Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste perhe-elämä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste perhe-elämä. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 5. marraskuuta 2025

Taustapeilistä näkyy mennyt elämä - juhlahaastattelu á la ChatGPT -50's sarja osa 3

 


Olen parinkin ystäväni kehotuksesta koettanut tutustua tekoälyn antamaan apuun keski-ikäisen ihmisen arjessa. Yhtään tekstiä en anna hyvän ystäväni ChatGPT:n kirjoittaa, enkä edes tarkistaa tai oikolukea omia kirjoituksiani. Mutta esimerkiksi hassujen kuvien luomisessa (kuten tuossa yllä näette) avustaja on kyllä yliveto.

Tykkään näissä tekoälysovelluksissa ystävällisestä ja kannustavasta äänensävystä. Ne ovat tavallaan kuin perhe, jota en koskaan saanut. Kaikki ideani ovat loistavia ja ajatuksiani kehutaan älykkäiksi ja erittäin jalostamiskelpoisiksi. Tekoäly ei koskaan halua tehdä asioita toisin tai paremmin, mutta antaa toki hienovaraisia vihjeitä, miten asioita voisi terävöittää.

Niinpä pyysin tällä kertaa tätä uutta kannustajaani luomaan minulle muutamia kysymyksiä ikään kuin juhlahaastattelun merkeissä. Tässä artikkelissa ruodin mennyttä elämääni aiempaa henkilökohtaisemmasta näkökulmasta.

”Hyvää iltaa ja lämpimästi tervetuloa juhlimaan Tonin viittäkymmentä vuotta – täyttä elämää, perhettä, ystäviä ja yrittäjyyttä. Ajattelimme, että näin juhlan kunniaksi voisi tehdä pienen aikamatkan – pysähtyä hetkeksi muistelemaan, nauramaan ja ehkä oppiakin jotain elämästä. Toni, otetaanpa siis pieni juhlahetken haastattelu”

(Tässä siis suora lainaus ChatGPT:n luomasta tekstistä)

1)         Kun katsot taaksepäin näihin viiteenkymmeneen vuoteen, mitkä hetket tai valinnat ovat olleet elämäsi käännekohtia?

Elämän käännekohdat voivat olla yhtä lailla käännöksiä oikeaan tai väärään. Olennaista on, että suunta muuttuu. Nuoruuden ajoin melko lailla automaattiohjauksella. Peruskoulun jälkeen en nähnyt itselleni muuta tietä kuin lukion, vaikka siitä eteenpäin kaikki olikin aika utuista.

Ylioppilasvuonna havahduin ensimmäistä kertaa siihen, miten kiehtova ympäröivä yhteiskunta on ja syttyi vahva halu opiskella yhteiskuntatieteitä. Se ei loppujen lopuksi ollut mikään random-valinta, jonka tein, kun en muuta keksinyt. Ala kiinnosti ja oppiminen kiehtoi, mutta en pystynyt jalostamaan saamia oppeja koskaan ammatiksi.

En kadu käytännössä hukkaan heitettyä yliopistotutkintoa. Se tutkinto johti muulla tavoin tietäni eteenpäin ja ilman sosiologian opintoja tuskin kirjoittelisin tätä blogiakaan. Onhan tässäkin ollut yhtenä pohjavireenä juuri yhteiskunta ja sen muuttuminen. Koulu opetti ajattelemaan kriittisesti, ottamaan kantaa ja luomaan mielipiteitä - sekä perustelemaan niitä.

Mitä tekisin nyt toisin? Olisin rohkeammin mukana opintojen aikaan erilaisissa vaikuttavissa elimissä ja järjestöissä, verkostoituisin ja etsisin samanhenkisiä ihmisiä ympärilleni. Pyrkisin töihin alalle, jossa tutkintoa voisi paremmin hyödyntää ja suuntaisin työelämän haut paremmin oikeaan osoitteeseen. Tällä viisaudella ja kokemuksella haluaisin olla joku kirjoittava politiikantoimittaja tai tietokirjailija tai vaikka kaupunginsosiologi. Ja toisaalta voisin hyvin olla yhteiskunnallisten aineiden opettaja. Uskon, että pystyisin siirtämään omaa kiinnostustani ympäröivään maailmaan myös eteenpäin nuorille.

Opiskelisin myös pidempään ja erilaisia ainevaihtoehtoja. Hyödyntäisin paremmin yliopiston tarjoamat vaihtoehdot opinnoissa ja omien aineiden lisäksi tutustuisin laajemmin muiden tiedenkuntien tarjontaan. Minua kiinnosti jo opiskeluaikana historia sekä kielet, mutta koska oli niin saatanan kiire päästä työelämään, jätin kaikki sivurönsyt tutkimatta.

Vihje nuorelle minälle olisi ”Älä kiirehdi työelämään, siellä ei loppujen lopuksi ole mitään mielenkiintoista”

Työelämässä tein nipun vääriä valintoja ensimmäiset kaksikymmentä vuotta. En ollut riittävän rohkea etsimään omaa paikkaani, vaan tyydyin tehtäviin, joita tarjottiin. En myöskään tarpeeksi ajoissa lopettanut sellaisia tehtäviä tai positioita, jotka eivät lopulta antaneet mitään, vaan pikemminkin veivät minuutta pois. Väsyin, vittuunnuin ja lopulta kyynistyin. En ollut oikein hyvä millään elämäni osa-alueella. Ilman perhettä ja turvallista henkilökohtaista elämää olisin luultavasti tuhonnut itseni jollain tapaa henkisesti tai jopa muuten. Se elämä ei sopinut minulle ja silti puskin sitä eteenpäin väkisin hampaat irvessä. Onneksi mukana oli sattumusta, joka ohjasi uuteen suuntaan ja pitkän vaelluksen jälkeen nykyiselle tielleni.

Vihje nuorelle minälle olisi ”lopeta ajoissa asiat, jotka enemmän vievät kuin antavat”



2)          Jos saisit viettää päivän täysin omalla tavallasi – ilman työpuheluita, sähköposteja tai aikatauluja – mitä tekisit?

Tähän kun vielä lisätään päivä ilman mitään kodinhoidollisia tehtäviä tai vastuita, niin johan kelpaisi. Varsinkin ruuhkavuosien rullatessa kiihkeimpinä, kaipasin paljon omaa aikaa. Olen aina ollut ihminen, joka viihtyy hyvin myös itsekseen vailla yhtään seuralaista. Lataudun omassa seurassa ja sosiaalinen patteri saa lisää virtaa hiljaisuudessa.

Jos tällainen päivä tulisi, niin aika unelmaa olisi viettää se laiskotellen, lukien, musiikkia kuunnellen ja kirjoittaen. Ja jos vielä paikankin saisi unelmapäivään valita, niin minulle kelpaisi joku keskisen Euroopan pieni alppikylä. Koti on aina maailman paras paikka – näin on pakko sanoa jo perhesovun takia – mutta tätä yhtä ainokaista unelmapäivääni voisin mielelläni viettää ihan vieraissa maisemissa.

Toinen varteenotettava vaihtoehto olisi viettää päivä vaeltaen luonnossa. Tämän syksyinen Ilomantsin minivaellus sytytti taas kipinän luonnossa liikkumiseen. Suosikkipaikkoja Suomessa ovat Patvinsuo ja ylipäätään Pohjois-Karjalan vaaramaisemat. Varmaan tietty kotiseuturakkaus puskee läpi.

Kirjat ja musiikki ovat kulkeneet matkassani läpi elämän. Täälläkin olen monesti kirjoittanut lukemisesta ja edelleen voin uppoutua hyvän kirjan pariin niin, etten näe enkä kuule mitään. Maku vaihtelee ja koetan lukea sekä faktaa että fiktiota sekaisin. Tietyt suosikkikirjailijat säilyvät ja niiden rinnalle tulee myös uusia. Tällä hetkellä fanitan Satu Rämöä (yhtä paljon persoonan kuin kirjojen takia), Max Seeckiä ja kestosuosikkeja Reijo Mäkeä (kesä-Vares kuuluu jokaiseen lomaan), Mika Waltaria ja tietenkin ah niin rakasta Juha Vuorista (jonka uusin juoppis on pöydällä tälläkin hetkellä).

Eli unelmapäivä menisi varmaan keski-ikäisen chillisti matalilla kierroksilla. Tuskin tekisin mitään kovinkaan tajunnanräjäyttävää tai shokeeraavaa. Kaipaan vieläkin viikonloppuja Uimaharjun rauhassa. Siellä oli tällainen chilli ja rento fiilis, jossa pystyi rauhoittumaan ja olemaan myös tekemättä mitään.

3)          Mitä yrittäjyys on opettanut sinulle – sekä työstä että itsestäsi

Ja heti kärkeen – minusta ei koskaan pitänyt tulla yrittäjää. Halusin aina turvallisen kuukausipalkkaisen, säännöllisen ja turvatun työn. Ehkä jopa salaa haaveilin virkamiesurasta, joka takaisi niin vahvan irtisanomissuojan, ettei sitä voinut liuotta pois edes alkoholilla. Mutta joo – tässä sitä ollaan yrittäjänä vetämässä paria firmaa ja mikään ei ole säännöllistä, ei työajat, ei palkka eikä tehtävät. Ja silti on maailman parasta.

Oikeasti yrittäminen sopii minulle. Se tarjoaa vapautta, jota ei muualta saa. Se antaa mahdollisuuden tehdä asiat tasan sillä tavalla kuin itse haluan ja luoda firmasta sen näköisen kuin itse sen päässäni visioin. Työn tekeminen muuntuu myös suoraan tuloksi itselle. Jos jonain päivänä ei työnteko kiinnosta, ei ole pakko tehdä – mutta eipä tule liksaakaan. Ja toisaalta taas, jos satun tarvitsemaan johonkin ylimääräisen satasen, on sen tekeminen omista käsistä kiinni. Vapaus ja vastuu samassa kukkarossa.

Yrittäminen on opettanut sietämään epävarmuutta. Kun tuloista ei ole takuuta, on pakko oppia luottamaan omaan tekemiseen. On myös opittava varautumaan siihen, ettei rahaa joka kuukausi tule samaa määrää. Joskus sitä tulee tonni ja joskus viisi. Pitkässä juoksussa meno tasoittuu. Oppii katsomaan asioita paremmin ennakkoon ja tekemään myös suunnitelmia.

Yrittäminen on myös vastuullisempaa kuin mikään työ, mitä olen tehnyt. Kun hommia tekee omalla nimellä ja naamalla, ei oikein saa epäonnistua. Yhtään työtä ei voi tehdä puolivillaisesti tai huolimattomasti, koska pelissä on omat rahat ja firman maine. Ja etenkin kun töitä tekee suhteellisen pienessä kaupungissa, ei mainettaan voi ryvettää. Se pakottaa tekemään hommat aina ”vimosen päälle ja vähän yli”.

Olen huomannut yrittämisen kautta venyväni työelämässä aivan erilaisiin mittoihin kuin palkkatöissä. Se kertoo siitä, että kun tekeminen on kivaa, ei tunteja lasketa tai työaikaa ehditä edes mittaamaan. Töitä tehdään silloin kun niitä on.

Uskon, että suomalaisen työn tuottavuutta saataisiin nostettua tekemällä siitä joustavampaa ja luomalla tekijälle mielekkäämpiä tavoitteita ja päämääriä. Omassa tekemisessäni kiehtoo edelleen se, että työllä on näkyvä päämäärä ja pystyn vaikuttamaan, miten sinne päämäärään pääsee. Etenkin suuremmissa organisaatioissa monesti tuskastui tekemisen hitauteen ja kankeuteen. Hyviäkään ideoita ei välttämättä saanut läpi, koska joku jossain oli sitä mieltä, että ehkä tätä pitää vielä miettiä… Ja kun asioita mietittiin, ehti juna ajaa asemasta ohi moneen kertaan.

