Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste lapsiperheet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lapsiperheet. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Lapset taloudellisena valintana

 


Törmäsin männä viikolla LinkedIn:ssä keskusteluun, joka koski sitä, kuinka kalliita lapset ovat. Keskustelu oli lähtenyt siitä, kun joku äiti kertoi avoimesti, että lapsenteko vei perheen talouden melkoiseen alamäkeen ja oli Luojan lykky, että tililtä löytyi säästöjä sen verran, että jokaiselle löytyy leipää pöytään ja vaatetta päälle.

Jonkun mielihän se tällaisesta pahoittui - ei lapsia saa sanoa kalliiksi - muuten kuin hellittelymielessä. Virallisissa keskusteluissa lapset elävät pelkällä pyhällä hengellä ja syövätkin vain peukaloaan. Ja kun oikein tarkkaan mietitään, niin lapsethan ovat varsinaisia tulonlähteitä - kait olette kuulleet lapsilisistä ja muista perheille tarkoitetuista kannustimista. Hulluhan se on, joka ei kotihoidontuelle jää, kun äitiysloma loppuu. Miettikää nyt - ilmaista rahaa siitä, että olet lapsen kanssa kotona!
V-M-P (Ei Varamiespalvelu, vaan se toinen - nuoriso ainakin tietää)

Tällaisena kyynisenä keski-ikäisenä ja vanhemmuutta riittävän mailimäärän nähneenä voin kertoa karun totuuden. Tämä tulee ihan selkäytimestä ja kokemuksen kautta. Toivottavasti joku pahoittaa tästäkin mielensä, mutta vielä enemmän toivon, että tästä herää keskustelua siitä, mitkä ne lapsenteon motiivit kenellekin ovat ja toisaalta siitä, miten vanhemmuutta tulisi tukea, jotta täällä pohjolan pakastimessa ei kuole sukupuuttoon muut kuin korkeintaan soukkasulkukotilot.

 

Järki vs. tunteet

 

Suomalainen lapsi maksaa ikävälillä 0-18 vuotta suunnilleen saman verran kuin keskivertokokoinen omakotitalo - Lappeenrannassa, ei Uimaharjussa. Voidaan helposti puhua siis pitkän aikavälin investoinnista. Tämä tarkoittaa, että lapsia tekevillä on syytä olla joutavaa tauhnaa taskussa tai sitten valmiutta säästää "jostain muusta" tuo summa. Koska valitettavasti lapsi on perheelle resurssi, jota a) ei voi palauttaa, kun kyllästyy tai b) ei voi jättää vaille perustarpeita, kuten ruokaa, vaatteita ja rakkautta. Ja lapsi ei myöskään tullessaan vähennä automaattisesti muita menoja. Aikuisten ruuat maksavat saman verran, eikä asuntolainastakaan saa juuri huojennusta, vaikka taloudessa olisi yksi puhekyvytön lisää.

Valitettavan usein näkee vanhempia, joille lapsen kalleus tulee ihan oikeasti yllätyksenä. Onkin todella yllätyksellistä, että kun perheeseen syntyy elävä ihminen, niin se syö, kakkii ja pukeutuu. Vauvat ovat todella ihania - mutta ihanuudella on myös hintalappu.
Jokainen toki eläköön tavallaan, mutta baari-illan jälkeen on kovin moraalitonta tulla naukumaan sitä, kuinka pienet ne yhteiskunnan maksamat lapsilistä lopulta ovat. Eivät riitä edes kunnon ralliin paikallisessa.

Yhtä usein näkee myös vanhempia, jotka eivät ole valmiita yhtään tinkimään omista resursseistaan lapsen eduksi. Entinen elintaso on pystyttävä pitämään, puhuttiinpa sitten rahasta tai ajasta. Kun viihteelle on päästävä, niin viihteelle on päästävä. Jokainen toki eläköön tavallaan, mutta baari-illan jälkeen on kovin moraalitonta tulla naukumaan sitä, kuinka pienet ne yhteiskunnan maksamat lapsilistä lopulta ovat. Eivät riitä edes kunnon ralliin paikallisessa.

Lapset eivät koskaan ole pelkästään järkitason valinta. Jos olisivat, niin synnytyssaleja suljettaisiin vielä nykyistä enemmän. Lapsenteossa ei ole perheen talouden kannalta mitään järkeä. Ja jos mietitään kaikkia käytettävissä olevia resursseja, niin lapset menevät samaan kategoriaan kaikkien muiden harrastusten kanssa - eli ei mitään järkeä, mutta mielettömästi hupia.

Lapset ovat mieletön bisnes

 

Lapsia voi kasvattaa monella tapaa. Voit ostaa kaiken lapsen tarvitseman romun ja kilkkeen uutena ja ostaa kaiken mitä kaupasta irtoaa. Ja voin sanoa, että kaupasta löydät lapselle kaiken, mitä et voinut kuvitellakaan aina konttauskypärästä kuolalappuun saakka. Ja jos lastentarvikeliikkeen myyjältä kysyt, niin jokainen noista turhakkeista on tarpeellinen - tai oikeastaan välttämätön.

