Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste aika. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste aika. Näytä kaikki tekstit

perjantai 1. helmikuuta 2019

Elämän neljä tukijalkaa 1/2







Tämä teksti menee osastolle "korpifilosofiaa kansalle" eli kunhan kertoilen siitä, millaisena elämän näen ja mihin asioihin itse uskon. Jokaisella meistä on oma tapansa jäsentää maailmaa ja jokaisella on omat tärkeänä pitämänsä asiat. En usko, että kenenkään maailmankuva on sen fiksumpi tai huonompi kuin omani, mutta uskon, että jokaisen täytyy osata oma elämänsä arvottaa ja jakaa se niihin ykköstärkeisiin juttuihin ja muihin. Oman elämäni rikkaus on ollut tutustua elämänkatsomukseltaan erilaisiin ihmisiin ja oppia heiltä, että elämää voi elää yli kuudella miljardilla eri tavalla - ja joka tavalla ihan yhtä oikein. 
 

Neljä peruspilaria

 

Ihminen tarvitsee elämässään välttämättä neljää peruselementtiä. Nämä ovat aika, raha, terveys ja muut ihmiset. Ilman tuota nelikkoa ei minun mielestäni ihmisen elämä ole kovinkaan mahdollista tai ainakaan järkevää. Ihmisten väliset erot syntyvät siitä, kuinka he noita neljää asiaa painottavat ja millaisessa suhteessa nuo neljä elementtiä ihmisen elämässä ovat keskenään. Myös kaikki muut elämän elementit ovat johdettavissa noiden neljän kautta. Esimerkiksi se, että ihminen tarvitsee välttämättä työtä tai jotain siihen verrattavaa. Sitä tarvitaan siksi, että työ tarjoaa rahaa ja sosiaalisia suhteita, mutta toisaalta taas työlle uhrataan aikaa ja valitettavasti joskus myös terveyttä. Ymmärsitte varmaan idean?

Myöskään ilman noita neljää ei ihminen tule toimeen. Tietenkään ilman aikaa ei voi olla olemassa, mutta myöskään rahatta ei nykymaailmassa pärjää. Ja vähän sama juttu se on tuon terveyden kanssa. Jos se on täysin retuperällä, niin onko elämä enää elämää? Ja tässä yli seitsemän miljardin ihmisen liikkuvalla pallolla on käytännössä mahdotonta tulla toimeen ilman muita ihmisiä, vaikka kuinka vetäytyisi Ilomantsin korpeen turvemajaan asumaan. Jo heti syntymän jälkeen olemme riippuvaisia vanhemmistamme ja vaikka vanhempia ei olisi, niin jonkun täytyy saatella meitä ensimmäiset vuodet, jotta meistä voi tulla vaikka tällaisia näennäisviisaita bloggaajia.

 

Aika - arvokkain ilmainen omaisuutemme

 

Aika on näistä neljästä elämän peruselementistä se kaikkein arvokkain - sen vuoksi, että kerran hukattuaan sitä on vaikea hankkia lisää. Olemme syntymässä saaneet Luojalta tukkupakkauksen verran aikaa, jota käytämme minuutti kerrallaan. Meillä jokaisella on elämässämme alku ja myös loppu ja noiden ääripisteiden välin voimme käyttää juuri niin kuin haluamme. Ajan tuhlaaminen on myös kaikkein suurin rikos - kysykää vaikka siltä, joka käytti elämässään parikymmentä vuotta dokaamalla ja siltojen alla majailemalla ja sen jälkeen herää siihen, että olisi aika ottaa itseään niskasta.

Aika on myös siitä pirullista, että vaikka se on omaamme, niin siitä suuren osan vaatii joku muu. Jos karkeasti jaamme päivän kolmeen osaan, niin yhden kolmanneksen vie lepo, jota tarvitsemme terveyden ylläpitoon ja kolmanneksen vie isolla osalla työelämä, jota tarvitsemme siihen, että meillä on riihikuivaa kassassa, jotta ylläpidämme valitsemaamme elämäntyyliin.