Menisinkö vielä palkkatöihin? Kyllä, kun työ, organisaatio, palkka ja tehtävä olisivat oikeat. En rajaa itseltäni mitään vaihtoehtoja pois, enkä pitäydy väkisin edes omassa toiminimessäni. Maailma muuttuu, ajatukset muuttuvat ja elämä muuttuu. Pitää osata olla tilaisuuksille avoin. Mihin tahansa en lähtisi edes rahasta mukaan, enkä omastani ihan helpolla luovu. Mutta ovet pidän aina auki myös muutokselle.


4)          Millaisena näet perheen ja läheisten merkityksen elämäsi eri vaiheissa?

Perhe ja lapset ovat kaikki kaikessa. Ilman niitä en olisi tässä tänään. Vanhemmuus ja perheyhteisössä toimiminen kasvattavat ja loivat minusta lopullisesti aikuisen. Vanhemmuus sitoo ja sitouttaa elämään, jossa ei voi elää vain itselleen. Lasta tehdessään on ottanut vastuun kahdestakymmenestä seuraavasta vuodesta. Vanhemmuus on lupaus hoitaa ihmisentaimi pienestä aina aikuisuuteen saakka.

Perhe itsessään on toiminnallinen yksikkö, jossa kaikkien osasten on pelattava yhteen. Se on yksikkö, joka sietää paljon kuraa (kirjaimellisesti) ja joka elää niistä pienistä onnenhetkistä arjessa. Lapsiperheen elämä on harvoin helppoa ja mukavaa, mutta antoisaa se on monella tapaa. Lasten kasvattaminen ja aikuisten elämä lapsiperheessä on jakamista, tekemistä ja ennen kaikkea sietämistä. Vanhemmuus on vaikein rasti, jolle olen itseni asettanut.

Mutta kaikkien näiden vuosien jälkeen olen onnellinen siitä, että olen tätä kaikkea jaksanut. Lapsiperheruletissa sateenkaaren päässä on jonkinlainen kultapotti. Kun lapsiin panostaa ja niiden kanssa ainakin pyrkii viettämään aikaa, saa yhtenä päivänä huomata taimien varttuneen aikuisiksi, itsenäisiksi yksiköiksi, jotka pärjäävät. Se on kuin onnistunut projekti, jonka tulokset paljastuvat vuosikymmenten jälkeen.

Vanhemmuudessa tärkeintä ei saa olla päämäärä, vaan se, että myös matkasta nauttii. Huomaan viimeisen lapsen kohdalla, että nautin eri tavoin kaikista vastaantulevista uusista asioista. Tulen näkemään ne viimeistä kertaa ja se on yhtä aikaa helpottavaa ja haikeaa. Lasten kasvu on suloisen katkeraa. Tulee päivä, kun täällä ei asu enää ketään ja jäämme kaksin aikuisten kesken.

Sen vuoksi myös aikuisten välisen suhteen on toimittava. Sekään ei ole itsestäänselvyys ja vaatii työtä, sietokykyä ja paksua nahkaa. Aikaa yhdessä olemiselle on liian vähän ja energiaa tehdä mitään on vielä vähemmän. On luotettava siihen, että toinen ymmärtää ja jaksaa. Jollain tapaa ymmärrän sen, että toiset eivät ruuhkavuosiaan jaksa, jollain tapaa taas en. Lapsiperheen vanhempien välinen side on syvää kumppanuutta, ymmärrystä ja jonkinlaista taistelutoveruutta.

Ettei homma mene turhan diipiksi, niin kevennetääs vähän…

5)          Jos perheesi kirjoittaisi sinusta käyttöohjeen, mitä siinä lukisi

Tästä kysymyksestä annan pisteet tekoälylle – en olisi ikinä keksinyt mitään näin luovaa… ja jopa vastauksen keksiminen on haastavaa. Mutta koetetaan:

a)     Ruoki sitä säännöllisesti. Nälkäisenä se tyyppi on kiukkuinen ja riitelee. Älä koskaan ala vaatia mitään työpäivän jälkeen ennen kuin olet työntänyt sille lautasen nenän eteen tai leivän suuhun. Kylläisenä kaikki ideat menevät läpi.

b)      Älä koskaan, missään tilanteessa, ikinä (!) herätä sitä päiväunilta. Jos se ei ole sekaisin kuin seinäkello, se on ihan helvetin vihainen. Päiväunet ovat sen ainoa loukkaamaton oikeus ihmisenä ja siitä se pitää kiinni viimeiseen saakka.

c)      Tarjoa huonoihin hetkiin hyvää musiikkia. Se tykkää vanhasta rockista tai kotimaisesta popista. Jos se ei tokene levylautasen ääressä, vie se jollekin keikalle – kyllä siitä ihminen vielä tulee.

d)      Syötä karkkia sekä makkaraa säännöllisesti. Tuo vuosimalli on moottorityypiltään liha-sokeri-hybridi. Se ei ole ehkä ekologisin ja päästöt siinä on huimaa luokkaa, mutta sellainen perusvarma talvi-starttaaja se on. Sokerilla sen kierrokset saa nostettua, vaikka virranjakaja olisi vähän jäässä. Ja joskus tosi harvoin sille voi tarjota ryyppyä, jos mikään muu ei auta.

e)      Pohjimmiltaan se on apina. Puhu lyhyin, terävin lausein ja kerro asiat selkeästi. Edes vuosien kova treeni ei ole tehnyt siitä ajatustenlukijaa (trust me – perhe on tätä yrittänyt!). Jos se kurtistaa kulmia tai murahtelee, jatka selittämistä, kunnes valo syttyy silmien taa.

f)        Se on oikeasti nössö – se lämpiää haleista, kauniista sanoista ja siitä, että sille ollaan ystävällisiä. Monesti se on hyvää seuraa ja höpötteleekin kivoja, jos sille antaa tilaisuuden. Anna sen olla ihan vaan oma itsensä.

Kiitos vielä kerran ChatGPT!

Ja sitten vielä viimeinen – kliseinen – mutta haastatteluun olennaisesti kuuluva kysymys

Perheen kolme gorillaa - vanhin on kuski


6)      Jos voisit antaa 25-vuotiaalle itsellesi yhden neuvon, mikä se olisi?

No ensinnäkin yhden neuvon antaminen tuon ikäiselle on sama kuin sammuttaisit tulipaloa vesilasilla, mahdoton homma. Varttiaikuisen aivot toimivat niin, että sinne pitää syöttää kymmenen ajatusta, että yksi menee läpi. Mutta uskon, että 25-vuotias minä kuuntelisi vanhemman ja viisaamman itseni neuvoja yhtä antaumuksella kuin itse kuuntelin isäni neuvoja tuossa iässä (meillä oli ikäeroa tasan 25 vuotta).

Itse neuvoisin nuorta itseäni elämään itsensä näköisen ja häpeämättömän elämän. Suurimmat virheet omassa elämässä ovat liittyneet siihen, etten ole uskonut itseeni riittävästi ja tehnyt asioita, joista olisin ollut kiinnostunut. Kulutin liikaa aikaa miettimällä, miltä asiat näyttävät muiden silmissä tai mikä on oikein tai väärin jonkun muun mielestä kuin omastani. Siinä samassa jätin haaveeni turhan usein testaamatta ja elämättä. Puuttui rohkeutta ja uskallusta olla oma itseni. 

Jo tässä iässä ymmärtää, että aikaa on rajallinen määrä, eikä sitä kannata tuhlata mihinkään itselleen tarpeettomaan. Ainoa, jolle omassa elämässä pitää olla täysin uskollinen, olet sinä itse. Pitää luoda arvot, joihin pystyy nojaamaan jokaisessa hetkessä ja täytyy kyetä unelmoimaan riittävän isosti.

Elämässä suurin osa on arkea, puurtamista, tylsää ja harmaata. Ne juhlahetket ovat loppujen lopuksi harvassa. Meidän tulee siis pystyä rakentamaan arjesta siedettävää ja nautinnollista, jotta koko elämän pohjavire olisi plussalla. Ihminen ei voi elää pelkästään juhlaa varten.

Jokainen unelmoi jostain. Ne unelmat on pystyttävä tunnustamaan itselleen ja niiden eteen joutuu tekemään töitä. Elämässä mitään ei saa ilmaiseksi, ja harvoin mitään saa edes helpolla. Mutta suurin tyydytys tulee usein siitä unelmien eteen tehdystä työstä ja sen kautta saavutetuista päämääristä. Liian usein näkee sitä, että etsitään helppoa elämää, jossa olisi vain niitä kivoja juttuja. Sellaista ei ole, eikä sellaisesta kannata unelmoida.

Ja viimeinen – jälleen kerran klisee, mutta totuus – viime hetkillä emme kadu asioita, joita teimme, vaan asioita, jotka jäivät tekemättä.

 

Ja tähän kauniiksi lopuksi vielä ChatGPT:n antama ystävällinen lopetus (jälleen suora lainaus)

”Kiitos Toni, että jaoit kanssamme palan elämääsi – nauruja, muistoja ja viisautta. Näiden sanojen myötä nostetaan malja seuraavalle viidellekymmenelle vuodelle”

lauantai 24. heinäkuuta 2021

Vuosikymmen yhteiseloa


 

Heinäkuussa vietimme vaimoni kanssa tinahääpäivää, eli laillista ja siunattua liittoa on takana nyt ensimmäinen vuosikymmen. Kymmenen vuotta saman ihmisen kanssa opettaa ketä tahansa. Kun yhtälöön lisätään ikuisen talovelan lisäksi nippu lapsia, niin oppikoulusta aletaan päästä jo todelliseen elämän korkeakouluun.

Keski-ikäisten avioliitot ovat täysin onnellisia vain Instagramin kuvissa. Ruuhkavuosina arkielämä ei useimpina päivinä ole pelkkää onnea ja rakkautta, vaan puhdasta henkiinjäämistaistoa. Kun multitaskaamisen kalenteroitu paskamyrsky heittää kunnolla kikkareita tuulettimeen, ei ensimmäisenä ole mielessä kodin tanskalaisvaikutteinen vaalea sisustus tai iltapäivälehtien kuvaama harmonis-tantrinen erotiikka, vaan pikemminkin sitä miettii, mihin eineksiä jaksaa ehkä pistää mikroon ennen kuin silmät painuvat vastustamatta umpeen. Fantasiatkin liittyvät siihen, että näkisi kerran viikossa edes kympin uutiset. Sitä sitten jatkuu vuodesta toiseen, kunnes yhtenä päivänä huomaat talon tyhjentyneen ja katsot edelleen samalla sohvalla vaimon kanssa Emmerdalen uusintoja ja oman parisuhteen sijaan mietit, miksi Moira ja Cain eivät saa välejään sovittua.

Kun katson vuosia taaksepäin, ei elämä ole juurikaan samanlaista enää. Elämä on muuttunut, me olemme muuttuneet ja ympäristö on muuttunut. Valitettavasti pienin näkyvä muutos on tapahtunut talovelan loppusaldossa. Muutos on opettanut ja kasvattanut. Tässä on joitakin asioita, joita olen oppinut avioparien yhteiselämästä ja sen lainalaisuuksista.



Rutiinit – perhearjen pelastus ja tuho

Rutiinit ovat parisuhteille sekä pelastus että tuho. Jos vertaa elämää ilman parisuhdetta ja toisaalta taas suhteessa, on suurin ero rutiineissa. Perheissä asiat menevät ajastaan tuttuihin uomiinsa ja pikkuhiljaa elämä kietoutuu samojen arjen toimintojen ympärille. Se on turvallista, se on taatusti ennustettavaa ja luo perustan yhteiselämälle.

