Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste ajanhallinta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ajanhallinta. Näytä kaikki tekstit

lauantai 23. tammikuuta 2021

Ajan hallinnan uudet haasteet

 

Palaveripullaa ja iltaviini


Lauantaiaamu ja vaihteeksi työhuoneelle ottamaan asiakkaita vastaan. Huomenna on kahteen viikkoon ensimmäinen "iha oikee" vapaapäivä kaikesta. Sen kunniaksi voi ottaa lasin hyvää punaviiniä ja nautiskella puuhastelemalla blogin parissa.

Kun olin yrittäjillä töissä mietin, miksi kunnon yrittäjä aina kuun lopussa kaivelee takintaskuja paikallistaakseen kaikki kuun aikana tuotetut kuitit, jotka toimitetaan pikapikaa kirjanpitäjälle. Ihmettelin kiirettä ja kuittien tärkeyttä. En ihmettele enää, sillä muutamassa kuukaudessa olen muuttunut samanlaiseksi. Kun kuun loppu lähestyy, niin kirjanpitoaineiston kasaaminen alkaa. Tulot ja menot raavitaan taulukoiksi ja kuiteiksi, jotka sinetöidään kirjekuoreen ja laitetaan eteenpäin, jotta kirjanpitäjä kasaa niistä firman tuloksen. 

Kaksi viikkoa duunia putkeen - ja on muuten tehty! Miksi ei silti väsytä? Kombinaatio palkkatyöläinen-yrittäjä on oikeasti ajanhallinnan kauhistus. Palkkatyön joustot ovat pienemmät kuin yrittäjyyden, mutta yrityksen tulot ovat sen verran kapeat, ettei ajallisella joustolla huoli vielä elvistellä. En voi ottaa sitä kuuluisaa "yrittäjän vapautta" käyttöön, koska pankkitilin saldo kieltää sen. 

Ja teille, jotka siellä sormi pystyssä varoittelette liiallisesta väsymisestä ja uupumisen riskeistä, voin rauhoittavasti todeta, etten todellakaan kuvittele olevani sen yläpuolella. Olen samanlainen nahkapäällysteinen kaksijalkainen kuin kaikki muutkin. Olen kerran kolkutellut työuupumuksen portteja - tosin johtuen itselleni sopimattomasta työstä ja heikohkosta johtamisesta. Toivottavasti en sorru siihen enää toiste, koska edellisenkin jälkiveroja maksellaan huonosti nukuttuina öinä.

Tässä siis omat teesini sille, miten keski-ikäinen jaksaa tätä rallia....

Kuunvaihteen kuittishow on yrittäjän arkea

1) Tee vain sitä, mitä rakastat

Elämää ei kannata uhrata sellaisen tekemiseen, mikä ei anna itselle mitään. Jos raahaudut hampaat irvessä työpaikalle kuluttamaan aikaa, olet väärässä paikassa. Jos kroonisesti alat keskiviikkona jo odotella perjantaita, ei työ ole sinulle oikea. On suoranainen synti hukata elämäänsä työssä, josta ei nauti.

Valehtelematta voin sanoa, että kaikki mitä nyt teen, on minulle jollain tapaa rakasta. Palkkatyön arki on sellaista, että työn teesit voin helposti allekirjoittaa ja tykkään siitä, mitä teen (paitsi tämän viikon lopussa, kun tuurasin asiakaspalvelua pitkästä aikaa, mutta "väliaikaista kaikki on vaan...."). 

Yrittäjänä tekemääni työtä rakastan. Siinä on juuri niitä ulottuvuuksia, joista olen aikanani haaveillut ja saan työstä melko lailla enemmän kuin kuvittelinkaan. Asiakkaat ovat ihan parhaita, enkä ole allerginen muillekaan firman asioille. Markkinoinnista ja myynnistä opin joka kuukausi lisää ja työn ammatilliset taidot karttuvat tunti kerrallaan. Omalle tekemiselle pitää olla sen verran nöyrä, että haluaa oppia lisää. Ja asiakkaiden kommenteista kuulen, että tekemälläni työllä on tarkoitus.

Opettaminen taas on uusi asia, mutta omasta mielestäni olen nopeasti päässyt siinä sisään tekemisen rytmiin. Opettamisen juttu on vähän sama kuin lasten kasvattamisessa - eli toisinaan on vaikea sanoa, kumpi opettaa kumpaa. Opiskelijoiden edessä näkee oman ammattinsa aivan toisin silmin. Toisaalta näkee paremmin mitä osaa, mutta toisaalta taas näkee sen, miten eri tavalla samaa ammattia voi tutkailla. 

2) Älä ahnehdi

Kaikella on limiittinsä. Töitä ei kannata ahnehtia, vaikka niitä olisi tarjolla. Elämässä pitää olla muutakin kuin työ. Itse pudotin palkkatyön tunnit kahdeksasta kuuteen ja koetan muutenkin pitää kalenterin järkevissä tunneissa. Yrittäjänä täytyy toki pitää toimeentulosta huolta, eli liikaa ei löysiä pidä antaa.

Rahan pitäisi olla pelkkä renki yhtä lailla palkkatyöläiselle kuin yrittäjällekin. Lisätuloista on aina vaikea kieltäytyä - varsinkin, kun tulevaisuuden toimeentulo on aina Holmenkollenin sumun peitossa ja uuteen kuukauteen hyppäät kuin Matti-vainaa. Mutta jokainen tienattu euro tarkoittaa samalla myös menetettyä vapaa-aikaa ja sen hinta on puntaroitava.

3) Pyydä apua - ja käytä asiantuntijoita

Jos et ole atk-guru, älä koodaa verkkosivuja. Jos et hallitse debittejä ja kredittejä, älä leiki kirjanpitäjää. Yrittäjän pitää osata keskittyä siihen, minkä hallitsee - ja jättää loput ammattilaisille. Jos hyppäät liian kauaksi omasta mukavuusruudustasi, käytät luultavasti liikaa energiaa oman osaamisesi ulkopuolella. 

Itse olen ulkoistanut kaiken sen, mitä en osaa. En tehnyt omia verkkosivuja, vaikka luultavasti ne olisin pystyyn saanutkin. En tee omaa kirjanpitoani, koska sen voi tehdä joku muu. Kun pystyn keskittymään omaan osaamisalueeseeni, minulla on (toivottavasti) varaa maksaa ammattilaiselle lopusta. 

Meillä kaikilla on aikaa ja energiaa vain rajattu määrä. Ne resurssit kannattaa uhrata sinne, missä ne tuottavat parhaiten. Jos hukkaat energiaa tekemällä itsellesi vierasta, se energia on pois ydinosaamisesta - ja siten myös tuotosta.

