Aamulenkin anatomia

 


Kun astuu ovesta ulos, syksyinen viima pistelee naamaa. Pimeys alkaa pikkuhiljaa väistyä, mutta keskiverto syksyinen aamu on niin harmaa, ettei kellonaikaa voi päätellä pohjantädestä tai auringosta. Ensimmäinen ajatus on kääntyä kannoillaan ja palata sisään lämpimän sohvan nurkkaan. Ainahan sitä jotain tekemistä keksii. Mutta lopulta sisu ottaa vallan. Nyt on aika palauttaa sokerin väsyttämä keho takaisin ruotuun. Siis hop hop, aamukävelylle!
 
Käyn lähes joka aamu puolen tunnin reippaalla kävelyllä ennen töiden aloittamista. Kevyen lenkin aikana suuntaan ajatukset työpäivään ja suunnittelen, mitä päivän aikana aion saada aikaan. Yleensä, kun palaan takaisin lähtöpisteeseen, sormet jo syyhyävät päästä töihin käsiksi. Ja kieltämättä keho tykkää siitä, että sinne survoo raitista ilmaa heti aamusta. Mutta helppoa se ei aina ole!

Lehtien peittämä lähtösuora

Ensimmäiset askeleet hieman hankaavat vastaan. Jalka ei nouse, eikä happi kulje. Hengästyttää ja väsyttää - ja pikkuisen jopa viluttaa, t-viivalla ja ilman. Mikä ajaa ihmisen tänne pakkaseen, kun voisi nauttia (kalliin) keskuslämmityksen tuloksista? Pakotan kuitenkin lenkkarit vauhtiin. Askel askeleen jälkeen kotisuora jää taakse, eikä kunniallista paluuta ole. Korvissa soi tietenkin Aamulypsy - radiokamujen kanssa matkanteko menee helpommin.

Tykkään, että matkan aikana korviini tulee ääntä. Yleensä valitsen radion ja luonnollisesti SuomiPopin Aamulypsyn. Sen kanssa olen matkaa tehnyt milloin autolla, milloin jalan. Mutta ei se Lypsy mikään automaatio ole. Toisinaan on aamuja, että tekee mieli vähän vaihtelua. Silloin nappaan korviini Radio Suomirockin Aamun tai Radio Rockin Korporaation. Ja jos tuntuu, että pää on aivan tukossa, niin paras vaihtoehto on musiikki. Viimeksi kuuntelin aamusta J. Karjalaisen uuden albumin. Kävellessä musiikkiin pystyy syventymään.

Hanhet karkaa etelään

Yläpuolelta kuuluu kiivasta kalkatusta. Käännän katseeni yläilmoihin ja huomaan ison hanhiparven. Nuo ryökäleet karkaa etelään nauttimaan lämmöstä, kun me nahkajalkaiset jäämme tänne kylmään ja pimeään pohjoiseen kärvistelemään. Samalla huomaan, että tänä syksynä keskimääräinen vitutuksen määrä on ollut viime vuosia huomattavasti pienempi. On kohta marraskuu ja tunnen edelleen olevani vahvasti elossa. Ilmeisesti alan toipua viime vuosien surusta ja olen saanut elämästä uudella tavalla kiinni. Eli vika ei ollutkaan syksyssä, vaan korvien välissä, mielenkiintoista.

Kävely on aika yksinäistä puuhaa. Harvoin tuossa puoli kahdeksan jälkeen ketään pururadalla näkeekään. Ihmettelen, etteivät ihmiset tajua pienen happihyppelyn parantavaa ja mielenterveyttä kehittävää vaikutusta. Kun kävelee suunnilleen samaa reittiä, näkee samalla, kuinka pihojen syystyöt etenevät. Helposti erottaa, mitkä talot ovat asuttamattomia tai muuten huonolla hoidolla. Siinä missä jotkut haravoivat jokaisen lehden talteen, jää toisiin pihoihin siivoamattomat isot kasat. Jopa talot näyttävät surullisilta, kun niiden pihoja ei rapsutella

Kisapuistossa alkaa tapahtua aina talven koittaessa.

