#puolituntiapäivässä

 

Siirryin joku aika sitten tekemään töitä pääasiassa kotoa käsin. Minulla ei siis ole enää kiinteää työyhteisöä, eikä fyysistä työpaikkaa, johon kuuluisin. Työmatkakin on aamulla se, kun hipsuttelen makuuhuoneesta keittiönpöydän ääreen ja avaan koneen. Siirtymä kodista töihin on sanalla sanoen seitinohut.

Kotona pysyvästi työskentely eroaa aika lailla pelkistä yksittäisistä etäpäivistä. Yksittäisenä etäpäivänä on ihan sama, vaikka nuokut sohvannurkassa kalsarit jalassa stereot pauhaten. Ergonomia ei muutaman tunnin keskivertoa kehnommasta istuma-asennosta juuri kärsi, mutta jos vuoden verran istut huonossa asennossa, niin kiropraktikosta ja buranasta tulee kyllä paras kaverisi. Kun tekee töitä säännöllisesti kotioloissa, kodista on syytä virittää itselleen työpaikan kaltainen ja hieman joutuu myös virittelemään itseään ja omia työtapoja.

Yksin kotona ollessa tulee äkkiä seinähulluksi. Tällaisena puolisosiaalisena eläimenä minä ainakin kaipaan ympärilleni ihmisiä ja yhteisöä, johon kuulua. Aamuisin, kun täytän spesiaalin työkahvimukini, kaipaan kahviporukkaa, joka voi pohtia mitä tahansa ruotsin kieliopin ja Saipan menestyksen väliltä. Ja toki sitä kaipaa sitä, että voi helposti pikaviestimillä kysyä kaverilta neuvoa tai heittää ihan vaan hyvää läppää työn lomassa.

Rutiinit ja pelisäännöt pelastavat suurimmalta hulluudelta

 

Olen pitänyt tietyt ihmismäiset tavat, jotta työ pysyy työnä. Toimin samojen rutiinien mukaan, jotta en täysin mökkiydy. Pidän puolessavälissä päivää ruokatauot, joiden aikana laitan läppärin kannen kiinni ja keskityn antamaan aivoille tauon työmaailmasta. Kun tässä omassa keittiössä jonot ovat normi lounaspaikkaa lyhyemmät ja juttuseuraa on vähänlaisesti, niin ruokatauko jää väkisin vähän lyhyenlännäksi. Mutta tärkeintä on irrottaa aivot työstä.

Samoin pistän aamuisin "kunnon vaatteet" päälle, kun aloitan työt. En siis riehu täällä risaisissa kalsareissa itsekseni, vaan vaihdan itseni työmoodiin myös ulkoasun suhteen. Minusta tuntuu, että jos töitä alkaisi tehdä suoraan sängystä nousseena, niin siirtymä kotielämästä työelämään jäisi liian pieneksi. Pitää jotenkin tuntea, että on töissä.

Koetan myös pitää työpäivän joissain raameissa. Aloittelen melko lailla aamuisin kahdeksan maissa ja lopettelen neljän kieppeillä. Tosin tällä hetkellä työni luonteesta johtuen päivä jatkuu neljän jälkeen, mutta koetan siirtää myös työn aloitusta myöhempään, jotta työn kokonaismitta säilyisi jotakuinkin järkevänä.

Tilakysymykset ei ole aina yksinkertaisia

 

Pidän myös kotielämän erossa työelämästä. Totta kai pesen pyykkiä tässä sivussa, mutta mitään isompia kotijuttuja en työpäivän aikana tee. Valitettavasti meillä ei ole erillistä työhuonetta, johon voisin linnottautua, joten joudun pujottelemaan tässä kiivaan perhe-elämän keskellä töitä tehden. Kokonainen työhuone olisi aina paras vaihtoehto, koska siellä olisi työ ja perhe erotettu tilallisesti kokonaan toisistaan. Työpöydälle voisi helposti jättää työpaperit levälleen ja olisi myös rauha puhua työpuhelut ja verkkopalaverit rauhassa.

