Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste kotikaranteeni. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kotikaranteeni. Näytä kaikki tekstit

perjantai 24. huhtikuuta 2020

Jälleen on karanteeniviikko lusittu

Sohva tulee näinä viikkoina tutuksi


Hovimuusikko Ilkan insta-live auki ja virtuaalikynä käteen. Suussa maistuu menetetty ravintola-ateria ja mielessä siintää aika, jolloin kaikki on niin kuin ennen. Viikko on taas tuonut elämään jotain uutta. Luoja oli suomalaisille armelias ja loi vanhan kateuskalenterin eli verokalenterin yritysversion. Business Finlandin jakamista rahoista saatiin keitettyä niin luinen soppa, ettei luurankojen joukosta meinaa lihaa löytää ollenkaan.

On käsittämätöntä, kuinka kateellisia ihmiset voivat olla rahasta, joka menee muille. En ihmettele, että suomalaisia sanotaan ainoaksi kansaksi maailmassa, joka on valmis maksamaan satasen siitä, ettei naapuri saa viisikymppistä. Näinä pimeinä karanteeniaikoina kateus saa vielä ihan uusia mittasuhteita, kun peräkammareissa hautuneet aivot saavat päähänsä lähettää huutokauppakeisarille kakkaa paketissa. Hävetkää nyt aikuiset ihmiset!

Valitettavasti maailman laki on sellainen, että kun ilmaista rahaa jaetaan, niin käsi ojossa ovat myös ketkut. En tuomitse, koska en tiedä hakemusten taustoja. Mutta syvästi ihmettelen, millaisella hakemuksella Postin palkkakuopassa rypevä toimitusjohtaja sai konsulttifirmalleen nyhdettyä sata tonttua riihikuivaa. Muutama mätämuna kusee aina hyvän idean, minkäs teet.

Koetan uskoa suhteellisuusteoriaan. Siis siihen, että Business Finlandin jakamista rahoista suhteessa suurin osa on mennyt niitä todella tarvitseville ja nämä julkisuuteen nuosseet porsaat ovat vain pieni lahjarahavuoren huippu, joka nousee massasta esiin.

Jotakuinkin samalta se meilläkin näyttää ennen kuin saa maalia pintaan.


Kätten töissä

Näin keväisin omakotitalon omistajat ovat täystyöllistettyjä pikku pihapuhteilla. Enkä jää heistä yhtään jälkeen. Ruohot on rapsuteltu kasvuvauhtiin ja lehdet on läjätty odottamaan muuntumista biojätteeksi. Myös pihakiikku sai viimeiset ruuvit paikalleen ja odottelee kiltisti terassilla kesän alkamista. Jonain vuonna me täällä kaakon haisevassa kainalossakin tulemme näkemään hellepäivän. Suorastaan herkuttelen ajatuksella, että köllähdän keinuun lukemaan ja tuuli hiljaa keinuttaa minut pikkusievään päiväuneen kesäauringon polttaessa kasvoni toispuoleisesti keitetyn ravun väriseksi.

Todennäköisempi vaihtoehto on, että kolme kuukautta odottelen pakkasten hellittämistä ja viimein elokuun takimmaisella viikolla tulee se yksi ja ainoa lämpimämpi päivä. Luultavasti se on muutenkin päivä, johon elämän kaikki aikaansaannokset on pakattu yhteen ohikiitävään hetkeen. Kun sitten päivä on ohi ja puolenyön maissa korkkaat rättiväsyneenä jääkaapin viimeisen oluen ja istahdat keinuun, jonka huomaat lasten pomppineen kesän riennoissaan topoliksi. 

Tämän kesän suururakka liittyy meillä maalaukseen. Pihamökki sekä pyöräkatos kaipaavat maalia pintaan ja mikäpä se - teoriassa - mukavammalta kuulostaa kuin heilua pikkuinen pensseli kourassa omilla vuokramailla. Tartteeko sanoa, että heti kun tällä viikolla sain esityöt maalaukselle tehtyä, meni taivas mustaksi ja lämpötila putosi juuri alle tarvittavan viiden asteen. Nyt sitten ikkunasta näkyy sellainen venäläisen torpan näköinen raakile, josta puolet maaleista on raavittu pois ja toinen puoli roikkuu pelkällä ajatuksella laudan pinnassa. Toivottavasti tuota raiskiota ei tartte montaa  viikkoa tuijotella, vaan keli sallii maalaustyöt. Luojalla on kiero luonne näissä pihahommissa.

Tottumus - tuo toinen luontomme

Kuuden viikon jälkeen alkaa kotona oloon todella turtumaan. Minulla se tarkoittaa sitä, että olen tottunut siihen, että päiväsaikaan täällä ei juuri sielunrauhaa työntekoon ole. Kun perhe on suljettu samaan kammioon, meno muistuttaa lähinnä Serranon perhettä. Mutta en kyllä valita - pääsääntöisesti meillä on omalla porukalla aina kivaa. Sopu antaa sijaa ja uskokin vahvistuu, kun muutaman kerran päivässä luot katseen taivaaseen ja lasket hiljaa kymmeneen. Se mietityttää, että mitenköhän siihen hiljaisuuteen tottuu, kun tämä joskus loppuu. 

Päiviin syntyy aina rutiinit. Loppujen lopuksi perheet toimivat aika lailla samalla tavalla päivästä toiseen ja arkipäivät voisi melkein vetää kellotta ja silmät kiinni. Minulle se vaihtelu syntyy nimenomaan noista pihatöistä, joilla saa iltoihin jotain väriä. Vaikeinta tässäkin on liikkeellelähtö. Niin kovin kutsuvasti tuo sohva aina työpäivän jälkeen kutsuu.

Jospa oiskin Luoja luonut minulle edes vähän kättentaitoja, niin nythän olisi oiva aika alkaa rakennus- sekä remonttihommiin kotona. Kerrankin nimittäin ois iltaisin vapaata aikaa ja energiaa. Koska kaltaisiani törötimpureita on Suomessa varmaan muitakin, niin jonkun kannattais hakea Business Finlandilta tukea sellaisten etä-timpuri-kurssien pitämiseen. Hommaan tarvittaisiin joku MacGyverin ja apupoika-Markun avioton lapsi, joka pystyisi kahdesta hammastikusta, kolmesta kävystä ja palasta maalarinteippiä rakentamaan kesämökin sekä purjeveneen neljälle. Homma ei minusta kuulosta mitenkään mahdottomalta. Ja olisin ekana jonossa kurssille. 

Milloinkahan tämä kesäasunto löytyy huutokaupat.com:sta?

Suomi menee kiinni

Viikon huonoin uutinen on ehdottomasti ollut se, että isommat kesätapahtumat laitettiin pannaan hallituksen päätöksellä. Päätös sinällään on erittäin ymmärrettävä, mutta sydän itkee verta kaikkien niiden yrittäjien puolesta, joille tuo päätös oli, jos ei kuolinisku, niin vähintään isomman luokan amputaatio. Festareiden ja kesätapahtumien poisjäänti ei koske ainoastaan suoraan festareiden järjestäjiä ja esiintyjiä, vaan myös isoa nippua pienempiä yrittäjiä, jotka repivät kapeaa leipää tapahtumien kyljestä. Ja valitettavan usein esim. tapahtumien ravintolayrittäjät ovat niitä samoja, joilta tämä poikkeustila on jo nyt vienyt leipää suusta. 

