiossa palkata baarin työntekijöiksi. Roolin oikea vetäminen vaatii ylimielisen asenteen sekä täydellisen kielitaidottomuuden. Ja lisäpisteitä suorituksesta saa, jos onnistuu toimittamaan tilaukset väärin. "Ai sa halusi lonkero ja fisu, ma luuli, ett se ol punkero ja kosu".

Siinä sitten, kun koko iloinen perhe herää aamulla samasta huoneesta voi todeta, että olipahan risteily.


Kanarian saarille

Seuraava matka vaatii hieman pidemmälle vietyä roolisuorittamista. Aloitus tässäkin on samanlainen eli pakataan tavarat (mielellään hieman isompi matkalaukku kuin edellisessä simulaatiossa) ja lähdetään bussilla kohti "lentokenttää". 

Bussimatkan päätteeksi kaikki ahtautuvat lentokoneeseen kolmeksi tunniksi. Toimiva lentokone saadaan aikaan sullomalla keittiönpöydän tuolit liian ahtaasti yhteen ja istumalla omat polvet suussa ja naapurin niska nenässä kiinni sellaiset kolmisen tuntia. Toki matkan viihtyvyyttä voi kasvattaa näyttämällä matkustamon etualalla matkatelkkarista jotain espanjaksi dubattua Uuno Epsanjassa-elokuvaa.

Koneessa tarjoillaan tietenkin mikrolämmitettyjä eineksiä. Paras vaikutelma tulee, kun einesten lämmitys jätetään sopivasti kesken niin, että ruuan toinen laita on tulikuuma ja toinen suunnilleen jääkaappitilassa. 

Lentokoneen jälkeen hypätään taas bussiin ja matkustetaan "hotellille". Tässä kätevin tapa simuloida on ajaa toiselle puolen kaupunkia - mielellään sinne räkäisimpään lähiöön - ja kävellä siellä matkalaukkujen kanssa puolisen tuntia. Jos uskallusta riittää, voi paikallisilta ihmisiltä kysellä, että "jokos se "Hotel Azul y Blanca" ois tässä lähellä?". Ja suomalainen ei kielitaidottomuuttaan tunnusta, vaan kaikki kysymykset tehdään espanjaksi sanakirjaa hyväksi käyttäen (jonneille tiedoksi, että sanakirja on paperille painettu Google translator).

Hotelliksi kelpaa tietenkin samanlainen huonesimulaatio, joka jo tehtiin tuossa Tallinnan laiva- casessa. Koska ollaan ulkomailla, niin hanavettä ei tietenkään voi suositella juotavaksi, vaan huoneeseen varataan litroittain taskulämmintä pullovettä.

Majoittumisen jälkeen koko perhe menee uima-altaalle ottamaan aurinkoa ja nauttimaan etelän lämmöstä. Autenttisen tunnelman luomiseksi on Tokmannilta haettu vitosen kahluuallas, joka on täytetty haalealla vedellä. Ja vaikka tässä haetaan aitoa tunnelmaa, en silti suosittele ketään virtsaamaan uima-altaaseen. 

Jos takapihan lämpötila ei riitä, voi lämpöä lisätä pienten terassilämmittimien avulla. Niillä saa tunnelman helposti kohotettua hikisiin lukemiin.

Seuraavana olisi tuliaisten vuoro. Perheestä valitaan yksi henkilö esittämään paikallista paitakauppiasta. Paitakauppiaan valikoimiin on halpakaupasta käyty juuri ja juuri koossa pysyviä mahdollisimman räikeänvärisiä t-paitoja, joihin on tussilla kirjailtu teksti "I love Gran Canaria". Paidoista sitten huonosti murtaen Suomea puhuva perheenjäsen huutelee "Perkkele, viddu, osta paita kaunis nainen, sulle paras hinta, pakkanen perkkele".

Illalla vietetään tietenkin sikajuhlat. Grillissä tehdään kunnon annokset possua, joka valellaan tuhdilla määrällä grillikastiketta. Lisäksi isä ja äiti valellaan riittävällä määrällä punaviiniä, jotta he jaksavat tanssia Zorbasta aamuun saakka. Sikajuhlien päätteeksi jokainen perheenjäsen ottaa vielä lusikallisen risiiniöljyä, jotta saadaan varmistettua asiaankuuluva turistiripuli seuraavaksi päiväksi.

Tätä matkailua sitten jatketaan oman jaksamisen sekä kukkaron mukaan joko viikko tai kaksi. Todennäköistä on, että Suomen kesässä ei rusketus ihoon pääse tarttumaan, mutta ongelman estämiseksi suosittelen käyttämään itseruskettavaa voidetta. Sitten ruskettuneena on kiva ottaa muutamia valokuvia altaalta sekä huikeista maisemista.

Jännityksen vuoksi on syytä lähettää sukulaisille itse tehdyt kortit Kanarialta varustettuna kateutta herättävillä teksteillä. Suosituimpia tekstejä ovat "Viini on halpaa ja aurinko kuumaa" tai sitten "missään ei ole näin kauniita naisia kuin kanarialla - ja Kotkassa" sekä tietenkin "Täällä huojuvat palmut - ja minä".

Näillä eväillä sitä pahinta kaukokaipuuta saakin kätevästi torjuttua!!

Kestäkää vielä hetki ystävät, kesäkuussa alkaa Suomikin ehkä aukeamaan. 

perjantai 24. huhtikuuta 2020

Jälleen on karanteeniviikko lusittu

Sohva tulee näinä viikkoina tutuksi


Hovimuusikko Ilkan insta-live auki ja virtuaalikynä käteen. Suussa maistuu menetetty ravintola-ateria ja mielessä siintää aika, jolloin kaikki on niin kuin ennen. Viikko on taas tuonut elämään jotain uutta. Luoja oli suomalaisille armelias ja loi vanhan kateuskalenterin eli verokalenterin yritysversion. Business Finlandin jakamista rahoista saatiin keitettyä niin luinen soppa, ettei luurankojen joukosta meinaa lihaa löytää ollenkaan.

On käsittämätöntä, kuinka kateellisia ihmiset voivat olla rahasta, joka menee muille. En ihmettele, että suomalaisia sanotaan ainoaksi kansaksi maailmassa, joka on valmis maksamaan satasen siitä, ettei naapuri saa viisikymppistä. Näinä pimeinä karanteeniaikoina kateus saa vielä ihan uusia mittasuhteita, kun peräkammareissa hautuneet aivot saavat päähänsä lähettää huutokauppakeisarille kakkaa paketissa. Hävetkää nyt aikuiset ihmiset!

Valitettavasti maailman laki on sellainen, että kun ilmaista rahaa jaetaan, niin käsi ojossa ovat myös ketkut. En tuomitse, koska en tiedä hakemusten taustoja. Mutta syvästi ihmettelen, millaisella hakemuksella Postin palkkakuopassa rypevä toimitusjohtaja sai konsulttifirmalleen nyhdettyä sata tonttua riihikuivaa. Muutama mätämuna kusee aina hyvän idean, minkäs teet.

Koetan uskoa suhteellisuusteoriaan. Siis siihen, että Business Finlandin jakamista rahoista suhteessa suurin osa on mennyt niitä todella tarvitseville ja nämä julkisuuteen nuosseet porsaat ovat vain pieni lahjarahavuoren huippu, joka nousee massasta esiin.

Jotakuinkin samalta se meilläkin näyttää ennen kuin saa maalia pintaan.


Kätten töissä

Näin keväisin omakotitalon omistajat ovat täystyöllistettyjä pikku pihapuhteilla. Enkä jää heistä yhtään jälkeen. Ruohot on rapsuteltu kasvuvauhtiin ja lehdet on läjätty odottamaan muuntumista biojätteeksi. Myös pihakiikku sai viimeiset ruuvit paikalleen ja odottelee kiltisti terassilla kesän alkamista. Jonain vuonna me täällä kaakon haisevassa kainalossakin tulemme näkemään hellepäivän. Suorastaan herkuttelen ajatuksella, että köllähdän keinuun lukemaan ja tuuli hiljaa keinuttaa minut pikkusievään päiväuneen kesäauringon polttaessa kasvoni toispuoleisesti keitetyn ravun väriseksi.

Todennäköisempi vaihtoehto on, että kolme kuukautta odottelen pakkasten hellittämistä ja viimein elokuun takimmaisella viikolla tulee se yksi ja ainoa lämpimämpi päivä. Luultavasti se on muutenkin päivä, johon elämän kaikki aikaansaannokset on pakattu yhteen ohikiitävään hetkeen. Kun sitten päivä on ohi ja puolenyön maissa korkkaat rättiväsyneenä jääkaapin viimeisen oluen ja istahdat keinuun, jonka huomaat lasten pomppineen kesän riennoissaan topoliksi. 