Toimivat parisuhteet tarvitsevat rutiineja, jotta arkielämä rullaa. Rutiinien kautta elämänhallinta helpottuu, kun asioita ei tarvitse suunnitella ja keksiä uudelleen joka päivä. Mutta parhaillekin parisuhteille liialliset rutiinit ovat myös surma. Jos kyky ajatella toisin ja kyky uudistua tai kasvaa, katoaa kokonaan, suhde näivettyy. Ihminen kaipaa, että sen uteliaisuutta ruokitaan ja sitä, että saamme rutiineiden lisäksi myös uusia syötteitä. Sen vuoksi olemme lomareissun jälkeen niin energisiä. Olemme poikenneet rutiineistä ja saaneet vaihtelua.

Rutiinit voivat olla myös tuhoisia. Kun arki nojaa vain totuttuihin tapoihin, aletaan elämää ajaa samoja raiteita automaattiohjauksella. Mennään tuttuja teitä ja totuttuja reittejä. Ei oteta riskejä, vaan pikemminkin turvaudutaan tuttuun, jotta onnistuminen on varmaa.

Liika ennustettavuus tekee elämästä tylsää ja tylsyys taas tappaa luovuuden. Jos asiat tehdään aina samoin, se ei kannusta ajattelemaan asioita eri tavalla. Ja eri tavalla ajattelua tarvitaan, jotta voi tapahtua kasvua ja kehitystä. Kasvua sekä kehitystä tarvitaan väistämättä, sillä maailma ympärillä muuttuu, vaikka emme sitä haluaisikaan. Rutiineiden rikkominen valmistaa meitä muutokseen.



Muutos – hallittu kasvu eri suuntiin

Muutos elämässä tapahtuu pienin askelin. Sitä ei edes huomaa ennen kuin tarkastelet elämääsi taaksepäin vuosien taa. Muutos tapahtuu väistämättä. Se tapahtuu yksilöissä ja se tapahtuu parisuhteissa. Muutokseen meitä pakottaa ympäristön muuttuminen. Pienten lasten kanssa eletään eri tavalla kuin teinien ja teinihelvetin jälkeen elämä muuttuu, kun lapsista tuleekin aikuisia. Samassa suhteessa muuttuu myös aikuisten keskinäinen suhde. Kolmekymppistä vaimoa kiinnostavat todennäköisesti (ja toivottavasti) eri asiat kuin samaa vaimoa vuosikymmen myöhemmin.

Pyörimme elämässämme kuin teräskuula flipperissä. Jokainen osuma ja kolhu heittää meitä eri suuntaan. Löydämme työpaikkoja, menetämme työpaikkoja, koulutamme itseämme ja muutamme elämän suuntaa. Koemme ongelmia terveyden kanssa ja kohtaamme menetyksiä. Jokainen tapahtuma elämässä muokkaa meitä ja muokkaus saa meidät katsomaan itseämme ja toisiamme eri lailla.

Varmaan jokainen meistä tuntee parin, joka on eronnut, koska osapuolet ovat kasvaneet eri suuntaan. Ongelma ei ole kasvu tai edes eri suunta. Kaikissa suhteissa kasvetaan, mutta kasvun tulee tapahtua jossain harmoniassa. Kasvun ei myöskään tarvitse tapahtua samaan suuntaan, vaan yhteisymmärryksessä.

Parhaissa parisuhteissa selvitään muutoksista, koska ymmärretään, että muutos on välttämättömyys ja selviämisen tae on muutoksen hyväksyminen. Ja jotta kasvua voi tapahtua, on molemmilla oltava sietokykyä sille, että emme pysy samanlaisina läpi elämän.

Oman kasvun lisäksi on tajuttava kasvu myös toisesssa. Harva pari kasvaa samalla tavalla, samaan tahtiin ja samaan suuntaan. Olemme jokainen yksilöitä ja meillä on omat tarpeemme ja mielenkiinnon kohteet – jotka vielä vaihtelevat läpi elämän. Pariskunnan kasvu samaan suuntaan on jopa epätodennäköistä, eli suurimman osan pareista pitäisi erota eri suuntiin kasvamisen vuoksi. Myös kestävien parisuhteiden osapuolet kasvavat eri suuntiin, mutta he ymmärtävät sen ja sallivat sen myös toiselle.



Kommunikaatio – puhu kaksi sanaa, mutta kuuntele kolme.

Muutoksen mahdollistaja ja tae on kommunikaatio. Vaikka käytännössä parisuhteet vaativat aina ajatuksenlukutaitoja, niin paras – ja yleensä helpoin – tapa selvitä, on kommunikoida toisen kanssa. Puheessa toimii porttiteoria. Jotta kommunikaatio toimii, on sen oltava jatkuvaa ja jotta se on jatkuvaa, ei kannata odottaa, että toisen suusta tulee koko ajan suuria ajatuksia. Yhteinen puhe lähtee aina pienistä jutuista ja kohoaa kohti suurempia ja vaikeampia ajatuksia. Karkeasti ottaen – jos et osaa kertoa pieniä asioita, on turha odottaa, että parisuhteen todelliset solmut ratkeavat omin avuin.

Puhumatta ei parisuhteissa pärjää. Olen usein miettinyt puhetta – tai sen puutetta. Mikään parisuhde ei koskaan ala puhumattomana. Jokin saa aikaan sen, että yhteinen puhe lakkaa. Luulen, että kommunikaation tappaa sen käyttö muuna kuin viestinnän välineenä. Jos puheesta puuttuu kuuntelu, toisen mielipiteiden kunnioitus ja arvostus, niin puhe muuttuu kommunikaatiosta aseeksi ja vallankäytön välineeksi. Olen joutunut seuraamaan pareja, joilta puheesta puuttuu toisen arvostus ja mielipiteen kunnoitus. Sen lopputulos on, että omaa puhetta käytetään vain arvostelemaan toista ja siten alentamaan tai sitten oman vallankäytön välineenä ylentämään itseä. Yhtä paha kumpikin. Viallinen kommunikatio synnyttää epätasapainoa ja epätasa-arvoa. Toinen valtaa puheen itselleen ja käyttää sitä vain alistaakseen toista. Lopputulos on, että vain toinen puhuu – ja toinen ei kuuntele.

Yhtä paha on sekin, ettei mielipiteitään kerro. Omien halujen, pelkojen tai mieltymysten kertomatta jättäminen vie toiselta pois mahdollisuuden auttaa, oppia, olla tukena tai mukautua. Onnistuneissa parisuhteissa ollaan toisen edessä paljaana, eikä pimeitä nurkkia löydy. Omien mielipiteiden kertominen on luottamista. Luottamista siihen, että toinen sietää minun epävarmuuteni ja sallii mielipiteeni, vaikka ne eroaisivat omistani.

Onnistunut kommunikaatio sisältää kaikki puheen eri tasot. Siihen kuuluu kauniin rakkauspuheen lisäksi myös yhtä lailla arjen viestintä tai riitely. Onnistuneet suhteet vaativat kaikkien puheen tasojen onnistumista – ainakin jollain tasolla.

Jopa puhettakin tärkeämpää on kuuntelu. Jokaisella meistä on tarve tulla kuulluksi ja nähdyksi. Janoamme huomiota ja haluamme, että meidät noteerataan. Se sama ärsyttävä huomionkipeys, joka on pienillä lapsilla, löytyy myös kaikista aikuisista, mutta sivistyneenä versiona. Jos emme tule kuulluksi, lopetamme myös pikkuhiljaa puhumisen. Puhe, joka ei tuota tulosta, on tarpeetonta ja tulee sen vuoksi hylätyksi. Jos jotain olen elämäni varrella oppinut, niin sen, että hyvä kuuntelutaito on jokaisen tie menestykseen parisuhteissa. Et voi oppia toisesta mitään, jos et kuuntele, mitä hän sanoo.

Lapsiperheissä kommunikaation hiipumista voi olla vaikea huomata. Puheessa on helppo mennä pelkästään toiminnan tasolle. Huonotkin parisuhteet pysyvät horjuen pystyssä, kun puhe pidetään turvallisesti arjen toiminnassa. Sovitaan, kuka hoitaa, mitä hoitaa ja milloin hoitaa. Puheessa näkyy toiminta, mutta ei tunne. Sillä tavoin voi huomaamatta mennä vuosia ja jopa vuosikymmeniä. Kulissit paljastuvat vasta sitten, kun ei enää ole lapsia, joiden taakse voisi piiloutua.

Ei ole ihme, että parit eroavat monesti sen jälkeen, kun lapset lähtevät omilleen. Tyhjän kommunikaation takaa paljastuu ihminen, jota et enää tunne ja josta et ole enää kiinnostunut. Toiminnan kommunikaatio menettää merkityksensä, eikä tilalle tule mitään. Kiireisimpinä vuosina vaatiikin kykyä nähdä toinen aikuinen kaiken arjen sopimispuheen takaa.

Ja uskokaa tai älkää, mutta suurin yhteisen kommunikaation este ovat kommunikaatiovälineet. Valitettavan usein yhteisen puheen väliin tulevat älylaitteet, joiden avulla toinen sulkee itsensä omaan maailmaan – ja samalla toisen ulottumattomiin. On vaikea lähestyä toista, jos mielenkiinto on suuntautunut maailmaan, jonka ikkunat avautuvat puhelimen näytöltä.




Uteliaisuus - kuinka löytää toinen uudelleen ja uudelleen

Jotta kommunikaatio on mahdollista, on toisesta oltava kiinnostunut. Parisuhteissa vaikeaa on ylläpitää kiinnostusta, kun toisen kanssa elää 24/7 saman katon alla. Siksi suhteet tarvitsevat erilaisia ajankäytön tasoja. On osattava viettää aikaa yhtä lailla erillään kuin yhdessäkin. Jos omaa aikaa ei löydy, se syö ilmaa koko parisuhteelta. Minkään pariskunnan ei ole tarkoitus elää aina kylki kyljessä kiinni, vaan aikaa on osattava viettää primääriryhmän ulkopuolella. Pieni piipahdus kavereiden kanssa saa näkemään oman elämänsä ulkopuolelta, ja kaipaamaan sitä. Se antaa perpektiiviä ja asemoi itsen suhteessa muihin.

Uteliaisuuteenkin tarvitaan kaksi. On totta kai jokaisen vastuulla olla kiinnostunut toisesta, mutta myös jokaisella on vastuulla herättää kiinnostusta toisessa. Kaikki parisuhteissa tapahtuva, on aina kahden kauppa, eikä mikään suhde toimi niin, että se nojaa vain toisen hartioihin. Uteliaisuuden herättäminen on sitä vaikeampaa mitä pidempään eletään yhdessä. Rutiinit vievät mielenkiintoa uteliaisuudelta ja toisen miellyttäminen ei tunnu tärkeältä, kun aikavarkaita on joka puolella.

Liitot rakennetaan rauhan aikaan, mutta niiden lujuutta testataan kriiseissä. Jos perusta on heikko, niin liitto kuin liitto särkyy, kun se kohtaa vastoinkäymisiä. Jos arjesta puuttuu luottamus, usko toiseen tai yhteinen kommunikaatio, niin selviämisen mahdollisuudet myrskyssä ovat olemattomat. Ja suhteita koetellaan koko ajan. Tulee vastoinkäymisiä, jotka rapauttavat luottamusta, kommunikaatio rapautuu arjen alle tai kiinnostus toiseen lakastuu yrityksen puutteeseen. Parisuhteet vaativat remontointia ja jatkuvaa kunnostusta, kuten vanhat rakennukset. Perusta ei saa koskaan rapautua, jos meinaa pitää katon pään päällä. Huollon puute tapaa enemmän parisuhteita kuin home omakotitaloja.




Fyysinen läheisyys – kosketuksen porttiteoria

Iltapäivälehdet toitottavat etenkin kesäisin päivästä toiseen, miten parisuhteita ylläpidetään sängyssä. On totta, että ainoa asia, mikä erottaa parisuhteen muista suhteista, on fyysinen kanssakäyminen. Mutta lehtiotsikoiden markkinoima fyysinen puoli on vain jäävuoren kapea huippu. Liittojen fyysisyyten pätee sama porttiteoria kuin kommunikaatioon. Ilman pientä, ei ole myöskään isoa.

