Unelmat, joita emme ehkä jaa sukupolvien kesken

 


Välillä tulee tuota seuraavaa sukupolvea seurattua sillä silmällä, kuinka erilaista heidän elämänsä tulee olemaan. Meillä vielä toistaiseksi asustava nuoriso kuuluu tähän legendaariseen milleniaalien sukupolveen, jotka tunnistaa revityistä farkuista, paljaista nilkoista, korvia peittävistä kuulokkeista sekä siitä, että kalsarin sauma näkyy farkun vyötärön yläpuolelta.

Vaikka meidän ja vanhempiemme välissä on ollut kohtalaisen leveä sukupolvien välinen rotko, niin tuntuu, että seuraavan sukupolven kanssa kuilu vain levenee. Välillä on fiilis, että en oikein ymmärrä, mihin lapsemme ovat menossa - tai tarkemmin ajateltuna joutumassa. Eikä kyse ole pelkästään jättimäisestä digiloikasta, jota tehdään pupujen lailla koko ajan. Maailman muutosrytmi kiihtyy koko ajan kaikilla tasoilla ja se aiheuttaa sen, että seuraava sukupolvi joutuu muokkaamaan omaa elämäänsä sen mukana. Meille keski-ikäisille tämä muutos näkyy vielä kaoottisena, mutta nuorisolle tuo kaaos on normaali elämänrytmi. Vähän samaan tapaan kuin se, että meidän vanhempien mielestä Pekka Puupää oli hauska ja meistä ei ehkä niinkään...

Vieläkö paperimies on tulevaisuuden ihanneammatti?

 

Työelämän multiurautujat

Otetaanpa esimerkiksi vaikka työ. Meidän sukupolvi on vielä opetettu pyrkimään yksilinjaiselle työuralle. Meille ideaali on ollut se, että käydään koulu, hankitaan ammatti ja työpaikka ja sen jälkeen siinä työssä pyritään pysymään mahdollisimman pitkään. Uran menestysmerkkejä ovat olleet se, että ura etenee samassa yhtiössä, tulee merkkivuosilahjoja, ehkä ylennyksiä. Parhaassa tapauksessa eläkkeelle jäädään samasta työpaikasta kymmenien vuosien uran jälkeen. Appiukkoni muistaa edelleen mainita pari kertaa vuodessa tehneensä vaneritehtaalla töitä neljäkymmentäviisi vuotta. Kyseessä on siis yksilinjainen ura, joka kulkee tasaista tahtia eteen- ja ylöspäin.

Meille on ollut kauhistus, jos kesken työuran tulee potkut, saatikka että se kerran luettu ammatti olisi osoittautunut vääräksi valinnaksi ja aikuisiällä kutsuisi koulunpenkki uudelleen. Voisi jopa sanoa, että meidän sukupolvelle uran vaihto on koettu ehkä jonkinlaisena epäonnistumisena.

Nuoriso sen sijaan on erilaista. Ammatteja hankitaan uran aikana useampia ja eri aikoina työ täyttää erilaisia funktioita. Olen meilläkin huomannut ilokseni, että nuoren yhtenä ammatinvalintakriteerinä oli, että alan työ mahdollistaa urheilun harrastamisen mahdollisimman pitkälle. Alan töitä löytyy myös mistä päin maata tahansa, joten jos peliura ottaa tulta alleen, niin ammatin takia ei tänne Etelä-Karjalaan tarvitse jäädä. Sen lisäksi ammatti mahdollistaa vielä jatkokouluttautumisen ja etenemisen. Minä nostan rohkeudelle ja ajattelumallille hattua. Harrastukseen on mahdollista panostaa täysillä vain kerran ja se kortti on kokeiltava, ettei jää joskus vanhempana kaivelemaan. Olisinpa itse aikoinani uskaltanut tehdä samanlaisia arvotuksia.

Myös työn arvostus on muuttunut. Meidän sukupolvelle ammatti ja tulotaso ovat olleet yksi tärkeimmistä ihmisyyden mittareista. Ammatit on selkeästi pistetty järjestykseen ja alekkain. Nykyisin sen sijaan tuntuu, että ammatilla sinällään ei ole väliä, vaan väliä on sillä, että ihminen tekee sitä, mikä tekee hänet onnelliseksi. Palkkaa ja statusta tärkeämmäksi tuntuu tulleen se, että työssä viihtyy. On jo muutenkin selvästi nähtävissä työmarkkinoiden murros siihen suuntaan, että hyvistä osaajista taistellaan ja työhön houkutellaan rahallisten kannustimien sijasta ihan toisille elementeillä. Vastavuoroisesti työstä myös haetaan rahan sijaan muita juttuja. Kuinkahan pitkän naurun isäni olisi päästänyt, jos olisi kuullut, että tänä päivänä osa töistä tehdään jo kokonaan etätyönä.

Myös ammatit muuttuvat. Vielä kymmenen vuotta sitten tuskin tunsimme ammatteja nimeltä palvelumuotoilija tai sisällöntuottaja. Nyt nuo ammatit ovat kuitenkin arkipäivää. Kuinkas me muka olisimme niihin osanneet hakeutua 25 vuotta sitten, kun koulusta tuli vielä merkantteja ja käsinlatojia.