Tämän kesän suururakka liittyy meillä maalaukseen. Pihamökki sekä pyöräkatos kaipaavat maalia pintaan ja mikäpä se - teoriassa - mukavammalta kuulostaa kuin heilua pikkuinen pensseli kourassa omilla vuokramailla. Tartteeko sanoa, että heti kun tällä viikolla sain esityöt maalaukselle tehtyä, meni taivas mustaksi ja lämpötila putosi juuri alle tarvittavan viiden asteen. Nyt sitten ikkunasta näkyy sellainen venäläisen torpan näköinen raakile, josta puolet maaleista on raavittu pois ja toinen puoli roikkuu pelkällä ajatuksella laudan pinnassa. Toivottavasti tuota raiskiota ei tartte montaa  viikkoa tuijotella, vaan keli sallii maalaustyöt. Luojalla on kiero luonne näissä pihahommissa.

Tottumus - tuo toinen luontomme

Kuuden viikon jälkeen alkaa kotona oloon todella turtumaan. Minulla se tarkoittaa sitä, että olen tottunut siihen, että päiväsaikaan täällä ei juuri sielunrauhaa työntekoon ole. Kun perhe on suljettu samaan kammioon, meno muistuttaa lähinnä Serranon perhettä. Mutta en kyllä valita - pääsääntöisesti meillä on omalla porukalla aina kivaa. Sopu antaa sijaa ja uskokin vahvistuu, kun muutaman kerran päivässä luot katseen taivaaseen ja lasket hiljaa kymmeneen. Se mietityttää, että mitenköhän siihen hiljaisuuteen tottuu, kun tämä joskus loppuu. 

Päiviin syntyy aina rutiinit. Loppujen lopuksi perheet toimivat aika lailla samalla tavalla päivästä toiseen ja arkipäivät voisi melkein vetää kellotta ja silmät kiinni. Minulle se vaihtelu syntyy nimenomaan noista pihatöistä, joilla saa iltoihin jotain väriä. Vaikeinta tässäkin on liikkeellelähtö. Niin kovin kutsuvasti tuo sohva aina työpäivän jälkeen kutsuu.

Jospa oiskin Luoja luonut minulle edes vähän kättentaitoja, niin nythän olisi oiva aika alkaa rakennus- sekä remonttihommiin kotona. Kerrankin nimittäin ois iltaisin vapaata aikaa ja energiaa. Koska kaltaisiani törötimpureita on Suomessa varmaan muitakin, niin jonkun kannattais hakea Business Finlandilta tukea sellaisten etä-timpuri-kurssien pitämiseen. Hommaan tarvittaisiin joku MacGyverin ja apupoika-Markun avioton lapsi, joka pystyisi kahdesta hammastikusta, kolmesta kävystä ja palasta maalarinteippiä rakentamaan kesämökin sekä purjeveneen neljälle. Homma ei minusta kuulosta mitenkään mahdottomalta. Ja olisin ekana jonossa kurssille. 

Milloinkahan tämä kesäasunto löytyy huutokaupat.com:sta?

Suomi menee kiinni

Viikon huonoin uutinen on ehdottomasti ollut se, että isommat kesätapahtumat laitettiin pannaan hallituksen päätöksellä. Päätös sinällään on erittäin ymmärrettävä, mutta sydän itkee verta kaikkien niiden yrittäjien puolesta, joille tuo päätös oli, jos ei kuolinisku, niin vähintään isomman luokan amputaatio. Festareiden ja kesätapahtumien poisjäänti ei koske ainoastaan suoraan festareiden järjestäjiä ja esiintyjiä, vaan myös isoa nippua pienempiä yrittäjiä, jotka repivät kapeaa leipää tapahtumien kyljestä. Ja valitettavan usein esim. tapahtumien ravintolayrittäjät ovat niitä samoja, joilta tämä poikkeustila on jo nyt vienyt leipää suusta. 

Eniten mietityttää vanha kotikaupunkini Savonlinna. Sitä savolaisten keidasta on kuritettu viime vuosina kerta toisensa jälkeen ja nyt tuli vielä yksi takaisku takaraivoon. Oopperajuhlien maineella ja suorilla tuloilla kesäkaupunki on elänyt pitkän ajan. Oopperat ovat tuoneet kaupunkiin ison turistivirran ja paksujen lompakoiden jättämät setelivanat. Nyt ainoa vana taitaa syntyä paikallisten yrittäjien kyyneleistä, kun Olavinkatu ammottaa tyhjyyttään. Sarkastisesti voisi sanoa, että vihdoin ne Savonlinnan keskustan (sekä isolla että pienellä kirjoitettuna) saavat sen, mitä toivoivat - että liikenne Olavinkadulla loppuisi. 

Jatkuu, jatkuu...

Summa summarum - taas on viikko eristyksissä kitkuteltu. Kummasti sitä tekemistä löytää ihan tästä kotipihasta ja ajan saa kulumaan, vaikka maailman koko alkaa väkisin muistuttaa omaa peräaukkoa. Edelleenkään en valita mistään, vaan suuntaan katseeni kiitollisena ylöspäin, että perhe saa olla terveenä ja  saamme olla keskenämme - jopa ihan riesaksi saakka. 

Voikaa hyvin ihmiset ja pitäkää itsenne turvassa!

sunnuntai 5. huhtikuuta 2020

Karanteeniviikko nro 3



"päivät kuluu hukkaan
kaikki hauska tapahtuu
jossain muualla
päivät kuluu hukkaan
en aja partaa en käy suihkussa"
- Teksti Pauli Hanhiniemi -

Kolmas Nainen kuvasi sanoituksissaan koronaviikkojen fiilikset aika hyvin ennen aikojaan. Pysähtyneisyys ei inspiroi, eikä saa yrittämään. Viikko toisensa jälkeen huomaa tulevan torstain - syytä en tiedä, mutta torstaisin sitä tavallaan huokaa viikon taas menneen. Minulle torstai on muutenkin aina ollut päivä, jolloin voi todeta, että viikosta on selvinnyt. Perjantain marssii vaikka päällään ja viikonloput harvoin stressaavat. Rakas elämän merkkipaalumme torstai!

Tällaisessa kriisissä muutokset tapahtuvat askeleittain. Joka viikko elämästä rajautuu jotain pois ja elämä on vain hieman eri tavalla. Muutosten yhteissummaa on vaikeaa nähdä ennen kuin ne puretaan kokonaan pois. Olen lukenut paljon toista maailmansotaa käsittelevää historiaa ja miettinyt usein, kuinka ihmiset kestivät ne vuodet. Ilmeisesti kyseessä oli saman ilmiön hard corempi versio. Myös sota-aikana muutokset tapahtuivat askel kerrallaan, mutta erittäin pitkässä juoksussa. Shokkireaktio pehmeni siihen, että aikajana virahti vuosiin ja kerrallaan taisteltiin vain yhtä muutosta vastaan. Ihminen on käsittämättömän sopeutuvainen nisäkäs - ja se on johtanut siihen, että tämä karvaton kaksijalkainen sulkee muita lajeja eläintarhoihin, eikä toisinpäin.


Se saa****n kellojen siirto!!


Tämä viikko meni muutenkin vähän parkit päällä. Viime viikonlopun kellojen siirto vei minun unirytmin mennessään ja sen korjaaminen vie aina viikon verran - siirrettiinpä kelloja mihin suuntaan hyvänsä. Kummallista, että hallitus, joka saa Uudenmaan kiinni ja eristettyä muusta maasta, ei saa kellojen siirtoa loppumaan. Maailman merkityksettömin asia, ennen kuin se kolahtaa omaan uneen.

Mietin tällä viikolla hallituksen työtä muutenkin. Joka viikko se joutuu päättämään rajoituksista, jotka koskevat suurta ihmisjoukkoa. Toisella kädellä varaudutaan siihen, että rajoituksista huolimatta virusta ei saadakaan aisoihin ja tauti pääsee tukkimaan koko terveydenhuoltosysteemin. Ja tämä vielä sen päälle, että jo nyt tehdyt rajoitukset osuvat erittäin kipeästi useiden kotitalouksien kukkaroon.