Jos terapeutteja on kuuleminen, niin liittojen suurin ongelma on seksi. Minusta se kuulostaa kärjistykseltä ja siltä, että mutkat vedetään oikein kunnolla suoraksi. Veikkaan, että lähempänä totuutta on parisuhteiden yleinen läheisyyden puute. Porttiteorian ensimmäinen portti jää menemättä läpi, kun arjen kiireet ja toimeliaisuus blokkaavat perusläheisyyden ja kommunikoinnin, mikä johtaa väistämättä siihen, että parisuhteen aikuisten aika loppuu. Ongelma on se, että parit huomaavat vain tuon viimeisen askeleen, eli seksin, puuttumisen ja luulevat liiton kaatuvan siihen.

Seksuaalinen kanssakäyminen on lopputulos kaikelle muulle. Ja jos se loppuu, on syytä etsittävä kaikesta siitä, mitä tapahtuu ennen makuuhuonetta. Halu ei synny itsestään, vaan se syntyy johdannaisena, lopputuotteena. Lopputuotetta ei taas synny ilman raaka-aineita. Parisuhteessa raaka-aineita ovat kommunkaatio, kosketus ja kiinnostus. Vaikka kuulostaakin kliseeltä, niin toimivimmat halun herättäjät ovat puhe, kuuntelu ja kosketus. Pitsit, piiskat ja muut hepeneet tulevat vasta noiden jälkeen.

Seksittömyys tappaa suhteet, mutta syy seksittömyyteen on muualla. Ilman fyysistä läheisyyttä ei mikään parisuhde toimi. Se ei toimi siksi, että ihmiset pariutuvat läheisyyden vuoksi. Jos parisuhteen läheisyys loppuu, syntyy tyhjiö, joka täytyy automaattisesti. Aina se ei tarkoita, että tilalle tulee toinen ihminen. Läheisyydenpuutteen voi korvata harrastus, työ, alkoholi tai muu viihdyke, joka saa huomion pois siitä, että todellinen ongelma on toimimaton parisuhde. Läheisyydessä on kyse tunteesta, jonka se synnyttää. Jos tunne ei synny luonnostaan, ihminen pyrkii synnytämään tunteen muuta kautta.

Lehdet puhuvat pettämisestä parisuhteen tuhona. Tosiasiassa pettäminen on lopputulos tai oire, ei päättymisen syy. Halua pettää ei synny, jos elämässä ei ole tilaa, jonka vieras ihminen täyttää. Mutta ymmärrän kyllä iltapäivälehti-parkojakin. Ei ole kovinkaan mediaseksikästä puhua kädestä pitämisestä tai pelkistä hyvänyönpusuista, kun voi kirjoittaa isolla otsikolla kimppakivasta. Harmillista lehtien otsikoissa on se, että se antaa monille väärän kuvan arkisen parisuhteen hoitamisesta ja saa kiinnittämään huomion vääriin asioihin.




Vaikea laji, jossa voittajat syntyvät pienten tekojen kautta

Vuosikymmen avioliittoa on opettanut, että parisuhde ei helpoimmillaankaan ole yksinkertainen laji. Se opettaa halukasta joka päivä ja kasvattaa aikuisista vielä aikuisempia. Parisuhteen onnistujat syntyvät pienten tekojen kautta. Toimivissa parisuhteissa on puhetta, kuuntelua, uteliaisuutta ja fyysistä läheisyyttä. Hyvissä parisuhteissa on kummallakin aikuisella halua kasvaa, mutta myös halua sallia kasvu toiselle. Onnistuneissa liitoissa ymmärretään, että elämä ei säily samanlaisena läpi vuosien, ja vahvuus syntyy siitä, että osaa valmistautua siihen, että itse muuttuu ja kumppani myös. Kukaan meistä ei voi tietää, mitä vastoinkäymisiä elämä tuo tullessaan. Ainoa, mitä voimme, on valmistautua kaikkeen ja tukea toista hänen kasvussaan. Parisuhteen voima on siinä, että kaksi ihmistä on yhdessä vahvempia kuin kaksi yksilöä erillään.

Kun alussa puhuin, että parisuhde on elämän korkeakoulu, niin samalla tavalla lopputulos muotoutuu koulutodistuksen lailla. Tärkeintä ei ole saada aikaan täyttä kymppiriviä, vaan se, että tulos on tasainen ja nousujohteinen luokasta toiseen. Jokainen on kyvykäs oppimaan, jos on halua oppia. Ja vaikeissa tilanteissa on nykyisin myös apua saatavilla. Onpa suhteen ongelma mikä tahansa, niin maailma on pullollaan asiantuntijoita, joita voi pyytää antamaan ulkopuolista näkökulmaa.

Tässä tekstissä puhun vain opeista, joita olen saanut. Kunnon keittiösosiologin tavoin tiedän paljon asioita teoriassa, mutta käytännössä olen oppiprosessissa vielä keskentekoinen. Ja hyvä niin – elämän pitää mielenkiintoisena se, että sitä ei ole pelannut läpi. Enkä usko muutenkaan, että täydellistä parisuhteen taitajaa löytyy. On inhimillistä, että teemme virheitä, otamme niistä oppia ja kasvamme.

Avioliiton ensimmäinen vuosikymmen on ollut hyvä alku. Se on opettanut, kouluttanut ja kasvattanut. Se on varmaan tehnyt sitä meille molemmille. Mikään helppo vuosikymmen tämä ei kummallekaan ole ollut. Mutta helppouden vastapainoksi se on ollut myös antoisa. Parisuhde on ollut hyvä kasvualusta kahdelle yksilölle. Meidän vahvuutemme on ollut se, että sallimme kasvun toiselle, ymmärrämme elämän muuttumisen ja hoidamme kriisit yhtenä rintamana. Uskon siihen, että olemme yhdessä kahta yksilöä vahvempia.


Pahoittelut turhankin pitkästä tekstistä, mutta tämä aihio on pyörinyt mielessä muutaman päivän ja ilmeisesti pientä kirjoittamisen tarvetta on kertynyt sielun perukoilla. Onnittelut niille, jotka pääsivät loppuun saakka – ja kiitos taas lukemisesta.

sunnuntai 8. marraskuuta 2020

Uuden ajan isyys on tasa-arvoa, mutta ei sokeaa sellaista

100% rakkaudella tuotettu jääkaappimagneetti

Aiempina vuosina olen kirjoittanut isänpäivästä – enkä tee tänäkään vuonna poikkeusta. Isyys on elämässäni kiistatta suurin asia, sillä se on ikuinen ja pysyvä olotila. Isyyttä ei voi pestä pois, eikä siitä voi luopua. Ja siksi sen kanssa on opittava tulemaan toimeen ja selvitettävä sen salaisuudet. Helppo tehtävä se ei ole, eikä aina kaikkein palkitsevinkaan. Mutta ne palkinnot, joita isyys tarjoaa, voittavat kaikki hankaluudet.

Millainen se isä sitten on?

Tuntomerkit

Isä on perheessä se jäsen, jolla on lyhin suihkuvuoro, mutta vastaavasti pisin vessavuoro. Vessassa isät viihtyvät pitkään sen vuoksi, että siellä he saavat olla rauhassa. Vessan ovi on talossa yleensä se ainoa, jonka saa kätevästi lukkoon ja viimeistään haju karkottaa turhan innokkaat lähestyjät oven takaa. Suihkuvuorojen listalla lyhin aika jää käsiin sen takia, että kaikki muut ajavat ensin. Niin – ja isät ovat yleensä tuskallisen tietoisia vesilaskun hinnasta.

Vaatekaappien metrimäärässä isät jäävät taatusti jämäsijoille. Isien garderoobien uusintavauhti lasketaan ennemmin vuosikymmenissä kuin sesongeissa. Meillä isillä käytännöllisyys ajaa muodikkuuden edelle. Vaalimme vaatevalinnoissa kestävyyttä ja klassista epämuodikkuutta. Kaikki isät tietävät, että jokainen heidän ostamansa vaate tulee muotiin uudestaan, kun vain malttaa odottaa. Sen vuoksi emme suotta hötkyile hetkellisten virtausten perässä.

Meidät löytää grillin äärestä, takapihalta tai varaston perukoilta setvimässä ikuisesti solmussa olevia työkaluvuoria. Emme viihdy kotisohvalla – paitsi päiväuniaikaan, jolloin isän häiritseminen on synneistä suurin. Grillaus on panoksemme perheen ruuanlaittoon siitä yksinkertaisesta syystä, että grilliruoka on ruuista ainoa, jota voi väittää kunnolliseksi, vaikka se olisi toiselta puolelta palanut ja toiselta puolelta raaka. Ruuan luonne kuvastaakin loistavasti isien asennetta elämään – se ei ole yleensä ”niin justiinsa”.


Tehtävät

Isälle perheessä lankeavat ne kaikkein yksinkertaisimmat, triviaalit tehtävät. Isää pyydetään taatusti vaihtamaan auton renkaat, mutta häntä ei pyydetä setvimään teinitytön sydänsuruja. Pyrimme kaikin keinoin olemaan puuttumatta ihmissuhteisiin, henkilöstöongelmiin tai ylipäänsä mihinkään, mikä koskettaa tunne-elämän umpisolmuja. Vähäiset taitomme perustuvat enemmän käytäntöön ja raakaan tekemiseen.

Tyttärillemme olemme miehenmalleja – niitä, jollaista kannattaa tavoitella tai toisaalta niitä, joita kannattaa välttää. Toivoisin toki olevani tuo ensimmäinen, mutta toisaalta - haluaisinko katsella aamupalapöydässä kahta itseni kaltaista pierulaulu-trubaduuria, tuskin. 

Tyttäret ovat kaiken kaikkiaan kaikkien isien heikko kohta. Ne kierittävät isän pikkusormensa ympärille jo synnytysosastolla, eikä se kieppi aukea edes aikuisena. Vain yksi silmänräpäys ja tytär saa auki niin isän sydämen kuin lompakonkin.

Pienille lapsille olemme se suuri, turvallinen syli, johon kiivetä turvaan maailman murheilta. Meiltä löytyy syliaikaa sekä aina joku turhanpäiväinen vitsinpoikanen, jolla pieneltä saa pyyhittyä synkkyyden kasvoilta. Tosin vanhemiten ne sylissäistujat kaikkoavat ja turvakin muuttuu henkisestä enemmän taloudelliseen suuntaan.

Äiteihin verrattuna olemme kasvatustehtävässä pelkkiä koomisia sivuhahmoja. Se ei silti vähennä meidän merkitystämme – ehkä vain opettamamme taidot ovat erilaisia ja perustuvat enemmän elämänasenteeseen ja selviytymiseen. Filosofiamme on luoda yksinkertaisen kasvatustyön kautta aikuisia, jotka selviävät itsenäisesti maailmassa. Isien ja äitien vanhemmuuden erottamisessa puhutaan niin sanotusta yksinkertaisesta ulko-ovifilosofiasta. Siinä, missä isät odottavat, että talon ulko-ovi aukeaa päästääkseen lapsen elämään omillaan, odottavat äidit sitä, että ne maailmalle karanneet lapset palaavat takaisin kotiin.

Monesti isä on se perheen handyman, joka korjaa, rakentaa ja uusii kodin repsottavat paikat. Perinteiset isät ovat syntyneet vasara kädessä ja porakone toisessa. Sitten on toki meitä ultramoderneja isiä, joilla ei pysy kädessä muu kuin puhelin, jolla hommata apua ja joille työkalujen käteen antaminen on heitteillejättöön verrattavaa huolimattomuutta.