Eniten mietityttää vanha kotikaupunkini Savonlinna. Sitä savolaisten keidasta on kuritettu viime vuosina kerta toisensa jälkeen ja nyt tuli vielä yksi takaisku takaraivoon. Oopperajuhlien maineella ja suorilla tuloilla kesäkaupunki on elänyt pitkän ajan. Oopperat ovat tuoneet kaupunkiin ison turistivirran ja paksujen lompakoiden jättämät setelivanat. Nyt ainoa vana taitaa syntyä paikallisten yrittäjien kyyneleistä, kun Olavinkatu ammottaa tyhjyyttään. Sarkastisesti voisi sanoa, että vihdoin ne Savonlinnan keskustan (sekä isolla että pienellä kirjoitettuna) saavat sen, mitä toivoivat - että liikenne Olavinkadulla loppuisi. 

Jatkuu, jatkuu...

Summa summarum - taas on viikko eristyksissä kitkuteltu. Kummasti sitä tekemistä löytää ihan tästä kotipihasta ja ajan saa kulumaan, vaikka maailman koko alkaa väkisin muistuttaa omaa peräaukkoa. Edelleenkään en valita mistään, vaan suuntaan katseeni kiitollisena ylöspäin, että perhe saa olla terveenä ja  saamme olla keskenämme - jopa ihan riesaksi saakka. 

Voikaa hyvin ihmiset ja pitäkää itsenne turvassa!

lauantai 18. huhtikuuta 2020

Karanteenikodin kuulumiset, viikko 5 tai jotain


Terkkuloisii täältä kodin uumenista!

Jälleen kerran otin kynän käteen samalla, kun kuuntelen Hovimuusikko Ilkan perjantaista insta-liveä. Maailmassa tapahtuu vähän ja meillä vielä vähemmän. Meitä lapsen kanssa alkaa painaa jonkinasteinen turnausväsymys. Maailma supistuu viikko viikolta pienemmäksi ja lähestyy pienuuden maksimipistettä. Mitä pienemmäksi tämä oma maailma käy, sitä vähemmän tuolta elävästä elämästä kaipaa asioita. Veikkaan, että tässä vaiheessa elämää työttömyys tai eläke ei mulle oikein passaisi.

Turnausväsymyksen näkee tuosta kotikamustakin. Ensimmäisten viikkojen eskaritehtävien innostus on vaihtunut todelliseen eskaripassiivisuuteen. Tehtävien tekemisen innottomuudesta voisi päätellä hengailevansa minikokoisen teinin kanssa. Ja lapsi vielä maksimoi kärsimyksen - kotonaoloajan tuo nerokas pikku lapsukainen käyttää istumalla "padi" kädessä katsellen lastenohjelmia - siis samoja lastenohjelmia. Tiedättekö rakkaat kanssavanhemmat, miltä Kaapon tunnusmusiikki kuulostaa neljäntenä viikkona? Mutta passiivisesta asenteesta huolimatta nostan lapselle virtuaalista hattua. Hän on sietänyt näitä poikkeusoloja jopa hämmästyttävän reippaasti.

Ja tähän väliin gallup - kaikkein ärsyttävimmät lastenohjelmien tunnarit

1) Kaapo - tätä ei vaan voi sietää enää! Miksei se lapsi vaan kasva ja muuta pois meidän taloudesta - enkä tarkoita omaa lasta, vaan tätä "oon nelivuotias, hermojen tuholas, et mua unohda, Kaapooo!!"
2) Martta puhuu - kun tämä tunnari soi kolmatta kertaa samana päivänä peräkkäin, olet valmis tekemään tuosta puhuvasta koirasta makkaraa tai mitä tahansa mikä hiljentää sen.
3) Vilkki Ankka - miksi tuo ankka ja sen kaverit huutavat koko ajan!

Ja bonuksena vielä Milli ja Molli - tästä kärsin jo toista lasta peräkkäin. Milli ja Molli ei pääse listalle tunnarin vuoksi, koska sen tunnari ei sinällään saa korvia vuotamaan verta. Tässä ahdistus tulee siitä, että meillä jo toinen lapsi peräkkäin katsoo niitä samoja jaksoja, joiden juonet osaan ulkoa. Hermo ei lepää, kun huomaat tuntevasi jaksojen juonet ulkoa - jo vuosien takaa.

Itseä harmittaa aikaansaamattomuus. Tuntuu, että kaikki kotoilun potentiaali jää hyödyntämättä ja maadun sohvalle silmät suunnattuna Narcosiin tai uuteen ystävääni El Chapoon. Hämmentävää, kuinka super-rikollisista on kasattu vetäviä tv-sarjoja, joissa pahuutta on onnistuttu kiillottamaan sankari-tasolle saakka. Ihan pikkuisen ruoskin itseäni siitä, että annan itselleni luvan koukuttua moiseen true-crime-viihteeseen. Lupaan, että kun tämä kriisi on taisteltu, siirryn takaisin kehittävään ja tasokkaaseen viihteeseen (just joo!!)

Onneksi tällä viikolla suosikki-tekosyyni "paska keli" sentään pelasti minut liialliselta liikunnalta, Tein taas parina päivänä liikunnan limbon ja kävin ihan postilaatikolla saakka - no sentään kaksi kertaa päivässä.

Silti olen kokonaisuutena sitä mieltä, että meillä menee olosuhteisiin nähden todella hyvin. Olemme tottuneet olemaan keskenämme ja osaamme tulla toimeen oman perheen kesken. Kieltäydyn muutenkin valittamasta mistään, koska kaikkein tärkein - eli terveys - on tallessa ja meiltä ei sinällään mitään puutu. Jos asiat on hyvin, on syytä pitää suunsa kiinni.

Voin kuvitella, mitä tuskaa kotoilu tuottaa niille perheille, joissa ei olla totuttu olemaan yhdessä pitkiä aikoja. Kotiolot voivat olla rasittavia, jos ne alkavat jatkuvasti läpsiä poskelle. Valitettavasti ennusteeni siitä, että kotihälytykset tulevat kriisin aikana kasvamaan, on jo nyt toteutunut. Kasvuprosentit yllättivät jopa minutkin. Nyt lehdissä puhutaan jopa 30-40% kasvusta. Ei hyvä.

Median tylsistyminen vähän suututtaa. Kaikki mediat ovat edelleen täynnä pelkkää koronaa ja pikkuhiljaa olenkin lopettanut iltapäivälehtien lukemisen sekä tv-uutisten seuraamisen. Uutispuurosta puuttuvat nyt kaikki ryynit ja keitosta tulee mauton ja vetinen. Hyvä puoli asiassa on, etten kaipaa iltapäivälehtiä ollenkaan. Pitäkööt kioskinsa. Kiitosta sen sijaan saa paikallinen uutisointi ja some. Etenkin somefiidistä on tullut pitkästä aikaa mielenkiintoista. Siellä sentään yritetään tosissaan. Ihmisten luovuus on noussut ihan uuteen kukkaan näinä poikkeusviikkoina. Mie tykkään!

Kääntöpuolena on se, että toivottavasti lehdet jaksavat toitottaa koronasta mahdollisimman pitkään. Mikäli uutisointi loppuu, osa ihmisistä luulee kriisin olevan ohi ja he purkavat eristyksen omaehtoisesti. Se taas tarkoittaa, että todellinen kriisin selätys painuu kauemmas ja kriisi jatkuu. Nyt ei ole aika hätäillä tai ennakoida. Eli  tylsyydestä huolimatta medialle kiitos, että pidätte kriisin aktiivisena ja pinnalla.

Sulut auki

Pidän virheenä, että Uudenmaan rajat aukaistiin näin nopeasti. En pelkää mökkiläisten ylläkköryntäystä maalle, mutta en myöskään luota, etteikö maakuntien välillä syntyisi tarpeetonta ja ylimääräistä liikettä, joka estää viruksen tehokasta torjuntaa. Sulutuksen purku on valtiovallan ensimmäinen kardinaalivirhe tähän mennessä. 

