Koronakriisin voittajat

Kaikki meitä kohtaavat kriisit muovaavat arkeamme. Kun meidät pakotetaan toimimaan eri tavoin kuin mihin olemme tottuneet, lopputulos on se, että arvomme muuttuvat. Syntyy tekijöitä, joita ilman huomaamme tulevamme toimeen. Tällöin tarve poistuu. Yhtä lailla syntyy tekijöitä, joita kaipaamme niin paljon, että tarve voimistuu. Kriisin jälkeen arvomme ja normimme ovat eri asennossa kuin ennen kriisiä. Tämä sama pätee niin henkilökohtaisiin poikkeustiloihin kuin nyt koko yhteiskuntaa kohdanneeseen kriisiin.

Nyt arvojamme ja arjen toimintoja ohjataan yhteiskunnan ylätasolta käsin. Käytännössä olemme yksilöinä voimattomia muutoksen edessä ja ainoa tie selviytyä on sopeutuminen. Sopeutumisen kautta syntyy uusia tapoja toimia.

Poikkeustilan muututtua takaisin arjeksi kaikki vanhat tavat eivät enää palaa ennalleen. Joidenkin uusien tapojen suhteen huomataan, että ne ovat aiempia kätevämpiä ja ne jäävät elämään. Toisaalta taas huomataan joidenkin vanhojen tapojen suhteen, että ne ovat muuttuneet lopullisesti tarpeettomiksi. Lisäksi jos kriisi kestää riittävän pitkään, vanhat tavat unohtuvat ja uudet käytännöt liukuvat normiksi ikään kuin huomaamatta.

Uudet tavat toimia synnyttävät voittajia ja häviäjiä. Mikään kriisi ei ole sellainen, etteikö joku siitä hyötyisi. Muuttunut kysyntä luo uudenlaista tarjontaa, mutta myös hävittää jotain vanhaa. Myös korona-viruksen luoma yhteiskunnallinen poikkeustila synnyttää voittajia.

Näin minä näen korona-kriisin voittajat:

Etätyö

Nyt poikkeustilan aikana on mahdollisimman paljon ihmisiä siirretty työskentelemään pois yhteistoimistoista etätöihin kotiin. Pakko synnyttää uusia käytäntöjä ja oma arvaukseni on, että useissa yrityksissä huomataan työn ja paikan irrottamisen toisistaan toimivan myös jatkossa. Nähdään, että kaikkea työtä ei ole tarpeen tehdä toimistosta käsin ja huomataan myös, että etänä tehty työ on monessa ammatissa sekä laadullisesti että määrällisesti täysin verrattavissa ns. normityöhön.

Kun etätyöhön liittyvät uhkakuvat väistyvät pakkotilanteen aikana, on mahdollista, että etätyön hyödyt nousevat helpommin esiin. Yrityksen saama säästö tilakuluissa ja työntekijöiden saama hyöty oman arjen hallinnassa eivät ole merkityksettömiä tekijöitä. Suurin este etätyön määrän kasvattamiselle on tähän saakka ollut asenneilmasto. Nyt tuota asennemaailmaa muokataan pakolla kohti uutta.

Olen jo aiemmin kirjoittanut, että etätyön kautta on mahdollista suorittaa nykyistä huomattavasti enemmän asiantuntijatyötä. Moni asiakaspalvelu- tai suunnittelutehtävä on helposti hoidettavissa kotoa käsin. Ja etätyön kautta yritysten on mahdollista saada myös kirjaimellisesti säästöjä. Jo tällä hetkellä etelä-Suomen palkkataso on muuta Suomea reilusti korkeampi. Korkeampi palkkataso selittyy luonnollisesti korkeammilla asuin- ja elinkustannuksilla. Etätyönä moni työ olisi halvempaa ostaa muualta Suomesta ammattitaidon kärsimättä.

Uskon, että nyt on sysätty etätyön suhteen pyörimään liike, joka kasvattaa yritysten etänä teettämän työn määrää pysyvästi myös kriisin jälkeen. Hyödyt tulevat esiin, käytännöt paranevat, kun niitä jalostetaan pakon alla ja etänä tekemiseen totutaan niin tekijöiden kuin johdon toimesta. Digitekniikka on tällaiseen ollut valmis jo pidemmän aikaa. Asenteet tuntuvat muuttuvan rautaa hitaammin.

Ostoviihde

Kriisi on jo nyt pistänyt useimmat urheilu- ja muut yleisötapahtumat jäihin. On suorastaan hämmentävää, kuinka tyhjältä maailma näyttää ilman urheilua. Moderni ihminen ei kuitenkaan tule viihteettä toimeen. Sen vuoksi uskon, että erilaisten viihdepalvelujen asiakaspalvelut ruuhkautuvat nyt viihteen nälkäisistä kuluttajista. Viihdekanavilla tarkoitan sekä kuvallisen että äänellisen viestinnän palveluja.

Viihteessä avainsana on nyt se, että sen käyttö on helppoa ja se tulee suoraan kotisohvalle. Kun yleisötilaisuuksia on tiukasti rajattu, monet jäävät kotiin. Maksuttoman television tarjonnan kapeus paljastuu katsojalle nopeammin kuin yhdessä illassa. Ja perinteiset ilmaiskanavat eivät kykene riittävän nopeasti reagoimaan kasvavaan tarpeeseen. Valitettavasti Tuurin kyläkaupparealityn uusinnat eivät vedä edes pahimmassa kriisissä.

