Karanteeniviikko nro 3

"päivät kuluu hukkaan
kaikki hauska tapahtuu
jossain muualla
päivät kuluu hukkaan
en aja partaa en käy suihkussa"
- Teksti Pauli Hanhiniemi -

Kolmas Nainen kuvasi sanoituksissaan koronaviikkojen fiilikset aika hyvin ennen aikojaan. Pysähtyneisyys ei inspiroi, eikä saa yrittämään. Viikko toisensa jälkeen huomaa tulevan torstain - syytä en tiedä, mutta torstaisin sitä tavallaan huokaa viikon taas menneen. Minulle torstai on muutenkin aina ollut päivä, jolloin voi todeta, että viikosta on selvinnyt. Perjantain marssii vaikka päällään ja viikonloput harvoin stressaavat. Rakas elämän merkkipaalumme torstai!

Tällaisessa kriisissä muutokset tapahtuvat askeleittain. Joka viikko elämästä rajautuu jotain pois ja elämä on vain hieman eri tavalla. Muutosten yhteissummaa on vaikeaa nähdä ennen kuin ne puretaan kokonaan pois. Olen lukenut paljon toista maailmansotaa käsittelevää historiaa ja miettinyt usein, kuinka ihmiset kestivät ne vuodet. Ilmeisesti kyseessä oli saman ilmiön hard corempi versio. Myös sota-aikana muutokset tapahtuivat askel kerrallaan, mutta erittäin pitkässä juoksussa. Shokkireaktio pehmeni siihen, että aikajana virahti vuosiin ja kerrallaan taisteltiin vain yhtä muutosta vastaan. Ihminen on käsittämättömän sopeutuvainen nisäkäs - ja se on johtanut siihen, että tämä karvaton kaksijalkainen sulkee muita lajeja eläintarhoihin, eikä toisinpäin.

Se saa****n kellojen siirto!!

Tämä viikko meni muutenkin vähän parkit päällä. Viime viikonlopun kellojen siirto vei minun unirytmin mennessään ja sen korjaaminen vie aina viikon verran - siirrettiinpä kelloja mihin suuntaan hyvänsä. Kummallista, että hallitus, joka saa Uudenmaan kiinni ja eristettyä muusta maasta, ei saa kellojen siirtoa loppumaan. Maailman merkityksettömin asia, ennen kuin se kolahtaa omaan uneen.

Mietin tällä viikolla hallituksen työtä muutenkin. Joka viikko se joutuu päättämään rajoituksista, jotka koskevat suurta ihmisjoukkoa. Toisella kädellä varaudutaan siihen, että rajoituksista huolimatta virusta ei saadakaan aisoihin ja tauti pääsee tukkimaan koko terveydenhuoltosysteemin. Ja tämä vielä sen päälle, että jo nyt tehdyt rajoitukset osuvat erittäin kipeästi useiden kotitalouksien kukkaroon.

Kansan muisti on tunnetusti lyhyt. Vaalien väli on liian pitkä aika kantaa kaunaa tai muistaa edellisten vaalien lupaukset, tai oikeastaan niiden pettäminen. Mitenköhän tässä korona-casessa tulee käymään. Vaikka tauti ei pääsisi valloilleen, pelkät varotoimet tulevat maksamaan kansantaloudellisesti valtavasti rahaa. Ja rajoitusten vuoksi sitä rahaa ei valtion kassaan edes kilise entiseen tahtiin. Lomautukset, konkurssit ja irtisanomiset kuristavat myös valtion tuloja euro kerrallaan. Nyta hätätilan aikana kuluja syntyy ja on pakko mennä niin sanotulla avoimen piikin periaatteella - ja toivoa, että rahaa saadaan raavittua tarpeeksi kasaan.

Sitten kun se loppulasku esitetään, muistaako kukaan enää huolta ja paniikkia, joka tuon laskun synnytti. Vai tehdäänkö perinteiset eli unohdetaan menneet, haukutaan poliitikot ja vaihdetaan eduskunta? Toivottavasti ei.

Mitä koronan jälkeen?

Tähän eristyksen aikaan sopii mainiosti Daniel Defoen alunperin 1719 kirjoittama Robinson Crusoe. Jonneille tiedoksi, että se kertoo Robinson Crusoesta, joka merimiehenä haaksirikkoutuu yksin autiolle saarelle ja löytää myöhemmin kumppanikseen alkuasukkaan nimeltä Perjantai. Kirja kuvaa kaikkia niitä tunteita, joita eristyksessä ollut ihminen tuntee sekä kertoo ne keinot, joilla yksinäisyydestä selviää. 

Jos lukeminen on haastavaa ja saman fiiliksen haluaa kokea elokuvan kautta, niin Tom Hanksin tähdittämä Cast Away ajaa aika lailla saman asian. Elokuva onkin monella tapaa modernisoitu versio Robinson Crusoesta. Tosin Cast Awayssa perjantai on korvattu lentopallolla.