4) Huolehdi henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnistasi

Työ vaatii vastapainon. Jos painaa paljon duunia, tulee vapaa-ajan antaa lisäenergiaa. Tunnustan - olen vähän heikko liikkumaan ja pitämään huolta fyysisestä hyvinvoinnista. Kun illalla pitäisi vetää jalkaan sukset tai lenkkarit, otan käteen kaukosäätimen. Minun akilleen kantapääni on liikunnan puute - ja suoranainen laiskuus. 

Mutta ollaanpa armollisia itselle - pidän henkisestä hyvinvoinnista sitäkin paremmin huolta lepäämällä ja tekemällä jotain "aivotonta", kuten kirjoittamalla. Kirjoittaminen irrottaa minut työstä, vaikka kirjoittaisin juuri työstä. Työstän ajatuksiani laittamalla sanat ja ajatukset paperille. 

Huomaan oman henkisen hyvinvointini siinä, että pään sisältä suoltuu tekstiä ja pystyn kirjoittamaan vapaa-ajalla. Välillä, kun väsyttää, se iskee päälle myös henkisen lukon. Mitään tekstiä ei synny, enkä saa aikaan yhtään kirjallista työtä. Sen sijaan henkisen hyvinvoinnin nousukausina tekstiä syntyy kuin itsestään. Nytkin työstän tekstiä blogiin, firman verkkosivuille ja omaksi iloksi vähän fiktiota. 

5) Unelmoi!

Vaikka valehtelematta työskentelen omassa unelmatehtaassani, se ei ole elämäni lopullinen päämäärä. Unelmaton ihminen ei liiku ja liikkumaton ihminen on kuollut. Sen takia elämää tulee pitää liikkeessä koko ajan. Vaikka teen sitä, mitä rakastan, voisin tehdä muutakin. Ehkä tämä ensimmäinen yritys synnyttää halun perustaa toinen yritys ja ehkä nykyinen unelma tulevaisuudessa vaihtuu toiseen.

En aktiivisesti suunnittele exitiä nykyisestä elämästä, mutta pidän silmät auki ja mietin koko ajan, mitä kaikkea haluan elämäni minulle tarjoavan. Työn lisäksi minulla on unelmia työn ulkopuolelta. Haluan oppia, opiskella ja luoda (muutakin kuin lunta). En suostu uskomaan, että yhden isomman unelman täyttyminen lopettaisi haaveilemisen enemmästä. 

Meillä jokaisella on vain yksi aikajana syntymän ja kuoleman välissä kokea ne asiat, joista unelmoimme. Sen takia elämää ei kannata jättää elämättä. 

Ja muistakaa - aina on hyvä hetki juoda (yksi) lasi (hyvää) punaviiniä!

Kippis ja mukavaa viikonloppua!!

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Viiskertaaviis osa 2 - Nämä asiat täytyy tehdä kerran vuodessa

Keski-iän kiireisimpien vuosien aikataulut täyttyvät normaaleista rutiineista ja siitä, että samoja asioita tehdään päivästä toiseen. Jo pelkät arkielämän askareet kuormittavat kalenteria niin, että arki on monesti pelkkää lentoa paikasta toiseen. Et erota, mikä viikonpäivä on ennen lauantaita ja sekin vain sen takia, että päivässä jää pitkästä aikaa kahdeksan tuntia enemmän saattaa kodin kaaosta hallitummaksi.

Ongelma ei suinkaan ole se, että tekemistä olisi liikaa, vaan se, että keski-ikäisille ei tehdä noin viidentoista vuoden ajaksi pidempiä vuorokausia. Todellisuudessa pitäisi olla valtion hallinnoimma ruuhkavuosiajasto, josta jaettaisiin aina erillisestä hakemuksesta vuodeksi kerrallaan 36 tunnin vuorokausia niille äiti- ja isäraukoille, joilla arjen askareet uhkaavat jäädä tekemättä liian lyhyen vuorokauden takia. Pitkällä vuorokaudella taattaisiin se, että aikaa jäisi rutiinien ulkopuolella myös niin sanottuun huvitteluun ja vapaa-aikaan. Tuota aikaa jaettaisiin harkinnanvaraisesti sen vuoksi, etteivät työnarkomaanit insinöörit huijaisi valtiota ja käyttäisi aikaa oman työriippuvuutensa ruokkimiseen tai toisaalta peliriippuvaiset teinit käyttäisi pidempiä vuorokausia vaikka joutavaan pleikan pelaamiseen.

No, ettei mopo karkaisi täysin käsistä, niin tein viiden kohdan elämää parantavan listan niistä asoista, jotka jokaisen ruuhkavuoden rasittaman tulisi tehdä kerran vuodessa. Jokaisella näistä kohdista on oma tarkoituksensa, mutta koko homman pääpointti on se, että aina silloin tällöin on hyvä ottaa kunnon irtiotto arjesta ja tehdä jotain, mihin arki ei yletä.

1) Vie puolisosi treffeille

Heti alkuun anteeksipyyntö, jos joukossa on sinkkuja tai muuten puolisottomia. Ajatelkaa positiivisesti, että teillä on mahdollisuus (toivottavasti) viedä treffeille kenet tahansa ja milloin tahansa.

Keski-iässä olen itse huomannut, että aikuisten välinen parisuhde pääsee lakastumaan. Kiire, ajanpuute sekä ylipäänsä se, että ajalle on enemmän ottajia kuin antajia, saa aikaan sen, että parisuhden pääsee väljähtymään. Papille tunnustetun aamenen jälkeen aikaa käyvät varastamaan työ, koti ja lapset. Ja pikkuhiljaa vaimo/mies muuttuu vain heippalapuksi keittiönpöydän kulmalla. Elämässä  tulee vaihe, jossa parisuhteen eteen tulevat vuodet, jolloin töitä liiton elättämiseksi on tehtävä aika lailla hartiavoimin. Ne asiat, jotka tulivat nuoressa parisuhteessa itsestään, alkavatkin vaatia suunnittelua ja ajan sekä energian järjestämistä.

Olen tainnut ennenkin sanoa, etten suinkaan ole avioliiton osaajana mitään "ivy league"-tasoa, vaan ehkä enemmänkin kunnallisen virkamiehen korkeuksissa. Mutta hyvänä puolena on se, että sentään tiedän, missä menen pieleen ja mitä pitäisi tehdä. Ongelma on enemmän tuolla toteuttamispuolella.