Kisapuiston kulmilla koetan sovittaa tontille uutta jäähallia. Mihinkään keskustan kansiareenaan en jaksa tässä rahallisessa tilanteessa uskoa. Ja hullulta kuulostaa purkaa keskustasta kokonainen kortteli monitoimiareenan vuoksi. Mutta päättäjät päättää, me verotettavat vaan maksetaan. Jalka alkaa nousta kevyemmin. Huomaa, että parin kuukauden työ tuottaa tulosta ja eteneminen on huomattavasti vaivattomampaa kuin alussa. Kummasti kroppa hakee alamäessä jopa kevyttä juoksuaskelta - ei nyt sentään siihen lähdetä!

Kohtalaiseen fyysiseen kuntoon pääsee suhteellisen vaivattomasti. Se vaatii vain kolme sellaista liikuntakertaa viikossa, että hiki tulee ja hengästyy. Reipasta kävelyä kummempaa ei tarvita. Kummasti vaan meillä ruuhkavuosien orjilla on ajalle ottajia ja somelle tai telkkarille menevä aika varastetaan valitettavan usein juuri ulkoilusta. Sitä samaa tein itsekin muutaman vuoden. Kun illalla väsytti ja teki mieli heittäytyä painovoiman vietäväksi sohvalle, jäi ulkoilu käytännössä nollaan.

Pikkuhiljaa liikunnasta vaan luopuu ja kuvittelee pärjäävänsä ihan paikallaan olemalla. Tosiasiassa se ei ihan niin mene. Ihmisen keho vaatii liikuntaa ja mieli kaipaa raitista ilmaa. Liikkumaton ihminen jäykistyy, väsyy ja kelottuu. Ja kynnys aloitta minkään sortin harrastusta kasvaa. Mitään maratoni-triathloneita ei jokaisen tarvitse vetää, eikä edes käydä puulaaki-kaukalopallossa tai golfaamassa, mutta "kuha ees jotain". Ja jos raitis ilma tekee pahaa, niin kehoa voi liikuttaa kuntosalilla tai vaikka kotona.

Idyllisen Alakylän kauniit kadut

Puolituntinen alkaa olla taas taisteltu. Olo on loistava ja energiaa täysi. Poskia punottaa ja tunnen, kuinka veri kiertää läpi kehon. Jälleen kerran on lenkki tiennyt paikkansa, eikä omaatuntoa enää kolkuta liikkumattomuus. Kun ihmisellä on käytössä energiaa tietty määrä, niin siitä määrästä ei kannata uhrata osasia liikkumisen välttelyyn. Ja liikunnassa toimii myös porttiteoria. Kun alkaa tehdä tällaisia kevyitä kävelylenkkejä, niin pikkuhiljaa herää kiinnostus myös kovempaan liikuntaan. Ja yhtäkkiä oletkin siirtynyt kevyistä kävelyistä kuntosalille tai alat joogaamaan kotilattialla. Ja lopulta huomaat, että liikunta on tehnyt sinusta addiktin, etkä voi olla enää ilman. Tuota toivoisin itselleni.

Reikä seinässä

 

- Täällä haisee
- Nääh, se on vaan tuo teini, joka haisee
- No ei ole - minä soitan ammattilaiselle!

Tällaisella dialogilla alkoi tällä hetkellä vielä päättymätön seikkailumme, joka on saanut aikaan sen, että yhden makuuhuoneen seinä on auki ja poika on joutunut muuttamaan olohuoneeseen. Elämme siis niin kuin esi-isämme, jolloin koko porukka nukkui siellä, missä neliöitä sattui olemaan, eikä termiä "oma huone" juuri tunnettu.

Minullahan on kaksi heikkoa aistia. Toinen on hajuaisti ja toinen on aisti, joka antaa periksi silloin, kun olen väärässä. Toisesta on haittaa harvemmin (ehkä eniten silloin, kun en haista itse tuottamiani hajuja), mutta toinen käy toisinaan parisuhteen päälle. Onneksi vaimo alkaa reilun kymmenen vuoden koulutuksella jo oppia siihen, että hän saa olla oikeassa, vaikken minä sitä tunnusta.

