Välillä tulee tuota seuraavaa sukupolvea seurattua sillä silmällä, kuinka erilaista heidän elämänsä tulee olemaan. Meillä vielä toistaiseksi asustava nuoriso kuuluu tähän legendaariseen milleniaalien sukupolveen, jotka tunnistaa revityistä farkuista, paljaista nilkoista, korvia peittävistä kuulokkeista sekä siitä, että kalsarin sauma näkyy farkun vyötärön yläpuolelta.
Vaikka meidän ja vanhempiemme välissä on ollut kohtalaisen leveä sukupolvien välinen rotko, niin tuntuu, että seuraavan sukupolven kanssa kuilu vain levenee. Välillä on fiilis, että en oikein ymmärrä, mihin lapsemme ovat menossa - tai tarkemmin ajateltuna joutumassa. Eikä kyse ole pelkästään jättimäisestä digiloikasta, jota tehdään pupujen lailla koko ajan. Maailman muutosrytmi kiihtyy koko ajan kaikilla tasoilla ja se aiheuttaa sen, että seuraava sukupolvi joutuu muokkaamaan omaa elämäänsä sen mukana. Meille keski-ikäisille tämä muutos näkyy vielä kaoottisena, mutta nuorisolle tuo kaaos on normaali elämänrytmi. Vähän samaan tapaan kuin se, että meidän vanhempien mielestä Pekka Puupää oli hauska ja meistä ei ehkä niinkään...
Työelämän multiurautujat
Otetaanpa esimerkiksi vaikka työ. Meidän sukupolvi on vielä opetettu pyrkimään yksilinjaiselle työuralle. Meille ideaali on ollut se, että käydään koulu, hankitaan ammatti ja työpaikka ja sen jälkeen siinä työssä pyritään pysymään mahdollisimman pitkään. Uran menestysmerkkejä ovat olleet se, että ura etenee samassa yhtiössä, tulee merkkivuosilahjoja, ehkä ylennyksiä. Parhaassa tapauksessa eläkkeelle jäädään samasta työpaikasta kymmenien vuosien uran jälkeen. Appiukkoni muistaa edelleen mainita pari kertaa vuodessa tehneensä vaneritehtaalla töitä neljäkymmentäviisi vuotta. Kyseessä on siis yksilinjainen ura, joka kulkee tasaista tahtia eteen- ja ylöspäin.
Meille on ollut kauhistus, jos kesken työuran tulee potkut, saatikka että se kerran luettu ammatti olisi osoittautunut vääräksi valinnaksi ja aikuisiällä kutsuisi koulunpenkki uudelleen. Voisi jopa sanoa, että meidän sukupolvelle uran vaihto on koettu ehkä jonkinlaisena epäonnistumisena.
Nuoriso sen sijaan on erilaista. Ammatteja hankitaan uran aikana useampia ja eri aikoina työ täyttää erilaisia funktioita. Olen meilläkin huomannut ilokseni, että nuoren yhtenä ammatinvalintakriteerinä oli, että alan työ mahdollistaa urheilun harrastamisen mahdollisimman pitkälle. Alan töitä löytyy myös mistä päin maata tahansa, joten jos peliura ottaa tulta alleen, niin ammatin takia ei tänne Etelä-Karjalaan tarvitse jäädä. Sen lisäksi ammatti mahdollistaa vielä jatkokouluttautumisen ja etenemisen. Minä nostan rohkeudelle ja ajattelumallille hattua. Harrastukseen on mahdollista panostaa täysillä vain kerran ja se kortti on kokeiltava, ettei jää joskus vanhempana kaivelemaan. Olisinpa itse aikoinani uskaltanut tehdä samanlaisia arvotuksia.
