Jälleen on karanteeniviikko lusittu

Sohva tulee näinä viikkoina tutuksi

Hovimuusikko Ilkan insta-live auki ja virtuaalikynä käteen. Suussa maistuu menetetty ravintola-ateria ja mielessä siintää aika, jolloin kaikki on niin kuin ennen. Viikko on taas tuonut elämään jotain uutta. Luoja oli suomalaisille armelias ja loi vanhan kateuskalenterin eli verokalenterin yritysversion. Business Finlandin jakamista rahoista saatiin keitettyä niin luinen soppa, ettei luurankojen joukosta meinaa lihaa löytää ollenkaan.

On käsittämätöntä, kuinka kateellisia ihmiset voivat olla rahasta, joka menee muille. En ihmettele, että suomalaisia sanotaan ainoaksi kansaksi maailmassa, joka on valmis maksamaan satasen siitä, ettei naapuri saa viisikymppistä. Näinä pimeinä karanteeniaikoina kateus saa vielä ihan uusia mittasuhteita, kun peräkammareissa hautuneet aivot saavat päähänsä lähettää huutokauppakeisarille kakkaa paketissa. Hävetkää nyt aikuiset ihmiset!

Valitettavasti maailman laki on sellainen, että kun ilmaista rahaa jaetaan, niin käsi ojossa ovat myös ketkut. En tuomitse, koska en tiedä hakemusten taustoja. Mutta syvästi ihmettelen, millaisella hakemuksella Postin palkkakuopassa rypevä toimitusjohtaja sai konsulttifirmalleen nyhdettyä sata tonttua riihikuivaa. Muutama mätämuna kusee aina hyvän idean, minkäs teet.

Koetan uskoa suhteellisuusteoriaan. Siis siihen, että Business Finlandin jakamista rahoista suhteessa suurin osa on mennyt niitä todella tarvitseville ja nämä julkisuuteen nuosseet porsaat ovat vain pieni lahjarahavuoren huippu, joka nousee massasta esiin.

Jotakuinkin samalta se meilläkin näyttää ennen kuin saa maalia pintaan.

Kätten töissä

Näin keväisin omakotitalon omistajat ovat täystyöllistettyjä pikku pihapuhteilla. Enkä jää heistä yhtään jälkeen. Ruohot on rapsuteltu kasvuvauhtiin ja lehdet on läjätty odottamaan muuntumista biojätteeksi. Myös pihakiikku sai viimeiset ruuvit paikalleen ja odottelee kiltisti terassilla kesän alkamista. Jonain vuonna me täällä kaakon haisevassa kainalossakin tulemme näkemään hellepäivän. Suorastaan herkuttelen ajatuksella, että köllähdän keinuun lukemaan ja tuuli hiljaa keinuttaa minut pikkusievään päiväuneen kesäauringon polttaessa kasvoni toispuoleisesti keitetyn ravun väriseksi.

Todennäköisempi vaihtoehto on, että kolme kuukautta odottelen pakkasten hellittämistä ja viimein elokuun takimmaisella viikolla tulee se yksi ja ainoa lämpimämpi päivä. Luultavasti se on muutenkin päivä, johon elämän kaikki aikaansaannokset on pakattu yhteen ohikiitävään hetkeen. Kun sitten päivä on ohi ja puolenyön maissa korkkaat rättiväsyneenä jääkaapin viimeisen oluen ja istahdat keinuun, jonka huomaat lasten pomppineen kesän riennoissaan topoliksi. 

Tämän kesän suururakka liittyy meillä maalaukseen. Pihamökki sekä pyöräkatos kaipaavat maalia pintaan ja mikäpä se - teoriassa - mukavammalta kuulostaa kuin heilua pikkuinen pensseli kourassa omilla vuokramailla. Tartteeko sanoa, että heti kun tällä viikolla sain esityöt maalaukselle tehtyä, meni taivas mustaksi ja lämpötila putosi juuri alle tarvittavan viiden asteen. Nyt sitten ikkunasta näkyy sellainen venäläisen torpan näköinen raakile, josta puolet maaleista on raavittu pois ja toinen puoli roikkuu pelkällä ajatuksella laudan pinnassa. Toivottavasti tuota raiskiota ei tartte montaa  viikkoa tuijotella, vaan keli sallii maalaustyöt. Luojalla on kiero luonne näissä pihahommissa.