Niin se eläke....

Mekään tuskin tulemme näkemään samanlaista eläkettä kuin vanhempamme. Se tarkoittaa, että töitä tehdään niin pitkälle kuin se on mahdollista. Ihmisen fyysinen vanheneminen ei valitettavasti muutu. Tiettyjen töiden tekemiselle tulee väkisin stoppi jo fysiikan rapistumisen vuoksi ja osassa työtehtäviä tekemisen tahti on sellainen, että siitä ei päälle seitsemänkymppinen selviä. Jo noiden seikkojen takia työelämä tulevaisuudessa tulee olemaan yhtä muutosta. Luultavasti minäkin teen vielä reippaansa seitsemänkymppisenä jotain osa-aikatyötä ja jos jotain eläkettä joskus tulen näkemään, niin se tuskin kattaa elämisen menoja ilman pakollista lisätienestiä. Mutta toisaalta - geripodittajat tulevat jossain vaiheessa varmaan muotiin, jolloin voin aina tienata miljoonia maankuuluna podaajana. Ja ehkä tämän bloginkin nimi vaihtuu jossain vaiheessa titteliin "Armahtava vanhuus".

Nämä kivilinnat ovat kestäneet sukupolvelta toiselle - mitenkähän meidän tiilitalot?

Omakotitalot ja mökit saavat jäädä

 

Meidän sukupolvelle asumisen linja on aikanaan ollut se, että kotoa muutetaan ensin pieneen vuokra-asuntoon ja aloitettiin asuntosäästäminen. Sitten joskus vuosien päästä oli hankittu käsiraha ensimmäiseen omistusasuntoon. Kun tuota linjaa jatkettiin riittävän pitkälle, niin olimme onnistuneet sitomaan itsemme omakotitalon kokoiseen velkaan. Meidän ideaali on ollut se, että perheellä on lopulta oma talo omalla tontilla.

Tuota unelmaa pystyi tietenkin vielä jatkamaan kesämökillä. Jos yksi työleiri ei ollut tarpeeksi, niin jonkun suolammen rannasta piti hankkia lohkottu tontti ja sinne pitkästä tavarasta lautamökki. Siinä sitten onnelliset seikkailivat kesän ajan kahden leikattavan nurmikon väliä ja tuskailivat, kun aika ei riitä mihinkään. Ruoka riivittiin paljain käsin metsästä ja järvestä, kun tuplavelan lyhentäminen vei liikenevän käteisen mennessään - hubaa, eikö totta?!

Jotenkin tuntuu, että omakotiasumisen unelma taitaa sammua tähän meidän sukupolveen. Seuraavalle sukupolvelle sitoumus sadan vuoden asuntolainaan on liian pitkä - tuntuu, että jopa sanomalehden kestotilaus on liian pitkä sitoumus. Samoin liikaa on nippu työtä, jonka oman talon hallinnointi tuo tullessaan. Valitettavasti mikään ei muuta sitä tosiasiaa, että omakotitalo on - ja pysyy - yhtenä suurena työleirinä, jonka perimmäinen tarkoitus on kuluttaa kaikki perheeltä liikenevät rahat ja vähän yli.

Lastemme elämän ideaali on muuntumisen vapaus ja elämän joustavuus. On jotenkin vaikea nähdä meidänkään lasten asettuvan lopullisesti yhteen paikkaan. Pikemminkin oletan, että muuttokuormia saa olla siirtelemässä säännöllisen epäsäännöllisesti. Samoin on vaikea nähdä heitä asuttamassa yhtä tukikohtaa, johon kaikki rahat sijoitetaan. Jos arvata pitäisi, niin tuntuu, että vuokra-asuminen tai vuokra-asumisen kaltainen asuminen lisääntyy.

Tähän tosin pakottaa ja se, että työelämä muuttuu. Työpaikat voivat mennä alta ja uusia töitä saattaa yhtäkkiä olla juuri toisella puolella Suomea - ja jos meinaa töitä tehdä, on oltava valmis siirtymään. Minun silmään etelä-Suomen asuntojen hinnat karkaavat tavan pulliaisen käsistä totaalisesti. Sille ratkaisu voisivat olla kimppakämpät tai asuminen jonkinsortin yhteisasunnossa. Tällöin asunnoista voisi tulla pieniä osakeyhtiöitä, jonka osakkeita kaupattaisiin sitä mukaa, kun asukkaat vaihtuvat. Asumisen riski hajaantuisi pienempiin osasiin ja luultavasti parikymmenentuhannen euron osake olisi helpompi kaupata kuin puolen miljoonan kokonaisen kerrostalo-osakkeen.

Onnellisten satama

Mites perhe?