Työhuoneesta seuraava vaihtoehto on erillinen työpiste. Se voi olla vaikka kirjoituspöytä makuuhuoneen nurkassa. Työpöydän ääressä työn tekemisestä on mahdollista tehdä ergonomisesti oikeanlaista ja työpöytä on aina oma työnteolle pyhitetty tila. Pöytää tärkeämpi asia on tietenkin se paikka, johon työläisen riistetty selkänahka ja persus parkkeerataan. Eli panosta kannattaa laittaa kunnolliseen työtuoliin. Pelkkä keittiönpöydän kovapintainen pinnatuoli ei ole työnteolle pitkällä kaavalla paras mahdollinen vaihtoehto.

Itse päädyin tässäkin omaan ratkaisuun. Koska tässä meidän perhesirkuksessa tilaa on rajattuakin vähäisempi määrä, niin edes työpöydälle ei meiltä saisi nurkkaa vallattua. Tulin siihen lopputulokseen, että ergonomian ja tilankäytön kannalta paras vaihtoehto on seisomatyöpiste, jonka saa nätisti laitettua makuuhuoneen kulmaukseen. Tämä taas on kokonaan oman tarinan paikka, joten siitä myöhemmin sitten lisää. Mutta vinkiksi kerron, että seisomatyöpisteen löytäminen ja hankkiminen on suhteellisen haastava tehtävä.

Puoli tuntia päivässä ja parempien golf-ystävien lounas

 

Olen myös tehnyt itselleni pari uutta rutiinia, jotka liittyvät kotona työskentelyyn. Ensimmäinen on puolen tunnin aamukävely joka aamu ennen töiden aloittamista. Pienellä happihypyllä korvaan tavallaan työmatkan ja samalla ajan itseni sisään työpäivään. Raitis ilma kohentaa tietenkin omaa fyysistä hyvinvointia. Selkäranka saa vähän liikettä ja aivot raitista ilmaa. Samalla saan tarpeellista valohoitoa. Etenkin nyt syksyn tullen valoisan ajan löytäminen on haastavaa. Lyhyen lenkin jälkeen olen paremmin valmis kohtaamaan päivän haasteet.

Jos tuo aamukävely parantaa fyysistä hyvinvointia, niin perjantain lounas keskittyy kohentamaan henkistä hyvinvointia. Jos mahdollista, niin perjantaisin koetan löytää itselleni kavereista lounasseuraa. Sillä tavoin pääsen vähän piipahtamaan kodin ulkopuolella ja näen eläviä ihmisiä. Samalla saa tietenkin vaihdettua kuulumia ystävien kanssa, joita heitäkään ei turhan usein näe. Sisäpiirin vitsistä johtuen perjantailounaan nimi on parempien golf-ystävien lounas. Suurin puute kotona työskentelyssä onkin sosiaalisuuden puute. Kummasti sitä kaipaa myös muiden ihmisten ajatuksia ja mielipiteitä.


Tulevaisuudessa kotona työskentelevien määrä tulee varmasti kasvamaan. Suuri osa työtehtävistä on sellaisia, että niitä voi tehdä muuallakin kuin konttorissa ja työnantajat tulevat pienentämään tarpeettomia kiinteistökuluja siellä, missä se on mahdollista. Tekninen kehitys ja työelämän rytmin muutokset saavat aikaan sen, että työelämä ja työpaikka irtoavat toisistaan. Mutta ihan ongelmatonta kodin ja työn sekoittaminen ei ole. Veikkaan, että tämä #puolituntiapäivässä aamulenkki tulee kasvattamaan suosiotaan. Ehkäpä siitä tulee vielä syksyn muotitrendi.

Reipasta alkanutta viikkoa!

