Koronaviikko ehkä 7 tai 8 - torju kyllästyminen

Viikon kuumin kysymys blogissa on, että "Voiko omaan perheeseen kyllästyä?". Kyllä voi - ja kun elämä ajelee samaa arjen rautatietä päivästä toiseen, se on jopa ymmärrettävää. Kun kaikki kulkemaan luodut perheenjäsenet sullotaan vapaaehtoisella pakolla tiilenpäitä lukemaan, alkaa parhaissakin läheissuhteissa esiintyä mikrovaurioita. Ei kukaan jaksa loputtomiin hengailla vain "ihan vaan meidän kesken".

Pieni kyllästyminen ei tarkoita, että perheestä pitäisi päästä eroon - saatikka, että perhettä pitäisi vaihtaa. Eikä kyllästyminen tarkoita, että se keskinäinen rakkaus tai halu olla yhdessä lopullisesti vähenisi. Se tarkoittaa ainoastaan sitä, että urautumiselle ja elämän yksiulotteisuudelle täytyy tehdä jotain. Jos tilat tuntuvat ahtaalta, ainoa parantava tekijä on tuulettaa. Normaalissa arjessa olemme sekä yhdessä että erikseen. Tapaamme muita ihmisiä ja käymme kodin ulkopuolella.

Olemme nyt ajelleet tätä koronajunaa ehkä kahdeksisen viikkoa (koska en pidä tukkimiehenkirjanpitoa, ajantaju häviää). Päivät kulkevat piinallisen samaa rataa ja voin melkein silmät ummessa mennä arkipäivät aamusta iltaan tekemättä isoakaan harha-askelta. Ja kyllä - vähitellen minuakin alkaa väkisin kyllästyttää.

Omalle kyllästymiselle ja väsymiselle täytyy tehdä jotain. Murjottaminen ja mykkäkoulu ovat helvetin huonoja ratkaisuja - ei niin, että asiasta mitään tietäisin, mutta olen kuullut. Kelpo ratkaisu olisi varmaan tuottaa elämään uutta sisältöä ottaen huomioon tilanteen sallimat rajat. Vaikka elo on suljettu melko lailla rajattuun ympäristöön, voi aina kehittää jotain "pientä". Pienessä, kierossa mielessäni loin muutaman kohdan elvytyspaketin karanteenin turruttamiin perheisiin.

Tässäpä siis viisi keinoa torjua kyllästymistä:

1) Kutsu puoliso treffeille

Kun perhe on 24/7 kylki kyljessä kiinni, jää aikuiten aika väkisin vähiin. Parisuhteet ovat koetuksella, kun jaloissa pyörii alati lapsia ja omaa tilaa vanhempien kesken ei löydy edes kivenkolosta. Normaalissa arjessa etenkin lapset käyvät kotona vain syömässä ja nukkumassa. Aikuisten on paljon helpompaa varastaa pieni tuokio kahden kesken ja lapset sekä muut häiriötekijät on todennäköisempää saada raivattua pois jaloista. 

Vaikka elämä on poikkeuksellista, on myös aikuisten oma aika syytä säilyttää. Poikkeustilan siirtäminen parisuhteeseen, voi tarkoittaa koko suhteen jäähtymistä ja lopputulos voi olla merkintä valtakunnallisessa erosarakkeessa. Kaikkien parisuhdeterapeuttien ykkösohje onkin, että töitä on tehtävä, koska mitään ei saa ilmaiseksi.

Puolison voi helposti kutsua pienille treffeille. Ravintolan sijaan treffit voivat olla salaiset aamukahvit ennen kuin lapset heräävät tai se voi olla shampanja-picnic olohuoneen lattialla, kun lapset ovat nukkumassa. Ja jos aikaa ei muuten löydy, niin radikaalein ratkaisu on laittaa lapset keskenään pihalle ja ovet lukkoon saatesanoilla "Vettä on pullossa, ruokaa on kylmälaukussa ja ovikelloa saa soittaa, jos jostain vuotaa verta tai ruumiinosien määrä ei täsmää alkuperäiseen". 

Treffit saa aikaan myös vaikka yhteisestä ruuanlaitosta. Lapsia ei tunnetusti keittiöön saa kuin pakolla syömään - muina aikoina ne penteleet osaavat loistaa vain poissaolollaan. Ottakaa lasi viiniä, kuunnelkaa hyvää musiikkia ja tehkää yhdessä ruokaa. Kuin huomaamatta löydät ehkä viereltäsi sen saman tyttösen/poikasen, johon joskus vuosia aiemmin tutustuit.

Treffit syntyvät ajasta ja ajatuksesta, eivät vain tilasta ja tekemisestä. 

2) Viettäkää luontoretki takapihalla

Karanteeniajan vitsauksia on, että matkoille ei pääse, eikä oikein kotoakaan voi liikkua. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö voisi tehdä omia pikku retkiä. Kukaan ei kiellä ottamasta telttaa ja makuupusseja ja viettämästä vaikka luontoretkeä takapihalla. 

Perheretki alkaa pienestä kävelystä lähimetsässä sekä asiaankuuluvista eväistä. Jos lähellä ei ole metsää, voi aina ajaa kaupungin luontopoluille tai ulkoilualueille. Tai kävelkää vaikka järven rantaan ja ihailkaa vapaana vellovaa ulappaa. Voileivät sekä termarikahvi luovat elämyksen, joka irrottaa arjesta. Iltaruuaksi metsäretkellä tarjotaan syntisen rasvaista makkaraa, trangialla tehtyä retkimuonaa sekä tietenkin jotain makeaa. 

Metsäretken jälkeen voitte kerääntyä telttailemaan. Kertokaa kummitusjuttuja tai iltasatuja ja nukkukaan raittiissa ilmassa. Kääriytykää makuupussien kahisevaan lämpöön ja kuunnelkaa ympäristön ääniä. Meillä se tarkoittaa pururadalta kuuluvaa kävelysauvojen naputusta sekä tunnin välein kaahaavia tavarajunia, mutta onhan se silti erilaista.

Vaikka läheisyys ei katoa, vaan pikemminkin lisääntyy, muutos tulee siitä, että läheisyys suljetaan toisenlaiseen kuoreen. Pako pyykkien ja likaisten astioiden keskeltä uuteen maisemaan, piristää ja saa näkemään elämän toisella tapaa. Aina ei tarvitse lähteä kauas, että tuntee tekevänsä jotain erilaista.

3) Pitäkää levyraati

Kaikki tätä blogia lukeneet tietävät, että nuorisomusiikki on käytännössä paskaa. Kuunnelkaa hetki Eevil Stöötä ja olette valmiita tappamaan itsenne - tai ylipäänsä jonkun. Ja tuota sontaa nuoriso työntää korvistaan sisään tuntitolkulla vapaaehtoisesti. Itse asiassa en edes muista, miltä teini-ikäisten korvat näyttävät, koska ne on yleensä puettu jonkinlaisiin kuulokkeisiin. 

Mutta entäpä jos kyse on ymmärtämättömyydestä? Entä jos oppisimme pitämään nuorison musiikista, kun siihen saisi perusteellisen peruskurssin. Uskon jopa, että lapsetkin mieluummin opettaisivat kuulemaan heidän musiikkiaan oikein sen sijaan, että joutuvat sietämään kalkkisten murhaavia katseita. 

Kun olin lapsi, ei musiikkia näkynyt mistään. Jopa kuuntelu oli vaikeaa ennen kuin Radio Mafia keksittiin 1990. Käytännössä ainoa paikka nähdä minkäänlaisia musiikkivideoita oli Levyraati-niminen tv-ohjelma. Jonneille tiedoksi, että Levyraadissa arvostelijaraati kuunteli musiikkikappaleita ja antoi niille arvosanan sekä pienen kipakan arvion. Tuossa voisi olla ideaa myös perheen kesken.

Kokontukaa sohvalle soittamaan vuoronperään omia suosikkibiisejänne. Siinä saisi uutta näkökulmaa musiikkiin ja samalla voisi pakottaa nuorison kuuntelemaan kerrankin kunnon musiikkia. Nykyaikahan ei pakota vain kuuntelemaan musiikkia, vaan hommaa voi laittaa hifimmäksi videoiden kautta. Musiikin avulla myös tuon alati liikkuvan nuorison saattaisi saada istumaan paikallaan edes tunniksi.

