Olen viime aikoina kirjoittanut paljon perheasioista ja lapsiperheen arjesta. Hassua, koska se ei todellakaan ollut ajatus, kun tätä blogia aikoinaan suunnittelun. Mutta meillä lapsiperheellisillä aika, ajankäyttö ja arki pyörivät pitkälti lasten ympärillä, joten siinähän ne jutut paljon liikkuvat. En silti haluaisi profiloitua "lapsiperheen isä"-bloggaajaksi, vaan enemmänkin keski-ikäiseksi yksilöksi.
Puheistani huolimatta en ole mikään fanaattinen lapsiperheen pää tai äänitorvi. Ymmärrän oikein hyvin parisuhteita, joihin lapsia ei mahdu tai joihin niitä ei haluta. Elämäntapoja ja päämääriä on ihmisillä niin monenlaisia, että olisi väärin pakottaa tai toivoa ketään samaan muottiin, jossa itse kuivuu. Olen jopa tehnyt gradunkin vapaaehtoisesta lapsettomuudesta, joten jossain vaiheessa elämää tutkin tuota asiaa puolitosissani. Ja olen nuorempana elänyt parisuhteissa, joissa lapsia ei ole mukana ja joihin niitä ei ehkä olisi saanut mahtumaan.
Sitten itselleni kävi niin, että tuo isompi parivaljakko hiipi salaa elämääni vähän takaoven kautta ja lopulta sain myös itselleni yhden lopullisen parisuhteen. Lapsihan on vanhemmalle se parisuhde, joka ei kaadu mihinkään kriisiin ja joka jatkaa elämistään niin kauan kuin henki pihisee.
Ovatko lapset muuttaneet suhdettani elämään ja elämäntapaan, jota elän?
Yksiselitteisesti on ja ei ole. Edelleenkin ymmärrän, miksi jotkut eivät lapsia halua ja edelleen ymmärrän lapsettoman elämäntavan hyvät ja huonot puolet. Toisaalta taas on paljon asioita, joista en tiennyt mitään ennen kuin olin pidellyt käsissäni pientä vastasyntynyttä, joka oli täysin minusta riippuvainen. Sitä asiaa ei kenellekään opeta lapset, jotka eivät ole jollain tapaa omia (=lapset, joista pääset eroon jonkin ajan päästä). Sen sijaan vanhemmuuteen ei biologialla ole mitään merkitystä, vaan merkitystä on omalla asenteella. Ne vanhemmat, jotka panostavat lapsen ja aikuisen suhteeseen, pärjäävät siinä, olipa lapsi oma tai puolison oma tai adoptoitu. Kenenkään vanhemmuus ei ole arvotonta niin kauan kuin vanhempi itse sitä osaa ja haluaa arvostaa.
Itse olen koettanut suhtautua perheen kaikkiin lapsiin samalla pieteetillä. Välillä isäpuoleus on onnistunut hyvin, mutta on käyty kokeilemassa ojanpohjiakin ja opeteltu vähän vaikeimman kautta. Oma mielipiteeni kuitenkin on, että suhde kaikkiin kolmeen on kohtalaisen hyvässä tasapainossa ja jokainen lapsi kokee saavansa vähintään kohtuullista "palvelua".
En pidä lapsia itsestäänselvyytenä. Jokainen lapsi, jonka vanhemmat saavat - perinteisesti tai muuten - on arvokas itsenään. Ja itse suhtaudun lapsiin kuin kalleimpaan omaisuuteeni, joka on määräaikaisesti uskottu hoidettavakseni. Lapsien tehtävä on kasvaa turvallisessa ja henkistä kasvua ruokkivassa perheessä ja lopulta heistä on tarkoitus tulla veroja maksavia kansalaisia, jotka asuvat jossain muualla kuin kotona.
Samaa muuten ajattelen päiväkodista - se on kuin pankin tallelokero, jonne talletan kalleimman omaisuuteni päivän ajaksi, koska itse en voi olla tuota omaisuutta vahtimassa. Ja oletan, että siellä heitä hoidetaan samalla hartaudella kuin minä hoitaisin. (Todellisuudessa he suoriutuvat lastenhoidosta minua melko lailla paremmin ja joka iltapäivä, kun käyn lunastamassa talletukseni pois, kiitän mielessäni siitä, että nuo päiväkotien tädit ja sedät jaksavat tuota ipanalaumaa....)
