Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste viikonloppu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste viikonloppu. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Luopumisen sietämätön keveys

 

Me ihmiset tunnumme hakevan elämäämme koko ajan tasapainoa. Koko ajan tulee uusia asioita, jotka tuntuvat mielenkiintoisilta. Toisaalta taas vanhat asiat menettävät merkitystään ja ne tekisi mieli hylätä. Saamme ideoita, jotka on ihan pakko toteuttaa ja toisaalta taas huomaamme, että jokin vanha harrastus on saattanut jäädä "vahingossa" hyllylle lepäämään.

Ainakin minusta on vaikeinta tunnustaa itselle, että jostain vanhasta on aika luopua - olipa syy sitten mielenkiinnon hiipumisessa tai yksinkertaisesti siinä, että harrastus tai "juttu" ei nyt vaan sovi tähän ruuhkavuosi-keski-ikä-hässäkkään.

Sitä jotenkin pitää vaan kiinni vanhasta, koska se on totuttua ja tuttua. Yhtä paljon kuin pelkää uutta, suojelee myös vanhaa, koska tietää, että vanhan kanssa pärjää varmasti. Monesti juuri keski-ikäisen suurin vihollinen on muutos. Mielikuvissa keski-ikää kuvataan siten, että siinä nuoruuden toilailut jäävät taakse ja alkaa elämän seesteinen vaihe. Höpöpuhetta!

Samoin sanotaan, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä vaikeampaa on enää tarttua uuteen tai edes oppia uutta. Ikään kuin nuoruusvuosien hulluttelevien kokeilujen jälkeen sitä istuisi sohvalla ja alkaisi muistella juuri taaksejäänyttä elettyä elämää. Joo, höpöpuhetta tuokin.

Todellisuudessa keski-iässä kohtaavat varallisuus, aika ja mielenkiinto. Tämä kaikki siis sen jälkeen, kun kaikki rahaa syövät (joskus kirjaimellisesti) lapset on viskottu pitkin maailmaa selviämään omillaan (ja lukot vaihdettu ja osoite muutettu niin salaiseksi, että voidaan myös varmistaa jälkikasvun pysyminen poissa). Keski-iässä, kuulemma, jotkut saavat jopa lainansa maksettua ja eikä dementia pahemmmin ole runnellut aivojemme herkkää rakennetta. Me keski-ikäiset olemme siis loppujen lopuksi kaikkein eniten alttiita oppimaan ja kokeilemaan uutta. No tiedän kyllä tapauksia, joissa jopa uuden puhelimen käytön opettelu on saanut ihmisen hulluuden ja hermoromahduksen partaalle...

Häpeän viitta - jälleen kerran

 

Olen aikaisemminkin puhunut häpeän viitasta, johon verhoudumme. Nolostelemme tekemisiämme ja keskitymme turhaan siihen, mitä muut meistä ajattelevat. Tällöin puemme päälle häpeän viitan, jonka alle suojaudumme. Siellä on helppoa, turvallista ja ennen kaikkea riskitöntä olla. Ja viitan alla pysyy, kun ei koskaan kurottele sen ulkopuolelle katsomaan, mitä maailma voisi tarjota.

Minä huomasin karistavani omaa viittaani vasta tässä ihanassa keski-iässä. Sitä ennen koetin kaikin mahdollisin keinoin pysytellä tutuissa ja turvallisissa ympyröissä, joissa tiesin varmasti selviäväni. Ennen olisi ollut suoranainen kauhistus lähteä kokeilemaan jotain uutta harrastusta tai alkaa opettelemaan vaikka uusia kieliä (vaikka olen aina tykännyt sekä opiskelusta, että vieraista kielistä). No jos tarkemmin ajatellaan, niin tuskin olisin vielä kymmenen vuotta sitten pistänyt pystyyn tätä blogiakaan - ihan siitä pelosta, että ihmiset nauraa. No nyt taas juna on kääntynyt siihen suuntaan, että mielelläni näen ihmiset nauramassa näille teksteille....niin no ehkä eri tavalla kuin ennen.