Tunteemme vaihtelevat, kun läpikäymme kriisiä. Ensin olemme shokissa, jonka jälkeen alkaa asian käsittely tunne kerrallaan. Välillä kiellämme koko kriisin olemassaolon ja välillä taas mielemme vie meidät kaikkein syvimpiin masennuksen syövereihin, joissa uskomme, että tämä ei lopu koskaan. Lopulta, kun kaikki tunteet on kaluttu loppuun, on vuorossa toivo ja uusi alku. 

Tällä hetkellä itse elän vaihetta, jossa alan jo ajatella aikaa kriisin jälkeen. Mitä kaipaan ja mitä en tule kaipaamaan? Mitä uutta olen oppinut ja mitä tulen tästä kriisivaiheesta ottamaan opikseni? Kuinka minun oma tieni muuttuu näinä viikkoina - tai kuukausina (toivottavasti ei vuosina!)?

Näistä asioista haaveilen

Kun oma elämä on muuttunut suhteessa aika vähän, ovat unelmanikin aika pieniä. Haaveilen siitä, että pääsen lounastamaan kavereiden kanssa The Kitchenin lounaspöytään. Haaveilen siitä, että saan jutella ihmisten kanssa kasvotusten ja kulkea kadulla miettimättä, suhtautuuko jokainen vastaantulija minuun korona-lähettiläänä. Kaipaan sitä, että kaupoissa käynti tuntuu normaalilta, eikä siltä, että mielipuolisesti mietit, kuinka jokaisesta paikasta ja ihmisestä voi saada pöpöjä.

Ja sitten tämä! Kaipaan sitä, että avaan iltapäivälehden ja löydän sivuilta pelkästään yhdentekevää ja merkityksetöntä paskaa. Nyt kun lehdet täyttyvät päivästä toiseen koronasta, se puuduttaa. Iltapäivälehtiä en ole jaksanut kohta viikkoon edes avata. Siellä ei tunnu olevan mitään sellaista, mikä innostaisi lukemaan. Oi niitä aikoja, kun viikon suurin uutinen oli vaikka Roope Salmisen ero jostain "en-enää-muista"-nimisestä tyypistä. 

Ennen tätä maailmanpysäyttävää kriisiä olin juuri pystyttämässä oman yritykseni ensimmäisiä nurkkakiviä. Totta kai oli Luojan lykky, etten ehtinyt ajatusta pidemmälle. Nyt olisin saattanut päästä historian kirjoihin kaikkien aikojen lyhimmän yrittäjän uran tehneenä. Mutta sitä työtä kaipaan. En ikinä ajatellut kouluttaa itseäni "hyllylle", mutta nyt on pakko hieman malttaa. Tänään opettelin kotitarpeiksi teippauksen saloja, niin käsiä oikein syyhytti päästä takaisin hierontapöydän ääreen. 

No hierojan pöydälle kaipaan kyllä muutenkin. Sellainen kunnon muokkaava tunnin setti ammattilaisen käsissä tulisi kovasti tarpeeseen. Ensimmäinen asia korona-juttujen jälkeen taitaakin olla ajan varaaminen omalle luottohierojalleni.

Livekeikat - vaikka tarjontaa on myös karanteenin aikana. Tätä kirjoitusta suunnitellessani kuuntelin Hovimuusikko Ilkan insta-live -keikkaa ja naureskelin, kuinka viihdyttävää tällainen kriisiajan viihde osaakin olla. Minä ja 1600 muuta kuuntelee sama musiikkia puhelin kourassa (ja olut toisessa). No tarjonnasta huolimatta kaipaan sitä, että kuulen keikat ihan livenä. Yhden keikan liput meillä jo odottaakin syksyä. 

Mitä kaipaan poikkeustilan jälkeen?

Olen valitettavasti kyyninen ja hieman epäilevä tuomas. Tulen kaipaamaan koronasta tätä uus-yhteisöllisyyttä ja yhteisvastuuta. Tulen luultavasti kaipaamaan sitä, että pieneksi hetkeksi itsekkyys ja omahyväisyys vaihtui yhteiseen hyvään. Nyt toisesta välittäminen sekä yhteydenpito vähän tuntemattomampiinkin on kovassa kurssissa. Lisäksi pidän myös siitä ajatuksesta, että heikoista välittäminen ja hädässä olevien tukeminen ovat kurssissaan.

Uskon, että tulen kaipaamaan myös eräänlaista korona-innovatiivisuutta. Parin viikon aikana ihmiset ovat keksineet kilpaa keinoja olla yhdessä olematta yhdessä. On keksitty tapoja nauttia musiikista, tapoja viettää aikaa eristyksessä ja tapoja kotoutua omaan kotiin.  On myös keksitty keinot, joilla koti muutetaan nopeasti työpaikaksi. Tuo innovatiivisuus on hyvästä meille jokaiselle. Pakko osaa olla hyvä opettaja.