Olisinko onneton, jos eläisin parisuhteessa, jossa ei olisi lapsia?
Tuskin olisin. Eläisin kovin erilaista elämää kuin nyt, mutta se ei olisi sen parempaa tai huonompaa - se olisi vain erilaista. Suurin ero tulisi ajankäytössä ja siinä, miten aikaa ja muita perheen resursseja jaetaan. Sen tiedän, että suhtautuisin lapsiin aivan eri lailla kuin nyt. Ennen omia lapsia olin kovin "en niin kiinnostunut lapsista". Siis en ole niitä tyyppejä, jotka juhlissa syövät vapaaehtoisesti lasten pöydässä, koska siellä on parhaat jutut ja saa sikailla. En myöskään ota kontaktia kovinkaan helposti vieraisiin lapsiin. Nyt viimeistään kun tuon oman pienen kanssa sosiaalinen piiri muotoutuu lapsellisten ympärille, niin olen huomannut muuttuvani lapsisallivammaksi. Ja ehkä lasten juttujen hienoutta ei ymmärrä ennen kuin niitä joutuu itse tulkkaamaan ja opettelemaan 24/7.
Sen voin kyllä tunnustaa, että paljon olisi itseltä jäänyt kokematta, jos ei elämään lapsia olisi koskaan tullut. Suurimmat ihmeet liittyvät lasten kasvuun ja kehitykseen. Ihmisen kasvun nopeuden ja tason kasvu on joka päivä hämmästyttävää. Ja siihen perustuu pitkälti myös vauva-ihmeisten kiehtovuus. Pieni ihminen kasvaa yhdessä vaiheessa niin hirvittävää vauhtia, että siinä tajuaa elämän ihmeen. Valitettavasti tuo vaihe korvautuu ensimmäisellä uhmavaiheella, joka hieman tuota ihanuutta saattaa rapauttaa.
Vanhemmat ja lapsettomat
Katson vieläkin karsaasti niihin leijonaemoiksi nimitettyihin
persooniin, joiden koko elämä kiertää lasten ympärillä ja joiden
maailmaan ei muuta mahdu kuin lapset, lapset ja lapset. Minusta on sairasta uhrata kaikki
oma lasten eteen ja antaa kaikesta omasta periksi sen takia, koska
lapset. Kenenkään aikuisen elämää ei voi korvata lasten elämällä eikä
kenenkään aikuisen omat tarpeet ole niin arvottomia, etteikö niitä
pitäisi pitää yllä myös silloin, kun elämässä on lapsia. Ei ole olemassa
sellaista "sitku"-elämää, jota aletaan elää heti sen jälkeen, kun
viimeinen lapsi luovuttaa avaimet pöydälle ja jättää
osoitteenmuutoskortin tiedoksi.
Toisaalta yhtä
karsaasti katson niitä vanhempia, jotka pitävät lasten saannin jälkeen
kiinni vain siitä omastaan. Vaikka perheessä on pieniä lapsia, niin
piinallisesti huolehditaan ensin omista menoista ja harrastuksista. Aikuisten aikataulut sanelevat täysin perheen ajankäytön ja lapset kulkevat
siinä sivussa - eivät muuten kulje. Tätä samaa rotua minusta edustavat myös ne perheet, joissa lapset kuuluvat kokonaan äidille tai isälle ja toinen osapuoli elää elämää kuin lapsia ei olisikaan. Ennuste noille parisuhteille on vähän kehno, koska jossain vaiheessa päälle iskee takapotku, jossa kotivanhempi ottaa omansa pois - usein sellaisten korkojen kera, joita nähtiin 80-luvun asuntolainoissa.
Kuten elämässä
yleensä, tässäkin hyvä tasapaino on enemmän kuin kullanarvoinen.
Aikuiset kaipaavat molemmat jotain henkireikää lapsiperheen pyörityksen
lisäksi ja toisaalta taas lapsen tarpeiden vähättely omien tarpeiden
alle on rikos lasta kohtaan. Lapsi ei ainakaan toistaiseksi ole mikään
kasvuautomaatti, joka kulkee sivussa. Pienenä lapset vaativat aikaa ja
se tarve vähenee iän myötä. Ja näin tulee suhtautua myös ajankäyttöön.