Parisuhteelle tekisi hyvää viedä kerran vuodessa puoliso treffeille. Ja tämä kaikki vielä pitkän kaavan mukaan. Eli ensin tulisi esittää treffikutsu (vaikka sen heippalapun kääntöpuolelle) ja sen jälkeen viettää kunnon ilta kaksin. Pääasia on, että pääsisi pois kotoa tutuista vangitsevista ympyröistä ja saisi olla kaksin ilman yhtään lasta lahkeesta roikkumassa.

Treffeillä vietetään aikaa yhdessä ja tutustutaan toiseen, niin kuin muillakin treffeillä. Koetetaan selvittää, mikä se toinen on miehiään tai naisiaan ja tietenkin myös samalla tutkitaan, johtavatko nämä treffit pidemmälle. Parhaat treffit voivat johtaa jopa tuohon allaolevaan kakkoskohtaan.

Jo yksi ilta antaa mahdollisuuden saada kosketusta puolisoon taas puolisona ja aikuisena kumppanina, eikä vain yhtökumppanina. Voitte tehdä jotain tai olla tekemättä, mutta pääasia on, että puhutte kerrankin toinen toisillenne. Sieltä heippalapun takaa löytyy yllättäen taas se sama ihminen, jonka kanssa koko ruuhkavuoden teatteri on aikoinaan perustettu ja pienen hengähdystauon jälkeen arkikin todennäköisesti maistuu makeammalle (tai ainakin siedettävälle).

Ja mikä parasta, kun kumpikin puoliso kutsuu toisen kerran vuodessa treffeille, niin sehän tekee jo treffit per puoli vuotta. Päihittää ison osan sinkuistakin!

2) Vietä yö hotellissa

Kerran vuodessa tulisi jokaisen perheen pakata kassit ja häipyä yöksi hotelliin. Vaikka rahaa on vähän ja ajastakin on pulaa, niin poistuminen kotiympyröistä tuulettaa aivoja oikein kunnolla. Hotellien hyvänä puolena on se, että siellä tarjotaan ruokaa ilman, että sitä tarvitsee itse tehdä. Siellä siivotaan ilman, että kukaan nalkuttaa tai pyytää korjaamaan omat jälkesi ja ylipäänsä hotelleissa saa olla juuri niin rennosti kuin sielu sietää. Ja mikä parasta - hotellista lähdetään sen vuorokauden jälkeen pois, eli jos käytävillä tulee vastaan ihmisiä, jotka katsovat vinoon meluavaa joukkoanne, niin voitte olla varma, että heitä ette tule tapaamaan enää toiste.

Monet hifistelijät tietenkin vetävät tämänkin överiksi ja vievät koko perheen hienosti ulkomaille tai risteilylle, mutta jo pienestäkin irtiotosta saa koko perheelle virtaa. Hotelleja löytyy nykyisin kaikista hyvin varustelluista kaupungeista ja kylistä ja yksi hotelliyö ruokineen on suurimmalle osalle perheistä mahdollisuuksien rajoissa.

Homman juju on siinä, että poistuminen kotoa vapauttaa energiaa, jota muuten käyttäisit kodin siivoamiseen ja järjestelyyn. Iso osa arjen energiasta menee siihen, että siivoat paikkoja ja järjestelet pois lattialla lojuvia vaatteita tai leluja. Toinen aikaa vievä asia on ruuan teko ja jälkien raivaus. Hotellissa tuo kaikki aika on käytettävissä muuhun. Sotkut ja lattialle jätetyt vaatteet eivät häiritse silmää, koska ne raivaa joku muu. On kerrankin aikaa ja energiaa lähteä vaikka koko perheen kesken lenkille tai uimaan tai sitten olla vaan.

Olin jossain vaiheessa elämää aika usein hotelleissa yötä ja siellä elämiseen tavallaan tottui. Parasta hotelleissa on minusta se A-luokan aamiainen. Voit astella herättyäsi suoraan alakerran ruokahuoneeseen ja ottaa tarjottimen täyteen ruokaa, jota et itse viitsisi kotona valmistaa. Syömiselle ei ole kiire ja lisääkin löytyy tarvittaessa.

Joskus tietenkin tekisi hyvää päästä hotelliin kaksin vaimon kanssa, mutta se on kokonaan toinen tarina. Sen plussat saattaisivat olla jossain muuallakin kuin hyvässä aamiaisessa.

3) Vietä somevapaa viikko

Somesta on tullut meille aikasyöppö, joka täyttää ne hetket, jolloin meillä ei ole mitään järkevää tekemistä. Ne hetket, jolloin emme tee kotitöitä, otamme puhelimen käteen ja selaamme somen antamaa uutisvirtaa. Se tarkoittaa sitä, että aivoihin työnnetään jatkuvalla syötöllä pureksittavaa ja pää ei koskaan lepää.

Olen tästä kirjoittanut aikaisemminkin ja lakko teki hyvää. Ilman somea olet muiden mielipiteiden ulottumattomissa ja käytät aivojasi aktiivisesti ajatteluun, etkä vain passiivisesti feedin omaksumiseen. Some ja sen antamat syötteet ovat yllättävän koukuttavia jopa keski-ikäiselle, noista teineistä puhumattakaan. Meillä kotona keskustellaan nykyisin melkein päivittäin siitä, että teini-ikäiset roikkuvat netissä lähes 24/7 ellei heitä hieman suitsi. Netti- ja someriippuvuus on yhtä vaarallista ja koukuttavaa kuin muutkin riippuvuudet.

Tässä homman johtolankana on se, että ilman somea tarkkailisimme ajankäyttöämme sekä sitä, kuinka paljon elämämme riippuu muiden antamista mielipiteistä ja vaikutteista. Se aika, jonka käytämme nyt someen, olisi mahdollista käyttää myös muuhun. Minä ainakin tunnen aika usein piston sydämessäni, kun huomaan, että leikkiessäni pienimmän kanssa selaan samalla puhelinta tai padia. Nyt olen koettanutkin hylätä kaikki sähköiset lärpyttimet kirjahyllyyn leikkihetken ajaksi, jotta huomio olisi lapsen täysin jakamattomasti. Jo tuollainen kolmevuotias huomaa herkästi, jos et ole hänen kanssaan 100% ja osaa myös osoittaa hyvin pienen somekateuden.

Samoin on hyvä välillä tutkiskella sitä, kuinka paljon olemme riippuvaisia muiden mielipiteistä ja kommenteista. Viikon somepaasto on hyvä ja suhteellisen helppo tapa vapauttaa aivoista energiaa omaan ajatteluun.

Kun vielä joku keksisi riittävän hyvän porkkanan sille, että nuo teinien käsiin kasvaneet puhelimet ja tabletit saataisiin irrotettua tajunnanvirrasta vaikka sitten pariksi vuorokaudeksi.