Tottumus - tuo toinen luontomme

Kuuden viikon jälkeen alkaa kotona oloon todella turtumaan. Minulla se tarkoittaa sitä, että olen tottunut siihen, että päiväsaikaan täällä ei juuri sielunrauhaa työntekoon ole. Kun perhe on suljettu samaan kammioon, meno muistuttaa lähinnä Serranon perhettä. Mutta en kyllä valita - pääsääntöisesti meillä on omalla porukalla aina kivaa. Sopu antaa sijaa ja uskokin vahvistuu, kun muutaman kerran päivässä luot katseen taivaaseen ja lasket hiljaa kymmeneen. Se mietityttää, että mitenköhän siihen hiljaisuuteen tottuu, kun tämä joskus loppuu. 

Päiviin syntyy aina rutiinit. Loppujen lopuksi perheet toimivat aika lailla samalla tavalla päivästä toiseen ja arkipäivät voisi melkein vetää kellotta ja silmät kiinni. Minulle se vaihtelu syntyy nimenomaan noista pihatöistä, joilla saa iltoihin jotain väriä. Vaikeinta tässäkin on liikkeellelähtö. Niin kovin kutsuvasti tuo sohva aina työpäivän jälkeen kutsuu.

Jospa oiskin Luoja luonut minulle edes vähän kättentaitoja, niin nythän olisi oiva aika alkaa rakennus- sekä remonttihommiin kotona. Kerrankin nimittäin ois iltaisin vapaata aikaa ja energiaa. Koska kaltaisiani törötimpureita on Suomessa varmaan muitakin, niin jonkun kannattais hakea Business Finlandilta tukea sellaisten etä-timpuri-kurssien pitämiseen. Hommaan tarvittaisiin joku MacGyverin ja apupoika-Markun avioton lapsi, joka pystyisi kahdesta hammastikusta, kolmesta kävystä ja palasta maalarinteippiä rakentamaan kesämökin sekä purjeveneen neljälle. Homma ei minusta kuulosta mitenkään mahdottomalta. Ja olisin ekana jonossa kurssille. 

Milloinkahan tämä kesäasunto löytyy huutokaupat.com:sta?

Suomi menee kiinni

Viikon huonoin uutinen on ehdottomasti ollut se, että isommat kesätapahtumat laitettiin pannaan hallituksen päätöksellä. Päätös sinällään on erittäin ymmärrettävä, mutta sydän itkee verta kaikkien niiden yrittäjien puolesta, joille tuo päätös oli, jos ei kuolinisku, niin vähintään isomman luokan amputaatio. Festareiden ja kesätapahtumien poisjäänti ei koske ainoastaan suoraan festareiden järjestäjiä ja esiintyjiä, vaan myös isoa nippua pienempiä yrittäjiä, jotka repivät kapeaa leipää tapahtumien kyljestä. Ja valitettavan usein esim. tapahtumien ravintolayrittäjät ovat niitä samoja, joilta tämä poikkeustila on jo nyt vienyt leipää suusta. 

Eniten mietityttää vanha kotikaupunkini Savonlinna. Sitä savolaisten keidasta on kuritettu viime vuosina kerta toisensa jälkeen ja nyt tuli vielä yksi takaisku takaraivoon. Oopperajuhlien maineella ja suorilla tuloilla kesäkaupunki on elänyt pitkän ajan. Oopperat ovat tuoneet kaupunkiin ison turistivirran ja paksujen lompakoiden jättämät setelivanat. Nyt ainoa vana taitaa syntyä paikallisten yrittäjien kyyneleistä, kun Olavinkatu ammottaa tyhjyyttään. Sarkastisesti voisi sanoa, että vihdoin ne Savonlinnan keskustan (sekä isolla että pienellä kirjoitettuna) saavat sen, mitä toivoivat - että liikenne Olavinkadulla loppuisi. 

Jatkuu, jatkuu...

Summa summarum - taas on viikko eristyksissä kitkuteltu. Kummasti sitä tekemistä löytää ihan tästä kotipihasta ja ajan saa kulumaan, vaikka maailman koko alkaa väkisin muistuttaa omaa peräaukkoa. Edelleenkään en valita mistään, vaan suuntaan katseeni kiitollisena ylöspäin, että perhe saa olla terveenä ja  saamme olla keskenämme - jopa ihan riesaksi saakka. 

Voikaa hyvin ihmiset ja pitäkää itsenne turvassa!