 

Me keski-ikäiset olemme vielä kasvaneet jotenkuten ydinperhe-ideaalin malliin. Tosin jo meidän vanhemmat alkoivat oppia onneksi eroamaan, jos elämä ei ollut toivotunlaista ja onnellista. Meidänkin nuoruudessa erolapsia alkoi löytyä luokasta jos toisestakin. Mutta ihan tavallista se ei vielä ollut. Vaikka ideaali oli ydinperhe, niin ideaaliksi ei aina osattu laskea sitä, että ihmisten piti olla sen liiton sisällä ihan oikeasti onnellisia. Onnellisuuteen riitti papin aamen ja nimi paperissa.
Meidän lapset sen sijaan ovat oppineet erilaisiin perhemalleihin. Suuri osa lapsista on kokenut eroperheen arkea jollain tavalla ja parisuhteita leimaakin onnellisuuden ja tyytyväisyyden haku. Pelkkä perhe kun ei sitä onnea tuo, vaan onni tulee siitä, että ihmisillä on hyvä olla keskenään. Eikä eroa ylipäänsä pidetä enää epäonnistumisena, vaan pikemminkin yhtenä elämään kuuluvana normaalina asiana. Ja ehkä myös eroperheen arkeen tottuminen on opettanut lapset ajattelemaan, ettei se isä- ja äitipuolien olemassaolo ole mikään kauhistus. Lapset osaavat jopa meitä aikuisia paremmin roolittaa aikuisia tähän monimutkaiseen monivanhemmuuteen, johon kuuluvat eksät, nyksät, velipuolet, sisarpuolet, varaukit, kakkosmummit ja muut etäsukulaiset.

Ehkäpä parisuhteitakin tulee leimaamaan samanlainen monimuotoisuus ja jatkuva muuntuminen kuin asumista ja työelämääkin. Ehkä parisuhde on asia, jota ei tarvitse edes osata katsoa mitenkään yksilinjaisena asiana. Toisaalta taas parisuhde ja perhe voivat olla se turvallinen ankkuri muuttuvan elämän keskellä.

Uskalla yrittää - uskalla epäonnistua

 

Se, mistä olen nuorille todella kateellinen, on heidän taitonsa yrittää ja uskaltaa. Yhdessä sukupolvessa on Suomeen kasvanut nippu nuoria, jotka eivät pelkää sitä, että elämässä eivät asiat aina mene kuin on suunniteltu. Samalla on tullut nuoria, jotka uskaltavat yrittää huolimatta siitä, että on olemassa mahdollisuus mennä metsään. Itse ihailen esimerkiksi monia tubettajia. Heissä on ensinnäkin modernia käsityöläisyyttä, jossa itse rakennetaan omaa tarinaa ja luodaan käsillä (tai kameralla) jotain omannäköistä. Toisaalta heissä on myös rohkeaa heittäytymistä. Tubettajat uskaltavat kuvata itseään ja asettautua arvostelun kohteeksi. Siinä missä itse ajattelisin, että "tämähän on ihan paskaa ja kaikki nauraa", niin nuori tubettaja ajattelee ehkä "tämä on niiin siistii ja kaikki varmaan ihailee". Samaa henkeä on myös nuorissa start up - yrittäjissä. Heissä on uskoa omaan tuotteeseen ja uskoa kykyyn saada tuote myös lentoon.

Isoa osaa meidän sukupolvesta on vielä opetettu välttelemään epäonnistumisia. Piti ennemminkin pyrkiä pelaamaan varman päälle, jotta kasvot ja maine säilyvät. Potkut töistä olivat kauhistus, avioero pettymys. Konkurssin tehnyt yrittäjä oli kamalampi kuin spitaali. Elämän ainoa ohjenuora on ollut rakentaa puhdasta suoraa linjaa, johon ei säröjä mahdu. Tuo ajatusmaailma on näin keski-ikäisenä aika ahdistava. Etteikö meistä jokainen tekisi elämässään vääriä valintoja ja etteikö jokainen epäonnistuisi hyvästä yrittämisestäkin huolimatta.

Toivottavasti lapsemme pitävät koko elämänsä ajan ohjenuorana sen, että tärkeintä on yrittäminen. Lopputulosta ei missään asiassa voi taata, mutta jos ei yritä mitään, ei koskaan koe mitään ja elämä on kuitenkin tarkoitettu nautittavaksi koko mitaltaan. Luojan kiitos noita nuoria elämässä viehättävät elämykset ja onnellisuus. Normien täyttämisen sijaan haetaan enemmän henkilökohtaista hyvän tunnetta ja sitä ettei keskitytä odottamaan "sitku"-hetken tulemista.

Vaihtoehto C) joku muu

 

Ja toki voin olla tulkintoineni väärässä. Ehkä nuoret ovatkin kuin autot. Autoistahan sanotaan, että jokaisesta autosta tulee vanhemiten Opel, joten voi olla että jokainen sukupolvikin seestyy saavuttaessaan keski-iän. Pahimmillaan siis meidänkin lapsista tulee samanlaisia elämää haikailevia keski-ikäisiä, kun he saavuttavat kuolemattoman nuoruuden jälkeen neljänkympin seesteiset vuodet ja tajuavat, että elämä ei ehkä olekaan aina puoliksi täynnä, vaan tyhjä.