4) Hemmottele itseäsi-päivä

 Usein meiltä unohtuu hemmotella häntä, jonka pitäisi olla se kaikken tärkein. Siis se sama tyyppi, jonka kanssa on pystyttävä elämään ja tulemaan toimeen sattui mitä tahansa. Puhun tietenkin meistä itsestämme. 

Olisiko liioiteltua järjestää kerran vuodessa päivä, jossa hemmottelet itseäsi? Varaat ehkä hieronnan ja käyt syömässä tai kaljalla kaikessa rauhassa. Naiset taitavat tämän asian ehkä meitä miehiä paremmin, sillä heille käsittääkseni kampaaja, kosmetologi tai käsijalkahoito vastaa juuri tätä itsen hemmottelua. Ja jos katsoo kampaajalta palaavaa naista kotona, niin kyllä hän vaikuttaa siltä, että on rentoutunut - kaunistumisen lisäksi.

Omassa hemmottelupäivässä tekisit vain niitä asioita, joista itse nautit. Varaat nautinnon itsellesi ilman mitään huonoa omaatuntoa siitä, että järjestät jutut itse itsellesi. Jokainen saa tietenkin hemmotellun fiiliksen eri asioista. Toiselle se voi olla pääsy lätkämatsiin ja toiselle hyvä sikari ja lasi viskiä takapihalla. Kolmas taas tykkäisi mennä elokuviin tai vaikka shoppailemaan. Nämä siis ehkä miehisemmästä näkökulmasta.

Miten sitten itse viettäisin hemmottelupäivän minulta minulle?

No luultavasti päivä sisältäisi astetta pidemmät yöunet, hyvän aamiaisen, kävelylenkin ja sen päälle hyvän hieronnan. Illalla taas nauttisin kunnon pihvistä kera lasillisen punaviiniä ja jälkiruuaksi hyvän sikarin ja lasin sievästi ikääntynyttä viskiä. Ja ettei totuus unohtuisi, niin tietenkin se, että kuulisin Aamulypsyn keskeytymättä ja kokonaan (se tosin alkaa jo kuudelta eli heti tuli ristiriita noiden pitkien yöunien kanssa). 

5) Raapaise kunnon kännit

Tätä nyt en tietenkään suosittele heille, joilla on alkoholin kanssa todettuja ongelmia johtuen ylikulutuksesta, mutta muille voi olla terapeuttista ottaa kerran vuodessa sellainen reipas nollauskänni.

Minulle alkoholi ei ole enää niin hyvä ystävä kuin nuorempana. Se johtuu varmaan pitkälti siitä, että omasta järvestäni olen juonut tarpeeksi suuren osan, jotta voin hyvillä mielin nauttia lopusta lasi, eikä pullo, kerrallaan. Silti etenkin syksyn pimeydessä ja kylmässä huikan väli lyhenee ja annoskoko kasvaa.

Mitä enemmän tulee ikää sitä huonommin alkoholi minulle sopii. Jälkijäristykset kuluttavat ja vievät tuhottomasti energiaa ja panos-tuotos-ajattelun mukaisesti reipas dokaaminen ei olekaan kaiken vaivan väärti. Ja ehkä olen nykyisin jo muutenkin sen verran sinut itseni kanssa, että osaan pöllöillä aivan riittävästi ilman alkoholin kasvattamaa valheellista itsevarmuutta.  

Näistä asioista johtuen olen koettanut pitäytyä nollauskänneissä tuossa kerta-vuodessa-jaksotuksessa.

Kunnon ryypyttelyyn tarvitaan hyvää seuraa. Se tarkoittaa samanhenkistä juomisesta nauttivaa ja itsensä hauskaan humalaan kiihdyttävää juoppolallia. Minkään sievistelijän tai synkistelijän kanssa ei pöytään kehtaa istua. Puhumattakaan heistä, jotka pyrkivät laittamaan jarrua sekä itselleen että siinä sivussa sinulle. Keski-ikäisten illat eivät kuitenkaan (yleensä) pääty mihinkään hillittyömyyksiin.

Aivojen nollaus tekee aina hyvää, kunhan ei tavaksi ota. Ehkä se muutaman sadan aivosolun uhraaminen Bacchukselle helpottaa keski-ikäisen ahdistusta tai sitten se blackout buuttaa systeemin uuteen iskuun. Pitäähän puhelimet ja tietokoneetkin välillä sammuttaa ja käynnistää uudelleen.

Todennäköisesti näiden iltojen hyvyys perustuu kuitenkin enemmän hyvään seuraan ja huonoihin juttuihin kuin alkoholiin, mutta meissä suomalaisissa tuo alkoholi vapauttaa estoja ja luo monesti edellytykset parhaille illoille. 

Ja lopuksi pakollinen kansanvalistusvirsi - hauskaa voi olla yhtä hyvin myös selvinpäin. Älkää dokatko liikaa ja liian usein!!

  

torstai 19. tammikuuta 2017

Tätä ei ollut ennen

Istuimme yhtenä iltana kaikkien kolmen lapsen kanssa keittiönpyödän ääressä syömässä iltapalaa. Mitäpä teimme? Ei me seurusteltu tai vaihdettu kuulumisia, vaan kaikki neljä oli omalla tabletillaan ja kahdella oli luurit päässä, koska he katselivat omia ohjelmiaan. Minä tutkin tabletin näytöltä uutisia ja keittiön äänimaailma täyttyi jonkun lastenohjelman tunnusmusiikista. Siitäpä siis aihe tähän kirjainkokoelmaan....

Muistatteko lapsuudenkodistanne, että joka paikka olisi ollut täynnä latureita, johtoja tai ylipäänsä kaikenmaailman sekamelskaa, jonka toisessa päässä on usb-liitin ja toisessa päässä mini-usb. Meillä kun jokainen käyttää oma puhelinta (pienintä lukuunottamatta) ja sitten tabletteja on siunaantunut iso liuta, niin se tietää samalla sitä, että latureita pyörii joka nurkassa ja pistorasioista roikkuu jokin sähköhäntä. Kummunikaatiovälineiden lisäksi ladataan kaiuttimia, kannettavia tietokoneita ja muita mahdollisia ja mahdottomia aparaatteja, joita tekniikan jumala kehittää... Mutta silti - se oikea laturi on aina kateissa!



Tabletit ovat mullistaneet niin meidän aikuisten kuin lastenkin elämän aika totaalisesti. Nyt jo huomaa, että telkkari jää melko lailla koskemattomaksi (jos ei rouvan outoa riippuvuutta katsella Emmentaalia ja sitä saksalaista höpö-saippista lasketa) ja ohjelmat katsotaan pääasiassa omaan aikaan ja omassa paikassa tabletilta. Tuolle pienimmälle tämä tarkoittaa sitä, että lastenohjelmia voi katsoa milloin vaan, eikä tarvitse orjallisesti odottaa kello "Pikku Kakkosta" aamulla tai illalla.

