Lapset on lainaa vain

Kuva: Pixabay / RitaE

Ei ole aikoihin tullut tehtyä sellaista kunnon keski-ikäistä buumeripostausta. Aika on mennyt niin tiiviisti maailman- ja kotimaanpolitiikka ihmetellessä, niin tämä oman elämän ruotiminen on jäänyt hieman vähemmälle. Tosin ehkä tällaisessa post-ruuhkavuosielämän töihin-kotiin-kauppaan-kotiin-arjessa ei juuri raportoitavaa ole.

Keski-ikäisyys on käytännössä ajan rattaan jurnutusta eteenpäin. Sitä mukaa kun oma ratas raksuttaa kohti vääjäämätöntä vanhuutta, tarkoittaa se seuraavalle sukupolvelle aikaa uuden löytämiselle. Saan kateellisena seurata vierestä, kuinka meidän jälkeen tuleva ihmislasten katras elää samaa vaihetta, jossa itse talsin kolmekymmentä vuotta sitten (Ai saatana!!)

Keskustelimme eräässä seurueessa asuntojen vuokrauksesta ja kävi ilmi, että varsinkin nyt kesällä, kun opiskelijat etsivät asuntoja, saattaa joku tehdä vuokrasopimuksen täysin sokkona asuntoa sen enempää näkemättä. Yksi seurueessa kysyi, onko sellainen tosiaan totta, johon vastasin myös itse tehneeni niin, kun muutin Jyväskylään. Vaihtoehdot olivat vähissä, osaaminen vielä enemmän kateissa ja internetistä ei ollut tietoakaan. Piti ottaa se, minkä sai ja tyytyä siihen. Mutta siinäkin kävi lopulta hyvin. Polttolinjan solu ajoi asiansa sen aikaa, kunnes oli aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen asumisessa - ja elämässä.

Lapset on lainaa vain

Toisinaan havahtuu siihen, että elämä on mennyt hirveitä harppauksia eteenpäin. Ne lapset, joiden leikkejä seurasit lattialla, pakkaavat tavaransa pahvilaatikoihin ja lennähtävät omilleen. On käsittämätöntä, kuinka lyhyt aika loppujen lopuksi on ihmisen taimen kasvu siihen mittaan, että he alkavat kasvaa omaan suuntaansa.

Tämä kappale on teille nuorille, jotka suunnittelette lapsen tekoa. Älkää suunnitelko, älkää keksikö asialle mitään fiksuja perusteita, koska ne eivät johda mihinkään. Lapsia ei tehdä järkisyistä, eikä niiden tekoa voi onnistuneesti suunnitella kuitenkaan. Lapsi tuo tullessaan kaaoksen ja sekoittaa teidän hahmotelmanne joka tapauksessa, oli ne excelöity miten tarkasti hyvänsä. Kun lapsi syntyy, se tuleva kahdeksantoista vuoden taakka tuntuu loputtomalta. Mutta se aika menee hujauksessa ohi ja mikäli ette ole osanneet nauttia matkasta, vaan olette vain odottaneet päämäärää, teitä odottaa pelkkä pettymys. Lasten kasvussa matka on se päämäärä. Pienet jokapäiväiset ihmeet ja vuorenhuiput, jotka eivät näy edellisen huipun takaa. Kahdeksaantoista vuoteen mahtuu satoja, ei vaan tuhansia, ääneen tai pään sisällä sanottuja perkeleitä, jolloin toivoo, että tämä piina loppuisi, mutta - ja tämä on se iso MUTTA - se sisältää niin käsittämättömän hienoja hetkiä, ettette lopulta muista hankaluuksista mitään, vaan pelkästään ne highlightit. Siinä vaiheessa, kun lapsi on aikuinen ja katsotte elämäänne taaksepäin, on tunne sama kuin katsoisit repeatillä Rockyn tyrmäävän Ivan Dragon kerta toisensa jälkeen - niitä ensimmäisiä eriä ei muista kukaan.

Kun lapsiarkea elää, se tuntuu totta kai joskus loputtomalta. Valvotut yöt, ainainen kiire, taloudelliset huolet ja kaikki se muu taustakohina, mikä lapsista tulee. Aika ei kulu, eikä kiire lopu. Elämä tuntuu joskus jopa kohtuuttoman raskaalta, kunnes se kitisevä lapsukainen kiipeää syliin, hymyilee ja rutistaa sinua kaikin voimin. Se kolmen sekunnin helpotus huuhtelee kaikki murheet mielestä ja saa elämän tuntumaan sen kaiken arvoiselta.

Lapset ovat hinta-laatu-vaiva-vaativuus-suhteessa tavallaan paska kauppa. Ne vaativat paljon, koskaan ne eivät ole tyytyväisiä ja paluupostina saadut hyvät hetket ovat suhteessa 1:1000. Mutta silti, joka ikinen kerta - se yksi promille hyvää kuittaa nuo kaikki muut harmitukset. Lapsi itsessään on loputon ihme, jonka seuraamiseen ei kyllästy koskaan. 

Vauvat ovat aivan uskomattoman tylsiä - ensimmäisen vuoden  puolikkaansa ne käytännössä käyttävät elämänsä nukkumiseen, syömiseen ja niistä valittamiseen. Mutta keskellä yötä kantelet pientä nyyttiä sylissä ja kuuntelet sen ähinää ja tunnet maailman suurinta rakkautta - sitä olentoa kohtaan, joka ei rakkaudesta, elämästä tai kiitollisuudesta tajua mitään. Vanhemmuus on selittämätön rakkauskupla, jota ei voi mitenkään järkisyin perustella. Tajutakseen asian se täytyy kokea livenä.

Lapsen ehdottomasti paras ikä on neljä vuotta. Silloin koulumaailma ei ole vielä ehtinyt tappaa lapsen luovuutta ja kekseliäisyyttä. Perustaidot alkavat olla kohdillaan ja uusia ihmeellisiä kykyjä ilmestyy repertuaariin viikoittain. Ja se loputon uteliaisuus - mikään maailman ihme ei ole liian pieni kysyttäväksi, eikä mikään vastaus ole riittävän kattava pistämään kysymystulvalle lopullista pistettä. Jopa rasittavuuteen saakka pieni ihme imee itseensä tietoa, jolla tulevaisuudessa tuskin tekee mitään. 

Kuva: Pixabay / ddimitrova

Lapsen kasvukäyrän suurin yksittäinen harppaus on ensimmäinen koulupäivä

Olen nähnyt perheen jokaisen lapsen ensimmäisen koulupäivän. Muistan, kun aamulla ovesta poistuu pieni, jännityksestä pinkeä lapsi itseään suuremman repun kanssa ja iltapäivällä samasta ovesta tulee omasta mielestään lähes täysin oppinut ja elämää nähnyt "The koululainen". Yhdessä ainoassa päivässä selkäranka saa muutaman pidentävän nikaman ja itsetunto kasvaa kerrostalon verran korkeutta. 

Suomalainen peruskoulu sinällään ei ruoki lasten luovuutta, korkeintaan tappaa sen orastavan elämänjanon ja uteliaisuuden. Koulu tasapäistää, häivyttää yksilöllisyyttä ja jauhaa myllyssään yhteiskuntakelpoisia veronmaksajia. Ja valitettavasti se onnistuu tänään huonommalla todennäköisyydellä kuin aiemmin. Eikä vika ole opettajissa tai heidän halussaan tehdä lapsistamme viisaita. Vika on systeemissä ja systeemin mahdottomuudessa. Meidän lastemme pelastus on ollut siinä, että opettajat ovat onnistuneet yksilöinä systeemiä paremmin. Voisi sanoa, että lapsista on tullut täysijärkisiä koulusta huolimatta. Suurin koulufarssi on ollut ammatillinen opetus. Tästä samasta kirjoitti Helsingin Sanomat viime viikolla ja artikkelille ei voinut muuta kuin nyökytellä. Harmillista, surullista ja veronmaksaja näkökulmasta turhaa. 

Lakista viis - tärkeintä on onnellisuus

Me emme oikeastaan kasvata lapsiamme. Me koetamme antaa heille parhaat mahdolliset eväät oppia itse kasvamaan. Me emme tee heistä oikeastaan mitään - sen työn lapset joutuvat tekemään itse. Siksi meillä ei myöskään ole oikeutta valita lastemme tietä - ei harrastuksissa, ei koulutuksessa, eikä myöskään työelämässä. Omille lapsille en ole koskaan toivonut muuta kuin sen, että he osaisivat olla onnellisia. Tärkeintä on, että he uskaltavat jahdata omaa onneaan niillä tavoin, jotka heille itselleen ovat luontaisia. En usko, että onnettomien ylioppilaiden vanhemmat ovat tyytyväisempiä kuin onnellisten ammattikoululaisten vanhemmat. Enkä usko, että väkisin diplomi-insinööriksi taivuteltu lapsi tuottaisi vanhemmilleen suurempaa iloa kuin lapsi, joka menee onnellisena itse valitsemaansa työhön kaupan kassalle tai autokorjaamoon. Niin oudolta kuin se voi kuulostaakin, niin lasten valokeila ei loppujen lopuksi osu meihin vanhempiin. 

Tämä on myös se minun elämäni ehkä suurin tragedia. Valitsin nuorena väärän tien, jolta en uskaltanut poistua riittävän ajoissa. Talsin omaa polkuani kuvitellen, että teen jonkun toisen onnelliseksi omilla valinnoillani unohtaen sen, että ne valinnat olisi pitänyt tehdä vain omista lähtökohdista ja vain itseä varten. Valitettavasti se retki johti minun kohdallani pitkähköön harharetkeen ja tavallaan elämän tuhlaamiseen. Noilta soisin lasteni välttyvän. Jokaisen tulee sallia tehdä omat virheensä, eikä yksikään vanhempi voi kolata kaikkia esteitä lasten poluilta. Eikä sitä pitäisi tehdä muutenkaan. Virheet kasvattavat, epätäydellisyyden salliminen vie pidemmälle kuin turhan tasaiseksi lanattu tie. Pätee yhtä lailla meihin aikuisiin kuin lapsiinkin.

Kuva: Pixabay / Maxmann

Tyhjenevän pesän syndrooma

Oman ikäpolveni kohtalona on näinä vuosina seurata, kun lapset alkavat lentää omin siivin pois pesästä. Jotkut muuttavat opiskelemaan muualle, toiset taas aloittavat oman elämän, kun työn myötä on varaa siirtää kirjat omaan osoitteeseen. Joka tapauksessa elämän luonnollinen kiertokulku toteutuu ja siirrymme taas uuteen vaiheeseen.

Se on kummallinen sekoitus haikeutta, surua, mutta myös onnellisuutta. Lapsen kanssa on onnistuttu siinä vaiheessa, kun siivet kantavat. Se pieni sylissä istunut poikanen on muuttunut uljaaksi kotkaksi, joka liitelee oman onnensa perässä. Kierros kierrokselta tie vie kauemmas kotoa ja lopulta oman itsenäisen elämän alkuun. 