Meissä suomalaisissa on sen verran slaavilaista mielenlaatua, että tarvitsemme suoria käskyjä ylhäältä toimiaksemme oikein. Jos meitä koettaa ohjailla ruotsalaisittain keskustellen ja terveeseen järkeen vedoten, niin pieleen menee ja rajusti. Meitä on käskytettävä kuin pahaista talonpoikaa kolhoosilla. Sen vuoksi olisin pitänyt uudenmaan rajan kiinni vielä pari viikkoa.

Suomalaisen yhteiskunnan hienous ja heikkous on siinä, että teemme kaiken viimeistä piirtoa myöten lain sekä asetusten mukaan ja perustellen. Liiallinen tunnollisuus tekee yhteiskunnastamme liian jäykän ja byrokraattisen ja ehkäisee nopeat muutokset. Joskus olisi paikka katsoa edes vähän sormien läpi ja pelata peliä nopeasti - ja tilannetajuisesti. Mutta Suomi on Suomi - ja meille tärkeintä on se, että kaikkien yhdenvertaisuus lain edessä toteutuu. Niin tässä raja-asiassakin. Kun peruste sulutuksen purkuun on, sitä myös noudatetaan. 

En luota siihen, että mökkiläiset ja muut Uudeltamaaltamuuttajat käyttäisivät hallituksen penäämää tervettä järkeään ja asioisivat mahdollisimman vähän paikallisissa marketeissa. Mökkipaikkakunnilla esim. kauppojen kotiintoimitus-palvelut ovat todennäköisesti vaatimattomammalla tasolla kuin etelä-Suomessa, joten kaupassa on pakko asioida. Jossain "juvalla" ei lounasta välttämättä saa tilattua Woltilla pihaan, joten sekin eristyksen apukeino jää käyttämättä. Ainoa pelastus on, että mökkipakolaiset ovat toivottavasti sitä terveintä sakkia, joka ei virusta levitä.

Miks ryssitään, kun ei oo varaa

Tämä viikko on opettanut kaikille suomalaisille, mitä tarkoittaa kasvosuojainten FFP-luokitus. Kriisiajan suurin munaus on ollut kasvomaskien onneton tilaus, joka johti väärien maskien ja vääriltä toimittajilta tilaamiseen. Vittu, mitä munailua! Ja mikä pahinta, tarkasti valvottu hankintatoimi epäonnistui heti, kun se loikki oman valvontansa ulkopuolelle. Ja jos liikemies Onni Sarmasteen puheet pitävät paikkansa, virhe on tapahtunut nimenomaan tilaajan päässä. Tiina Jylhän toiminta sen sijaan näyttäisi tällä hetkellä kusevan enemmän toimittajan puolelta. Joka tapauksessa käsittämätöntä toimintaa kriisitilanteessa. On Luojan lykky, että nyt on kyseessä "vain" pandemia-kriisi, eikä sotatila. Sotatilassa Sarmaste olisi toimittanut meille korkkipyssyjä ja vesi-ilmapalloja - tilauskirjojen mukaisesti. 

Yhdellä epäonnistuneella kaupalla riskeerattiin hoitohenkilöstöä, tuhlattiin valtion - eli meidän -rahaa ja menetettiin kaikki luottamus julkiseen hankintatoimeen. Vahinkojen korjaaminen vie enemmän aikaa kuin saada uudet maskit Kiinasta. Onneksi henkilötasolla asiassa reagoitiin nopeasti ja epäonnistujat heitettiin farmiin.

Uutta kohti

Ensi viikolla etelä-Karjalasta pitäisi talvisen alkukevään väistyä ja tilalle tulee "tekemis-kelit". Luvassa voisi olla autojen siivousta ja ehkäpä jo ulkomaalaushommia. Kuulemma kotirempat ja vinttien siivoukset kiinnostavat kansaa yleisestikin, koska K-Rauta ja kaatopaikka ovat kaksi suosituinta K-paikkaa tällä hetkellä. 

Itse ikävöin Uimaharjuun. Olen jättänyt kaikki reissut omille tiluksille tekemättä ihan kunnoituksesta karanteenia kohtaan. Odottelen kiivaasti, että tämä poikkeusaika päättyy ja sen jälkeen näkyy vain Saabista takavalot kuutostiellä. 

Sitten vähän faktoja:
- Viiteen viikkoon en ole pitänyt farkkuja. Tästä on nyt tullut farkku-haaste. Kuinka kauan pärjään ilman. Joustovyötäröhousut ovat loppujen lopuksi hämmästyttävän helpot ja käytännölliset. 
- Saab ei ole liikkunut autokatoksesta neljään viikkoon ja silloinkin vain sen verran, että sain siihen kesärenkaat alle. Kesärenkailla ei sitten ole ajettu metriäkään.
- Ruokakaupassa olen viiteen viikkoon käynyt tasan kerran. Nyt kun kaupassa ei käy, tuntuu lähikauppakin viihdytyskeitaalta. Vaikka en ole mikään shoppailija normaalioloissakaan, niin oudoltahan tämä kieltämättä tuntuu. 
- Tää on pahin - ostin neljä viikkoa sitten uutta deodoranttia. En ole käyttänyt sitä kertaakaan. Voi olla, että jos tämä kriisi vielä jatkuu monta viikkoa, muutun todella metsäläiseksi. No ehkä ensi viikolla ilahdutan vaimoa tuoksumalla ihan joltain uudelta. Ne pienet jutut... 
- Viiden viikon aikana on ollut pari sellaista päivää, jolloin en ole poistunut kotoa ulkoilmaan kertaakaan. Jos vaimo on käynyt töihin lähtiessään lehden ja töistä tullessaan postin, en ole nähnyt mitään järkevää syytä haukata mitään muuta kuin iv-koneen tuottamaa kolmesti suodatettua keinoilmaa. Eihän tätä nyt oikein hyvänä suorituksena voi pitää. 

Tässä tämän viikon kuulumiset - pitäkää itsenne terveinä ja kunnossa. Älkääkä karatko sieltä Uudeltamaalta ilman pakottavaa syytä!

PS. Kansikuva on tältä aamulta ja niin kuin jäljestä näkyy, omin pikku kätösin tehty. Lapsi pyysi pitkästä aikaa kaveriksi piirtämään ja jälleen kerran sain todeta, että jos Luoja minulle jotain lahjoja antoi, mikään niistä ei liity piirtämiseen.

sunnuntai 5. huhtikuuta 2020

Karanteeniviikko nro 3



"päivät kuluu hukkaan
kaikki hauska tapahtuu
jossain muualla
päivät kuluu hukkaan
en aja partaa en käy suihkussa"
- Teksti Pauli Hanhiniemi -

Kolmas Nainen kuvasi sanoituksissaan koronaviikkojen fiilikset aika hyvin ennen aikojaan. Pysähtyneisyys ei inspiroi, eikä saa yrittämään. Viikko toisensa jälkeen huomaa tulevan torstain - syytä en tiedä, mutta torstaisin sitä tavallaan huokaa viikon taas menneen. Minulle torstai on muutenkin aina ollut päivä, jolloin voi todeta, että viikosta on selvinnyt. Perjantain marssii vaikka päällään ja viikonloput harvoin stressaavat. Rakas elämän merkkipaalumme torstai!

Tällaisessa kriisissä muutokset tapahtuvat askeleittain. Joka viikko elämästä rajautuu jotain pois ja elämä on vain hieman eri tavalla. Muutosten yhteissummaa on vaikeaa nähdä ennen kuin ne puretaan kokonaan pois. Olen lukenut paljon toista maailmansotaa käsittelevää historiaa ja miettinyt usein, kuinka ihmiset kestivät ne vuodet. Ilmeisesti kyseessä oli saman ilmiön hard corempi versio. Myös sota-aikana muutokset tapahtuivat askel kerrallaan, mutta erittäin pitkässä juoksussa. Shokkireaktio pehmeni siihen, että aikajana virahti vuosiin ja kerrallaan taisteltiin vain yhtä muutosta vastaan. Ihminen on käsittämättömän sopeutuvainen nisäkäs - ja se on johtanut siihen, että tämä karvaton kaksijalkainen sulkee muita lajeja eläintarhoihin, eikä toisinpäin.