Minulle Spotify on tehnyt samaa. Olen musiikin heavy-useri ja mielelläni kuuntelen monenlaista musiikkia.Biisit löytyvät fiiliksen ja jaksamisen mukaan - joskus tekee mieli luukuttaa kasariheviä ja olla Iron Maidenin jäsen, kun taas välillä sitä kaipaa ihan klassisen kosketusta. Joskus taas laiskottaa niin, että laitan vaan jonkun top-listan soimaan ja koetan ymmärtää, mistä nuorisomusiikissa on kyse.

Lapsuudesta muistan, kuinka jotain lp-levyä varten piti saada säästöön 60 markkaa ja se oli usein työn ja tuskan takana. Silloin ei paljon fiilispohjalta musiikkia kulutettu, vaan homma perustui pitkälliseen suunnitteluun ja ennakointiin. Kaveriporukassa joku osti yhden kasetin tai levyn ja sitä sitten lainailtiin ja lopulta jopa kopioitiin. Ensimmäinen musiikkimaailmaa mullistanut keksintö olikin kaksipesäinen mankka, jolla saattoi kopioida kavereilta lainattuja kasetteja. Ja sen jälkeen seuraava mullistus taisi olla CD-levy, joka nyt jo muistuttaa antiikkia.

Ei saattane meidän lapsilla olla levykaappeja tai edes stereoita. Jos noita teinejä seuraa, niin luultavasti heistä seuraava sukupolvi syntyy jo jonkinlaiset luurit päässä, jotta he voivat olla "online 24/7". Musiikin tekeminenkin on muuttunut. Enää ei tähdätä siihen, että tehtäisiin hyvä levy, vaan levyn tekemisestä tähtäin on siirretty siihen, että tehdään sarja hyviä biisejä säännöllisin väliajoin. Nykymuusikoista ei edes monista saa mitään discografiaa, sillä yhden hitin ihmeitä tulee entistä enemmän ja suosiosta on tullut enemmän kertakäyttökamaa kuin pitkällistä uraa.  Mutta koska olen 70-luvun lapsi, niin minä kuuntelen ja kaipaankin hyviä albumeita - ja jopa ostankin niitä muutaman vuodessa.

Ei puhuta - tekstataan, jooko?

Kommunikointi tuon teini-armeijan kanssa perustuu pääasiassa kirjalliseen viestintään. Aina toisinaan tuntuu, että enemmän mekin keskustelemme whatsapp-viestein kuin naamatusten. Sehän tarkoittaa sitä, että keskustelu sujuu suunnilleen näin:

Äiti: "Missä olet ja milloin tulet kotiin?"
Lapsi: "Zögell, 7"

Äiti: "Miten päivä on mennyt, onko kaikki ok?"
Lapsi: "Ok"

Äiti: "Hei, siusta ei ole kuulunut koko päivään mitään, olen tosi huolissani, olethan kunnossa?"
Lapsi: "Joo"

Jos sanat tässä maailmassa jotain maksaisivat tai niiden käytöstä kannettaisiin vero, niin ei nuo lapset ainakaan sanojen liikakäytön takia kaatuisi konkurssiin. Todellisuudessa tuo tekstari-kulttuuri on köyhdyttänyt lasten kieltä todella paljon, vaikka toisaalta se tekee kielestä uudenlaista, melko kekseliästä ja soveltavaa. Tänä päivänä käyttökieli muuttuu ja uudistuu koko ajan ja nopeutuvalla tahdilla. Sana, joka tänään on muodissa, on huomenna jo merkki todellisesta junttiudesta.

Kieltä köyhdyttää myös se, että iso osa lapsista ei juurikaan lue lehtiä saatikka sitten kirjoja. Luin äskettäin artikkelin, jonka mukaan lukevan nuoren sanavarasto koostuu jopa 70 000 sanasta, kun taas lapsen, joka ei lue, sanavarasto voi olla ainoastaan 15 000 sanaa (ja noissa ilmeisesti sanoiksi lasketaan sanat "öö", "joo", "hmm" sekä erilaiset kolmekirjaimiset lyhenteet, jotka vaihtuva viikottain - sekä tietenkin "vittu" ainakin seitsemän eri kertaa, koska sitä käytetään niin paljon ja eri yhteyksissä).

Itse asiassa tuo koko nuorison v-kulttuuri on mullistanut koko suomalaisen kieliopin - koskaan ennen ei sama sana ole voinut olla kaikkia mahdollisia  sanaluokkia aina substantiivista partikkeliin saakka.


Video on nuorten formaatti

Mutta eipä soimata suotta. Nuoret kommunikoivat ja hakevat tietoa omin keinoin. Nuorten formaatti on video. Tuollainen keskivertonuori voi viettää tavallisesta arkipäivästä 85% katsoen tabletin näytöltä erilaisia videoita, joita sinne ovat ladanneet samanlaiset tavis-teinit. Noissa videoissa ei ole meidän keski-ikäisten mielestä mitään järkevää sisältöä tai infoa, mutta kummasti ne vetävät puoleensa. Ja pikkuhiljaa aletaan myös ymmärtää, mikä mieletön markkinavoima noissa videoissa piilee. Jos mmiisas sanoo, että jokin tietty meikkivoide on paras ja just se oikee, niin kanavan kolmestasadastatuhannesta tilaajasta jokin prosentti tuosta vinkistä ottaa vaarin. Tuo kaikki on markkinamiehillä puhdasta rahaa.

Arvostan nuorissa sitä, että he tekevät itse ja seuraavat myös toisia itsetekeviä. Enää ei videoiden tarvitse olla amerikkalaisen kertakäyttökulttuurin tuote, vaan eniten seurataan videoita, joka on kuvattu omassa olohuoneessa. Samaa arvostan myös blogeissa. Nuoret (tai se lukeva 70t sanavaraston osaava osa siitä) lukee toisten nuorten blogeja ja arvostaa siis ei-niin-markkina-kulutus-höttöä. Ja se tarkoittaa, että nuorelle osaa parhaiten puhua ja välittää tietoa toinen nuori - ja omin kotikutoisin keinoin. Videoiden tekeminen ja lataaminen kaikkien nähtäväksi vaatii rohkeutta ja tiettyä itsekritiikittömyyttä. Halu tehdä jotain omaa voittaa pelon joutua arvostelun kohteeksi. Thumbs up!