Se, mikä on varmaa on, että tässä iässä ja tästä positiosta on erittäin vaikeaa opettaa nuoria elämään jotenkin oikein. Toisinaan tuntuu, että nuorten arvot ovat heillä itsellään paremmin hallussa kuin meillä keski-ikäisillä on koskaan ollut. Olen tavannut nuoria, jotka osaavat asettaa elämänsä prioriteetit hienosti oikeaan järjestykseen ja se tapa järjestellä poikkeaa minun sukupolveni arvojärjestyksestä aika lailla. Ulkokultaisuuden sijaan nuorisolle on tärkeämpää oman sisäisen fiiliksen ja onnellisuuden kokemukset ja se, että elämä maistuu elämälle. Nuo ovat asioita, joita olen itse joutunut opettelemaan vasta nuoruuden jälkeen muutaman kolhun opettamana.

Tämänkertaiset kuvat otin aamulenkillä Lappeenrannan satamasta ja linnoitukselta. Tuo kansikuva sen sijaan on armaan Alakyläni kaduilta napattu. Oli niin hieno aamu ja tyhjät tiet, että oli pakko kesken lenkin pistää kamera surisemaan ja ottaa elämykset talteen.

Moderni faija

 

Kun on marraskuun alussa syntynyt, niin saa kerran vuodessa olla sankari koko viikon. Tällä viikolla vietin synttäreitä tiistaina ja nyt sunnuntaina isänpäivää. Kun tuo nuorin lapsi on neljä, niin nämä isänpäivät ovat varmaankin parhaimmillaan. Kortit ja lahjat tulevat niin syvältä sydämenpohjalta, että niissä ovat juuretkin vielä näkyvissä. Meillä tuli jo torstaina pienen ihmisen kanssa riitaa. Hän halusi antaa korttinsa etukäteen, koska ei kestänyt odottaa sunnuntaihin. Muistuttaa kovasti minua itseäni. Kun keksin jonkun (omasta mielestäni) kuolemattoman hyvän lahjan, niin en malttaisi millään odottaa juhlapäivään, vaan haluaisin antaa lahjan heti. Joo, ja sama on blogitekstien kanssa - en osaisi pantata hyvää tekstiä jonkun ajastimen taakse, koska se on saatava muidenkin luettavaksi heti synnyttyään, kun napanuora on vielä kirjoittajassa kiinni.

Isänpäivä sai minut pohtimaan tätä modernia isyyttä. Kun olen 70-luvulla syntynyt, niin edustan isyydessä vähän vanhahkoa sukupolvea, jolla on hiukan erilaiset arvotukset kuin itseä kymmenen tai viisitoista vuotta nuoremmilla. Isyys on muuttunut hurjasti siitä, kun minä olin lapsi ja oma isäni oli se parikymppinen jolppi, joka koetti kasvattaa ihmisentaimesta kokonaista kasvia.

Vaikka isä ei ole Picasso, niin tyttärellä tuntuu tuo taiteellinen silmä olevan muualla kuin keskellä kämmentä. Modernia isänpäivällistä maalaustaidetta vm. 2017.

Nuoret muuttuvat, koska maailma muuttuu

Emme isinä ja äiteinä enää ole samalla tavoin auktoriteetteja nuorille kuin ennen. Minun isäni oli minulle vielä puhdas auktoriteetti, jonka käskyjen tai pyyntöjen totteluun riitti sertifikaatiksi se, että hän oli isä. Auktoriteetti syntyi suoraan vanhemmuudesta ja vanhemman ylemmästä suhteesta lapseen. Ei siinä tarvittu perusteluja tai selityksiä miksi jotain piti tehdä. Asiat vain olivat niin. Ennen aikuisuutta en juuri muista keulineeni sitä, ettäkö olisin tiennyt jostain asiasta isääni enemmän (jos nyt ei puhuta vaikka kolmannen asteen yhtälön derivoinnista, josta puhuminen olisi ollut meidän perheessä...no vähän kummallista)

Tänä päivänä taas pelkkään asemaan ja vanhemmuuteen perustuva aukoriteetti on purkautunut. Lapsille ei riitä se, että asiat tehdään, koska minä sanon niin. Koetin tuota ensimmäiset vuodet, mutta se ei oikein tuottanut toivottuja tuloksia. Sittemmin opin kantapään kautta, että ohjeet ja pyynnöt menevät paljon paremmin perille, kun käyttää suoran huutamisen sijaan pari minuuttia asian selittämiseen. Ei silläkään ihan 100% tulosta ja kehitystä ole saatu aikaan, mutta paljon parempia kuin tuolla vanhalla 70-lukulaisella metodilla.

Nuoretkin ovat kovin erilaisia tänä päivänä kuin meidän nuoruudessa. Suurin muutos on siinä, että he saavat ja pystyvät hankkimaan tietoa rajattomasti itse. Eli käytännössä minun on turha mennä ketään neuvomaan mopon korjauksessa, kun Youtubesta löytyy ohjeet kaikkien vipstaakien fiksaamiseen. Ja kun tietoa löytyy ja on helposti saatavilla, se tarkoittaa, että vanhemmat eivät toimi tiedon suppilona ja vartijana nuoren maailmassa.