Myös työn arvostus on muuttunut. Meidän sukupolvelle ammatti ja tulotaso ovat olleet yksi tärkeimmistä ihmisyyden mittareista. Ammatit on selkeästi pistetty järjestykseen ja alekkain. Nykyisin sen sijaan tuntuu, että ammatilla sinällään ei ole väliä, vaan väliä on sillä, että ihminen tekee sitä, mikä tekee hänet onnelliseksi. Palkkaa ja statusta tärkeämmäksi tuntuu tulleen se, että työssä viihtyy. On jo muutenkin selvästi nähtävissä työmarkkinoiden murros siihen suuntaan, että hyvistä osaajista taistellaan ja työhön houkutellaan rahallisten kannustimien sijasta ihan toisille elementeillä. Vastavuoroisesti työstä myös haetaan rahan sijaan muita juttuja. Kuinkahan pitkän naurun isäni olisi päästänyt, jos olisi kuullut, että tänä päivänä osa töistä tehdään jo kokonaan etätyönä.
Myös ammatit muuttuvat. Vielä kymmenen vuotta sitten tuskin tunsimme ammatteja nimeltä palvelumuotoilija tai sisällöntuottaja. Nyt nuo ammatit ovat kuitenkin arkipäivää. Kuinkas me muka olisimme niihin osanneet hakeutua 25 vuotta sitten, kun koulusta tuli vielä merkantteja ja käsinlatojia.
Niin se eläke....
Mekään tuskin tulemme näkemään samanlaista eläkettä kuin vanhempamme. Se tarkoittaa, että töitä tehdään niin pitkälle kuin se on mahdollista. Ihmisen fyysinen vanheneminen ei valitettavasti muutu. Tiettyjen töiden tekemiselle tulee väkisin stoppi jo fysiikan rapistumisen vuoksi ja osassa työtehtäviä tekemisen tahti on sellainen, että siitä ei päälle seitsemänkymppinen selviä. Jo noiden seikkojen takia työelämä tulevaisuudessa tulee olemaan yhtä muutosta. Luultavasti minäkin teen vielä reippaansa seitsemänkymppisenä jotain osa-aikatyötä ja jos jotain eläkettä joskus tulen näkemään, niin se tuskin kattaa elämisen menoja ilman pakollista lisätienestiä. Mutta toisaalta - geripodittajat tulevat jossain vaiheessa varmaan muotiin, jolloin voin aina tienata miljoonia maankuuluna podaajana. Ja ehkä tämän bloginkin nimi vaihtuu jossain vaiheessa titteliin "Armahtava vanhuus".
Omakotitalot ja mökit saavat jäädä
Meidän sukupolvelle asumisen linja on aikanaan ollut se, että kotoa muutetaan ensin pieneen vuokra-asuntoon ja aloitettiin asuntosäästäminen. Sitten joskus vuosien päästä oli hankittu käsiraha ensimmäiseen omistusasuntoon. Kun tuota linjaa jatkettiin riittävän pitkälle, niin olimme onnistuneet sitomaan itsemme omakotitalon kokoiseen velkaan. Meidän ideaali on ollut se, että perheellä on lopulta oma talo omalla tontilla.
Tuota unelmaa pystyi tietenkin vielä jatkamaan kesämökillä. Jos yksi työleiri ei ollut tarpeeksi, niin jonkun suolammen rannasta piti hankkia lohkottu tontti ja sinne pitkästä tavarasta lautamökki. Siinä sitten onnelliset seikkailivat kesän ajan kahden leikattavan nurmikon väliä ja tuskailivat, kun aika ei riitä mihinkään. Ruoka riivittiin paljain käsin metsästä ja järvestä, kun tuplavelan lyhentäminen vei liikenevän käteisen mennessään - hubaa, eikö totta?!
Jotenkin tuntuu, että omakotiasumisen unelma taitaa sammua tähän meidän sukupolveen. Seuraavalle sukupolvelle sitoumus sadan vuoden asuntolainaan on liian pitkä - tuntuu, että jopa sanomalehden kestotilaus on liian pitkä sitoumus. Samoin liikaa on nippu työtä, jonka oman talon hallinnointi tuo tullessaan. Valitettavasti mikään ei muuta sitä tosiasiaa, että omakotitalo on - ja pysyy - yhtenä suurena työleirinä, jonka perimmäinen tarkoitus on kuluttaa kaikki perheeltä liikenevät rahat ja vähän yli.