Se saa****n kellojen siirto!!


Tämä viikko meni muutenkin vähän parkit päällä. Viime viikonlopun kellojen siirto vei minun unirytmin mennessään ja sen korjaaminen vie aina viikon verran - siirrettiinpä kelloja mihin suuntaan hyvänsä. Kummallista, että hallitus, joka saa Uudenmaan kiinni ja eristettyä muusta maasta, ei saa kellojen siirtoa loppumaan. Maailman merkityksettömin asia, ennen kuin se kolahtaa omaan uneen.

Mietin tällä viikolla hallituksen työtä muutenkin. Joka viikko se joutuu päättämään rajoituksista, jotka koskevat suurta ihmisjoukkoa. Toisella kädellä varaudutaan siihen, että rajoituksista huolimatta virusta ei saadakaan aisoihin ja tauti pääsee tukkimaan koko terveydenhuoltosysteemin. Ja tämä vielä sen päälle, että jo nyt tehdyt rajoitukset osuvat erittäin kipeästi useiden kotitalouksien kukkaroon.

Kansan muisti on tunnetusti lyhyt. Vaalien väli on liian pitkä aika kantaa kaunaa tai muistaa edellisten vaalien lupaukset, tai oikeastaan niiden pettäminen. Mitenköhän tässä korona-casessa tulee käymään. Vaikka tauti ei pääsisi valloilleen, pelkät varotoimet tulevat maksamaan kansantaloudellisesti valtavasti rahaa. Ja rajoitusten vuoksi sitä rahaa ei valtion kassaan edes kilise entiseen tahtiin. Lomautukset, konkurssit ja irtisanomiset kuristavat myös valtion tuloja euro kerrallaan. Nyta hätätilan aikana kuluja syntyy ja on pakko mennä niin sanotulla avoimen piikin periaatteella - ja toivoa, että rahaa saadaan raavittua tarpeeksi kasaan.

Sitten kun se loppulasku esitetään, muistaako kukaan enää huolta ja paniikkia, joka tuon laskun synnytti. Vai tehdäänkö perinteiset eli unohdetaan menneet, haukutaan poliitikot ja vaihdetaan eduskunta? Toivottavasti ei.



Mitä koronan jälkeen?

Tähän eristyksen aikaan sopii mainiosti Daniel Defoen alunperin 1719 kirjoittama Robinson Crusoe. Jonneille tiedoksi, että se kertoo Robinson Crusoesta, joka merimiehenä haaksirikkoutuu yksin autiolle saarelle ja löytää myöhemmin kumppanikseen alkuasukkaan nimeltä Perjantai. Kirja kuvaa kaikkia niitä tunteita, joita eristyksessä ollut ihminen tuntee sekä kertoo ne keinot, joilla yksinäisyydestä selviää. 

Jos lukeminen on haastavaa ja saman fiiliksen haluaa kokea elokuvan kautta, niin Tom Hanksin tähdittämä Cast Away ajaa aika lailla saman asian. Elokuva onkin monella tapaa modernisoitu versio Robinson Crusoesta. Tosin Cast Awayssa perjantai on korvattu lentopallolla.

Tunteemme vaihtelevat, kun läpikäymme kriisiä. Ensin olemme shokissa, jonka jälkeen alkaa asian käsittely tunne kerrallaan. Välillä kiellämme koko kriisin olemassaolon ja välillä taas mielemme vie meidät kaikkein syvimpiin masennuksen syövereihin, joissa uskomme, että tämä ei lopu koskaan. Lopulta, kun kaikki tunteet on kaluttu loppuun, on vuorossa toivo ja uusi alku. 

Tällä hetkellä itse elän vaihetta, jossa alan jo ajatella aikaa kriisin jälkeen. Mitä kaipaan ja mitä en tule kaipaamaan? Mitä uutta olen oppinut ja mitä tulen tästä kriisivaiheesta ottamaan opikseni? Kuinka minun oma tieni muuttuu näinä viikkoina - tai kuukausina (toivottavasti ei vuosina!)?

Näistä asioista haaveilen

Kun oma elämä on muuttunut suhteessa aika vähän, ovat unelmanikin aika pieniä. Haaveilen siitä, että pääsen lounastamaan kavereiden kanssa The Kitchenin lounaspöytään. Haaveilen siitä, että saan jutella ihmisten kanssa kasvotusten ja kulkea kadulla miettimättä, suhtautuuko jokainen vastaantulija minuun korona-lähettiläänä. Kaipaan sitä, että kaupoissa käynti tuntuu normaalilta, eikä siltä, että mielipuolisesti mietit, kuinka jokaisesta paikasta ja ihmisestä voi saada pöpöjä.

Ja sitten tämä! Kaipaan sitä, että avaan iltapäivälehden ja löydän sivuilta pelkästään yhdentekevää ja merkityksetöntä paskaa. Nyt kun lehdet täyttyvät päivästä toiseen koronasta, se puuduttaa. Iltapäivälehtiä en ole jaksanut kohta viikkoon edes avata. Siellä ei tunnu olevan mitään sellaista, mikä innostaisi lukemaan. Oi niitä aikoja, kun viikon suurin uutinen oli vaikka Roope Salmisen ero jostain "en-enää-muista"-nimisestä tyypistä. 

Ennen tätä maailmanpysäyttävää kriisiä olin juuri pystyttämässä oman yritykseni ensimmäisiä nurkkakiviä. Totta kai oli Luojan lykky, etten ehtinyt ajatusta pidemmälle. Nyt olisin saattanut päästä historian kirjoihin kaikkien aikojen lyhimmän yrittäjän uran tehneenä. Mutta sitä työtä kaipaan. En ikinä ajatellut kouluttaa itseäni "hyllylle", mutta nyt on pakko hieman malttaa. Tänään opettelin kotitarpeiksi teippauksen saloja, niin käsiä oikein syyhytti päästä takaisin hierontapöydän ääreen. 

No hierojan pöydälle kaipaan kyllä muutenkin. Sellainen kunnon muokkaava tunnin setti ammattilaisen käsissä tulisi kovasti tarpeeseen. Ensimmäinen asia korona-juttujen jälkeen taitaakin olla ajan varaaminen omalle luottohierojalleni.

Livekeikat - vaikka tarjontaa on myös karanteenin aikana. Tätä kirjoitusta suunnitellessani kuuntelin Hovimuusikko Ilkan insta-live -keikkaa ja naureskelin, kuinka viihdyttävää tällainen kriisiajan viihde osaakin olla. Minä ja 1600 muuta kuuntelee sama musiikkia puhelin kourassa (ja olut toisessa). No tarjonnasta huolimatta kaipaan sitä, että kuulen keikat ihan livenä. Yhden keikan liput meillä jo odottaakin syksyä. 

Mitä kaipaan poikkeustilan jälkeen?

Olen valitettavasti kyyninen ja hieman epäilevä tuomas. Tulen kaipaamaan koronasta tätä uus-yhteisöllisyyttä ja yhteisvastuuta. Tulen luultavasti kaipaamaan sitä, että pieneksi hetkeksi itsekkyys ja omahyväisyys vaihtui yhteiseen hyvään. Nyt toisesta välittäminen sekä yhteydenpito vähän tuntemattomampiinkin on kovassa kurssissa. Lisäksi pidän myös siitä ajatuksesta, että heikoista välittäminen ja hädässä olevien tukeminen ovat kurssissaan.