Bye bye Drag Star

 

Notta mistäkö nämä ajatukset taasen tulivat mieleen....

Jouduin myymään pois rakkaan moottoripyöräni ja siis samalla luopumaan harrastuksesta, joka oli osa minun identiteettiäni. Syy myymiseen oli se, että pyörään tuli sen luokan tekninen vika, jota en itse olisi osannut korjata ja sen korjaaminen ei minulle ollut rahallisesti järkevää. Sen sijaan tiesin, että pyörä löytää kodin sellaisista käsistä, jotka pyöriä osaavat korjata.

Eilen sitten pyörän uusi omistaja kaartoi pihaan ja vei rakkaani mennessään. Kun tulin sisään,  vaimoni osuvasti kysyi, onko fiiils haikea vai helpottunut. Mietin tuota kysymystä pienen tovin ja kuuntelin itseäni. Sitten totesin, että enemmän tässä taitaa helpotusta olla.

Pyörä seisoi pihassa jo muutaman kesän niin, etten ehtinyt sillä ajamaan. Joka kerta, kun katsoin pyörää, harmittelin, kuinka vähän sillä on käyttöä ja kuinka vähän ehdin viilettää tukka hulmuten mutkaisia teitä. Ja nyt kun pyörää ei ole, huomaan, että se vapautti kummallisesti energiaa, jonka voin suunnata johonkin muuhun. Eli tuo pyörä ja ajatus moottoripyöräilystä oli vanginnut minut niin, etten olisi varmaan luopunut ajamisesta kokonaan, jos tuota vikaa ei olisi tullut. Lienee pakko todeta, että tässäkin onnettomuudessa oli pieni siunaus sisällään.

Ja sitten tuo opiskelu...

Tuskailin viime viikolla sitä, että pitäisi noille työmatkoille kehittää hieman ajanvietettä. No tavallaan se onnistui ja tavallaan ei. Löysin nimittäin verkosta parikin sovellusta (aika modernia, eikö totta?!), joiden avulla kielten opiskelusta on rakennettu jonkin sortin peli - tai leikki. Nuo appsit siis tarjoavat erilaisia harjotteita, joiden avulla sanavarasto karttuu ja näköjään pikkuhiljaa sitä alkaa kieltä oppia. Suosittelen ehdottomasti testaamaan, jos vähänkään on poltetta kieltenopiskeluun!

Vanhaminämäisesti nolostelin ensin, että voikos sitä nyt tässä keittiönpöydän ääressä alkaa opiskelemaan espanjaa, kun kaikki kuulee ralliespanjamaisen ääntämykseni. Mutta sitten raotin taas tuota häpeän viittaa ja mietin, että mitäs minä häpeilen. Nauratan perhettäni jo niin monella muullakin jutulla, että menköön samaan piikkiin. Ja hauskaa on piisannut niin minulla kuin ilmeisesti muillakin.

Itse käyttämäni sovellus löytyi Apple storesta nimellä Duolingo. Tämä on ilmaisohjelma, jossa voi valita, kuinka paljon haluat päivässä kuluttaa opiskeluun ja millä tasolla opiskelet. Toinen löytämäni kielisovellus, jota myös keskustelupalstoilla kehuttiin, on maksullinen ja nimeltään WordDive. Siinä on tutustumisen jälkeen kiinteä kk-maksu. Tähän ajattelin siirtyä, jos todella sytyn tuolle opiskelulle.
Suunnitelmani kielten suhteen on se, että aluksi verestän hieman espanjan taitojani. Opiskelin kieltä pari kurssia yliopistossa, mutta homma jäi harmillisesti alkutekijöihin. Olin varmaan mieleenpainuva opiskelija, kun olin aamulla mennyt ensin kuuteen töihin ja siitä kampesin espanjan tunneille kymmeneksi. Opettaja Lopez muistaakin minut "tunneilla nukkuvana poikana....". Mutta hyvä opettaja jätti kytösen polttamaan ja kielen sekä sen opiskelun mieleen.