Vanhemmalta pääsee pieni huokaus, kun tajuaa, ettei se vuosien työ ehkä mennytkään hukkaan - ne perkele pärjää sittenkin! Mutta toisaalta taas on luovuttava lähivanhemman roolista - ulko-ovi ei kolahda puolenyön aikaan, eikä eteinen enää ole täynnä liian suuria kenkiä suloisesti sikin-sokin sekaisin. Aikuisten lasten perään ei soitella aamuyöllä huolestuneena ja kysellä "Missä oot, kenen kanssa ja miksi et ole kotona?!!?"

Se saa tuntemaan itsensä myös vanhaksi. Tajuaa, että ajanpyörä on kiertänyt kierroksen ja olen itse siinä iässä, jossa isäni oli, kun pakkasi muuttokuormaani kohti Jyväskylää ja saatteli minut oman taipaleeni alkuun. Ei se isä silloin kyllä näyttänyt yhtä vanhalta kuin miksi itseni tällä hetkellä tunnen. 

Kyll me buumerit pärjätään

Ihailen kaikkia perheemme lapsia tasapuolisesti. Heissä jokaisessa on pala omaa persoonalllisuutta ja taitoja, joita muilla - tai edes meillä vanhemmilla - ei ole. Kolmestaan he muodostavat eräänlaisen supersankari-trion täynnä omia vahvuuksiaan ja häivyttäen toistensa heikkouksia. Siinä missä yksi on perusvakaa kallio ja itse rauhallisuus, on toinen impulsiivinen, ihmisläheinen ja täyttä sydäntä. Kolmas voi olla sosiaalisesti se kaikkein lahjakkain, kekseliäin ja luovin. Mitkään noista ominaisuuksista eivät ole toistaan arvokkaampia, vaan jokainen on yhtä lailla tarpeellinen. Myös rosot ja pienet lommot tekevät ihmisestä täydellisen. Täydellisyys syntyy kontrasteista ja siitä, ettei kukaan meistä osaa kaikkea, mutta osaa riittävästi ollakseen osa tätä maailmaa. 

Vielä aikuisenakin nuo lapset tekevät onnelliseksi. Se voi olla pelkkä viesti kuulumisista kesken työpäivän tai onnistuminen haastavaksi tiedetyssä kokeessa. Parhaimmillaan se on koko orkesterin yhteinen sunnuntai-ateria nauruineen ja kiihkeine väittelyineen. Elämä on upeimmillaan yhtä suurta Serranon perhettä. Nyt ymmärrän paremmin mummoni onnellisen ilmeen, kun mummolan pöytä oli lapsia ja lapsenlapsia täynnä. 

Minulla on vahva usko, että me buumerit kyllä pärjätään, vaikka talo asukkaistaan tyhjeneekin. Uskon siihen, että jos olemme vanhempina tehneet työmme lähellekään oikein, nuo pesästä lentäneet kyllä palaavat säännöllisin väliajoin piipahtamaan, jos ei muuten niin nälän ajamana. Samapa tuo, kunhan osoite on oikea. 

Myös meille tämä vaihe on kasvun paikka. Vaikka lapsista viimeinen jääkin vielä päivystämään seuraavan sukupolven privilegioita, niin tavallaan elintilamme laajenee ja muuttuu. Lasten kasvun myötä käsiin jää väkisin enemmän aikaa ja uusia mahdollisuuksia. Ehkä alamme kaksissa-buumerein harrastaa jotain, tai keksimme vapautuneelle tilalle jotain uutta hyötykäyttöä. Joka tapauksessa en jaksa uskoa, että sammaloituisimme paikalleen suremaan keski-ikää ja kolotuksia. Elämä on kuitenkin tarkoitettu elettäväksi täysillä loppuun saakka. 

***

Ja tämä viimeinen kappale on niille kaikille vanhemmille, jotka tänä syksynä saattelevat jälkikasvuaan uuden tien alkuun. Te ehkä pakkaatte muuttolaatikoita kohti soluasuntoa kaukana jossain. Tai arvotte kotona, mitä tavaraa kenenkin matkaan lähtee. Tämä on hieno hetki - nyt vasta ne vuosien kasvatuksen tulokset alkavat realisoitua. Siinä vaiheessa, kun lapsi on riittävän rohkea irrotakseen automaatti-pesukoneen ja aina-täyden-jääkaapin luota, tiedätte tehneenne jotain oikein. Jo se ensimmäinen askel kertoo, että menneiden kahdenkymmenen vuoden aikana valvotut yöt ja teini-ikäisten kitinässä menetetyt kuulosolut eivät menneet hukkaan. Lasten kasvatuksen suurin tragedia ja hienoin komedia on siinä, että tulokset saa nähtäville vasta jälkikäteen. Muistakaa myös, että jos tämä on uusi vaihe lapselle, on se sitä myös teille vanhemmille. Matemaattisesti laskien - jos isin kukkaroa kohti kurottuvien käsien määrä laskee, niin kukkaron potentiaalinen sisältö kasvaa. Osatkaa nauttia muuttuvasta elämästä ja sen suomista tilaisuuksista. 

Kutsumuksen perässä kulkijat

Mikä tekee papista papin ja mikä sairaanhoitajasta sairaanhoitajan? Mikä saa nuoren urheilijan uhraamaan aikansa ja energiansa ja jopa terveytensä lajille, jossa rahallisen menestymisen mahdollisuudet ovat enemmän pakkasen puolella kuin Suomalainen tammikuu? Olen aina ihaillut ihmisiä, joilla on elämässään kutsumus johonkin ammattiin.

Toiset syntyvät kutsumuksensa mukaiseen muottiin heti elämänsä alussa, mutta toisille kutsumuksen vuolee esiin elämä. Lopputulos on kummassakin tilanteessa sama. Sitä seisoo stoalaisen patsaan lailla oman ammattinsa takana, vaikka maailma pistäisi kuinka kovasti hanttiin. Vai väitättekö, että tänä päivänä maailman ihanin ammatti on olla sairaalan päivystyksessä yöhoitajana katsomassa hallusinoivien narkkarien perään tai vastavuoroisesti paimentaa akateemisen loppututkinnon turvin vittua latelevia teinejä ja pelätä löytävänsä itsensä käräjiltä tai vaihtoehtoisesti karkeasti editoidun Youtube-videon tähtenä.

Kummallista on, että juuri kutsumusammattien edustajien oloja tunnutaan kuristettavan eniten. Poliisien määrää vähennetään sille tasolle, että yössä saa konstaapeli kummasti etsiä kaveria ja arkisellä maantiellä olen partiota tainnut nähdä nopeusvalvonnassa joskus silloin, kun Yhdysvalloissa oli vielä oikea presidentti. Ja sama koskee sairaanhoitajia - yhteiskunnan heikko veto kuristaa ensin hoitajien kukkaroa ja pienen kuristuksen jälkeen myös saatavuutta. Entäs opettajat sitten? Luokkakokoja kasvatetaan ja samaan aikaan työolot luokan sisällä muuttuvat hankalimmiksi. Meidän ihan itse kasvattamamme sukupolvi voi luokkahuoneissa huonommin kuin kukaan kasvihuoneilmiötä edeltäneistä sukupolvista - vaikka joukossa on jokunen sodankin nähnyt vuosiluokka.

 

Sitä ihmettelee, mitä itsellä ei ole

 

Kutsumus on halu tehdä jotain työtä tai tehtävää välittämättä siitä, tuottaako se koskaan riittävästi aineellista, tai maineellista, hyvää. Kutsumus tai haave ei myöskään ammattia katso - yhtä lailla himo voi tulla kirjastonhoitoon, lehdenjakoon kuin lakimiehen uraankin. Kutsumuksen eteen on valmis näkemään vaivaa ja on halukas pääsemään haaveammatissa eteenpäin, vaikka se ei helppoa olisikaan. Otetaan vaikka joka sortin taiteilijat. Moni maalari/kuvanveistäjä/kirjailija/runoilija on halukas uhraamaan mahdollisen turvatun toimeentulon porvarillisessa ammatissa sen eteen, että he saavat tehdä juuri sitä, mitä rakastavat.

Minulla ei ole koskaan ollut varsinaista kutsumusta mihinkään. En ole haaveillut mistään tietystä ammatista tai omannut tahtotilaa ihmisten auttamiseen, kasvattamiseen tai edes sakottamiseen. Omiin ammatteihini olen ajautunut askel kerrallaan kuin ajopuu Pielisjoen virrassa. Ja samalla tavalla on joskus tullut pohjakosketuksia ja pieniä kolhuja ja välillä taas on virta vienyt aika kovaakin eteenpäin. On tullut tilaisuuksia tehdä hienoja juttuja, niin en uteliaisuuttani ole malttanut jättää kokeilematta. Täten eläen tämä elämä on ollut kovin vaiherikasta, mutta eteenpäin juoksevaa.

En ymmärrä, miten jollekin voi syntyä kutsumus tiettyyn ammattiin. Mutta kun seuraan ihmisiä, jotka ovat haaveammatissaan, on heissä tietynlainen kirkas aura. Se näkyy varmuudessa, millä ammattia hoitaa. Se näkyy siinä, että paskojen päivien konsentraatio työpäivien joukossa on pienempi kuin meillä muilla. Pienet asiat eivät kutsumustyössä harmita, koska saa elää unelmaansa. Väitän, että mikään ammatti ei ole #läpeensämukava ja #ainaihana, saatikka #parastajokapäivä tai #päivääkäänenvaihtaispois - mutta väitän samalla, että omaksi koetussa työssä vastoinkäymisiä sietää parhaiten.

Kääntöpuolena on tietenkin se, että ilman jonkinsortin kutsumusta, on työn tekeminen vaikeaa. En voisi kuvitella pappia, joka tekee papin työtä ilman uskoa. Samoin on vaikea uskoa, että opettajana tai lastenhoitajana pärjäisi ihminen, joka ei siedä lapsia. Minä en ehkä lähtisi edes kokeilemaan - kumpaakaan. Onneksi omiin lapsiin ei kutsumusta tarvitse - heitä jaksaa, koska on pakko ja koska haluaa nähdä, että seuraava sukupolvi voi päästä itseään paremmin unelmiinsa kiinni.

Miksi joku ei noudata kutsumustaan?

 

Eniten ihmettelen niitä ihmisiä, jotka eivät noudata kutsumustaan. On ihmisiä, jotka eivät ota riskiä urheilu- tai vaikka taitelija-uralla, koska pelkäävät menestyksen puutetta tai oma usko ei riitä siihen, että kutsumuksesta saisi tehtyä ammatin. No yleensä poroporvarillisen ammatin valinnan takana on pelkkä laiskuus - insinöörinä pärjää paremmin ja helpommin kuin haiku-runojen rustaajana.
Tunnen monia taiteellisesti lahjakkaita ihmisiä, jotka valitsevat mieluummin turvallisen tien kuin ottavat riskin. Se on minusta sääli. Itse haluaisin, että olisi edes yksi juttu, jossa olisin niin lahjakas, että se kääntyisi ammatiksi tai edes tuottavaksi harrastukseksi. Lahjojen hukkaaminen on suurempi vääryys kuin se, että yrittää sitkeästi vaikka lahjat tyystin puuttuvat. Jos tämä käännettäisiin Idols-maailmaan, niin enemmän arvostan tyyppejä, jotka menevät koelauluihin heikolla laulutaidolla verrattuna niihin, jotka jättävät menemättä, vaikka lahjoja olisikin.