Niin ja eihän tätä tarvitse rajoittaa vain musiikkiin. Kukaan ei kiellä pitämästä levyraatia vaikka tube-videoista, TikTokeista tai podcasteista. Tärkeintähän on tutustua toisen aikakauden maailmaan ja keksiä, mitä siellä nuorison luurien sisällä liikkuu. 

Vaikka nuorisomusiikki toisinaan hieman kääntää V-nuppiani kaakkoon, olen silti onnellinen, että oman perheen nuoriso ylipäänsä kuuntelee musiikkia. Minulle musiikki on ollut läpi elämän eräänlainen tunteiden kanavoimistapa. Kuuntelen usein musiikkia täsmäämään omiin tunnetiloihini ja koetan kertoa musiikin avulla myös itselleni, mitä mielessä liikkuu. Tätä samaa näen myös nuorisossa - ja se on hyvä.

4) Viettäkää leffailta

Elokuviin ei pääse, mutta mikään ei estä tekemästä leffateatteria omaan kotiin. Kuten jo ennustin, Netflixin ja muiden striimauspalveluiden tilaajamäärät räjähtivät koronakriisin alun jälkeen. Se tarkoittaa, että elokuvia on tarjolla. Valitettavan usein vaan jokainen katsoo omaa elokuvaansa omassa talon omassa nurkassa omilta laitteiltansa. Yhteisöllisyys uupuu. 

Hankkikaa kunnolla mässyä ja poppareita. Laittakaa verhot kiinni ja sulkekaa puhelimet. Etsikää elokuva, jota jokainen voi katsoa. Älkääkä tyytykö perinteisiin vaihtoehtoihin, vaan etsikää jotain uutta ja yllättävää. 

Yhteisen elokuvan löytäminen on sitä vaikeampaa mitä enemmän eri ikäistä sakkia perheessä elää. Mutta vuosikymmenen lasten kanssa eläneenä olen aika varma, että sopiva vaihtoehto löytyy, kun näkee vaivaa. Aikuisille tekee joskus hyvää katsoa ns. lasten elokuvia, koska niitä on yleensä rakennettu usealle tasolle, jolloin lapsi näkee elokuvan eri tavalla kuin aikuinen.

Ja jos Netflix on tavoittamattomissa, on olemassa halvempiakin vaihtoehtoja. Yle Areena on nyt kriisin aikana parantanut juoksuaan ja tarjoaa katsottavaa kaikenikäisille. Lisäksi halpa vaihtoehto on vaikka selata tori.fi -valikoimaa ja ostaa toisten käytettyjä. Vaikka maa on kiinni, niin posti sentään kulkee.

5) Ulkomaanmatkasimulaattori

Minä kaipaan matkoille. Kaipaan vaikka sitä, että pääsen Viipuriin syömään ja ostoksille. Siis ylipäänsä sitä, että voin näyttää passiani tiukkailmeiselle tullivirkailijalle ja pääsen käymään vieraassa paikassa. Tämä yhteen osoitteeseen sulkeminen tekee sitä.

Mutta voisihan sitä rakentaa ulkomaanmatkasimulaattorin. Pientä viitseliäisyyttä se vaatii - ja hyvää mielikuvitusta. Mutta ei se tekemätön paikka ole.

Tallinnan laivalle

Otetaan aluksi hieman kevyempi versio eli mennään perheen kesken Tallinnan laivalle. 

Homma alkaa sillä, että pakkaatte matkalaukkuihin vaatteet sekä tarvittavat tykötarpeet. Sitten hyppäätte paikallisbussiin ja ajelette sillä edestakaisin muutaman tunnin. Kaikkein autenttisin tunnelma tulee, jos pystytte valitsemaan aamuyön reittibussit. Niissä on humalaisia matkaajia suunnilleen sama konsentraatio kuin Tallinnan reissubusseissa. Tätä optiota en tietenkään suosittele pienten lasten vanhemmille.

Kun bussimatka on ohi, sulloudutte kaikki laukkuinenne asunnon tuulikaappiin. Siinä jonotatte sitten "laivaan" reilun puolisen tuntia tiukasti yhteen ahtautuneina. Tunnelmaa lisätäksenne voitte äänittää kaiuttimiin soimaan virolaisella aksentilla tehtyjä kuulutuksia Tax-free shopin avautumisesta sekä risteilyn kuumista tarjouksista. Tässä vaiheessa on aiheellista kirota laivan henkilökunnan hitautta sekä kovaan ääneen kailottaa siitä kylmästä oluesta, joka kohta odottaa laivan pubissa.

Kun lopulta pääsette laivaan, on vuorossa hyttiin majoittuminen. Koko perhe sulloutuu yhteen huoneeseen ja koettaa saada matkalaukut mahtumaan sisään. Perheen jäsenten sängyt on sijoitettu huoneeseen niin, että turhan lattiapinta-alan määrä on rajoitettu minimiin. Jos simulaatio halutaan viedä loppuun saakka, on pihalle tuotu pieni bajamaja simuloimaan laivahytin minikokoista vessaa - mutta tämä versio on vain varakkaimmille. Loppujen simulaatiota voi tehostaa sillä, että kaikki saavat käydä vain vessassa ja iltasuihku tehdään kokonaisuutena pelkästään Wc:n käsisuihkulla huljutellen.

Kun majoitus on saatu tehtyä loppuun, on vuorossa legendaarinen seisova pöytä sekä tax free -ostokset. Keittiöön on tuotu loputon määrä savulohta sekä katkarapuja ja niiden kaverina on kumiperunoita sekä ylikypsäksi haudutettua naudan paistia. Tunnelma tulee siitä, että jokainen perheenjäsen pyrkii saamaan lautaselleen ensimmäisenä eniten syötävää. Mitä enemmän jonossa käytetään kyynärpäitä, sen aidompi tunnelma on.

Aikuisille on laitettu pyödän kulmalle kolmen litran tonkka sekä valkoviiniä että punaviiniä. Viiniä otettaessa on joka kerta syytä kovaan ääneen todeta, että "juodaas nyt, kun kerta on ilmaista!".

Tax free shop on tehty yhteen erilliseen huoneeseen. Myymälään on koottu vintiltä kerättyjä "design-vaatteita", joihin on ripustettu hintalaput. Siinä sitten kilpaa ostetaan vaatteita, jotka ostohetkellä näyttävät aivan täydellisiltä, mutta jotka kotona todennäköisesti jäävät kaapinperukoille häpeämään. Yhden henkilön rooliksi jää päivitellä laivan halpoja hintoja sekä miettiä, paljonko ne Viron eurot on Suomen euroiksi käännettynä.

Vanhemmille on malliksi käyty kaupasta pari laatikkoa Pirkka-olutta, joiden päälle on tulostettu hieman fiinimmät etiketit. Noita kaljalaatikoita sitten kuljetellaan pitkin takapihaa liian heppoisilla olutkärryillä. Parhaat pisteet saa, jos olutkärrin saa kumoon ja tölkit leviävät vekkulisti pitkin pihamaata. 

Ilta päättyy siihen, että lapset pakotetaan aikaisin nukkumaan ja vanhemmat pukevat päälleen yökerhotamineet ja menevät yökerhoon. Alkuillasta soitetaan kaiuttimista täysillä vironkielistä käännöspoppia ja loppuillasta hoilotetaan karaokea niin, että naapuritkin kuulevat perheen olevan matkoilla. Korkeissa laseissa on värikkäitä drinkkejä sateenvarjoineen ja tähtisädetikkuineen.

Jos perheessä on aikuisempia lapsia, heidät voi simulaatiossa palkata baarin työntekijöiksi. Roolin oikea vetäminen vaatii ylimielisen asenteen sekä täydellisen kielitaidottomuuden. Ja lisäpisteitä suorituksesta saa, jos onnistuu toimittamaan tilaukset väärin. "Ai sa halusi lonkero ja fisu, ma luuli, ett se ol punkero ja kosu".