Kansan muisti on tunnetusti lyhyt. Vaalien väli on liian pitkä aika kantaa kaunaa tai muistaa edellisten vaalien lupaukset, tai oikeastaan niiden pettäminen. Mitenköhän tässä korona-casessa tulee käymään. Vaikka tauti ei pääsisi valloilleen, pelkät varotoimet tulevat maksamaan kansantaloudellisesti valtavasti rahaa. Ja rajoitusten vuoksi sitä rahaa ei valtion kassaan edes kilise entiseen tahtiin. Lomautukset, konkurssit ja irtisanomiset kuristavat myös valtion tuloja euro kerrallaan. Nyta hätätilan aikana kuluja syntyy ja on pakko mennä niin sanotulla avoimen piikin periaatteella - ja toivoa, että rahaa saadaan raavittua tarpeeksi kasaan.

Sitten kun se loppulasku esitetään, muistaako kukaan enää huolta ja paniikkia, joka tuon laskun synnytti. Vai tehdäänkö perinteiset eli unohdetaan menneet, haukutaan poliitikot ja vaihdetaan eduskunta? Toivottavasti ei.



Mitä koronan jälkeen?

Tähän eristyksen aikaan sopii mainiosti Daniel Defoen alunperin 1719 kirjoittama Robinson Crusoe. Jonneille tiedoksi, että se kertoo Robinson Crusoesta, joka merimiehenä haaksirikkoutuu yksin autiolle saarelle ja löytää myöhemmin kumppanikseen alkuasukkaan nimeltä Perjantai. Kirja kuvaa kaikkia niitä tunteita, joita eristyksessä ollut ihminen tuntee sekä kertoo ne keinot, joilla yksinäisyydestä selviää. 

Jos lukeminen on haastavaa ja saman fiiliksen haluaa kokea elokuvan kautta, niin Tom Hanksin tähdittämä Cast Away ajaa aika lailla saman asian. Elokuva onkin monella tapaa modernisoitu versio Robinson Crusoesta. Tosin Cast Awayssa perjantai on korvattu lentopallolla.

Tunteemme vaihtelevat, kun läpikäymme kriisiä. Ensin olemme shokissa, jonka jälkeen alkaa asian käsittely tunne kerrallaan. Välillä kiellämme koko kriisin olemassaolon ja välillä taas mielemme vie meidät kaikkein syvimpiin masennuksen syövereihin, joissa uskomme, että tämä ei lopu koskaan. Lopulta, kun kaikki tunteet on kaluttu loppuun, on vuorossa toivo ja uusi alku. 

Tällä hetkellä itse elän vaihetta, jossa alan jo ajatella aikaa kriisin jälkeen. Mitä kaipaan ja mitä en tule kaipaamaan? Mitä uutta olen oppinut ja mitä tulen tästä kriisivaiheesta ottamaan opikseni? Kuinka minun oma tieni muuttuu näinä viikkoina - tai kuukausina (toivottavasti ei vuosina!)?

Näistä asioista haaveilen

Kun oma elämä on muuttunut suhteessa aika vähän, ovat unelmanikin aika pieniä. Haaveilen siitä, että pääsen lounastamaan kavereiden kanssa The Kitchenin lounaspöytään. Haaveilen siitä, että saan jutella ihmisten kanssa kasvotusten ja kulkea kadulla miettimättä, suhtautuuko jokainen vastaantulija minuun korona-lähettiläänä. Kaipaan sitä, että kaupoissa käynti tuntuu normaalilta, eikä siltä, että mielipuolisesti mietit, kuinka jokaisesta paikasta ja ihmisestä voi saada pöpöjä.

Ja sitten tämä! Kaipaan sitä, että avaan iltapäivälehden ja löydän sivuilta pelkästään yhdentekevää ja merkityksetöntä paskaa. Nyt kun lehdet täyttyvät päivästä toiseen koronasta, se puuduttaa. Iltapäivälehtiä en ole jaksanut kohta viikkoon edes avata. Siellä ei tunnu olevan mitään sellaista, mikä innostaisi lukemaan. Oi niitä aikoja, kun viikon suurin uutinen oli vaikka Roope Salmisen ero jostain "en-enää-muista"-nimisestä tyypistä. 

Ennen tätä maailmanpysäyttävää kriisiä olin juuri pystyttämässä oman yritykseni ensimmäisiä nurkkakiviä. Totta kai oli Luojan lykky, etten ehtinyt ajatusta pidemmälle. Nyt olisin saattanut päästä historian kirjoihin kaikkien aikojen lyhimmän yrittäjän uran tehneenä. Mutta sitä työtä kaipaan. En ikinä ajatellut kouluttaa itseäni "hyllylle", mutta nyt on pakko hieman malttaa. Tänään opettelin kotitarpeiksi teippauksen saloja, niin käsiä oikein syyhytti päästä takaisin hierontapöydän ääreen. 

No hierojan pöydälle kaipaan kyllä muutenkin. Sellainen kunnon muokkaava tunnin setti ammattilaisen käsissä tulisi kovasti tarpeeseen. Ensimmäinen asia korona-juttujen jälkeen taitaakin olla ajan varaaminen omalle luottohierojalleni.

Livekeikat - vaikka tarjontaa on myös karanteenin aikana. Tätä kirjoitusta suunnitellessani kuuntelin Hovimuusikko Ilkan insta-live -keikkaa ja naureskelin, kuinka viihdyttävää tällainen kriisiajan viihde osaakin olla. Minä ja 1600 muuta kuuntelee sama musiikkia puhelin kourassa (ja olut toisessa). No tarjonnasta huolimatta kaipaan sitä, että kuulen keikat ihan livenä. Yhden keikan liput meillä jo odottaakin syksyä. 

Mitä kaipaan poikkeustilan jälkeen?

Olen valitettavasti kyyninen ja hieman epäilevä tuomas. Tulen kaipaamaan koronasta tätä uus-yhteisöllisyyttä ja yhteisvastuuta. Tulen luultavasti kaipaamaan sitä, että pieneksi hetkeksi itsekkyys ja omahyväisyys vaihtui yhteiseen hyvään. Nyt toisesta välittäminen sekä yhteydenpito vähän tuntemattomampiinkin on kovassa kurssissa. Lisäksi pidän myös siitä ajatuksesta, että heikoista välittäminen ja hädässä olevien tukeminen ovat kurssissaan.

Uskon, että tulen kaipaamaan myös eräänlaista korona-innovatiivisuutta. Parin viikon aikana ihmiset ovat keksineet kilpaa keinoja olla yhdessä olematta yhdessä. On keksitty tapoja nauttia musiikista, tapoja viettää aikaa eristyksessä ja tapoja kotoutua omaan kotiin.  On myös keksitty keinot, joilla koti muutetaan nopeasti työpaikaksi. Tuo innovatiivisuus on hyvästä meille jokaiselle. Pakko osaa olla hyvä opettaja.

Etätyöstä tuli mieleen se, että toivottavasti tämä etätyöllistäminen jatkaa voittokulkuaan kriisin jälkeen. Se on työtä siinä, missä toimistotyökin - kun sitä johdetaan oikein. Ja toinen etätyöstä mieleen juolahtanut juttu on, että toivottavasti tietynlainen hygge-fiilis siirtyy kotitoimistoista myös lähitoimistoihin. Nyt ei kukaan häiriinny, jos videopalaverissa vilahtaa lapsen naama tai jos pomo piipahtaa kesken palaverin "kasvatustöissä". Myöskin työpukeutuminen ja meikkaus ovat kokeneet eräänlaisen downgreidauksen, joka saisi minusta ihan hyvin jatkua.

Tulen myös kaipaamaan tätä slow-fiilistä. Tällä hetkellä ei kenelläkään tunnu olevan kiire. Kaikkeen on aikaa ja kaikki tapahtuu jotenkin hidastetussa moodissa. Kun kriisi on ohi, tulemme nostamaan taas kytkimen ylös ja laittamaan kaasun pohjaan. Maltti ja odotus vaihtuu siihen, että säntäilemme paikasta toiseen juosten. Siihen pakottaa jo se, että parin kuukauden elämättä jätetty elämä on kirittävä äkkiä takaisin.

Ja tulen kaipaamaan näitä aikoja, joita olen viettänyt lapsen kanssa kotona. Totta kai myös meillä kotoilu turhauttaa ja välillä saattaa kummankin äänenpaino nousta ylimääräisen oktaavin, mutta silti tämä on korvaamattoman arvokasta aikaa. Mietin usein, miten pienestä on kasvanut iso ja samalla mietin, että kohta tuo iso on niin iso, ettei se tarvitse isäänsä enää mihinkään. Enää meillä ei sitten ole yhtäkään, joka kiipeää syliin. Ja minä olen jollain tapaa kiitollinen siitä, että meidät on puolipakolla suljettu kotiin keskenämme. Ei näitä kotiaresteja sentään joka vuosikymmeneen mahdu.