Tälläkin kertaa jouduin tunnustamaan, että kana voi olla munaa viisaampi. Kutsuimme paikalle ammattihaistelijan, joka haistoi heti, että seinässä on jotain pielessä. Siinä vaiheessa emme vielä tienneet, että joskus talon purkaminen voi olla hel-ve-tin paljon vaikeampaa kuin kasaaminen.
Suomalainen ajattelee ensimmäisenä sitä, että mitähän vakuutusyhtiö tästä sanoo. Siis viis siitä, että seinä voi olla mätänemistilassa ja asumisvaarallinen - tärkeintä on saada vakuutusyhtiö tämän remontin taakse. Vakuutusyhtiöstä on tullut meille sellainen Jumala, että tilitämme heille säännöllisesti palkastamme osuuden, mutta korvausta vaadittaessa alamme pelkäämään, että entäs jos sieltä ei korvausta tulekaan? Mitä jos tämä on jotenkin meidän vika? Ja seuraavaksi sitten taas modernien tietolähteiden kimppuun (Suomi24, vauva.fi ja kaksplus keskustelupalstat ensimmäisenä).
Ja mitä ihmiset kirjoittavat keskustelupalstoille? No kaikki ne kauhutarinat, joissa vakuutusyhtiö on kieltäytynyt maksamasta, koska ilmeni, että talo oli käyttökiellossa, pariin kertaan poltettu ja asumiskelvottomaksi tuomittu vuosia aikaisemmin. Noilla ajatuksilla sitten vapisevin käsin laittelin vahinkoilmoitusta sähkö-internetiin.

Meidän onneksi vakuutusyhtiöstä soitteli miellyttävä tarkastaja, joka kiitteli vuolassanaisesta (ammattibloggaajan tekemä, niin kuinkas muuten) vahinkoilmoituksesta ja antoi jatkolle ohjeet.Tällä hetkellä näyttää siis hyvältä ja jos jatkuu samanlaisena, niin taidan kiusallani kirjoittaa kaikille juorukeskustelupalstoille yhden positiivisen kirjoituksen vakuutusyhtiöstä.

No kukas tämän korjaa?

 

Jos jäisimme odottamaan vakuutusyhtiön korvauspäätöstä ja mahdollisesti tilaisimme paikalle rakennusyhtiön korjaamaan yhtä seinää, niin kuukausi olisi odottamisessa lyhyt aika. Veikkaan, että poika kyllästyisi meidän aikuisten lailla olohuoneessa asumiseen ja muuttaisi pois. Se ei välttämättä olisi huono idea, mutta toteutetaan se mieluummin suunniteltuna kuin olosuhteiden pakottamana.
Minun rakennustietouteni rajoittuu jotakuinkin siihen, että tiedän, mistä päästä vasaraa pidetään kiinni ja erotan risti- ja talttapää ruuvimeisselit toisistaan (voin toki käyttää niitä väärinpäin). Eli minun varaani talon isäntänä korjausta ei voi laskea.

Tässä vaiheessa estradille astuukin lankomies - kahdella jalalla kävelevä Luojan lahja, joka ymmärtää rakentamisesta enemmän kuin minä elämästä. Hyvä, etten polvillani kiittänyt miestä, kun hän suostui pelastamaan meidät tälläkin kertaa pulasta. Tosin eipä tiennyt hänkään, että talomme on tehty kestämään ja tulisi vastustamaan kaikin mahdollisin keinoin purkamista. Lankomiehestä uhkaakin kovaa vauhtia tulla yksi lisähahmo tähän blogin henkilögalleriaan - sen verran usein meidän perhettä saa olla auttamassa.

Tämähän se siellä haisi - vettynyt lastulevy. Tässä on jo päällimmäinen kerros otettu irti ja pahimmat on jäljellä.

Hanslankariksi lankomiehelle myimme puoliammattilaisen vanhimman lapsen. Tämä olisi hyvää oppia tulevalle alan miehelle ja samalla uskoimme itsekin, että huoneen asukkaana hän luultavasti tekisi töitä tuplasti tarkemmin kuin missään muualla - omaa pesäänsä hän siinä korjasi. Ja nuorelle miehelle muutenkin hyvä opetus - mikään ei ole niin helppoa kuin miltä päällisin puolin näyttää. On Luojan lykky, että siihen poikaan on osunut muita geenejä kuin näitä köyhän miehen runebergin.