Kun saa katsoa oman pienen kasvua, niin alkaa ymmärtää hyvin niitä ihmisiä, jotka ovat lapsettomuudesta katkeria. Tuskin on kipeämpää vajetta kuin lapsenpuute sellaiselle ihmiselle, joka niitä aidosti haluaa. Sen vuoksi en pidäkään kovinkaan kummallisena sitä, että lapsettomuuden eriparisuus kaataa parisuhteita. Halu päästä lapsiperheellisten joukkoon on niin iso asia, ettei siitä voi antaa periksi - ei mies eikä nainen. Itse en tuota suurta kaikenkattavaa halua isäksi ole kokenut, suhtautumiseni on enemmänkin rationaalinen "käy kuin käy"-tyyppinen. Mutta isyys on asia, josta olen erittäin ylpeä. En kuitenkaan menisi markkinoimaan lasten hankkimista ihmiselle, jonka tiedän lapsettomaksi -jokainen tehköön omat valintansa näin isojen kysymysten äärellä.
Lapsellisilla kärsivät harrastukset ja parisuhde
Lasten saaminen on vanhempien parisuhteelle murhaa. Kun aikaa on vähän, niin se tarkoittaa valitettavasti sitä, että parisuhteen vaatimaa aikaa lykätään. Seksiä harrastetaan enää mielikuvissa ja pussailutuokioita näkee vain naistenlehtien sivuilla (ne, jotka niitä ehtivät lukemaan). Parisuhde ei pienten lasten perheissä pysykään hengissä muuten kuin tekohengittämällä. Sitä on vaalittava vaikka väkisin ja hampaat irvessä ja yhteisen peiton alle on mentävä kaikkina aikoina säännöllisin väliajoin. Mitään erikoisuuksia tuskin kannattaa haaveilla muutamaan vuoteen, mutta se pienikin fyysinen yhteys voi pelastaa kokonaisen parisuhteen. Kipinä, jonka annetaan sammua, ei helpolla enää roihua senkään jälkeen, kun lapset eivät yörauhaa häiritse, vaan vanhemmat ovat silloin jo keksineet omat rutiininsa, joihin toinen ei kuulu. Ja kuulen jo korvissani äänen "onko se seksi niin tärkeää" - on se. Perustelen sitä sillä, että se on ainoa asia, joka kuuluu parien kahdenkeskiseen elämään, jota ei voi korvata millään muulla. Ja jos tuo privaattipuoli puuttuu, niin se on kuin katkaisisit parisuhteen napanuoran ja päästäisit toisen karkuun. Seksi ja kaikenlainen fyysinen läheisyys on parisuhteen liima, joka pitää ihmiset yhdessä. Siitä kannattaa pitää kiinni, vaikka se välillä tuskaa tuottaakin.
Toinen mikä kärsii, ovat aikuisten jutut. Etenkin kotivanhempi kokee pienten lasten kanssa aikuispuhevajetta. Siis sitä, että ei enää kuule juttuja aikuisten maailmasta tai ylipäänsä kodin ulkopuolelta. Pientenkin lasten kanssa kannattaa pitää huolta siitä, että vanhemmat ehtivät jutella ja vaihtaa kuulumisia. Ja puhua nimenomaan jostain muusta kuin lapsista ja kodista ja perheestä ja ylipäänsä siitä kaikesta, mikä on niiden neljän seinän sisällä, joissa eletään.
Minua itseäni välillä ahdistaa se, ettei maailmaan mahdu muuta juteltavaa kuin lapset ja niiden asiat. Haluaisin keskustella jostain, mikä on vähän aikuismaisempaa, mutta toisen suusta tulee ainoasaan lauseita, jotka alkavat lapsipohjaisella aiheella. Toisaalta sen ymmärtää, että ajatusmaailmasta ison osan haukkaavat lapset, mutta eikö olisi muutakin?
Harrastuksista ja omasta ajasta luistaminen on täysin oma mokani, mutta niin vaan on päässyt käymään. Tuossa onkin minulle parantamisen paikka. Kaipaisin enemmän omaa aikaa tai aikaa harrastaa ja liikkua. Olen onnellinen, että vaimoni on löytänyt itselleen harrastuksen ja hänestä näkee, että aika pari kertaa viikossa "ulkomaailmassa" tekee hyvää. Toivottavasti itse menen pian perässä.