Ostoviihteen suosion keston ratkaisee se, kuinka pitkään kriisi nyt kestää. Jos kriisille ei tule loppua ja esim. yleisötilaisuudet eivät pääse käyntiin, ostetusta televisioviihteestä kasvaa normi. Jos tarjonta on riittävän huokeaa ja laadultaan hyvää, niin en usko, että siitä luovutaan heti kriisin jälkeenkään. Ja vaikka esim. Netflixin tilaajia on nyt jo paljon, niin kaukana ollaan vielä saturaatiopisteestä.

Häviäjä tässä tulee olemaan liveurheilu. Pahoin pelkään, että esimerkiksi kotimaisella jääkiekkoliigalle tämä kriisin jättämä aukko tulee näkymään vielä tulevina kausina. Koko kotimainen liiga ui nyt jossain katsojalamassa, jossa hallit eivät vedä yleisöä ja kiekon viihdearvo laskee vuosi vuodelta. Jos ihmiset vielä nyt tottuvat elämään ilman liveurheilua pidemmän aikaa, niin jäähallin oven kynnys korottuu entisestään.

Ruuan tilauspalvelut

Koronakriisi tuli kuin toimitettuna tilauksena ruuan kotiinkuljetuspalveluille. Enkä puhu nyt Woltista tai Foodorasta, vaan perinteisten kauppaostosten kotiintoimituksesta. Kaupassakäynti muuttui yhdessä yössä riskiksi, mutta elintarvikkeiden tarve ei tietenkään putoa minnekään. Riskin välttämiseksi on kauppatarvikkeet ja kuluttajat saatava kohtaamaan mahdollisimman yksityisesti. Parempaa keinoa kuin kotiinkuljetus, ei siihen ole.

Ruuan kotiinkuljetus oli muutenkin juuri breakpointin kynnyksellä. Iso osa kiireisistä työläisistä on huomannut, että kaupassakäynti on mahdollista välttää ja sekin aika on säästettävissä rahalla. Ja kaikki meistä tietävät, että aika on tämän vuosikymmenen kovin valuutta.

Ongelmana on ollut se, että moni ei luota ostosten olevan laadultaan itse valitun veroisia ja toisaalta taas palvelu on koettu luksustuotteeksi. Nyt kun tarve kotiinkuljetukselle on legitimoitu kriisin kautta, palvelun kokeilijoiden määrä kasvaa hurjalla käyrällä.

Jos olisin sijoittaja tai aloittava yrittäjä, niin joku kauppakassien Wolt olisi sijoitusideana aivan timanttinen. Vaikka kriisi loppuu, uskon vahvasti, että ruuan kotiinkuljetus tulee saavuttamaan valtavan suosion. Sen tuoma säästö ajallisesti ja toisaalta koko ajan halpeneva hinta koukuttavat perheen toisensa jälkeen.

Uusyhteisöllisyys ja retroyhteisöllisyys

Suuret kriisit yhdistävät kansaa. Isovanhempiemme aikaan sota yhdisti eripuraiset yhteiskuntaluokat saman lipun alle. Nyt taas tuntuu, että sairaus, jonka edessä me kaikki olemme samanarvoisia, yhdistää eri mielipideluokkia.

Olen jo pidemmän aikaa ollut sitä mieltä, että Suomesta on tullut egoismin ja ahneuden yhteiskunta. Vanhasta yhteisvastuusta ja demokratiasta on ollut näkyvissä enää nimi keräyksessä ja yhdessä puolueessa. Aatteellisesti olemme ohittaneet sen jo aikaa sitten. Lisäksi eri mielipide- tai arvoluokkia repivät suuret riidat. Entisen vasemmisto-oikeisto-akselin lisäksi meille on kasvanut rasismin kannattajien ja vastustajien akseli sekä ilmastokriisin kannattajien ja vastustajien akseli.

Nyt poikkeustilan aikana on huomattavissa selkeää muutosta kohti yhteisvastuuta. Päivittäin saan lukea siitä, kuinka syntyy halu auttaa pulassa olevia vanhuksia tai halu tukea pulaan joutuvia yrittäjiä. Koko kriisin ajan näkyvillä on ollut puhe yhdessä selviämisestä ja kaikkia koskevasta läheisyydestä. Noita viestejä on ollut mukava lukea.

Haluan uskoa siihen, että tämä kriisi on se herätys, jonka me tarvitsemme. Tahdon uskoa siihen, että tämä kriisi yhdistää ja saa meidät näkemään itsemme osana yhteisöä. Ilahduttavaa on ollut myös nähdä, että kansalle löytyy pahimmassa paikassa myös uskottava johto sekä toiminnallisesti että henkisesti. Suomen siunaus oli se, että vappusatasen mies vaihtui oikeaan toimintaan.

Jotenkin tätä ajattelumaailmaa kuvastaa myös suosikkini Hovimuusikko Ilkan biisi

Kriisi on sulkenut maiden rajat ja sulkenut kansalaiset tulemaan toimeen keskenään. Tämä on valitettavasti kehitys, jonka uskon jatkuvan myös kriisin jälkeen. En pitäisi minään ihmeenä sitä, että vapaan liikkuvuuden nyt saamat rajoitukset jatkuisivat myös poikkeustilan purkamisen jälkeen. Perustelen tätä kahdella syyllä.

Ensinnäkin osa turisteista jättää matkailun jatkossa vähemmälle. Globaali sairaus saa puntaroimaan matkailun riskejä eri tavalla kuin ennen ja sen vuoksi osa matkoista jää tekemättä. Toinen syy on vastaanottavassa päässä. Nyt moni turistikehto luultavasti näkee sekä liikaturismin vaikutukset että sen, että pienemmälläkin turistimäärällä pärjää. Hyvänä esimerkkinä kulkekoon Venetsia. Kriisin jälkeen Venetsian kanavien vesi on kirkastunut kuin taikaiskusta ja koko kaupungin hygieniataso on parantunut. Entinen likaviemäri on saavuttanut vanhan arvokkuutensa historiallisena kohteena. Haluaako se enää luopua saavutetusta statuksestaan?