Käyn itse säännöllisin väliajoin katsomassa, mitä videoita lapset katsovat - vieläkään se homman juju ei ole auennut. En todellakaan tajua, mikä niissä videoissa vetoaa tai miksi ihmeessä nuoriso niitä katsoo, mutta samapa tuo. Tuskin minunkaan vanhempani tajusivat, miksi huoneeni seinät oli täytetty kasarihevibändien julisteilla, joiden päähahmot näyttivät suunnilleen heroiinia piikittäviltä transuilta. 

Ajattomat teinit

Ajanhallinnassa teinit ovat täysin toivottomia. Jos annat teinille kellonajan, jolloin hänen tulisi olla jossain, niin todennäköisyys osumalle on pieni. Tämä ei tosin ole täysin teinien syy, sillä ympäristömme on rakennettu pitkälti siihen, että kellon tunteminen tai noudattaminen ei ole mikään edellytys pärjäämiselle. Televisiota ei tarvitse katsoa kellon kanssa, koska ohjelmat näkyvät portaaleissa läpi vuorokauden. Kaupat ja ostoskeskukset ovat auki aina ja ihmeiden taikamaailma eli internet on täysin ajaton ajankulutuspaikka. Miksi teini siis tarvitsisi kelloa?

Todennäköistä on se, että tulevaisuudessa myös työt ja koulut irrotetaan ajasta. Se tarkoittaa sitä, että opinnot ja työt tehdään virtuaaliympäristössä ilman mitään sidonnaisuutta paikkaan tai aikaan. Seuranta perustuu suoritusten arviointiin ja opiskelujen tulokseen, eikä enää siihen käytettyyn aikaan. Meille ehkä käsittämätöntä, mutta teineille luultavasti arkipäivää. Ajatelkaa, jos jonain päivänä koko ajan mittaminen onkin historiaa ja kaikki kellonajat hylätään tarpeettomana. Mitä silloin kirjoitetaan hautakiveen kuolinajaksi?

Maailma muuttuu ja meidän keski-ikäisten on vaan jotenkin tsempattava, että pysymme muutoksen perässä. Teinit voivat parhaimmillaan olla meille niitä parhaita opettajia siitä, mihin suuntaan tulevaisuus on menossa. Suhtautukaa teitä ympäröivään teinimaailmaan kuin Avara luonto-dokumenttiin - kun sille uhraa hieman aikaa ja keskittyy, niin varmasti oppii jotain uutta.

maanantai 21. marraskuuta 2016

Ajan musta aukko

Kello kilistää puolta yhtätoista ja oikeastaan kaikki järkevät jutut on tekemättä.  Kummasti on illan saanut kulumaan. Itse asiassa koko päivä on mennyt yhdessä hujauksessa. Ja vaikka aamulla ajattelit, että edessä on pitkääkin pidempi syysmaanantai, niin iltaan se pääsi valumaan kuin varkain. Kuulostaako tutulta?

Tai tämä - töissä ovestasi tulee sisään uusi kollega, jonka syntymävuosi on sama kuin se vuosi, jolloin pääsit ylioppilaaksi. Eikä ole montaakaan vuotta siitä, kun omat kollegasi sanoivat sinulle, että voisivat olla isiäsi tai äitejäsi. Silloin mietit, että kai tälle ikärasismille tulee joskus loppu ja jonain päivänä nuo kääkät on kärrätty kaatopaikalle. No tänä päivänä alan pikkuhiljaa lähestyä kääkkä-osastoa. Sen tietää siitä, kun aloitat joka kolmannen lauseesi sanoilla "muistan, kun...", "eikös ennen...", "en enää muistakaan" tai joku muu menneisyyteen ulottuvista fraaseista.

Tai kolmantena se, kun kahvipöydän jutut kääntyvät vuosien takaisiin työkavereihin, joista ei enää muisteta kuin lempinimet ja ne lempinimetkin ovat sellaisia, joita käytettiin Suomi-filmin lopputeksteissä.

Kaikki noista edellämainituista tarkoittavat sitä, että olen jossain vaiheessa kadottanut aikaa noin kymmenen vuotta. Se on se aikaväli, joka tarvitaan hyppyyn, jossa nuoruus hyvästellään ja seuraavassa asemakyltissä lukee "keski-ikä 5 km".

Vuorokauden kakskytneljä hoo

Koetan pitää vuorokauden rytmini mahdollisimman tasaisena. Menen nukkumaan noin yhdentoista aikaan ja herään kuuden maissa. Nukkumaan saatan mennä aikaisemminkin. Katson aika harvoin enää televisiota, joten jos luennassa ei ole mitään sellaista kirjaa, joka on pakko saada eteenpäin, annan periksi ja painun peiton alle. En kuitenkaan nuku tuota seitsemää tuntia. Koska keski-ikä, niin herään yleensä yöllä ja joskus saatan valvoa tunnin tai kaksi. Jos uni ei tule, hiivin sohvannurkkaan lukemaan tai kuuntelen podcasteja sängyssä. Viime yönäkin kuuntelin kello kolme, kun Tuija Pehkonen haastatteli Marja Hintikkaa. Valvominen lakkasi vituttamasta muutama vuosi sitten, kun tajusin, etten voi sille mitään. Tein itselleni zenit ja totesin, että jos ei nukuta, niin sitten on valvottava ja otettava tuosta ajasta kaikki irti.

Aamun herääminen taas johtuu perheen pienimmästä. Jostain syystä lapsella on tarvis nousta aikaisin ylös ja pitkällisten valintakokeiden jälkeen alokas isi on valittu parhaaksi leikkikaveriksi tuohon aikaan. Meille onkin muodostunut mielenkiintoinen rutiini koettaa leikkiä pikkuautoilla niin hiljaa, ettei kukaan muu herää.

Toisaalta, jos lapsi nukkuu pidempään, niin herään itse aamulla mielellään aikaisin. Keskimäärin aina tuntuu siltä, että pitkään nukuttu aamu on hukkaan heitettyä aikaa. Kun herää ajoissa, ehtii lukea lehden kunnolla, juoda ison kupin kahvia ja valmistautua päivään. Minusta kiireiset aamut, joissa lennossa haukataan pala leipää samalla, kun puetaan ja hypätään vartissa töihin, ovat aika ahdistavia. Tosin silloin, kun koetan saada kuskattua lapsen päiväkotiin ennen omaa töihinmenoa, johtaa aina tuohon vihaamaani minuuttipeliin. Tiedänkin, että jos meinaan olla kahdeksalta töissä, niin silloin kotoa on lähdettävä niin, että auton kello näyttä 7:37 (testattu idän ankarissa olosuhteissa). 