Siinä sitten, kun koko iloinen perhe herää aamulla samasta huoneesta voi todeta, että olipahan risteily.

Kanarian saarille

Seuraava matka vaatii hieman pidemmälle vietyä roolisuorittamista. Aloitus tässäkin on samanlainen eli pakataan tavarat (mielellään hieman isompi matkalaukku kuin edellisessä simulaatiossa) ja lähdetään bussilla kohti "lentokenttää". 

Bussimatkan päätteeksi kaikki ahtautuvat lentokoneeseen kolmeksi tunniksi. Toimiva lentokone saadaan aikaan sullomalla keittiönpöydän tuolit liian ahtaasti yhteen ja istumalla omat polvet suussa ja naapurin niska nenässä kiinni sellaiset kolmisen tuntia. Toki matkan viihtyvyyttä voi kasvattaa näyttämällä matkustamon etualalla matkatelkkarista jotain espanjaksi dubattua Uuno Epsanjassa-elokuvaa.

Koneessa tarjoillaan tietenkin mikrolämmitettyjä eineksiä. Paras vaikutelma tulee, kun einesten lämmitys jätetään sopivasti kesken niin, että ruuan toinen laita on tulikuuma ja toinen suunnilleen jääkaappitilassa. 

Lentokoneen jälkeen hypätään taas bussiin ja matkustetaan "hotellille". Tässä kätevin tapa simuloida on ajaa toiselle puolen kaupunkia - mielellään sinne räkäisimpään lähiöön - ja kävellä siellä matkalaukkujen kanssa puolisen tuntia. Jos uskallusta riittää, voi paikallisilta ihmisiltä kysellä, että "jokos se "Hotel Azul y Blanca" ois tässä lähellä?". Ja suomalainen ei kielitaidottomuuttaan tunnusta, vaan kaikki kysymykset tehdään espanjaksi sanakirjaa hyväksi käyttäen (jonneille tiedoksi, että sanakirja on paperille painettu Google translator).

Hotelliksi kelpaa tietenkin samanlainen huonesimulaatio, joka jo tehtiin tuossa Tallinnan laiva- casessa. Koska ollaan ulkomailla, niin hanavettä ei tietenkään voi suositella juotavaksi, vaan huoneeseen varataan litroittain taskulämmintä pullovettä.

Majoittumisen jälkeen koko perhe menee uima-altaalle ottamaan aurinkoa ja nauttimaan etelän lämmöstä. Autenttisen tunnelman luomiseksi on Tokmannilta haettu vitosen kahluuallas, joka on täytetty haalealla vedellä. Ja vaikka tässä haetaan aitoa tunnelmaa, en silti suosittele ketään virtsaamaan uima-altaaseen. 

Jos takapihan lämpötila ei riitä, voi lämpöä lisätä pienten terassilämmittimien avulla. Niillä saa tunnelman helposti kohotettua hikisiin lukemiin.

Seuraavana olisi tuliaisten vuoro. Perheestä valitaan yksi henkilö esittämään paikallista paitakauppiasta. Paitakauppiaan valikoimiin on halpakaupasta käyty juuri ja juuri koossa pysyviä mahdollisimman räikeänvärisiä t-paitoja, joihin on tussilla kirjailtu teksti "I love Gran Canaria". Paidoista sitten huonosti murtaen Suomea puhuva perheenjäsen huutelee "Perkkele, viddu, osta paita kaunis nainen, sulle paras hinta, pakkanen perkkele".

Illalla vietetään tietenkin sikajuhlat. Grillissä tehdään kunnon annokset possua, joka valellaan tuhdilla määrällä grillikastiketta. Lisäksi isä ja äiti valellaan riittävällä määrällä punaviiniä, jotta he jaksavat tanssia Zorbasta aamuun saakka. Sikajuhlien päätteeksi jokainen perheenjäsen ottaa vielä lusikallisen risiiniöljyä, jotta saadaan varmistettua asiaankuuluva turistiripuli seuraavaksi päiväksi.

Tätä matkailua sitten jatketaan oman jaksamisen sekä kukkaron mukaan joko viikko tai kaksi. Todennäköistä on, että Suomen kesässä ei rusketus ihoon pääse tarttumaan, mutta ongelman estämiseksi suosittelen käyttämään itseruskettavaa voidetta. Sitten ruskettuneena on kiva ottaa muutamia valokuvia altaalta sekä huikeista maisemista.

Jännityksen vuoksi on syytä lähettää sukulaisille itse tehdyt kortit Kanarialta varustettuna kateutta herättävillä teksteillä. Suosituimpia tekstejä ovat "Viini on halpaa ja aurinko kuumaa" tai sitten "missään ei ole näin kauniita naisia kuin kanarialla - ja Kotkassa" sekä tietenkin "Täällä huojuvat palmut - ja minä".

Näillä eväillä sitä pahinta kaukokaipuuta saakin kätevästi torjuttua!!

Kestäkää vielä hetki ystävät, kesäkuussa alkaa Suomikin ehkä aukeamaan. 

Koronakaranteenin toinen viikko

Koronakaranteenin toisella viikolla rutiinit iskevät rajusti päälle. Päivät soljuvat toistensa kaltaisena kuin kopiokoneella vedetyt vedokset. Ja huonon kopion elämästä haalistuvat värit. Käytännössä koko viikon olen herännyt kuin päiväni murmelina - kello soi, aamiainen, muutama hiljainen työtunti, sitten lapsen aamutouhut. Pikkuhiljaa hipsutellaan kohti lounasta. Taustalla soi Aamulypsy tai sitten jotkut lastenohjelmien tunnarit (joista Kaapo on kaikkein ärsyttävin). Sitten hyvällä flowlla iltapäivään ja pikkuhiljaa kohti päiväunia. Illalla ehkä pieni lenkki ja saunan sekä C.S.I Miamin kautta nukkumaan.

Elämästä tulee väkisin vähän tylsää, kun siitä viedään pois vaihtelu. Rutiinit tappavat. Sitä urautuu tekemään asiat samalla tavoin ja elämästä tulee kuin Pohjanmaan rata - yksi liian pitkä viivasuora vailla mäkiä ja mutkia, jopa haju on sama. Toisaalta rutiinit ovat turruttavia ja tappavia, mutta toisaalta taas ne ovat meidän turva. Kun tekee asiat tuhat kertaa samalla tapaa, ei taatusti tee virheitä.

Ihmiselo pyrkii kohti staasia. Se pyrkii siihen, että elämän varianssit katoavat ja ennustettavuus kasvaa. Sammaloitumisen ehkäisemiseksi meidän on aktiivisesti pyrittävä horjuttamaan staasia. On keksittävä vaihtelua ja jotain, mitä tehdään eri tavalla. Ihmiset jakaantuvat niihin, jotka antavat olla ja niihin, jotka antavat mennä. Itse kuulun valitettavan vahvasti tuohon ensimmäiseen joukkoon.

Nyt karanteenin aikana minun elämästä on viety käytännössä kaikki varianssit. En käy juuri shoppailemassa tai edes kaupassa. Ei ole tapahtumia, joihin voisi osallistua, eikä ketään, ketä tavata. Elinpiiri supistuu mahdollisimman pieneksi ja viikon kohokohta on käynti autopesulassa tai päivittäinen kävelylenkki. Ja mitä pienemmässä ringissä elämä pyörii, sitä pienemmät asiat käyvät ärsyttämään.

Pikku aktivointi piristää

Oikeasti ei vielä ole ollut minkäänlaista ongelmaa keksiä tekemistä itselle tai lapsille. Minua auttaa se, että tilanteeni on muuttunut niin vähän normaalista. Suurin muutos on se, että kotona jaloissa pyörii pysyvästi muutakin sakkia, mutta kun ovat kuulemma omaa perhettä, niin pakkohan heitä on sietää. 