Lisäksi uskon myös eräänlaiseen retroyhteisöllisyyteen. Nyt kun kansalaiset on enemmän tai vähemmän suljettu koteihin, niin kaivataan kanavia tavoittaa muita. Olen itse huomannut, että radion suosio on kasvanut vielä entisestään uusiin mittoihin. Oma viaton arvaukseni on, että radiossa tullaan kuulemaan uudestaan ns. toivekonsertteja sekä vanhoja kunnon terveisohjelmia. 

Luotettava tiedonvälitys

Globaaleissa poikkeustiloissa nousee aina luotettavan tiedonvälityksen arvo. Nytkin ihmiset kaipaavat koko ajan luotettavaa tietoa siitä, miten kriisi etenee ja miten sitä torjutaan. Tietoa halutaan jatkuvasti, mutta sitäkin enemmän luotettavalta taholta. Itse en usko, että suomalaisten luottamus perinteisiin medioihin olisi koskaan varsinaisesti horjunut. Käyttäjämäärien lasku on johtunut enemmänkin siitä, että mediatalot luottivat liian pitkään paperisiin tukipilareihin, kun olisi pitänyt vauhdilla siirtyä digimediaan. Uutisten lukijoiden vauhti ja tuotannon vauhti erkanivat liikaa toisistaan.

Nyt kotimaiset mediatalot saivat uuden tilaisuuden. Lukijat kaipaavat uutisia ja käytännössä Ylen lisäksi ainoa luotettava tuottaja on sanomalehdistö. Nyt olisi lehdistön aika kerätä potentiaaliset digitilaajat markkinoilta. Kriisin aikana kuluttajien luottamus voitetaan laadulla ja maltillisella hinnoittelulla. Uskon, että juuri nyt hintaa tärkeämpi tekijä on suuri reagointinopeus, jatkuva uutisvirta, monikanavaisuus sekä luotettavuus. Noihin kaikkiin löytyy suurilta taloilta varmasti eväät, jos niin halutaan.

Minusta hesarilla on digi siinä mallissa, että se kattaa kaikenkarvaiset kuluttajat. Itse luen digihesarin joka aamu, koska sen laatuun ja kattavuuteen minulla on suurin luotto. MUTTA - luen edelleen paperisen Etelä-Saimaan - siksi, että minun uutisnälkäni ei tyydy ilman tasokasta paikallisuutisointia.

Kiina

Viimeinen voittaja tässä kriisissä on Kiina. Kiinasta tämä alkoi ja Kiinaan tämä päättyy. Selitys on hiukan hankalampi.

Tällä hetkellä käytännössä kaikkien teollisuusmaiden taloudet hidastuvat ja osin jopa seisahtuvat. Kriisin takia kulutus putoaa jyrkällä käyrällä, mikä esim. Suomessa hidastaa samassa suhteessa valtion tulojen muodostusta. Silti kaikki valtiot ilmoittavat miljardiluokan elvytysohjelmista. Tuo elvytysraha on suunnitellusta taloudesta irrallista. Verotulojen kaventuessa ainoa lähde rahalle on laina.

Maailman talouksista Kiina on tällä hetkellä kaikkein vahvimmassa kuosissa. Se on käytännössä ainoa talous, joka pystyy lainoittamaan kriisissä vellovia länsimaita. Venäjän talous on öljykriisin vuoksi lamassa ja Yhdysvaltojen talous perustuu puhtaasti kulutukseen, joka nyt on siis seis.

Kiina tulee käytännössä lainoittamaan jotain kautta isoa osaa euromaiden ja myös Yhdysvaltojen elvytyspaketeista. Se tarkoittaa samalla sitä, että Kiina ui koko Euroopan rahamarkkinoille ja sen jalansija vanhalla mantereella vahvistuu.Yhdysvalloissahan Kiinalla on jo vahva jalansija. Nyt kuitenkin uskon, että ei mene kauaa, kun Yhdysvallat ilmoittaa purkavansa Kiinan tuonnille tehdyt tullimaksut.

Tämän Kiinan rahan seuraukset nähdään tulevina vuosina. Jos euromaat saavat elvytyksellä taloudet taas vetämään ja pystyvät hoitamaan lainansa, uhka on vain tilapäinen. Jos taas talouksien elvytys ei toimi ja alamäki jatkuu, niin Kiinan antamasta lainarahasta voi tulla Euroopalle todellinen ongelma. Ensimmäisiä merkkejä tästä on nähtävissä jo esimerkiksi Pireuksen satamasta tai Toulousen lentokentästä, jotka nykyisin ovat kiinalaisomistuksessa. Millaisilla vakuuksilla Suomi pelaa tätä lainapeliä?

Unelmat, joita emme ehkä jaa sukupolvien kesken

 


Välillä tulee tuota seuraavaa sukupolvea seurattua sillä silmällä, kuinka erilaista heidän elämänsä tulee olemaan. Meillä vielä toistaiseksi asustava nuoriso kuuluu tähän legendaariseen milleniaalien sukupolveen, jotka tunnistaa revityistä farkuista, paljaista nilkoista, korvia peittävistä kuulokkeista sekä siitä, että kalsarin sauma näkyy farkun vyötärön yläpuolelta.