Lasten kanssa olen koettanut kulkea sellaista tietä, että pystyisin tukemaan ja kannustamaan lapsia löytämään oman polkunsa. Olen nähnyt, että akateeminen loppututkinto ei valitettavasti ole miljoonatuloja takaava onnenlähde. Olen myös nähnyt, että jokainen ammatti vaatii tekijältään paljon, jos meinaa menestyä. Ja sen lisäksi tänä päivänä helppoja töitä alkaa olemaan näkymättömän vähän. Paras tapa viedä lasten uraa eteenpäin, on kannustaa siihen, että he nuodattaisivat sydämensä ääntä ja olisivat välittämättä edellisen sukupolven horinoista. Kutsumuksen mukana kulkeminen on kuitenkin moninverroin helpompaa kuin se, että vedät arjen kivirekeä perässä joka päivä taistellen epäsopivan työn raskautta vastaan.

Luojan kiitos ajan henki on nuorille tietyssä mielessä armollisempi kuin meille aikanaan. Nuorilla on vapaus valita - ja ennen kaikkea nuorilla on vapaus erehtyä ja aloittaa alusta. Ammatinvaihtajia ei katsota vinoon, vaan uuden elämän aloittaminen on suhteellisen helppoa ja jopa suotavaa. Ensimmäistä ammatillista valintaansa tekevä nuori on vasta aikuisuuden kynnyksellä, eikä hänellä voi olla tietoa siitä, mikä maailman ammateista olisi itselle se passelein. Ja maailma muuttuu. Sitä ammattia, johon nyt opiskelet, ei ehkä kymmenen vuoden päästä ole olemassakaan. Tee siinä sitten loppuelämän valintoja.

Sitten ovat vielä nämä yrittäjät

 

Kutsumusammatin yksi sivuhaara ovat yrittäjät. Heitä ei ehkä voi laskea kutsumustaan seuraajiksi, sillä heidän tekemisensä on enemmän silkkaa hulluutta kuin pelkkää kutsumuksen seuraamista. Tunnen muutamia yrittäjiä ja olen tullut siihen lopputulokseen, että he ovat täysin oma rotunsa. Yrittäjät pistävät käytännössä kaiken peliin sen eteen, että luovat työtä itse itselleen ja parhaassa tapauksessa vielä isolle joukolle muita. Yrittäjät näkevät tilaisuuden siellä, missä muut näkevät pelkän jalkojen alla hyllyvän suon. Ja yrittäjän usko ei huoju silloinkaan, kun tili huutaa nollaa ja laskupino pöydällä kasvaa. Jos jossain on nähtävissä vaikka heikompikin valonkajo, niin sieltä se kaivattu tulo kaivetaan.

Älkää käsittäkö väärin - en pidä yrittäjiä hulluina pahuuttani, vaan sen takia, että tuollaista eforttia on aivan pakko ihailla. Ihailen suunnattomasti tapaa, jolla yrittäjät ottavat riskejä ja sietävät epävarmuutta. Olen myös huomannut, että yleensä yrittäjillä on terveempi näkökulma työn arkeen ja siihen, kuinka työelämässä pärjää. Siellä ei pärjää sillä, että ensin huolehditaan omista eduista ja tuloista ja vasta sen jälkeen keskitytään työn tekemiseen ja tuloksiin.

Monesti yrittäjä on myös paras työnantaja. Yrittäjä pyrkii aina pitämään huolta omistaan ja näkee vaivaa sen eteen, että työntekijöillä säilyy halu tehdä töitä ja menestyä. Yrittäjä on toki kova ja armoton, mutta myös rehellinen.

Seuraavaksi viittaan hieman viime viikkojen naurettavaan irtisanomislaki-keskusteluun. En tunne yhtään yrittäjää, joka etsii paikkaa irtisanoa hyvä työntekijä tarpeettomasti. Mutta en myöskään tunne yhtään yrittäjää, joka epäröisi irtisanoa työntekijän, joka vaarantaa koko yrityksen toiminnan ja toimeentulon. Irtisanomislain mukainen irtisanomisen helpotus on käytännön elämässä pelkkää kosmetiikkaa. Tuota irtisanomislain mukaista suojaa tarvitsevat enemmän isot yritykset, joita ammattiliitot pystyvät kyykyttämään ja joissa työn arjen valta on jaettu työnantajan ja työntekijäjärjestön kesken. Pahimmillaan se tarkoittaa, että ammattiyhdistysliike seisoo yrityksen kilpailukyvyn tiellä ja lopulta tilanne kääntyy jopa omaa henkilöstöä vastaan. Se tilanne ei ole terve ja tarvitsee lain tukea parantuakseen.

Albatrossi, joka lepäämättä liitää

 

Aihe viikon kirjoitukseen tuli Junnu Vainion biisistä "Albatrossi". Tällä viikolla julkaistu uusrealistinen taiteilijaelämänkerta houkutteli kuuntelemaan Junnun kuolemattomia sanoituksia, joista yksi legendaarisimmista on Albatrossi:

Nään vanhan Tornatorin yhä vielä mielessäin,
kun sillä silloin matkaan lähdit lapsuusystäväin.
Niin jäi koulu kesken sulla,
piti mun myös mukaan tulla,
mut vanhempien käskystä mä kotirantaan jäin.

Sun lähtöäsi seurasin mä päässä laiturin.
Me viisitoista vuotiaita oltiin kumpikin.
Sinä pidit oman pääsi.
Säädit itse elämääsi
Koit nuorena sen kaiken,
mistä turhaan uneksin.

Albatrossi joka lepäämättä liitää.
Se sinun sielusi on juuri kukaties.
Taivaan sinessä saat vapaana sä kiitää.
Lapsuustoverini vanha merimies.
Lapsuustoverini vanha merimies.

Sä Tornatorin matkassa näit Rion kuumat yöt
ja tutkit tarkkaan kauniit
Honolulun kaislavyöt.
Minä jatkoin lyseossa,
sitten kunnanvirastossa.
Ei kutsumuksen mukaan
satu jokaiselle työt.

Ja töiden jälkeen yhä useammin iltaisin,
mä kapakassa istuin,
lasin pohjaan tuijotin.
Miksen lähtenyt sun mukaan?
Mua ymmärrä ei kukaan.
Mä elämältä olin odottanut muutakin

Sain kuulla että Tornator jo romutettu on.
Mä itse tunsin kokeneeni saman kohtalon.
Eipä ollut virkaa enää.
Tumma puna peitti nenää
ja rannalla mä yksin istuin nousuun auringon.
Kun lähelleni näin mä naurulokin kaartavan,
niin tiesin, että jotakin nyt vihdoin oivallan:
Siinä sielu on sen miehen,
jonka työt jää puolitiehen
ja joka kaiken rakentaa vain varaan unelman.

Mut albatrossi joka lepäämättä liitää.
Se sinun sielusi on juuri kukaties.
Kerran lailla sen saan vapaana myös kiitää,
jos teen työni kuten vanha merimies,
jos teen työni kuten vanha merimies.

Lauluntekijät: Juha Vainio

Lapset taloudellisena valintana

 


Törmäsin männä viikolla LinkedIn:ssä keskusteluun, joka koski sitä, kuinka kalliita lapset ovat. Keskustelu oli lähtenyt siitä, kun joku äiti kertoi avoimesti, että lapsenteko vei perheen talouden melkoiseen alamäkeen ja oli Luojan lykky, että tililtä löytyi säästöjä sen verran, että jokaiselle löytyy leipää pöytään ja vaatetta päälle.

Jonkun mielihän se tällaisesta pahoittui - ei lapsia saa sanoa kalliiksi - muuten kuin hellittelymielessä. Virallisissa keskusteluissa lapset elävät pelkällä pyhällä hengellä ja syövätkin vain peukaloaan. Ja kun oikein tarkkaan mietitään, niin lapsethan ovat varsinaisia tulonlähteitä - kait olette kuulleet lapsilisistä ja muista perheille tarkoitetuista kannustimista. Hulluhan se on, joka ei kotihoidontuelle jää, kun äitiysloma loppuu. Miettikää nyt - ilmaista rahaa siitä, että olet lapsen kanssa kotona!

V-M-P (Ei Varamiespalvelu, vaan se toinen - nuoriso ainakin tietää)

Tällaisena kyynisenä keski-ikäisenä ja vanhemmuutta riittävän mailimäärän nähneenä voin kertoa karun totuuden. Tämä tulee ihan selkäytimestä ja kokemuksen kautta. Toivottavasti joku pahoittaa tästäkin mielensä, mutta vielä enemmän toivon, että tästä herää keskustelua siitä, mitkä ne lapsenteon motiivit kenellekin ovat ja toisaalta siitä, miten vanhemmuutta tulisi tukea, jotta täällä pohjolan pakastimessa ei kuole sukupuuttoon muut kuin korkeintaan soukkasulkukotilot.

 

Järki vs. tunteet

 

Suomalainen lapsi maksaa ikävälillä 0-18 vuotta suunnilleen saman verran kuin keskivertokokoinen omakotitalo - Lappeenrannassa, ei Uimaharjussa. Voidaan helposti puhua siis pitkän aikavälin investoinnista. Tämä tarkoittaa, että lapsia tekevillä on syytä olla joutavaa tauhnaa taskussa tai sitten valmiutta säästää "jostain muusta" tuo summa. Koska valitettavasti lapsi on perheelle resurssi, jota a) ei voi palauttaa, kun kyllästyy tai b) ei voi jättää vaille perustarpeita, kuten ruokaa, vaatteita ja rakkautta. Ja lapsi ei myöskään tullessaan vähennä automaattisesti muita menoja. Aikuisten ruuat maksavat saman verran, eikä asuntolainastakaan saa juuri huojennusta, vaikka taloudessa olisi yksi puhekyvytön lisää.

Valitettavan usein näkee vanhempia, joille lapsen kalleus tulee ihan oikeasti yllätyksenä. Onkin todella yllätyksellistä, että kun perheeseen syntyy elävä ihminen, niin se syö, kakkii ja pukeutuu. Vauvat ovat todella ihania - mutta ihanuudella on myös hintalappu.

Jokainen toki eläköön tavallaan, mutta baari-illan jälkeen on kovin moraalitonta tulla naukumaan sitä, kuinka pienet ne yhteiskunnan maksamat lapsilistä lopulta ovat. Eivät riitä edes kunnon ralliin paikallisessa.

Yhtä usein näkee myös vanhempia, jotka eivät ole valmiita yhtään tinkimään omista resursseistaan lapsen eduksi. Entinen elintaso on pystyttävä pitämään, puhuttiinpa sitten rahasta tai ajasta. Kun viihteelle on päästävä, niin viihteelle on päästävä. Jokainen toki eläköön tavallaan, mutta baari-illan jälkeen on kovin moraalitonta tulla naukumaan sitä, kuinka pienet ne yhteiskunnan maksamat lapsilistä lopulta ovat. Eivät riitä edes kunnon ralliin paikallisessa.