Toisaalta taas voit hankkia vain sen, mikä on todella pakollista ja noista pakollisistakin ison osan käytettynä ja kierrätettynä. Jo pelkät lastenvaunut maksavat uutena jotain 500-2000 euron välillä. Mutta hyviä käytettyjä - yhden lapsen käytöstä tulevia vaunuja saa jo 150 eurolla. Noiden hintalappujen välillä on minusta isohko ero. Ja sama pätee lähes kaikkeen. Vauva-aika on lapselle loppujen lopuksi kovin lyhyt aika ja vauvuus on lapsella se vaihe, kun mitään ei mene rikki - eli kertaalleen käytetyt vaunut/istuimet/syöttötuolit/vaatteet ovat yleensä priimakuntoista.
Kolmen lapsen jäljiltä on vaatehuoneessa ja vintillä vaatetta, kenkää ja muuta päällepuettavaa jäänyt lojumaan ja kun tuttavaperheissä ei pieniä juuri ole, niin vaikeaa niitä on prosessoida eteenpäin.

Kierrätys on ollut meille aivan elinehto. Ystäväperheiden lapsilta on jäänyt vähän käytettyä ja erittäin siistiä vaatetta, jolla olemme tuota pienintä pukeneet erittäin mielellään. Loppujen lopuksi uutta on tarvinnut ostaa melkoisen vähän.

Meillä ongelma on kaiken vaatetavaran saaminen eteenpäin. Kolmen lapsen jäljiltä on vaatehuoneessa ja vintillä vaatetta, kenkää ja muuta päällepuettavaa jäänyt lojumaan. Ja kun tuttavaperheissä ei pieniä juuri ole, niin vaikeaa niitä on prosessoida jatkokäyttöön. Olemme koettaneet myydä vaatteita kirpparillakin, mutta kierto on valitettavasti niin hidasta, että hommasta tulee enemmän takkiin kuin voittoa. Paras tapa päästä vaatteista eroon on lahjoitus ja kierrätys.

Vaikein hävitettävä ovat kengät. Ne kun tuppaavat kulumaan ja kukaan ei kuluneen näköistä lenkkaria itselleen halua. Arvatkaa vaan, monetko lintttaan astutut lenkkarit meidän vintiltä löytyy?
Parhaiten kiertävät urheiluvälineet. Sukset ja luistimet ovat joka syksy kovaa valuuttaa ja kun vitosella myy, niin samalla vitosella saa seuraavaa kokoa olevat välineet, joilla pakolliset koulun urheilutunnit pärjää. Sama pätee esimerkiksi polkupyöriin - ehjät ja hyväkuntoiset saa varmasti kiertämään. Kiertotaloudessa voittavat kaikki - kenellekään ei kerry kaapintäytettä ja toisaalta taas emme tuhlaa joutavan takia luonnonresurssejakaan.

 

Aika ja raha


Se resurssi, jota meillä jokaisella on taskussa ilmaiseksi, on kaikkein arvokkain - aika. Aikaa pystymme antamaan lapsille, olivatpa taskumme kuinka tyhjät tahansa. Tykkään lukea tarinoita, joissa on tietoisesti otettu pientä taloudellista riskiä siinä, että on jääty lapsen kanssa kotiin pidemmäksi aikaa kuin pakollinen vanhempainvapaa.

Tämänkin olen itse oppinut kantapään kautta. Lapset ovat pieniä vain häviävän hetken. Ja se hetki ei tule takaisin, vaikka kuinka kaihoisasti tuijottelet vanhoja valokuvia, joissa potalla istuu hymyilevä lapsi. Se hetki ei tule takaisin edes lastenlasten kautta, jos sellaisia joskus ilmestyy oven taakse. Ne hetket ovat - PUF - menneitä.

Hänen raivonsa on pohjatonta, mutta oma harmituksesi sulaa pois sillä hetkellä, kun pienet kädet kietoutuvat kaulaasi ja anteeksipyyntö tulee lapselta ihan sieltä sydämenjuuresta.
Lapsen jokainen vaihe tuo elämään omat mausteensa. Vauvoina kehitys on nähtävissä päivittäin ja ihmettelet sitä, kuinka pienestä ihmistaimesta alkaa hahmottua taapero. Totta kai aika on raskasta, mutta jälkeenpäin sitä kuitenkin muistelee aika ilolla.

Taaperona taas lapset ovat ihan parasta seuraa. Maailman kyynisyys ei ole pakottanut lapsia vielä mihinkään muottiin. Nelivuotias lapsi on aidoin ihminen, jonka koskaan tulet tuntemaan. Häntä eivät asiat hävetä, mutta hän osaa iloita pienistä jutuista, eikä epäröi kertoa siitä. Hänen raivonsa on pohjatonta, mutta oma harmituksesi sulaa pois sillä hetkellä, kun pienet kädet kietoutuvat kaulaasi ja anteeksipyyntö tulee lapselta ihan sieltä sydämenjuuresta.

Teinit taas muistuttavat monella tapaa aikuista - puolivalmista sellaista. Siellä uhmaavan pinnan alla on näkyvissä se tyyppi, joka kohta muuttaa kotoa pois, eikä palaa kuin juhlapyhinä. Mutta edelleen ne kaipaavat ohjeita, opastusta ja tukea elämäänsä.