Toimiston vanhin

 

Kuten jo pari viikkoa sitten valaisin lukijoille, niin tieni entisen työnantajan kanssa suuntasivat eri ilmansuuntiin ja löysin itselleni uuden ammatillisen kodin. Tämän viikon maanantaina vihdoin koitti se päivä, että Saabin nokka suuntautui kohti Imatraa ja uusia työympyröitä.

Uuteen työyhteisöön astuminen on aina jännittävää. Tulet uutena porukkaan, joka on ollut koossa jo vuosia. Valtaat itsellesi nurkan ja koetat jotenkin todistaa muille läsnäoleville olevasi tarpeellinen ja järkevä osa porukkaa. Tässä iässä ei enää jännitä sitä, että osaako tarpeeksi tai oppiiko uutta. Nyt tietää, että vuosien työ on antanut eväät melkein mihin tahansa. Nyt jännittää enemmän sitä sosiaalista aspektia. Kuinka hyvin vanha valkokaulustyöläinen oppii uusille tavoille. Kuvainnollisesti voisi sanoa, että sitä miettii, millainen kahviporukka uudesta työpaikasta löytyy.

Työpaikan sosiaaliset suhteet luodaan työn kautta niin, että jokaisen työtä tekevän on jotenkin lunastettava paikkansa. Niin myös minun, vaikka astun oman tiimin eteen esimiehen roolissa. Minusta on fiksua opetella ensin pikkuhiljaa talon tavat ja tavallaan saattaen vaihtaa itsensä jo liikkuvaan junaan. Työn tekemisen lisäksi yhtä tärkeää on myös pystyä osallistumaan yhteisön sosiaaliseen elämään, joka tapahtuu siinä työn ohessa.

Jo ensimmäisten päivien perustella voin sanoa, että olen osunut hienoon sakkiin. Sain ensimmäiset päivät todella perusteellista ja intensiivistä perehdytystä, jonka perusteella ei hölmömpikään voisi väittää, ettei tiedä, mitä yritys tekee, mihin se pyrkii ja miksi minut on otettu osaksi tiimiä. Lisäksi olen saanut oppimisen ohessa rauhassa tavallaan auditoida firmaa. Käytännössä olen saanut kertoa ulkopuolisen ihmisen näkökulman olemassaoleviin asioihin - ja mikä kummallisinta, noita mielipiteitä on kuunneltu tarkalla korvalla. Tästä kaikesta on syntynyt hedelmällinen keskustelu, jonka kautta johdetaan työlle perusta ja tavoitteet. Enkä malta olla kertomatta, että minulle kaikki tarpeellinen oli ennakolta rakennettu ja hankittu niin, että se pakollinen parin päivän käyttäjätunnusten odottelu jäi tällä kertaa väliin. 

Toimiston seniori

 

Olimme männä päivänä lounaalla "tyyppien" kanssa ja siinä keskustelu siirtyi meidän kunkin ikään. Keskustelussa paljastui se, että en todellakaan osaa arvata ihmisten ikää (arvasin toimitusjohtajan iän reilusti ylöspäin - jossain tuo virhe itsessään johtaisi koeajan purkuun, mutta meillä toivottavasti sillä saa vain hyvät naurut kahvipöydässä...pliis!), mutta siinä paljastui myös se, että olen tuon toimiston porukan vanhin. Niin ja tuo lounas oli se, mikä antoi tälle tekstille alkusysäyksen.

Tämä oli parin viikon sisään jo toinen kerta, kun joudun tunnustamaan itseni julkisesti jengin senioriksi. Viime viikolla pidimme bloggaajien pikkujouluja Taipalsaaren Karhupirteillä. Tuossa sakissa nuorimmat bloggaajat olivat sitä ikää, että olisin voinut olla heidän isänsä - olematta edes mikään teini-isä. Mutta en tuntenut oloani ollenkaan vanhaksi, vaan päinvastoin olin vähän ylpeä, että pääsin mukaan.