Lapselliset ja lapsettomat elävät kovin erilaista elämää. Kumpikaan ei kuitenkaan ole toistaan parempi, vaan parasta aina on se, että ihminen itse allekirjoittaa omat valintansa. Ja parisuhteet eivät lapsiperheissä elä itsestään, vaan vaativat kovaa työtä, jos ne meinataan kannatella yli pahimpien ruuhkavuosien. Jossain vaiheessa pienet lapset ovat isoja lapsia ja jossain vaiheessa avainkaapissa roikkuvat ne kaikki avainkaulanauhat, jotka tällä hetkellä vievät lapsiperheiden arjesta leijonanosan.
Tämä on blogi keski-ikäisestä ihmislapsesta, joka on selviytynyt tähän asti ilman käyttöohjetta. Täällä kerron perheestä, työstä, vanhenemisesta, yhteiskunnasta ja elämästä –kaikissa harmaan sävyissä. Ra(s)kas Keski-ikä on julkinen päiväkirja, henkilökohtainen terapiahuone ja paikka, jossa voin olla väärässäkin, kunhan olen vakuuttava. Elämä ei ole kiiltokuvaa. Tänne kirjoitan niin kuin koen, näen ja joskus täysin väärin ymmärrän. Elämästä saa tekemällä hyvän. Tai ainakin hyvän tarinan.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ajakäyttö. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ajakäyttö. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 22. tammikuuta 2017
lauantai 15. lokakuuta 2016
Mapennus
Kuulostaako tutulta?
"Maanantaiaamu ja saavut töihin pari minuuttia myöhässä, koska viikko ei meinaa tälläkään kertaa startata. Maanantait ovat kuin pakkasen paneman auton käyntiinsaattaminen niinä aamuina, kun yöllä on satanut varttimaili lunta ja sen jälkeen aura on käynyt viimeistelemässä Jumalan työn tekemällä kadunreunaan vallin, jota itse Knut Possekin kadehtisi.
Avaat koneen ja näet, että viikonloppu on tuottanut sotkun ihan omana itsenään. Alat kaivaa itseäsi ulos vanhojen sotkujen suosta ja huomaat, että ovesi takana kärsimättömien ihmisten jono kasvaa. Puhelin koettaa vaatia omaa huomiotaan kuin uhmaikäinen lapsi. Tuntuu kuin värinän voimakkuus kasvaisi ja lopulta luulet, että koko luuri pakahtuu kiukkuunsa..
Iltapäivällä huomaat, että maanantain oma tehtävälistasi ei ole lyhentynyt yhdelläkään ranskalaisella viivalla. Lopulta helpottaaksesi omaa mielipahaasi kirjoitat lappuun "käy kusella" ja viivaat sen yli, jotta tuntisit tehneesi edes jotain oikein.
Kun iltapäivän kongi kolahtaa neljään, muut painelevat kotiin, mutta sinä sen sijaan käärit hihasi ja alat tekemään niitä töitä, joita sinun piti tehdä jo kahdeksan aikaan. Syyllistyt samalla rikoksisa suurimpaan - varastat aikaa itseltäsi ja perheeltäsi."
Tämä kaikki johtaa mapennukseen
Mapennus on arkivihaa, jossa maanantaisin alamme juosta ajan perässä saamatta sitä koskaan kiinni. Toivomme, että perjantai koittaisi mahdolllisimman pian. Tämä kahdesta syystä - sen takia, että kuvittelemme saavamme perjantaina kahden päivän lepohetken, jossa lataudumme taas seuraava maraton-arkea varten. Toisaalta taas ajattelemme valheellisesti, että perjantaihin mennessä työt on tehty ja voimme hyvällä omallatunnolla vetäytyä viettämään sitä todellista elämää.
Pikkuhiljaa ajasta tulee vihollinen, jota vastaan taistellaan. Aikaa varastetaan sieltä, mistä saadaan ja sitä säästellään. Lopulta käy kuin mustassa pörssissä - ajan hinta nousee koko ajan ja alamme säästellä sitä parempia aikoja odottamaan. Onko tutun kuuloista lause "Sitten, kun...". Noissa kahdessa sanassa kerromme kuvittelemme meillä olevan pankki, johon olemme tallentaneet aikaa ja josta sitä voi nostaa joskus korkojen kera omaan käyttöön.