Lapselle aloin tekemään tällä viikolla omia eskaritehtäviä, ettei se kasvata juuriaan sohvaan kiinni. Pieni aktivointi pitää poissa sekä pahanteosta että taantumisesta. Toki ostan tehtävillä myös itselleni vähän työrauhaa. Ja ilmeisesti lapsikin on tykännyt tehtävistä, koska kysyy aina, mitä on seuraavalle päivälle luvassa. Kun lasta seuraa puuhailemassa pöydän toisella puolen, miettii, mihin se vauva on kadonnut. Kuka sen vaihtoi tuohon tomeraan pikku-neitiin, joka ratkoo ristikoita ja laskutehtäviä?

Tehtävien keksiminen ei sinällään ole iso vaiva. Verkko on täynnä kaikenlaisia ideoita ja valmiita tehtäviä, joten minun hommaksi on jäänyt vain muotoilla tekemisestä omanlaista ja miettiä, millä tasolla oma eskarilainen on. Hämmästyksekseni lapsi tajuaa esimerkiksi sudokuja isäänsä näppärämmin, vaikka en itsekään ole syntynyt plussa keskellä kämmentä.

Minut pelastaa tässä sosiaalisessa eristyksessä kevät. Tämä aika vuodesta on oman onnellisuuskäyräni huippua muutenkin. Ulkona maailma herää koronasta huolimatta ja iltalenkillä näkee joka päivä jotain erilaista. Aurinko piristää ja lämpö hellii sekä ruumista että sielua. On koko tämän karttuisen kansan onni, että eristys osui kevätaikaan. Jos sama tapahtuisi syksyllä, tästä kansasta ei olisi jäljellä kuin hirttoköysien havinaa.

Yksinäisyys tappaa koronaa enemmän

Elämme poikkeustilaa, johon on johtanut pahimmillaan kuolemaan johtava tauti. Silti väitän, että tälle kansalle korona ei ole pahin uhka. Pahimmat uhat ovat nyt ja aina yksinäisyys sekä sen johdannaiset - masennus, alkoholi, väkivalta ja itsemurhat. Noiden aikaansaama kuolleisuus tulee korona-kuukausienkin aikaan olemaan paljon suurempi kuin itse viruksen. Mutta niistä tuskin tehdään tilastoa tai julkaistaan uutisia.

Sosiaalisesti jo valmiiksi eristäytyneelle kansalle ei pakkoeristys sovi. Se on kuin vetäisi lateksimaalin hirsitalon pintaan - hengitys lakkaa ja sisältö mätänee. On kaksi tapaa tulkita asiaa. Toisaalta meille annetaan lupa murjottaa kotona yksinämme pukeutumatta ja peseytymättä. Tai sitten voi ajatella, että meidät pakotetaan olemaan erossa muista. Lopputulos on joka tapauksessa se, että meitä jo ennestään vaivaava yksinäisyys kasvaa. 

Minulla on ympärillä perhe. Näen heitä jatkuvasti ja kuulen heidän puhettaan sekä tunnen läheisyyttä. Se on tällä hetkellä korvaamattoman arvokas rikkaus. Mietin niitä, joilla ei ole ketään. Vanhuksia laitoksissa, perheettömiä tai muuten ihmisiä, joilla on ongelmia jokapäiväisessä selviämisessä. Nämä viikot tulevat olemaan kohtalokkaita monille. Yksinäisyys on kiduttavampi tauti kuin mikään moderni rutto.

Yksinäisyyttä vastaan onkin noussut verkossa vastaliikkeitä. Eristyksen murtamiseksi on luotu keinoja kokoontua virtuaalisesti. Ihmiset - varsinkaan nuoret - eivät onneksi taivu eristykseen, vaan keksivät keinot, jolla voivat olla yhdessä erikseen. 

Viina vie

Valtiovalta on minusta toiminut enemmän kuin hienosti. Suhteessa Suomen jäykkään byrokratiaan ja liian pitkälle vietyyn demokraattiseen päätöksentekoon, on reagointi ollut oikea-aikaista, yhtenäistä ja oikein suunnattua. Nostan näkymätöntä panama-hattuani Sanna Marinin hallitukselle. Se on osoittanut lyhyessä aikaa, että tämä kansa taipuu yhden kupolin alle, kun tarvis on. Päätöksenteon lisäksi esiintyminen on ollut itsevarmaa, rauhallista ja esimerkillistä. 

Ongelma ei olekaan johdon, vaan tyhmän kansan, jota se vetää perässään. Nyt kun baarit pistetään kiinni, suljetaan samalla alkoholiongelmat ja niiden ilkeät sisarpuolet koteihin sisälle. Viinan juonti tuskin loppuu, vaikka saluuna pistää heiluriovet säppiin. Ja muutamia poliiseja tuntien tiedän, että baarien ongelmien selvittäminen on suhteellisen kesyä verrattuna siihen, että nyt virkavalta joutuu hoitamaan kotihälytyksiä pitkin lähiöitä yksi kerrallaan. Ja poliisien hoidettavaksi kotikeikoista päätyy vain osa. Lopuista ei kukaan kuule ennen ruumisvankkuria tai sosiaaliviranomaisia.

Viina vie putkan lisäksi myös hautaan. Se vie hautaan käyttäjät, mutta valitettavan usein myös läheiset. Jos en väärin arvaa, niin itsemurhissa tullaan näkemään kriisin aikana pieni piikki. Kevät on muutenkin itsemurhien kukinta-aikaa ja tänä keväänä kukinta tulee olemaan poikkeuksellisen runsasta. Se on kansantauti, johon ei rokotetta keksitä.

Viina vie lapsilta vanhemmat. Katson jostain syystä omaa lastani nyt joka aamu hieman tarkemmin. Mietin, että maailman mittakaavassa tuo pieni kiharapää on onnekas, kun hänellä on koti. Hän on sitäkin onnekkaampi, että on syntynyt läntiseen teollisuusmaahan, jota uhkaavat harvat huolet. Ja siitäkin onnekkaampi hän on siinä, että hänen vanhempansa ovat yleisillä mittareilla täysipäisiä ja suhteellisen ongelmattomia. (Tosin henkilön itsensä mielestä vanhemmat ovat usein tyhmiä)

On toisenlaisiakin lapsia. Joidenkin eskarilaisten tai koululaisten vanhemmat ovat irronneet kemian keinoin todellisuudesta niin, että heistä ei ole jäljellä kuin kuoret. Sitten on myös totaalisen kyvyttömiä vanhempia, joiden taidot eivät yksinkertaisesti riitä edes omaan elämänhallintaan. Ja toki on myös vanhempia, joita vanhemmuus ei kiinnosta. 

Noiden lasten tilanne pahenee samaa tietä, kun kriisin mitta kasvaa. Ja vielä niin, että järjestelmän kyky hoitaa tuon lapsijoukon asemaa heikkenee koko ajan. Lapset sulkeutuvat kotiin näkymättömiin ja viranomaisten ulottumattomiin. Ja yhtä aikaa myös viranomaisten tehtäväkenttä kasvaa ja laajenee. Prioriteetit vievät huomion pois pienestä ihmisestä.

Suomalaisen oppivelvollisuusjärjestelmän hienous piilee siinä, että se ruokkii ja valvoo kaikki lapset. Se tarkkailee huomaamatta kasvattiensa elinoloja ja tarvittaessa puuttuu ongelmiin sekä myös tukee perheitä, jotka tukea tarvitsevat. Kolmenkymmenen lapsen joukossa näkyy helposti se, kenen vanhemmat tukea eniten tarvitsevat.

Olen huolissani siitä, mitä muutaman kuukauden eristyksen jälkeen suomalaisista kodeista löytyy. Uskon, että korjattavaa syntyy paljon ja paljon on myös asioita, jotka menevät peruuttamattomasti pieleen. 

Otetaanpa esimerkki. On Ripa, joka saa kolmen kuukauden lomautuslapun käteen. Kodista, autosta ja huonekaluista on velkaa enemmän kuin nikamat sietää. Kotona ei Ripamme ole tottunut käymään kuin kääntymässä, koska hankala vaimo ja ikävät lapset eivät oikein siedä toistuvaa kupittelua. Orastavaa masennusta onkin ollut tähän saakka helppoa lievittää lähiön omassa keppanakeitaassa. Mitä luulette Ripalle ja perheelle tapahtuvan, kun baari pannaan kiinni ja hänet suljetaan perheen kanssa kolmeksi kuukaudeksi pakkoeristykseen lomautettuna?