No mitä vielä?!

Tähän mennessä olen käyttänyt aikaa melko lailla joutilaasti. Olen ylpeä, että olen hypännyt taas aktiivisesti blogini selkään. Kirjoittaminen on kivaa ja nyt se tulee punnertelematta ulos. Tuntuu hyvältä kirjoittaa laittaa ajatuksiaan ylös ja muidenkin luettavaksi. 

Olen myös aika hyvin onnistunut haravoimaan Ylen dokumenttitarjontaa. Yle on vihdoin tajunnut, että verovaroin tuotetun ei tarvitse olla pelkkää kulttuuria tukevaa paskaa, vaan myös meille kaikille yhdenvertaisesti tuotettu voi olla kilpailukykyistä ja viihdyttävää. Annankin Ylelle täydet pisteet siitä, että se on sentään aktiivisesti pyrkinyt muokkaamaan tarjontaansa vastaamaan vallalla olevia oloja. Siinä, missä muut luottaa perustarjontaan ja yhdentekevään reality-huttuun, on Yle tuonut mm. laadukkaita (urheilu)dokkareita ja elokuvia katsottavaksi. Eikä minusta ole mitenkään merkityksetön seikka, että Yle on järjestänyt viikonloppuihin Yle Olohuone -spektaakkelin. Vanha kunnon puhelintoivekonsertti tuotuna 2000-luvulle. Ai, että mä tykkään!

Hitto, miten sitä jääkin koukkuun yksinkertaisiin juttuihin. Löysin Yle Areenasta sarjan "Kiehtova maailma: Junamatka Amerikkaan", jossa brittiveijari Michael Portillo matkaa kiskopelillä pitkin Amerikkaa ja esittelee Yhdysvaltojen eri osia 1800-luvun matkailuoppaan hengessä. Tällaiselle nojatuolimatkailijalle se on kuin vetäisi rantalomaa suoraan suoneen. Mutta siis en suosittele - jäätte itsekin samaan koukkuun! Katsokaa temppareita, niihin ei viisas ihminen koukutu.

Opiskeluja en ole saanut aloitettua. Näin kriisin aikana verkko-opintojen tarjonta on kasvanut aivan valtaviin mittoihin ja siihen junaan olisi helppo hypätä kyytiin. Jostain syystä tuo homma nyt takkuaa ja odottaa suoraan sanottuna perseelle potkimista. Sen verran katsoin, että näitä terveysalan opintoja pääsisi taas syksyllä tekemään, joten ehkäpä sitä vielä yhden kerran.... Pitänee ottaa hallituksen iltakoulussa puheeksi.

Karanteenista huolimatta on meillä siis kaikki hyvin. Elämä ajelee tasaisilla raiteilla ja olemme koettaneet pysyä erossa pöpöistä ja ongelmista. Kaiken kriiseilyn ja epävarmuuden voittaa toivo ja tieto siitä, että tämä kaikki on vain väliaikaista. Yhteispelillä tästä selvitään ja kriisin jälkeen on meille kaikille Kari Tapion lupauksen mukaisesti poutasää. Sitä odotellessa voitin tänään huutokaupassa meille pihakeinun - uskoni riittää sekä kriisin päättymiseen että suomalaiseen hellekesään. Yhtä kaukana kumpikin.


tiistai 31. maaliskuuta 2020

Koronakaranteenin toinen viikko



Koronakaranteenin toisella viikolla rutiinit iskevät rajusti päälle. Päivät soljuvat toistensa kaltaisena kuin kopiokoneella vedetyt vedokset. Ja huonon kopion elämästä haalistuvat värit. Käytännössä koko viikon olen herännyt kuin päiväni murmelina - kello soi, aamiainen, muutama hiljainen työtunti, sitten lapsen aamutouhut. Pikkuhiljaa hipsutellaan kohti lounasta. Taustalla soi Aamulypsy tai sitten jotkut lastenohjelmien tunnarit (joista Kaapo on kaikkein ärsyttävin). Sitten hyvällä flowlla iltapäivään ja pikkuhiljaa kohti päiväunia. Illalla ehkä pieni lenkki ja saunan sekä C.S.I Miamin kautta nukkumaan.

Elämästä tulee väkisin vähän tylsää, kun siitä viedään pois vaihtelu. Rutiinit tappavat. Sitä urautuu tekemään asiat samalla tavoin ja elämästä tulee kuin Pohjanmaan rata - yksi liian pitkä viivasuora vailla mäkiä ja mutkia, jopa haju on sama. Toisaalta rutiinit ovat turruttavia ja tappavia, mutta toisaalta taas ne ovat meidän turva. Kun tekee asiat tuhat kertaa samalla tapaa, ei taatusti tee virheitä.

Ihmiselo pyrkii kohti staasia. Se pyrkii siihen, että elämän varianssit katoavat ja ennustettavuus kasvaa. Sammaloitumisen ehkäisemiseksi meidän on aktiivisesti pyrittävä horjuttamaan staasia. On keksittävä vaihtelua ja jotain, mitä tehdään eri tavalla. Ihmiset jakaantuvat niihin, jotka antavat olla ja niihin, jotka antavat mennä. Itse kuulun valitettavan vahvasti tuohon ensimmäiseen joukkoon.

Nyt karanteenin aikana minun elämästä on viety käytännössä kaikki varianssit. En käy juuri shoppailemassa tai edes kaupassa. Ei ole tapahtumia, joihin voisi osallistua, eikä ketään, ketä tavata. Elinpiiri supistuu mahdollisimman pieneksi ja viikon kohokohta on käynti autopesulassa tai päivittäinen kävelylenkki. Ja mitä pienemmässä ringissä elämä pyörii, sitä pienemmät asiat käyvät ärsyttämään.



Pikku aktivointi piristää

Oikeasti ei vielä ole ollut minkäänlaista ongelmaa keksiä tekemistä itselle tai lapsille. Minua auttaa se, että tilanteeni on muuttunut niin vähän normaalista. Suurin muutos on se, että kotona jaloissa pyörii pysyvästi muutakin sakkia, mutta kun ovat kuulemma omaa perhettä, niin pakkohan heitä on sietää. 

Lapselle aloin tekemään tällä viikolla omia eskaritehtäviä, ettei se kasvata juuriaan sohvaan kiinni. Pieni aktivointi pitää poissa sekä pahanteosta että taantumisesta. Toki ostan tehtävillä myös itselleni vähän työrauhaa. Ja ilmeisesti lapsikin on tykännyt tehtävistä, koska kysyy aina, mitä on seuraavalle päivälle luvassa. Kun lasta seuraa puuhailemassa pöydän toisella puolen, miettii, mihin se vauva on kadonnut. Kuka sen vaihtoi tuohon tomeraan pikku-neitiin, joka ratkoo ristikoita ja laskutehtäviä?

Tehtävien keksiminen ei sinällään ole iso vaiva. Verkko on täynnä kaikenlaisia ideoita ja valmiita tehtäviä, joten minun hommaksi on jäänyt vain muotoilla tekemisestä omanlaista ja miettiä, millä tasolla oma eskarilainen on. Hämmästyksekseni lapsi tajuaa esimerkiksi sudokuja isäänsä näppärämmin, vaikka en itsekään ole syntynyt plussa keskellä kämmentä.

Minut pelastaa tässä sosiaalisessa eristyksessä kevät. Tämä aika vuodesta on oman onnellisuuskäyräni huippua muutenkin. Ulkona maailma herää koronasta huolimatta ja iltalenkillä näkee joka päivä jotain erilaista. Aurinko piristää ja lämpö hellii sekä ruumista että sielua. On koko tämän karttuisen kansan onni, että eristys osui kevätaikaan. Jos sama tapahtuisi syksyllä, tästä kansasta ei olisi jäljellä kuin hirttoköysien havinaa.


Yksinäisyys tappaa koronaa enemmän

Elämme poikkeustilaa, johon on johtanut pahimmillaan kuolemaan johtava tauti. Silti väitän, että tälle kansalle korona ei ole pahin uhka. Pahimmat uhat ovat nyt ja aina yksinäisyys sekä sen johdannaiset - masennus, alkoholi, väkivalta ja itsemurhat. Noiden aikaansaama kuolleisuus tulee korona-kuukausienkin aikaan olemaan paljon suurempi kuin itse viruksen. Mutta niistä tuskin tehdään tilastoa tai julkaistaan uutisia.