Lapset eivät koskaan ole pelkästään järkitason valinta. Jos olisivat, niin synnytyssaleja suljettaisiin vielä nykyistä enemmän. Lapsenteossa ei ole perheen talouden kannalta mitään järkeä. Ja jos mietitään kaikkia käytettävissä olevia resursseja, niin lapset menevät samaan kategoriaan kaikkien muiden harrastusten kanssa - eli ei mitään järkeä, mutta mielettömästi hupia.

Lapset ovat mieletön bisnes

 

Lapsia voi kasvattaa monella tapaa. Voit ostaa kaiken lapsen tarvitseman romun ja kilkkeen uutena ja ostaa kaiken mitä kaupasta irtoaa. Ja voin sanoa, että kaupasta löydät lapselle kaiken, mitä et voinut kuvitellakaan aina konttauskypärästä kuolalappuun saakka. Ja jos lastentarvikeliikkeen myyjältä kysyt, niin jokainen noista turhakkeista on tarpeellinen - tai oikeastaan välttämätön.

Toisaalta taas voit hankkia vain sen, mikä on todella pakollista ja noista pakollisistakin ison osan käytettynä ja kierrätettynä. Jo pelkät lastenvaunut maksavat uutena jotain 500-2000 euron välillä. Mutta hyviä käytettyjä - yhden lapsen käytöstä tulevia vaunuja saa jo 150 eurolla. Noiden hintalappujen välillä on minusta isohko ero. Ja sama pätee lähes kaikkeen. Vauva-aika on lapselle loppujen lopuksi kovin lyhyt aika ja vauvuus on lapsella se vaihe, kun mitään ei mene rikki - eli kertaalleen käytetyt vaunut/istuimet/syöttötuolit/vaatteet ovat yleensä priimakuntoista.

Kolmen lapsen jäljiltä on vaatehuoneessa ja vintillä vaatetta, kenkää ja muuta päällepuettavaa jäänyt lojumaan ja kun tuttavaperheissä ei pieniä juuri ole, niin vaikeaa niitä on prosessoida eteenpäin.

Kierrätys on ollut meille aivan elinehto. Ystäväperheiden lapsilta on jäänyt vähän käytettyä ja erittäin siistiä vaatetta, jolla olemme tuota pienintä pukeneet erittäin mielellään. Loppujen lopuksi uutta on tarvinnut ostaa melkoisen vähän.

Meillä ongelma on kaiken vaatetavaran saaminen eteenpäin. Kolmen lapsen jäljiltä on vaatehuoneessa ja vintillä vaatetta, kenkää ja muuta päällepuettavaa jäänyt lojumaan. Ja kun tuttavaperheissä ei pieniä juuri ole, niin vaikeaa niitä on prosessoida jatkokäyttöön. Olemme koettaneet myydä vaatteita kirpparillakin, mutta kierto on valitettavasti niin hidasta, että hommasta tulee enemmän takkiin kuin voittoa. Paras tapa päästä vaatteista eroon on lahjoitus ja kierrätys.

Vaikein hävitettävä ovat kengät. Ne kun tuppaavat kulumaan ja kukaan ei kuluneen näköistä lenkkaria itselleen halua. Arvatkaa vaan, monetko lintttaan astutut lenkkarit meidän vintiltä löytyy?
Parhaiten kiertävät urheiluvälineet. Sukset ja luistimet ovat joka syksy kovaa valuuttaa ja kun vitosella myy, niin samalla vitosella saa seuraavaa kokoa olevat välineet, joilla pakolliset koulun urheilutunnit pärjää. Sama pätee esimerkiksi polkupyöriin - ehjät ja hyväkuntoiset saa varmasti kiertämään. Kiertotaloudessa voittavat kaikki - kenellekään ei kerry kaapintäytettä ja toisaalta taas emme tuhlaa joutavan takia luonnonresurssejakaan.

 

Aika ja raha

Se resurssi, jota meillä jokaisella on taskussa ilmaiseksi, on kaikkein arvokkain - aika. Aikaa pystymme antamaan lapsille, olivatpa taskumme kuinka tyhjät tahansa. Tykkään lukea tarinoita, joissa on tietoisesti otettu pientä taloudellista riskiä siinä, että on jääty lapsen kanssa kotiin pidemmäksi aikaa kuin pakollinen vanhempainvapaa.

Tämänkin olen itse oppinut kantapään kautta. Lapset ovat pieniä vain häviävän hetken. Ja se hetki ei tule takaisin, vaikka kuinka kaihoisasti tuijottelet vanhoja valokuvia, joissa potalla istuu hymyilevä lapsi. Se hetki ei tule takaisin edes lastenlasten kautta, jos sellaisia joskus ilmestyy oven taakse. Ne hetket ovat - PUF - menneitä.

Hänen raivonsa on pohjatonta, mutta oma harmituksesi sulaa pois sillä hetkellä, kun pienet kädet kietoutuvat kaulaasi ja anteeksipyyntö tulee lapselta ihan sieltä sydämenjuuresta.

Lapsen jokainen vaihe tuo elämään omat mausteensa. Vauvoina kehitys on nähtävissä päivittäin ja ihmettelet sitä, kuinka pienestä ihmistaimesta alkaa hahmottua taapero. Totta kai aika on raskasta, mutta jälkeenpäin sitä kuitenkin muistelee aika ilolla.

Taaperona taas lapset ovat ihan parasta seuraa. Maailman kyynisyys ei ole pakottanut lapsia vielä mihinkään muottiin. Nelivuotias lapsi on aidoin ihminen, jonka koskaan tulet tuntemaan. Häntä eivät asiat hävetä, mutta hän osaa iloita pienistä jutuista, eikä epäröi kertoa siitä. Hänen raivonsa on pohjatonta, mutta oma harmituksesi sulaa pois sillä hetkellä, kun pienet kädet kietoutuvat kaulaasi ja anteeksipyyntö tulee lapselta ihan sieltä sydämenjuuresta.

Teinit taas muistuttavat monella tapaa aikuista - puolivalmista sellaista. Siellä uhmaavan pinnan alla on näkyvissä se tyyppi, joka kohta muuttaa kotoa pois, eikä palaa kuin juhlapyhinä. Mutta edelleen ne kaipaavat ohjeita, opastusta ja tukea elämäänsä.

Lapset ovat tunnevalinta - tunne siis valinta

 

Lapset ovat 110% tunnevalinta. Ei lapsentekoa voi järjellä selittää. Hän varastaa aikasi ja vie rahasi, mutta korvaa viemänsä resurssit miljoonakertaisesti ei-aineellisina hyödykkeinä. Lapsi on myös sijoitus tulevaisuuteen. Et tiedä, mitä hänestä tulee ennen kuin hän on aikuinen. Ja vielä silloinkin kaikki voi mennä pieleen. Lapsesta et myöskään koskaan pääse - onneksi - eroon. Hän raapii ovesi takana aikuisenakin, kun vaimo on jättänyt, työpaikka on mennyt ja rahat on loppu. Eikä sinulla ole muuta mahdollisuutta kuin ottaa hänet vierashuoneeseen asumaan. Onhan hän sinun tekemäsi. Harvassa tuotteessa takuu ja palautusoikeus yltää niin kauas kuin lapsissa.

Tähän tunnevalintaan ei silti kaikilla ole varaa. Ja kun suomalainen yhteiskunta on mennyt sille tasolle, että toimeentuloon vaaditaan kahden ihmisen työpanos, niin entistä useampi siirtyy ajattelemaan lastenhankintaa järjellä - ja lykkää sitä aina unohtamiseen saakka. Sekin on minusta ymmärrettävää. Mitä pidemmälle asiaa harkitsee sitä tyhmemmältä lastenhankinta tuntuu. Pikkuhiljaa elämä ajautuu omiin uomiinsa ja lopulta huomaa siinä kolmenkympin jälkeen, ettei siihen elämään oikein lapsia saa edes sovitettua. Epävarmuudesta ja harkinnasta varmaan johtuu se, että ensisynnytysten keski-ikä nousee sukupolvi sukupolvelta.

Noiden järkiperustaisten päätösten jälkeen tästä yhteiskunnasta tulee täysin järjetön. Lapset muuttuvat harvinaisemmiksi ja pikkuhiljaa koko jatkuvuutemme on uhattuna. Tämä maa ei jatka olemassaoloaan, jos siihen ei tehdä uusia ihmisiä. Ja mitä harvinaisempia lapset ovat sitä vähemmän heille on palveluja. Ja mitä vähemmän lapsille on palveluja (kouluja, päiväkoteja, neuvoloita) sitä harvempi enää lähtee lapsirallliin. Negatiivinen kierre on valmis.

Hyvä esimerkki tästä ovat synnytyssalit. Kun synnytyksiä on aiempaa vähemmän, niin synnytyssaleja laitetaan kiinni. Ja tämä tarkoittaa synnyttäville äideille sitä, että matka synnytykseen kasvaa. Ja kun matka kasvaa tarpeeksi, niin asiasta tulee niin vaikeaa, että on helpompi jättää koko synnytys väliin. En minäkään tekisi lapsia, jos synnytys ja neuvola saavuttamattoman matkan päässä.

Fakta on kuitenkin se, että jonkun ne lapset on tänne maailmaan tehtävä. Jos vanhemmuuteen ei tule rahallisia, periaatteellisia ja idealistisia kannustimia, niin Suomemme suku kyllä sammuu. Jotain radikaalia täytyy vielä seuraavan sukupolven aikaan tapahtua, että lapsista tulee tietoinen - ja kannattava - valinta yhä useammalle. En ihmettele, enkä varsinkaan syytä heitä, jotka lykkäävät lapsentekoa taloudellisista tai muista syistä. Taloutensa saa kuralle varmaan ilman lasten apuakin. Eikä vanhemmuus muutenkaan kaikille sovi. Mutta ihailen heitä, jotka lapsia tekevät - onhan pienen lapsen kanssa eläminen ja kasvaminen aika hiton hienoa. Joskus sen tunteen on vaan annettava voittaa järki.

Moderni faija

 

Kun on marraskuun alussa syntynyt, niin saa kerran vuodessa olla sankari koko viikon. Tällä viikolla vietin synttäreitä tiistaina ja nyt sunnuntaina isänpäivää. Kun tuo nuorin lapsi on neljä, niin nämä isänpäivät ovat varmaankin parhaimmillaan. Kortit ja lahjat tulevat niin syvältä sydämenpohjalta, että niissä ovat juuretkin vielä näkyvissä. Meillä tuli jo torstaina pienen ihmisen kanssa riitaa. Hän halusi antaa korttinsa etukäteen, koska ei kestänyt odottaa sunnuntaihin. Muistuttaa kovasti minua itseäni. Kun keksin jonkun (omasta mielestäni) kuolemattoman hyvän lahjan, niin en malttaisi millään odottaa juhlapäivään, vaan haluaisin antaa lahjan heti. Joo, ja sama on blogitekstien kanssa - en osaisi pantata hyvää tekstiä jonkun ajastimen taakse, koska se on saatava muidenkin luettavaksi heti synnyttyään, kun napanuora on vielä kirjoittajassa kiinni.