Mapennuksen kourissa tunnemme jatkuvaa toivottomuutta ja riittämättömyyden tunnetta siitä, että kykymme ja ajanhallintamme eivät yksinkertaisesti riitä kaikkiin niihin tehtäviin, joita ympäristö meidän olettaa tekevän.Toisessa kädessä meillä on lista niistä tehtävistä, jotka pitäisi suorittaa ja toisessa lista haaveista, joita haluaisimme toteuttaa. Seisomme kuin vaaka noiden kahden välissä ja pohdimme hiuksemme harmaiksi, kumpaa lapuista pitäisi totella.
Kuinka mapennus selätetään?
Emme omista aikaa emmekä voi tallentaa sitä mihinkään. Kun kellonviisari heilahtaa, niin tuo kulunut sekunti on mennyt koskaan palaamatta. Lapsemme eivät tule koskaan saavuttamaan uudelleen sitä neljän vuoden ihanaa ikää, jossa heidän lapsuutensa saavuttaa lakipisteen ja alkaa muuttua kohti synkkää teiniyttä. Emme koskaan tule uudelleen parikymppisiksi interreilaajiksi. Jos tässä iässä heitän selkääni rinkan ja lähden matkustamaan junapelissä pitkin Eurooppaa, niin siitä seuraa todennäköisesti avioeron lisäksi kipeytynyt selkä ja paluu ambulanssilennolla kotiin. Jo pelkästään tämän ymmärtäminen auttaa siihen, että emme hukkaa aikaamme turhaan.
Seuraava askel on se, että erotamme ajan, joka kuuluu meille ja sen, joka kuuluu työnantajalle. Työsopimuksessa olemme sitoutuneet tekemään töitä täydellä teholla kuka minkäkin ajan ja tuo aika ei kuulu meille. Sen sijaan se aika, joka alkaa työpäivän jälkeen ei kuulu myöskään työnantajalle. Yhtä suuri rikos kuin tehdä omia asioitaan työnantajan ajalla, on se, että varastamme omaa aikaamme iltaisin työnantajan hyväksi.
Tähän voisikin toimiva ratkaisu olla se, että korvaus siitä ajasta, joka on varastettu perheeltä työnantajalle jaetaan koko perheen kesken. Siis ylityörahoista laitetaan osa perheen yhteiseen virkistyskassaan, josta sitä saa käyttää ainoastaan huvitteluun ja turhuuteen.
Itse olen ollut niin onnellisessa asemassa, että olen tehnyt viimeiset kymmenen vuotta töitä vapaalla työajalla. Se tarkoittaa sitä, että päätän sen, milloin tulen töihin ja miten työaikana jaan päivässä. Tuo kasvattaa vastuullisuutta siihen, että jälkeä myös syntyy ja siitä, että työnantaja todella saa sen, mistä maksaa. Tuskin edes osaisin nykyisin tehdä töitä orjuuttavan kellokortin kanssa.
Kun oma aika ja työnantajan aika on erotettu toisistaa, on aika tehdä työpäivästä tehokkaampi ja hallita sitä kahdeksan tunnin pätkää arjessa, joka usein haittaa loppuja kuuttatoista tuntia.
Priorisoi ja karkota työnkolaajat
Työtehtävistä kaikki eivät suinkaan ole yhtä tärkeitä. Samoin kaikkien tehtävien aikajänne ei ole sama. Yksinkertaisesti näin - tee ensin ne tehtävät, jotka ovat kiireisimpiä ja tärkeimpiä. Loput tehdään sitten, kun niille jää aikaa ja ne kassan pohjimmaiset hoitaa paras ystävämme - aika. Itse pidän töistä usein listaa, jossa on numeroituna ne tehtävät, jotka ovat kesken ja ne, joilla on todella kiire. Ja tuota listaa käytän ohjaamaan omaa työtäni ja samalla varmistamaan sitä, että muistaisin tehdä tärkeimmät työt varmasti loppuun.