Siis apua - aika on vierinyt niin, että minua ei enää nimitellä märkäkorvaksi tai sanota keskustelun alussa, että "mie muuten voisin olla sinun äitisi". Nyt sen sijaan katsotaan yli kulmien ja todetaan, että "Sitä näköjään tuossakin iässä vielä tehdään ihan reipasta työtä". Nuo äidin paikkaa halajaneet mammat alkavat muuten olla jo eläkkeellä eli pikkuhiljaa tässä astutaan valtaapitävien sukupolveen.

Olen siis muuttunut valkokaulustyöläisten seniorikansalaiseksi!!

Mitä tämä seniorius sitten tarkoittaa - ja mihin se velvoittaa!?

 

On tietenkin hiukka ongelmallista hengailla nuorempien kanssa ja uskotella olevansa osa skeneä. Nykymusiikista kun en tunne mitään, eikä vaatetuskaan ole tätä päivää. Eikä nuoriso enää edes katso Napakymppiä telkkarista, vaan niitä Youtube-tähtiä...

Tässä tosin auttaa se, jos on pieniä lapsia. Lapset - etenkin pienet sellaiset - ovat vapaalippu minkä tahansa ikäisten joukkoon, joilla on vastaanvalaisia ihmisentaimia omassa kasvihuoneessaan. Lapsista syntyy helposti hyvää juttua ja pienten lasten vanhemmat ovat aina saman ikäisiä - he leijuvat ruuhkavuosien ajan siinä lapsen syntymän euforian ja oman väsymykseen kuolemisen välissä.

Sitten kun omassa perheessä on teini-ikäisiä, niin heidän elämästään kertomalla voi kauhistuttaa noita pienten lasten vanhempia. Teineistä saa rakennettua pienellä twistillä niin hienoja kauhutarinoita, että pienempien lasten vanhemmat väkisin turvautuvat viisaaseen tietäjään, joka on jo kerran nähnyt teini-ikäisen tuolle puolen.

Vaatteet on mun aatteet!

 

Toisaalta taas, kun ei enää ole inessä missään skenessä, voi pukeutua miten huvittaa. Meille senioreille mukavuus on uusi musta. Kukaan ei enää katso kieroon, jos vedän aamulla päälleni erkkaopen lookin eli flanellipaidan, jonka päälle virittelen slipoverin ja jalkani verhoan samettihousuihin. Tämän kokonaisuuden kruunaavat tietenkin Pomarfinnin kestosuosikit eli miesten nahkaiset kävelykengät - groovein väri on tietty harmaa (jotta se osuu hienosti ohimoiden sävyyn). Ehkäpä ensi viikolla kauhistutan toimiston jungmanni-osastoa pukeutumalla kiusallani oheiseen kostyymiin ja katselen vaikutusta...

Sen sijaan meitä katsotaan kyllä varmasti kieroon, jos astelemme nuorison vaatehtimoon ilman, että pari askelta perässä laahustaa joku hupparikansan edustaja. Tuskin möisivät niitä pilleimpiä Leviksiä minulle edes rahalla. Ja toisaalta taas, ymmärtäisikö nuorempi myyjä, jos sanoisin etsiväni "sinisiä farmarihousuja, joissa saisi mielellään olla lahkeet, joihin jalat mahtuvat sisälle. Ja jos mahdollista, niin sen verran ehjät, että voin tarvittaessa repiä ne itse, vahingossa"

Vastuu painaa ja kolottaa

 

Näin toimiston nestorina hartioitani toki painaa myös moraalis-eettinen vastuu toimiston elämästä. En voi bailata pikkujouluissa aamuviiteen ja vatkata villisti lanteitani tanssilattian sisä- ja ulkopuolella. Se menisi jo taatusti "tepihakkarais"-osastolle. Eikä tuohon bailaamiseen taipuisi edes lumitöiden kolhimat välilevynikään.

En myöskään voi kertoa niitä toimiston tuhmimpia juttuja - eikös se olisi setämiehen suuhun sopimatonta?! Mieleen tulisi väkisin Paavo Väyrynen ja lentoemojen nipistelyt (guuglatkaa nuoriso, guuglatkaa!).