Vanhan sanonnan mukaan tieto on valtaa ja meidän aikanamme pääsy tiedon lähteille oli pääasiassa vanhemmilla. Monet tarpeelliset tiedot ja taidot siirtyivät vielä sukupolvelta toiselle käytännön ja esimerkin kautta, vaikkapa sitten se moponkorjaus. Tuo Youtube oli minun lapsuudessa vielä vähän alkutekijöissään.

Vanhempi voi edelleen olla auktoriteetti, mutta sen täytyy toimia tiedollisella tai taidollisella tasolla. Ja toisaalta, tarvitseeko enää olla auktoriteetti. Vanha hierarkinen rankijärjestys on purettu esimerkiksi työpaikoilla. Tehtävien arvostus ei perustu titteliin, käyntikorttiin tai siihen, kuka on johtajan puvun tehnyt räätäli. Työpaikoilla asemat määräytyvät tehtävien mukaan paljon matalammilla arvoeroilla kuin vielä kymmenen vuotta sitten. Taidollisesti ylivoimainen asiantuntija voi olla organisaatiolle arvokkaampi kuin osaamaton toimitusjohtaja, jonka asema perustuu vain vanhaan hierarkiajärjestykseen. Sama toimii vanhemmuudessa - auktoriteetiksi pääsee, jos osaa osoittaa, että nuorelle tai lapselle on tarjottavana jotain sellaista tietoa tai taitoa, joka hyödyttää lasta.

Pelaa heidän kentällään

 

Jos vajoaisin nyt koomaan ja heräisin siitä parin vuoden päästä, tuskin ymmärtäisin, miten kaukana swägästä olisin. Kieli ja nuorten käyttämät mediat muuttuvat lujaa vauhtia. Nuorten kieli on kummallisuudestaan huolimatta rikasta ja sen ilmaisukyky on meihin kankeisiin keski-ikäisiin verrattuna voimakasta. Nuorten kielen kehittyminen perustuu yhdessä sovittuihin normeihin (eli ei viralliseen kielioppiin). Trendsetterit pystyvät upottamaan uusia ilmaisuja kielimarkkinoille jatkuvasti. Ja pysyäkseen ajanhermolla, on etenkin nuorten opiskeltava slangia jatkuvasti.

Minun nuoruudessa vanhempien oli vielä helppo naureskella muutamille nuorisoilmaisuille, joita heittelimme. Suurin slanginluoja taisi olla Pulttibois, jonka hokemat suistivat kymmeniä äidinkielenopettajia itsemurhan partaalle. Joka tapauksessa kielen virallinen luoja oli kielioppi, joka pakotti nuoret puhumaan siistiä normikieltä. Nyt koulun auktoriteetti kielenluojana on vähän kyseenalaista. Toisaalta taas koko kirjallinen maailma sallii enemmän sitä, että kieltä ilmaistaan muillakin kuin virallisilla keinoilla.

Nykynuoren kanssa pärjää, kun tuntee heidän maailmaansa. Ja osa fiksua vanhemmuutta on se, että tutustumme ja olemme ajanhermolla siitä, mitä nuorten "salatussa maailmassa" tapahtuu. En väitä olevani tässä mikään ammattilainen - joskus valovuosien päässä siitä, mutta olen kiinnostunut siitä, miten nuoret hankkivat tietoa, miten he tietoa käyttävät ja kuinka tuo tieto ilmaistaan.

Sama pätee tiedonhankintaan ja käyttämiseen. Nuorelle on turha tuputtaa perinteistä paperista sanomalehteä, koska hän hakee tietonsa muualta. Fiksumpaa on tutustua niihin kanaviin, missä nuoret hengailevat ja syöttää tieto sille foorumille ja sillä formaatilla, joka uppoaa.

Vielä muutama vuosi sitten kommunikoimme lasten kanssa tekstiviestein ja puheluin. Nyt taas nuoret harvoin vastaavat puheluihin ja tuntenevatko tekstareita enää ollenkaan. Keskustelut käydään snäpissä (johon en vieläkään ole tutustunut) ja puhelimeen ei iso osa nuorista osaa enää vastatakaan. Veikkaan, että jos teineiltä kysyt puhelimeen vastaamisesta, niin osa ei edes tiedä, että puhelimen funktio on alunperin ollut puheluiden (=reaaliaikaisten kahdenkeskisten ääniviestien) välittäminen ihmiseltä toiselle. Meidänkin perhe taitaa enimmäkseen keskenään kommunikoida Whatsappissa omassa ryhmässään.

Entäpä tiedonhankinta sitten. Suosittelen jokaiselle modernille, tai vähemmän modernille, vanhemmalle tutustumista kanaviin, jotka nuorille tietoa välittävät. Formaattina nuorille on tällä hetkellä vain yksi ja ainoa - video. On turhaa tuputtaa nuoren kouraan kirjaa, koska ainoa, mitä saat vastaukseksi on "saax tästä jonkun videon tai löytyyx tää juutuubist?". Nuorille video on luonnollinen formaatti ja meidän on turha hakata päätämme seinään koettamalla saada nuori käännytettyä takaisin kirjallisten tuotteiden pariin - ei ne saakeli vaan käänny.