Ja tuosta viimeisen kolmanneksen kahdeksasta tunnista ison osan vievät muut ihmiset. Teemme kotitöitä, harrastamme jotain, jotta terveys pysyy yllä ja toisaalta taas annamme aikaa lapsille ja muille perheenjäsenille. Kaikki tuo on erittäin arvokasta tapaa viettää aikaa, mutta täysin vapaasti itsemme päätettävissä olevaa aikaa on loppujen lopuksi aika vähän. Esimerkiksi tänä aamuna vietin ensimmäisen valveillaolotunnin kasaamalla palapelejä pienimmän kanssa. Erittäin virkistävää toimintaa keski-iän rasittamille aivoille ja hyvää aikaa olla pienen kanssa kaksin, mutta ei ehkä ihan oman näköistä tekemistä...

Ajan tasapaino myös vaihtelee iän myötä. Teininä aikaa on notkuttavaksi kauppakeskuksen käytävillä oikein tuhlaukseen asti. Sen sijaan näissä keski-iän ruuhka-aalloissa tuntuu, että ajalle on ottajia tuplasti sen verran, mitä aikaa on tarjottavana. Usein iltaisin, kun odotamme viimeisen pyykkikoneen ohjelman päättymistä, päivittelemme vaimon kanssa, että mihin helvettiin nämä vuorokauden tunnit lipuvat. Siitä, kun aamulla starttaili töihin, on kulunut yli kuusitoista tuntia, mutta ainoa hetki, jolloin on ehtinyt istahtaa paikalleen, on ollut ruoka-aika. Ja sekin kovin rajallisesti, kun ovella odottaa pienten ihmisten armeija kyydityksiä vailla. Ja sitten taas, kun koittaa vanhuus, niin aika on ainoa, mitä elämästä on jäljellä. Pahimmillaan makaamme jossain hoitolaitoksessa muistamattomana ja muiden holhottavana. Aikaa tulee siis käyttää viisaasti silloin, kun se on mahdollista!

Minulle aika on näistä neljästä tekijästä kaikkein arvokkain ja ajankäytössä olen myös kaikkein huonoin. Inhoan sitä, että ihmiset tuhlaavat aikaani ja harmittelen tasan yhtä paljon sitä, että tuhlaan itse aikaani joutavaan. Joskus illalla huomaan istuneeni puhelimen ääressä tuntitolkulla seuraten joutavaa Twitter-keskustelua tai katselemalla itselleni tuntemattomien ihmisten Instagram-feedejä, vaikka olisin voinut tehdä jotain kuolemattoman tärkeää - niin siis öh mitä?

Arvostan myös yli kaiken omaa aikaa. En mielelläni roiku töissä tekemässä lisätunteja, jos ne voi välttää sillä, että tekee työpäivän sisällä tunnit tehokkaammin. Koetan myöskin viimeiseen saakka vältellä viikonloppuisin työntekoa, koska viikonloput on hyvä pyhittää niille, joiden kanssa ei arkena ehdi olla tarpeeksi - siis perheelle. No lienee sanomattakin selvää, että olisin aivan helvetin huono vuorotyön tekijä, koska tuskin osaisin orientoitua tekemään töitä vaihtelevalla päivä- ja yörytmillä.

Mikä teistä on paras ja arvokkain tapa kuluttaa aikaa? Mitä saa sillä, kun sijoittaa ajankulutuksen oikein?