 

Sentti kertaa sentin paloina pihalle

 

Päällimmäinen kerros lähti melko kiitettävästi. Kyseessä perus-gyproc, joka oli laitettu paikalleen 2006 ja tehty kaikkien oppien mukaan. Tässä vaiheessa hymyilytti vielä tekijöitäkin.
Kipsilevyn alta paljastui tyypillinen 70-80 lukujen seinäpinnoite, joka oli lastulevystä tehty. Talomme on kuitenkin Makro-talojen elementtitalo, jossa mikään ei ole niin kuin muualla maailmassa. Meille Makrotalolaisille pitäisi ollakin joku kriisiryhmä, jossa näitä kokemuksia voisi vertailla ja olisi ainakin kaveri, joka ymmärtäisi todella mustaa raksahuumoria.

Makrotaloissa on nimittäin seinät rakennettu elementeistä, joissa rakenteena on tiilestä päin lueteltuna tuulensuojalevy, joka on liimattu 100mm uretaaniin ja tuon uretaanin toiseen päähän on liimattu tuo lastulevy. Rakenne on aivan saa...nan hyvä - niin kauan, kun sitä ei tarvitse purkaa. Eli makrot tehtiin kerralla valmiiksi ja siihen rakenteeseen ei passaisi puuttua muun kuin purkupallon siinä vaiheessa, kun talo olisi lopullisesti tuomittu kuolemaan.

Tuo lastulevy ei nimittäin lähtenyt irti kuin sentti kertaa sentin paloina ja kun kävin katsomassa työn edistymistä (en osallistunut, koska vaimo on kieltänyt koskemasta mihinkään terävään - koskee työkaluja ja alkoholijuomia), niin hikeä puski sekä mestarin että hanslankarin pää, eikä oikein hymykään irronnut.

Suurin pala lastulevyä, joka seinästä oli saatu irti yhtenä kappaleena.

Kun lastulevy oli saatu taltattua irti, niin siellä alla ei suinkaan ole mitään villaa,vaan uretaanilevyä. Sinällään hyvä, koska seinän kosteus olisi villaseinässä voinut tehdä isompaa vahinkoa. Kutsuimme vaihteeksi haistelijan uudelleen paikalle, kun seinä oli tilassa auki. Haistelija sanoi, että edelleen haisee, vaikka tienoo olikin kuivaa kuin minun huumorini. Eli tuo märän lastulevyn haju on kuin ääriaatteet - leviävät supernopeasti väärään paikkaan, pysyvät tiukasti paikallaan, eivätkä meinaa lähteä kun päälle maalaamalla.

Lastulevyn alta löytyi kaunis ja herkkä kasaritapetti, merkit puolipaneloinnista sekä ihastuksen huutoja aiheuttanut uretaanilevytys.

Seuraavaksi kävimme sitten uretaanieristeen kimppuun. Parhaaksi tavaksi purkaa eriste osoittautui uretaanin sahaaminen osiin ja sen jälkeen taltalla osat irti. Lopputulos oli se, että lattialla oli jumalaton kasa neliösentin kokoisia uretaanin palasia sekä yksi hikinen sosiologi. Valehtelematta voin sanoa, että yhtään kirosanaa ei tässä vaihessa enää herahtanut huulilta - olin jo antanut talolle periksi. Mennään Makro sinun ehdoillasi tämä erä - mutta taistelu jatkuu.

Tutustuimme muuten tähän Makrotalojen erikoisuuteen jo aikoinaan kylpyhuonetta purettaessa. Seinistä löytyi silloin laatan ja kipsilevyn alta sulahtanut lastulevy, jota sai melkein kaapia lusikalla irti rungosta. Varmaan tosi terveellistä tehdä pesuhuoneeseen lastulevystä ja hengittämättömästä uretaanista kocktail. Ei ihme, jos me 70-luvun lapset puhua höperehdimme mitä sattuu, kun olemme pesuhuoneiden formaldehydihuuruja hengitelleet. Silloin luulimme, että tuo uretaanihöpötys koski vain pesuhuonetta - vähänpä tiesimme....