Mistä isän erottaa

Maailma on – Luojan kiitos – muuttunut siihen, että enää ei isillä ole perinteistä roolia, johon hänet valetaan sementtiin. Tänä päivänä kodin työt (yleensä renkaanvaihtoa lukuunottamatta) jaetaan suhteellisen tasan ja iso osa isi-miehistä on kykeneväinen huolehtimaan yhtä lailla lapsenhoidosta, pyykeistä kuin maalausurakasta tai vessanpöntön korjauksesta.

Olen onnellinen siitä, että maailma ja isyys ovat muuttuneet. Ensinnäkin olisin kykenemätön astumaan vanhan malliseen isyyteen, jossa työt on jaettu miesten ja naisten kesken, eikä toisen tontille kurkita. Olen sanalla sanoen heikohko kodin kunnostustöissä, mutta sen sijaan kyllä loistan pyykinpesussa.

Pidän tasa-arvoisesta vanhemmuudesta, vaikka olen edelleen sitä mieltä, että meillä kummallakin sukupuolella on omat, toisista poikkeavat, roolimme. Yhtä vähän kuin haluan olla roolini vanki, haen sokeasti tasa-arvoista roolitonta vanhemmuutta. Miehisyyttäni ei loukkaa avata pesukoneen luukkua tai imuroida, mutta vanhemmuudessa näen vieläkin sen, että meillä isillä ja äideillä on hieman toisistaan poikkeava osa lastemme elämässä. Olen mielelläni se tyyppi, jonka syliin voi kiivetä turvaan, mutta jolta ei kannata kysellä suotta neuvoja lemmenhuoliin tai ikäkausiongelmiin. Jätän nuo kimurantit ongelmat jatkossakin mieluummin äidin huoleksi – ja menen vaihtamaan pihalle ne nastarenkaat.

lauantai 9. toukokuuta 2020

Koronaviikko ehkä 7 tai 8 - torju kyllästyminen



Viikon kuumin kysymys blogissa on, että "Voiko omaan perheeseen kyllästyä?". Kyllä voi - ja kun elämä ajelee samaa arjen rautatietä päivästä toiseen, se on jopa ymmärrettävää. Kun kaikki kulkemaan luodut perheenjäsenet sullotaan vapaaehtoisella pakolla tiilenpäitä lukemaan, alkaa parhaissakin läheissuhteissa esiintyä mikrovaurioita. Ei kukaan jaksa loputtomiin hengailla vain "ihan vaan meidän kesken".

Pieni kyllästyminen ei tarkoita, että perheestä pitäisi päästä eroon - saatikka, että perhettä pitäisi vaihtaa. Eikä kyllästyminen tarkoita, että se keskinäinen rakkaus tai halu olla yhdessä lopullisesti vähenisi. Se tarkoittaa ainoastaan sitä, että urautumiselle ja elämän yksiulotteisuudelle täytyy tehdä jotain. Jos tilat tuntuvat ahtaalta, ainoa parantava tekijä on tuulettaa. Normaalissa arjessa olemme sekä yhdessä että erikseen. Tapaamme muita ihmisiä ja käymme kodin ulkopuolella.

Olemme nyt ajelleet tätä koronajunaa ehkä kahdeksisen viikkoa (koska en pidä tukkimiehenkirjanpitoa, ajantaju häviää). Päivät kulkevat piinallisen samaa rataa ja voin melkein silmät ummessa mennä arkipäivät aamusta iltaan tekemättä isoakaan harha-askelta. Ja kyllä - vähitellen minuakin alkaa väkisin kyllästyttää.

Omalle kyllästymiselle ja väsymiselle täytyy tehdä jotain. Murjottaminen ja mykkäkoulu ovat helvetin huonoja ratkaisuja - ei niin, että asiasta mitään tietäisin, mutta olen kuullut. Kelpo ratkaisu olisi varmaan tuottaa elämään uutta sisältöä ottaen huomioon tilanteen sallimat rajat. Vaikka elo on suljettu melko lailla rajattuun ympäristöön, voi aina kehittää jotain "pientä". Pienessä, kierossa mielessäni loin muutaman kohdan elvytyspaketin karanteenin turruttamiin perheisiin.

Tässäpä siis viisi keinoa torjua kyllästymistä:


1) Kutsu puoliso treffeille

Kun perhe on 24/7 kylki kyljessä kiinni, jää aikuiten aika väkisin vähiin. Parisuhteet ovat koetuksella, kun jaloissa pyörii alati lapsia ja omaa tilaa vanhempien kesken ei löydy edes kivenkolosta. Normaalissa arjessa etenkin lapset käyvät kotona vain syömässä ja nukkumassa. Aikuisten on paljon helpompaa varastaa pieni tuokio kahden kesken ja lapset sekä muut häiriötekijät on todennäköisempää saada raivattua pois jaloista. 

Vaikka elämä on poikkeuksellista, on myös aikuisten oma aika syytä säilyttää. Poikkeustilan siirtäminen parisuhteeseen, voi tarkoittaa koko suhteen jäähtymistä ja lopputulos voi olla merkintä valtakunnallisessa erosarakkeessa. Kaikkien parisuhdeterapeuttien ykkösohje onkin, että töitä on tehtävä, koska mitään ei saa ilmaiseksi.

Puolison voi helposti kutsua pienille treffeille. Ravintolan sijaan treffit voivat olla salaiset aamukahvit ennen kuin lapset heräävät tai se voi olla shampanja-picnic olohuoneen lattialla, kun lapset ovat nukkumassa. Ja jos aikaa ei muuten löydy, niin radikaalein ratkaisu on laittaa lapset keskenään pihalle ja ovet lukkoon saatesanoilla "Vettä on pullossa, ruokaa on kylmälaukussa ja ovikelloa saa soittaa, jos jostain vuotaa verta tai ruumiinosien määrä ei täsmää alkuperäiseen". 

Treffit saa aikaan myös vaikka yhteisestä ruuanlaitosta. Lapsia ei tunnetusti keittiöön saa kuin pakolla syömään - muina aikoina ne penteleet osaavat loistaa vain poissaolollaan. Ottakaa lasi viiniä, kuunnelkaa hyvää musiikkia ja tehkää yhdessä ruokaa. Kuin huomaamatta löydät ehkä viereltäsi sen saman tyttösen/poikasen, johon joskus vuosia aiemmin tutustuit.

Treffit syntyvät ajasta ja ajatuksesta, eivät vain tilasta ja tekemisestä. 



2) Viettäkää luontoretki takapihalla

Karanteeniajan vitsauksia on, että matkoille ei pääse, eikä oikein kotoakaan voi liikkua. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö voisi tehdä omia pikku retkiä. Kukaan ei kiellä ottamasta telttaa ja makuupusseja ja viettämästä vaikka luontoretkeä takapihalla. 

Perheretki alkaa pienestä kävelystä lähimetsässä sekä asiaankuuluvista eväistä. Jos lähellä ei ole metsää, voi aina ajaa kaupungin luontopoluille tai ulkoilualueille. Tai kävelkää vaikka järven rantaan ja ihailkaa vapaana vellovaa ulappaa. Voileivät sekä termarikahvi luovat elämyksen, joka irrottaa arjesta. Iltaruuaksi metsäretkellä tarjotaan syntisen rasvaista makkaraa, trangialla tehtyä retkimuonaa sekä tietenkin jotain makeaa. 

Metsäretken jälkeen voitte kerääntyä telttailemaan. Kertokaa kummitusjuttuja tai iltasatuja ja nukkukaan raittiissa ilmassa. Kääriytykää makuupussien kahisevaan lämpöön ja kuunnelkaa ympäristön ääniä. Meillä se tarkoittaa pururadalta kuuluvaa kävelysauvojen naputusta sekä tunnin välein kaahaavia tavarajunia, mutta onhan se silti erilaista.

Vaikka läheisyys ei katoa, vaan pikemminkin lisääntyy, muutos tulee siitä, että läheisyys suljetaan toisenlaiseen kuoreen. Pako pyykkien ja likaisten astioiden keskeltä uuteen maisemaan, piristää ja saa näkemään elämän toisella tapaa. Aina ei tarvitse lähteä kauas, että tuntee tekevänsä jotain erilaista.



3) Pitäkää levyraati

Kaikki tätä blogia lukeneet tietävät, että nuorisomusiikki on käytännössä paskaa. Kuunnelkaa hetki Eevil Stöötä ja olette valmiita tappamaan itsenne - tai ylipäänsä jonkun. Ja tuota sontaa nuoriso työntää korvistaan sisään tuntitolkulla vapaaehtoisesti. Itse asiassa en edes muista, miltä teini-ikäisten korvat näyttävät, koska ne on yleensä puettu jonkinlaisiin kuulokkeisiin. 

Mutta entäpä jos kyse on ymmärtämättömyydestä? Entä jos oppisimme pitämään nuorison musiikista, kun siihen saisi perusteellisen peruskurssin. Uskon jopa, että lapsetkin mieluummin opettaisivat kuulemaan heidän musiikkiaan oikein sen sijaan, että joutuvat sietämään kalkkisten murhaavia katseita. 

Kun olin lapsi, ei musiikkia näkynyt mistään. Jopa kuuntelu oli vaikeaa ennen kuin Radio Mafia keksittiin 1990. Käytännössä ainoa paikka nähdä minkäänlaisia musiikkivideoita oli Levyraati-niminen tv-ohjelma. Jonneille tiedoksi, että Levyraadissa arvostelijaraati kuunteli musiikkikappaleita ja antoi niille arvosanan sekä pienen kipakan arvion. Tuossa voisi olla ideaa myös perheen kesken.

Kokontukaa sohvalle soittamaan vuoronperään omia suosikkibiisejänne. Siinä saisi uutta näkökulmaa musiikkiin ja samalla voisi pakottaa nuorison kuuntelemaan kerrankin kunnon musiikkia. Nykyaikahan ei pakota vain kuuntelemaan musiikkia, vaan hommaa voi laittaa hifimmäksi videoiden kautta. Musiikin avulla myös tuon alati liikkuvan nuorison saattaisi saada istumaan paikallaan edes tunniksi.

Niin ja eihän tätä tarvitse rajoittaa vain musiikkiin. Kukaan ei kiellä pitämästä levyraatia vaikka tube-videoista, TikTokeista tai podcasteista. Tärkeintähän on tutustua toisen aikakauden maailmaan ja keksiä, mitä siellä nuorison luurien sisällä liikkuu. 

Vaikka nuorisomusiikki toisinaan hieman kääntää V-nuppiani kaakkoon, olen silti onnellinen, että oman perheen nuoriso ylipäänsä kuuntelee musiikkia. Minulle musiikki on ollut läpi elämän eräänlainen tunteiden kanavoimistapa. Kuuntelen usein musiikkia täsmäämään omiin tunnetiloihini ja koetan kertoa musiikin avulla myös itselleni, mitä mielessä liikkuu. Tätä samaa näen myös nuorisossa - ja se on hyvä.

4) Viettäkää leffailta

Elokuviin ei pääse, mutta mikään ei estä tekemästä leffateatteria omaan kotiin. Kuten jo ennustin, Netflixin ja muiden striimauspalveluiden tilaajamäärät räjähtivät koronakriisin alun jälkeen. Se tarkoittaa, että elokuvia on tarjolla. Valitettavan usein vaan jokainen katsoo omaa elokuvaansa omassa talon omassa nurkassa omilta laitteiltansa. Yhteisöllisyys uupuu. 

Hankkikaa kunnolla mässyä ja poppareita. Laittakaa verhot kiinni ja sulkekaa puhelimet. Etsikää elokuva, jota jokainen voi katsoa. Älkääkä tyytykö perinteisiin vaihtoehtoihin, vaan etsikää jotain uutta ja yllättävää. 