Positiviista nuorten tiedonhankinnassa on se, että he sitä tietoa hankkivat. Nuoret ovat erittäin valveutuneita siitä, mitä maailmassa tapahtuu - kun se liippaa heidän elämäänsä. Jos vanhemmilta yhtä taitoa toivoisi, olisi se "kriittisen tiedonarvioinnin opettamisen taito". Kun nuorten korviin ja silmiin tunkee tietoa monesta eri kanavasta, joista suurin osa on tiedonvälittäjina ei-ammattilaisia, niin tiedon joukossa on melkoinen määrä paskaa. Jos lasta ei opeta erottamaan oikeaa tietoa (ja tiedonvälittäjää) väärästä, se tarkoittaa, että seuraavasta sukupolvesta kasvaa kritiikitön joukko ääliöitä.

Heitän esimerkin:

Joitakin vuosia sitten Joutsenossa sattui todella surullinen väkivallantapaus, jossa surmattiin nuori tyttö. Seurasin sattuneesta syystä tapahtuman uutisointia ja tiedon etsimistä aitiopaikalta. Olin koko ajan tietoinen, mikä oli tapauksen oikea status. Surmaajasta ei ollut aluksi mitään tietoa, mutta pikkuhiljaa paljastui, että teon takana oli samalta paikkakunnalta kotoisin oleva kantasuomalainen nuori mies. 

Samaan aikaan lähi-idästä oli Eurooppaan juuri rynnännyt valtava pakolaistulva, joka oli täyttänyt läheisen Konnunsuon entisen vankilankin tilat. Lehdet olivat päivittäin tulvillaan sitä, kuinka ulkomaalaiset syyllistyivät seksuaalirikoksiin ympäri Suomea. Tästä oli ilmeisen helppo vetää yhtäläisyysviivat sille, että Joutsenon tekijä olisi voinut tulla pakolaiskeskuksesta. Ja silloin tapahtumailtana melkoisen moni nuo virheelliset yhtäläisyysviivat vetikin.

Kysyin seuraavana aamuna oman perheen nuorilta, olivatko he kuulleet Joutsenon tapauksesta ja tunsivatko he uhria tai tekijää. Yksiselitteinen vastaus oli, että "Joo, sen oli tappanut joku pakolaiskeskuksen mamu!". Kun kysyin tiedonlähdettä, niin tieto oli kulkenut illan aikana nuorten Whatsapp-ryhmissä satavarmana tietona - ja nopeasti! Ja yhtä luja oli nuorten usko siihen, että tieto oli ainoa oikea. Kun kerroin tilanteen oikean laidan, niin pakolaisvihaa palaneiden silmien tilalle tulikin kaksi kysymysmerkkiä. Ainakin tällä kertaa minun tietolähteeni oli varmempi ja oikeampi, koska informantillani oli sininen virkapuku ja leijonat olkapäillä. Mihin kaikkeen tuo nuorten kvasitieto olisi voinut johtaakaan, jos se olisi saanut levitä ja kasvaa ilman korjausta?

Fiksut nuoret

Olen aina sanonut, että olen onnekas. Perheeseemme on siunaantunut nippu erittäin fiksuja nuoria ja pahasti näyttää, että tuosta nelivuotiaasta villivarsasta kasvaa myös jossain vaiheessa ensin fiksu lapsi ja lopulta toivottavasti fiksu aikuinen (jumalattoman määrän työtä se kyllä tulee teettämään!). Lasten fiksuus ei synny itsestään. Se syntyy siitä, että meillä moderneilla vanhemmilla on jakaa heille tarvittavaa resurssia, joista tärkeimmät ovat

1. Aika - Anna aikaa olla nuoren kanssa, kuunnella ja keskustella
2. Huomio - ole lapsen ja nuoren kanssa, ilman puhelinta tai muita härpäkkeitä. Istu kasvotusten ja puhu muuallakin kuin Whatsappissa. Tämä tarve ei lopu siihenkään, kun he kasvavat täyteen mittaansa ja ovat jo jalka oven välissä karkaamassa maailmalle.
3. Rajallinen rakkaus - aseta säännöt ja perustele ne nuorelle. Ja omaa myös kyky rakastaa lasta kaikissa tilanteissa, meni hommat miten vituiksi tahansa. Lapsen täytyy tietää aina ja ikuisesti, että tapahtui mitä hyvänsä, on olemassa yksi paikka, jossa on turva.
4. Kiinnostus - ole kiinnostunut siitä, mitä nuoren ja ylipäänsä nuorten maailmassa tapahtuu. Tutustu tiedonvälityksen kanaviin ja tutki, mitä tietoa jaetaan. Opettele puhumaan nuorten kieltä - tai tiedä ainakin mikä on swägää ja mikä ei.

Ja kuten huomaatte, noihin primääriresursseihin ei kuulu raha. Se johtuu siitä, että ne rahat menevät tänä päivänä jo muutenkin elämiseen, niin ettei lapselle syydettäväksi jää muuta kuin kuitit ja velat. Oikeasti vanhemmuutta ei ole se, että lapselle syydetään kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat ja tarpeet tyydytetään ostamalla. Ostamisella ja tarpeiden loputtomalla tyydyttämisellä opetamme lapsen siihen, kuinka vaivattomasti kaiken saa ja lopulta etäännytämme lapset kokonaan pettymysten ja tyydyttymättömien toiveiden maailmasta. En oikein suosittele kenellekään sitä, että lapselle ei opetettaisi sitä, ettei elämässä kaikkea saa. Se opetus tulee jossain vaiheessa nimittäin maksamaan korkojen kera - sekä lapselle että vanhemmalle.