Sosiaalisesti jo valmiiksi eristäytyneelle kansalle ei pakkoeristys sovi. Se on kuin vetäisi lateksimaalin hirsitalon pintaan - hengitys lakkaa ja sisältö mätänee. On kaksi tapaa tulkita asiaa. Toisaalta meille annetaan lupa murjottaa kotona yksinämme pukeutumatta ja peseytymättä. Tai sitten voi ajatella, että meidät pakotetaan olemaan erossa muista. Lopputulos on joka tapauksessa se, että meitä jo ennestään vaivaava yksinäisyys kasvaa. 

Minulla on ympärillä perhe. Näen heitä jatkuvasti ja kuulen heidän puhettaan sekä tunnen läheisyyttä. Se on tällä hetkellä korvaamattoman arvokas rikkaus. Mietin niitä, joilla ei ole ketään. Vanhuksia laitoksissa, perheettömiä tai muuten ihmisiä, joilla on ongelmia jokapäiväisessä selviämisessä. Nämä viikot tulevat olemaan kohtalokkaita monille. Yksinäisyys on kiduttavampi tauti kuin mikään moderni rutto.

Yksinäisyyttä vastaan onkin noussut verkossa vastaliikkeitä. Eristyksen murtamiseksi on luotu keinoja kokoontua virtuaalisesti. Ihmiset - varsinkaan nuoret - eivät onneksi taivu eristykseen, vaan keksivät keinot, jolla voivat olla yhdessä erikseen. 


Viina vie

Valtiovalta on minusta toiminut enemmän kuin hienosti. Suhteessa Suomen jäykkään byrokratiaan ja liian pitkälle vietyyn demokraattiseen päätöksentekoon, on reagointi ollut oikea-aikaista, yhtenäistä ja oikein suunnattua. Nostan näkymätöntä panama-hattuani Sanna Marinin hallitukselle. Se on osoittanut lyhyessä aikaa, että tämä kansa taipuu yhden kupolin alle, kun tarvis on. Päätöksenteon lisäksi esiintyminen on ollut itsevarmaa, rauhallista ja esimerkillistä. 

Ongelma ei olekaan johdon, vaan tyhmän kansan, jota se vetää perässään. Nyt kun baarit pistetään kiinni, suljetaan samalla alkoholiongelmat ja niiden ilkeät sisarpuolet koteihin sisälle. Viinan juonti tuskin loppuu, vaikka saluuna pistää heiluriovet säppiin. Ja muutamia poliiseja tuntien tiedän, että baarien ongelmien selvittäminen on suhteellisen kesyä verrattuna siihen, että nyt virkavalta joutuu hoitamaan kotihälytyksiä pitkin lähiöitä yksi kerrallaan. Ja poliisien hoidettavaksi kotikeikoista päätyy vain osa. Lopuista ei kukaan kuule ennen ruumisvankkuria tai sosiaaliviranomaisia.

Viina vie putkan lisäksi myös hautaan. Se vie hautaan käyttäjät, mutta valitettavan usein myös läheiset. Jos en väärin arvaa, niin itsemurhissa tullaan näkemään kriisin aikana pieni piikki. Kevät on muutenkin itsemurhien kukinta-aikaa ja tänä keväänä kukinta tulee olemaan poikkeuksellisen runsasta. Se on kansantauti, johon ei rokotetta keksitä.

Viina vie lapsilta vanhemmat. Katson jostain syystä omaa lastani nyt joka aamu hieman tarkemmin. Mietin, että maailman mittakaavassa tuo pieni kiharapää on onnekas, kun hänellä on koti. Hän on sitäkin onnekkaampi, että on syntynyt läntiseen teollisuusmaahan, jota uhkaavat harvat huolet. Ja siitäkin onnekkaampi hän on siinä, että hänen vanhempansa ovat yleisillä mittareilla täysipäisiä ja suhteellisen ongelmattomia. (Tosin henkilön itsensä mielestä vanhemmat ovat usein tyhmiä)

On toisenlaisiakin lapsia. Joidenkin eskarilaisten tai koululaisten vanhemmat ovat irronneet kemian keinoin todellisuudesta niin, että heistä ei ole jäljellä kuin kuoret. Sitten on myös totaalisen kyvyttömiä vanhempia, joiden taidot eivät yksinkertaisesti riitä edes omaan elämänhallintaan. Ja toki on myös vanhempia, joita vanhemmuus ei kiinnosta. 

Noiden lasten tilanne pahenee samaa tietä, kun kriisin mitta kasvaa. Ja vielä niin, että järjestelmän kyky hoitaa tuon lapsijoukon asemaa heikkenee koko ajan. Lapset sulkeutuvat kotiin näkymättömiin ja viranomaisten ulottumattomiin. Ja yhtä aikaa myös viranomaisten tehtäväkenttä kasvaa ja laajenee. Prioriteetit vievät huomion pois pienestä ihmisestä.

Suomalaisen oppivelvollisuusjärjestelmän hienous piilee siinä, että se ruokkii ja valvoo kaikki lapset. Se tarkkailee huomaamatta kasvattiensa elinoloja ja tarvittaessa puuttuu ongelmiin sekä myös tukee perheitä, jotka tukea tarvitsevat. Kolmenkymmenen lapsen joukossa näkyy helposti se, kenen vanhemmat tukea eniten tarvitsevat.

Olen huolissani siitä, mitä muutaman kuukauden eristyksen jälkeen suomalaisista kodeista löytyy. Uskon, että korjattavaa syntyy paljon ja paljon on myös asioita, jotka menevät peruuttamattomasti pieleen. 

Otetaanpa esimerkki. On Ripa, joka saa kolmen kuukauden lomautuslapun käteen. Kodista, autosta ja huonekaluista on velkaa enemmän kuin nikamat sietää. Kotona ei Ripamme ole tottunut käymään kuin kääntymässä, koska hankala vaimo ja ikävät lapset eivät oikein siedä toistuvaa kupittelua. Orastavaa masennusta onkin ollut tähän saakka helppoa lievittää lähiön omassa keppanakeitaassa. Mitä luulette Ripalle ja perheelle tapahtuvan, kun baari pannaan kiinni ja hänet suljetaan perheen kanssa kolmeksi kuukaudeksi pakkoeristykseen lomautettuna?


Voikaa hyvin rakkaat ihmiset. Pitäkää huolta itsestänne ja huomioikaa läheisenne.


keskiviikko 25. maaliskuuta 2020

Koronan jälkeen koulukaan ei ole entisellään



Korona tyhjensi koulut ja siirsi sekä oppilaat että opettajat toistaiseksi kotiopetukseen. Molempien kansanosien arki muuttui radikaalisti hetkessä. Kehitys, jossa opetusta siirretään pois koulurakennuksista, on ollut käynnissä jo muutamia vuosia, mutta etenkään peruskoulumaailma ei ollut valmistautunut näin hurjaan nykäykseen. Pakko on kuitenkin pirun hyvä opettaja.

Etäopinnot tukevat työelämän ohessa tapahtuvaa opiskelua


Etäopetus, verkko-opetus ja ylipäänsä kaikki paikkaan sitomaton opetus on tutumpaa peruskoulun ulkopuolella. Lyhytkoulutuksissa verkko-opetusympäristöjä on kehitetty tehokkaasti jo vuosia. 
Myös ammattikorkeakoulut sekä avoimet yliopistot ovat siirtäneet opetusta hivakkaa vauhtia verkkoon. Verkko-opiskelu on tuonut opintojen piiriin koulusta sekä fyysisesti etäämpänä olevat ihmiset että sellaiset opiskelijat, joille opiskelujen ainoa vaihtoehto on käydä koulua toimistoajan ulkopuolella. 

Etäopiskelu tukee loistavasti jatkuvan oppimisen periaatetta. Nyt työmarkkinoille tulevat milleniaalit opiskelevat työuransa aikana vähintään viisi eri ammattia. Se tarkoittaa, että työelämä ja opiskelu menevät koko ajan enemmän limittäin. Opinnoille on oltava mahdollisuus joustaa enemmän niin, että oppiminen on mahdollista yhtä aikaa työn tekemisen kanssa. 



Opiskelussa riittää oppimista

Olen sivusta seurannut ammatillisen etäopetuksen alkutaipaletta karanteenin aikana. Kun seuraa jo toisen lapsen taivallusta peruskoulun jälkeisessä maailmassa, alkaa omaan päähän syntyä hyvää perspektiiviä opetuksen tasosta sekä tavoitteiden toteutumisesta.