Töissä ei luuhita

Työlle annamme lähes jokainen arkisin sen kahdeksan tuntia. Olen koettanut pitää päiväni mahdollisimman lähellä tuota "kahdeksasta neljään"-rytmiä. Aina se ei onnistu, mutta kun tosissaan yrittää, niin edes useimiten onnistuu. Ja jos päivää on pidennettävä, niin mieluummin menen vähän aikaisemmin töihin kuin että jatkaisin päivää neljän jälkeen. Etenkin, kun perheessä on pieniä lapsia, niin elämän uhraaminen työlle on suunnilleen sama kuin kääntäisi selkänsä perheelle. Lapset ovat pieniä vain hetken ja niille on osattava antaa aikaa silloin, kun lapset sitä tarvitsevat. Teini-ikäisistä jo huomaa, ettei heitä niin paljoa kiinnosta, tulenko töistä neljältä vai viideltä. Toista on tuon kolmevuotiaan kanssa. Mikään ei vedä vertoja sille riemulle, kun tulen ovesta sisään ja eteisen toisestä päästä tulee juoksujalkaa pieni ihminen, jolla on ehtinyt päivän mittaan kasvaa jo ikävä (ja joka ei pelkää näyttää sitä). Se on niitä isyyden pieniä iloja, joita vastaan toki saa hieman kärsiäkin.

Lapsiperheen ilta on muutenkin melko lyhyt. Jos tulen töistä neljän aikaan, niin kello on viisi ennen kuin on syöty ja siitä on vain kolme tuntia kahdeksaan, jolloin on aloitettava iltahommat, jos luulee saavansa pienen nukkumaan yhdeksältä.

Ja tuo viiden ja kahdeksan väli pitää sisällään sen kaiken, mitä lapsiperheessä voi pitää - kotityöt, harkkakyyditykset, kuulumisten vaihdot sekä sen yleisen häsäämisen, joka näyttää ulospäin siltä kuin koko suomenkielinen Serranon perhe koettaisi setviä asioitaan yhtä aikaa.

Jos taas lasta ei saa nukkumaan jo yhdeksältä, niin tuo aika on pois niin sanotusta omasta ajasta. Se on se aika, jolloin esimerkiksi kirjoitan blogia ja suunnittelen, mitä kirjoittaisin tulevaisuudessa. Yhdeksän jälkeen on myös se aika, jolloin tehdään niitä juttuja, joita ei lapsen kanssa voi tehdä. Yksi niistä on laskujen maksu. Oletteko koskaan koettaneet maksaa laskuja samalla, kun kolmevuotias elohopea pyörii ympärillä, koettaa näppäillä tietokoneen jokaista näppäintä, esittää noin sata kysymystä, joihin täytyisi saada vastaus "noin niinku heti". Ja kun kyllästyy häiriköimään siinä koneen vieressä, lähtee joko jomman kumman sisaruksen luo haastamaan riitaa tai sitten tekemään pahojaan sellaiseen nurkkaukseen, jonne silmät eivät keittiönpöydän äärestä yllä.  

Lopputulos on joka tapauksessa se, että tekemäsi homma jää kesken ja juokset joko erotuomariksi sisarusten väliin tai korjaamaan aiheutettuja tuhoja ja estämään tulevia vesivahinkoja/sähköiskuja/puhaltamaan pipiä/torumaan rikosten jälkiseuraamuksena/korjaamaan rikkoontuneen esineen sirpaleita. Tai sitten vain ihmettelemään, missä se vahinko on tapahtunut, koska joka puolella on liian hiljaista. 

Huuda "HEP", jos kuulosti yhtään tutulta. Vai onko tämä hullunkurinen perhe meidän ikioma ominaisuus? 

lauantai 15. lokakuuta 2016

Mapennus

Kuulostaako tutulta?
"Maanantaiaamu ja saavut töihin pari minuuttia myöhässä, koska viikko ei meinaa tälläkään kertaa startata. Maanantait ovat kuin pakkasen paneman auton käyntiinsaattaminen niinä aamuina, kun yöllä on satanut varttimaili lunta ja sen jälkeen aura on käynyt viimeistelemässä Jumalan työn tekemällä kadunreunaan vallin, jota itse Knut Possekin kadehtisi.

Avaat koneen ja näet, että viikonloppu on tuottanut sotkun ihan omana itsenään. Alat kaivaa itseäsi ulos vanhojen sotkujen suosta ja huomaat, että ovesi takana kärsimättömien ihmisten jono kasvaa. Puhelin koettaa vaatia omaa huomiotaan kuin uhmaikäinen lapsi. Tuntuu kuin värinän voimakkuus kasvaisi ja lopulta luulet, että koko luuri pakahtuu kiukkuunsa..

Iltapäivällä huomaat, että maanantain oma tehtävälistasi ei ole lyhentynyt yhdelläkään ranskalaisella viivalla. Lopulta helpottaaksesi omaa mielipahaasi kirjoitat lappuun "käy kusella" ja viivaat sen yli, jotta tuntisit tehneesi edes jotain oikein.

Kun iltapäivän kongi kolahtaa neljään, muut painelevat kotiin, mutta sinä sen sijaan käärit hihasi ja alat tekemään niitä töitä, joita sinun piti tehdä jo kahdeksan aikaan. Syyllistyt samalla rikoksisa suurimpaan - varastat aikaa itseltäsi ja perheeltäsi."

Tämä kaikki johtaa mapennukseen

Mapennus on arkivihaa, jossa maanantaisin alamme juosta ajan perässä saamatta sitä koskaan kiinni. Toivomme, että perjantai koittaisi mahdolllisimman pian. Tämä kahdesta syystä - sen takia, että kuvittelemme saavamme perjantaina kahden päivän lepohetken, jossa lataudumme taas seuraava maraton-arkea varten. Toisaalta taas ajattelemme valheellisesti, että perjantaihin mennessä työt on tehty ja voimme hyvällä omallatunnolla vetäytyä viettämään sitä todellista elämää.

Pikkuhiljaa ajasta tulee vihollinen, jota vastaan taistellaan. Aikaa varastetaan sieltä, mistä saadaan ja sitä säästellään. Lopulta käy kuin mustassa pörssissä - ajan hinta nousee koko ajan ja alamme säästellä sitä parempia aikoja odottamaan. Onko tutun kuuloista lause "Sitten, kun...". Noissa kahdessa sanassa kerromme kuvittelemme meillä olevan pankki, johon olemme tallentaneet aikaa ja josta sitä voi nostaa joskus korkojen kera omaan käyttöön.