Menipä vähän paatokseksi - mutta asiasta.

Hyvää isänpäivän iltaa isät, ukit ja muut isän virkaa hoitavat!

Taito olla keski-ikäinen

 

Kun lapset tuo maalle, niin yleensä jo ensimmäisen päivän iltana joku heistä kysyy, milloin lähdetään kotiin. Jos kysyt syytä yllättävälle koti-ikävälle, niin standardivastaus on, että ei ole mitään tekemistä ja elämä maalla on vaan niin (kirosana) tylsää. Tätä vielä useimmiten tehostetaan syyllistämiseen pyrkivällä lisäargumentilla, että kaikki kaverit saa olla kotona ja niillä on ainakin miljoona kertaa hauskempaa kuin meillä täällä umpitylsässä korvessa. Tämä silloinkin, kun tiedämme, että kaikki kavereiksi laskettavat on varmasti lukittu omien lasten tavoin mökeille, mummoloihin tai jonnekin leirille varmaan talteen.

Ensin tuosta kotiin naukumisesta tulee ärsytys ja vihastus, mutta sen aallon mentyä muistaa, että itse oli noina teinivuosien ankeina hetkinä aivan samanlainen. Missään ei ollut niin tylsää kuin mummolassa tai mökillä ja sen vuoksi, että kuvitteli kaikilla muilla olevan paljon kivempaa kuin itsellä. Nyt taas neljänkympin yläpuolella tajuaa, miksi vanhemmat viihtyivät silloin ennen maalla niin hyvin.

Mitä tapahtuu kahdessakymmennessä vuodessa, jolloin tavallinen ja tylsä muuttuvat kivaksi? Mitä taitoja vaatii olla keski-ikäinen?

Taito nauttia yksinkertaisista asioista

Nyt keski-ikäisenä ymmärtää, että tekemisen ei tarvitse aina olla mitään hienoa ja erikoista, koska elämäkään ei yleensä sellaista ole. Sen sijaan elämän sisältö löytyy maalla ja mökilläkin pienistä jutuista. Sitä kummasti nauttii vaikkapa pihatöistä, pitkistä kävelyistä tai sitten ihan vaan siitä, että voi istuskella pihalla tekemättä yhtään mitään. Nautinnon sisältö syntyy siitä, että on tekemistä ja ei ole kiire tehdä mitään. Aina välillä elämä iskee parhaiten silloin, kun siitä puuttuu se draama ja jännitys - se on vähän niin kuin Ylen tarjonta kesällä, yhtä tasaista uusintaa.

Myöskään tylsyys ja pieni tylsistyminen ei ole myrkkyä, vaan elämään luonnollisena kuuluva osa. On oikeastaan tosi kiva, kun välillä on niin tylsää, että maalin kuivaminen seinässä näyttää taiteelta. Tuossa tylsyydessä nimittäin piilee aivojen latautumisen ja lepäämisen avain. Kun aivoja on osannut sopivan hetken tylsyttää, niin ne ovat entistä valmiimpia tarttumaan toimeen heti, kun sitä vaaditaan.
Nuoriso puolestaan vaatii aivoille koko ajan jotain impulsseja. Ilmeisesti teiniaivoille on vaarallista laskea yläpää täysin lepotilaan ilman mitään ärsykkeitä. Elämästä haetaan jatkuvasti elämyksiä ja kokemuksia, jotka saavat elämän maistumaan paremmalta ja paremmalta. Meitä keski-ikäisiä joskus oikein hengästyttää tuo elämysten hakeminen - me kun tunnemme elävämme koko ajan, jos ylipainon ja liian verenpaineen rasittama sydämemme vaan jaksaa pumpata.

Hitaan kiiruhtamisen metodi

 

Keski-ikäinen on mestari kuluttamaan aikaa. Saamme venytettyä yksinkertaistakin askaretta määrättömiin mittoihin. Tämä johtuu siitä,että meille nautinto on enemmän tekemisessä kuin päämäärässä. Emme hosu tehtävästä toiseen vain saadaksemme tehtäviä rastittua listasta, vaan käytämme hommiin aikaa sen verran, mitä mihinkin sattuu menemään. Ne muut hommat tulevat kuitenkin meidän tehtäväksi ennemmin tai myöhemmin - ellei niitä hoida ystävämme aika.

Nyt olemme pari päivää tehneet täällä maalla pakollisia talon töitä ja voin kyllä sanoa, että joka hommassa on ollut nautinnon siemen. Mitään kun ei ole pakko tehdä, eikä kiire ole mihinkään, niin hommia voi tehdä vähän kerrallaan ja nautiskellen. Kun tekemiseltä puuttuu pakko, niin tilalle tulee nautinto. Ja vaikka olen tehnyt muutaman päivän, niin ei noille töille vielä loppupäätä näy, vaan tekemistä riittää kaikille päiville. Tälläkään kertaa en ole tehnyt lomasta mitään työleiriä, vaan oleilua ja puuhastelua sopivassa suhteessa.