Ammatillinen koulutus ei ole luokkaopetuksenakaan kaikilta osin niillä raiteillä, sen pitäisi olla. Välillä tuntuu, että oppilaita enemmän hukassa ovat opettajat tai koko koulun tavoitteet. Totta kai näkemykseni on kapea ja syntyy vain parin lapsen kautta, mutta omituisen paljon noissa kokemuksissa on yhteneväisyyttä. 

Opetus ei kuulosta vanhemman korvaan riittävän tavoitteelliselta ja siitä puuttuu kunnianhimo. Koulun perimmäinen tarkoitus tuntuu olevan säilöä lapset sisäänsä tietyksi ajaksi, laittaa silmät kiinni ja toivoa, että opetus tarttuu lapsiin itsestään. 

Kurssien sisällä löysää on liikaa. Aikaa kulutetaan paljon hukkaan. Ehkä opetuksen tavoitteet ovat liian yksinkertaiset, jolloin kursseille varattua aikaa ei saada käytettyä järkevästi - sen seurauksena tunneista tulee aikaa kuluttavaa joogailua. Fiksut lapset tunneilla turhautuvat ja hölmömmillekin jää aikaa keksiä kaikkea muuta puuhaa kuin oppiminen. Yllättävää on se, kuinka levotonta opiskelu on oppilaitoksessa, johon kaikki tulijat ovat vapaaehtoisesti hakeneet.

Eikä tämä uusi etäopiskelu tunnu tekevän poikkeusta. Maanantaina kävin lapsen kanssa läpi excelin perusjuttuja ja opetin kuulemma 10 minuutissa saman verran kuin koulussa kahdessa tunnissa. Siitäpä vähän perspektiiviä. Eikä kyse varmasti ole minun opetukseni korkeasta tasosta.

Ammattikoululla olisi valtava potentiaali tuottaa yhteiskuntaan kilpailukykyistä ja tasokasta työvoimaa ja niitä peruspilareita, joita täällä tarvitaan entistä enemmän. Mutta tällä hetkellä se näyttää täyttävän tehtävänsä vähän ontuen. Jos alalle, missä podetaan voimakasta työvoimapulaa, saadaan 12:sta aloittaneesta opiskelijasta valmistumaan tasan yksi kappale, niin koululla on vakava peiliin katsomisen paikka.

Ja vielä kertauksena se, että en tarkoita teilata koko ammattikoulu-alaa, vaan kertoa oman kokemukseni kahden suht läheisen esimerkkitapauksen kautta.



Mihin pakkoetäopetus johtaa

Tällä hetkellä luodaan koulumaailmassa ryskyen ennakkotapausta tulevaisuuteen. Vaikka karanteeni loppuu, niin siitä saatuja kokemuksia etäopetuksesta tullaan soveltamaan jatkossa monessa asiassa. Koulut joutuvat nyt pakolla kehittämään opetusmuotoja, joita voi soveltaa etäopetukseen. Olisi typerää heittää noita oppeja hukkaan, kun niillä voidaan helpottaa monien oppilaiden arkea sekä saada aikaan merkittäviä säästöjä. 

Koululaitos on tulosvastuullinen toimiala. Sen on pystyttävä toimimaan ja tuottamaan niissä raameissa, jotka se kuntatalouden tai valtion rahoituksen kautta saa. Kun kuntatalous kiristyy vuosi vuodelta, se tarkoittaa samalla, että myös koulujen on rukattava säästöruuvia tiukemmalle koko ajan. Koulut ovat inhottavassa pakkoraossa, kun vähällä rahalla pitäisi pystyä tuottamaan korkeaa laatua.

Yhtä vaikea asia on oppilasmäärän pudotus sekä koko yhteiskuntaa koskeva kaupungistuminen ja keskittyminen. Koska lapsenteko on nykynuorille enemmän yäk kuin ennen, niin vuosikurssien koko ohenee kuin keski-ikäisen miehen tukka. Pienenevät ikäluokat nostavat opetuksen hintaa per yksilö sekä pakottavat kokoamaan luokat yhteen yhä suuremmalta alueelta. 

Kuoliniskun saavat peruskoulun osalta kaikki kyläkoulut ja muut pienemmät yksiköt. Lisäksi säästöt pakottavat tasapäistämään opetusta. Yhteiskunnassa, jossa oppilaiden poikkeavuudet lisääntyvät, on opetusta pakko yhdenmukaistaa - eli käytännössä ne, joilla on jo valmiiksi vaikeaa, kärsivät eniten. 

Mikä on lopputulos? Meillä ei ole tarjolla pienempiä opetuksen yksiköitä. Meillä ei ole tarjota erityisopetusta, eikä meillä ole tarjota vaihtoehtoja. Erityistarpeisten lasten on pärjättävä muiden joukossa ja koetettava räpiköidä oppivelvollisuus läpi vaikka verta pierren. Ja niin se monille tapahtuukin.

Tähän etäopetus olisi yksi hyvä mahdollisuus. Lapset, jotka eivät pärjää isoissa oppilasryhmissä tai oppilaat, jotka tarvitsevat oppimisrauhaa, voisivat joissakin tapauksissa hyötyä etäopetuksen mahdollisuudesta. 


Vastaisku taksirallille

Jokunen vuosi sitten tein työtä, jossa läksin usein liikkeelle kuuden aikaan kohti milloin mitäkin Suomen kaupunkia. Talvisaikaan joka suunnassa oli yksi yhteinen tekijä. Seitsemän aikoihin alkoi maanteiden varsilla näkyä heijastinliivein varusteltuja pieniä lapsia, jotka odottivat koulutaksia. Heidän koulupäivänsä alkoi tunnin tai kaksi ennen muita - ja jatkui saman verran toiseen suuntaan. 

Moniko noista lapsista olisi mahdollista siirtää ainakin osin etäopetuksen piiriin? Kun etäopetuksen metodit sekä välineet kehittyvät, niin väitän, että hyvä etäopetus on parempaa kuin keskinkertainenkaan lähiopetus. Tai minkäänlainen opetus, jota annetaan lapselle, joka istuu taksissa joka päivä muutaman tunnin. 

Fakta on se, että Suomi tyhjenee maaseudulta alkaen. Tämä kehitys tuntuu väistämättömältä, mutta jotenkin koetan itse nähdä tuon väistämättömän pakon toiselle puolen. Palvelujen puute on vain yksi tekijä elämässä. Sen vastavoimia voisivat olla halvempi asuminen, terveellisempi ja turvallisempi asuinympäristö sekä eri lailla virikkeellinen ympäristö. Tuon näkymän laajentaminen vaatii vain sen, että on kyettävä poistamaan esteet sen tieltä. (perkele, että sitä joskus onnistuu kuulostamaan peri-kepulaiselta sitä tarkoittamatta)

Sanotaanko näin. En muuttaisi maalle, jos joutuisin laittamaan lapseni odottamaan talvipakkasessa taksia seitsemän aikaan joka aamu. En muuttaisi maalle, jos opetuksen hyöty valuisi siihen, että lapseni on väsynyt jatkuvasta matkustamisesta sekä vittuuntunut siitä, että hänen päivänsä ovat joka päivä kaksi tuntia pidemmät kuin muiden.

Muuttaisin maalle, jos tekisin siellä itse etätöitä. Jos lapset voisivat opiskella suurimman osan kotoa käsin ja saada etäopetusta. Ymmärrän, että ainakaan pieniä lapsia ei voi kokonaan siirtää etäopetukseen. Oppivelvollisuudella on hintansa. Mutta on eri asia istua koulutaksissa viitenä aamuna viikossa verrattuna vaikka yhteen tai kahteen päivään. 

Ja paljonko kunnat säästävät siinä, että syrjäteitä ei seilaa useita koulutakseja joka aamu? 

Erikoistuminen ja keskittäminen

Jos Suomessa on yhdelle alalle muutama guru-opettaja, niin heitä ei ole mahdollista kierrättää joka koulussa. Käytännössä saman opetusalan opetuksen taso vaihtelee eri kaupungeissa, koska opettajien taso vaihtelee. Toisissa kaupungeissa opetus tuottaa täysiä timantteja, kun muualla oppilaat jäävät korkeintaan grillihiilen asteelle.