 

Raha se on, joka maailmaa pyörittää

 

Raha pyörittää elämäämme - halusimme sitä tai emme. Nyky-yhteiskunnassa on äärimmäisen vaikeaa tulla toimeen ilman rahaa, sillä joku on edessämme käsi ojossa heti, kun haluamme asua jossain, syödä jotain tai vaikka saada lämmintä talven pakkasiin. Olenkin joskus todennut, että ainoa asia, jonka lapsi oppii luonnostaan on käden ojennus rahaa pyydettäessä. Yhdellekään perheen lapsista en ole nähnyt tuota opetettavan, mutta kaikki kolme sen sujuvasti osaavat - jopa tuo pienin, joka siis kolkuttelee neljän vuoden korkeaa ikää.

On kuitenkin jokaisen omassa päätäntävallassa, kuinka paljon rahaa elämäämme tarvitsemme. Suomen kaltaisessa tasa-arvon yhteiskunnassa on jokaisella koulutuksen suhteen tasainen mahdollisuus opiskella itsensä niin pitkälle kuin haluaa ja sitä kautta nousta yhteiskunnan hierarkiassa sellaiselle tasolla kuin halajaa. Monessa maassa minäkin olisin päässyt yliopistoon ainoastaan siivoamaan tai aukomaan ovia opiskelijoille, mutta Suomessa pääsin sisään jopa oppimaan. Ja niin vaan Rantakylän pojastakin leivottiin maisteri. Opiskelu takaakin Suomessa tien minne vain.

Tuo rahantarve myös määrittää, kuinka paljon uhraamme aikaa rahan hankkimiseen ja sen, millaista työtä teemme tarvitsemamme rahamäärän eteen. Väitän, että perijöitä ja lottovoittajia lukuunottamatta kukaan ei rikastu tekemättä paljon työtä. Rikkaatkin ovat uransa alussa tehneet ajan suhteen suunnattomia uhrauksia ja monesti nuo uhraukset ovat yltäneet jopa sille tasolle, että rahantekemisen vimmassa ovat perheet ja puolisot unohtuneet - ja hävinneet.

Käytännössä työtä tarvitsemme siis siihen, että rahoitamme sillä elämäämme. Kaikista ei tarvitse tulla lakimies-lääkäreitä, koska kaikki eivät sellaisiksi halua. Toiset haluavat tehdä vähemmän työtä tai vähemmän stressaavaa  työtä, jotta aikaa ja energiaa säästyy vapaa-ajalle ja sitä kautta muille ihmisille. Se on mielestäni valintana ihan yhtä hyvä kuin muutkin. Sitä en tosin jaksa ymmärtää tai arvostaa, että tahalliseti jättäydytään työelämän ulkopuolelle muiden elätettäväksi - jokaisen kuuluu kuitenkin pyrkiä elättämään itsensä ja kantamaan myös oma osuutensa yhteisistä menoista.

Itse tunnen monenlaisia ihmisiä - joukossa on heitä, joita ajaa eteenpäin raha ihan rahana, mutta myös sellaisia, joita ajaa se, että rahan kautta elämä rikastuu - mutta samassa tuhlataan aikaa ja myös terveyttä. Sitten tunnen toki heitäkin, jotka arvostavat omaa aikaa niin paljon, että tekevät vähemmän työtä ja saavat siis vähemmän rahaa, mutta kumma kyllä, onnellisuudessa ei isoa eroa rikkaisiin näykään. Ihmisen onnellisuus on harvoin kiinni siitä, kuinka paljon rahaa kukkarosta löytyy.
Rahassa tärkeintä onkin se, että tekee sitä, mistä nauttii (koska tekemiseen uhraa aikaa) ja tekee työtä sen verran, että sen kautta saavuttaa muun elämän tavoitteet. Koska työtä on kuitenkin tehtävä, niin siitä kannattaa hakea myös maksiminautinto. Loppujen lopuksi harva miettii, että nuoruuden ja vanhuuden välissä vietämme jokaisesta arkipäivästä kolmanneksen työtä tehden. Kuinka pitkä tuo kolmannes on, jos tehdään sellaista työtä, ettei se itsessään tuota mitään iloa?