Voikaa hyvin rakkaat ihmiset. Pitäkää huolta itsestänne ja huomioikaa läheisenne.

Moderni faija

 

Kun on marraskuun alussa syntynyt, niin saa kerran vuodessa olla sankari koko viikon. Tällä viikolla vietin synttäreitä tiistaina ja nyt sunnuntaina isänpäivää. Kun tuo nuorin lapsi on neljä, niin nämä isänpäivät ovat varmaankin parhaimmillaan. Kortit ja lahjat tulevat niin syvältä sydämenpohjalta, että niissä ovat juuretkin vielä näkyvissä. Meillä tuli jo torstaina pienen ihmisen kanssa riitaa. Hän halusi antaa korttinsa etukäteen, koska ei kestänyt odottaa sunnuntaihin. Muistuttaa kovasti minua itseäni. Kun keksin jonkun (omasta mielestäni) kuolemattoman hyvän lahjan, niin en malttaisi millään odottaa juhlapäivään, vaan haluaisin antaa lahjan heti. Joo, ja sama on blogitekstien kanssa - en osaisi pantata hyvää tekstiä jonkun ajastimen taakse, koska se on saatava muidenkin luettavaksi heti synnyttyään, kun napanuora on vielä kirjoittajassa kiinni.

Isänpäivä sai minut pohtimaan tätä modernia isyyttä. Kun olen 70-luvulla syntynyt, niin edustan isyydessä vähän vanhahkoa sukupolvea, jolla on hiukan erilaiset arvotukset kuin itseä kymmenen tai viisitoista vuotta nuoremmilla. Isyys on muuttunut hurjasti siitä, kun minä olin lapsi ja oma isäni oli se parikymppinen jolppi, joka koetti kasvattaa ihmisentaimesta kokonaista kasvia.

Vaikka isä ei ole Picasso, niin tyttärellä tuntuu tuo taiteellinen silmä olevan muualla kuin keskellä kämmentä. Modernia isänpäivällistä maalaustaidetta vm. 2017.

Nuoret muuttuvat, koska maailma muuttuu

Emme isinä ja äiteinä enää ole samalla tavoin auktoriteetteja nuorille kuin ennen. Minun isäni oli minulle vielä puhdas auktoriteetti, jonka käskyjen tai pyyntöjen totteluun riitti sertifikaatiksi se, että hän oli isä. Auktoriteetti syntyi suoraan vanhemmuudesta ja vanhemman ylemmästä suhteesta lapseen. Ei siinä tarvittu perusteluja tai selityksiä miksi jotain piti tehdä. Asiat vain olivat niin. Ennen aikuisuutta en juuri muista keulineeni sitä, ettäkö olisin tiennyt jostain asiasta isääni enemmän (jos nyt ei puhuta vaikka kolmannen asteen yhtälön derivoinnista, josta puhuminen olisi ollut meidän perheessä...no vähän kummallista)

Tänä päivänä taas pelkkään asemaan ja vanhemmuuteen perustuva aukoriteetti on purkautunut. Lapsille ei riitä se, että asiat tehdään, koska minä sanon niin. Koetin tuota ensimmäiset vuodet, mutta se ei oikein tuottanut toivottuja tuloksia. Sittemmin opin kantapään kautta, että ohjeet ja pyynnöt menevät paljon paremmin perille, kun käyttää suoran huutamisen sijaan pari minuuttia asian selittämiseen. Ei silläkään ihan 100% tulosta ja kehitystä ole saatu aikaan, mutta paljon parempia kuin tuolla vanhalla 70-lukulaisella metodilla.

Nuoretkin ovat kovin erilaisia tänä päivänä kuin meidän nuoruudessa. Suurin muutos on siinä, että he saavat ja pystyvät hankkimaan tietoa rajattomasti itse. Eli käytännössä minun on turha mennä ketään neuvomaan mopon korjauksessa, kun Youtubesta löytyy ohjeet kaikkien vipstaakien fiksaamiseen. Ja kun tietoa löytyy ja on helposti saatavilla, se tarkoittaa, että vanhemmat eivät toimi tiedon suppilona ja vartijana nuoren maailmassa.

Vanhan sanonnan mukaan tieto on valtaa ja meidän aikanamme pääsy tiedon lähteille oli pääasiassa vanhemmilla. Monet tarpeelliset tiedot ja taidot siirtyivät vielä sukupolvelta toiselle käytännön ja esimerkin kautta, vaikkapa sitten se moponkorjaus. Tuo Youtube oli minun lapsuudessa vielä vähän alkutekijöissään.

Vanhempi voi edelleen olla auktoriteetti, mutta sen täytyy toimia tiedollisella tai taidollisella tasolla. Ja toisaalta, tarvitseeko enää olla auktoriteetti. Vanha hierarkinen rankijärjestys on purettu esimerkiksi työpaikoilla. Tehtävien arvostus ei perustu titteliin, käyntikorttiin tai siihen, kuka on johtajan puvun tehnyt räätäli. Työpaikoilla asemat määräytyvät tehtävien mukaan paljon matalammilla arvoeroilla kuin vielä kymmenen vuotta sitten. Taidollisesti ylivoimainen asiantuntija voi olla organisaatiolle arvokkaampi kuin osaamaton toimitusjohtaja, jonka asema perustuu vain vanhaan hierarkiajärjestykseen. Sama toimii vanhemmuudessa - auktoriteetiksi pääsee, jos osaa osoittaa, että nuorelle tai lapselle on tarjottavana jotain sellaista tietoa tai taitoa, joka hyödyttää lasta.

Pelaa heidän kentällään

 

Jos vajoaisin nyt koomaan ja heräisin siitä parin vuoden päästä, tuskin ymmärtäisin, miten kaukana swägästä olisin. Kieli ja nuorten käyttämät mediat muuttuvat lujaa vauhtia. Nuorten kieli on kummallisuudestaan huolimatta rikasta ja sen ilmaisukyky on meihin kankeisiin keski-ikäisiin verrattuna voimakasta. Nuorten kielen kehittyminen perustuu yhdessä sovittuihin normeihin (eli ei viralliseen kielioppiin). Trendsetterit pystyvät upottamaan uusia ilmaisuja kielimarkkinoille jatkuvasti. Ja pysyäkseen ajanhermolla, on etenkin nuorten opiskeltava slangia jatkuvasti.

Minun nuoruudessa vanhempien oli vielä helppo naureskella muutamille nuorisoilmaisuille, joita heittelimme. Suurin slanginluoja taisi olla Pulttibois, jonka hokemat suistivat kymmeniä äidinkielenopettajia itsemurhan partaalle. Joka tapauksessa kielen virallinen luoja oli kielioppi, joka pakotti nuoret puhumaan siistiä normikieltä. Nyt koulun auktoriteetti kielenluojana on vähän kyseenalaista. Toisaalta taas koko kirjallinen maailma sallii enemmän sitä, että kieltä ilmaistaan muillakin kuin virallisilla keinoilla.

Nykynuoren kanssa pärjää, kun tuntee heidän maailmaansa. Ja osa fiksua vanhemmuutta on se, että tutustumme ja olemme ajanhermolla siitä, mitä nuorten "salatussa maailmassa" tapahtuu. En väitä olevani tässä mikään ammattilainen - joskus valovuosien päässä siitä, mutta olen kiinnostunut siitä, miten nuoret hankkivat tietoa, miten he tietoa käyttävät ja kuinka tuo tieto ilmaistaan.

Sama pätee tiedonhankintaan ja käyttämiseen. Nuorelle on turha tuputtaa perinteistä paperista sanomalehteä, koska hän hakee tietonsa muualta. Fiksumpaa on tutustua niihin kanaviin, missä nuoret hengailevat ja syöttää tieto sille foorumille ja sillä formaatilla, joka uppoaa.