Ja työelämässä pätee myös toinen sääntö - tee ne tehtävät, jotka tuleva omalta pomoltasi tai hänen pomoltaan - tai Jumalalta. Muiden antamilla tehtävillä surffataan sitten, kun niille jää aikaa. Etenkin asiantuntijatehtävissä tapaa ihmisiä, jotka miellään työntävät omia töitään juuri minun pöydälleni, koska a) eivät osaa tehdä töitään, b) haluavat helpottaa omaa työtaakkaansa tai c) kuvittelevat sinun istuvan joutavana oman työpöytäsi ääressä pasianssia pelaten odottaen sitä, että saat auttaa juuri häntä. Nämä ihmiset kolaavat töitään pöydällesi ja kohta huomaat, ettet enää näe niitä töitä, jotka ovat kriittisen tärkeitä. Ja jos kuvittelet voivasi auttaa kaikkia, niin pieleen menee.
Työelämään kuuluu tietty prosentti sosiaalisuutta ja sitä, että kaikki eivät kurttuotsaisena vain tuijota ruutuaan vaan vaihtavat välillä ajatuksia ja puhuvat muustakin kuin työstä. Kun työelämä muodostaa kolmanneksen ajankäytöstämme ja siten elämästämme, niin on selvää, että sen sisälle rakentuu myös oma sosiaalinen rinkinsä, jonka hoitaminen vaatii sitä, että työtkin unohdetaan joskus. On siis sopivassa määrin osattava elää työelämässä niin, että keskustellaan muustakin kuin työstä.
Mapennuksesta voi siis selvitä, kun tekee itselleen selväksi, mitä on tehtävä, milloin ja miksi. Arki voi olla ystävämme silloin kun me hallitsemme aikaa, eikä aika meitä. Työpäivän sisällä on tärkeintä tietää, mitä on pakko tehdä ja mitä ei sekä se, kenelle töitä tehdään ja mitä olemme lupautuneet työsopimuksessa tekemään.
PS. Olen joskus täälläkin saattanut seminegatiiviseen sävyyn puhua tubettaja Arttu Lindemanista. Eilen näin kaverin esiintymässä EVS-livessä ja hän teki todella vaikutuksen. Nuori mies, mutta erittäin mediavalmis ja sanarikas esiintyjä, joka pisti jopa Maria Veitolalle jauhot suuhun. Tuo pisti heti miettimään, kuinka hyvää koulua tuo videoiden tekeminen on media-alalle ja toisaalta kuinka suuri markkina tuolla tubessa vielä piilee.
PPS. Tätä kirjoittaessa kuuntelin Pauli Hanhiniemen uutta levyä "Pölyä, hiuksia ja risuja" - suosittelen ottamaan kuunteluun. Tykkään Hanhiniemen sanoituksista ja kynä on tälläkin kertaa ollut hyvässä terässä. Tekstit ovat oivaltavia ja vaihteeksi jopa positiivisen kuuloisia - unohtamatta sitä tiettyä kriittistä pilkettä maailmaan.
"Maanantaiaamu ja saavut töihin pari minuuttia myöhässä, koska viikko ei meinaa tälläkään kertaa startata. Maanantait ovat kuin pakkasen paneman auton käyntiinsaattaminen niinä aamuina, kun yöllä on satanut varttimaili lunta ja sen jälkeen aura on käynyt viimeistelemässä Jumalan työn tekemällä kadunreunaan vallin, jota itse Knut Possekin kadehtisi.
Avaat koneen ja näet, että viikonloppu on tuottanut sotkun ihan omana itsenään. Alat kaivaa itseäsi ulos vanhojen sotkujen suosta ja huomaat, että ovesi takana kärsimättömien ihmisten jono kasvaa. Puhelin koettaa vaatia omaa huomiotaan kuin uhmaikäinen lapsi. Tuntuu kuin värinän voimakkuus kasvaisi ja lopulta luulet, että koko luuri pakahtuu kiukkuunsa..
Iltapäivällä huomaat, että maanantain oma tehtävälistasi ei ole lyhentynyt yhdelläkään ranskalaisella viivalla. Lopulta helpottaaksesi omaa mielipahaasi kirjoitat lappuun "käy kusella" ja viivaat sen yli, jotta tuntisit tehneesi edes jotain oikein.