Sen sijaan voin helposti todeta pikkujouluissa kymmenen aikaan, että nyt setä vetäytyy nukkumaan, koska aamulla on aikainen herätys eturauhasen jomottaessa tai sen vuoksi, ettei tässä iässä kestäisi krapulaa - koska elämä ilmankin on jo riittävän sietämätöntä.

Lisäksi voin hyvällä syyllä ikään vedoten kieltäytyä asioista. Saan käyttää legendaarisia lauseita "Eikös tuo kuulu jo nuoremmille", "ei näillä vuosilla enää" sekä "mulla on tuohon jo liikaa kilometrejä". Voin myös pitää taukoja, koska "silmät väsyvät", "selkää kolottaa" ja "on pakko välillä jaloitella" sekä koska "istumatyö on keski-ikäisen surma". (Itse olen todellisuudessa aina tähän saakka inhonnut näiden lauseiden käyttäjiä, koska niissä laiskuus verhotaan toissijaisiin tekijöihin. Se on vähän sama kuin syyttäisi alkoholismista viinaa, eikä juojaa.)

No vähän saatoin käyttää värikynää. Minulle ikä ei tähän saakka ole ollut mikään ongelma, enkä anna siitä vielä tästä eteenpäinkään tulla sellaista. Kun työelämää on luultavasti noin kolmekymmentä vuotta jäljellä, niin kenenkään ei auta heittäytyä ennenaikaiseen vanhuuteen vapaaehtoisesti. Tässä ehtii aloittaa monta uutta juttua, jos haluaa. Tietyllä tavalla kuitenkin olen ylpeä siitä, että olen saanut tässä iässä vielä mahdolisuuden aloittaa työelämässä alusta...tai no puolestavälistä. Ja uskon, että meidän tiimi hoitaa hommat - huolimatta siitä, että yksi neljästä on tällainen keski-ikäinen riippa.

Mapennus

Kuulostaako tutulta?
"Maanantaiaamu ja saavut töihin pari minuuttia myöhässä, koska viikko ei meinaa tälläkään kertaa startata. Maanantait ovat kuin pakkasen paneman auton käyntiinsaattaminen niinä aamuina, kun yöllä on satanut varttimaili lunta ja sen jälkeen aura on käynyt viimeistelemässä Jumalan työn tekemällä kadunreunaan vallin, jota itse Knut Possekin kadehtisi.

Avaat koneen ja näet, että viikonloppu on tuottanut sotkun ihan omana itsenään. Alat kaivaa itseäsi ulos vanhojen sotkujen suosta ja huomaat, että ovesi takana kärsimättömien ihmisten jono kasvaa. Puhelin koettaa vaatia omaa huomiotaan kuin uhmaikäinen lapsi. Tuntuu kuin värinän voimakkuus kasvaisi ja lopulta luulet, että koko luuri pakahtuu kiukkuunsa..

Iltapäivällä huomaat, että maanantain oma tehtävälistasi ei ole lyhentynyt yhdelläkään ranskalaisella viivalla. Lopulta helpottaaksesi omaa mielipahaasi kirjoitat lappuun "käy kusella" ja viivaat sen yli, jotta tuntisit tehneesi edes jotain oikein.

Kun iltapäivän kongi kolahtaa neljään, muut painelevat kotiin, mutta sinä sen sijaan käärit hihasi ja alat tekemään niitä töitä, joita sinun piti tehdä jo kahdeksan aikaan. Syyllistyt samalla rikoksisa suurimpaan - varastat aikaa itseltäsi ja perheeltäsi."