Uskon, että tulen kaipaamaan myös eräänlaista korona-innovatiivisuutta. Parin viikon aikana ihmiset ovat keksineet kilpaa keinoja olla yhdessä olematta yhdessä. On keksitty tapoja nauttia musiikista, tapoja viettää aikaa eristyksessä ja tapoja kotoutua omaan kotiin.  On myös keksitty keinot, joilla koti muutetaan nopeasti työpaikaksi. Tuo innovatiivisuus on hyvästä meille jokaiselle. Pakko osaa olla hyvä opettaja.

Etätyöstä tuli mieleen se, että toivottavasti tämä etätyöllistäminen jatkaa voittokulkuaan kriisin jälkeen. Se on työtä siinä, missä toimistotyökin - kun sitä johdetaan oikein. Ja toinen etätyöstä mieleen juolahtanut juttu on, että toivottavasti tietynlainen hygge-fiilis siirtyy kotitoimistoista myös lähitoimistoihin. Nyt ei kukaan häiriinny, jos videopalaverissa vilahtaa lapsen naama tai jos pomo piipahtaa kesken palaverin "kasvatustöissä". Myöskin työpukeutuminen ja meikkaus ovat kokeneet eräänlaisen downgreidauksen, joka saisi minusta ihan hyvin jatkua.

Tulen myös kaipaamaan tätä slow-fiilistä. Tällä hetkellä ei kenelläkään tunnu olevan kiire. Kaikkeen on aikaa ja kaikki tapahtuu jotenkin hidastetussa moodissa. Kun kriisi on ohi, tulemme nostamaan taas kytkimen ylös ja laittamaan kaasun pohjaan. Maltti ja odotus vaihtuu siihen, että säntäilemme paikasta toiseen juosten. Siihen pakottaa jo se, että parin kuukauden elämättä jätetty elämä on kirittävä äkkiä takaisin.

Ja tulen kaipaamaan näitä aikoja, joita olen viettänyt lapsen kanssa kotona. Totta kai myös meillä kotoilu turhauttaa ja välillä saattaa kummankin äänenpaino nousta ylimääräisen oktaavin, mutta silti tämä on korvaamattoman arvokasta aikaa. Mietin usein, miten pienestä on kasvanut iso ja samalla mietin, että kohta tuo iso on niin iso, ettei se tarvitse isäänsä enää mihinkään. Enää meillä ei sitten ole yhtäkään, joka kiipeää syliin. Ja minä olen jollain tapaa kiitollinen siitä, että meidät on puolipakolla suljettu kotiin keskenämme. Ei näitä kotiaresteja sentään joka vuosikymmeneen mahdu.


No mitä vielä?!

Tähän mennessä olen käyttänyt aikaa melko lailla joutilaasti. Olen ylpeä, että olen hypännyt taas aktiivisesti blogini selkään. Kirjoittaminen on kivaa ja nyt se tulee punnertelematta ulos. Tuntuu hyvältä kirjoittaa laittaa ajatuksiaan ylös ja muidenkin luettavaksi. 

Olen myös aika hyvin onnistunut haravoimaan Ylen dokumenttitarjontaa. Yle on vihdoin tajunnut, että verovaroin tuotetun ei tarvitse olla pelkkää kulttuuria tukevaa paskaa, vaan myös meille kaikille yhdenvertaisesti tuotettu voi olla kilpailukykyistä ja viihdyttävää. Annankin Ylelle täydet pisteet siitä, että se on sentään aktiivisesti pyrkinyt muokkaamaan tarjontaansa vastaamaan vallalla olevia oloja. Siinä, missä muut luottaa perustarjontaan ja yhdentekevään reality-huttuun, on Yle tuonut mm. laadukkaita (urheilu)dokkareita ja elokuvia katsottavaksi. Eikä minusta ole mitenkään merkityksetön seikka, että Yle on järjestänyt viikonloppuihin Yle Olohuone -spektaakkelin. Vanha kunnon puhelintoivekonsertti tuotuna 2000-luvulle. Ai, että mä tykkään!

Hitto, miten sitä jääkin koukkuun yksinkertaisiin juttuihin. Löysin Yle Areenasta sarjan "Kiehtova maailma: Junamatka Amerikkaan", jossa brittiveijari Michael Portillo matkaa kiskopelillä pitkin Amerikkaa ja esittelee Yhdysvaltojen eri osia 1800-luvun matkailuoppaan hengessä. Tällaiselle nojatuolimatkailijalle se on kuin vetäisi rantalomaa suoraan suoneen. Mutta siis en suosittele - jäätte itsekin samaan koukkuun! Katsokaa temppareita, niihin ei viisas ihminen koukutu.

Opiskeluja en ole saanut aloitettua. Näin kriisin aikana verkko-opintojen tarjonta on kasvanut aivan valtaviin mittoihin ja siihen junaan olisi helppo hypätä kyytiin. Jostain syystä tuo homma nyt takkuaa ja odottaa suoraan sanottuna perseelle potkimista. Sen verran katsoin, että näitä terveysalan opintoja pääsisi taas syksyllä tekemään, joten ehkäpä sitä vielä yhden kerran.... Pitänee ottaa hallituksen iltakoulussa puheeksi.

Karanteenista huolimatta on meillä siis kaikki hyvin. Elämä ajelee tasaisilla raiteilla ja olemme koettaneet pysyä erossa pöpöistä ja ongelmista. Kaiken kriiseilyn ja epävarmuuden voittaa toivo ja tieto siitä, että tämä kaikki on vain väliaikaista. Yhteispelillä tästä selvitään ja kriisin jälkeen on meille kaikille Kari Tapion lupauksen mukaisesti poutasää. Sitä odotellessa voitin tänään huutokaupassa meille pihakeinun - uskoni riittää sekä kriisin päättymiseen että suomalaiseen hellekesään. Yhtä kaukana kumpikin.


perjantai 27. maaliskuuta 2020

Raskas, rakas lähivanhemmuus



Toisen karanteeniviikon puolella alkaa taisteluväsymys näkyä. Etulinjassa on rykmenteittäin silmäpussien kanssa kamppailevia äitejä ja isejä, jotka on heitetty suoraan etätyön syvään päähän. Toimistojen aikuispäivähoito on lakkautettu ja työyhteisöt on hajautettu käymään sissisotaa omilta työpisteiltään. Koko arki on järjestelty uudella tavalla ja lisää muutoksia tulee päivä toisensa jälkeen. Etätyön kaveriksi on tullut lähivanhemmuus.

Yhteiskunnan rajoitukset ovat pakottaneet vanhempiparat olemaan samassa tilassa puolison ja lasten kanssa päivästä toiseen. Koti on muuttunut ihan muuksi kuin sisustuslehden kannessa komeileva tanskalaisen sisustuksen helmi. Siellä haahuilee kotoilemassa verkkariasuisia vanhempia tukka pystyssä ja meikittä sekä lapsia, joilta on varastettu koulu, harrastukset sekä kaverit. Jokaisessa nurkassa surisee kannettava tietokone ja pärisee sitä käyttävä etäihminen.

Kun on sotatila, niin rintamalta ei livetä. Lapsia ei voi enää heittää kouluun, tarhaan, kavereille tai harrastuksiin. Heistä ei nyt muutamaan viikkoon pääse eroon sitten millään. Edes isovanhempien harmaille harteille et lastasi saa, sillä ukit ja mummot ovat vielä vanhempia tiukemmassa poistumiskiellossa. Siinä se jälkikasvu möllöttää silmät suurina jalan juuressa odottaen - niin tosiaan - odottaen, että sinä olet sille vanhempi.