Lapset ovat tunnevalinta - tunne siis valinta

 

Lapset ovat 110% tunnevalinta. Ei lapsentekoa voi järjellä selittää. Hän varastaa aikasi ja vie rahasi, mutta korvaa viemänsä resurssit miljoonakertaisesti ei-aineellisina hyödykkeinä. Lapsi on myös sijoitus tulevaisuuteen. Et tiedä, mitä hänestä tulee ennen kuin hän on aikuinen. Ja vielä silloinkin kaikki voi mennä pieleen. Lapsesta et myöskään koskaan pääse - onneksi - eroon. Hän raapii ovesi takana aikuisenakin, kun vaimo on jättänyt, työpaikka on mennyt ja rahat on loppu. Eikä sinulla ole muuta mahdollisuutta kuin ottaa hänet vierashuoneeseen asumaan. Onhan hän sinun tekemäsi. Harvassa tuotteessa takuu ja palautusoikeus yltää niin kauas kuin lapsissa.

Tähän tunnevalintaan ei silti kaikilla ole varaa. Ja kun suomalainen yhteiskunta on mennyt sille tasolle, että toimeentuloon vaaditaan kahden ihmisen työpanos, niin entistä useampi siirtyy ajattelemaan lastenhankintaa järjellä - ja lykkää sitä aina unohtamiseen saakka. Sekin on minusta ymmärrettävää. Mitä pidemmälle asiaa harkitsee sitä tyhmemmältä lastenhankinta tuntuu. Pikkuhiljaa elämä ajautuu omiin uomiinsa ja lopulta huomaa siinä kolmenkympin jälkeen, ettei siihen elämään oikein lapsia saa edes sovitettua. Epävarmuudesta ja harkinnasta varmaan johtuu se, että ensisynnytysten keski-ikä nousee sukupolvi sukupolvelta.

Noiden järkiperustaisten päätösten jälkeen tästä yhteiskunnasta tulee täysin järjetön. Lapset muuttuvat harvinaisemmiksi ja pikkuhiljaa koko jatkuvuutemme on uhattuna. Tämä maa ei jatka olemassaoloaan, jos siihen ei tehdä uusia ihmisiä. Ja mitä harvinaisempia lapset ovat sitä vähemmän heille on palveluja. Ja mitä vähemmän lapsille on palveluja (kouluja, päiväkoteja, neuvoloita) sitä harvempi enää lähtee lapsirallliin. Negatiivinen kierre on valmis.

Hyvä esimerkki tästä ovat synnytyssalit. Kun synnytyksiä on aiempaa vähemmän, niin synnytyssaleja laitetaan kiinni. Ja tämä tarkoittaa synnyttäville äideille sitä, että matka synnytykseen kasvaa. Ja kun matka kasvaa tarpeeksi, niin asiasta tulee niin vaikeaa, että on helpompi jättää koko synnytys väliin. En minäkään tekisi lapsia, jos synnytys ja neuvola saavuttamattoman matkan päässä.

Fakta on kuitenkin se, että jonkun ne lapset on tänne maailmaan tehtävä. Jos vanhemmuuteen ei tule rahallisia, periaatteellisia ja idealistisia kannustimia, niin Suomemme suku kyllä sammuu. Jotain radikaalia täytyy vielä seuraavan sukupolven aikaan tapahtua, että lapsista tulee tietoinen - ja kannattava - valinta yhä useammalle. En ihmettele, enkä varsinkaan syytä heitä, jotka lykkäävät lapsentekoa taloudellisista tai muista syistä. Taloutensa saa kuralle varmaan ilman lasten apuakin. Eikä vanhemmuus muutenkaan kaikille sovi. Mutta ihailen heitä, jotka lapsia tekevät - onhan pienen lapsen kanssa eläminen ja kasvaminen aika hiton hienoa. Joskus sen tunteen on vaan annettava voittaa järki.


torstai 31. tammikuuta 2019

Miksi?! ja muut lapsiperheen yleisimmät lauseet

 

Tällä kertaa jutun cover image tulee siitä,että kirjoitusalustana toimii VR:n vaunu. Teen matkaa Lappeenrannasta Helsinkiin ja mikäs sen parempaa ajankäyttöä kuin kirjoittaminen.

Huomaan usein toistavani lapsille joka ilta samoja lauseita. Vaikka sanotaan, että lapsi oppii uuden asian noin kahdeksankymmenen sanontakerran jälkeen, niin empiirisen tutkimuksen perusteella olen tullut siihen tulokseen, että lapsi kuulee asiat vasta ensimmäisen kerran, kun vanhempi on sanonut ne sen kahdeksankymmentä kertaa. Joissain tärkeimmissä asioissa, kuten likaisten astioiden koneeseen saattamisessa tai likapyykkien toimittamisessa pyykkikoriin tarvittavien toistojen määrä liikkuu jossain kahdeksankymmenentuhannen ja äärettömän välissä. Muutamissa jutuissa olen jopa salaa itse luovuttanut ja alkanut odottaa aikaa, jolloin teinistö irtaantuu koko kodin huoltosopimuksesta ja perustaa oman etäsateliitin omine pyykkikoneineen ja tiskiharjoineen.