Seinää säkissä - huom! raekoko

 

Korjaussuunnitelma

 

No nyt on purkutyöt tehty - haju on kadonnut ja ensi viikolla alkaa kasaaminen. Kuten huomaatte, niin rakennusbloggaajana olen yhtä amatööri kuin rakentamisessa. Mutta märän seinän lisäksi haistoin tässä niin mehukkaan jutun, että pakkohan tämä oli vetää tänne blogin puolelle.
Ensi viikolla tehdään hommat toisinpäin. Ammattihaistelijan vinkin perusteella maalataan nuo puuosat hajua estävällä maalilla ja sen jälkeen rakennellaan seinään uretaanit takaisin ja aletaan levytys. Koko hommassa oli taivaallisen paljon tuuria, sillä kosteus ei ollut mennyt rakennepuihin saakka, joten purku rajoittuu eristeisiin ja pintalevyihin. Onneksi minun ei tarvitse tehdä muuta kuin hommata kylmää käteistä ja neuvotella vakuutusyhtiön kanssa. Loppu saattaisi jäädä puolitiehen.

Siunatut sunnutaiaamut

Hupsistakeikkaa, otsikosta tulikin hieman uskonnollissävytteinen, vaikka kirjoitus ei varmasti sitä ole. En aio kirjoittaa mitään Jumalasuhteestani, enkä siitä, että heräisin kirkkokäynnille sunnuntaisin (koska sitä en tee). Eipä sillä, etteikö se tarpeeseen säännölllisesti tulisi, mutta jääköön toiseen kertaan.

Lapsiperheessä omaa aikaa ei saa, vaan se täytyy ottaa. Jokaiselle minuutille on meilläkin yhdestä neljään muuta ottajaa ja jos istahdat sohvalle toimettomana tai koetat salaa vetää vilttiä korville pieniä nokosia varten, niin paikalle ryntää taatusti joku perheenjäsenistä kysymään kyytiä/leikkiseuraa/apukokkia/puurovahtia/taimuutajokapakottaanousemaanylös. Olenkin vahvasti alkanut epäillä, että meille on sisälle asennettu joku "isä- ja äitivahti"-kamerajärjestelmä, joka hälyttää kaikkien muiden puhelimissa silloin, kun isä- tai äiti-ihmisen leposyke laskee oikean levon tasolle. Tai ehkä meihin vanhempiin on istutettu onnistuneiden nokosten aikana jokin paikannussiru, joka kertoo sijaintimme ja lepotilan sitä kaipaaville.

Ja arvasitte ehkä - tähän kohtaan minulle tuli kirjoittamiseen pakollinen tauko, koska makuuhuoneesta tulivat pienet askeleet ja olivat leikkikaveria vailla....

Olen kuitenkin paikallistanut yhden hetken, jolle ei ole ketään muuta ottajaa. Ne ovat sunnuntaiaamut. Teinit nukkuvat pois elämänahdistustaan ja niitä ei hereille saisi, vaikka korvanjuuressa räjäyttäisi isommankin ydinlatauksen. Pieninkin alkaa jo oppia, että viikonloppujen lastenohjelmat alkavat vähän myöhemmin, joten Ylen tekstiuutisia on turhaa nousta katsomaan. Ja vaimokin tahtoo viikonloppuisin ottaa vähän pidemmät unet, eikä siis ole seuraa vailla vielä aikaisilla tunneilla. Siis nyt puhutaan aamusta noin kello viidestä eteenpäin.

Kuten tunnettua, olen kehno nukkumaan ja heräänkin yleensä jossain vaiheessa vielä aamuyöksi laskettavaa aikaa. Etenkin nyt talvisaikaan alkaa henkinen paini siitä, jäänkö lämpimän peiton alle kuluttamaan aikaa pimeässä, vai nostanko itse itseni niskasta kylmään ulkomaailmaan ja starttaan päivän heti käyntiin. Talviseen kylmään taloon nouseminen vaatii kovin karaistunutta karjalaista luonnetta. 

Ei ketään ei missään

Sunnuntaiaamut ovat rauhallisia ja hiljaisia. Talo on äänistä vapaa ja pienen hetken voi kuvitella olevansa maalla, vaikka onkin keskellä ruutukaavaa. Aikaa nautiskeluun ei kuitenkaan jää, vaan on käytävä toimeen välittömästi. Vaikka kello onkin vasta viisi, niin aikavarkaat väijyvät nurkan takana odottaen tilaisuutta pilata oman hetkesi.