Isänpäivä sai minut pohtimaan tätä modernia isyyttä. Kun olen 70-luvulla syntynyt, niin edustan isyydessä vähän vanhahkoa sukupolvea, jolla on hiukan erilaiset arvotukset kuin itseä kymmenen tai viisitoista vuotta nuoremmilla. Isyys on muuttunut hurjasti siitä, kun minä olin lapsi ja oma isäni oli se parikymppinen jolppi, joka koetti kasvattaa ihmisentaimesta kokonaista kasvia.

Vaikka isä ei ole Picasso, niin tyttärellä tuntuu tuo taiteellinen silmä olevan muualla kuin keskellä kämmentä. Modernia isänpäivällistä maalaustaidetta vm. 2017.

Nuoret muuttuvat, koska maailma muuttuu

Emme isinä ja äiteinä enää ole samalla tavoin auktoriteetteja nuorille kuin ennen. Minun isäni oli minulle vielä puhdas auktoriteetti, jonka käskyjen tai pyyntöjen totteluun riitti sertifikaatiksi se, että hän oli isä. Auktoriteetti syntyi suoraan vanhemmuudesta ja vanhemman ylemmästä suhteesta lapseen. Ei siinä tarvittu perusteluja tai selityksiä miksi jotain piti tehdä. Asiat vain olivat niin. Ennen aikuisuutta en juuri muista keulineeni sitä, ettäkö olisin tiennyt jostain asiasta isääni enemmän (jos nyt ei puhuta vaikka kolmannen asteen yhtälön derivoinnista, josta puhuminen olisi ollut meidän perheessä...no vähän kummallista)

Tänä päivänä taas pelkkään asemaan ja vanhemmuuteen perustuva aukoriteetti on purkautunut. Lapsille ei riitä se, että asiat tehdään, koska minä sanon niin. Koetin tuota ensimmäiset vuodet, mutta se ei oikein tuottanut toivottuja tuloksia. Sittemmin opin kantapään kautta, että ohjeet ja pyynnöt menevät paljon paremmin perille, kun käyttää suoran huutamisen sijaan pari minuuttia asian selittämiseen. Ei silläkään ihan 100% tulosta ja kehitystä ole saatu aikaan, mutta paljon parempia kuin tuolla vanhalla 70-lukulaisella metodilla.

Nuoretkin ovat kovin erilaisia tänä päivänä kuin meidän nuoruudessa. Suurin muutos on siinä, että he saavat ja pystyvät hankkimaan tietoa rajattomasti itse. Eli käytännössä minun on turha mennä ketään neuvomaan mopon korjauksessa, kun Youtubesta löytyy ohjeet kaikkien vipstaakien fiksaamiseen. Ja kun tietoa löytyy ja on helposti saatavilla, se tarkoittaa, että vanhemmat eivät toimi tiedon suppilona ja vartijana nuoren maailmassa.

Vanhan sanonnan mukaan tieto on valtaa ja meidän aikanamme pääsy tiedon lähteille oli pääasiassa vanhemmilla. Monet tarpeelliset tiedot ja taidot siirtyivät vielä sukupolvelta toiselle käytännön ja esimerkin kautta, vaikkapa sitten se moponkorjaus. Tuo Youtube oli minun lapsuudessa vielä vähän alkutekijöissään.

Vanhempi voi edelleen olla auktoriteetti, mutta sen täytyy toimia tiedollisella tai taidollisella tasolla. Ja toisaalta, tarvitseeko enää olla auktoriteetti. Vanha hierarkinen rankijärjestys on purettu esimerkiksi työpaikoilla. Tehtävien arvostus ei perustu titteliin, käyntikorttiin tai siihen, kuka on johtajan puvun tehnyt räätäli. Työpaikoilla asemat määräytyvät tehtävien mukaan paljon matalammilla arvoeroilla kuin vielä kymmenen vuotta sitten. Taidollisesti ylivoimainen asiantuntija voi olla organisaatiolle arvokkaampi kuin osaamaton toimitusjohtaja, jonka asema perustuu vain vanhaan hierarkiajärjestykseen. Sama toimii vanhemmuudessa - auktoriteetiksi pääsee, jos osaa osoittaa, että nuorelle tai lapselle on tarjottavana jotain sellaista tietoa tai taitoa, joka hyödyttää lasta.

Pelaa heidän kentällään

 

Jos vajoaisin nyt koomaan ja heräisin siitä parin vuoden päästä, tuskin ymmärtäisin, miten kaukana swägästä olisin. Kieli ja nuorten käyttämät mediat muuttuvat lujaa vauhtia. Nuorten kieli on kummallisuudestaan huolimatta rikasta ja sen ilmaisukyky on meihin kankeisiin keski-ikäisiin verrattuna voimakasta. Nuorten kielen kehittyminen perustuu yhdessä sovittuihin normeihin (eli ei viralliseen kielioppiin). Trendsetterit pystyvät upottamaan uusia ilmaisuja kielimarkkinoille jatkuvasti. Ja pysyäkseen ajanhermolla, on etenkin nuorten opiskeltava slangia jatkuvasti.

Minun nuoruudessa vanhempien oli vielä helppo naureskella muutamille nuorisoilmaisuille, joita heittelimme. Suurin slanginluoja taisi olla Pulttibois, jonka hokemat suistivat kymmeniä äidinkielenopettajia itsemurhan partaalle. Joka tapauksessa kielen virallinen luoja oli kielioppi, joka pakotti nuoret puhumaan siistiä normikieltä. Nyt koulun auktoriteetti kielenluojana on vähän kyseenalaista. Toisaalta taas koko kirjallinen maailma sallii enemmän sitä, että kieltä ilmaistaan muillakin kuin virallisilla keinoilla.

Nykynuoren kanssa pärjää, kun tuntee heidän maailmaansa. Ja osa fiksua vanhemmuutta on se, että tutustumme ja olemme ajanhermolla siitä, mitä nuorten "salatussa maailmassa" tapahtuu. En väitä olevani tässä mikään ammattilainen - joskus valovuosien päässä siitä, mutta olen kiinnostunut siitä, miten nuoret hankkivat tietoa, miten he tietoa käyttävät ja kuinka tuo tieto ilmaistaan.

Sama pätee tiedonhankintaan ja käyttämiseen. Nuorelle on turha tuputtaa perinteistä paperista sanomalehteä, koska hän hakee tietonsa muualta. Fiksumpaa on tutustua niihin kanaviin, missä nuoret hengailevat ja syöttää tieto sille foorumille ja sillä formaatilla, joka uppoaa.

Vielä muutama vuosi sitten kommunikoimme lasten kanssa tekstiviestein ja puheluin. Nyt taas nuoret harvoin vastaavat puheluihin ja tuntenevatko tekstareita enää ollenkaan. Keskustelut käydään snäpissä (johon en vieläkään ole tutustunut) ja puhelimeen ei iso osa nuorista osaa enää vastatakaan. Veikkaan, että jos teineiltä kysyt puhelimeen vastaamisesta, niin osa ei edes tiedä, että puhelimen funktio on alunperin ollut puheluiden (=reaaliaikaisten kahdenkeskisten ääniviestien) välittäminen ihmiseltä toiselle. Meidänkin perhe taitaa enimmäkseen keskenään kommunikoida Whatsappissa omassa ryhmässään.

Entäpä tiedonhankinta sitten. Suosittelen jokaiselle modernille, tai vähemmän modernille, vanhemmalle tutustumista kanaviin, jotka nuorille tietoa välittävät. Formaattina nuorille on tällä hetkellä vain yksi ja ainoa - video. On turhaa tuputtaa nuoren kouraan kirjaa, koska ainoa, mitä saat vastaukseksi on "saax tästä jonkun videon tai löytyyx tää juutuubist?". Nuorille video on luonnollinen formaatti ja meidän on turha hakata päätämme seinään koettamalla saada nuori käännytettyä takaisin kirjallisten tuotteiden pariin - ei ne saakeli vaan käänny.

Positiviista nuorten tiedonhankinnassa on se, että he sitä tietoa hankkivat. Nuoret ovat erittäin valveutuneita siitä, mitä maailmassa tapahtuu - kun se liippaa heidän elämäänsä. Jos vanhemmilta yhtä taitoa toivoisi, olisi se "kriittisen tiedonarvioinnin opettamisen taito". Kun nuorten korviin ja silmiin tunkee tietoa monesta eri kanavasta, joista suurin osa on tiedonvälittäjina ei-ammattilaisia, niin tiedon joukossa on melkoinen määrä paskaa. Jos lasta ei opeta erottamaan oikeaa tietoa (ja tiedonvälittäjää) väärästä, se tarkoittaa, että seuraavasta sukupolvesta kasvaa kritiikitön joukko ääliöitä.

Heitän esimerkin:

Joitakin vuosia sitten Joutsenossa sattui todella surullinen väkivallantapaus, jossa surmattiin nuori tyttö. Seurasin sattuneesta syystä tapahtuman uutisointia ja tiedon etsimistä aitiopaikalta. Olin koko ajan tietoinen, mikä oli tapauksen oikea status. Surmaajasta ei ollut aluksi mitään tietoa, mutta pikkuhiljaa paljastui, että teon takana oli samalta paikkakunnalta kotoisin oleva kantasuomalainen nuori mies. 

Samaan aikaan lähi-idästä oli Eurooppaan juuri rynnännyt valtava pakolaistulva, joka oli täyttänyt läheisen Konnunsuon entisen vankilankin tilat. Lehdet olivat päivittäin tulvillaan sitä, kuinka ulkomaalaiset syyllistyivät seksuaalirikoksiin ympäri Suomea. Tästä oli ilmeisen helppo vetää yhtäläisyysviivat sille, että Joutsenon tekijä olisi voinut tulla pakolaiskeskuksesta. Ja silloin tapahtumailtana melkoisen moni nuo virheelliset yhtäläisyysviivat vetikin.

Kysyin seuraavana aamuna oman perheen nuorilta, olivatko he kuulleet Joutsenon tapauksesta ja tunsivatko he uhria tai tekijää. Yksiselitteinen vastaus oli, että "Joo, sen oli tappanut joku pakolaiskeskuksen mamu!". Kun kysyin tiedonlähdettä, niin tieto oli kulkenut illan aikana nuorten Whatsapp-ryhmissä satavarmana tietona - ja nopeasti! Ja yhtä luja oli nuorten usko siihen, että tieto oli ainoa oikea. Kun kerroin tilanteen oikean laidan, niin pakolaisvihaa palaneiden silmien tilalle tulikin kaksi kysymysmerkkiä. Ainakin tällä kertaa minun tietolähteeni oli varmempi ja oikeampi, koska informantillani oli sininen virkapuku ja leijonat olkapäillä. Mihin kaikkeen tuo nuorten kvasitieto olisi voinut johtaakaan, jos se olisi saanut levitä ja kasvaa ilman korjausta?