Ohessa näyte lapsiperheen kommunikaatiosta ja siitä, mitkä viisi lausetta esiintyvät vanhempi-lapsi-keskusteluissa kaikkein yleisimmin. Älkää hämmästelkö lauseiden lyhyyttä, vaan niiden moniselityksellistä voimaa.

1) Miksi?!

Mielesi alkaa automaattisesti toistaa mantraa, joka sisältää kahta lausetta. Toinen niistä on "miksi" ja toinen on "se ei tee sitä pahuuttaan, vaan uteliaisuuttaan"."

Lapsiperheen varmaan yleisimmin käytetty sana on "miksi". Vaikka kyseessä on yksi sana, niin se kyllä käy kokonaisesta lauseesta ja niin sitä yleisimmin käytetäänkin.

Yleensä tuo sana luiskahtaa suustani, kun edessäni seisoo pieni ihminen, joka on jälleen kerran tehnyt jotain käsittämätöntä. Meidän perheen yksilön tapauksessa se tarkoittaa sitä, että kun ummistat sohvalla silmäsi noin kahdeksi minuutiksi, niin lapsi on sillä välin ehtinyt levitellä kaikki omat lelut ja luultavasti isosisarusten, naapureiden tai joiden ventovieraidenkin lelut pitkin lattiaa ja leikkii onnellisena kaaoksen keskellä prinsessaa. Kun itse avaa silmät, niin huulilta purkautuu sanaton parahdus "miksi", joka yhtä aikaa ihastelee hävityksen nopeutta ja samalla mietii, miten tuo lattia saadaan taas entisen näköiseksi.

Toinen kovin tyypillinen tapaus meillä on se, kun olohuoneessa on liian hiljaista ja menet kahvikuppi kädessä tutkimaan, mistä petollinen äänettömyys johtuu. Nurkan takaa kurkistaessasi näet, kuinka lapsi on saanut purettua rikkoontumattomaksi markkinoidun lelun atomia pienempiin palasiin ja alkaa esitellä tuloksia sinulle onnellinen hymy naamallaan. Mielesi alkaa automaattisesti toistaa mantraa, joka sisältää kahta lausetta. Toinen niistä on "miksi" ja toinen on "se ei tee sitä pahuuttaan, vaan uteliaisuuttaan".

Teineillä sama "miksi"-lause muuttuu ihmettelystä tiedusteluksi. Tuota maailman kätevintä yhden sanan lausetta "Miksi" käytetään vastauksena silloin, kun teini haluaa muuttaa kotiintuloajaksi kello 04:00 seuraavan viikon keskiviikkona tai pyytää lainaan, vaatteita/taloa/ylisuuriasummia rahaa/autoa tai muita rahalla hankittuja hyödykkeitä, joiden eteen vanhemmat ovat tehneet selkä vääränä töitä.
Teinien ja pienten lasten yhtäläisyys on siinä, että heidän kapasiteetti vastata kysymykseen on melko lailla yhdenmukainen - vastaus on lähes aina "Nokoskasix". Ja kokemus on myös opettanut, että kun lapsilla on mielessään jotain järkevää touhua, niin kaikelle on olemassa myös perustelut, jotka kestävät lähemmänkin tarkastelun.

2) Lopeta!

Ongelma on vaan se, että lapsi haluaa huomiota "hetitässäjanyt" ja juuri samalla hetkellä omat kätesi ovat kiinni muutamassa kotihommassa, joista ei käsiä voi irrottaa ja oikeastaan yksi lisäkäsipari tulisi jopa tarpeeseen.
Pysytään näissä kätevissä yhden sanan lauseissa. Myös tätä joudutaan lapsiperheessä käyttämään useampia kertoja jokaisena arkipäivänä. Eikä sanan käyttäminen lopu vielä senkään jälkeen, kun lapsi heittää hyvästit uhmaiälle ja muuttuu seuraavaan kastiin.

Lapset osaavat olla yhtä aikaa maailman ärsyttävimpiä ja maailman taitavimpia silloin, kun he hakevat huomiota. Pienen lapsen kanssa suurin osa riidoista tulee siitä,että pieni kaipaa huomiota, jota  et jostain syystä pysty tai älyä antaa. Keinot huomion hakemiseen on miljoonat erilaiset. Ne voivat alkaa puhtaasta huutamisesta ja jatkua siihen,että lapsi roikkuu jalassasi kiinni tai tekee kiusaa täysin viattomalle kolmannelle osapuolelle (joku isommista sisaruksista).

Ja eihän se lapsi oikeasti lopeta ennen kuin on saanut kaipaamansa huomion. Itse aikuisena vaan sortuu oikaisemaan ja kuvittelee keski-ikäisen mielessä, että siitä se lopettaa, jos minä niin sanon - hah, mitä fantasiaa.