Kun iltapäivän kongi kolahtaa neljään, muut painelevat kotiin, mutta sinä sen sijaan käärit hihasi ja alat tekemään niitä töitä, joita sinun piti tehdä jo kahdeksan aikaan. Syyllistyt samalla rikoksisa suurimpaan - varastat aikaa itseltäsi ja perheeltäsi."
Tämä kaikki johtaa mapennukseen
Mapennus on arkivihaa, jossa maanantaisin alamme juosta ajan perässä saamatta sitä koskaan kiinni. Toivomme, että perjantai koittaisi mahdolllisimman pian. Tämä kahdesta syystä - sen takia, että kuvittelemme saavamme perjantaina kahden päivän lepohetken, jossa lataudumme taas seuraava maraton-arkea varten. Toisaalta taas ajattelemme valheellisesti, että perjantaihin mennessä työt on tehty ja voimme hyvällä omallatunnolla vetäytyä viettämään sitä todellista elämää.
Pikkuhiljaa ajasta tulee vihollinen, jota vastaan taistellaan. Aikaa varastetaan sieltä, mistä saadaan ja sitä säästellään. Lopulta käy kuin mustassa pörssissä - ajan hinta nousee koko ajan ja alamme säästellä sitä parempia aikoja odottamaan. Onko tutun kuuloista lause "Sitten, kun...". Noissa kahdessa sanassa kerromme kuvittelemme meillä olevan pankki, johon olemme tallentaneet aikaa ja josta sitä voi nostaa joskus korkojen kera omaan käyttöön.
Mapennuksen kourissa tunnemme jatkuvaa toivottomuutta ja riittämättömyyden tunnetta siitä, että kykymme ja ajanhallintamme eivät yksinkertaisesti riitä kaikkiin niihin tehtäviin, joita ympäristö meidän olettaa tekevän.Toisessa kädessä meillä on lista niistä tehtävistä, jotka pitäisi suorittaa ja toisessa lista haaveista, joita haluaisimme toteuttaa. Seisomme kuin vaaka noiden kahden välissä ja pohdimme hiuksemme harmaiksi, kumpaa lapuista pitäisi totella.
Kuinka mapennus selätetään?
Emme omista aikaa emmekä voi tallentaa sitä mihinkään. Kun kellonviisari heilahtaa, niin tuo kulunut sekunti on mennyt koskaan palaamatta. Lapsemme eivät tule koskaan saavuttamaan uudelleen sitä neljän vuoden ihanaa ikää, jossa heidän lapsuutensa saavuttaa lakipisteen ja alkaa muuttua kohti synkkää teiniyttä. Emme koskaan tule uudelleen parikymppisiksi interreilaajiksi. Jos tässä iässä heitän selkääni rinkan ja lähden matkustamaan junapelissä pitkin Eurooppaa, niin siitä seuraa todennäköisesti avioeron lisäksi kipeytynyt selkä ja paluu ambulanssilennolla kotiin. Jo pelkästään tämän ymmärtäminen auttaa siihen, että emme hukkaa aikaamme turhaan.
Seuraava askel on se, että erotamme ajan, joka kuuluu meille ja sen, joka kuuluu työnantajalle. Työsopimuksessa olemme sitoutuneet tekemään töitä täydellä teholla kuka minkäkin ajan ja tuo aika ei kuulu meille. Sen sijaan se aika, joka alkaa työpäivän jälkeen ei kuulu myöskään työnantajalle. Yhtä suuri rikos kuin tehdä omia asioitaan työnantajan ajalla, on se, että varastamme omaa aikaamme iltaisin työnantajan hyväksi.
Tähän voisikin toimiva ratkaisu olla se, että korvaus siitä ajasta, joka on varastettu perheeltä työnantajalle jaetaan koko perheen kesken. Siis ylityörahoista laitetaan osa perheen yhteiseen virkistyskassaan, josta sitä saa käyttää ainoastaan huvitteluun ja turhuuteen.
Itse olen ollut niin onnellisessa asemassa, että olen tehnyt viimeiset kymmenen vuotta töitä vapaalla työajalla. Se tarkoittaa sitä, että päätän sen, milloin tulen töihin ja miten työaikana jaan päivässä. Tuo kasvattaa vastuullisuutta siihen, että jälkeä myös syntyy ja siitä, että työnantaja todella saa sen, mistä maksaa. Tuskin edes osaisin nykyisin tehdä töitä orjuuttavan kellokortin kanssa.