Ekspertiisivanhemmat, joiden lapset kasvattaa joku muu


Ilmeisesti olemme viimeisimmän vanhemmuussukupolven aikana siirtyneet kasvatusvanhemmuudesta ekspertiisivanhemmuuteen, jossa vanhempien jalo tehtävä on etsiä itselle kaikilla tinderin kriteereillä sopiva kumppani ja lisääntyä. Sen jälkeen lapsen voikin antaa yhteiskunnan hoiviin ammattilaisten kasvatettavaksi. Pienet lapset kasvattaa päiväkoti ja vähän isommat koulu. Ja jos niistä ei ole kasvattajiksi, voi aina vanhempainillassa nyrpistellä nokkaansa ja haukkua sekä koulun että opettajat, jotka eivät pitkälle jalostetusta tuotteesta saa tuotettua yhteiskunnan tukipilaria, "vaikka ne verotkin ovat niin perkeleelliset". Kauniiksi lopuksi voi vielä ottaa Instaan selfien huulet mutrussa ja laittaa hästägin #lapsuusonpilattu #yhteiskuntaeitoimi ja #opetpilaakaiken

Olen tällä viikolla lukenut useamman "hassun tarinan" - jopa ammattikirjoittajien kynästä - jossa kauhistellaan haasteellista vanhemmuuden ja työelämän yhdistelmää. Ilmeisesti hipsterillä luiskahtaa latte väärään kurkkuun, kun enää ei päivisin saa heitellä läpändeerusta kahvikoneen juuressa muiden aikuisten kanssa. Kahvikone vaihtuu juhlamokan tahrimaan Moccamasteriin ja aikuisten sijaan ympärillä on 24/7 yöpukuun puettu pienten posse. Vanhemmuus on aika vitullinen maila, kun se lävähtää yhtäkkiä kasvoille.

Jos ei tietäisi, että eletään 2020-luvun teollisuusvaltiossa, luulisi, että nuo kirjoittajat asuttavat sataa karjalaisevakkoa takapihallaan ja ruuaksi on tarjota vain viisi leipää ja kaksi kalaa. Tosiasiassa ollaan  kokonaista toista viikkoa jouduttu olemaan perheen kesken. Niin - siis oman perheen - herätkää nyt jumalauta aikuiset vauvat!

Sattuneesta syystä tiedän, että vaativa vanhemmuus on ihan jotain muuta kuin lapsen takia pilalle mennyt virtuaalikahvihetki tai juttuidean pohtimistuokio. Vaativaksi vanhemmuudeksi ei katsota sitä, että on hankalaa keksiä, mitäs me syötäisiin, kun lounaskin joudutaan tuottamaan itse, eikä sitä tarjoa naapurikorttelin uusi kasvisravintola.

Vaativa vanhemmuus on sitä, että lapsen kanssa ollaan kirjaimellisesti vierekkäin ja valveilla 24 tuntia vuorokaudessa ja rukoillaan, että lapsi oikeasti joskus huutelisi kirkkaalla äänellä äitiään. On vanhempia, joiden suurin toive on, että lapsi nousisi joskus omille jaloilleen - vaikka sitten karatakseen ovesta ulos. Olen tuollaistakin vanhemmuutta saanut läheltä seurata - ja nähnyt sen hoituvan paremmin kuin suurimmalta osalta lattekreaajien perheissä.

Vanhemmuus ei ole aina kivaa


Vanhemmuus on sopimus, joka solmitaan lapsen syntymän yhteydessä. Siinä yhden napanuoran katkaisussa luvataan lapselle, että vaikka maailmassa ei olisi enää mitään muuta jäljellä, niin lapsella on vanhemmat. Ne vanhemmat lupaavat hoitaa lapsensa tapahtui mitä hyvänsä. Iskeköön sitten vaikka katkeamaton etätyö ja koronakriisi. Se lupaus kattaa taaperon raivonpuuskat, öiset herätykset, loputtomat pottaopettelut ja jos hyvin käy, se kattaa myös sen, että odottelet kiukuttelevaa teiniä kotiin kahdeltä yöllä.

Ylläripylläri - vanhemmuus ei ole aina kivaa! Sen ei ole tarkoituskaan olla kivaa. Vanhemmuuden tarkoitus on kasvattaa lapsiamme, mutta yhtä paljon sen tarkoitus on kasvattaa meitä aikuisia olemaan aikuisia. Vanhemmuus on 90% tuskaa ja 10% iloa. Ja se kymmenen prosentin osuus todellakin kuittaa nuo loput 90 prosenttia. Vanhemmuutta ei voi siirtää. Et voi olettaa, että lapsesi kasvaa koulussa, etkä voi jättää lastasi vieraiden käsiin ja pyytää heitä tekemään lapsesta ihmisen. En minä ainakaan löisi sellaista vastuuta vieraille hartioille. Haluan pidättää itselläni oikeuden pilata omat lapseni.

Vanhemmuus on huolta, tuskaa, murhetta ja katkeamatonta vastuuta. Se on vastuuta silloin kun nukut ja silloin kun valvot. Se vastuu ei lakkaa senkään jälkeen, kun lapset ovat aikuisia ja muuttavat toiselle puolen maailmaa. Vanhemmuus on sydämeen tehty tatuointi, jota on mahdotonta laseroida piiloon.

Onhan se toki muutakin. Se on iloa, oivaltamista, nauramista sekä ihmettelyä siitä, että aika ei häviä maailmasta mihinkään - se varastoituu alati kasvaviin lapsiin.

Yhteiskunta olemme me


Elämme nyt huolestuttavia aikoja. Jokainen meistä joutuu joustamaan ja jokaisen velvollisuus on tehdä oma osansa, jotta me yhteiskuntana selviämme yhä pahenevasta kriisistä. Sen vuoksi minulta ei nyt valitettavasti liikene sääliä vanhemmille, jotka pistävät lapsensa päiväkoteihin tai kouluihin - ja tulevat itse kotiin tekemään etätöitä. Minulla ei myöskään oikein riitä hyväntahtoista hymyilyä ja peukutusta vanhemmille, joille kotona oleminen omien lasten kanssa käy ylivoimaiseksi sen takia, että oma herkästi viritetty menestysarki ei sujukaan entisellä tavalla.

En pidä kovinkaan hauskana tarinoita, jotka keskittyvät kaivamaan maata koulujen etäopetuksen alta. Koulu on nyt vanhempien lailla uudessa tilanteessa ja joutuu rakentamaan koko etäopetuksen nopeassa ajassa alusta saakka. Työkalut eivät ole valmiita, eivätkä opettajatkaan. Mutta lujasti uskon, että koulu yrittää parhaansa. Sopeutuminen uuteen vaatii aikaa meiltä vanhemmilta, lapsilta ja myös koululta.

Sitten nyt kovasti kärsiville lähivanhemmille pieni opetus. Yhteiskunta ei hoida teidän lapsianne. Me vanhemmat hoidamme lapsemme, sillä yhteiskunta olemme me.

keskiviikko 25. maaliskuuta 2020

Koronan jälkeen koulukaan ei ole entisellään



Korona tyhjensi koulut ja siirsi sekä oppilaat että opettajat toistaiseksi kotiopetukseen. Molempien kansanosien arki muuttui radikaalisti hetkessä. Kehitys, jossa opetusta siirretään pois koulurakennuksista, on ollut käynnissä jo muutamia vuosia, mutta etenkään peruskoulumaailma ei ollut valmistautunut näin hurjaan nykäykseen. Pakko on kuitenkin pirun hyvä opettaja.