Vaikka meidän ja vanhempiemme välissä on ollut kohtalaisen leveä sukupolvien välinen rotko, niin tuntuu, että seuraavan sukupolven kanssa kuilu vain levenee. Välillä on fiilis, että en oikein ymmärrä, mihin lapsemme ovat menossa - tai tarkemmin ajateltuna joutumassa. Eikä kyse ole pelkästään jättimäisestä digiloikasta, jota tehdään pupujen lailla koko ajan. Maailman muutosrytmi kiihtyy koko ajan kaikilla tasoilla ja se aiheuttaa sen, että seuraava sukupolvi joutuu muokkaamaan omaa elämäänsä sen mukana. Meille keski-ikäisille tämä muutos näkyy vielä kaoottisena, mutta nuorisolle tuo kaaos on normaali elämänrytmi. Vähän samaan tapaan kuin se, että meidän vanhempien mielestä Pekka Puupää oli hauska ja meistä ei ehkä niinkään...

Vieläkö paperimies on tulevaisuuden ihanneammatti?

 

Työelämän multiurautujat

Otetaanpa esimerkiksi vaikka työ. Meidän sukupolvi on vielä opetettu pyrkimään yksilinjaiselle työuralle. Meille ideaali on ollut se, että käydään koulu, hankitaan ammatti ja työpaikka ja sen jälkeen siinä työssä pyritään pysymään mahdollisimman pitkään. Uran menestysmerkkejä ovat olleet se, että ura etenee samassa yhtiössä, tulee merkkivuosilahjoja, ehkä ylennyksiä. Parhaassa tapauksessa eläkkeelle jäädään samasta työpaikasta kymmenien vuosien uran jälkeen. Appiukkoni muistaa edelleen mainita pari kertaa vuodessa tehneensä vaneritehtaalla töitä neljäkymmentäviisi vuotta. Kyseessä on siis yksilinjainen ura, joka kulkee tasaista tahtia eteen- ja ylöspäin.

Meille on ollut kauhistus, jos kesken työuran tulee potkut, saatikka että se kerran luettu ammatti olisi osoittautunut vääräksi valinnaksi ja aikuisiällä kutsuisi koulunpenkki uudelleen. Voisi jopa sanoa, että meidän sukupolvelle uran vaihto on koettu ehkä jonkinlaisena epäonnistumisena.

Nuoriso sen sijaan on erilaista. Ammatteja hankitaan uran aikana useampia ja eri aikoina työ täyttää erilaisia funktioita. Olen meilläkin huomannut ilokseni, että nuoren yhtenä ammatinvalintakriteerinä oli, että alan työ mahdollistaa urheilun harrastamisen mahdollisimman pitkälle. Alan töitä löytyy myös mistä päin maata tahansa, joten jos peliura ottaa tulta alleen, niin ammatin takia ei tänne Etelä-Karjalaan tarvitse jäädä. Sen lisäksi ammatti mahdollistaa vielä jatkokouluttautumisen ja etenemisen. Minä nostan rohkeudelle ja ajattelumallille hattua. Harrastukseen on mahdollista panostaa täysillä vain kerran ja se kortti on kokeiltava, ettei jää joskus vanhempana kaivelemaan. Olisinpa itse aikoinani uskaltanut tehdä samanlaisia arvotuksia.

Myös työn arvostus on muuttunut. Meidän sukupolvelle ammatti ja tulotaso ovat olleet yksi tärkeimmistä ihmisyyden mittareista. Ammatit on selkeästi pistetty järjestykseen ja alekkain. Nykyisin sen sijaan tuntuu, että ammatilla sinällään ei ole väliä, vaan väliä on sillä, että ihminen tekee sitä, mikä tekee hänet onnelliseksi. Palkkaa ja statusta tärkeämmäksi tuntuu tulleen se, että työssä viihtyy. On jo muutenkin selvästi nähtävissä työmarkkinoiden murros siihen suuntaan, että hyvistä osaajista taistellaan ja työhön houkutellaan rahallisten kannustimien sijasta ihan toisille elementeillä. Vastavuoroisesti työstä myös haetaan rahan sijaan muita juttuja. Kuinkahan pitkän naurun isäni olisi päästänyt, jos olisi kuullut, että tänä päivänä osa töistä tehdään jo kokonaan etätyönä.

Myös ammatit muuttuvat. Vielä kymmenen vuotta sitten tuskin tunsimme ammatteja nimeltä palvelumuotoilija tai sisällöntuottaja. Nyt nuo ammatit ovat kuitenkin arkipäivää. Kuinkas me muka olisimme niihin osanneet hakeutua 25 vuotta sitten, kun koulusta tuli vielä merkantteja ja käsinlatojia.

Niin se eläke....

Mekään tuskin tulemme näkemään samanlaista eläkettä kuin vanhempamme. Se tarkoittaa, että töitä tehdään niin pitkälle kuin se on mahdollista. Ihmisen fyysinen vanheneminen ei valitettavasti muutu. Tiettyjen töiden tekemiselle tulee väkisin stoppi jo fysiikan rapistumisen vuoksi ja osassa työtehtäviä tekemisen tahti on sellainen, että siitä ei päälle seitsemänkymppinen selviä. Jo noiden seikkojen takia työelämä tulevaisuudessa tulee olemaan yhtä muutosta. Luultavasti minäkin teen vielä reippaansa seitsemänkymppisenä jotain osa-aikatyötä ja jos jotain eläkettä joskus tulen näkemään, niin se tuskin kattaa elämisen menoja ilman pakollista lisätienestiä. Mutta toisaalta - geripodittajat tulevat jossain vaiheessa varmaan muotiin, jolloin voin aina tienata miljoonia maankuuluna podaajana. Ja ehkä tämän bloginkin nimi vaihtuu jossain vaiheessa titteliin "Armahtava vanhuus".

Nämä kivilinnat ovat kestäneet sukupolvelta toiselle - mitenkähän meidän tiilitalot?