Mapennuksen kourissa tunnemme jatkuvaa toivottomuutta ja riittämättömyyden tunnetta siitä, että kykymme ja ajanhallintamme eivät yksinkertaisesti riitä kaikkiin niihin tehtäviin, joita ympäristö meidän olettaa tekevän.Toisessa kädessä meillä on lista niistä tehtävistä, jotka pitäisi suorittaa ja toisessa lista haaveista, joita haluaisimme toteuttaa. Seisomme kuin vaaka noiden kahden välissä ja pohdimme hiuksemme harmaiksi, kumpaa lapuista pitäisi totella.

Kuinka mapennus selätetään? 

Emme omista aikaa emmekä voi tallentaa sitä mihinkään. Kun kellonviisari heilahtaa, niin tuo kulunut sekunti on mennyt koskaan palaamatta. Lapsemme eivät tule koskaan saavuttamaan uudelleen sitä neljän vuoden ihanaa ikää, jossa heidän lapsuutensa saavuttaa lakipisteen ja alkaa muuttua kohti synkkää teiniyttä. Emme koskaan tule uudelleen parikymppisiksi interreilaajiksi. Jos tässä iässä heitän selkääni rinkan ja lähden matkustamaan junapelissä pitkin Eurooppaa, niin siitä seuraa todennäköisesti avioeron lisäksi kipeytynyt selkä ja paluu ambulanssilennolla kotiin. Jo pelkästään tämän ymmärtäminen auttaa siihen, että emme hukkaa aikaamme turhaan.

Seuraava askel on se, että erotamme ajan, joka kuuluu meille ja sen, joka kuuluu työnantajalle. Työsopimuksessa olemme sitoutuneet tekemään töitä täydellä teholla kuka minkäkin ajan ja tuo aika ei kuulu meille. Sen sijaan se aika, joka alkaa työpäivän jälkeen ei kuulu myöskään työnantajalle. Yhtä suuri rikos kuin tehdä omia asioitaan työnantajan ajalla, on se, että varastamme omaa aikaamme iltaisin työnantajan hyväksi.

Tähän voisikin toimiva ratkaisu olla se, että korvaus siitä ajasta, joka on varastettu perheeltä työnantajalle jaetaan koko perheen kesken. Siis ylityörahoista laitetaan osa perheen yhteiseen virkistyskassaan, josta sitä saa käyttää ainoastaan huvitteluun ja turhuuteen.


Itse olen ollut niin onnellisessa asemassa, että olen tehnyt viimeiset kymmenen vuotta töitä vapaalla työajalla. Se tarkoittaa sitä, että päätän sen, milloin tulen töihin ja miten työaikana jaan päivässä. Tuo kasvattaa vastuullisuutta siihen, että jälkeä myös syntyy ja siitä, että työnantaja todella saa sen, mistä maksaa. Tuskin edes osaisin nykyisin tehdä töitä orjuuttavan kellokortin kanssa.

Kun oma aika ja työnantajan aika on erotettu toisistaa, on aika tehdä työpäivästä tehokkaampi ja hallita sitä kahdeksan tunnin pätkää arjessa, joka usein haittaa loppuja kuuttatoista tuntia.

Priorisoi ja karkota työnkolaajat

Työtehtävistä kaikki eivät suinkaan ole yhtä tärkeitä. Samoin kaikkien tehtävien aikajänne ei ole sama. Yksinkertaisesti näin - tee ensin ne tehtävät, jotka ovat kiireisimpiä ja tärkeimpiä. Loput tehdään sitten, kun niille jää aikaa ja ne kassan pohjimmaiset hoitaa paras ystävämme - aika. Itse pidän töistä usein listaa, jossa on numeroituna ne tehtävät, jotka ovat kesken ja ne, joilla on todella kiire. Ja tuota listaa käytän ohjaamaan omaa työtäni ja samalla varmistamaan sitä, että muistaisin tehdä tärkeimmät työt varmasti loppuun.

Ja työelämässä pätee myös toinen sääntö - tee ne tehtävät, jotka tuleva omalta pomoltasi tai hänen pomoltaan - tai Jumalalta. Muiden antamilla tehtävillä surffataan sitten, kun niille jää aikaa. Etenkin asiantuntijatehtävissä tapaa ihmisiä, jotka miellään työntävät omia töitään juuri minun pöydälleni, koska a) eivät osaa tehdä töitään, b) haluavat helpottaa omaa työtaakkaansa tai c) kuvittelevat sinun istuvan joutavana oman työpöytäsi ääressä pasianssia pelaten odottaen sitä, että saat auttaa juuri häntä. Nämä ihmiset kolaavat töitään pöydällesi ja kohta huomaat, ettet enää näe niitä töitä, jotka ovat kriittisen tärkeitä. Ja jos kuvittelet voivasi auttaa kaikkia, niin pieleen menee.

Työelämään kuuluu tietty prosentti sosiaalisuutta ja sitä, että kaikki eivät kurttuotsaisena vain tuijota ruutuaan vaan vaihtavat välillä ajatuksia ja puhuvat muustakin kuin työstä. Kun työelämä muodostaa kolmanneksen ajankäytöstämme ja siten elämästämme, niin on selvää, että sen sisälle rakentuu myös oma sosiaalinen rinkinsä, jonka hoitaminen vaatii sitä, että työtkin unohdetaan joskus. On siis sopivassa määrin osattava elää työelämässä niin, että keskustellaan muustakin kuin työstä.

Mapennuksesta voi siis selvitä, kun tekee itselleen selväksi, mitä on tehtävä, milloin ja miksi. Arki voi olla ystävämme silloin kun me hallitsemme aikaa, eikä aika meitä. Työpäivän sisällä on tärkeintä tietää, mitä on pakko tehdä ja mitä ei sekä se, kenelle töitä tehdään ja mitä olemme lupautuneet työsopimuksessa tekemään.

PS. Olen joskus täälläkin saattanut seminegatiiviseen sävyyn puhua tubettaja Arttu Lindemanista. Eilen näin kaverin esiintymässä EVS-livessä ja hän teki todella vaikutuksen. Nuori mies, mutta erittäin mediavalmis ja sanarikas esiintyjä, joka pisti jopa Maria Veitolalle jauhot suuhun. Tuo pisti heti miettimään, kuinka hyvää koulua tuo videoiden tekeminen on media-alalle ja toisaalta kuinka suuri markkina tuolla tubessa vielä piilee.

PPS. Tätä kirjoittaessa kuuntelin Pauli Hanhiniemen uutta levyä "Pölyä, hiuksia ja risuja" - suosittelen ottamaan kuunteluun. Tykkään Hanhiniemen sanoituksista ja kynä on tälläkin kertaa ollut hyvässä terässä. Tekstit ovat oivaltavia ja vaihteeksi jopa positiivisen kuuloisia - unohtamatta sitä tiettyä kriittistä pilkettä maailmaan.