Ongelma on vaan se, että lapsi haluaa huomiota "hetitässäjanyt" ja juuri samalla hetkellä omat kätesi ovat kiinni muutamassa kotihommassa, joista ei käsiä voi irrottaa ja oikeastaan yksi lisäkäsipari tulisi jopa tarpeeseen.

Tätä lausetta joutuu käyttämään muuten teinienkin kanssa. Heillä tuo sama huomionhaku läikkyy välillä reunojen yli, mutta yleensä tämä lause on käytössä silloin, kun haluat lopettaa teinin kinuamasta jotain hyödykettä, jota et halua heille antaa (vrt. edellinen kohta).

3) Kyllä, sinun on pakko käydä nukkumaan

Iltaisin taas en jaksa kovinkaan usein katsoa elokuvia, koska se johtaisi siihen, että valvoisin melkein puolilleöin, enkä saisi enää unta. Ja minun kaikki someystäväni ovat siihen aikaan jo nukkumassa, joten sielläpä öisessä maailmassa chattailisin itsekseni.
Asia, jota en tähän keski-ikään mennessä ole ymmärtänyt on se, kuinka nukkumisen vastaisia kaikki lapset ovat. Sen jälkeen, kun lapsi saa jalat alleen, niin hänen elämänsä ykkösprioriteetti on välttää unta. Auttakaa minua lukijat - johtuuko se siitä tunteesta, että elämä menee hukkaan, jos nukkuu vai onko elämässä vain niin paljon näkemistä, että sitä ei saa hukata nukkumalla minuuttiakaan.

Ensimmäisenä lapsi haluaa tietenkin luopua päiväunista. Se tapahtuu heti sen jälkeen, kun lapsi oppii sanomaan ääneen sen, että nukkuminen on sieltä ja syvältä. Ja kun pää on auki, niin seuraavana kiky-pöytään nostetaan iltaiset nukkumaanmenoajat. Jo pienikin lapsi haluaisi valvoa ja nähdä, mitä mystistä tapahtuu, kun hänen nukkumaanmenoaikansa on mennyt umpeen.

Ja teineinä lapset ovat aivan mahdottomia. Ilmeisesti mitään nukkumaanmenoaikaa ei ole olemassa tai minä ainakaan en jaksa valvoa nähdäkseni, milloin teinikammarien valot sammuvat. Ja olen tullut siihen tulokseen, että tuo valvomisongelma on melko universaali, sillä lapset käyttävät puolenyön jälkeen olevan ajan keskustelemalla someystäviensä kanssa.

Keski-iässä taas ei tiedä mitään niin ihanaa kuin nukkuminen. Haavemaailmassani saisin nukkua joka päivä pienet päiväunet ja herätä puolen tunnin jälkeen täysin latautuneena kohtaamaan leluja rikkovien lasten ja valvomisesta sekavien teinien aiheuttamat ongelmat. Iltaisin taas en jaksa kovinkaan usein katsoa elokuvia, koska se johtaisi siihen, että valvoisin melkein puolilleöin, enkä saisi enää unta. Ja minun kaikki someystäväni ovat siihen aikaan jo nukkumassa, joten sielläpä öisessä maailmassa chattailisin itsekseni.

4) En tiedä

Lapsien rikkaus onkin monesti siinä, että he näkevät maailman toisella tapaa kuin me aikuiset.
En liene ainoa, jolle on tuttu tuollaisen nelivuotiaan kyselyikä. Siitä pienestä tuutista pukkaa ulos noin sata kysymystä minuutissa. Puolet kysymyksistä sisältävät sen tason filosofista pohdintaa, että keski-ikäinen mieleni ei edes ehdi perässä ja toinen puoli kysymyksistä taas menee niin lennokkaaksi, ettei niitä pysty nykytieteellä vielä selittämään.

Itse olen vanhempana pyrkinyt siihen, että jokaiseen kysymykseen olisi olemassa vastaus. Toisinaan se tuotaa tuskaa ja joskus se on jopa mahdotonta. Mutta useimmin keskustelut kuitenkin päätyvät siihen, että opin lapselta jotain uutta. Tuollainen vaille nelivuotias tallikka pystyy opettamaan keski-ikäiselle hämmästyttävän paljon. Eniten nuo uudet ajatukset liittyvät tapaan ajatella tai jäsentää ympäröivää maailmaa. Pienellä lapsella on uskomaton kyky nähdä elämässä sellaista potentiaalia, jonka me keskarit olemme jo unohtaneet (tai emme ole koskaan edes keksineet). Lapsien rikkaus onkin monesti siinä, että he näkevät maailman toisella tapaa kuin me aikuiset.

Silti tuo lause "en tiedä" nousee tälle listalle. Kahdesta syystä. Toisaalta sitä tulee käytettyä aikoina, kun on väsynyt keskustelemaan elämänfilosofiasta pienen kanssa ja haluaa lopettaa lisäkysymysten syntymisen alkuunsa. Toisinaan taas lausetta on pakko käyttää, koska vastausta kysymykseen ei ole olemassa - joko lapsi on liian fiksu tai aikuinen liian tyhmä.