Yhteisen elokuvan löytäminen on sitä vaikeampaa mitä enemmän eri ikäistä sakkia perheessä elää. Mutta vuosikymmenen lasten kanssa eläneenä olen aika varma, että sopiva vaihtoehto löytyy, kun näkee vaivaa. Aikuisille tekee joskus hyvää katsoa ns. lasten elokuvia, koska niitä on yleensä rakennettu usealle tasolle, jolloin lapsi näkee elokuvan eri tavalla kuin aikuinen.

Ja jos Netflix on tavoittamattomissa, on olemassa halvempiakin vaihtoehtoja. Yle Areena on nyt kriisin aikana parantanut juoksuaan ja tarjoaa katsottavaa kaikenikäisille. Lisäksi halpa vaihtoehto on vaikka selata tori.fi -valikoimaa ja ostaa toisten käytettyjä. Vaikka maa on kiinni, niin posti sentään kulkee.


5) Ulkomaanmatkasimulaattori

Minä kaipaan matkoille. Kaipaan vaikka sitä, että pääsen Viipuriin syömään ja ostoksille. Siis ylipäänsä sitä, että voin näyttää passiani tiukkailmeiselle tullivirkailijalle ja pääsen käymään vieraassa paikassa. Tämä yhteen osoitteeseen sulkeminen tekee sitä.

Mutta voisihan sitä rakentaa ulkomaanmatkasimulaattorin. Pientä viitseliäisyyttä se vaatii - ja hyvää mielikuvitusta. Mutta ei se tekemätön paikka ole.



Tallinnan laivalle

Otetaan aluksi hieman kevyempi versio eli mennään perheen kesken Tallinnan laivalle. 

Homma alkaa sillä, että pakkaatte matkalaukkuihin vaatteet sekä tarvittavat tykötarpeet. Sitten hyppäätte paikallisbussiin ja ajelette sillä edestakaisin muutaman tunnin. Kaikkein autenttisin tunnelma tulee, jos pystytte valitsemaan aamuyön reittibussit. Niissä on humalaisia matkaajia suunnilleen sama konsentraatio kuin Tallinnan reissubusseissa. Tätä optiota en tietenkään suosittele pienten lasten vanhemmille.

Kun bussimatka on ohi, sulloudutte kaikki laukkuinenne asunnon tuulikaappiin. Siinä jonotatte sitten "laivaan" reilun puolisen tuntia tiukasti yhteen ahtautuneina. Tunnelmaa lisätäksenne voitte äänittää kaiuttimiin soimaan virolaisella aksentilla tehtyjä kuulutuksia Tax-free shopin avautumisesta sekä risteilyn kuumista tarjouksista. Tässä vaiheessa on aiheellista kirota laivan henkilökunnan hitautta sekä kovaan ääneen kailottaa siitä kylmästä oluesta, joka kohta odottaa laivan pubissa.

Kun lopulta pääsette laivaan, on vuorossa hyttiin majoittuminen. Koko perhe sulloutuu yhteen huoneeseen ja koettaa saada matkalaukut mahtumaan sisään. Perheen jäsenten sängyt on sijoitettu huoneeseen niin, että turhan lattiapinta-alan määrä on rajoitettu minimiin. Jos simulaatio halutaan viedä loppuun saakka, on pihalle tuotu pieni bajamaja simuloimaan laivahytin minikokoista vessaa - mutta tämä versio on vain varakkaimmille. Loppujen simulaatiota voi tehostaa sillä, että kaikki saavat käydä vain vessassa ja iltasuihku tehdään kokonaisuutena pelkästään Wc:n käsisuihkulla huljutellen.

Kun majoitus on saatu tehtyä loppuun, on vuorossa legendaarinen seisova pöytä sekä tax free -ostokset. Keittiöön on tuotu loputon määrä savulohta sekä katkarapuja ja niiden kaverina on kumiperunoita sekä ylikypsäksi haudutettua naudan paistia. Tunnelma tulee siitä, että jokainen perheenjäsen pyrkii saamaan lautaselleen ensimmäisenä eniten syötävää. Mitä enemmän jonossa käytetään kyynärpäitä, sen aidompi tunnelma on.

Aikuisille on laitettu pyödän kulmalle kolmen litran tonkka sekä valkoviiniä että punaviiniä. Viiniä otettaessa on joka kerta syytä kovaan ääneen todeta, että "juodaas nyt, kun kerta on ilmaista!".

Tax free shop on tehty yhteen erilliseen huoneeseen. Myymälään on koottu vintiltä kerättyjä "design-vaatteita", joihin on ripustettu hintalaput. Siinä sitten kilpaa ostetaan vaatteita, jotka ostohetkellä näyttävät aivan täydellisiltä, mutta jotka kotona todennäköisesti jäävät kaapinperukoille häpeämään. Yhden henkilön rooliksi jää päivitellä laivan halpoja hintoja sekä miettiä, paljonko ne Viron eurot on Suomen euroiksi käännettynä.

Vanhemmille on malliksi käyty kaupasta pari laatikkoa Pirkka-olutta, joiden päälle on tulostettu hieman fiinimmät etiketit. Noita kaljalaatikoita sitten kuljetellaan pitkin takapihaa liian heppoisilla olutkärryillä. Parhaat pisteet saa, jos olutkärrin saa kumoon ja tölkit leviävät vekkulisti pitkin pihamaata. 

Ilta päättyy siihen, että lapset pakotetaan aikaisin nukkumaan ja vanhemmat pukevat päälleen yökerhotamineet ja menevät yökerhoon. Alkuillasta soitetaan kaiuttimista täysillä vironkielistä käännöspoppia ja loppuillasta hoilotetaan karaokea niin, että naapuritkin kuulevat perheen olevan matkoilla. Korkeissa laseissa on värikkäitä drinkkejä sateenvarjoineen ja tähtisädetikkuineen.

Jos perheessä on aikuisempia lapsia, heidät voi simulaatiossa palkata baarin työntekijöiksi. Roolin oikea vetäminen vaatii ylimielisen asenteen sekä täydellisen kielitaidottomuuden. Ja lisäpisteitä suorituksesta saa, jos onnistuu toimittamaan tilaukset väärin. "Ai sa halusi lonkero ja fisu, ma luuli, ett se ol punkero ja kosu".

Siinä sitten, kun koko iloinen perhe herää aamulla samasta huoneesta voi todeta, että olipahan risteily.


Kanarian saarille

Seuraava matka vaatii hieman pidemmälle vietyä roolisuorittamista. Aloitus tässäkin on samanlainen eli pakataan tavarat (mielellään hieman isompi matkalaukku kuin edellisessä simulaatiossa) ja lähdetään bussilla kohti "lentokenttää". 

Bussimatkan päätteeksi kaikki ahtautuvat lentokoneeseen kolmeksi tunniksi. Toimiva lentokone saadaan aikaan sullomalla keittiönpöydän tuolit liian ahtaasti yhteen ja istumalla omat polvet suussa ja naapurin niska nenässä kiinni sellaiset kolmisen tuntia. Toki matkan viihtyvyyttä voi kasvattaa näyttämällä matkustamon etualalla matkatelkkarista jotain espanjaksi dubattua Uuno Epsanjassa-elokuvaa.

Koneessa tarjoillaan tietenkin mikrolämmitettyjä eineksiä. Paras vaikutelma tulee, kun einesten lämmitys jätetään sopivasti kesken niin, että ruuan toinen laita on tulikuuma ja toinen suunnilleen jääkaappitilassa. 

Lentokoneen jälkeen hypätään taas bussiin ja matkustetaan "hotellille". Tässä kätevin tapa simuloida on ajaa toiselle puolen kaupunkia - mielellään sinne räkäisimpään lähiöön - ja kävellä siellä matkalaukkujen kanssa puolisen tuntia. Jos uskallusta riittää, voi paikallisilta ihmisiltä kysellä, että "jokos se "Hotel Azul y Blanca" ois tässä lähellä?". Ja suomalainen ei kielitaidottomuuttaan tunnusta, vaan kaikki kysymykset tehdään espanjaksi sanakirjaa hyväksi käyttäen (jonneille tiedoksi, että sanakirja on paperille painettu Google translator).

Hotelliksi kelpaa tietenkin samanlainen huonesimulaatio, joka jo tehtiin tuossa Tallinnan laiva- casessa. Koska ollaan ulkomailla, niin hanavettä ei tietenkään voi suositella juotavaksi, vaan huoneeseen varataan litroittain taskulämmintä pullovettä.

Majoittumisen jälkeen koko perhe menee uima-altaalle ottamaan aurinkoa ja nauttimaan etelän lämmöstä. Autenttisen tunnelman luomiseksi on Tokmannilta haettu vitosen kahluuallas, joka on täytetty haalealla vedellä. Ja vaikka tässä haetaan aitoa tunnelmaa, en silti suosittele ketään virtsaamaan uima-altaaseen. 

Jos takapihan lämpötila ei riitä, voi lämpöä lisätä pienten terassilämmittimien avulla. Niillä saa tunnelman helposti kohotettua hikisiin lukemiin.

Seuraavana olisi tuliaisten vuoro. Perheestä valitaan yksi henkilö esittämään paikallista paitakauppiasta. Paitakauppiaan valikoimiin on halpakaupasta käyty juuri ja juuri koossa pysyviä mahdollisimman räikeänvärisiä t-paitoja, joihin on tussilla kirjailtu teksti "I love Gran Canaria". Paidoista sitten huonosti murtaen Suomea puhuva perheenjäsen huutelee "Perkkele, viddu, osta paita kaunis nainen, sulle paras hinta, pakkanen perkkele".

Illalla vietetään tietenkin sikajuhlat. Grillissä tehdään kunnon annokset possua, joka valellaan tuhdilla määrällä grillikastiketta. Lisäksi isä ja äiti valellaan riittävällä määrällä punaviiniä, jotta he jaksavat tanssia Zorbasta aamuun saakka. Sikajuhlien päätteeksi jokainen perheenjäsen ottaa vielä lusikallisen risiiniöljyä, jotta saadaan varmistettua asiaankuuluva turistiripuli seuraavaksi päiväksi.

Tätä matkailua sitten jatketaan oman jaksamisen sekä kukkaron mukaan joko viikko tai kaksi. Todennäköistä on, että Suomen kesässä ei rusketus ihoon pääse tarttumaan, mutta ongelman estämiseksi suosittelen käyttämään itseruskettavaa voidetta. Sitten ruskettuneena on kiva ottaa muutamia valokuvia altaalta sekä huikeista maisemista.

Jännityksen vuoksi on syytä lähettää sukulaisille itse tehdyt kortit Kanarialta varustettuna kateutta herättävillä teksteillä. Suosituimpia tekstejä ovat "Viini on halpaa ja aurinko kuumaa" tai sitten "missään ei ole näin kauniita naisia kuin kanarialla - ja Kotkassa" sekä tietenkin "Täällä huojuvat palmut - ja minä".

Näillä eväillä sitä pahinta kaukokaipuuta saakin kätevästi torjuttua!!

Kestäkää vielä hetki ystävät, kesäkuussa alkaa Suomikin ehkä aukeamaan. 

perjantai 24. huhtikuuta 2020

Jälleen on karanteeniviikko lusittu

Sohva tulee näinä viikkoina tutuksi


Hovimuusikko Ilkan insta-live auki ja virtuaalikynä käteen. Suussa maistuu menetetty ravintola-ateria ja mielessä siintää aika, jolloin kaikki on niin kuin ennen. Viikko on taas tuonut elämään jotain uutta. Luoja oli suomalaisille armelias ja loi vanhan kateuskalenterin eli verokalenterin yritysversion. Business Finlandin jakamista rahoista saatiin keitettyä niin luinen soppa, ettei luurankojen joukosta meinaa lihaa löytää ollenkaan.

On käsittämätöntä, kuinka kateellisia ihmiset voivat olla rahasta, joka menee muille. En ihmettele, että suomalaisia sanotaan ainoaksi kansaksi maailmassa, joka on valmis maksamaan satasen siitä, ettei naapuri saa viisikymppistä. Näinä pimeinä karanteeniaikoina kateus saa vielä ihan uusia mittasuhteita, kun peräkammareissa hautuneet aivot saavat päähänsä lähettää huutokauppakeisarille kakkaa paketissa. Hävetkää nyt aikuiset ihmiset!