Eilen vietimme vaimon kanssa hääpäivää poikkeuksellisesti orapihlaja-aitaa leikaten. Siinä oli sitä avioliiton karheaa symboliikkaa, kun käsiä ja jalkapohjia pistelivät orapihlajan piikit ja niskaa pureskelivat paarmat. Ja noiden kanssa oloa kohensi taivaalta täysillä mollottava helle. Kyllä muuten tunsi, miten kova se papin joskus ammoin mainitsena vastamäki osaa parhaimmillaan olla. Silti meitä illalla osasi koko homma naurattaa. Saimme hienosti kulutettua aikaa ja oikeastaan tuli siinä aitaa leikatessa juteltua paljon niitä näitä ja vietettyä ainakin aikaa yhdessä. Suoraan sanottuna en olisi vaihtanut tuota hikisen kivuliasta iltapäivää mihinkään patsasjäykkään ravintolaruokailuun. (Ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin meistä ei kumpikaan edes muistanut, että on hääpäivämme...)

Kyky rakentaa tekemistä ei-mistään

 

Nuorisolle tekeminen tarkoittaa, että mennään jonnekin tekemään jotain. Siis otetaan yksi tai useampi kappale nuoria, lastataan heidät autoon ja ajetaan kilometritolkulla jonnekin. Sitten siellä jossain ostetaan kalliit pääsyliput, jotka oikeuttavat  tekemään jotain, mille määritetään alku- ja loppuaika. Sitten ennen aloitusta sille nuorelle vielä varta vasten kerrotaan, että tehdään nyt tätä juttua tässä tunnin verran.

Tietenkin ennen aloitusta, kesken tekemisen ja lopuksi otetaan parit selfiet, jotka postataan someen, jotta kaveritkin näkee, että tässä sitä ollaan perheen kanssa tekemässä juttuja. Sitten, kun tekeminen on ohi, niin yritetään köyttää autoon kiinni sama määrä nuorisoa, kun tuotiinkin ja ajetaan mäkkärin autokaistan kautta kotiin. Sitten, kun homma on ohi, niin todetaan, että olipa kiva tehdä kerrankin jotain yhdessä (ja että onpas iskä taas köyhtynyt satasen verran).

Me keski-ikäiset taas näemme tekemisen missä vaan. Tänäänkin kulutin sadepäivää siirtelemällä varastossa tavaroita paikasta toiseen ja sitten, kun varaston tavarat olivat järjestyksessä, menin autotalliin tekemään samaa. Toisessa korvassa soi radio ja toinen korva kuunteli, mistä suunnasta itikat koettavat aloittaa verenimemisen. Tiedän, että tuo kuulostaa aivan saatanan tylsältä, mutta siinä oli tekemistä, jolla oli tarkoitus ja joka kulutti joutavaa aikaa - siis täytti ne kaksi tarvetta, jotka hommalla olikin.

Meidän keski-ikäisten maailma ei ole koskaan valmis. Varmaan alitajuisesti jätämme jälkeemme rasteja, joihin voimme palata aina ajan käydessä pitkäksi tai Emmerdalen jäädessä kesätauolle. Lopulta käy sitten kuitenkin niin, että noista rasteista muodostuu tekemättömien töiden lista, joka muuttuu kivasta varatekemisestä stressiksi. Alkaa se vimmattu konmarittaminen, jossa kivasta pikku tekemisestä muodostetaan projekti, jolla on oma palkattu henkilökuntansa. Eli menee se meilläkin joskus yli.

Näihin mitättömyyksiin eivät lapset ja nuoret viitsi tarttua. Ensinnäkin niistä ei paljon kiksejä saa ja  toisekseen on kivempaa odottaa sitä "oikeaa tekemistä" ja sillä aikaa naukua, ettei mitään tekemistä ole. Vai onko moni vanhempi koettanut saada teiniä siivoamaan vaatehuonetta (tai edes omia vaatekaappejaan) tai koettanut houkutella teinejä pihatöihin raittiin ilman ja reippaan ulkoilmakokemuksen varjolla? Onnistumiset lasketaan luultavasti yhden käden sormissa, siis koko Suomen osalta.

Eikä noista osaa oikein nuorisoa moittia - olin itse juuri tuollainen samanlainen tekemistä välttelevä vetelys. Ja silti minusta kasvoi ihan hyvä keski-ikäinen. Meidän keski-ikäisten suurimpia taitoja on käyttää välillä elämän alennusvaihdetta. Emme hötkyile, emmekä hae elämyksiä, vaan nautimme siitä, että elämä menee tasaisen varmasti eteenpäin vähän kerrallaan. Sallitaan kuitenkin nuorisolle se angstisuus ja ahdistus siitä, että maalla on tylsää. Voimme olla hyvillä mielin siitä, että nuo nuoretkin jonain päivänä heräävät sängystä keski-ikäisinä selkää kolottaen ja nauttivat elämästä sellaisena kuin se on, vailla jännitystä.