Minä näen itseni eräänlaisena keskitien kulkijana. Valitsemani elämäntyyli vaatii sen verran rahaa, että töitä on tehtävä - ja suhteellisen paljon. Olen kuitenkin koettanut pitää rajan sellaisena, että työtä tehdään se kolmannes arjesta ja sen kautta tienataan erittäin keskiverto keski-ikäisen elämäntyylin täyttämä elämä. Minun mielestäni meillä ei ole mitään rahallista ekstraa, mutta ei kyllä oikein puutettakaan mistään. Joka kuukausi ennen tilipäivää tilit ovat tyhjiä ja lantti kaipailee taskunpohjalla kaveria, mutta tilanne on sama suurimmalla osalla ystävistäni - tuloista riippumatta. Vaikka lehdet kuinka huutavat sitä, että pitäisi säästää, niin mistäs säästät, kun menotaso kasvaa valitettavasti tulotasoa kovemmin. Eli täytyy tyytyä pärjäämään. Siltikään en uhraisi työlle isompaa osaa vapaa-ajastani tai tekisi toista työtä (been there, done that).

Kuinka paljon rahaa on paljon ja paljonko sitä fygyä oikein tarvitaan elämiseen? Ja mitä rahalla saa?

Katkaisen tämän tekstin tästä kohden kahtia ja jatkan noilla kahdella muulla elementillä viikonloppuna. Muuten tämä teksti jatkuisi liian pitkäksi ja kukaan ei jaksaisi kahlata sitä loppuun ennen kyllästymistä. Keskustelkaa ja kommentoikaa, aiheen luulisi kyllä herättävän ajatuksia.

Kuvituksena tässä käytin oman takapihan tulevaa syksyn satoa

maanantai 21. marraskuuta 2016

Ajan musta aukko

Kello kilistää puolta yhtätoista ja oikeastaan kaikki järkevät jutut on tekemättä.  Kummasti on illan saanut kulumaan. Itse asiassa koko päivä on mennyt yhdessä hujauksessa. Ja vaikka aamulla ajattelit, että edessä on pitkääkin pidempi syysmaanantai, niin iltaan se pääsi valumaan kuin varkain. Kuulostaako tutulta?

Tai tämä - töissä ovestasi tulee sisään uusi kollega, jonka syntymävuosi on sama kuin se vuosi, jolloin pääsit ylioppilaaksi. Eikä ole montaakaan vuotta siitä, kun omat kollegasi sanoivat sinulle, että voisivat olla isiäsi tai äitejäsi. Silloin mietit, että kai tälle ikärasismille tulee joskus loppu ja jonain päivänä nuo kääkät on kärrätty kaatopaikalle. No tänä päivänä alan pikkuhiljaa lähestyä kääkkä-osastoa. Sen tietää siitä, kun aloitat joka kolmannen lauseesi sanoilla "muistan, kun...", "eikös ennen...", "en enää muistakaan" tai joku muu menneisyyteen ulottuvista fraaseista.

Tai kolmantena se, kun kahvipöydän jutut kääntyvät vuosien takaisiin työkavereihin, joista ei enää muisteta kuin lempinimet ja ne lempinimetkin ovat sellaisia, joita käytettiin Suomi-filmin lopputeksteissä.

Kaikki noista edellämainituista tarkoittavat sitä, että olen jossain vaiheessa kadottanut aikaa noin kymmenen vuotta. Se on se aikaväli, joka tarvitaan hyppyyn, jossa nuoruus hyvästellään ja seuraavassa asemakyltissä lukee "keski-ikä 5 km".