Fiksut nuoret

Olen aina sanonut, että olen onnekas. Perheeseemme on siunaantunut nippu erittäin fiksuja nuoria ja pahasti näyttää, että tuosta nelivuotiaasta villivarsasta kasvaa myös jossain vaiheessa ensin fiksu lapsi ja lopulta toivottavasti fiksu aikuinen (jumalattoman määrän työtä se kyllä tulee teettämään!). Lasten fiksuus ei synny itsestään. Se syntyy siitä, että meillä moderneilla vanhemmilla on jakaa heille tarvittavaa resurssia, joista tärkeimmät ovat

1. Aika - Anna aikaa olla nuoren kanssa, kuunnella ja keskustella
2. Huomio - ole lapsen ja nuoren kanssa, ilman puhelinta tai muita härpäkkeitä. Istu kasvotusten ja puhu muuallakin kuin Whatsappissa. Tämä tarve ei lopu siihenkään, kun he kasvavat täyteen mittaansa ja ovat jo jalka oven välissä karkaamassa maailmalle.
3. Rajallinen rakkaus - aseta säännöt ja perustele ne nuorelle. Ja omaa myös kyky rakastaa lasta kaikissa tilanteissa, meni hommat miten vituiksi tahansa. Lapsen täytyy tietää aina ja ikuisesti, että tapahtui mitä hyvänsä, on olemassa yksi paikka, jossa on turva.
4. Kiinnostus - ole kiinnostunut siitä, mitä nuoren ja ylipäänsä nuorten maailmassa tapahtuu. Tutustu tiedonvälityksen kanaviin ja tutki, mitä tietoa jaetaan. Opettele puhumaan nuorten kieltä - tai tiedä ainakin mikä on swägää ja mikä ei.

Ja kuten huomaatte, noihin primääriresursseihin ei kuulu raha. Se johtuu siitä, että ne rahat menevät tänä päivänä jo muutenkin elämiseen, niin ettei lapselle syydettäväksi jää muuta kuin kuitit ja velat. Oikeasti vanhemmuutta ei ole se, että lapselle syydetään kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat ja tarpeet tyydytetään ostamalla. Ostamisella ja tarpeiden loputtomalla tyydyttämisellä opetamme lapsen siihen, kuinka vaivattomasti kaiken saa ja lopulta etäännytämme lapset kokonaan pettymysten ja tyydyttymättömien toiveiden maailmasta. En oikein suosittele kenellekään sitä, että lapselle ei opetettaisi sitä, ettei elämässä kaikkea saa. Se opetus tulee jossain vaiheessa nimittäin maksamaan korkojen kera - sekä lapselle että vanhemmalle.

Menipä vähän paatokseksi - mutta asiasta.

Hyvää isänpäivän iltaa isät, ukit ja muut isän virkaa hoitavat!

Isyys ei ole suoritus

​

Lähiön lapsen taimi kerrostalon pihalla Rantakylässä joskus 1977-1978. Taustalla isäni Lohi-venetehtaan takissaan.

Perheessämme eletään kovin normaalia uusperheen arkea. Komboon kuuluu yhteensä viisi ihmistä, jotka ovat viimeisessä kymmenessä vuodessa muodostuneet tiiviiksi yksiköksi menoineen ja tuloineen. Vielä kymmenen vuodenkin jälkeen pohdin omaa suhdettani lapsiin, joilla on minun lisäkseni elämässään myös oikea isä. Omissa päätöksissäni ja kasvatuksessani joudun miettimään oman mielipiteeni lisäksi myös päätöksiäni suhteessa lasten äitiin, lasten isään sekä myös omaan lapseeni. Toisinaan lopputulos on mahdoton. Enkä kiellä sitäkään, etteikö välillä olisi vaikeaa ola laittamatta omaa lasta muiden edelle, mutta yhtä lailla välillä tulee kasvatettua omaa lastaan vähän kovemmalla kädellä - ihan varmuuden vuoksi, etteivät muut pääse syyttämään suosimisesta.

Perheessämme on alusta saakka ollut periaatteena, että lapsia pyritään kasvattamaan yksilinjaisesti, tekijästä huolimatta. Ne, jotka asuvat saman katon alla, kuuluvat samankokoisella osuudella kustannusyksikköön ja heillä on myös yhtä lailla oikeus aikaan, huomioon ja muuhun perheeseen kuuluvaan. Voin helposti sanoa, että minulle jokainen noista lapsista on yhtä tärkeä ja yhtä merkityksellinen. Nyt kun nuo isommat alkavat olla teini-iässä ja vanhin jo viittä vaille aikuinen, nautin siitä, että he ovat omia persooniaan ja kasvaneet jokainen omaan suuntaansa.

70-luvun lastenvaatemuoti ei juuri naurattanut. Tänä päivänä on toisin - nyt hymyilyttää niin paljon, etten malttanut olla jakamatta kuvaa.

 

Uusperheen arki on saanut minut pohtimaan isyyttä aika paljon menneinä vuosina. On eräällä lailla etuoikeus saada tutkia isyyttä sekä ulkopuolisena että prosessin mukana. Eniten pohdintaa olen kuitenkin tehnyt, kun tuo pienin ihminen syntyi sulostuttamaan elämäämme neljä vuotta sitten. Kun seuraa ihmistaimen kehitystä alusta saakka, tajuaa ensimmäistä kertaa sen, kuinka mittaamattoman arvokas on ihmisen elämä ja kuinka suuri vastuu vanhemmilla lapsistaan on. Lapset ovat kaikkein kallein omaisuutemme (sanan kaikissa merkityksissä!) ja kasvatus on haastellisin työ, jota tulemme koskaan tekemään - huolimatta siitä, olemmeko työelämässä kirurgeja tai kiropraktikoita. 

 

Haastellisuus tulee siitä, että kasvatuksen tulokset näkee vasta noin kahdenkymmenen vuoden päästä aloitushetkestä. Talouden termein voidaan puhua todella pitkän aikavälin sijoituksesta, jonka tuotto-odotukset pitäisivät olla maltilliset.

 

Ohessa muutama teesi siitä, mitkä asiat minä näen isyydessä merkityksellisenä. Yhtään ainoaa kasvatusopasta en ole lukenut elämässäni, enkä aio sitä tehdä vastaisuudessakaan. (Joku voisi sanoa, että ei olisi tehnyt pahaa) Lastenpsykologeista saan yleensä näppylöitä - lukuunottamatta Jari Sinkkosta, joka on minun kanssani samoilla linjoilla - kasvatuksen perusperiaatteet ovat helppoja - vaikeaa hommasta tulee, kun noita perusasioita alkaa soveltaa arkeen.

Koitereen oma Davy Crocket tähtää luultavasti intiaaneja väijystä.

Ruoki lapsen mielikuvitusta

Lapsi on itsestään pyörivä luova kone, jonka pään sisälle on rakennettu valtava määrä mielikuvitusta ja taitoa nähdä maailma omalla tavallaan. Jotta tuo mielikuvitus saadaan valloilleen, on lapselle annettava mahdollisuus näyttää sen mielikuvitusmaailman sisältö ulos. Siihen paras tapa on pitää lapsi mahdollisuuksien mukaan erossa valmiiksi pureskellusta syötemaailmasta ja rohkaista lasta keksimään omia leikkejä ja tarinoita.

Suurin mielikuvitussyöppö ovat lastenohjelmat. Lastenohjelmia katsoessaan lapsi seuraa valmista tarinaa ja kulkee sen mukana. Se tarkoittaa, että junan kyydissä pysyy itse ohjaamatta ja vaivaa näkemättä. Valmiiden lastenohjelmien vastapaino on se, että lapsi leikkii ja luo maailman ympärilleen itse.

Syyllistyn itse monesti siihen, että lyön lapselle padin käteen ja vaivutan hänet lastenohjelmien turruttavaan maailmaan. Teen tämän sen vuoksi, että tarvitsen omaa rauhaa "nyt ja heti" ja silloin ei ole aikaa houkutella lasta leikkimään tai aloittamaan leikkiä lapsen kanssa niin, että irrottautuisin siitä itse hetken kuluttua.

Juuri tätä kirjoittaessa vieressäni pulisee pieni nelivuotias, joka on muovailuvahasta rakentanut sateenkaareen ja puhuu  ilmeisesti mielikuvitusolennolle nimeltä "Sini" , jota pyytää valitsemaan seuraavan värin. Kuuntelen jälleen kerran suurella hämmästyksellä lapsen kykyä rakentaa muovailuvahasta ja alustasta kokonainen maailma. Dialogi on erittäin rikasta ja jotenkin tuota jää kyllä itsekin kuuntelemaan aika koukuttuneena - mitä tapahtuu seuraavaksi? 

Mielikuvitus rakentuu tarinoiden kautta. Tarinat voivat löytyä aluksi satukirjasta ja sen jälkeen sillä, että lasta pyytää kertomaan omaa tarinaansa. Itse olen koettanut välillä keksiä lapsille omia satuja, joissa seikkailee tuttuja ihmisiä erilaisissa ympäristöissä. Harmi, etten ole noita kirjoittanut koskaan ylös, koska niistä olisi saanut helposti jäämään lapselle muistikuvia myös lapsuuden jälkeen.

Ja jos saisin siirtoistutettua jotain lasten päähän, niin istuttaisin korvien väliin taidon lukea ja etsiä tietoa. Valitettavasti vain on niin, että lapsi tai aikuinen, joka ei lue, on vähän tyhmä. Väittäisin, että lukeminen antaa valmiuden arvioida tarjottua tietoa kriittisesti ja auttaa myös kyseenalaistamaan tiedon tarjoajaa. Tämä sama efekti syntyy huolimatta siitä, lukeeko sanomalehteä vai kirjoja. Meistä seuraava sukupolvi hakee tietoa pääasiassa liikkuvan kuvan kautta, joka on siis mediana erittäin toimiva. Ongelma on siinä, että feedi tulee sukupolven sisältä oman ikäisiltä toisille, jolloin tarjotun informaation taustalla ei yleensä ole tieto, vaan pelkkä kokemus. Ja kuten lastenohjelmien tapauksessa, videofeedi on ylhäältä annettu ja passivoiva, eikä suinkaan kriittisyyteen ja arviointiin kannustava.

Opintielle vuonna -82. Ihme, jos tuolla Hawaiji-paidalla ei tullut turpaan Rantakylän asfalttiviidakossa.

Puhu lapselle kuin älykkäälle olennolle

Lasten vanhemmmissa ärsyttävintä on se, että lapselle puhutaan kuin tampiolle. Selkeitä faktoja ei viitsitä selittää, koska ennakkoajatus on, että "lapsi ei vaan tajuu". Totta on sen verran, että eihän se lapsi luonnostaan asioita tajuakaan, mutta kun riittävästi käyttää aikaa asioiden selittämiseen, niin lapsi oppii. Lapsen ainoa fiksu viiteryhmä ensimmäiset viisi vuotta on oma perhe. Jos tuo oma perhe lässyttää ja kohtelee lasta kuin vähä-älyistä, niin viidessä vuodessa fiksustakin aihiosta on saatu aikaan ajattelematon ikuinen vauva.