5) Kiitos, anteeksi ja ole hyvä

Toivottavasti nämä pienet sanat säilyvät kaikkein käytetyimpinä kaikissa perheissä. Noilla pienillä sanoilla rakennetaan maailmanrauhaa ja sopua kyllä vähän pienempiinkin ristiriitoihin ihan kotioloissa. Ja noita lauseita soisi käyttävän yhtä lailla ja ilman mitään kiintiötä niin aikuisten, pienten kuin keskikokoisten lastenkin.

Meidän perheen lapsista olen huomannut, että he osaavat kyllä käyttäytyä kodin ulkopuolella kuin mallikansalaiset. Kenenkään kolmesta lähettämisestä maailmalle ei tarvitse huolestua, koska käytöstavat ovat jostain imeytyneet tuonne selkärangan tietämille ja niitä myös käytetään, eikä säästetä pahan päivän varalle.

Nämä yllämainitut sanat ovat käteviä myös aikuisten välisessä kommunikaatiossa. On kamalaa, jos nuo tärkeät täytesanat pääsevät unohtumaan ja ruostuvat käytön puutteessa niin, ettei niiden käyttöä saada mieleen enää ollenkaan. Pari, joka unohtaa olla kiitollisia tai pyytää anteeksi, on melko lailla huonoilla teillä.

Tähän on hyvä lopettaa. Tarina syntyi tällä kertaa junassa. Aamu oli aivan täyttä kaaosta, koska omaa tyhmyyttäni myöhästyin yhdestä junasta ja kun ostin lipun seuraavaan junaan, onnistuin toimittamaan sen väärään puhelimeen. Tekevälle sattuu ja paljon tekevälle vielä enemmän. Onneksi kotona oli kuitenkin vaimo ja pieni ihminen, jotka saivat tämänkin kaaoksen kääntymään voitoksi ja hyppäsin junaan lopulta hyvillä mielin. Kiitos teille :)

Lappeenrannan satama ja ensimmäinen kesäpäivä 2017

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Lapselliset ja lapsettomat

Olen viime aikoina kirjoittanut paljon perheasioista ja lapsiperheen arjesta. Hassua, koska se ei todellakaan ollut ajatus, kun tätä blogia aikoinaan suunnittelun. Mutta meillä lapsiperheellisillä aika, ajankäyttö ja arki pyörivät pitkälti lasten ympärillä, joten siinähän ne jutut paljon liikkuvat. En silti haluaisi profiloitua "lapsiperheen isä"-bloggaajaksi, vaan enemmänkin keski-ikäiseksi yksilöksi.

Puheistani huolimatta en ole mikään fanaattinen lapsiperheen pää tai äänitorvi. Ymmärrän oikein hyvin parisuhteita, joihin lapsia ei mahdu tai joihin niitä ei haluta. Elämäntapoja ja päämääriä on ihmisillä niin monenlaisia, että olisi väärin pakottaa tai toivoa ketään samaan muottiin, jossa itse kuivuu. Olen jopa tehnyt gradunkin vapaaehtoisesta lapsettomuudesta, joten jossain vaiheessa elämää tutkin tuota asiaa puolitosissani. Ja olen nuorempana elänyt parisuhteissa, joissa lapsia ei ole mukana ja joihin niitä ei ehkä olisi saanut mahtumaan.

Sitten itselleni kävi niin, että tuo isompi parivaljakko hiipi salaa elämääni vähän takaoven kautta ja lopulta sain myös itselleni yhden lopullisen parisuhteen. Lapsihan on vanhemmalle se parisuhde, joka ei kaadu mihinkään kriisiin ja joka jatkaa elämistään niin kauan kuin henki pihisee.

Ovatko lapset muuttaneet suhdettani elämään ja elämäntapaan, jota elän?

Yksiselitteisesti on ja ei ole. Edelleenkin ymmärrän, miksi jotkut eivät lapsia halua ja edelleen ymmärrän lapsettoman elämäntavan hyvät ja huonot puolet. Toisaalta taas on paljon asioita, joista en tiennyt mitään ennen kuin olin pidellyt käsissäni pientä vastasyntynyttä, joka oli täysin minusta riippuvainen. Sitä asiaa ei kenellekään opeta lapset, jotka eivät ole jollain tapaa omia (=lapset, joista pääset eroon jonkin ajan päästä). Sen sijaan vanhemmuuteen ei biologialla ole mitään merkitystä, vaan merkitystä on omalla asenteella. Ne vanhemmat, jotka panostavat lapsen ja aikuisen suhteeseen, pärjäävät siinä, olipa lapsi oma tai puolison oma tai adoptoitu. Kenenkään vanhemmuus ei ole arvotonta niin kauan kuin vanhempi itse sitä osaa ja haluaa arvostaa.

Itse olen koettanut suhtautua perheen kaikkiin lapsiin samalla pieteetillä. Välillä isäpuoleus on onnistunut hyvin, mutta on käyty kokeilemassa ojanpohjiakin ja opeteltu vähän vaikeimman kautta. Oma mielipiteeni kuitenkin on, että suhde kaikkiin kolmeen on kohtalaisen hyvässä tasapainossa ja jokainen lapsi kokee saavansa vähintään kohtuullista "palvelua".