Vuorokauden kakskytneljä hoo

Koetan pitää vuorokauden rytmini mahdollisimman tasaisena. Menen nukkumaan noin yhdentoista aikaan ja herään kuuden maissa. Nukkumaan saatan mennä aikaisemminkin. Katson aika harvoin enää televisiota, joten jos luennassa ei ole mitään sellaista kirjaa, joka on pakko saada eteenpäin, annan periksi ja painun peiton alle. En kuitenkaan nuku tuota seitsemää tuntia. Koska keski-ikä, niin herään yleensä yöllä ja joskus saatan valvoa tunnin tai kaksi. Jos uni ei tule, hiivin sohvannurkkaan lukemaan tai kuuntelen podcasteja sängyssä. Viime yönäkin kuuntelin kello kolme, kun Tuija Pehkonen haastatteli Marja Hintikkaa. Valvominen lakkasi vituttamasta muutama vuosi sitten, kun tajusin, etten voi sille mitään. Tein itselleni zenit ja totesin, että jos ei nukuta, niin sitten on valvottava ja otettava tuosta ajasta kaikki irti.

Aamun herääminen taas johtuu perheen pienimmästä. Jostain syystä lapsella on tarvis nousta aikaisin ylös ja pitkällisten valintakokeiden jälkeen alokas isi on valittu parhaaksi leikkikaveriksi tuohon aikaan. Meille onkin muodostunut mielenkiintoinen rutiini koettaa leikkiä pikkuautoilla niin hiljaa, ettei kukaan muu herää.

Toisaalta, jos lapsi nukkuu pidempään, niin herään itse aamulla mielellään aikaisin. Keskimäärin aina tuntuu siltä, että pitkään nukuttu aamu on hukkaan heitettyä aikaa. Kun herää ajoissa, ehtii lukea lehden kunnolla, juoda ison kupin kahvia ja valmistautua päivään. Minusta kiireiset aamut, joissa lennossa haukataan pala leipää samalla, kun puetaan ja hypätään vartissa töihin, ovat aika ahdistavia. Tosin silloin, kun koetan saada kuskattua lapsen päiväkotiin ennen omaa töihinmenoa, johtaa aina tuohon vihaamaani minuuttipeliin. Tiedänkin, että jos meinaan olla kahdeksalta töissä, niin silloin kotoa on lähdettävä niin, että auton kello näyttä 7:37 (testattu idän ankarissa olosuhteissa). 

Töissä ei luuhita

Työlle annamme lähes jokainen arkisin sen kahdeksan tuntia. Olen koettanut pitää päiväni mahdollisimman lähellä tuota "kahdeksasta neljään"-rytmiä. Aina se ei onnistu, mutta kun tosissaan yrittää, niin edes useimiten onnistuu. Ja jos päivää on pidennettävä, niin mieluummin menen vähän aikaisemmin töihin kuin että jatkaisin päivää neljän jälkeen. Etenkin, kun perheessä on pieniä lapsia, niin elämän uhraaminen työlle on suunnilleen sama kuin kääntäisi selkänsä perheelle. Lapset ovat pieniä vain hetken ja niille on osattava antaa aikaa silloin, kun lapset sitä tarvitsevat. Teini-ikäisistä jo huomaa, ettei heitä niin paljoa kiinnosta, tulenko töistä neljältä vai viideltä. Toista on tuon kolmevuotiaan kanssa. Mikään ei vedä vertoja sille riemulle, kun tulen ovesta sisään ja eteisen toisestä päästä tulee juoksujalkaa pieni ihminen, jolla on ehtinyt päivän mittaan kasvaa jo ikävä (ja joka ei pelkää näyttää sitä). Se on niitä isyyden pieniä iloja, joita vastaan toki saa hieman kärsiäkin.

Lapsiperheen ilta on muutenkin melko lyhyt. Jos tulen töistä neljän aikaan, niin kello on viisi ennen kuin on syöty ja siitä on vain kolme tuntia kahdeksaan, jolloin on aloitettava iltahommat, jos luulee saavansa pienen nukkumaan yhdeksältä.

Ja tuo viiden ja kahdeksan väli pitää sisällään sen kaiken, mitä lapsiperheessä voi pitää - kotityöt, harkkakyyditykset, kuulumisten vaihdot sekä sen yleisen häsäämisen, joka näyttää ulospäin siltä kuin koko suomenkielinen Serranon perhe koettaisi setviä asioitaan yhtä aikaa.