Lastemme elämän ideaali on muuntumisen vapaus ja elämän joustavuus. On jotenkin vaikea nähdä meidänkään lasten asettuvan lopullisesti yhteen paikkaan. Pikemminkin oletan, että muuttokuormia saa olla siirtelemässä säännöllisen epäsäännöllisesti. Samoin on vaikea nähdä heitä asuttamassa yhtä tukikohtaa, johon kaikki rahat sijoitetaan. Jos arvata pitäisi, niin tuntuu, että vuokra-asuminen tai vuokra-asumisen kaltainen asuminen lisääntyy.
Tähän tosin pakottaa ja se, että työelämä muuttuu. Työpaikat voivat mennä alta ja uusia töitä saattaa yhtäkkiä olla juuri toisella puolella Suomea - ja jos meinaa töitä tehdä, on oltava valmis siirtymään. Minun silmään etelä-Suomen asuntojen hinnat karkaavat tavan pulliaisen käsistä totaalisesti. Sille ratkaisu voisivat olla kimppakämpät tai asuminen jonkinsortin yhteisasunnossa. Tällöin asunnoista voisi tulla pieniä osakeyhtiöitä, jonka osakkeita kaupattaisiin sitä mukaa, kun asukkaat vaihtuvat. Asumisen riski hajaantuisi pienempiin osasiin ja luultavasti parikymmenentuhannen euron osake olisi helpompi kaupata kuin puolen miljoonan kokonaisen kerrostalo-osakkeen.
Mites perhe?
Me keski-ikäiset olemme vielä kasvaneet jotenkuten ydinperhe-ideaalin malliin. Tosin jo meidän vanhemmat alkoivat oppia onneksi eroamaan, jos elämä ei ollut toivotunlaista ja onnellista. Meidänkin nuoruudessa erolapsia alkoi löytyä luokasta jos toisestakin. Mutta ihan tavallista se ei vielä ollut. Vaikka ideaali oli ydinperhe, niin ideaaliksi ei aina osattu laskea sitä, että ihmisten piti olla sen liiton sisällä ihan oikeasti onnellisia. Onnellisuuteen riitti papin aamen ja nimi paperissa.
Meidän lapset sen sijaan ovat oppineet erilaisiin perhemalleihin. Suuri osa lapsista on kokenut eroperheen arkea jollain tavalla ja parisuhteita leimaakin onnellisuuden ja tyytyväisyyden haku. Pelkkä perhe kun ei sitä onnea tuo, vaan onni tulee siitä, että ihmisillä on hyvä olla keskenään. Eikä eroa ylipäänsä pidetä enää epäonnistumisena, vaan pikemminkin yhtenä elämään kuuluvana normaalina asiana. Ja ehkä myös eroperheen arkeen tottuminen on opettanut lapset ajattelemaan, ettei se isä- ja äitipuolien olemassaolo ole mikään kauhistus. Lapset osaavat jopa meitä aikuisia paremmin roolittaa aikuisia tähän monimutkaiseen monivanhemmuuteen, johon kuuluvat eksät, nyksät, velipuolet, sisarpuolet, varaukit, kakkosmummit ja muut etäsukulaiset.
Ehkäpä parisuhteitakin tulee leimaamaan samanlainen monimuotoisuus ja jatkuva muuntuminen kuin asumista ja työelämääkin. Ehkä parisuhde on asia, jota ei tarvitse edes osata katsoa mitenkään yksilinjaisena asiana. Toisaalta taas parisuhde ja perhe voivat olla se turvallinen ankkuri muuttuvan elämän keskellä.