En pidä lapsia itsestäänselvyytenä. Jokainen lapsi, jonka vanhemmat saavat - perinteisesti tai muuten - on arvokas itsenään. Ja itse suhtaudun lapsiin kuin kalleimpaan omaisuuteeni, joka on määräaikaisesti uskottu hoidettavakseni. Lapsien tehtävä on kasvaa turvallisessa ja henkistä kasvua ruokkivassa perheessä ja lopulta heistä on tarkoitus tulla veroja maksavia kansalaisia, jotka asuvat jossain muualla kuin kotona.

Samaa muuten ajattelen päiväkodista - se on kuin pankin tallelokero, jonne talletan kalleimman omaisuuteni päivän ajaksi, koska itse en voi olla tuota omaisuutta vahtimassa. Ja oletan, että siellä heitä hoidetaan samalla hartaudella kuin minä hoitaisin. (Todellisuudessa he suoriutuvat lastenhoidosta minua melko lailla paremmin ja joka iltapäivä, kun käyn lunastamassa talletukseni pois, kiitän mielessäni siitä, että nuo päiväkotien tädit ja sedät jaksavat tuota ipanalaumaa....)

Olisinko onneton, jos eläisin parisuhteessa, jossa ei olisi lapsia?

Tuskin olisin. Eläisin kovin erilaista elämää kuin nyt, mutta se ei olisi sen parempaa tai huonompaa - se olisi vain erilaista. Suurin ero tulisi ajankäytössä ja siinä, miten aikaa ja muita perheen resursseja jaetaan. Sen tiedän, että suhtautuisin lapsiin aivan eri lailla kuin nyt. Ennen omia lapsia olin kovin "en niin kiinnostunut lapsista". Siis en ole niitä tyyppejä, jotka juhlissa syövät vapaaehtoisesti lasten pöydässä, koska siellä on parhaat jutut ja saa sikailla. En myöskään ota kontaktia kovinkaan helposti vieraisiin lapsiin. Nyt viimeistään kun tuon oman pienen kanssa sosiaalinen piiri muotoutuu lapsellisten ympärille, niin olen huomannut muuttuvani lapsisallivammaksi. Ja ehkä lasten juttujen hienoutta ei ymmärrä ennen kuin niitä joutuu itse tulkkaamaan ja opettelemaan 24/7.

Sen voin kyllä tunnustaa, että paljon olisi itseltä jäänyt kokematta, jos ei elämään lapsia olisi koskaan tullut. Suurimmat ihmeet liittyvät lasten kasvuun ja kehitykseen. Ihmisen kasvun nopeuden ja tason kasvu on joka päivä hämmästyttävää. Ja siihen perustuu pitkälti myös vauva-ihmeisten kiehtovuus. Pieni ihminen kasvaa yhdessä vaiheessa niin hirvittävää vauhtia, että siinä tajuaa elämän ihmeen. Valitettavasti tuo vaihe korvautuu ensimmäisellä uhmavaiheella, joka hieman tuota ihanuutta saattaa rapauttaa.

Vanhemmat ja lapsettomat

Katson vieläkin karsaasti niihin leijonaemoiksi nimitettyihin persooniin, joiden koko elämä kiertää lasten ympärillä ja joiden maailmaan ei muuta mahdu kuin lapset, lapset ja lapset. Minusta on sairasta uhrata kaikki oma lasten eteen ja antaa kaikesta omasta periksi sen takia, koska lapset. Kenenkään aikuisen elämää ei voi korvata lasten elämällä eikä kenenkään aikuisen omat tarpeet ole niin arvottomia, etteikö niitä pitäisi pitää yllä myös silloin, kun elämässä on lapsia. Ei ole olemassa sellaista "sitku"-elämää, jota aletaan elää heti sen jälkeen, kun viimeinen lapsi luovuttaa avaimet pöydälle ja jättää osoitteenmuutoskortin tiedoksi.

Toisaalta yhtä karsaasti katson niitä vanhempia, jotka pitävät lasten saannin jälkeen kiinni vain siitä omastaan. Vaikka perheessä on pieniä lapsia, niin piinallisesti huolehditaan ensin omista menoista ja harrastuksista. Aikuisten aikataulut sanelevat täysin perheen ajankäytön ja lapset kulkevat siinä sivussa - eivät muuten kulje. Tätä samaa rotua minusta edustavat myös ne perheet, joissa lapset kuuluvat kokonaan äidille tai isälle ja toinen osapuoli elää elämää kuin lapsia ei olisikaan. Ennuste noille parisuhteille on vähän kehno, koska jossain vaiheessa päälle iskee takapotku, jossa kotivanhempi ottaa omansa pois - usein sellaisten korkojen kera, joita nähtiin 80-luvun asuntolainoissa.

Kuten elämässä yleensä, tässäkin hyvä tasapaino on enemmän kuin kullanarvoinen. Aikuiset kaipaavat molemmat jotain henkireikää lapsiperheen pyörityksen lisäksi ja toisaalta taas lapsen tarpeiden vähättely omien tarpeiden alle on rikos lasta kohtaan. Lapsi ei ainakaan toistaiseksi ole mikään kasvuautomaatti, joka kulkee sivussa. Pienenä lapset vaativat aikaa ja se tarve vähenee iän myötä. Ja näin tulee suhtautua myös ajankäyttöön.