Jos taas lasta ei saa nukkumaan jo yhdeksältä, niin tuo aika on pois niin sanotusta omasta ajasta. Se on se aika, jolloin esimerkiksi kirjoitan blogia ja suunnittelen, mitä kirjoittaisin tulevaisuudessa. Yhdeksän jälkeen on myös se aika, jolloin tehdään niitä juttuja, joita ei lapsen kanssa voi tehdä. Yksi niistä on laskujen maksu. Oletteko koskaan koettaneet maksaa laskuja samalla, kun kolmevuotias elohopea pyörii ympärillä, koettaa näppäillä tietokoneen jokaista näppäintä, esittää noin sata kysymystä, joihin täytyisi saada vastaus "noin niinku heti". Ja kun kyllästyy häiriköimään siinä koneen vieressä, lähtee joko jomman kumman sisaruksen luo haastamaan riitaa tai sitten tekemään pahojaan sellaiseen nurkkaukseen, jonne silmät eivät keittiönpöydän äärestä yllä.  

Lopputulos on joka tapauksessa se, että tekemäsi homma jää kesken ja juokset joko erotuomariksi sisarusten väliin tai korjaamaan aiheutettuja tuhoja ja estämään tulevia vesivahinkoja/sähköiskuja/puhaltamaan pipiä/torumaan rikosten jälkiseuraamuksena/korjaamaan rikkoontuneen esineen sirpaleita. Tai sitten vain ihmettelemään, missä se vahinko on tapahtunut, koska joka puolella on liian hiljaista. 

Huuda "HEP", jos kuulosti yhtään tutulta. Vai onko tämä hullunkurinen perhe meidän ikioma ominaisuus? 

lauantai 15. lokakuuta 2016

Mapennus

Kuulostaako tutulta?
"Maanantaiaamu ja saavut töihin pari minuuttia myöhässä, koska viikko ei meinaa tälläkään kertaa startata. Maanantait ovat kuin pakkasen paneman auton käyntiinsaattaminen niinä aamuina, kun yöllä on satanut varttimaili lunta ja sen jälkeen aura on käynyt viimeistelemässä Jumalan työn tekemällä kadunreunaan vallin, jota itse Knut Possekin kadehtisi.

Avaat koneen ja näet, että viikonloppu on tuottanut sotkun ihan omana itsenään. Alat kaivaa itseäsi ulos vanhojen sotkujen suosta ja huomaat, että ovesi takana kärsimättömien ihmisten jono kasvaa. Puhelin koettaa vaatia omaa huomiotaan kuin uhmaikäinen lapsi. Tuntuu kuin värinän voimakkuus kasvaisi ja lopulta luulet, että koko luuri pakahtuu kiukkuunsa..

Iltapäivällä huomaat, että maanantain oma tehtävälistasi ei ole lyhentynyt yhdelläkään ranskalaisella viivalla. Lopulta helpottaaksesi omaa mielipahaasi kirjoitat lappuun "käy kusella" ja viivaat sen yli, jotta tuntisit tehneesi edes jotain oikein.

Kun iltapäivän kongi kolahtaa neljään, muut painelevat kotiin, mutta sinä sen sijaan käärit hihasi ja alat tekemään niitä töitä, joita sinun piti tehdä jo kahdeksan aikaan. Syyllistyt samalla rikoksisa suurimpaan - varastat aikaa itseltäsi ja perheeltäsi."

Tämä kaikki johtaa mapennukseen

Mapennus on arkivihaa, jossa maanantaisin alamme juosta ajan perässä saamatta sitä koskaan kiinni. Toivomme, että perjantai koittaisi mahdolllisimman pian. Tämä kahdesta syystä - sen takia, että kuvittelemme saavamme perjantaina kahden päivän lepohetken, jossa lataudumme taas seuraava maraton-arkea varten. Toisaalta taas ajattelemme valheellisesti, että perjantaihin mennessä työt on tehty ja voimme hyvällä omallatunnolla vetäytyä viettämään sitä todellista elämää.