Todellinen päämääräni on kuitenkin oppia venäjää ja päästä soveltamaan sitä ihan käytännössä tuossa rajan takana. Haaveeni on päästä turistina Pietariin ja siellä pärjätä jotakuinkin omin avuin. No siihen nyt on vielä matkaa, mutta mitäänhän ei saa, jos ei haaveile.

Hauskaa alkaa viikkoa - ei oo kellekään kiva, että nämä lyhyet viikot on taas taputeltu ja alkaa pitkä talvi ennen pääsiäistä. Koettakaa jaksaa, jokainen!

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Siunatut sunnutaiaamut

Hupsistakeikkaa, otsikosta tulikin hieman uskonnollissävytteinen, vaikka kirjoitus ei varmasti sitä ole. En aio kirjoittaa mitään Jumalasuhteestani, enkä siitä, että heräisin kirkkokäynnille sunnuntaisin (koska sitä en tee). Eipä sillä, etteikö se tarpeeseen säännölllisesti tulisi, mutta jääköön toiseen kertaan.

Lapsiperheessä omaa aikaa ei saa, vaan se täytyy ottaa. Jokaiselle minuutille on meilläkin yhdestä neljään muuta ottajaa ja jos istahdat sohvalle toimettomana tai koetat salaa vetää vilttiä korville pieniä nokosia varten, niin paikalle ryntää taatusti joku perheenjäsenistä kysymään kyytiä/leikkiseuraa/apukokkia/puurovahtia/taimuutajokapakottaanousemaanylös. Olenkin vahvasti alkanut epäillä, että meille on sisälle asennettu joku "isä- ja äitivahti"-kamerajärjestelmä, joka hälyttää kaikkien muiden puhelimissa silloin, kun isä- tai äiti-ihmisen leposyke laskee oikean levon tasolle. Tai ehkä meihin vanhempiin on istutettu onnistuneiden nokosten aikana jokin paikannussiru, joka kertoo sijaintimme ja lepotilan sitä kaipaaville.

Ja arvasitte ehkä - tähän kohtaan minulle tuli kirjoittamiseen pakollinen tauko, koska makuuhuoneesta tulivat pienet askeleet ja olivat leikkikaveria vailla....

Olen kuitenkin paikallistanut yhden hetken, jolle ei ole ketään muuta ottajaa. Ne ovat sunnuntaiaamut. Teinit nukkuvat pois elämänahdistustaan ja niitä ei hereille saisi, vaikka korvanjuuressa räjäyttäisi isommankin ydinlatauksen. Pieninkin alkaa jo oppia, että viikonloppujen lastenohjelmat alkavat vähän myöhemmin, joten Ylen tekstiuutisia on turhaa nousta katsomaan. Ja vaimokin tahtoo viikonloppuisin ottaa vähän pidemmät unet, eikä siis ole seuraa vailla vielä aikaisilla tunneilla. Siis nyt puhutaan aamusta noin kello viidestä eteenpäin.

Kuten tunnettua, olen kehno nukkumaan ja heräänkin yleensä jossain vaiheessa vielä aamuyöksi laskettavaa aikaa. Etenkin nyt talvisaikaan alkaa henkinen paini siitä, jäänkö lämpimän peiton alle kuluttamaan aikaa pimeässä, vai nostanko itse itseni niskasta kylmään ulkomaailmaan ja starttaan päivän heti käyntiin. Talviseen kylmään taloon nouseminen vaatii kovin karaistunutta karjalaista luonnetta. 