Etäopinnot tukevat työelämän ohessa tapahtuvaa opiskelua


Etäopetus, verkko-opetus ja ylipäänsä kaikki paikkaan sitomaton opetus on tutumpaa peruskoulun ulkopuolella. Lyhytkoulutuksissa verkko-opetusympäristöjä on kehitetty tehokkaasti jo vuosia. 
Myös ammattikorkeakoulut sekä avoimet yliopistot ovat siirtäneet opetusta hivakkaa vauhtia verkkoon. Verkko-opiskelu on tuonut opintojen piiriin koulusta sekä fyysisesti etäämpänä olevat ihmiset että sellaiset opiskelijat, joille opiskelujen ainoa vaihtoehto on käydä koulua toimistoajan ulkopuolella. 

Etäopiskelu tukee loistavasti jatkuvan oppimisen periaatetta. Nyt työmarkkinoille tulevat milleniaalit opiskelevat työuransa aikana vähintään viisi eri ammattia. Se tarkoittaa, että työelämä ja opiskelu menevät koko ajan enemmän limittäin. Opinnoille on oltava mahdollisuus joustaa enemmän niin, että oppiminen on mahdollista yhtä aikaa työn tekemisen kanssa. 



Opiskelussa riittää oppimista

Olen sivusta seurannut ammatillisen etäopetuksen alkutaipaletta karanteenin aikana. Kun seuraa jo toisen lapsen taivallusta peruskoulun jälkeisessä maailmassa, alkaa omaan päähän syntyä hyvää perspektiiviä opetuksen tasosta sekä tavoitteiden toteutumisesta.

Ammatillinen koulutus ei ole luokkaopetuksenakaan kaikilta osin niillä raiteillä, sen pitäisi olla. Välillä tuntuu, että oppilaita enemmän hukassa ovat opettajat tai koko koulun tavoitteet. Totta kai näkemykseni on kapea ja syntyy vain parin lapsen kautta, mutta omituisen paljon noissa kokemuksissa on yhteneväisyyttä. 

Opetus ei kuulosta vanhemman korvaan riittävän tavoitteelliselta ja siitä puuttuu kunnianhimo. Koulun perimmäinen tarkoitus tuntuu olevan säilöä lapset sisäänsä tietyksi ajaksi, laittaa silmät kiinni ja toivoa, että opetus tarttuu lapsiin itsestään. 

Kurssien sisällä löysää on liikaa. Aikaa kulutetaan paljon hukkaan. Ehkä opetuksen tavoitteet ovat liian yksinkertaiset, jolloin kursseille varattua aikaa ei saada käytettyä järkevästi - sen seurauksena tunneista tulee aikaa kuluttavaa joogailua. Fiksut lapset tunneilla turhautuvat ja hölmömmillekin jää aikaa keksiä kaikkea muuta puuhaa kuin oppiminen. Yllättävää on se, kuinka levotonta opiskelu on oppilaitoksessa, johon kaikki tulijat ovat vapaaehtoisesti hakeneet.

Eikä tämä uusi etäopiskelu tunnu tekevän poikkeusta. Maanantaina kävin lapsen kanssa läpi excelin perusjuttuja ja opetin kuulemma 10 minuutissa saman verran kuin koulussa kahdessa tunnissa. Siitäpä vähän perspektiiviä. Eikä kyse varmasti ole minun opetukseni korkeasta tasosta.

Ammattikoululla olisi valtava potentiaali tuottaa yhteiskuntaan kilpailukykyistä ja tasokasta työvoimaa ja niitä peruspilareita, joita täällä tarvitaan entistä enemmän. Mutta tällä hetkellä se näyttää täyttävän tehtävänsä vähän ontuen. Jos alalle, missä podetaan voimakasta työvoimapulaa, saadaan 12:sta aloittaneesta opiskelijasta valmistumaan tasan yksi kappale, niin koululla on vakava peiliin katsomisen paikka.

Ja vielä kertauksena se, että en tarkoita teilata koko ammattikoulu-alaa, vaan kertoa oman kokemukseni kahden suht läheisen esimerkkitapauksen kautta.



Mihin pakkoetäopetus johtaa

Tällä hetkellä luodaan koulumaailmassa ryskyen ennakkotapausta tulevaisuuteen. Vaikka karanteeni loppuu, niin siitä saatuja kokemuksia etäopetuksesta tullaan soveltamaan jatkossa monessa asiassa. Koulut joutuvat nyt pakolla kehittämään opetusmuotoja, joita voi soveltaa etäopetukseen. Olisi typerää heittää noita oppeja hukkaan, kun niillä voidaan helpottaa monien oppilaiden arkea sekä saada aikaan merkittäviä säästöjä. 

Koululaitos on tulosvastuullinen toimiala. Sen on pystyttävä toimimaan ja tuottamaan niissä raameissa, jotka se kuntatalouden tai valtion rahoituksen kautta saa. Kun kuntatalous kiristyy vuosi vuodelta, se tarkoittaa samalla, että myös koulujen on rukattava säästöruuvia tiukemmalle koko ajan. Koulut ovat inhottavassa pakkoraossa, kun vähällä rahalla pitäisi pystyä tuottamaan korkeaa laatua.

Yhtä vaikea asia on oppilasmäärän pudotus sekä koko yhteiskuntaa koskeva kaupungistuminen ja keskittyminen. Koska lapsenteko on nykynuorille enemmän yäk kuin ennen, niin vuosikurssien koko ohenee kuin keski-ikäisen miehen tukka. Pienenevät ikäluokat nostavat opetuksen hintaa per yksilö sekä pakottavat kokoamaan luokat yhteen yhä suuremmalta alueelta. 

Kuoliniskun saavat peruskoulun osalta kaikki kyläkoulut ja muut pienemmät yksiköt. Lisäksi säästöt pakottavat tasapäistämään opetusta. Yhteiskunnassa, jossa oppilaiden poikkeavuudet lisääntyvät, on opetusta pakko yhdenmukaistaa - eli käytännössä ne, joilla on jo valmiiksi vaikeaa, kärsivät eniten. 

Mikä on lopputulos? Meillä ei ole tarjolla pienempiä opetuksen yksiköitä. Meillä ei ole tarjota erityisopetusta, eikä meillä ole tarjota vaihtoehtoja. Erityistarpeisten lasten on pärjättävä muiden joukossa ja koetettava räpiköidä oppivelvollisuus läpi vaikka verta pierren. Ja niin se monille tapahtuukin.

Tähän etäopetus olisi yksi hyvä mahdollisuus. Lapset, jotka eivät pärjää isoissa oppilasryhmissä tai oppilaat, jotka tarvitsevat oppimisrauhaa, voisivat joissakin tapauksissa hyötyä etäopetuksen mahdollisuudesta. 


Vastaisku taksirallille

Jokunen vuosi sitten tein työtä, jossa läksin usein liikkeelle kuuden aikaan kohti milloin mitäkin Suomen kaupunkia. Talvisaikaan joka suunnassa oli yksi yhteinen tekijä. Seitsemän aikoihin alkoi maanteiden varsilla näkyä heijastinliivein varusteltuja pieniä lapsia, jotka odottivat koulutaksia. Heidän koulupäivänsä alkoi tunnin tai kaksi ennen muita - ja jatkui saman verran toiseen suuntaan. 

Moniko noista lapsista olisi mahdollista siirtää ainakin osin etäopetuksen piiriin? Kun etäopetuksen metodit sekä välineet kehittyvät, niin väitän, että hyvä etäopetus on parempaa kuin keskinkertainenkaan lähiopetus. Tai minkäänlainen opetus, jota annetaan lapselle, joka istuu taksissa joka päivä muutaman tunnin. 