Meillä on pyritty pienimmällekin selittämään asiat sellaisena kuin ne ovat. Viimeksi eilen keskustelin lapsen kanssa saunassa kuolemasta. Lapsi ei suinkaan ollut sitä mieltä, että ukki on mennyt pois, vaan sanoi reilusti, että ukkia ei ole, koska se on kuollut. Ja huomenna mennään katsomaan hautausmaalle, missä se ukki on.

Tämä sama pätee kieltoihin ja komentoihin. Laskin joskus, että kiellän tuota pienintä noin 50-100 kertaa päivässä. Jos olemme samaan aikaan samassa paikassa noin viidestä neljääntoista tuntia, se tekee tuntia kohden aika monta kieltoa. Kuitenkin, jos tuota komentoa jaksaa jatkaa sen verran, miksi ei ole sopivaa syödä rukkasta/purra kaikkiin vaatteisiin reikiä/kaivaa haarukalla nenää/kantaa hiekkaa lattialle tai viskellä siskoa kivellä, niin ehkä tuota käskyä ei tarvitse toistaa enempää kuin sen "perus" kaksisataa kertaa.

Monet vanhemmat - minä mukaanlukien - kyllästyvät kieltämään ja komentamaan. Sehän tarkoittaa sitä, että lapselle antaa vallan toimia omin päin omalla tavallaan - ei viisasta!. Toiset vanhemmat - myös minä mukaanluettuna - pitävät siitä, että ovat lapselle niin suuria auktoriteetteja, että luulevat pelkän käskyn riittävän. Lopputulos on se, että pahimmillaan lapsesta kasvaa auktoriteetteja sokeasti totteleva kritiikitön nukke. Mihinkäs se sitten johtaa?

Omin neuvoin eteenpäin - ja hymyssäsuin!

Lapsen tehtävä ei ole toteuttaa vanhemman unelmia tai olla toteutumattomien unelmien jatke

Vanhemmuuden vaikein taito on nähdä se, millainen lapsi kuoren sisällä asuu. Vanhemman tehtävä ei ole kertoa, mitä lapsesta pitäisi tulla. Vanhemman tehtävä ei myöskään ole luoda päänsä sisälle unelmia, jotka lapsi toteuttaa. Ja yhtä vähän lapsen tehtävä on toteuttaa niitä unelmia, jotka vanhemmalta jäi toteutumatta lapsena. Eli jos sinusta ei tullut ammattiurheilijaa, niin lapsen tehtävä ei ole saavuttaa tuota unelmaa sinun puolestasi.

Minun tavoitteeni on nähdä lapseni onnellisena. Limiitit menevät siinä, että rikoksia ei tehdä, eikä huumeisiin sorruta. Loppujen lopuksi on yhdentekevää, mihin ammattiin lapsi itsensä kouluttaa tai mitä työtä hän päättää tehdä. Ensinnäkin sen jälkeen, kun lapsi heittää avaimet pöydälle ja siirtyy yhteistaloudesta omilleen, siirtyy myös päävastuu elinkeinon hankinnasta. Ja jos lapsi on onnellinen, niin todennäköisyys sille, että hän palaa kotiin, on pienempi.

Toiseksi taas jokainen tämän päivän nuori tulee tutkimusten mukaan hankkimaan viisi eri ammattia tai koulutusta. Tämä tarkoittaa, että koko elämä on jatkuvaa oppimista ja se jatkuva oppiminen tarkoittaa osaamisen lisäksi myös sitä, että elämä tulee pitämään sisällään erehdyksiä ja virheaskeleita. Nuo virheaskeleet kasvattavat, opettavat ja näyttävät uuden suunnan. Ja nuo virheet sen nuoren täytyy tehdä itse. Mistä pääsenkin osuvasti seuraavaan kohtaan...

Älä kolaa

Meidän nyt keski-ikäisten sukupolvella on käytettävissä enemmän varallisuutta ja hyvinvointia kuin aiemmin. Se tarkoittaa, että me voimme käyttää lapsiimme entistä enemmän aikaa ja rahaa. Ja siis tyydyttää entistä moninaisemmin lapsilta tulevat vaateet ja toiveet.

Monissa tapauksissa se on tuottanut vanhempia, joiden elämäntehtävä on kolata kaikki ongelmat ja vastoinkäymiset lasten tieltä. Vanhemmat pyrkivät kaikin käytettävissä olevin keinoin estämään sitä, ettei lapsi tule kokemaan pettymyksiä ja vastoinkäymisiä. Nämä vanhemmat tunnistaa siitä, että he pystyvät sanomaan kirkkain silmin "jos vain voin, niin minä kyllä koen kaikki kärsimykset lapseni edestä". Tuo on yhtä suurta hevonpaskaa.

Jos emme opeta lapsia kohtaamaan vastoinkäymisiä, niin he siirtyvät aikuisuuteen oppimatta yhtä tärkeimmistä taidoista. Se on taito selviytyä itse. Vahempien tehtävä ei siis olekaan ratkaista lasten ongelmia, vaan opettaa lapset ratkaisemaan ongelmia itse.

Jos lapsi pääsee aikuiseksi asti ilman kykyä ratkaista ongelmia ja ilman pyrkimystä selvitä itse, se sama lapsi tulee olemaan meidän vanhempien riesana koko elämänsä ajan. Eli jos emme opeta lasta selviytymään, niin lapsi luottaa siihen kolaavaan äitiin tai isään aina. Ja minä en ainakaan jaksa katsoa ratkaisukyvyttömiä lapsia nurkissani sen jälkeen, kun he ovat aikuisia. Minä haluan kolata ainoastaan lunta.

Kolaajavanhemmat ovat riippuvaisia lapsen huomiosta. He haluvat, että se elämän merkityksellisin tehtävä - olla vanhempi - säilyy ikuisesti. On koukuttavaa olla tarpeellinen ja on koukuttavaa tuntea, että joku on sinusta riippuvainen. Silti - se on väärin sekä lasta että vanhempaa kohtaan. Yhtä lailla kuin on lapsen tehtävä selvitä itse, on aikuisen tehtävä selvitä ilman lasta.

Hymyile lapselle

Joskus mietin, miksi perheen pienin oli niin allapäin. Kun kysyin asiaa, hän vastasi, että on allapäin, koska isä on vihainen. Kävin sitten miettimään, olinko sanonut jotain tai tehnyt jotain, mikä sai lapsen tuntemaan noin, mutta en omasta mielestäni keksinyt syytä. Varovasti kysyin, mistä lapsi oli saanut päähänsä, että isä on vihainen, niin hän vastasi, että isän täytyy olla vihainen, koska isä ei hymyile. Silloin tajusin, että omat kasvoni olivat tosiaan aika vihaisen näköiset, koska olin niin syvällä omissa ongelmissani ja mietteissäni. Kun katsoin kasvojani peilistä, huomasin, että niille oli jähmettynyt melko vihaisen näköinen ilme ryppyineen ja kurtistuneine kulmineen.

Lapsi matkii ja ottaa mallia vanhemmistaan. Jos kuljemme päivät pitkät naama nurtussa, niin se on maailma, johon lapsi oppii. Samalla lailla lapsi oppii hymyilemään ja nauramaan, jos näkee vanhempansa nauravan ja hymyilevän. Etenkin pieni lapsi on todellinen vaikuteimuri, joka erittäin herkällä korvalla aistii ympäristönsä tunnelmat ja tunteet. Mitä enemmän levitämme onnellisuutta ympärillemme sitä enemmän näemme lähellämme myös onnellisia lapsia.

Hymyn lisäksi olen sitä mieltä, että lapselle on syytä näyttää tunteiden koko kirjo. Lapsen on hyvä oppia vanhemmiltaan se, että elämä pitää sisällään monenlaisia tunteita ja kaikki niistä ovat sallittuja. Ehkä tätä kautta saamme tulevasta sukupolvesta vähemmän sisäänpäin kääntyneen kuin me itse olemme.

Tässä kuvastuu se, mitä vanhemmuus on - loputonta rakkautta ja huolenpitoa.

Ja me vanhemmat. Me olemme epätäydellisiä, teemme virheitä, erehdymme ja toivottavasti opimme. Itse olen täydellisestä vanhemmasta kovin kaukana. Silti en ole menettänyt uskoani siihen, että voin joka päivä oppia ja kehittyä paremmaksi. Toivon, että hyvä tahto ja pyrkimys hyvään korvaavat puutteet taidoissa ja osaamisessa. Minulle isyydessä vaikeinta on ollut hyväksyä se, että vaikka vanhempi on esikuva ja auktoriteetti, hän ei silti ole kaikenosaava ja erehtymätön. Nyt vanhemiten olen oppinut näkemään, että pieni lapsi opettaa minua ja yhdessä oppiminen on oikeastaan aika fäijönii.

Kuinka eroamme edellisestä ja sitä edellisestä sukupolvesta

 

- Hei isi, saanko padin, katsoisin uusimman ryhmä Haun, siinä on se uusi koira
- Voinko jotenkin auttaa?
- Ei tartte, osaan kyllä etsiä sen itse

Meistä seuraavaa sukupolvea nimitetään diginatiiveiksi ja hehän syntyvät puhelimet ja padit kourassaan. Monesti, kun katson etenkin tuota nuorinta viikaria, niin väkisin hiipii mieleen, että meidät on veistetty aivan eri puusta kuin he. Tai tarkemmin sanottuna, meidät on veistetty puusta siinä missä tuleva sukupolvi on tulostettu 3D-printterillä. Kävin miettimään, kuinka erilaisia me puolestamme olemme verrattuna vanhempiimme ja isovanhempiimme.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että olen saanut tuntea kolme neljästä isovanhemmastani ja edelleen kaksi heistä on elossa. Isovanhempani ovat yhdeksänkympin kieppeillä ja ovat siis nähneet Suomen kovimpien kriisien eli sodan ajan. Ja mikä tärkeämpää, isovanhempani ovat olleet mukana Suomen jälleenrakennuksessa, jossa koko maa nostettiin kirjaimellisesti hartiavoimin jaloilleen - ja siinä sivussa vielä maksettiin sotakorvaukset Neuvostoliitolle. Suosittelen etenkin nuoremmalle sukupolvelle tutustumaan siihen, minkä kokoisesta ponnistuksesta puhuttiin. Eipä olleet mitään Kreikan EU-tukia. Ja velkoja perivä vastapuolikin oli astetta tiukempi kuin löperöt nykymaat.
Ohessa linkki Ylen elävän arkiston asiasta kertovaan lyhytelokuvaan.