Pikkuhiljaa ajasta tulee vihollinen, jota vastaan taistellaan. Aikaa varastetaan sieltä, mistä saadaan ja sitä säästellään. Lopulta käy kuin mustassa pörssissä - ajan hinta nousee koko ajan ja alamme säästellä sitä parempia aikoja odottamaan. Onko tutun kuuloista lause "Sitten, kun...". Noissa kahdessa sanassa kerromme kuvittelemme meillä olevan pankki, johon olemme tallentaneet aikaa ja josta sitä voi nostaa joskus korkojen kera omaan käyttöön.

Mapennuksen kourissa tunnemme jatkuvaa toivottomuutta ja riittämättömyyden tunnetta siitä, että kykymme ja ajanhallintamme eivät yksinkertaisesti riitä kaikkiin niihin tehtäviin, joita ympäristö meidän olettaa tekevän.Toisessa kädessä meillä on lista niistä tehtävistä, jotka pitäisi suorittaa ja toisessa lista haaveista, joita haluaisimme toteuttaa. Seisomme kuin vaaka noiden kahden välissä ja pohdimme hiuksemme harmaiksi, kumpaa lapuista pitäisi totella.

Kuinka mapennus selätetään? 

Emme omista aikaa emmekä voi tallentaa sitä mihinkään. Kun kellonviisari heilahtaa, niin tuo kulunut sekunti on mennyt koskaan palaamatta. Lapsemme eivät tule koskaan saavuttamaan uudelleen sitä neljän vuoden ihanaa ikää, jossa heidän lapsuutensa saavuttaa lakipisteen ja alkaa muuttua kohti synkkää teiniyttä. Emme koskaan tule uudelleen parikymppisiksi interreilaajiksi. Jos tässä iässä heitän selkääni rinkan ja lähden matkustamaan junapelissä pitkin Eurooppaa, niin siitä seuraa todennäköisesti avioeron lisäksi kipeytynyt selkä ja paluu ambulanssilennolla kotiin. Jo pelkästään tämän ymmärtäminen auttaa siihen, että emme hukkaa aikaamme turhaan.

Seuraava askel on se, että erotamme ajan, joka kuuluu meille ja sen, joka kuuluu työnantajalle. Työsopimuksessa olemme sitoutuneet tekemään töitä täydellä teholla kuka minkäkin ajan ja tuo aika ei kuulu meille. Sen sijaan se aika, joka alkaa työpäivän jälkeen ei kuulu myöskään työnantajalle. Yhtä suuri rikos kuin tehdä omia asioitaan työnantajan ajalla, on se, että varastamme omaa aikaamme iltaisin työnantajan hyväksi.

Tähän voisikin toimiva ratkaisu olla se, että korvaus siitä ajasta, joka on varastettu perheeltä työnantajalle jaetaan koko perheen kesken. Siis ylityörahoista laitetaan osa perheen yhteiseen virkistyskassaan, josta sitä saa käyttää ainoastaan huvitteluun ja turhuuteen.


Itse olen ollut niin onnellisessa asemassa, että olen tehnyt viimeiset kymmenen vuotta töitä vapaalla työajalla. Se tarkoittaa sitä, että päätän sen, milloin tulen töihin ja miten työaikana jaan päivässä. Tuo kasvattaa vastuullisuutta siihen, että jälkeä myös syntyy ja siitä, että työnantaja todella saa sen, mistä maksaa. Tuskin edes osaisin nykyisin tehdä töitä orjuuttavan kellokortin kanssa.

Kun oma aika ja työnantajan aika on erotettu toisistaa, on aika tehdä työpäivästä tehokkaampi ja hallita sitä kahdeksan tunnin pätkää arjessa, joka usein haittaa loppuja kuuttatoista tuntia.