Omakotitalot ja mökit saavat jäädä

 

Meidän sukupolvelle asumisen linja on aikanaan ollut se, että kotoa muutetaan ensin pieneen vuokra-asuntoon ja aloitettiin asuntosäästäminen. Sitten joskus vuosien päästä oli hankittu käsiraha ensimmäiseen omistusasuntoon. Kun tuota linjaa jatkettiin riittävän pitkälle, niin olimme onnistuneet sitomaan itsemme omakotitalon kokoiseen velkaan. Meidän ideaali on ollut se, että perheellä on lopulta oma talo omalla tontilla.

Tuota unelmaa pystyi tietenkin vielä jatkamaan kesämökillä. Jos yksi työleiri ei ollut tarpeeksi, niin jonkun suolammen rannasta piti hankkia lohkottu tontti ja sinne pitkästä tavarasta lautamökki. Siinä sitten onnelliset seikkailivat kesän ajan kahden leikattavan nurmikon väliä ja tuskailivat, kun aika ei riitä mihinkään. Ruoka riivittiin paljain käsin metsästä ja järvestä, kun tuplavelan lyhentäminen vei liikenevän käteisen mennessään - hubaa, eikö totta?!

Jotenkin tuntuu, että omakotiasumisen unelma taitaa sammua tähän meidän sukupolveen. Seuraavalle sukupolvelle sitoumus sadan vuoden asuntolainaan on liian pitkä - tuntuu, että jopa sanomalehden kestotilaus on liian pitkä sitoumus. Samoin liikaa on nippu työtä, jonka oman talon hallinnointi tuo tullessaan. Valitettavasti mikään ei muuta sitä tosiasiaa, että omakotitalo on - ja pysyy - yhtenä suurena työleirinä, jonka perimmäinen tarkoitus on kuluttaa kaikki perheeltä liikenevät rahat ja vähän yli.

Lastemme elämän ideaali on muuntumisen vapaus ja elämän joustavuus. On jotenkin vaikea nähdä meidänkään lasten asettuvan lopullisesti yhteen paikkaan. Pikemminkin oletan, että muuttokuormia saa olla siirtelemässä säännöllisen epäsäännöllisesti. Samoin on vaikea nähdä heitä asuttamassa yhtä tukikohtaa, johon kaikki rahat sijoitetaan. Jos arvata pitäisi, niin tuntuu, että vuokra-asuminen tai vuokra-asumisen kaltainen asuminen lisääntyy.

Tähän tosin pakottaa ja se, että työelämä muuttuu. Työpaikat voivat mennä alta ja uusia töitä saattaa yhtäkkiä olla juuri toisella puolella Suomea - ja jos meinaa töitä tehdä, on oltava valmis siirtymään. Minun silmään etelä-Suomen asuntojen hinnat karkaavat tavan pulliaisen käsistä totaalisesti. Sille ratkaisu voisivat olla kimppakämpät tai asuminen jonkinsortin yhteisasunnossa. Tällöin asunnoista voisi tulla pieniä osakeyhtiöitä, jonka osakkeita kaupattaisiin sitä mukaa, kun asukkaat vaihtuvat. Asumisen riski hajaantuisi pienempiin osasiin ja luultavasti parikymmenentuhannen euron osake olisi helpompi kaupata kuin puolen miljoonan kokonaisen kerrostalo-osakkeen.

Onnellisten satama

Mites perhe?

 

Me keski-ikäiset olemme vielä kasvaneet jotenkuten ydinperhe-ideaalin malliin. Tosin jo meidän vanhemmat alkoivat oppia onneksi eroamaan, jos elämä ei ollut toivotunlaista ja onnellista. Meidänkin nuoruudessa erolapsia alkoi löytyä luokasta jos toisestakin. Mutta ihan tavallista se ei vielä ollut. Vaikka ideaali oli ydinperhe, niin ideaaliksi ei aina osattu laskea sitä, että ihmisten piti olla sen liiton sisällä ihan oikeasti onnellisia. Onnellisuuteen riitti papin aamen ja nimi paperissa.
Meidän lapset sen sijaan ovat oppineet erilaisiin perhemalleihin. Suuri osa lapsista on kokenut eroperheen arkea jollain tavalla ja parisuhteita leimaakin onnellisuuden ja tyytyväisyyden haku. Pelkkä perhe kun ei sitä onnea tuo, vaan onni tulee siitä, että ihmisillä on hyvä olla keskenään. Eikä eroa ylipäänsä pidetä enää epäonnistumisena, vaan pikemminkin yhtenä elämään kuuluvana normaalina asiana. Ja ehkä myös eroperheen arkeen tottuminen on opettanut lapset ajattelemaan, ettei se isä- ja äitipuolien olemassaolo ole mikään kauhistus. Lapset osaavat jopa meitä aikuisia paremmin roolittaa aikuisia tähän monimutkaiseen monivanhemmuuteen, johon kuuluvat eksät, nyksät, velipuolet, sisarpuolet, varaukit, kakkosmummit ja muut etäsukulaiset.

Ehkäpä parisuhteitakin tulee leimaamaan samanlainen monimuotoisuus ja jatkuva muuntuminen kuin asumista ja työelämääkin. Ehkä parisuhde on asia, jota ei tarvitse edes osata katsoa mitenkään yksilinjaisena asiana. Toisaalta taas parisuhde ja perhe voivat olla se turvallinen ankkuri muuttuvan elämän keskellä.