Entä jos tuota korkeatasoista opetusta olisi mahdollista jakaa lankoja pitkin myös muualle. Jos huippuopettajia voitaisiin käyttää etäkursseilla ja heidän tietouttaan jaettaisiin etänä eri alueille. Tai entä kun alan erikoiskursseja on mahdollista järjestää opetuksen takia vain rajattu määrä. Saataisiinko noille kursseille enemmän vastinetta, jos opetusta olisi mahdollista seurata myös etänä? 

Etäopetuksen kehittäminen vie aikaa

Etäopetuksen maailma ei ole valmis. Se ei ole valmis opettajille, eikä se ole valmis oppilaille. Opettajilla ei ole vielä tarvittavaa repertuaaria työkaluja, joilla verkko-opetus olisi täysin lähiopetukseen verrattavaa. Tekniikka kuitenkin kehittyy ja muuttuu. Jokainen etänä annettu tunti antaa opetukseen lisää syvyyttä ja tekeminen synnyttää lopulta työkalut sekä menetelmät, jotta opetuksen taso nousee normaalin opetuksen rinnalle - ja osin myös ohi.

Ensimmäinen kehitettävä asia on pedagogiikka. Verkko-opetusta ei voi viedä läpi samalla tavalla kuin lähiopetusta. Oppilasta ei ole mahdollista tukea samalla tavalla kuin luokkahuoneessa, mutta oppilasta on mahdollista tukea yhtä tehokkaasti kuin luokassa. Se vain vaatii sen, että opetuksen opiskelu tähtää nimenomaan verkko-opetuksen metodeihin. 

Tähän pätee sama kuin ensimmäisiin verkkokouksiin työelämässä. Kun kymmenen vuotta sitten testattiin ensimmäisiä verkkokokouksia, lopputulos oli aika kaaosta. Silloin eivät toimineet tekniikka eikä ihmiset. Kaistan lisäksi meinasi loppua myös osallistujien usko.

Nyt taas työtä on mahdollista tehdä kokonaan etänä ja verkkopalaverit ovat useilla työpaikoilla arkipäivää. Niiden toimivuus ei tekniikan tai osallistujien suhteen häviä peruskokoukselle muuten kuin tarjoiluiltaan. Ja samaa uskon myös opetuksesta.

Opetus kehittyy, kun sitä halutaan kehittää ja oppilaat kehittyvät verkkomaailmaan, kun heidän on pakko ja heitä kärsivälllisesti siihen koulutetaan. Nykylapset kasvavat toisenlaiseen maailmaan. Verkko on heille luonnollinen pelikenttä ja opetusmaailman rakentaminen virtuaalisesti on todennäköisesti nuorille helpompaa kuin meille aikuisille.

Muutosta vaatii myös vanhemmuus. On lörppähousuvanhempien vika, jos lasta ei opeteta kantamaan vastuuta omasta työstään. Edes vanhemmat eivät voi seistä lapsen takana seuraamassa, että lapsi pyrkii ottamaan vastaan annetun opetuksen tai tekee tehtävänsä- tulipa se mistä tuutista ja missä formaatissa tahansa. Mutta vanhemmat voivat - ja heidän pitää - kasvattaa lapsensa kantamaan itse vastuuta. 

Silti uskon, että Suomi voi olla etäopetuksen kärkimaa maailmassa. Meillä on historiaa siitä, että hajallaan murjottava kansa saadaan sivistettyä ja koulutettua maailman huipulle. Nyt olisi paikka päästä takaisin opetuksen kärkimaihin ja kehittää etäopetuksesta vientituote muualle maailmaan. 



Kauniiksi lopuksi

Ollaanpa rehellisiä. Koulumaailma on muuttunut siitä, kun minun sukupolveni oli koulussa. Suomi on onnistunut paskomaan maailman hienoimman koulusysteemin säästämällä sen pilalle ja unohtamalla kunnianhimon sekä halun menestyä ja olla tiedon valtatien paalupaikalla. Tavoitteiden mukana on kuollut myös välittäminen yksilöstä sekä halu kantaa vastuu heikommista. Koulu ei ole enää monelta osin oppimisen ja sivistyksen paikka, vaan se on korkeintaan ihmissäilömö lapsille. 

Syitä on monia. Kuntatalouden kurjistuminen on merkittävin - ja valitettavan ymmärrettävä - syy. Säästäminen ei voi olla näkymättä lopputuloksessa. Toiseksi koulumaailman kehitys ei ole seurannut ihmisissä tapahtunutta muutosta. Uusien ongelmien kimppuun käydään liian usein vanhoin työkaluin. 

Vieläkin näkee, että ulkomailta saakka tullaan Suomeen ihmettelemään ilmaista ja kaikille tarjottavaa opetusta - aivan turhaan. Toki koulumme on ilmainen kaikille ja siellä on suomalaisen sosiaalidemokratian helmiä, joista monissa maissa voidaan vain haaveilla. Mutta siellä on myös hurjan paljon pieleen menneitä asioita, jotka olisi voitu hoitaa fiksummin. Nämä ovat niitä asioita, joista maksamme tulevaisuudessa vielä kalliin hinnan.

Koulu on helvetti lapsille, joilla on oppimisvaikeuksia tai jotka eivät pysty sopeutumaan ylisuuriin koulu- ja luokkakokoihin. Koulu on helvetti lapsille, jotka kärsivät melusta, huonosta sisäilmasta tai siitä, että kiinteistöjen heikko hoito tai väärä rakennustapa ovat pilanneet lasten käyttöön suunnitellut rakennukset. Koulu on helvetti myös opettajille, jotka joutuvat painimaan vaillinaisin työkaluin käytöshäiriöisten lasten kanssa, joiden vanhempia ei kiinnosta tai joiden vanhemmilla ei ole kykyä tai halua hoitaa asioitaan vanhempina tai yhteiskunnan jäseninä. Koulu on myös entistä enemmän helvetti lapselle, jota kiusataan tai joka joutuu pelkäämään joka aamu kouluun menemistä. Jotenkin minulla on fiilis, että ennen nuo asiat osattiin hoitaa paremmin. 


lauantai 21. maaliskuuta 2020

Ensimmäisen poikkeusviikon fiilikset

Ehkä kaikkien aikojen paras ja osuvin mukiteksti


Ensimmäinen poikkeustilan aikainen viikko on taisteltu. Meidän perhe on toistaiseksi selvinnyt ilman isompia ongelmia - Luojalle siitä iso kiitos ja hali. Muutoksia on toki tapahtunut ja elämä on jollain tapaa erilaista kuin normiarjessa. Veikkaan, että se on sitä kaikille.

Otimme pienimmän pois eskarista jo maanantaista saakka, kun alkoi näyttää siltä, että julkiset toiminnot laitetaan joka tapauksessa kiinni. Nyt ollaan vietetty päivät kaksistaan - tai no kolmistaan,  kun keskimmäinenkin on kotona, joskaan hänen läsnäoloaan ei juuri huomaa.

Tämä meidän perheen pienin painos on vallan mainio tyyppi. Ilmeisesti hän on kasvanut suoraan tähän minun etätyömaailmaan, koska meillä tämä viikko ei ole mitenkään vaikeuttanut yhdessäoloa. Oikeastaan päinvastoin. Lapsen kanssa on jopa leppoisampaa ilman aamuherätyksiä, pukemisia ja eskarin vienti-noutoja.

Sattuman kautta minulla on ollut töissä kiireisin viikko aikoihin ja olen ollut luureissa kiinni tavallista enemmän. Mutta lapsi on tehnyt omiaan naapurihuoneessa ja välillä käynyt ovella kurkkaamassa, että vieläkö se palaveri jatkuu. Olen ohjeistanut lasta, että iskä on palaverissa ja en luultavasti kuule huutoasi, mutta jos on asiaa, niin saa keskeyttää. Uskon lapsen kokevan olonsa turvallisemmaksi, kun tietää, ettei jää yksin, vaikka on itsekseen. Ja uskokaa tai älkää - lapsi ei ole kertaakaan keskeyttänyt palaveria. Pari kertaa olen pyytänyt häntä esittäytymään virtuaaliselle työyhteisölleni, mutta vielä ei rohkeus ole riittänyt kameran eteen.

Toki meillä on aika lailla treeniä takana tästä työ-loma-kotoilu-yhdistelmästä viime kesältä. Nyt tuo homma on jalostunut vielä fiksummaksi, kun lapsi osaa itse keksiä enemmän tekemistä ja käyttää sähköisiä vehkeitä omatoimisesti. Eli joo, en siis käy enää edes vaihtamassa muumi-DVD:tä toiseen.