Uskalla yrittää - uskalla epäonnistua
Se, mistä olen nuorille todella kateellinen, on heidän taitonsa yrittää ja uskaltaa. Yhdessä sukupolvessa on Suomeen kasvanut nippu nuoria, jotka eivät pelkää sitä, että elämässä eivät asiat aina mene kuin on suunniteltu. Samalla on tullut nuoria, jotka uskaltavat yrittää huolimatta siitä, että on olemassa mahdollisuus mennä metsään. Itse ihailen esimerkiksi monia tubettajia. Heissä on ensinnäkin modernia käsityöläisyyttä, jossa itse rakennetaan omaa tarinaa ja luodaan käsillä (tai kameralla) jotain omannäköistä. Toisaalta heissä on myös rohkeaa heittäytymistä. Tubettajat uskaltavat kuvata itseään ja asettautua arvostelun kohteeksi. Siinä missä itse ajattelisin, että "tämähän on ihan paskaa ja kaikki nauraa", niin nuori tubettaja ajattelee ehkä "tämä on niiin siistii ja kaikki varmaan ihailee". Samaa henkeä on myös nuorissa start up - yrittäjissä. Heissä on uskoa omaan tuotteeseen ja uskoa kykyyn saada tuote myös lentoon.
Isoa osaa meidän sukupolvesta on vielä opetettu välttelemään epäonnistumisia. Piti ennemminkin pyrkiä pelaamaan varman päälle, jotta kasvot ja maine säilyvät. Potkut töistä olivat kauhistus, avioero pettymys. Konkurssin tehnyt yrittäjä oli kamalampi kuin spitaali. Elämän ainoa ohjenuora on ollut rakentaa puhdasta suoraa linjaa, johon ei säröjä mahdu. Tuo ajatusmaailma on näin keski-ikäisenä aika ahdistava. Etteikö meistä jokainen tekisi elämässään vääriä valintoja ja etteikö jokainen epäonnistuisi hyvästä yrittämisestäkin huolimatta.
Toivottavasti lapsemme pitävät koko elämänsä ajan ohjenuorana sen, että tärkeintä on yrittäminen. Lopputulosta ei missään asiassa voi taata, mutta jos ei yritä mitään, ei koskaan koe mitään ja elämä on kuitenkin tarkoitettu nautittavaksi koko mitaltaan. Luojan kiitos noita nuoria elämässä viehättävät elämykset ja onnellisuus. Normien täyttämisen sijaan haetaan enemmän henkilökohtaista hyvän tunnetta ja sitä ettei keskitytä odottamaan "sitku"-hetken tulemista.
Vaihtoehto C) joku muu
Ja toki voin olla tulkintoineni väärässä. Ehkä nuoret ovatkin kuin autot. Autoistahan sanotaan, että jokaisesta autosta tulee vanhemiten Opel, joten voi olla että jokainen sukupolvikin seestyy saavuttaessaan keski-iän. Pahimmillaan siis meidänkin lapsista tulee samanlaisia elämää haikailevia keski-ikäisiä, kun he saavuttavat kuolemattoman nuoruuden jälkeen neljänkympin seesteiset vuodet ja tajuavat, että elämä ei ehkä olekaan aina puoliksi täynnä, vaan tyhjä.
Se, mikä on varmaa on, että tässä iässä ja tästä positiosta on erittäin vaikeaa opettaa nuoria elämään jotenkin oikein. Toisinaan tuntuu, että nuorten arvot ovat heillä itsellään paremmin hallussa kuin meillä keski-ikäisillä on koskaan ollut. Olen tavannut nuoria, jotka osaavat asettaa elämänsä prioriteetit hienosti oikeaan järjestykseen ja se tapa järjestellä poikkeaa minun sukupolveni arvojärjestyksestä aika lailla. Ulkokultaisuuden sijaan nuorisolle on tärkeämpää oman sisäisen fiiliksen ja onnellisuuden kokemukset ja se, että elämä maistuu elämälle. Nuo ovat asioita, joita olen itse joutunut opettelemaan vasta nuoruuden jälkeen muutaman kolhun opettamana.
Tämänkertaiset kuvat otin aamulenkillä Lappeenrannan satamasta ja linnoitukselta. Tuo kansikuva sen sijaan on armaan Alakyläni kaduilta napattu. Oli niin hieno aamu ja tyhjät tiet, että oli pakko kesken lenkin pistää kamera surisemaan ja ottaa elämykset talteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Älä arkaile, vaan kommentoi - pysy kuitenkin asialinjalla!