Vielä muutama vuosi sitten kommunikoimme lasten kanssa tekstiviestein ja puheluin. Nyt taas nuoret harvoin vastaavat puheluihin ja tuntenevatko tekstareita enää ollenkaan. Keskustelut käydään snäpissä (johon en vieläkään ole tutustunut) ja puhelimeen ei iso osa nuorista osaa enää vastatakaan. Veikkaan, että jos teineiltä kysyt puhelimeen vastaamisesta, niin osa ei edes tiedä, että puhelimen funktio on alunperin ollut puheluiden (=reaaliaikaisten kahdenkeskisten ääniviestien) välittäminen ihmiseltä toiselle. Meidänkin perhe taitaa enimmäkseen keskenään kommunikoida Whatsappissa omassa ryhmässään.

Entäpä tiedonhankinta sitten. Suosittelen jokaiselle modernille, tai vähemmän modernille, vanhemmalle tutustumista kanaviin, jotka nuorille tietoa välittävät. Formaattina nuorille on tällä hetkellä vain yksi ja ainoa - video. On turhaa tuputtaa nuoren kouraan kirjaa, koska ainoa, mitä saat vastaukseksi on "saax tästä jonkun videon tai löytyyx tää juutuubist?". Nuorille video on luonnollinen formaatti ja meidän on turha hakata päätämme seinään koettamalla saada nuori käännytettyä takaisin kirjallisten tuotteiden pariin - ei ne saakeli vaan käänny.

Positiviista nuorten tiedonhankinnassa on se, että he sitä tietoa hankkivat. Nuoret ovat erittäin valveutuneita siitä, mitä maailmassa tapahtuu - kun se liippaa heidän elämäänsä. Jos vanhemmilta yhtä taitoa toivoisi, olisi se "kriittisen tiedonarvioinnin opettamisen taito". Kun nuorten korviin ja silmiin tunkee tietoa monesta eri kanavasta, joista suurin osa on tiedonvälittäjina ei-ammattilaisia, niin tiedon joukossa on melkoinen määrä paskaa. Jos lasta ei opeta erottamaan oikeaa tietoa (ja tiedonvälittäjää) väärästä, se tarkoittaa, että seuraavasta sukupolvesta kasvaa kritiikitön joukko ääliöitä.

Heitän esimerkin:

Joitakin vuosia sitten Joutsenossa sattui todella surullinen väkivallantapaus, jossa surmattiin nuori tyttö. Seurasin sattuneesta syystä tapahtuman uutisointia ja tiedon etsimistä aitiopaikalta. Olin koko ajan tietoinen, mikä oli tapauksen oikea status. Surmaajasta ei ollut aluksi mitään tietoa, mutta pikkuhiljaa paljastui, että teon takana oli samalta paikkakunnalta kotoisin oleva kantasuomalainen nuori mies. 

Samaan aikaan lähi-idästä oli Eurooppaan juuri rynnännyt valtava pakolaistulva, joka oli täyttänyt läheisen Konnunsuon entisen vankilankin tilat. Lehdet olivat päivittäin tulvillaan sitä, kuinka ulkomaalaiset syyllistyivät seksuaalirikoksiin ympäri Suomea. Tästä oli ilmeisen helppo vetää yhtäläisyysviivat sille, että Joutsenon tekijä olisi voinut tulla pakolaiskeskuksesta. Ja silloin tapahtumailtana melkoisen moni nuo virheelliset yhtäläisyysviivat vetikin.

Kysyin seuraavana aamuna oman perheen nuorilta, olivatko he kuulleet Joutsenon tapauksesta ja tunsivatko he uhria tai tekijää. Yksiselitteinen vastaus oli, että "Joo, sen oli tappanut joku pakolaiskeskuksen mamu!". Kun kysyin tiedonlähdettä, niin tieto oli kulkenut illan aikana nuorten Whatsapp-ryhmissä satavarmana tietona - ja nopeasti! Ja yhtä luja oli nuorten usko siihen, että tieto oli ainoa oikea. Kun kerroin tilanteen oikean laidan, niin pakolaisvihaa palaneiden silmien tilalle tulikin kaksi kysymysmerkkiä. Ainakin tällä kertaa minun tietolähteeni oli varmempi ja oikeampi, koska informantillani oli sininen virkapuku ja leijonat olkapäillä. Mihin kaikkeen tuo nuorten kvasitieto olisi voinut johtaakaan, jos se olisi saanut levitä ja kasvaa ilman korjausta?

Fiksut nuoret

Olen aina sanonut, että olen onnekas. Perheeseemme on siunaantunut nippu erittäin fiksuja nuoria ja pahasti näyttää, että tuosta nelivuotiaasta villivarsasta kasvaa myös jossain vaiheessa ensin fiksu lapsi ja lopulta toivottavasti fiksu aikuinen (jumalattoman määrän työtä se kyllä tulee teettämään!). Lasten fiksuus ei synny itsestään. Se syntyy siitä, että meillä moderneilla vanhemmilla on jakaa heille tarvittavaa resurssia, joista tärkeimmät ovat

1. Aika - Anna aikaa olla nuoren kanssa, kuunnella ja keskustella
2. Huomio - ole lapsen ja nuoren kanssa, ilman puhelinta tai muita härpäkkeitä. Istu kasvotusten ja puhu muuallakin kuin Whatsappissa. Tämä tarve ei lopu siihenkään, kun he kasvavat täyteen mittaansa ja ovat jo jalka oven välissä karkaamassa maailmalle.
3. Rajallinen rakkaus - aseta säännöt ja perustele ne nuorelle. Ja omaa myös kyky rakastaa lasta kaikissa tilanteissa, meni hommat miten vituiksi tahansa. Lapsen täytyy tietää aina ja ikuisesti, että tapahtui mitä hyvänsä, on olemassa yksi paikka, jossa on turva.
4. Kiinnostus - ole kiinnostunut siitä, mitä nuoren ja ylipäänsä nuorten maailmassa tapahtuu. Tutustu tiedonvälityksen kanaviin ja tutki, mitä tietoa jaetaan. Opettele puhumaan nuorten kieltä - tai tiedä ainakin mikä on swägää ja mikä ei.

Ja kuten huomaatte, noihin primääriresursseihin ei kuulu raha. Se johtuu siitä, että ne rahat menevät tänä päivänä jo muutenkin elämiseen, niin ettei lapselle syydettäväksi jää muuta kuin kuitit ja velat. Oikeasti vanhemmuutta ei ole se, että lapselle syydetään kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat ja tarpeet tyydytetään ostamalla. Ostamisella ja tarpeiden loputtomalla tyydyttämisellä opetamme lapsen siihen, kuinka vaivattomasti kaiken saa ja lopulta etäännytämme lapset kokonaan pettymysten ja tyydyttymättömien toiveiden maailmasta. En oikein suosittele kenellekään sitä, että lapselle ei opetettaisi sitä, ettei elämässä kaikkea saa. Se opetus tulee jossain vaiheessa nimittäin maksamaan korkojen kera - sekä lapselle että vanhemmalle.

Menipä vähän paatokseksi - mutta asiasta.

Hyvää isänpäivän iltaa isät, ukit ja muut isän virkaa hoitavat!

Isyys ei ole suoritus

​

Lähiön lapsen taimi kerrostalon pihalla Rantakylässä joskus 1977-1978. Taustalla isäni Lohi-venetehtaan takissaan.

Perheessämme eletään kovin normaalia uusperheen arkea. Komboon kuuluu yhteensä viisi ihmistä, jotka ovat viimeisessä kymmenessä vuodessa muodostuneet tiiviiksi yksiköksi menoineen ja tuloineen. Vielä kymmenen vuodenkin jälkeen pohdin omaa suhdettani lapsiin, joilla on minun lisäkseni elämässään myös oikea isä. Omissa päätöksissäni ja kasvatuksessani joudun miettimään oman mielipiteeni lisäksi myös päätöksiäni suhteessa lasten äitiin, lasten isään sekä myös omaan lapseeni. Toisinaan lopputulos on mahdoton. Enkä kiellä sitäkään, etteikö välillä olisi vaikeaa ola laittamatta omaa lasta muiden edelle, mutta yhtä lailla välillä tulee kasvatettua omaa lastaan vähän kovemmalla kädellä - ihan varmuuden vuoksi, etteivät muut pääse syyttämään suosimisesta.