Lapsen kanssa kotoilussa olennaista on rytmitys ja se, että lapselle muistaa antaa huomiota ja läheisyyttä kesken työpäivänkin. Joskus riittää, että käyt kyselemässä kuulumisia ja joskus lapsi istuu sylissä ja "tekee töitä" muutaman minuutin. Tärkeintä on huomio ja läheisyys, ei tekeminen itsessään.

Tekemisen ja huomion lisäksi olennaista ovat ulkoilu ja ruokailu. Ulkoilusta ovat meidän osalta huolehtineet naapurin lapset. Omasta mukulasta on kasvamassa sen luokan sohvaperuna, että sen ulos saaminen vaatii rautakangen, mutta onneksi naapurustossa on aktiivisempia ikätovereita. Meillä on "ehkä pientä haastetta" siinä, että opettaisimme myös meidän soffapotun olemaan aktiivisempi tuossa kavereiden pyytämisessä ulos.


Isompi ja pienempi etätyöläinen

Työyhteisö muuttuu

Töissä kriisiajan näkee selvemmin. Kun porukkaa on enemmän etänä, palaverikäytännöt muuttuvat ja monta asiaa täytyy tehdä eri tavoin. Meillä töissä on porukka koottu päivällä puoleksi tunniksi palaveriin, jossa käydään läpi kuulumiset ja rupatellaan muita mukavia. Sillä tavalla sakki ei täysin erakoidu, vaan pysyy joku yhteisöllisyys.

Lisäksi olen nauttinut yhdet virtuaali-whatsapp-aamukahvit vanhan työyhteisöni kanssa. Oli hauska kokemus juoda yhteiset sumpit ja vaihdella kuulumisia. Tämä uusyhteisöllisyys ei loppujen lopuksi vaadi mahdottomia. Vain tiedon siitä, että on täällä muitakin samassa jamassa. Veikkaan, että virtuaalikahvit saavat jatkoa. Ja muutenkin nyt yhteisöllisyydessä luovuus on valttia!

Virtuaalikahvitteluun ei muuta tarvita kuin kahviporukan whatsapp-ryhmä ja se, että joku huhuilee muut kahville. Siitä se juttu sitten starttaa itsestään. Hassuinta nyt olikin se, kun yksi ryhmän jäsen vielä myöhästyi virtuaalisesta kahvihetkestä - luotan kuitenkin siihen, että näitä kahvituokioita tulee myös jatkossa niin, että viimeinenkin ehtii matkaan.

Näitä uusyhteisöjä leimaa rentous. Teamsissä huomaa, että kotoilun aikoina ei ole tarpeen juuri töihin ylipukeutua. Käytännössä kaikki ovat siellä sellaisina kuin ovat. Bad hair day on muuttunut casual hair dayksi ja business-pukeutuminen on sujuvasti korvattu "easy is more"-muodilla. Tai no tällä viikolla on kuultu jopa se, että "en avaa muuten kameraa, koska mulla ei ole vaatteita päällä".

Vähissä olevat viihdykkeet

Se harmittaa, että maailman uutiskuva kapenee. Totta kai tämä virus-pandemia on ykkösasia, eikä siitä oikein liikaa voi edes kirjoittaa. Mutta jotenkin kyllästyttää, että mitään muuta ei ole. Uutisoitavaa maailmalla on vähän, koska kaikki urheilusarjat ovat kiinni, konsertit on peruttu ja käytännössä iso osa huvittelupaikoista on suljettu. Uutisoinnin lähteet ovat kaventuneet lähes olemattomiin. Siinä saa parempikin päätoimittaja nyt raapia päätään, että saa kasaan luettavan lehden.

Onneksi on radio. Minun pääviihdykkeeni ovat SuomiPop, Aallon aamu tai sitten Radio Rockin heebot. Pujottelen sujuvasti eri kanavien välillä ja iltapäivisin pistän podcastit soimaan. Korviin valuva ääni rauhoittaa ja auttaa keskittymään työntekoon eri tavalla. 

Se, mitä toivoisin, olisivat virtuaalikonsertit. Olisin jopa valmis maksamaan siitä, että näkisin bändin soittavan livenä keikan, jonka sitten voisin sujuvasti striimata telkkariin ja istua nautiskelemassa punkkulasin ja vaimon kanssa. Toki samaa livestriimausta voi soveltaa vaikka teatteriin, stand upiin tai mihin vain tapahtumaan, mikä nyt on tauolla.

Suurin isku minulle on ollut kirjastojen sulkeminen. Oli ihmeellinen sattuma, että kävimme kirjastossa päivää ennen kuin niiden sulkemisesta kerrottiin. Otin vielä "vähän leveämmällä haravalla" itselleni luettavaa, joten seuraavat viikot kyllä pärjään. Ja kirjahyllyssä minulla on teoksia, jotka kestävät useamman lukukerran (ja taitaa siellä olla ihan lukemattomiakin kappaleita). 

Jos tutuilla sattuu tulemaan lukemisen puutetta, niin pistäkäähän viestiä, meiltä löytyy aika monenlaista tavaraa ja mielelläni lainaan. Kuulin jo jostain, että tori.fi:stä haalitaan tällä hetkellä eniten juuri kirjoja ja kuntoiluvälineitä. Ilmeisesti suomalaiset todellakin varustautuvat pidemmän ajan korona-piiritykseen.

Nuoruuskuvahaastetta kerrassaan

Tekemistä piisaa

En koe elämääni mitenkään hankalaksi. Edelleen ulkoilmassa voi liikkua huoletta. Pitkät kävelylenkit alkavassa keväässä piristävät mieltä ja nyt kun muut viihdykkeet vähenevät, juuri ulkoilun merkitys kasvaa. Ja kun kevät vielä karkaa pidemmälle, niin retkeilypolut ja luonnonpuistot tulevat todella tarpeeseen. Uskon muutenkin, että tänä keväänä tulee poluilla olemaan tavallista enemmän tungosta. Pistäkäähän kaupunkien matkailuihmiset markkinointia pystyyn, että parhaat paikat löytävät käyttäjiään.

Kun televisiossa tarjonta kyllästyttää, voi aina lukea tai kirjoittaa. Kuten muutkin ovat varmaan huomanneet, niin kirjoittamisen into alkoi minullakin todenteolla juosta nyt, kun ehkä muita virikkeitä on vähemmän. Huomaan keskittyväni paremmin ja istuvani muistikirjan ja koneen ääressä pidempiä aikoja ihan huomaamatta. 

Tietyllä tapaa myös sosiaalinen media on muuttunut - parempaan. Facebookissa kiertää hauska nuoruuskuvahaaste, jonka ajatus on kääntää ihmisten ajatuksia johonkin muuhun ja toki myös piristää kavereiden päivää. Enkä ihmettelisi yhtään, jos kotoilevat ihmiset muutenkin palaisivat paperisten valokuvien ääreen nyt, kun tekemistä joutuu jopa keksimään. Oman menneisyyden tonkiminen ja vanhoihin hyviin aikoihin palaaminen voi olla tarpeellista terapiaa monelle.

Muutenkin somessa virisi tällä viikolla tavallista yhteisöllisempi ja toisia tukeva ajattelumaailma. Se yhdistää kummasti, kun kaikki meistä seisovat tasa-arvoisena samassa kusessa, eikä kenelläkään ole viruksen käsistä ohituskaistaa. Yhteisöllisyyden synnyttämisessä auttaa tieto siitä, että tästä ei selvitä, jos ei toimita yhdessä. Taudin torjunnassa tärkeintä on, että kaikki toimivat omalta osaltaan sääntöjen mukaan ja pyrkivät ehkäisemään taudin leviämisen. Jokaisen panos on yhtä tärkeä.

Toki maailma pienenee. Nyt ollaan sit pääasiassa omalla porukalla. Valitettavasti luulen, että perheiden pakonomainen yhdessäolo heijastuu myös negatiivisesti. Jos perheissä voidaan huonosti muutenkin, tämä tilanne ei sitä korjaa. Ja jos ennen on päässyt ongelmia pakenemaan omiin aktiviteetteihin, niin nyt se escape room on suljettu. Paha aavistukseni on, että kriisin jälkivaiheissa nähdään pientä piikkiä synnytyssalien lisäksi myös erotilastoissa ja terapian ovilla. 

Ehkä tämä koko virus on joku maailman tapa käskeä meitä suuntaamaan katseemme lähemmäs huomaamaan ne ihmiset, jotka tässä vierellä ovat. Samoin tämä voi olla muistutus, että kaikki me tarvitsemme toinen toisiamme.

Nautinnollista viikonloppua, pitäkää itsestänne ja kaverista huolta!