Valitettavasti maailman laki on sellainen, että kun ilmaista rahaa jaetaan, niin käsi ojossa ovat myös ketkut. En tuomitse, koska en tiedä hakemusten taustoja. Mutta syvästi ihmettelen, millaisella hakemuksella Postin palkkakuopassa rypevä toimitusjohtaja sai konsulttifirmalleen nyhdettyä sata tonttua riihikuivaa. Muutama mätämuna kusee aina hyvän idean, minkäs teet.

Koetan uskoa suhteellisuusteoriaan. Siis siihen, että Business Finlandin jakamista rahoista suhteessa suurin osa on mennyt niitä todella tarvitseville ja nämä julkisuuteen nuosseet porsaat ovat vain pieni lahjarahavuoren huippu, joka nousee massasta esiin.

Jotakuinkin samalta se meilläkin näyttää ennen kuin saa maalia pintaan.


Kätten töissä

Näin keväisin omakotitalon omistajat ovat täystyöllistettyjä pikku pihapuhteilla. Enkä jää heistä yhtään jälkeen. Ruohot on rapsuteltu kasvuvauhtiin ja lehdet on läjätty odottamaan muuntumista biojätteeksi. Myös pihakiikku sai viimeiset ruuvit paikalleen ja odottelee kiltisti terassilla kesän alkamista. Jonain vuonna me täällä kaakon haisevassa kainalossakin tulemme näkemään hellepäivän. Suorastaan herkuttelen ajatuksella, että köllähdän keinuun lukemaan ja tuuli hiljaa keinuttaa minut pikkusievään päiväuneen kesäauringon polttaessa kasvoni toispuoleisesti keitetyn ravun väriseksi.

Todennäköisempi vaihtoehto on, että kolme kuukautta odottelen pakkasten hellittämistä ja viimein elokuun takimmaisella viikolla tulee se yksi ja ainoa lämpimämpi päivä. Luultavasti se on muutenkin päivä, johon elämän kaikki aikaansaannokset on pakattu yhteen ohikiitävään hetkeen. Kun sitten päivä on ohi ja puolenyön maissa korkkaat rättiväsyneenä jääkaapin viimeisen oluen ja istahdat keinuun, jonka huomaat lasten pomppineen kesän riennoissaan topoliksi. 

Tämän kesän suururakka liittyy meillä maalaukseen. Pihamökki sekä pyöräkatos kaipaavat maalia pintaan ja mikäpä se - teoriassa - mukavammalta kuulostaa kuin heilua pikkuinen pensseli kourassa omilla vuokramailla. Tartteeko sanoa, että heti kun tällä viikolla sain esityöt maalaukselle tehtyä, meni taivas mustaksi ja lämpötila putosi juuri alle tarvittavan viiden asteen. Nyt sitten ikkunasta näkyy sellainen venäläisen torpan näköinen raakile, josta puolet maaleista on raavittu pois ja toinen puoli roikkuu pelkällä ajatuksella laudan pinnassa. Toivottavasti tuota raiskiota ei tartte montaa  viikkoa tuijotella, vaan keli sallii maalaustyöt. Luojalla on kiero luonne näissä pihahommissa.

Tottumus - tuo toinen luontomme

Kuuden viikon jälkeen alkaa kotona oloon todella turtumaan. Minulla se tarkoittaa sitä, että olen tottunut siihen, että päiväsaikaan täällä ei juuri sielunrauhaa työntekoon ole. Kun perhe on suljettu samaan kammioon, meno muistuttaa lähinnä Serranon perhettä. Mutta en kyllä valita - pääsääntöisesti meillä on omalla porukalla aina kivaa. Sopu antaa sijaa ja uskokin vahvistuu, kun muutaman kerran päivässä luot katseen taivaaseen ja lasket hiljaa kymmeneen. Se mietityttää, että mitenköhän siihen hiljaisuuteen tottuu, kun tämä joskus loppuu. 

Päiviin syntyy aina rutiinit. Loppujen lopuksi perheet toimivat aika lailla samalla tavalla päivästä toiseen ja arkipäivät voisi melkein vetää kellotta ja silmät kiinni. Minulle se vaihtelu syntyy nimenomaan noista pihatöistä, joilla saa iltoihin jotain väriä. Vaikeinta tässäkin on liikkeellelähtö. Niin kovin kutsuvasti tuo sohva aina työpäivän jälkeen kutsuu.

Jospa oiskin Luoja luonut minulle edes vähän kättentaitoja, niin nythän olisi oiva aika alkaa rakennus- sekä remonttihommiin kotona. Kerrankin nimittäin ois iltaisin vapaata aikaa ja energiaa. Koska kaltaisiani törötimpureita on Suomessa varmaan muitakin, niin jonkun kannattais hakea Business Finlandilta tukea sellaisten etä-timpuri-kurssien pitämiseen. Hommaan tarvittaisiin joku MacGyverin ja apupoika-Markun avioton lapsi, joka pystyisi kahdesta hammastikusta, kolmesta kävystä ja palasta maalarinteippiä rakentamaan kesämökin sekä purjeveneen neljälle. Homma ei minusta kuulosta mitenkään mahdottomalta. Ja olisin ekana jonossa kurssille. 

Milloinkahan tämä kesäasunto löytyy huutokaupat.com:sta?

Suomi menee kiinni

Viikon huonoin uutinen on ehdottomasti ollut se, että isommat kesätapahtumat laitettiin pannaan hallituksen päätöksellä. Päätös sinällään on erittäin ymmärrettävä, mutta sydän itkee verta kaikkien niiden yrittäjien puolesta, joille tuo päätös oli, jos ei kuolinisku, niin vähintään isomman luokan amputaatio. Festareiden ja kesätapahtumien poisjäänti ei koske ainoastaan suoraan festareiden järjestäjiä ja esiintyjiä, vaan myös isoa nippua pienempiä yrittäjiä, jotka repivät kapeaa leipää tapahtumien kyljestä. Ja valitettavan usein esim. tapahtumien ravintolayrittäjät ovat niitä samoja, joilta tämä poikkeustila on jo nyt vienyt leipää suusta. 

Eniten mietityttää vanha kotikaupunkini Savonlinna. Sitä savolaisten keidasta on kuritettu viime vuosina kerta toisensa jälkeen ja nyt tuli vielä yksi takaisku takaraivoon. Oopperajuhlien maineella ja suorilla tuloilla kesäkaupunki on elänyt pitkän ajan. Oopperat ovat tuoneet kaupunkiin ison turistivirran ja paksujen lompakoiden jättämät setelivanat. Nyt ainoa vana taitaa syntyä paikallisten yrittäjien kyyneleistä, kun Olavinkatu ammottaa tyhjyyttään. Sarkastisesti voisi sanoa, että vihdoin ne Savonlinnan keskustan (sekä isolla että pienellä kirjoitettuna) saavat sen, mitä toivoivat - että liikenne Olavinkadulla loppuisi. 

Jatkuu, jatkuu...

Summa summarum - taas on viikko eristyksissä kitkuteltu. Kummasti sitä tekemistä löytää ihan tästä kotipihasta ja ajan saa kulumaan, vaikka maailman koko alkaa väkisin muistuttaa omaa peräaukkoa. Edelleenkään en valita mistään, vaan suuntaan katseeni kiitollisena ylöspäin, että perhe saa olla terveenä ja  saamme olla keskenämme - jopa ihan riesaksi saakka. 

Voikaa hyvin ihmiset ja pitäkää itsenne turvassa!

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Unelmat, joita emme ehkä jaa sukupolvien kesken

 


Välillä tulee tuota seuraavaa sukupolvea seurattua sillä silmällä, kuinka erilaista heidän elämänsä tulee olemaan. Meillä vielä toistaiseksi asustava nuoriso kuuluu tähän legendaariseen milleniaalien sukupolveen, jotka tunnistaa revityistä farkuista, paljaista nilkoista, korvia peittävistä kuulokkeista sekä siitä, että kalsarin sauma näkyy farkun vyötärön yläpuolelta.

Vaikka meidän ja vanhempiemme välissä on ollut kohtalaisen leveä sukupolvien välinen rotko, niin tuntuu, että seuraavan sukupolven kanssa kuilu vain levenee. Välillä on fiilis, että en oikein ymmärrä, mihin lapsemme ovat menossa - tai tarkemmin ajateltuna joutumassa. Eikä kyse ole pelkästään jättimäisestä digiloikasta, jota tehdään pupujen lailla koko ajan. Maailman muutosrytmi kiihtyy koko ajan kaikilla tasoilla ja se aiheuttaa sen, että seuraava sukupolvi joutuu muokkaamaan omaa elämäänsä sen mukana. Meille keski-ikäisille tämä muutos näkyy vielä kaoottisena, mutta nuorisolle tuo kaaos on normaali elämänrytmi. Vähän samaan tapaan kuin se, että meidän vanhempien mielestä Pekka Puupää oli hauska ja meistä ei ehkä niinkään...

Vieläkö paperimies on tulevaisuuden ihanneammatti?

 

Työelämän multiurautujat


Otetaanpa esimerkiksi vaikka työ. Meidän sukupolvi on vielä opetettu pyrkimään yksilinjaiselle työuralle. Meille ideaali on ollut se, että käydään koulu, hankitaan ammatti ja työpaikka ja sen jälkeen siinä työssä pyritään pysymään mahdollisimman pitkään. Uran menestysmerkkejä ovat olleet se, että ura etenee samassa yhtiössä, tulee merkkivuosilahjoja, ehkä ylennyksiä. Parhaassa tapauksessa eläkkeelle jäädään samasta työpaikasta kymmenien vuosien uran jälkeen. Appiukkoni muistaa edelleen mainita pari kertaa vuodessa tehneensä vaneritehtaalla töitä neljäkymmentäviisi vuotta. Kyseessä on siis yksilinjainen ura, joka kulkee tasaista tahtia eteen- ja ylöspäin.

Meille on ollut kauhistus, jos kesken työuran tulee potkut, saatikka että se kerran luettu ammatti olisi osoittautunut vääräksi valinnaksi ja aikuisiällä kutsuisi koulunpenkki uudelleen. Voisi jopa sanoa, että meidän sukupolvelle uran vaihto on koettu ehkä jonkinlaisena epäonnistumisena.

Nuoriso sen sijaan on erilaista. Ammatteja hankitaan uran aikana useampia ja eri aikoina työ täyttää erilaisia funktioita. Olen meilläkin huomannut ilokseni, että nuoren yhtenä ammatinvalintakriteerinä oli, että alan työ mahdollistaa urheilun harrastamisen mahdollisimman pitkälle. Alan töitä löytyy myös mistä päin maata tahansa, joten jos peliura ottaa tulta alleen, niin ammatin takia ei tänne Etelä-Karjalaan tarvitse jäädä. Sen lisäksi ammatti mahdollistaa vielä jatkokouluttautumisen ja etenemisen. Minä nostan rohkeudelle ja ajattelumallille hattua. Harrastukseen on mahdollista panostaa täysillä vain kerran ja se kortti on kokeiltava, ettei jää joskus vanhempana kaivelemaan. Olisinpa itse aikoinani uskaltanut tehdä samanlaisia arvotuksia.