Perheessämme on alusta saakka ollut periaatteena, että lapsia pyritään kasvattamaan yksilinjaisesti, tekijästä huolimatta. Ne, jotka asuvat saman katon alla, kuuluvat samankokoisella osuudella kustannusyksikköön ja heillä on myös yhtä lailla oikeus aikaan, huomioon ja muuhun perheeseen kuuluvaan. Voin helposti sanoa, että minulle jokainen noista lapsista on yhtä tärkeä ja yhtä merkityksellinen. Nyt kun nuo isommat alkavat olla teini-iässä ja vanhin jo viittä vaille aikuinen, nautin siitä, että he ovat omia persooniaan ja kasvaneet jokainen omaan suuntaansa.

70-luvun lastenvaatemuoti ei juuri naurattanut. Tänä päivänä on toisin - nyt hymyilyttää niin paljon, etten malttanut olla jakamatta kuvaa.

 

Uusperheen arki on saanut minut pohtimaan isyyttä aika paljon menneinä vuosina. On eräällä lailla etuoikeus saada tutkia isyyttä sekä ulkopuolisena että prosessin mukana. Eniten pohdintaa olen kuitenkin tehnyt, kun tuo pienin ihminen syntyi sulostuttamaan elämäämme neljä vuotta sitten. Kun seuraa ihmistaimen kehitystä alusta saakka, tajuaa ensimmäistä kertaa sen, kuinka mittaamattoman arvokas on ihmisen elämä ja kuinka suuri vastuu vanhemmilla lapsistaan on. Lapset ovat kaikkein kallein omaisuutemme (sanan kaikissa merkityksissä!) ja kasvatus on haastellisin työ, jota tulemme koskaan tekemään - huolimatta siitä, olemmeko työelämässä kirurgeja tai kiropraktikoita. 

 

Haastellisuus tulee siitä, että kasvatuksen tulokset näkee vasta noin kahdenkymmenen vuoden päästä aloitushetkestä. Talouden termein voidaan puhua todella pitkän aikavälin sijoituksesta, jonka tuotto-odotukset pitäisivät olla maltilliset.

 

Ohessa muutama teesi siitä, mitkä asiat minä näen isyydessä merkityksellisenä. Yhtään ainoaa kasvatusopasta en ole lukenut elämässäni, enkä aio sitä tehdä vastaisuudessakaan. (Joku voisi sanoa, että ei olisi tehnyt pahaa) Lastenpsykologeista saan yleensä näppylöitä - lukuunottamatta Jari Sinkkosta, joka on minun kanssani samoilla linjoilla - kasvatuksen perusperiaatteet ovat helppoja - vaikeaa hommasta tulee, kun noita perusasioita alkaa soveltaa arkeen.

Koitereen oma Davy Crocket tähtää luultavasti intiaaneja väijystä.

Ruoki lapsen mielikuvitusta

Lapsi on itsestään pyörivä luova kone, jonka pään sisälle on rakennettu valtava määrä mielikuvitusta ja taitoa nähdä maailma omalla tavallaan. Jotta tuo mielikuvitus saadaan valloilleen, on lapselle annettava mahdollisuus näyttää sen mielikuvitusmaailman sisältö ulos. Siihen paras tapa on pitää lapsi mahdollisuuksien mukaan erossa valmiiksi pureskellusta syötemaailmasta ja rohkaista lasta keksimään omia leikkejä ja tarinoita.

Suurin mielikuvitussyöppö ovat lastenohjelmat. Lastenohjelmia katsoessaan lapsi seuraa valmista tarinaa ja kulkee sen mukana. Se tarkoittaa, että junan kyydissä pysyy itse ohjaamatta ja vaivaa näkemättä. Valmiiden lastenohjelmien vastapaino on se, että lapsi leikkii ja luo maailman ympärilleen itse.

Syyllistyn itse monesti siihen, että lyön lapselle padin käteen ja vaivutan hänet lastenohjelmien turruttavaan maailmaan. Teen tämän sen vuoksi, että tarvitsen omaa rauhaa "nyt ja heti" ja silloin ei ole aikaa houkutella lasta leikkimään tai aloittamaan leikkiä lapsen kanssa niin, että irrottautuisin siitä itse hetken kuluttua.

Juuri tätä kirjoittaessa vieressäni pulisee pieni nelivuotias, joka on muovailuvahasta rakentanut sateenkaareen ja puhuu  ilmeisesti mielikuvitusolennolle nimeltä "Sini" , jota pyytää valitsemaan seuraavan värin. Kuuntelen jälleen kerran suurella hämmästyksellä lapsen kykyä rakentaa muovailuvahasta ja alustasta kokonainen maailma. Dialogi on erittäin rikasta ja jotenkin tuota jää kyllä itsekin kuuntelemaan aika koukuttuneena - mitä tapahtuu seuraavaksi? 

Mielikuvitus rakentuu tarinoiden kautta. Tarinat voivat löytyä aluksi satukirjasta ja sen jälkeen sillä, että lasta pyytää kertomaan omaa tarinaansa. Itse olen koettanut välillä keksiä lapsille omia satuja, joissa seikkailee tuttuja ihmisiä erilaisissa ympäristöissä. Harmi, etten ole noita kirjoittanut koskaan ylös, koska niistä olisi saanut helposti jäämään lapselle muistikuvia myös lapsuuden jälkeen.

Ja jos saisin siirtoistutettua jotain lasten päähän, niin istuttaisin korvien väliin taidon lukea ja etsiä tietoa. Valitettavasti vain on niin, että lapsi tai aikuinen, joka ei lue, on vähän tyhmä. Väittäisin, että lukeminen antaa valmiuden arvioida tarjottua tietoa kriittisesti ja auttaa myös kyseenalaistamaan tiedon tarjoajaa. Tämä sama efekti syntyy huolimatta siitä, lukeeko sanomalehteä vai kirjoja. Meistä seuraava sukupolvi hakee tietoa pääasiassa liikkuvan kuvan kautta, joka on siis mediana erittäin toimiva. Ongelma on siinä, että feedi tulee sukupolven sisältä oman ikäisiltä toisille, jolloin tarjotun informaation taustalla ei yleensä ole tieto, vaan pelkkä kokemus. Ja kuten lastenohjelmien tapauksessa, videofeedi on ylhäältä annettu ja passivoiva, eikä suinkaan kriittisyyteen ja arviointiin kannustava.

Opintielle vuonna -82. Ihme, jos tuolla Hawaiji-paidalla ei tullut turpaan Rantakylän asfalttiviidakossa.

Puhu lapselle kuin älykkäälle olennolle

Lasten vanhemmmissa ärsyttävintä on se, että lapselle puhutaan kuin tampiolle. Selkeitä faktoja ei viitsitä selittää, koska ennakkoajatus on, että "lapsi ei vaan tajuu". Totta on sen verran, että eihän se lapsi luonnostaan asioita tajuakaan, mutta kun riittävästi käyttää aikaa asioiden selittämiseen, niin lapsi oppii. Lapsen ainoa fiksu viiteryhmä ensimmäiset viisi vuotta on oma perhe. Jos tuo oma perhe lässyttää ja kohtelee lasta kuin vähä-älyistä, niin viidessä vuodessa fiksustakin aihiosta on saatu aikaan ajattelematon ikuinen vauva.

Meillä on pyritty pienimmällekin selittämään asiat sellaisena kuin ne ovat. Viimeksi eilen keskustelin lapsen kanssa saunassa kuolemasta. Lapsi ei suinkaan ollut sitä mieltä, että ukki on mennyt pois, vaan sanoi reilusti, että ukkia ei ole, koska se on kuollut. Ja huomenna mennään katsomaan hautausmaalle, missä se ukki on.