Priorisoi ja karkota työnkolaajat

Työtehtävistä kaikki eivät suinkaan ole yhtä tärkeitä. Samoin kaikkien tehtävien aikajänne ei ole sama. Yksinkertaisesti näin - tee ensin ne tehtävät, jotka ovat kiireisimpiä ja tärkeimpiä. Loput tehdään sitten, kun niille jää aikaa ja ne kassan pohjimmaiset hoitaa paras ystävämme - aika. Itse pidän töistä usein listaa, jossa on numeroituna ne tehtävät, jotka ovat kesken ja ne, joilla on todella kiire. Ja tuota listaa käytän ohjaamaan omaa työtäni ja samalla varmistamaan sitä, että muistaisin tehdä tärkeimmät työt varmasti loppuun.

Ja työelämässä pätee myös toinen sääntö - tee ne tehtävät, jotka tuleva omalta pomoltasi tai hänen pomoltaan - tai Jumalalta. Muiden antamilla tehtävillä surffataan sitten, kun niille jää aikaa. Etenkin asiantuntijatehtävissä tapaa ihmisiä, jotka miellään työntävät omia töitään juuri minun pöydälleni, koska a) eivät osaa tehdä töitään, b) haluavat helpottaa omaa työtaakkaansa tai c) kuvittelevat sinun istuvan joutavana oman työpöytäsi ääressä pasianssia pelaten odottaen sitä, että saat auttaa juuri häntä. Nämä ihmiset kolaavat töitään pöydällesi ja kohta huomaat, ettet enää näe niitä töitä, jotka ovat kriittisen tärkeitä. Ja jos kuvittelet voivasi auttaa kaikkia, niin pieleen menee.

Työelämään kuuluu tietty prosentti sosiaalisuutta ja sitä, että kaikki eivät kurttuotsaisena vain tuijota ruutuaan vaan vaihtavat välillä ajatuksia ja puhuvat muustakin kuin työstä. Kun työelämä muodostaa kolmanneksen ajankäytöstämme ja siten elämästämme, niin on selvää, että sen sisälle rakentuu myös oma sosiaalinen rinkinsä, jonka hoitaminen vaatii sitä, että työtkin unohdetaan joskus. On siis sopivassa määrin osattava elää työelämässä niin, että keskustellaan muustakin kuin työstä.

Mapennuksesta voi siis selvitä, kun tekee itselleen selväksi, mitä on tehtävä, milloin ja miksi. Arki voi olla ystävämme silloin kun me hallitsemme aikaa, eikä aika meitä. Työpäivän sisällä on tärkeintä tietää, mitä on pakko tehdä ja mitä ei sekä se, kenelle töitä tehdään ja mitä olemme lupautuneet työsopimuksessa tekemään.

PS. Olen joskus täälläkin saattanut seminegatiiviseen sävyyn puhua tubettaja Arttu Lindemanista. Eilen näin kaverin esiintymässä EVS-livessä ja hän teki todella vaikutuksen. Nuori mies, mutta erittäin mediavalmis ja sanarikas esiintyjä, joka pisti jopa Maria Veitolalle jauhot suuhun. Tuo pisti heti miettimään, kuinka hyvää koulua tuo videoiden tekeminen on media-alalle ja toisaalta kuinka suuri markkina tuolla tubessa vielä piilee.

PPS. Tätä kirjoittaessa kuuntelin Pauli Hanhiniemen uutta levyä "Pölyä, hiuksia ja risuja" - suosittelen ottamaan kuunteluun. Tykkään Hanhiniemen sanoituksista ja kynä on tälläkin kertaa ollut hyvässä terässä. Tekstit ovat oivaltavia ja vaihteeksi jopa positiivisen kuuloisia - unohtamatta sitä tiettyä kriittistä pilkettä maailmaan.