Isäni puolestaan edusti sitä sukupolvea, joka häippäsi uudisraivaajien maaseudulta kaupunkiin ja alkoi uudisasuttamaan betonilähiöitä. Hänelle maaseutu oli vielä tutumpaa, mutta ilmeisen mielenkiinnotonta. Riittävän annoksen raittiista ja reippaasta ulkoilmasta sai, kun elokuussa kävi kotoseudulla heinätalkoissa ja marjankeruussa. Muun ajan saattoi sitten hyvällä omallatunnolla köllötellä sohvannurkassa television edessä. Maaseutua saatettiin toki kaihoisana muistella samalla, kun kuunneltiin ruikuttavaa Finnhits-musiikkia.

Minä taas olen joku kummallinen välisukupolven edustaja. Minulle maaseutu on vierasta, mutta en vielä ole siinä vaiheessa, että luulisin maidon syntyvän pahvipurkkiin itsestään tai makkaran olevan peräisin jostain muualta kuin sian potkasta. Veikkaan, että seuraavalle sukupolvelle koko elävä maaseutu löytyy enää flat screenin näytönsäästäjästä.

Mikä siis erottaa meidät kolme sukupolvea toisistaan?

Sotien sukupolvi

 

Olin pitkään ainoa lapsenlapsi suvussamme ja sainkin nauttia isovanhempieni jakamattomasta huomiosta vuosien ajan. Lähiövanhempani roijasivat minut aina kesiksi mummolaan. Hoitopaikkoja ei ollut ja avainkaulalasta ei oikein huolinut yksin jättää päiviksi kotiin koulujen päätytyttyä. Etenkin minun luonteella se olisi lähes väistämättä johtanut jonkin sortin onnettomuuteen tai ainakin pahantekoon. Ja mummolassa oli mukavaa se kymmenviikkoinen viettääkin. Oli ainakin elämä erilaista. Ehdin noina aikoina tutustua isovanhempieni elämänmenoon aika tarkkaan ja etenkin ukiltani kuulin miljoonia tarinoita siitä, millaista elämä oli ennen.

Suurin ero meidän ja isovanhempien välillä on suhde luontoon. Mummo ja ukki keräsivät joka syksy pakastimet täyteen marjoja ja sieniä ja läpi vuoden ruokapöydän anti koostui itse pyydetystä järvikalasta. Kaupasta käytiin vain välttämättömimmät. Kyse ei ollut siitä, että ruokamenoista säästettiin, vaan siitä, että luonnon kanssa oltiin enemmän yhtä ja vedet sekä metsät nähtiin ruoka-aittana.

Ukkini oli taitava verkkokalastaja. Tuo homma ei minulle ole periytynyt, mutta onneksi sentään sedilleni. Minut jos laitetaan verkkojen kanssa järvelle, niin ainoa lopputulos on kahdeksankymmentäkiloinen ravunsyötti järven pohjaan sekä perikunnan myytäväksi jäävä vene. Tiedän kyllä tekniikan, mutta käytäntöön en sitä osaa soveltaa.

Isovanhempani ovat täysin maaseudun kasvatteja. Tuohon elämäntyyliin kuului se, että koko kylä toimii yhdessä. Talot rakennettiin itse "pitkästä tavarasta" ja naapureita autettiin niin maatöissä kuin muutenkin. Kylä oli tavallaan yksi toimiva yksikkö, jonka asiat tiedettiin samalla tavalla kuin oman perheen.

Isovanhempani ovat myös sitä sukupolvea, joka on tottunut selviämään itse. Ensimmäisestä haavasta ei lähdetty ruikuttamaan sairaslomaa kunnantohtorille, koska lääkäriin saattoi olla matkaa vähän enemmänkin. Ja toisaalta sodassa oli totuttu näkemään, ettei pienistä lasketa. Lääkäriä lähdettin tapaamaan siinä vaiheessa, kun ruumiinjäsenten lukumäärä erosi siitä, minkä Luoja loi. Meistä nykypolvista tuo selviämisen eetos on karannut ja kauas. Me tarvitsemme lääkäriä siihen, jos aamulla on herätessä paha mieli ja töihin ei kiinnosta lähteä. Sen lisäksi korjaamme sekä mieltä että kehoa lukuisalla määrällä pillereitä kuvitellen, että lääkekemia korjaa sen, minkä ympäristö rikkoo.
Isovanhemmillani oli myös meistä poikkeava aikakäsitys. Maaseudulla töitä tehtiin siinä rytmissä, minkä maatyöt sanelivat. Kello oli melko toissijainen ajanmittausväline. Sen sijaan luonnosta osattiin lukea merkit sille, miloin oli oikea aika tehdä kutakin työvaihetta. Toisaalta taas televisio oli sen verran uusi keksintö, että prime time tai Salkkareiden alkutunnari eivät ajankäyttöä voineet käskeäkään.

Helsinki-Vantaa vuodelta 1974, ajalta ennen Jumbojettejä tai Concordeja. Kar Airilla pääsi Las Palmasiin, jos sinnekään.

Lähiöiden rakentajat

Mitäpä saivat aikaan isäni aikalaiset? No karkasivat maalta, kun tilaa ei kaikille ollut. Pakolaisleiriksi rakentelivat betonilähiöitä joka puolelle Suomea ja lipittelivät vapautettua keskikaljaa lähiökuppiloissa. Kun kyllästyivät seurustelemaan keskenään, niin toivat Japaniasta karaoken viihdykkeeksi. Kivempi se oli keskenään naureskella yhdelle laulutaidottomalle kuin kuunnella jukeboxista Yksinäistä, Viikonloppuisää tai Ihmisen ikävää toisen luo.

Maaseudun työt oli vaihdettu teolliseen työhön ja aikaa mittasi kellokortti. Vuodenaikoja alettiin mitata niin, että vuosi kulki aina kesälomien väliä. Kesäisin, kun koitti neljän viikon vapaus, pakattiin auto täyteen ja tehtiin määräaikainen paluu kotiseudulle maalle. Isäni ikätovereita lähti jossain vaiheessa isoja määriä myös Ruotsiin. Aiheesta on tehty mainio elokuva Kivenpyörittäjän kylä, joka kertoo siitä, kun ruotsinpakolaiset palaavat kesäksi landelle.

Jotta luontosuhde ei pääsisi tyystin katkeamaan, niin lähiöitä kiertämään kaivetiin pururatoja. Siellä sitten kesät juostiin ja talvet hiihdettiin. Ja muistan muutenkin nuoruudesta, että liikunta ja liikuntapaikat olivat tärkeässä osassa lähiöiden elämää. Meillä Rantakylässä oli erittäin hyvin varustettu lätkäkaukalo, jalkapallo- ja yleisurheilukenttä. Lapsia kannustettiin liikkumaan ja ainakin tuntui, etteivät urheluseurojen jäsenmaksut ajaneet vielä keskiluokkaista perhettä tyystin vararikkoon. Tänä päivänä tuntuu, että lapsen liikuntaharrastus on harrastuksen sijaan sijoitus. Ja sijoitushan se onkin - lapsen tulevaisuuteen ja terveyteen.

Minun lapsuudessa lähiöissä vielä naapurit tunnettiin ja heidän kanssaan pidettiin yhteyttä. Tämä lienee peruja siitä,että kaikki ensimmäisen polven lähiöläiset olivat maalta tulleita, jolloin kyläyhteisöllisyys ja yhdessätekeminen olivat totuttuja tapoja. Nykyisin, jos lähiössä naapuri tervehtii, niin alat automaattisesti miettiä, että kyseessä on joko avohoitopotilas tai vähintään ryöstämistarkoituksessa tehty hämäys.

Legendaarisia marjamatkoja - Kupla, Priimus ja Hai. Enää yhä harvemmat edes tietävät, että marjat kasvavat metsässä vapaina.

Lähiö kakkonen - minun sukupolveni

Me lähiössä lapsuutemme eläneet olemme sitä sukupolvea, joka nyt edustaa kultaisia keski-ikäisiä. Meillä ei ole kädentaitoja senkään vertaa kuin isillämme. Pitkästä tavarasta ei synny taloa, vaikka apuna olisi koko Makitan työkaluarmeija. Ehkä korkeintaan saan syöttökädestä sormet katki tai ainakin tikkuja kämmenen täyteen. Ei siis ole sattumaa, että meidän sukupolven talot tulevat talotehtaista valmiina elementteinä.

Meidän aikaamme taas mitataan sillä, milloin lapsia on kuskattava mihinkin. Lapsuudessamme harjoituksiin pääsi vielä pyörällä, mutta nyt taas harjoituspaikat löytyvät niin eri puolilta kaupunkia, että sinne on välttämättä saatava autokyyti. Ja siinä sivussa syntyy harkkakyytejä hoitavien vanhempien välille omanlaisensa yhteisöllisyys, jota ylläpidetään livetapaamisten sijaan mesessä ja Whatsappissa.  

"Voix joku hakee meidän Nöken, kun mun mies joutuukin viemään Zögen Savitaipaleelle ja sieltä ei kerkee takas hoitamaan meidän kyytivuoroa ja mulla on Zigen vienti taitoluistelukisoihin, enkä voi luistaa. Hoidan kyydit sit ens viikolla, joox pliis?"

Meidän uusavuttomuutemme yltää myös tuohon seuraavaan sukupolveen. Tekninen ja digitaalinen kehitys juoksee sellaista vauhtia, että emme milllään ehdi omien lastemme perässä. Itse asiassa digitaalinen maailma jopa luo lastemme kieltä uusiksi sellaiseen tahtiin, että muotisanoissa olemme muutaman muoti-ilmiön päässä. Koeta siinä keskustella teinien kanssa, kun et osaa edes sosiaalisesti hyväksyttäviä sananparsia. Se mikä viime viikolla oli koleeta, onkin nyt jo bulii.
Ja olemme onnistuneet myös vieraantumaan luonnosta - jopa edellistä sukupolvea kauemmas. Ulkoillemme enää merkityillä reiteillä ja jos mahdollista, niin sisätiloissa VR-lasit päässä. Jos meidän perheestä pitäisi saada joku lähtemään marjametsään, niin kysymys kuuluisi korkeintaan, että mennäänkö kauppatorille vai satamatorille - satamassa on mustikat euron halvempia.

Se todellinen Kultapossukerho - eipä ole enää kerhoa, eikä kyllä Postipankkiakaan.

Eroja siis löytyy, mutta niin pitääkin. Ihminen ja maailma eivät kehity, jos koetamme elää samalla tavalla kuin vanhempamme. Ollaan siis ylpeitä siitä, että seuraava sukupolvi toimii eri logiikalla kuin me ja osaa eri asioita kuin me koskaan. Veikkaan, että yhtä kamalalta on isistämme näyttänyt, kun me saimme ensimmäiset Commodore 64:t ja valtasimme talon ainoan television pelataksemme Operation Wolfia. Sitä kauhua ja harmitusta ei vain näkynyt päälle päin, koska vanhempamme eivät tunteiden näyttämisessä mitään mestareita olleet. Minä sen sijaan olen kehittynyt. Halailen ja pussailen tuota pientä niin paljon, että hän ei taatusti vuosien päästä kirjoita blogiinsa jääneensä vanhempien rakkautta ja lämpöä vaille.

Hyvää alkavaa viikkoa lukijat!