Ei ketään ei missään

Sunnuntaiaamut ovat rauhallisia ja hiljaisia. Talo on äänistä vapaa ja pienen hetken voi kuvitella olevansa maalla, vaikka onkin keskellä ruutukaavaa. Aikaa nautiskeluun ei kuitenkaan jää, vaan on käytävä toimeen välittömästi. Vaikka kello onkin vasta viisi, niin aikavarkaat väijyvät nurkan takana odottaen tilaisuutta pilata oman hetkesi.

Unelmani on herätä kesäaamuun niin, että voin hiipiä höyryävän kahvikupin kanssa hakemaan lehden laatikosta ja kävellä suoraan takaterassin portaille lukemaan lehteä ja juomaan kahvia. On meillä terassilla pöytäkin, mutta jostain syystä nuo portaat ovat muotoutuneet minun paikakseni. Kesäisessä aamussa tuoksuu raikas yhdistelmä nurmikkoa ja kukkia. Äänimaailma koostuu erilaisten lintujen äännähtelyistä. Ja kyllähän se hymyilyttää, kun tietää, että nuo äänet tietävät sitä, että siellä vokotellaan naaraita ja koetetaan päästä pesänrakennuspuuhiin.

Olen tässä seitsemän vuoden aikana huomannut, että tuo unelma toteutuu maksimissaan kaksi kertaa kesässä. Vaikka kaikki fasiliteetit, kuten terassi, kahvi ja sanomalehti ovat saatavilla joka aamu, niin jostain syystä tuota rauhallista hetkeä ei vaan saa kiinni.

Kalliit minuutit

Näin talvisaikaan sunnuntaiaamun rutiinit ovat yleensä aika samat. Ensimmäisenä käyn kahvinkeittimen kimppuun ja koetan sikkaraisilla silmillä saada aikaan pannullisen mustaa kultaa. Arkisin en juo kotona kahvia, mutta viikonloppuisin en taas keksi muuta keinoa aloittaa aamua. Yleensä vielä juon ensimmäisen kupillisen suoraan tyhjään mahaan, jotta kofeiini saa parhaan mahdollisen tarttumapinnan ja humahtaa päähän käymättä missään välillä.

Kahvin jälkeen käyn hakemassa lehden tai sitten kulutan aamun lukemalla tai kirjoittamalla. Aktiviteetit riippuvat fiiliksestä ja fiilis riippuu ilmanpaineesta, sisäpoliittisesta tilanteesta tai sitten siitä, mihin kehon voimavarat riittävät. Parasta on kuitenkin se, että vanhat aivot saavat kerrankin käynnistyä rauhassa ja aloittaa päivän niin sanotusti puolilla kierroksilla.

Tykkään myös kuunnella musiikkia. Sunnuntaiaamun valinta on yleensä jotain rauhallista (ja sellaista, joka ei herätä muita). Suosikkejani viikonloppujen aamuun ovat samat. Olen viime vuosina tykästynyt kunnon amerikkalaiseen country-musiikkiin ja "thank God" Spotifysta, joka mahdollistaa tasan sellaisen musiikin kuuntelun, jota mieli sattuu halajamaan. Countryssa vetoaa rento fiilis ja "alla American"-tyyppiset tarinat. Suosittelen kaikkia kokeilemaan!

Toinen valintani viikonloppuihin on ooppera. Ooppera on salainen paheeni, jota suosin silloin, kun kukaan ei kuule. Etenkin meillä ei oopperan rakastajia ole minun lisäkseni yhtään - eikä ilmeisesti tule. Minua tuo musiikin muinaisjäänne kuitenkin kiehtoo ja joka kerta, kun kuuntelen Wagnerin aarioita, mietin, kuinka tuollaista musiikkia on voitu luoda 1800-luvulla. Oopperaan jää todella koukkuun, vaikkei sitä ymmärräkään.