Etätyöstä tuli mieleen se, että toivottavasti tämä etätyöllistäminen jatkaa voittokulkuaan kriisin jälkeen. Se on työtä siinä, missä toimistotyökin - kun sitä johdetaan oikein. Ja toinen etätyöstä mieleen juolahtanut juttu on, että toivottavasti tietynlainen hygge-fiilis siirtyy kotitoimistoista myös lähitoimistoihin. Nyt ei kukaan häiriinny, jos videopalaverissa vilahtaa lapsen naama tai jos pomo piipahtaa kesken palaverin "kasvatustöissä". Myöskin työpukeutuminen ja meikkaus ovat kokeneet eräänlaisen downgreidauksen, joka saisi minusta ihan hyvin jatkua.

Tulen myös kaipaamaan tätä slow-fiilistä. Tällä hetkellä ei kenelläkään tunnu olevan kiire. Kaikkeen on aikaa ja kaikki tapahtuu jotenkin hidastetussa moodissa. Kun kriisi on ohi, tulemme nostamaan taas kytkimen ylös ja laittamaan kaasun pohjaan. Maltti ja odotus vaihtuu siihen, että säntäilemme paikasta toiseen juosten. Siihen pakottaa jo se, että parin kuukauden elämättä jätetty elämä on kirittävä äkkiä takaisin.

Ja tulen kaipaamaan näitä aikoja, joita olen viettänyt lapsen kanssa kotona. Totta kai myös meillä kotoilu turhauttaa ja välillä saattaa kummankin äänenpaino nousta ylimääräisen oktaavin, mutta silti tämä on korvaamattoman arvokasta aikaa. Mietin usein, miten pienestä on kasvanut iso ja samalla mietin, että kohta tuo iso on niin iso, ettei se tarvitse isäänsä enää mihinkään. Enää meillä ei sitten ole yhtäkään, joka kiipeää syliin. Ja minä olen jollain tapaa kiitollinen siitä, että meidät on puolipakolla suljettu kotiin keskenämme. Ei näitä kotiaresteja sentään joka vuosikymmeneen mahdu.

No mitä vielä?!

Tähän mennessä olen käyttänyt aikaa melko lailla joutilaasti. Olen ylpeä, että olen hypännyt taas aktiivisesti blogini selkään. Kirjoittaminen on kivaa ja nyt se tulee punnertelematta ulos. Tuntuu hyvältä kirjoittaa laittaa ajatuksiaan ylös ja muidenkin luettavaksi. 

Olen myös aika hyvin onnistunut haravoimaan Ylen dokumenttitarjontaa. Yle on vihdoin tajunnut, että verovaroin tuotetun ei tarvitse olla pelkkää kulttuuria tukevaa paskaa, vaan myös meille kaikille yhdenvertaisesti tuotettu voi olla kilpailukykyistä ja viihdyttävää. Annankin Ylelle täydet pisteet siitä, että se on sentään aktiivisesti pyrkinyt muokkaamaan tarjontaansa vastaamaan vallalla olevia oloja. Siinä, missä muut luottaa perustarjontaan ja yhdentekevään reality-huttuun, on Yle tuonut mm. laadukkaita (urheilu)dokkareita ja elokuvia katsottavaksi. Eikä minusta ole mitenkään merkityksetön seikka, että Yle on järjestänyt viikonloppuihin Yle Olohuone -spektaakkelin. Vanha kunnon puhelintoivekonsertti tuotuna 2000-luvulle. Ai, että mä tykkään!

Hitto, miten sitä jääkin koukkuun yksinkertaisiin juttuihin. Löysin Yle Areenasta sarjan "Kiehtova maailma: Junamatka Amerikkaan", jossa brittiveijari Michael Portillo matkaa kiskopelillä pitkin Amerikkaa ja esittelee Yhdysvaltojen eri osia 1800-luvun matkailuoppaan hengessä. Tällaiselle nojatuolimatkailijalle se on kuin vetäisi rantalomaa suoraan suoneen. Mutta siis en suosittele - jäätte itsekin samaan koukkuun! Katsokaa temppareita, niihin ei viisas ihminen koukutu.

Opiskeluja en ole saanut aloitettua. Näin kriisin aikana verkko-opintojen tarjonta on kasvanut aivan valtaviin mittoihin ja siihen junaan olisi helppo hypätä kyytiin. Jostain syystä tuo homma nyt takkuaa ja odottaa suoraan sanottuna perseelle potkimista. Sen verran katsoin, että näitä terveysalan opintoja pääsisi taas syksyllä tekemään, joten ehkäpä sitä vielä yhden kerran.... Pitänee ottaa hallituksen iltakoulussa puheeksi.

Karanteenista huolimatta on meillä siis kaikki hyvin. Elämä ajelee tasaisilla raiteilla ja olemme koettaneet pysyä erossa pöpöistä ja ongelmista. Kaiken kriiseilyn ja epävarmuuden voittaa toivo ja tieto siitä, että tämä kaikki on vain väliaikaista. Yhteispelillä tästä selvitään ja kriisin jälkeen on meille kaikille Kari Tapion lupauksen mukaisesti poutasää. Sitä odotellessa voitin tänään huutokaupassa meille pihakeinun - uskoni riittää sekä kriisin päättymiseen että suomalaiseen hellekesään. Yhtä kaukana kumpikin.