Kun oma aika ja työnantajan aika on erotettu toisistaa, on aika tehdä työpäivästä tehokkaampi ja hallita sitä kahdeksan tunnin pätkää arjessa, joka usein haittaa loppuja kuuttatoista tuntia.
Priorisoi ja karkota työnkolaajat
Työtehtävistä kaikki eivät suinkaan ole yhtä tärkeitä. Samoin kaikkien tehtävien aikajänne ei ole sama. Yksinkertaisesti näin - tee ensin ne tehtävät, jotka ovat kiireisimpiä ja tärkeimpiä. Loput tehdään sitten, kun niille jää aikaa ja ne kassan pohjimmaiset hoitaa paras ystävämme - aika. Itse pidän töistä usein listaa, jossa on numeroituna ne tehtävät, jotka ovat kesken ja ne, joilla on todella kiire. Ja tuota listaa käytän ohjaamaan omaa työtäni ja samalla varmistamaan sitä, että muistaisin tehdä tärkeimmät työt varmasti loppuun.
Ja työelämässä pätee myös toinen sääntö - tee ne tehtävät, jotka tuleva omalta pomoltasi tai hänen pomoltaan - tai Jumalalta. Muiden antamilla tehtävillä surffataan sitten, kun niille jää aikaa. Etenkin asiantuntijatehtävissä tapaa ihmisiä, jotka miellään työntävät omia töitään juuri minun pöydälleni, koska a) eivät osaa tehdä töitään, b) haluavat helpottaa omaa työtaakkaansa tai c) kuvittelevat sinun istuvan joutavana oman työpöytäsi ääressä pasianssia pelaten odottaen sitä, että saat auttaa juuri häntä. Nämä ihmiset kolaavat töitään pöydällesi ja kohta huomaat, ettet enää näe niitä töitä, jotka ovat kriittisen tärkeitä. Ja jos kuvittelet voivasi auttaa kaikkia, niin pieleen menee.
Työelämään kuuluu tietty prosentti sosiaalisuutta ja sitä, että kaikki eivät kurttuotsaisena vain tuijota ruutuaan vaan vaihtavat välillä ajatuksia ja puhuvat muustakin kuin työstä. Kun työelämä muodostaa kolmanneksen ajankäytöstämme ja siten elämästämme, niin on selvää, että sen sisälle rakentuu myös oma sosiaalinen rinkinsä, jonka hoitaminen vaatii sitä, että työtkin unohdetaan joskus. On siis sopivassa määrin osattava elää työelämässä niin, että keskustellaan muustakin kuin työstä.
Mapennuksesta voi siis selvitä, kun tekee itselleen selväksi, mitä on tehtävä, milloin ja miksi. Arki voi olla ystävämme silloin kun me hallitsemme aikaa, eikä aika meitä. Työpäivän sisällä on tärkeintä tietää, mitä on pakko tehdä ja mitä ei sekä se, kenelle töitä tehdään ja mitä olemme lupautuneet työsopimuksessa tekemään.
PS. Olen joskus täälläkin saattanut seminegatiiviseen sävyyn puhua tubettaja Arttu Lindemanista. Eilen näin kaverin esiintymässä EVS-livessä ja hän teki todella vaikutuksen. Nuori mies, mutta erittäin mediavalmis ja sanarikas esiintyjä, joka pisti jopa Maria Veitolalle jauhot suuhun. Tuo pisti heti miettimään, kuinka hyvää koulua tuo videoiden tekeminen on media-alalle ja toisaalta kuinka suuri markkina tuolla tubessa vielä piilee.
PPS. Tätä kirjoittaessa kuuntelin Pauli Hanhiniemen uutta levyä "Pölyä, hiuksia ja risuja" - suosittelen ottamaan kuunteluun. Tykkään Hanhiniemen sanoituksista ja kynä on tälläkin kertaa ollut hyvässä terässä. Tekstit ovat oivaltavia ja vaihteeksi jopa positiivisen kuuloisia - unohtamatta sitä tiettyä kriittistä pilkettä maailmaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