Tämä kaikki johtaa mapennukseen

Mapennus on arkivihaa, jossa maanantaisin alamme juosta ajan perässä saamatta sitä koskaan kiinni. Toivomme, että perjantai koittaisi mahdolllisimman pian. Tämä kahdesta syystä - sen takia, että kuvittelemme saavamme perjantaina kahden päivän lepohetken, jossa lataudumme taas seuraava maraton-arkea varten. Toisaalta taas ajattelemme valheellisesti, että perjantaihin mennessä työt on tehty ja voimme hyvällä omallatunnolla vetäytyä viettämään sitä todellista elämää.

Pikkuhiljaa ajasta tulee vihollinen, jota vastaan taistellaan. Aikaa varastetaan sieltä, mistä saadaan ja sitä säästellään. Lopulta käy kuin mustassa pörssissä - ajan hinta nousee koko ajan ja alamme säästellä sitä parempia aikoja odottamaan. Onko tutun kuuloista lause "Sitten, kun...". Noissa kahdessa sanassa kerromme kuvittelemme meillä olevan pankki, johon olemme tallentaneet aikaa ja josta sitä voi nostaa joskus korkojen kera omaan käyttöön.

Mapennuksen kourissa tunnemme jatkuvaa toivottomuutta ja riittämättömyyden tunnetta siitä, että kykymme ja ajanhallintamme eivät yksinkertaisesti riitä kaikkiin niihin tehtäviin, joita ympäristö meidän olettaa tekevän.Toisessa kädessä meillä on lista niistä tehtävistä, jotka pitäisi suorittaa ja toisessa lista haaveista, joita haluaisimme toteuttaa. Seisomme kuin vaaka noiden kahden välissä ja pohdimme hiuksemme harmaiksi, kumpaa lapuista pitäisi totella.

Kuinka mapennus selätetään? 

Emme omista aikaa emmekä voi tallentaa sitä mihinkään. Kun kellonviisari heilahtaa, niin tuo kulunut sekunti on mennyt koskaan palaamatta. Lapsemme eivät tule koskaan saavuttamaan uudelleen sitä neljän vuoden ihanaa ikää, jossa heidän lapsuutensa saavuttaa lakipisteen ja alkaa muuttua kohti synkkää teiniyttä. Emme koskaan tule uudelleen parikymppisiksi interreilaajiksi. Jos tässä iässä heitän selkääni rinkan ja lähden matkustamaan junapelissä pitkin Eurooppaa, niin siitä seuraa todennäköisesti avioeron lisäksi kipeytynyt selkä ja paluu ambulanssilennolla kotiin. Jo pelkästään tämän ymmärtäminen auttaa siihen, että emme hukkaa aikaamme turhaan.

Seuraava askel on se, että erotamme ajan, joka kuuluu meille ja sen, joka kuuluu työnantajalle. Työsopimuksessa olemme sitoutuneet tekemään töitä täydellä teholla kuka minkäkin ajan ja tuo aika ei kuulu meille. Sen sijaan se aika, joka alkaa työpäivän jälkeen ei kuulu myöskään työnantajalle. Yhtä suuri rikos kuin tehdä omia asioitaan työnantajan ajalla, on se, että varastamme omaa aikaamme iltaisin työnantajan hyväksi.

Tähän voisikin toimiva ratkaisu olla se, että korvaus siitä ajasta, joka on varastettu perheeltä työnantajalle jaetaan koko perheen kesken. Siis ylityörahoista laitetaan osa perheen yhteiseen virkistyskassaan, josta sitä saa käyttää ainoastaan huvitteluun ja turhuuteen.


Itse olen ollut niin onnellisessa asemassa, että olen tehnyt viimeiset kymmenen vuotta töitä vapaalla työajalla. Se tarkoittaa sitä, että päätän sen, milloin tulen töihin ja miten työaikana jaan päivässä. Tuo kasvattaa vastuullisuutta siihen, että jälkeä myös syntyy ja siitä, että työnantaja todella saa sen, mistä maksaa. Tuskin edes osaisin nykyisin tehdä töitä orjuuttavan kellokortin kanssa.