Unelmani on herätä kesäaamuun niin, että voin hiipiä höyryävän kahvikupin kanssa hakemaan lehden laatikosta ja kävellä suoraan takaterassin portaille lukemaan lehteä ja juomaan kahvia. On meillä terassilla pöytäkin, mutta jostain syystä nuo portaat ovat muotoutuneet minun paikakseni. Kesäisessä aamussa tuoksuu raikas yhdistelmä nurmikkoa ja kukkia. Äänimaailma koostuu erilaisten lintujen äännähtelyistä. Ja kyllähän se hymyilyttää, kun tietää, että nuo äänet tietävät sitä, että siellä vokotellaan naaraita ja koetetaan päästä pesänrakennuspuuhiin.

Olen tässä seitsemän vuoden aikana huomannut, että tuo unelma toteutuu maksimissaan kaksi kertaa kesässä. Vaikka kaikki fasiliteetit, kuten terassi, kahvi ja sanomalehti ovat saatavilla joka aamu, niin jostain syystä tuota rauhallista hetkeä ei vaan saa kiinni.

Kalliit minuutit

Näin talvisaikaan sunnuntaiaamun rutiinit ovat yleensä aika samat. Ensimmäisenä käyn kahvinkeittimen kimppuun ja koetan sikkaraisilla silmillä saada aikaan pannullisen mustaa kultaa. Arkisin en juo kotona kahvia, mutta viikonloppuisin en taas keksi muuta keinoa aloittaa aamua. Yleensä vielä juon ensimmäisen kupillisen suoraan tyhjään mahaan, jotta kofeiini saa parhaan mahdollisen tarttumapinnan ja humahtaa päähän käymättä missään välillä.

Kahvin jälkeen käyn hakemassa lehden tai sitten kulutan aamun lukemalla tai kirjoittamalla. Aktiviteetit riippuvat fiiliksestä ja fiilis riippuu ilmanpaineesta, sisäpoliittisesta tilanteesta tai sitten siitä, mihin kehon voimavarat riittävät. Parasta on kuitenkin se, että vanhat aivot saavat kerrankin käynnistyä rauhassa ja aloittaa päivän niin sanotusti puolilla kierroksilla.

Tykkään myös kuunnella musiikkia. Sunnuntaiaamun valinta on yleensä jotain rauhallista (ja sellaista, joka ei herätä muita). Suosikkejani viikonloppujen aamuun ovat samat. Olen viime vuosina tykästynyt kunnon amerikkalaiseen country-musiikkiin ja "thank God" Spotifysta, joka mahdollistaa tasan sellaisen musiikin kuuntelun, jota mieli sattuu halajamaan. Countryssa vetoaa rento fiilis ja "alla American"-tyyppiset tarinat. Suosittelen kaikkia kokeilemaan!

Toinen valintani viikonloppuihin on ooppera. Ooppera on salainen paheeni, jota suosin silloin, kun kukaan ei kuule. Etenkin meillä ei oopperan rakastajia ole minun lisäkseni yhtään - eikä ilmeisesti tule. Minua tuo musiikin muinaisjäänne kuitenkin kiehtoo ja joka kerta, kun kuuntelen Wagnerin aarioita, mietin, kuinka tuollaista musiikkia on voitu luoda 1800-luvulla. Oopperaan jää todella koukkuun, vaikkei sitä ymmärräkään.

Sunnuntain hiljaisten minuuttien määrä on täyttä arpapeliä. Joskus saattaa olla, että voin uppoutua kirjaan tai kirjoittamiseen tunneiksi, mutta joskus ensimmäinen seuraa kaipaava hiipii syliin jo viiden minuutin jälkeen. Ehkä se onkin tuo ajankäytön arvaamattomuus, joka tekee tästä aamujen vietosta niin jännää. Joka tapauksessa annan mieluummin periksi peiton alla vetelehtimisestä ja otan pienen tuokion aikaan itselleni, vaikka se aikaista heräämistä vaatiikin. Miten sinä käytät viikonloppuaamusi?