Sunnuntain hiljaisten minuuttien määrä on täyttä arpapeliä. Joskus saattaa olla, että voin uppoutua kirjaan tai kirjoittamiseen tunneiksi, mutta joskus ensimmäinen seuraa kaipaava hiipii syliin jo viiden minuutin jälkeen. Ehkä se onkin tuo ajankäytön arvaamattomuus, joka tekee tästä aamujen vietosta niin jännää. Joka tapauksessa annan mieluummin periksi peiton alla vetelehtimisestä ja otan pienen tuokion aikaan itselleni, vaikka se aikaista heräämistä vaatiikin. Miten sinä käytät viikonloppuaamusi?



 

perjantai 4. marraskuuta 2016

Pitkää viikonloppua

Hyvää viikonlopun alkua ihmiset!


Vietän ansaittua pitkää viikonloppua ja torstaina ajoimme jo töiden jälkeen mummolaan. Mummolassa pikainen ruoka ja sitten Savonlinna-saliin kuuntelemaan Samuli Edelmannia. Katsoimme lipuista, että ne oli varattu jo huhtikuussa. Se kertonee eniten siitä, että lapsiperheessä suunnitelmat tehdään hyvissä ajoin, sillä liikkuvia osia on niin mahdottoman paljon.


- miten saa töistä vapaata niin, että molemmat aikuiset ovat yhtä aikaa vapaalla ja pääsevät samaan konserttiin.
- kuka vahtii lapsia, jotta sen lisäksi, että aikuiset ovat konsertissa, lapset eivät siellä ole.
- miten saadaan isot lapset koulusta pois niin, että heille ei tule oppimisvajetta. Tämän päivän koulussa, kun lapsillekin ylimääräiset lomat haetaan, eikä lapsia voi vetää opinahjosta noin vaan. Meidän aikaan koulussa oltiin vaan onnellisia, jos joku lapsi söi lounaansa kotona eikä ollut opettajan riesana.
- ja sen lisäksi muut matkaan liittyvät järjestelyt, kuten vaatteet, eväät, lelut, lääkkeet ja ja ja...


Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että ihan huonon musiikin takia ei järjestelyjä viitsi edes aloittaa. Kun tarkemmin miettii, niin artisti voisi kiittää erikseen paikalle saapuneita lapsiperheitä, kun tietää, että he ovat vaivautuneet tekemään hänen musiikkinsa vuoksi kaiken sen ylimääräisen työn.


Hieman ovat asiat muuttuneet niistä ajoista, kun enemmän käytiin ulkona. Ennen konsertti tai keikka oli vain luonteva siirtymä ennen baariin menoa, mutta nyt kun konsertti oli puoli kymmenen aikaan ohi, niin ainoa ajatus oli päästä äkkiä kotiin ja nukkumaan. Pitkä työviikko oli vaatinut veronsa molemmilta. Ajatus baariin menosta tuntui enemmän puolihauskalta vitsiltä.


Tähän mennessä kuitenkin paras hetki tässä viikonlopussa oli aamulla, kun lapsi kuiskasi hiljaa, "isi, saanko mennä?" Ja kun annoin luvan, niin juniori kipitti pikkujaloillaan leikkimään olohuoneeseen mummon kanssa. Ja kerrankin - yöunet saivat aamusta kaivattua jatkoa. Näytti muuten elämä aika paljon valoisammalta parin tunnin jatkounien jälkeen. Nukkumista aamuisin voi melkein suositella! Mutta onhan ne ajat tässäkin suhteessa muuttuneet - jos ennen pääsi lapsista joskus aamulla eroon, niin se taisi johtaa johonkin ihan muuhun kuin kauniiden unien jatkoon...