Uskalla yrittää - uskalla epäonnistua

 

Se, mistä olen nuorille todella kateellinen, on heidän taitonsa yrittää ja uskaltaa. Yhdessä sukupolvessa on Suomeen kasvanut nippu nuoria, jotka eivät pelkää sitä, että elämässä eivät asiat aina mene kuin on suunniteltu. Samalla on tullut nuoria, jotka uskaltavat yrittää huolimatta siitä, että on olemassa mahdollisuus mennä metsään. Itse ihailen esimerkiksi monia tubettajia. Heissä on ensinnäkin modernia käsityöläisyyttä, jossa itse rakennetaan omaa tarinaa ja luodaan käsillä (tai kameralla) jotain omannäköistä. Toisaalta heissä on myös rohkeaa heittäytymistä. Tubettajat uskaltavat kuvata itseään ja asettautua arvostelun kohteeksi. Siinä missä itse ajattelisin, että "tämähän on ihan paskaa ja kaikki nauraa", niin nuori tubettaja ajattelee ehkä "tämä on niiin siistii ja kaikki varmaan ihailee". Samaa henkeä on myös nuorissa start up - yrittäjissä. Heissä on uskoa omaan tuotteeseen ja uskoa kykyyn saada tuote myös lentoon.

Isoa osaa meidän sukupolvesta on vielä opetettu välttelemään epäonnistumisia. Piti ennemminkin pyrkiä pelaamaan varman päälle, jotta kasvot ja maine säilyvät. Potkut töistä olivat kauhistus, avioero pettymys. Konkurssin tehnyt yrittäjä oli kamalampi kuin spitaali. Elämän ainoa ohjenuora on ollut rakentaa puhdasta suoraa linjaa, johon ei säröjä mahdu. Tuo ajatusmaailma on näin keski-ikäisenä aika ahdistava. Etteikö meistä jokainen tekisi elämässään vääriä valintoja ja etteikö jokainen epäonnistuisi hyvästä yrittämisestäkin huolimatta.

Toivottavasti lapsemme pitävät koko elämänsä ajan ohjenuorana sen, että tärkeintä on yrittäminen. Lopputulosta ei missään asiassa voi taata, mutta jos ei yritä mitään, ei koskaan koe mitään ja elämä on kuitenkin tarkoitettu nautittavaksi koko mitaltaan. Luojan kiitos noita nuoria elämässä viehättävät elämykset ja onnellisuus. Normien täyttämisen sijaan haetaan enemmän henkilökohtaista hyvän tunnetta ja sitä ettei keskitytä odottamaan "sitku"-hetken tulemista.

Vaihtoehto C) joku muu

 

Ja toki voin olla tulkintoineni väärässä. Ehkä nuoret ovatkin kuin autot. Autoistahan sanotaan, että jokaisesta autosta tulee vanhemiten Opel, joten voi olla että jokainen sukupolvikin seestyy saavuttaessaan keski-iän. Pahimmillaan siis meidänkin lapsista tulee samanlaisia elämää haikailevia keski-ikäisiä, kun he saavuttavat kuolemattoman nuoruuden jälkeen neljänkympin seesteiset vuodet ja tajuavat, että elämä ei ehkä olekaan aina puoliksi täynnä, vaan tyhjä.

Se, mikä on varmaa on, että tässä iässä ja tästä positiosta on erittäin vaikeaa opettaa nuoria elämään jotenkin oikein. Toisinaan tuntuu, että nuorten arvot ovat heillä itsellään paremmin hallussa kuin meillä keski-ikäisillä on koskaan ollut. Olen tavannut nuoria, jotka osaavat asettaa elämänsä prioriteetit hienosti oikeaan järjestykseen ja se tapa järjestellä poikkeaa minun sukupolveni arvojärjestyksestä aika lailla. Ulkokultaisuuden sijaan nuorisolle on tärkeämpää oman sisäisen fiiliksen ja onnellisuuden kokemukset ja se, että elämä maistuu elämälle. Nuo ovat asioita, joita olen itse joutunut opettelemaan vasta nuoruuden jälkeen muutaman kolhun opettamana.

Tämänkertaiset kuvat otin aamulenkillä Lappeenrannan satamasta ja linnoitukselta. Tuo kansikuva sen sijaan on armaan Alakyläni kaduilta napattu. Oli niin hieno aamu ja tyhjät tiet, että oli pakko kesken lenkin pistää kamera surisemaan ja ottaa elämykset talteen.

Elämän neljä tukijalkaa 1/2

Tämä teksti menee osastolle "korpifilosofiaa kansalle" eli kunhan kertoilen siitä, millaisena elämän näen ja mihin asioihin itse uskon. Jokaisella meistä on oma tapansa jäsentää maailmaa ja jokaisella on omat tärkeänä pitämänsä asiat. En usko, että kenenkään maailmankuva on sen fiksumpi tai huonompi kuin omani, mutta uskon, että jokaisen täytyy osata oma elämänsä arvottaa ja jakaa se niihin ykköstärkeisiin juttuihin ja muihin. Oman elämäni rikkaus on ollut tutustua elämänkatsomukseltaan erilaisiin ihmisiin ja oppia heiltä, että elämää voi elää yli kuudella miljardilla eri tavalla - ja joka tavalla ihan yhtä oikein. 
 

Neljä peruspilaria

 

Ihminen tarvitsee elämässään välttämättä neljää peruselementtiä. Nämä ovat aika, raha, terveys ja muut ihmiset. Ilman tuota nelikkoa ei minun mielestäni ihmisen elämä ole kovinkaan mahdollista tai ainakaan järkevää. Ihmisten väliset erot syntyvät siitä, kuinka he noita neljää asiaa painottavat ja millaisessa suhteessa nuo neljä elementtiä ihmisen elämässä ovat keskenään. Myös kaikki muut elämän elementit ovat johdettavissa noiden neljän kautta. Esimerkiksi se, että ihminen tarvitsee välttämättä työtä tai jotain siihen verrattavaa. Sitä tarvitaan siksi, että työ tarjoaa rahaa ja sosiaalisia suhteita, mutta toisaalta taas työlle uhrataan aikaa ja valitettavasti joskus myös terveyttä. Ymmärsitte varmaan idean?

