Kun astuu ovesta ulos, syksyinen viima pistelee naamaa. Pimeys alkaa pikkuhiljaa väistyä, mutta keskiverto syksyinen aamu on niin harmaa, ettei kellonaikaa voi päätellä pohjantädestä tai auringosta. Ensimmäinen ajatus on kääntyä kannoillaan ja palata sisään lämpimän sohvan nurkkaan. Ainahan sitä jotain tekemistä keksii. Mutta lopulta sisu ottaa vallan. Nyt on aika palauttaa sokerin väsyttämä keho takaisin ruotuun. Siis hop hop, aamukävelylle!
Käyn lähes joka aamu puolen tunnin reippaalla kävelyllä ennen töiden aloittamista. Kevyen lenkin aikana suuntaan ajatukset työpäivään ja suunnittelen, mitä päivän aikana aion saada aikaan. Yleensä, kun palaan takaisin lähtöpisteeseen, sormet jo syyhyävät päästä töihin käsiksi. Ja kieltämättä keho tykkää siitä, että sinne survoo raitista ilmaa heti aamusta. Mutta helppoa se ei aina ole!
Ensimmäiset askeleet hieman hankaavat vastaan. Jalka ei nouse, eikä happi kulje. Hengästyttää ja väsyttää - ja pikkuisen jopa viluttaa, t-viivalla ja ilman. Mikä ajaa ihmisen tänne pakkaseen, kun voisi nauttia (kalliin) keskuslämmityksen tuloksista? Pakotan kuitenkin lenkkarit vauhtiin. Askel askeleen jälkeen kotisuora jää taakse, eikä kunniallista paluuta ole. Korvissa soi tietenkin Aamulypsy - radiokamujen kanssa matkanteko menee helpommin.
Tykkään, että matkan aikana korviini tulee ääntä. Yleensä valitsen radion ja luonnollisesti SuomiPopin Aamulypsyn. Sen kanssa olen matkaa tehnyt milloin autolla, milloin jalan. Mutta ei se Lypsy mikään automaatio ole. Toisinaan on aamuja, että tekee mieli vähän vaihtelua. Silloin nappaan korviini Radio Suomirockin Aamun tai Radio Rockin Korporaation. Ja jos tuntuu, että pää on aivan tukossa, niin paras vaihtoehto on musiikki. Viimeksi kuuntelin aamusta J. Karjalaisen uuden albumin. Kävellessä musiikkiin pystyy syventymään.
Yläpuolelta kuuluu kiivasta kalkatusta. Käännän katseeni yläilmoihin ja huomaan ison hanhiparven. Nuo ryökäleet karkaa etelään nauttimaan lämmöstä, kun me nahkajalkaiset jäämme tänne kylmään ja pimeään pohjoiseen kärvistelemään. Samalla huomaan, että tänä syksynä keskimääräinen vitutuksen määrä on ollut viime vuosia huomattavasti pienempi. On kohta marraskuu ja tunnen edelleen olevani vahvasti elossa. Ilmeisesti alan toipua viime vuosien surusta ja olen saanut elämästä uudella tavalla kiinni. Eli vika ei ollutkaan syksyssä, vaan korvien välissä, mielenkiintoista.
Kävely on aika yksinäistä puuhaa. Harvoin tuossa puoli kahdeksan jälkeen ketään pururadalla näkeekään. Ihmettelen, etteivät ihmiset tajua pienen happihyppelyn parantavaa ja mielenterveyttä kehittävää vaikutusta. Kun kävelee suunnilleen samaa reittiä, näkee samalla, kuinka pihojen syystyöt etenevät. Helposti erottaa, mitkä talot ovat asuttamattomia tai muuten huonolla hoidolla. Siinä missä jotkut haravoivat jokaisen lehden talteen, jää toisiin pihoihin siivoamattomat isot kasat. Jopa talot näyttävät surullisilta, kun niiden pihoja ei rapsutella
Kisapuiston kulmilla koetan sovittaa tontille uutta jäähallia. Mihinkään keskustan kansiareenaan en jaksa tässä rahallisessa tilanteessa uskoa. Ja hullulta kuulostaa purkaa keskustasta kokonainen kortteli monitoimiareenan vuoksi. Mutta päättäjät päättää, me verotettavat vaan maksetaan. Jalka alkaa nousta kevyemmin. Huomaa, että parin kuukauden työ tuottaa tulosta ja eteneminen on huomattavasti vaivattomampaa kuin alussa. Kummasti kroppa hakee alamäessä jopa kevyttä juoksuaskelta - ei nyt sentään siihen lähdetä!
Kohtalaiseen fyysiseen kuntoon pääsee suhteellisen vaivattomasti. Se vaatii vain kolme sellaista liikuntakertaa viikossa, että hiki tulee ja hengästyy. Reipasta kävelyä kummempaa ei tarvita. Kummasti vaan meillä ruuhkavuosien orjilla on ajalle ottajia ja somelle tai telkkarille menevä aika varastetaan valitettavan usein juuri ulkoilusta. Sitä samaa tein itsekin muutaman vuoden. Kun illalla väsytti ja teki mieli heittäytyä painovoiman vietäväksi sohvalle, jäi ulkoilu käytännössä nollaan.
Pikkuhiljaa liikunnasta vaan luopuu ja kuvittelee pärjäävänsä ihan paikallaan olemalla. Tosiasiassa se ei ihan niin mene. Ihmisen keho vaatii liikuntaa ja mieli kaipaa raitista ilmaa. Liikkumaton ihminen jäykistyy, väsyy ja kelottuu. Ja kynnys aloitta minkään sortin harrastusta kasvaa. Mitään maratoni-triathloneita ei jokaisen tarvitse vetää, eikä edes käydä puulaaki-kaukalopallossa tai golfaamassa, mutta "kuha ees jotain". Ja jos raitis ilma tekee pahaa, niin kehoa voi liikuttaa kuntosalilla tai vaikka kotona.
Puolituntinen alkaa olla taas taisteltu. Olo on loistava ja energiaa täysi. Poskia punottaa ja tunnen, kuinka veri kiertää läpi kehon. Jälleen kerran on lenkki tiennyt paikkansa, eikä omaatuntoa enää kolkuta liikkumattomuus. Kun ihmisellä on käytössä energiaa tietty määrä, niin siitä määrästä ei kannata uhrata osasia liikkumisen välttelyyn. Ja liikunnassa toimii myös porttiteoria. Kun alkaa tehdä tällaisia kevyitä kävelylenkkejä, niin pikkuhiljaa herää kiinnostus myös kovempaan liikuntaan. Ja yhtäkkiä oletkin siirtynyt kevyistä kävelyistä kuntosalille tai alat joogaamaan kotilattialla. Ja lopulta huomaat, että liikunta on tehnyt sinusta addiktin, etkä voi olla enää ilman. Tuota toivoisin itselleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Älä arkaile, vaan kommentoi - pysy kuitenkin asialinjalla!