Koska perjantai, niin hauskaa viikonloppua ihan jokaikiselle!

maanantai 10. lokakuuta 2016

Päivät ei oo veljeksiä keskenään

Vaikka aikaa mitataan virallisesti kellolla, niin tuntuu kuin eläisimme jossain kummallisen venyvässä tila-aika-jatkumossa. Vai kuinka on muuten selitettävissä se, että maanantaina työmatka tuntuu noin kolmekymmentä kertaa pidemmältä kuin perjantaina ja kun maanantaina kurkkaat aamukahvin jälkeen tulevaa kalenteria, niin perjantai tuntuu olevan kauempana kuin linnunradan seuraava sivistynyt populaatio. Sitten laitat silmäsi hetkeksi kiinni ja kun nostat masennuksesta työpöydän kanteen liimaantuneen pääsi ylös, huomaat, että onkin jo torstai ja viikonloppu häämöttää ihan siellä ikkunan takana. Ja kun viimein tulee perjantai, niin matka työpaikalta kotiin on kuin taikaiskusta lyhentynyt atomikellon sykähdyksen mittaiseksi.

Otsikkoa mukaillen eri viikonpäivät eivät todellakaan ole Ruohosen veljeksiä. Vai väitätkö suhtautuvasi maanantaihin samalla äidin- tai isänrakkaudella kuin lauantaihin? Siinä missä toinen noista on musta, synkkä ja liian pitkä, niin toinen on auringonkeltainen, hellä ja loputtoman tuntuinen. Jokaisella lieneekin oma suosikkipäivänsä viikosta. Se, mistä itse kukin tykkää, voi määräytyä harrastusten, televisiosarjojen tai ihan vaan oman elämänrytmin mukaan. Yleensä suosikkiaikana viikosta pidetään viikonloppua. Lähes lakisääteinen kahden päivän vapaa tarkoittaa sitä, että saa oikein luvan kanssa nukkua kuuteen ja nauttia aamun sanomalehdestä oikein ajan kanssa.

Alkuviikon tuska ja välipäivät

Viikko alkaa aina arkisesti maanantailla. Maanantai onkin enemmän mielentila kuin varsinainen päivä, sillä vaikka viettäisit kalenterimaanantain vapaalla, niin voit olla varma, että se ensimmäinen työpäiväsi muodostuu joka tapauksessa maanantaiksi. Positiivisuusajattelijat käskevät meitä suhtautumaan maanantaihin niin kuin se olisi aina uusi mahdollisuus, eikä uhka. Höpö höpö! Maanantain tehtävä on olla se viikon sylkykuppi. Maanantai on se suvun rikollinen isosetä, joka saa kaikki muut näyttämään hyvältä. Käytännössä siis maanantai on merkki siitä, että viikko alkaa pohjalta ja siitä suunta on ainoastaan ylöspäin.

Maanantai on vielä yleensä kauppapäivä, mikä ei suinkaan vähennä sen vetovoimattomuutta. Siellä sitä sitten punnitaan paikallisessa hypermarketissa banaaneja ja metsästetään viimeistä ruisleipää kilpaa muiden vittuuntuneitten maanantain viettäjien kanssa. 

Tiistai puolestaan on viikon ensimmäinen välipäivä. Jos olisin opiskelija, niin tiistai olisi maanantain jälkeinen palautuspäivä, jossa valmistaudutaan keskiviikon todelliseen täräykseen. Keskiviikkohan oli opiskelijaelämässä bilepäivä ja aika usein taisin keskiviikkoisin löytää itsenikin baarin puolelta.

Nyt työelämässä taas tiistai on yleensä se viikon power-päivä, jolloin saa eniten aikaan. Siinä, missä maanantait selvitellään viikonlopun sotkuja ja suunnitellaan tulevaa viikkoa, niin tiistaina ollaankin jo täydessä vauhdissa. Usein ainakin minulle käy niin, että koko tiistai ei edes huomaa ennen kuin olet omassa sängyssä ja lausut keski-ikäisen työläisen iltarukouksen:

Rakas Taivaallinen Isä
Kiitos siitä, että eläke on taas päivää lähempänä
Varjele päättäjiämme siltä synniltä, etteivät he tuhoa
Vuosien mittaan ylipaksuksi paisunutta hyvinvointivaltiota
Jotta minäkin näkisin sen päivän
Että joku maksaa minulle siitä,
Että olen onnellisesti ylittänyt keski-iän ja voin kutsua itseäni vanhaksi

Äläkä salli maksamieni vaatimattomien veromarkkojen valua Euroopan pohjattomaan kaivoon
Jossa ne rikatuttavat viljelemättömiä oliivilehtoja tai olemattomia viinitiloja
Ja saavat aikaan pilkallisen röhönaurun kreikkalaisten huulilla.