Myöskään ilman noita neljää ei ihminen tule toimeen. Tietenkään ilman aikaa ei voi olla olemassa, mutta myöskään rahatta ei nykymaailmassa pärjää. Ja vähän sama juttu se on tuon terveyden kanssa. Jos se on täysin retuperällä, niin onko elämä enää elämää? Ja tässä yli seitsemän miljardin ihmisen liikkuvalla pallolla on käytännössä mahdotonta tulla toimeen ilman muita ihmisiä, vaikka kuinka vetäytyisi Ilomantsin korpeen turvemajaan asumaan. Jo heti syntymän jälkeen olemme riippuvaisia vanhemmistamme ja vaikka vanhempia ei olisi, niin jonkun täytyy saatella meitä ensimmäiset vuodet, jotta meistä voi tulla vaikka tällaisia näennäisviisaita bloggaajia.

 

Aika - arvokkain ilmainen omaisuutemme

 

Aika on näistä neljästä elämän peruselementistä se kaikkein arvokkain - sen vuoksi, että kerran hukattuaan sitä on vaikea hankkia lisää. Olemme syntymässä saaneet Luojalta tukkupakkauksen verran aikaa, jota käytämme minuutti kerrallaan. Meillä jokaisella on elämässämme alku ja myös loppu ja noiden ääripisteiden välin voimme käyttää juuri niin kuin haluamme. Ajan tuhlaaminen on myös kaikkein suurin rikos - kysykää vaikka siltä, joka käytti elämässään parikymmentä vuotta dokaamalla ja siltojen alla majailemalla ja sen jälkeen herää siihen, että olisi aika ottaa itseään niskasta.

Aika on myös siitä pirullista, että vaikka se on omaamme, niin siitä suuren osan vaatii joku muu. Jos karkeasti jaamme päivän kolmeen osaan, niin yhden kolmanneksen vie lepo, jota tarvitsemme terveyden ylläpitoon ja kolmanneksen vie isolla osalla työelämä, jota tarvitsemme siihen, että meillä on riihikuivaa kassassa, jotta ylläpidämme valitsemaamme elämäntyyliin.

Ja tuosta viimeisen kolmanneksen kahdeksasta tunnista ison osan vievät muut ihmiset. Teemme kotitöitä, harrastamme jotain, jotta terveys pysyy yllä ja toisaalta taas annamme aikaa lapsille ja muille perheenjäsenille. Kaikki tuo on erittäin arvokasta tapaa viettää aikaa, mutta täysin vapaasti itsemme päätettävissä olevaa aikaa on loppujen lopuksi aika vähän. Esimerkiksi tänä aamuna vietin ensimmäisen valveillaolotunnin kasaamalla palapelejä pienimmän kanssa. Erittäin virkistävää toimintaa keski-iän rasittamille aivoille ja hyvää aikaa olla pienen kanssa kaksin, mutta ei ehkä ihan oman näköistä tekemistä...

Ajan tasapaino myös vaihtelee iän myötä. Teininä aikaa on notkuttavaksi kauppakeskuksen käytävillä oikein tuhlaukseen asti. Sen sijaan näissä keski-iän ruuhka-aalloissa tuntuu, että ajalle on ottajia tuplasti sen verran, mitä aikaa on tarjottavana. Usein iltaisin, kun odotamme viimeisen pyykkikoneen ohjelman päättymistä, päivittelemme vaimon kanssa, että mihin helvettiin nämä vuorokauden tunnit lipuvat. Siitä, kun aamulla starttaili töihin, on kulunut yli kuusitoista tuntia, mutta ainoa hetki, jolloin on ehtinyt istahtaa paikalleen, on ollut ruoka-aika. Ja sekin kovin rajallisesti, kun ovella odottaa pienten ihmisten armeija kyydityksiä vailla. Ja sitten taas, kun koittaa vanhuus, niin aika on ainoa, mitä elämästä on jäljellä. Pahimmillaan makaamme jossain hoitolaitoksessa muistamattomana ja muiden holhottavana. Aikaa tulee siis käyttää viisaasti silloin, kun se on mahdollista!

Minulle aika on näistä neljästä tekijästä kaikkein arvokkain ja ajankäytössä olen myös kaikkein huonoin. Inhoan sitä, että ihmiset tuhlaavat aikaani ja harmittelen tasan yhtä paljon sitä, että tuhlaan itse aikaani joutavaan. Joskus illalla huomaan istuneeni puhelimen ääressä tuntitolkulla seuraten joutavaa Twitter-keskustelua tai katselemalla itselleni tuntemattomien ihmisten Instagram-feedejä, vaikka olisin voinut tehdä jotain kuolemattoman tärkeää - niin siis öh mitä?

Arvostan myös yli kaiken omaa aikaa. En mielelläni roiku töissä tekemässä lisätunteja, jos ne voi välttää sillä, että tekee työpäivän sisällä tunnit tehokkaammin. Koetan myöskin viimeiseen saakka vältellä viikonloppuisin työntekoa, koska viikonloput on hyvä pyhittää niille, joiden kanssa ei arkena ehdi olla tarpeeksi - siis perheelle. No lienee sanomattakin selvää, että olisin aivan helvetin huono vuorotyön tekijä, koska tuskin osaisin orientoitua tekemään töitä vaihtelevalla päivä- ja yörytmillä.

Mikä teistä on paras ja arvokkain tapa kuluttaa aikaa? Mitä saa sillä, kun sijoittaa ajankulutuksen oikein?