Tämä sama pätee kieltoihin ja komentoihin. Laskin joskus, että kiellän tuota pienintä noin 50-100 kertaa päivässä. Jos olemme samaan aikaan samassa paikassa noin viidestä neljääntoista tuntia, se tekee tuntia kohden aika monta kieltoa. Kuitenkin, jos tuota komentoa jaksaa jatkaa sen verran, miksi ei ole sopivaa syödä rukkasta/purra kaikkiin vaatteisiin reikiä/kaivaa haarukalla nenää/kantaa hiekkaa lattialle tai viskellä siskoa kivellä, niin ehkä tuota käskyä ei tarvitse toistaa enempää kuin sen "perus" kaksisataa kertaa.

Monet vanhemmat - minä mukaanlukien - kyllästyvät kieltämään ja komentamaan. Sehän tarkoittaa sitä, että lapselle antaa vallan toimia omin päin omalla tavallaan - ei viisasta!. Toiset vanhemmat - myös minä mukaanluettuna - pitävät siitä, että ovat lapselle niin suuria auktoriteetteja, että luulevat pelkän käskyn riittävän. Lopputulos on se, että pahimmillaan lapsesta kasvaa auktoriteetteja sokeasti totteleva kritiikitön nukke. Mihinkäs se sitten johtaa?

Omin neuvoin eteenpäin - ja hymyssäsuin!

Lapsen tehtävä ei ole toteuttaa vanhemman unelmia tai olla toteutumattomien unelmien jatke

Vanhemmuuden vaikein taito on nähdä se, millainen lapsi kuoren sisällä asuu. Vanhemman tehtävä ei ole kertoa, mitä lapsesta pitäisi tulla. Vanhemman tehtävä ei myöskään ole luoda päänsä sisälle unelmia, jotka lapsi toteuttaa. Ja yhtä vähän lapsen tehtävä on toteuttaa niitä unelmia, jotka vanhemmalta jäi toteutumatta lapsena. Eli jos sinusta ei tullut ammattiurheilijaa, niin lapsen tehtävä ei ole saavuttaa tuota unelmaa sinun puolestasi.

Minun tavoitteeni on nähdä lapseni onnellisena. Limiitit menevät siinä, että rikoksia ei tehdä, eikä huumeisiin sorruta. Loppujen lopuksi on yhdentekevää, mihin ammattiin lapsi itsensä kouluttaa tai mitä työtä hän päättää tehdä. Ensinnäkin sen jälkeen, kun lapsi heittää avaimet pöydälle ja siirtyy yhteistaloudesta omilleen, siirtyy myös päävastuu elinkeinon hankinnasta. Ja jos lapsi on onnellinen, niin todennäköisyys sille, että hän palaa kotiin, on pienempi.

Toiseksi taas jokainen tämän päivän nuori tulee tutkimusten mukaan hankkimaan viisi eri ammattia tai koulutusta. Tämä tarkoittaa, että koko elämä on jatkuvaa oppimista ja se jatkuva oppiminen tarkoittaa osaamisen lisäksi myös sitä, että elämä tulee pitämään sisällään erehdyksiä ja virheaskeleita. Nuo virheaskeleet kasvattavat, opettavat ja näyttävät uuden suunnan. Ja nuo virheet sen nuoren täytyy tehdä itse. Mistä pääsenkin osuvasti seuraavaan kohtaan...

Älä kolaa

Meidän nyt keski-ikäisten sukupolvella on käytettävissä enemmän varallisuutta ja hyvinvointia kuin aiemmin. Se tarkoittaa, että me voimme käyttää lapsiimme entistä enemmän aikaa ja rahaa. Ja siis tyydyttää entistä moninaisemmin lapsilta tulevat vaateet ja toiveet.

Monissa tapauksissa se on tuottanut vanhempia, joiden elämäntehtävä on kolata kaikki ongelmat ja vastoinkäymiset lasten tieltä. Vanhemmat pyrkivät kaikin käytettävissä olevin keinoin estämään sitä, ettei lapsi tule kokemaan pettymyksiä ja vastoinkäymisiä. Nämä vanhemmat tunnistaa siitä, että he pystyvät sanomaan kirkkain silmin "jos vain voin, niin minä kyllä koen kaikki kärsimykset lapseni edestä". Tuo on yhtä suurta hevonpaskaa.

Jos emme opeta lapsia kohtaamaan vastoinkäymisiä, niin he siirtyvät aikuisuuteen oppimatta yhtä tärkeimmistä taidoista. Se on taito selviytyä itse. Vahempien tehtävä ei siis olekaan ratkaista lasten ongelmia, vaan opettaa lapset ratkaisemaan ongelmia itse.

Jos lapsi pääsee aikuiseksi asti ilman kykyä ratkaista ongelmia ja ilman pyrkimystä selvitä itse, se sama lapsi tulee olemaan meidän vanhempien riesana koko elämänsä ajan. Eli jos emme opeta lasta selviytymään, niin lapsi luottaa siihen kolaavaan äitiin tai isään aina. Ja minä en ainakaan jaksa katsoa ratkaisukyvyttömiä lapsia nurkissani sen jälkeen, kun he ovat aikuisia. Minä haluan kolata ainoastaan lunta.

Kolaajavanhemmat ovat riippuvaisia lapsen huomiosta. He haluvat, että se elämän merkityksellisin tehtävä - olla vanhempi - säilyy ikuisesti. On koukuttavaa olla tarpeellinen ja on koukuttavaa tuntea, että joku on sinusta riippuvainen. Silti - se on väärin sekä lasta että vanhempaa kohtaan. Yhtä lailla kuin on lapsen tehtävä selvitä itse, on aikuisen tehtävä selvitä ilman lasta.

Hymyile lapselle

Joskus mietin, miksi perheen pienin oli niin allapäin. Kun kysyin asiaa, hän vastasi, että on allapäin, koska isä on vihainen. Kävin sitten miettimään, olinko sanonut jotain tai tehnyt jotain, mikä sai lapsen tuntemaan noin, mutta en omasta mielestäni keksinyt syytä. Varovasti kysyin, mistä lapsi oli saanut päähänsä, että isä on vihainen, niin hän vastasi, että isän täytyy olla vihainen, koska isä ei hymyile. Silloin tajusin, että omat kasvoni olivat tosiaan aika vihaisen näköiset, koska olin niin syvällä omissa ongelmissani ja mietteissäni. Kun katsoin kasvojani peilistä, huomasin, että niille oli jähmettynyt melko vihaisen näköinen ilme ryppyineen ja kurtistuneine kulmineen.

Lapsi matkii ja ottaa mallia vanhemmistaan. Jos kuljemme päivät pitkät naama nurtussa, niin se on maailma, johon lapsi oppii. Samalla lailla lapsi oppii hymyilemään ja nauramaan, jos näkee vanhempansa nauravan ja hymyilevän. Etenkin pieni lapsi on todellinen vaikuteimuri, joka erittäin herkällä korvalla aistii ympäristönsä tunnelmat ja tunteet. Mitä enemmän levitämme onnellisuutta ympärillemme sitä enemmän näemme lähellämme myös onnellisia lapsia.

Hymyn lisäksi olen sitä mieltä, että lapselle on syytä näyttää tunteiden koko kirjo. Lapsen on hyvä oppia vanhemmiltaan se, että elämä pitää sisällään monenlaisia tunteita ja kaikki niistä ovat sallittuja. Ehkä tätä kautta saamme tulevasta sukupolvesta vähemmän sisäänpäin kääntyneen kuin me itse olemme.

Tässä kuvastuu se, mitä vanhemmuus on - loputonta rakkautta ja huolenpitoa.

Ja me vanhemmat. Me olemme epätäydellisiä, teemme virheitä, erehdymme ja toivottavasti opimme. Itse olen täydellisestä vanhemmasta kovin kaukana. Silti en ole menettänyt uskoani siihen, että voin joka päivä oppia ja kehittyä paremmaksi. Toivon, että hyvä tahto ja pyrkimys hyvään korvaavat puutteet taidoissa ja osaamisessa. Minulle isyydessä vaikeinta on ollut hyväksyä se, että vaikka vanhempi on esikuva ja auktoriteetti, hän ei silti ole kaikenosaava ja erehtymätön. Nyt vanhemiten olen oppinut näkemään, että pieni lapsi opettaa minua ja yhdessä oppiminen on oikeastaan aika fäijönii.