Kun oma aika ja työnantajan aika on erotettu toisistaa, on aika tehdä työpäivästä tehokkaampi ja hallita sitä kahdeksan tunnin pätkää arjessa, joka usein haittaa loppuja kuuttatoista tuntia.

Priorisoi ja karkota työnkolaajat

Työtehtävistä kaikki eivät suinkaan ole yhtä tärkeitä. Samoin kaikkien tehtävien aikajänne ei ole sama. Yksinkertaisesti näin - tee ensin ne tehtävät, jotka ovat kiireisimpiä ja tärkeimpiä. Loput tehdään sitten, kun niille jää aikaa ja ne kassan pohjimmaiset hoitaa paras ystävämme - aika. Itse pidän töistä usein listaa, jossa on numeroituna ne tehtävät, jotka ovat kesken ja ne, joilla on todella kiire. Ja tuota listaa käytän ohjaamaan omaa työtäni ja samalla varmistamaan sitä, että muistaisin tehdä tärkeimmät työt varmasti loppuun.

Ja työelämässä pätee myös toinen sääntö - tee ne tehtävät, jotka tuleva omalta pomoltasi tai hänen pomoltaan - tai Jumalalta. Muiden antamilla tehtävillä surffataan sitten, kun niille jää aikaa. Etenkin asiantuntijatehtävissä tapaa ihmisiä, jotka miellään työntävät omia töitään juuri minun pöydälleni, koska a) eivät osaa tehdä töitään, b) haluavat helpottaa omaa työtaakkaansa tai c) kuvittelevat sinun istuvan joutavana oman työpöytäsi ääressä pasianssia pelaten odottaen sitä, että saat auttaa juuri häntä. Nämä ihmiset kolaavat töitään pöydällesi ja kohta huomaat, ettet enää näe niitä töitä, jotka ovat kriittisen tärkeitä. Ja jos kuvittelet voivasi auttaa kaikkia, niin pieleen menee.

Työelämään kuuluu tietty prosentti sosiaalisuutta ja sitä, että kaikki eivät kurttuotsaisena vain tuijota ruutuaan vaan vaihtavat välillä ajatuksia ja puhuvat muustakin kuin työstä. Kun työelämä muodostaa kolmanneksen ajankäytöstämme ja siten elämästämme, niin on selvää, että sen sisälle rakentuu myös oma sosiaalinen rinkinsä, jonka hoitaminen vaatii sitä, että työtkin unohdetaan joskus. On siis sopivassa määrin osattava elää työelämässä niin, että keskustellaan muustakin kuin työstä.

Mapennuksesta voi siis selvitä, kun tekee itselleen selväksi, mitä on tehtävä, milloin ja miksi. Arki voi olla ystävämme silloin kun me hallitsemme aikaa, eikä aika meitä. Työpäivän sisällä on tärkeintä tietää, mitä on pakko tehdä ja mitä ei sekä se, kenelle töitä tehdään ja mitä olemme lupautuneet työsopimuksessa tekemään.

PS. Olen joskus täälläkin saattanut seminegatiiviseen sävyyn puhua tubettaja Arttu Lindemanista. Eilen näin kaverin esiintymässä EVS-livessä ja hän teki todella vaikutuksen. Nuori mies, mutta erittäin mediavalmis ja sanarikas esiintyjä, joka pisti jopa Maria Veitolalle jauhot suuhun. Tuo pisti heti miettimään, kuinka hyvää koulua tuo videoiden tekeminen on media-alalle ja toisaalta kuinka suuri markkina tuolla tubessa vielä piilee.

PPS. Tätä kirjoittaessa kuuntelin Pauli Hanhiniemen uutta levyä "Pölyä, hiuksia ja risuja" - suosittelen ottamaan kuunteluun. Tykkään Hanhiniemen sanoituksista ja kynä on tälläkin kertaa ollut hyvässä terässä. Tekstit ovat oivaltavia ja vaihteeksi jopa positiivisen kuuloisia - unohtamatta sitä tiettyä kriittistä pilkettä maailmaan.