 

Raha se on, joka maailmaa pyörittää

 

Raha pyörittää elämäämme - halusimme sitä tai emme. Nyky-yhteiskunnassa on äärimmäisen vaikeaa tulla toimeen ilman rahaa, sillä joku on edessämme käsi ojossa heti, kun haluamme asua jossain, syödä jotain tai vaikka saada lämmintä talven pakkasiin. Olenkin joskus todennut, että ainoa asia, jonka lapsi oppii luonnostaan on käden ojennus rahaa pyydettäessä. Yhdellekään perheen lapsista en ole nähnyt tuota opetettavan, mutta kaikki kolme sen sujuvasti osaavat - jopa tuo pienin, joka siis kolkuttelee neljän vuoden korkeaa ikää.

On kuitenkin jokaisen omassa päätäntävallassa, kuinka paljon rahaa elämäämme tarvitsemme. Suomen kaltaisessa tasa-arvon yhteiskunnassa on jokaisella koulutuksen suhteen tasainen mahdollisuus opiskella itsensä niin pitkälle kuin haluaa ja sitä kautta nousta yhteiskunnan hierarkiassa sellaiselle tasolla kuin halajaa. Monessa maassa minäkin olisin päässyt yliopistoon ainoastaan siivoamaan tai aukomaan ovia opiskelijoille, mutta Suomessa pääsin sisään jopa oppimaan. Ja niin vaan Rantakylän pojastakin leivottiin maisteri. Opiskelu takaakin Suomessa tien minne vain.

Tuo rahantarve myös määrittää, kuinka paljon uhraamme aikaa rahan hankkimiseen ja sen, millaista työtä teemme tarvitsemamme rahamäärän eteen. Väitän, että perijöitä ja lottovoittajia lukuunottamatta kukaan ei rikastu tekemättä paljon työtä. Rikkaatkin ovat uransa alussa tehneet ajan suhteen suunnattomia uhrauksia ja monesti nuo uhraukset ovat yltäneet jopa sille tasolle, että rahantekemisen vimmassa ovat perheet ja puolisot unohtuneet - ja hävinneet.

Käytännössä työtä tarvitsemme siis siihen, että rahoitamme sillä elämäämme. Kaikista ei tarvitse tulla lakimies-lääkäreitä, koska kaikki eivät sellaisiksi halua. Toiset haluavat tehdä vähemmän työtä tai vähemmän stressaavaa  työtä, jotta aikaa ja energiaa säästyy vapaa-ajalle ja sitä kautta muille ihmisille. Se on mielestäni valintana ihan yhtä hyvä kuin muutkin. Sitä en tosin jaksa ymmärtää tai arvostaa, että tahalliseti jättäydytään työelämän ulkopuolelle muiden elätettäväksi - jokaisen kuuluu kuitenkin pyrkiä elättämään itsensä ja kantamaan myös oma osuutensa yhteisistä menoista.

Itse tunnen monenlaisia ihmisiä - joukossa on heitä, joita ajaa eteenpäin raha ihan rahana, mutta myös sellaisia, joita ajaa se, että rahan kautta elämä rikastuu - mutta samassa tuhlataan aikaa ja myös terveyttä. Sitten tunnen toki heitäkin, jotka arvostavat omaa aikaa niin paljon, että tekevät vähemmän työtä ja saavat siis vähemmän rahaa, mutta kumma kyllä, onnellisuudessa ei isoa eroa rikkaisiin näykään. Ihmisen onnellisuus on harvoin kiinni siitä, kuinka paljon rahaa kukkarosta löytyy.
Rahassa tärkeintä onkin se, että tekee sitä, mistä nauttii (koska tekemiseen uhraa aikaa) ja tekee työtä sen verran, että sen kautta saavuttaa muun elämän tavoitteet. Koska työtä on kuitenkin tehtävä, niin siitä kannattaa hakea myös maksiminautinto. Loppujen lopuksi harva miettii, että nuoruuden ja vanhuuden välissä vietämme jokaisesta arkipäivästä kolmanneksen työtä tehden. Kuinka pitkä tuo kolmannes on, jos tehdään sellaista työtä, ettei se itsessään tuota mitään iloa?

Minä näen itseni eräänlaisena keskitien kulkijana. Valitsemani elämäntyyli vaatii sen verran rahaa, että töitä on tehtävä - ja suhteellisen paljon. Olen kuitenkin koettanut pitää rajan sellaisena, että työtä tehdään se kolmannes arjesta ja sen kautta tienataan erittäin keskiverto keski-ikäisen elämäntyylin täyttämä elämä. Minun mielestäni meillä ei ole mitään rahallista ekstraa, mutta ei kyllä oikein puutettakaan mistään. Joka kuukausi ennen tilipäivää tilit ovat tyhjiä ja lantti kaipailee taskunpohjalla kaveria, mutta tilanne on sama suurimmalla osalla ystävistäni - tuloista riippumatta. Vaikka lehdet kuinka huutavat sitä, että pitäisi säästää, niin mistäs säästät, kun menotaso kasvaa valitettavasti tulotasoa kovemmin. Eli täytyy tyytyä pärjäämään. Siltikään en uhraisi työlle isompaa osaa vapaa-ajastani tai tekisi toista työtä (been there, done that).

Kuinka paljon rahaa on paljon ja paljonko sitä fygyä oikein tarvitaan elämiseen? Ja mitä rahalla saa?

Katkaisen tämän tekstin tästä kohden kahtia ja jatkan noilla kahdella muulla elementillä viikonloppuna. Muuten tämä teksti jatkuisi liian pitkäksi ja kukaan ei jaksaisi kahlata sitä loppuun ennen kyllästymistä. Keskustelkaa ja kommentoikaa, aiheen luulisi kyllä herättävän ajatuksia.

Kuvituksena tässä käytin oman takapihan tulevaa syksyn satoa