Kun saa katsoa oman pienen kasvua, niin alkaa ymmärtää hyvin niitä ihmisiä, jotka ovat lapsettomuudesta katkeria. Tuskin on kipeämpää vajetta kuin lapsenpuute sellaiselle ihmiselle, joka niitä aidosti haluaa. Sen vuoksi en pidäkään kovinkaan kummallisena sitä, että lapsettomuuden eriparisuus kaataa parisuhteita. Halu päästä lapsiperheellisten joukkoon on niin iso asia, ettei siitä voi antaa periksi - ei mies eikä nainen. Itse en tuota suurta kaikenkattavaa halua isäksi ole kokenut, suhtautumiseni on enemmänkin rationaalinen "käy kuin käy"-tyyppinen. Mutta isyys on asia, josta olen erittäin ylpeä. En kuitenkaan menisi markkinoimaan lasten hankkimista ihmiselle, jonka tiedän lapsettomaksi -jokainen tehköön omat valintansa näin isojen kysymysten äärellä. 

Lapsellisilla kärsivät harrastukset ja parisuhde

Lasten saaminen on vanhempien parisuhteelle murhaa. Kun aikaa on vähän, niin se tarkoittaa valitettavasti sitä, että parisuhteen vaatimaa aikaa lykätään. Seksiä harrastetaan enää mielikuvissa ja pussailutuokioita näkee vain naistenlehtien sivuilla (ne, jotka niitä ehtivät lukemaan). Parisuhde ei pienten lasten perheissä pysykään hengissä muuten kuin tekohengittämällä. Sitä on vaalittava vaikka väkisin ja hampaat irvessä ja yhteisen peiton alle on mentävä kaikkina aikoina säännöllisin väliajoin. Mitään erikoisuuksia tuskin kannattaa haaveilla muutamaan vuoteen, mutta se pienikin fyysinen yhteys voi pelastaa kokonaisen parisuhteen. Kipinä, jonka annetaan sammua, ei helpolla enää roihua senkään jälkeen, kun lapset eivät yörauhaa häiritse, vaan vanhemmat ovat silloin jo keksineet omat rutiininsa, joihin toinen ei kuulu. Ja kuulen jo korvissani äänen "onko se seksi niin tärkeää" - on se. Perustelen sitä sillä, että se on ainoa asia, joka kuuluu parien kahdenkeskiseen elämään, jota ei voi korvata millään muulla. Ja jos tuo privaattipuoli puuttuu, niin se on kuin katkaisisit parisuhteen napanuoran ja päästäisit toisen karkuun. Seksi ja kaikenlainen fyysinen läheisyys on parisuhteen liima, joka pitää ihmiset yhdessä. Siitä kannattaa pitää kiinni, vaikka se välillä tuskaa tuottaakin.

Toinen mikä kärsii, ovat aikuisten jutut. Etenkin kotivanhempi kokee pienten lasten kanssa aikuispuhevajetta. Siis sitä, että ei enää kuule juttuja aikuisten maailmasta tai ylipäänsä kodin ulkopuolelta. Pientenkin lasten kanssa kannattaa pitää huolta siitä, että vanhemmat ehtivät jutella ja vaihtaa kuulumisia. Ja puhua nimenomaan jostain muusta kuin lapsista ja kodista ja perheestä ja ylipäänsä siitä kaikesta, mikä on niiden neljän seinän sisällä, joissa eletään.

Minua itseäni välillä ahdistaa se, ettei maailmaan mahdu muuta juteltavaa kuin lapset ja niiden asiat. Haluaisin keskustella jostain, mikä on vähän aikuismaisempaa, mutta toisen suusta tulee ainoasaan lauseita, jotka alkavat lapsipohjaisella aiheella. Toisaalta sen ymmärtää, että ajatusmaailmasta ison osan haukkaavat lapset, mutta eikö olisi muutakin?

Harrastuksista ja omasta ajasta luistaminen on täysin oma mokani, mutta niin vaan on päässyt käymään. Tuossa onkin minulle parantamisen paikka. Kaipaisin enemmän omaa aikaa tai aikaa harrastaa ja liikkua. Olen onnellinen, että vaimoni on löytänyt itselleen harrastuksen ja hänestä näkee, että aika pari kertaa viikossa "ulkomaailmassa" tekee hyvää. Toivottavasti itse menen pian perässä.

Lapselliset ja lapsettomat elävät kovin erilaista elämää. Kumpikaan ei kuitenkaan ole toistaan parempi, vaan parasta aina on se, että ihminen itse allekirjoittaa omat valintansa. Ja parisuhteet eivät lapsiperheissä elä itsestään, vaan vaativat kovaa työtä, jos ne meinataan kannatella yli pahimpien ruuhkavuosien. Jossain vaiheessa pienet lapset ovat isoja lapsia ja jossain vaiheessa avainkaapissa roikkuvat ne kaikki avainkaulanauhat, jotka tällä hetkellä vievät lapsiperheiden arjesta leijonanosan.