Fakta on se, että Suomi tyhjenee maaseudulta alkaen. Tämä kehitys tuntuu väistämättömältä, mutta jotenkin koetan itse nähdä tuon väistämättömän pakon toiselle puolen. Palvelujen puute on vain yksi tekijä elämässä. Sen vastavoimia voisivat olla halvempi asuminen, terveellisempi ja turvallisempi asuinympäristö sekä eri lailla virikkeellinen ympäristö. Tuon näkymän laajentaminen vaatii vain sen, että on kyettävä poistamaan esteet sen tieltä. (perkele, että sitä joskus onnistuu kuulostamaan peri-kepulaiselta sitä tarkoittamatta)

Sanotaanko näin. En muuttaisi maalle, jos joutuisin laittamaan lapseni odottamaan talvipakkasessa taksia seitsemän aikaan joka aamu. En muuttaisi maalle, jos opetuksen hyöty valuisi siihen, että lapseni on väsynyt jatkuvasta matkustamisesta sekä vittuuntunut siitä, että hänen päivänsä ovat joka päivä kaksi tuntia pidemmät kuin muiden.

Muuttaisin maalle, jos tekisin siellä itse etätöitä. Jos lapset voisivat opiskella suurimman osan kotoa käsin ja saada etäopetusta. Ymmärrän, että ainakaan pieniä lapsia ei voi kokonaan siirtää etäopetukseen. Oppivelvollisuudella on hintansa. Mutta on eri asia istua koulutaksissa viitenä aamuna viikossa verrattuna vaikka yhteen tai kahteen päivään. 

Ja paljonko kunnat säästävät siinä, että syrjäteitä ei seilaa useita koulutakseja joka aamu? 

Erikoistuminen ja keskittäminen

Jos Suomessa on yhdelle alalle muutama guru-opettaja, niin heitä ei ole mahdollista kierrättää joka koulussa. Käytännössä saman opetusalan opetuksen taso vaihtelee eri kaupungeissa, koska opettajien taso vaihtelee. Toisissa kaupungeissa opetus tuottaa täysiä timantteja, kun muualla oppilaat jäävät korkeintaan grillihiilen asteelle.

Entä jos tuota korkeatasoista opetusta olisi mahdollista jakaa lankoja pitkin myös muualle. Jos huippuopettajia voitaisiin käyttää etäkursseilla ja heidän tietouttaan jaettaisiin etänä eri alueille. Tai entä kun alan erikoiskursseja on mahdollista järjestää opetuksen takia vain rajattu määrä. Saataisiinko noille kursseille enemmän vastinetta, jos opetusta olisi mahdollista seurata myös etänä? 

Etäopetuksen kehittäminen vie aikaa

Etäopetuksen maailma ei ole valmis. Se ei ole valmis opettajille, eikä se ole valmis oppilaille. Opettajilla ei ole vielä tarvittavaa repertuaaria työkaluja, joilla verkko-opetus olisi täysin lähiopetukseen verrattavaa. Tekniikka kuitenkin kehittyy ja muuttuu. Jokainen etänä annettu tunti antaa opetukseen lisää syvyyttä ja tekeminen synnyttää lopulta työkalut sekä menetelmät, jotta opetuksen taso nousee normaalin opetuksen rinnalle - ja osin myös ohi.

Ensimmäinen kehitettävä asia on pedagogiikka. Verkko-opetusta ei voi viedä läpi samalla tavalla kuin lähiopetusta. Oppilasta ei ole mahdollista tukea samalla tavalla kuin luokkahuoneessa, mutta oppilasta on mahdollista tukea yhtä tehokkaasti kuin luokassa. Se vain vaatii sen, että opetuksen opiskelu tähtää nimenomaan verkko-opetuksen metodeihin. 

Tähän pätee sama kuin ensimmäisiin verkkokouksiin työelämässä. Kun kymmenen vuotta sitten testattiin ensimmäisiä verkkokokouksia, lopputulos oli aika kaaosta. Silloin eivät toimineet tekniikka eikä ihmiset. Kaistan lisäksi meinasi loppua myös osallistujien usko.

Nyt taas työtä on mahdollista tehdä kokonaan etänä ja verkkopalaverit ovat useilla työpaikoilla arkipäivää. Niiden toimivuus ei tekniikan tai osallistujien suhteen häviä peruskokoukselle muuten kuin tarjoiluiltaan. Ja samaa uskon myös opetuksesta.

Opetus kehittyy, kun sitä halutaan kehittää ja oppilaat kehittyvät verkkomaailmaan, kun heidän on pakko ja heitä kärsivälllisesti siihen koulutetaan. Nykylapset kasvavat toisenlaiseen maailmaan. Verkko on heille luonnollinen pelikenttä ja opetusmaailman rakentaminen virtuaalisesti on todennäköisesti nuorille helpompaa kuin meille aikuisille.

Muutosta vaatii myös vanhemmuus. On lörppähousuvanhempien vika, jos lasta ei opeteta kantamaan vastuuta omasta työstään. Edes vanhemmat eivät voi seistä lapsen takana seuraamassa, että lapsi pyrkii ottamaan vastaan annetun opetuksen tai tekee tehtävänsä- tulipa se mistä tuutista ja missä formaatissa tahansa. Mutta vanhemmat voivat - ja heidän pitää - kasvattaa lapsensa kantamaan itse vastuuta. 

Silti uskon, että Suomi voi olla etäopetuksen kärkimaa maailmassa. Meillä on historiaa siitä, että hajallaan murjottava kansa saadaan sivistettyä ja koulutettua maailman huipulle. Nyt olisi paikka päästä takaisin opetuksen kärkimaihin ja kehittää etäopetuksesta vientituote muualle maailmaan. 



Kauniiksi lopuksi

Ollaanpa rehellisiä. Koulumaailma on muuttunut siitä, kun minun sukupolveni oli koulussa. Suomi on onnistunut paskomaan maailman hienoimman koulusysteemin säästämällä sen pilalle ja unohtamalla kunnianhimon sekä halun menestyä ja olla tiedon valtatien paalupaikalla. Tavoitteiden mukana on kuollut myös välittäminen yksilöstä sekä halu kantaa vastuu heikommista. Koulu ei ole enää monelta osin oppimisen ja sivistyksen paikka, vaan se on korkeintaan ihmissäilömö lapsille. 

Syitä on monia. Kuntatalouden kurjistuminen on merkittävin - ja valitettavan ymmärrettävä - syy. Säästäminen ei voi olla näkymättä lopputuloksessa. Toiseksi koulumaailman kehitys ei ole seurannut ihmisissä tapahtunutta muutosta. Uusien ongelmien kimppuun käydään liian usein vanhoin työkaluin. 

Vieläkin näkee, että ulkomailta saakka tullaan Suomeen ihmettelemään ilmaista ja kaikille tarjottavaa opetusta - aivan turhaan. Toki koulumme on ilmainen kaikille ja siellä on suomalaisen sosiaalidemokratian helmiä, joista monissa maissa voidaan vain haaveilla. Mutta siellä on myös hurjan paljon pieleen menneitä asioita, jotka olisi voitu hoitaa fiksummin. Nämä ovat niitä asioita, joista maksamme tulevaisuudessa vielä kalliin hinnan.

Koulu on helvetti lapsille, joilla on oppimisvaikeuksia tai jotka eivät pysty sopeutumaan ylisuuriin koulu- ja luokkakokoihin. Koulu on helvetti lapsille, jotka kärsivät melusta, huonosta sisäilmasta tai siitä, että kiinteistöjen heikko hoito tai väärä rakennustapa ovat pilanneet lasten käyttöön suunnitellut rakennukset. Koulu on helvetti myös opettajille, jotka joutuvat painimaan vaillinaisin työkaluin käytöshäiriöisten lasten kanssa, joiden vanhempia ei kiinnosta tai joiden vanhemmilla ei ole kykyä tai halua hoitaa asioitaan vanhempina tai yhteiskunnan jäseninä. Koulu on myös entistä enemmän helvetti lapselle, jota kiusataan tai joka joutuu pelkäämään joka aamu kouluun menemistä. Jotenkin minulla on fiilis, että ennen nuo asiat osattiin hoitaa paremmin.