Myös työn arvostus on muuttunut. Meidän sukupolvelle ammatti ja tulotaso ovat olleet yksi tärkeimmistä ihmisyyden mittareista. Ammatit on selkeästi pistetty järjestykseen ja alekkain. Nykyisin sen sijaan tuntuu, että ammatilla sinällään ei ole väliä, vaan väliä on sillä, että ihminen tekee sitä, mikä tekee hänet onnelliseksi. Palkkaa ja statusta tärkeämmäksi tuntuu tulleen se, että työssä viihtyy. On jo muutenkin selvästi nähtävissä työmarkkinoiden murros siihen suuntaan, että hyvistä osaajista taistellaan ja työhön houkutellaan rahallisten kannustimien sijasta ihan toisille elementeillä. Vastavuoroisesti työstä myös haetaan rahan sijaan muita juttuja. Kuinkahan pitkän naurun isäni olisi päästänyt, jos olisi kuullut, että tänä päivänä osa töistä tehdään jo kokonaan etätyönä.

Myös ammatit muuttuvat. Vielä kymmenen vuotta sitten tuskin tunsimme ammatteja nimeltä palvelumuotoilija tai sisällöntuottaja. Nyt nuo ammatit ovat kuitenkin arkipäivää. Kuinkas me muka olisimme niihin osanneet hakeutua 25 vuotta sitten, kun koulusta tuli vielä merkantteja ja käsinlatojia.

Niin se eläke....

Mekään tuskin tulemme näkemään samanlaista eläkettä kuin vanhempamme. Se tarkoittaa, että töitä tehdään niin pitkälle kuin se on mahdollista. Ihmisen fyysinen vanheneminen ei valitettavasti muutu. Tiettyjen töiden tekemiselle tulee väkisin stoppi jo fysiikan rapistumisen vuoksi ja osassa työtehtäviä tekemisen tahti on sellainen, että siitä ei päälle seitsemänkymppinen selviä. Jo noiden seikkojen takia työelämä tulevaisuudessa tulee olemaan yhtä muutosta. Luultavasti minäkin teen vielä reippaansa seitsemänkymppisenä jotain osa-aikatyötä ja jos jotain eläkettä joskus tulen näkemään, niin se tuskin kattaa elämisen menoja ilman pakollista lisätienestiä. Mutta toisaalta - geripodittajat tulevat jossain vaiheessa varmaan muotiin, jolloin voin aina tienata miljoonia maankuuluna podaajana. Ja ehkä tämän bloginkin nimi vaihtuu jossain vaiheessa titteliin "Armahtava vanhuus".

Nämä kivilinnat ovat kestäneet sukupolvelta toiselle - mitenkähän meidän tiilitalot?

Omakotitalot ja mökit saavat jäädä

 

Meidän sukupolvelle asumisen linja on aikanaan ollut se, että kotoa muutetaan ensin pieneen vuokra-asuntoon ja aloitettiin asuntosäästäminen. Sitten joskus vuosien päästä oli hankittu käsiraha ensimmäiseen omistusasuntoon. Kun tuota linjaa jatkettiin riittävän pitkälle, niin olimme onnistuneet sitomaan itsemme omakotitalon kokoiseen velkaan. Meidän ideaali on ollut se, että perheellä on lopulta oma talo omalla tontilla.

Tuota unelmaa pystyi tietenkin vielä jatkamaan kesämökillä. Jos yksi työleiri ei ollut tarpeeksi, niin jonkun suolammen rannasta piti hankkia lohkottu tontti ja sinne pitkästä tavarasta lautamökki. Siinä sitten onnelliset seikkailivat kesän ajan kahden leikattavan nurmikon väliä ja tuskailivat, kun aika ei riitä mihinkään. Ruoka riivittiin paljain käsin metsästä ja järvestä, kun tuplavelan lyhentäminen vei liikenevän käteisen mennessään - hubaa, eikö totta?!

Jotenkin tuntuu, että omakotiasumisen unelma taitaa sammua tähän meidän sukupolveen. Seuraavalle sukupolvelle sitoumus sadan vuoden asuntolainaan on liian pitkä - tuntuu, että jopa sanomalehden kestotilaus on liian pitkä sitoumus. Samoin liikaa on nippu työtä, jonka oman talon hallinnointi tuo tullessaan. Valitettavasti mikään ei muuta sitä tosiasiaa, että omakotitalo on - ja pysyy - yhtenä suurena työleirinä, jonka perimmäinen tarkoitus on kuluttaa kaikki perheeltä liikenevät rahat ja vähän yli.

Lastemme elämän ideaali on muuntumisen vapaus ja elämän joustavuus. On jotenkin vaikea nähdä meidänkään lasten asettuvan lopullisesti yhteen paikkaan. Pikemminkin oletan, että muuttokuormia saa olla siirtelemässä säännöllisen epäsäännöllisesti. Samoin on vaikea nähdä heitä asuttamassa yhtä tukikohtaa, johon kaikki rahat sijoitetaan. Jos arvata pitäisi, niin tuntuu, että vuokra-asuminen tai vuokra-asumisen kaltainen asuminen lisääntyy.

Tähän tosin pakottaa ja se, että työelämä muuttuu. Työpaikat voivat mennä alta ja uusia töitä saattaa yhtäkkiä olla juuri toisella puolella Suomea - ja jos meinaa töitä tehdä, on oltava valmis siirtymään. Minun silmään etelä-Suomen asuntojen hinnat karkaavat tavan pulliaisen käsistä totaalisesti. Sille ratkaisu voisivat olla kimppakämpät tai asuminen jonkinsortin yhteisasunnossa. Tällöin asunnoista voisi tulla pieniä osakeyhtiöitä, jonka osakkeita kaupattaisiin sitä mukaa, kun asukkaat vaihtuvat. Asumisen riski hajaantuisi pienempiin osasiin ja luultavasti parikymmenentuhannen euron osake olisi helpompi kaupata kuin puolen miljoonan kokonaisen kerrostalo-osakkeen.

Onnellisten satama

Mites perhe?

 

Me keski-ikäiset olemme vielä kasvaneet jotenkuten ydinperhe-ideaalin malliin. Tosin jo meidän vanhemmat alkoivat oppia onneksi eroamaan, jos elämä ei ollut toivotunlaista ja onnellista. Meidänkin nuoruudessa erolapsia alkoi löytyä luokasta jos toisestakin. Mutta ihan tavallista se ei vielä ollut. Vaikka ideaali oli ydinperhe, niin ideaaliksi ei aina osattu laskea sitä, että ihmisten piti olla sen liiton sisällä ihan oikeasti onnellisia. Onnellisuuteen riitti papin aamen ja nimi paperissa.
Meidän lapset sen sijaan ovat oppineet erilaisiin perhemalleihin. Suuri osa lapsista on kokenut eroperheen arkea jollain tavalla ja parisuhteita leimaakin onnellisuuden ja tyytyväisyyden haku. Pelkkä perhe kun ei sitä onnea tuo, vaan onni tulee siitä, että ihmisillä on hyvä olla keskenään. Eikä eroa ylipäänsä pidetä enää epäonnistumisena, vaan pikemminkin yhtenä elämään kuuluvana normaalina asiana. Ja ehkä myös eroperheen arkeen tottuminen on opettanut lapset ajattelemaan, ettei se isä- ja äitipuolien olemassaolo ole mikään kauhistus. Lapset osaavat jopa meitä aikuisia paremmin roolittaa aikuisia tähän monimutkaiseen monivanhemmuuteen, johon kuuluvat eksät, nyksät, velipuolet, sisarpuolet, varaukit, kakkosmummit ja muut etäsukulaiset.

Ehkäpä parisuhteitakin tulee leimaamaan samanlainen monimuotoisuus ja jatkuva muuntuminen kuin asumista ja työelämääkin. Ehkä parisuhde on asia, jota ei tarvitse edes osata katsoa mitenkään yksilinjaisena asiana. Toisaalta taas parisuhde ja perhe voivat olla se turvallinen ankkuri muuttuvan elämän keskellä.

Uskalla yrittää - uskalla epäonnistua

 

Se, mistä olen nuorille todella kateellinen, on heidän taitonsa yrittää ja uskaltaa. Yhdessä sukupolvessa on Suomeen kasvanut nippu nuoria, jotka eivät pelkää sitä, että elämässä eivät asiat aina mene kuin on suunniteltu. Samalla on tullut nuoria, jotka uskaltavat yrittää huolimatta siitä, että on olemassa mahdollisuus mennä metsään. Itse ihailen esimerkiksi monia tubettajia. Heissä on ensinnäkin modernia käsityöläisyyttä, jossa itse rakennetaan omaa tarinaa ja luodaan käsillä (tai kameralla) jotain omannäköistä. Toisaalta heissä on myös rohkeaa heittäytymistä. Tubettajat uskaltavat kuvata itseään ja asettautua arvostelun kohteeksi. Siinä missä itse ajattelisin, että "tämähän on ihan paskaa ja kaikki nauraa", niin nuori tubettaja ajattelee ehkä "tämä on niiin siistii ja kaikki varmaan ihailee". Samaa henkeä on myös nuorissa start up - yrittäjissä. Heissä on uskoa omaan tuotteeseen ja uskoa kykyyn saada tuote myös lentoon.

Isoa osaa meidän sukupolvesta on vielä opetettu välttelemään epäonnistumisia. Piti ennemminkin pyrkiä pelaamaan varman päälle, jotta kasvot ja maine säilyvät. Potkut töistä olivat kauhistus, avioero pettymys. Konkurssin tehnyt yrittäjä oli kamalampi kuin spitaali. Elämän ainoa ohjenuora on ollut rakentaa puhdasta suoraa linjaa, johon ei säröjä mahdu. Tuo ajatusmaailma on näin keski-ikäisenä aika ahdistava. Etteikö meistä jokainen tekisi elämässään vääriä valintoja ja etteikö jokainen epäonnistuisi hyvästä yrittämisestäkin huolimatta.

Toivottavasti lapsemme pitävät koko elämänsä ajan ohjenuorana sen, että tärkeintä on yrittäminen. Lopputulosta ei missään asiassa voi taata, mutta jos ei yritä mitään, ei koskaan koe mitään ja elämä on kuitenkin tarkoitettu nautittavaksi koko mitaltaan. Luojan kiitos noita nuoria elämässä viehättävät elämykset ja onnellisuus. Normien täyttämisen sijaan haetaan enemmän henkilökohtaista hyvän tunnetta ja sitä ettei keskitytä odottamaan "sitku"-hetken tulemista.

Vaihtoehto C) joku muu

 

Ja toki voin olla tulkintoineni väärässä. Ehkä nuoret ovatkin kuin autot. Autoistahan sanotaan, että jokaisesta autosta tulee vanhemiten Opel, joten voi olla että jokainen sukupolvikin seestyy saavuttaessaan keski-iän. Pahimmillaan siis meidänkin lapsista tulee samanlaisia elämää haikailevia keski-ikäisiä, kun he saavuttavat kuolemattoman nuoruuden jälkeen neljänkympin seesteiset vuodet ja tajuavat, että elämä ei ehkä olekaan aina puoliksi täynnä, vaan tyhjä.

Se, mikä on varmaa on, että tässä iässä ja tästä positiosta on erittäin vaikeaa opettaa nuoria elämään jotenkin oikein. Toisinaan tuntuu, että nuorten arvot ovat heillä itsellään paremmin hallussa kuin meillä keski-ikäisillä on koskaan ollut. Olen tavannut nuoria, jotka osaavat asettaa elämänsä prioriteetit hienosti oikeaan järjestykseen ja se tapa järjestellä poikkeaa minun sukupolveni arvojärjestyksestä aika lailla. Ulkokultaisuuden sijaan nuorisolle on tärkeämpää oman sisäisen fiiliksen ja onnellisuuden kokemukset ja se, että elämä maistuu elämälle. Nuo ovat asioita, joita olen itse joutunut opettelemaan vasta nuoruuden jälkeen muutaman kolhun opettamana.

Tämänkertaiset kuvat otin aamulenkillä Lappeenrannan satamasta ja linnoitukselta. Tuo kansikuva sen sijaan on armaan Alakyläni kaduilta napattu. Oli niin hieno aamu ja tyhjät tiet, että oli pakko kesken lenkin pistää kamera surisemaan ja ottaa elämykset talteen.