Ja anna meillle turvallinen ja ikäihmiset huomioiva vanhustenhuolto
Puhtaat vaipat säännöllisesti
Virikkeitä ja ulkoilua
Sekä ravintopitoinen laitosruoka
Kolme kertaa päivässä

Aamen!

Torstai - viikon paras päivä

Itse olen siitä kummallinen, että pidän torstaita viikon parhaana päivänä. Tähän vaikuttavat monet seikat. Yksi niistä on se, että tämän hetken suosikkisarjani Blindspot tulee torstaina.  Tärkein syy torstai-tykkäykselle on kuitenkin se, että torstain jälkeen työviikossa on enää yksi päivä jäljellä ja sen jaksaa helposti vaikka päällään seisten. Torstai-iltaisin valvonkin yleensä vähän myöhempään ja aika usein blogitekstinikin syntyvät torstain huumassa. Ei sitä suotta sanota, että torstai on toivoa täynnä.

Torstai on minusta myös sopiva päivä siivoamiselle. Alkuviikostahan kukaan ei oikeastaan siivoa - elämän energia valuu pelkkään hengissäpysymiseen ja siihen, että ylipäänsä näkee koko torstain. Torstaina sen sijaan alkaa jo valmistautua viikonloppuun ja kivempaahan se on, kun koti on siisti. Perjantaita minä en mielellään käyttäisi siivoamiseen, koska sehän kuuluu teknisesti jo viikonloppuun. Ja viikonlopun käyttäminen siivoamiseen....no en edes aloita. Tässä vaiheessa lienee muuten paikallaan heittää ihan julkinen kiitos vaimolleni, joka on viime aikoina pitänyt huolta taloutemme siisteydestä ja taistellut lähes toivotonta kaaosta vastaan aseinaan pelkkä imuri ja pölyrätti - Kiitos!

Viikonloppu

Viikonlopusta tykkäävät kaikki. Mikä on parempaa kuin ajatus siitä, että on 48 tuntia aikaa käyttää täysin oman mielensä mukaan - jos ei lasketa sitä,että pakolliset kotityöt on hoidettava ja yleensähän lasten harrastukset vievät oman osansa ajasta. Silti on kivaa löytää viikonloppuna itsensä vaikka kävelemässä Tykin hiljaisia katuja vaimon kanssa tai kahvilta Ison Kristiinan kahviloista ja kesällä tietenkin sataman jätskikiskalta. Kivaa on sekin, kun aamukahvia ei tarvitse hörppiä vauhdissa samaan aikaan, kun koetan saada pienimmän pukemaan, isommat hereille ja tarkkailla kelloa, jotta tietäisin, mistä kaikista elämän osa-alueista olen myöhässä ja kuinka paljon.

En ehkä kuitenkaan jaksaisi loputonta viikonloppua. Arkipäivät tuovat viikonlopun vapaaseen sitä toivottua kontrastia niin, että viiden päivän ahkeroinnin päälle tekee hyvää viettää pari päivää hengähtäen.

Jos kuitenkin saisin täysin vapaasti valita oman viikkorytmini, niin todennäköisesti haluaisin tehdä kymmentuntista työpäivää, mutta neljä päivää viikossa. Silloin saisin myös himoitun perjantain vapaaksi ja viikonloppu alkaisi tuntua jo minilomalta. No ehkä tulevaisuuden työelämän uudet muodot mahdollistavat tuonkin haaveen.

Näin maanantain kunniaksi - oikein hauskaa viikkoa kaikille!