Erilainen 2019 ja uusi 2020

Jälleen on vuosikalenterista ruksittu viimeisiä vaille kaikki päivät ja on aika tehdä pieni yhteenveto. Tykkään aina lukea edellisen vuoden ajatukset ja lupaukset. Yleensä lupaukset pitävät jotenkin kutinsa - tai ainakin alitajuisesti ohjaavat toimintaa tiettyyn suuntaan. Jotkut lupauksista tosin jäävät - enemmän tai vähemmän tahallisesti - toteutumatta. Pidän tärkeänä tutkia kulunutta vuotta ja myös suunnitella tulevaa. Jos elämänsä päästää täysin ajopuuna ajelehtimaan, haaveet jäävät toteutumatta, eikä elämälle synny minkäänlaista päämäärää. Tai vaikka päämäärä olisikin, niin ne pienet välietapit eivät löydä paikkaansa.

Opiskelun ja ajanhallinnan vuosi

Nyt päättyvää vuotta leimasi ajan hallittu kaaos. Vuoden alussa alkaneet opiskelut aiheuttivat tiettyä turbulenssia omaan ajanhallintaan ja oikeastaan koko perheen ajankäyttöön. Olin 16 viikonloppua poissa kotoa ja sen lisäksi koulun eteen piti tehdä töitä - suhteellisen monena iltana. Ja koko vuoden vedin ruhtinaallisella viikon mittaisella lomalla. Eli nyt voi hyvillä mielin sanoa olleensa täystyöllistetty. Yllättävää kyllä lomattomuus ei tuntunut takaraivossa - johtuen varmaan siitä, että työ oli mielekästä ja sille sopivana vastapainona oli koulu. Eli elämässä ei aina rasittavinta ole työnteko, vaan se, että tekee jotain, mikä ei ole itselle mieluista.

Tunnen pientä ylpeyttä siitä, että kaikki hommat on hoidettu mallikkaasti. Työt on tehty sovitusti ja suunnitellut hommat ovat menneet eteenpäin. Koulu on onnistuneesti takana - ja mikä parasta perhesopu säilyi läpi vuoden. Liekö tekemistä sillä, että tosiaan olin aika paljon pois kotoa...

Opiskelu olikin tämän vuoden pääteema. Hyppäsin täysin oman mukavuushiekkalaatikkoni ulkopuolelle tutustumaan hoitoalan työhön - ja hyppy oli enemmän kuin kannattava. Vuoden koulu toi mukanaan ammatin ja uutta virtaa elämään - sekä tusinan verran uusia ystäviä. Opiskelusta en kirjoita enempää, kun siitä on joka askel ruodittu aikaisemmin, mutta edelleen kannustan kaikkia aikuisena opiskelevia lähtemään rohkeasti opinpolulle. 

Unelmatyön parissa

Tammikuu alkoi hiljaisesti, kun olin vapaana miehenä kotosalla. Mieleen jäivät pitkät aamut lapsen kanssa kaksin. Kun aamuhommat oli tehty, niin pakkasimme joko luistimet tai rattikelkan ja lähdimme ulos puuhailemaan. Monesti olimme Juvakan kentällä ainoina piirtelemässä kuvioita jäähän, mutta joskus samaan aikaan sattui baanalle myös lapsia läheisestä päiväkodista.

Minulla on käynyt töiden suhteen kummallinen tuuri niin, että olen jokaisen perheen lapsen kanssa saanut olla pidempiä aikoja kotona töiden välissä. Minulle noista ajoista on jäänyt todella hyvät muistot. Lisäksi on tunne siitä, että on oikeasti viettänyt aikaa lasten kanssa ja antanut sitä kaivattua rajatonta huomiota. Jos minulta kysytään perhevapaiden pitämisestä, niin kannustan jokaista isää ottamaan töistä vapaata ja viettämään aikaa, vaikka vähänkin, lasten kanssa - ihan ilman äitiä.

No töiden suhteen minulla on muutenkin käynyt tuuria. Nytkin helmikuussa minulle tarjoutui tilaisuus lähteä mukaan puuhaamaan elämäni ehkä mielenkiintoisinta projektia - jonka parissa kuluikin parin kuukauden sijaan koko vuosi. Töiden suhteen elinkin tämän vuoden unelmaani.

Mikä tekee unelmatyön?

Minun unelmatyöni koostuu siitä, että siinä on selkeä työnkuva ja päämäärät. Päämäärät ovat mitattavia ja niitä myös seurataan säännöllisesti. Käytännössä myös näen käteni jäljet sitä mukaa, kun työ etenee. Työnkuva ei myöskään ole ollut kiveen hakattu ja kiinteä. Välillä olen tehnyt sitä ja toisinaan tätä - mutta aina olen innolla tarttunut niihin tilaisuuksiin, mitä tielle on heitetty.

Toinen merkittävä tekijä - etenkin tänä vuonna - on se, että työ on joustanut ajallisesti. Olen tehnyt työni jo yli vuoden kokonaan etänä, mikä helpottaa montaa seikkaa. Pystyin tekemään koulupäivät sisään puurtamalla etukäteen vähän pidempää päivää ja tällöin tappiolle ei jäänyt firma, enkä minä. Ainoa negatiivinen seikka totaalisessa etätyössä on sosiaalisten suhteiden kapeus,mutta sitäkin pystyy paikkaamaan monin keinoin.

Kolmas positiivinen tekijä on tietenkin yritys ja sen kulttuuri. Viihdyn firmassa, jossa jokainen tekijä puurtaa 110% tavoitteiden takana ja pyrkii tekemään aina parhaansa. Johtaminen on reilua ja eteenpäin vievää. Minulle tärkeää on myös se, että keskustelukulttuuri on avointa ja asiallista.

Jossain vaiheessa kirjoitan etätyön tekemisestä enemmänkin, mutta omat kokemukset totaalietätyöstä ovat erittäin kannustavia. Tiedän, että jokaiselle se ei sovi, eikä sitä voi jokaiseen työhön tarjotakaan, mutta minulle se on ollut paras mahdollinen ratkaisu. Onneksi laitoin omat kotityöpisteen fasiliteetit ajoissa kuntoon.

Kuten siis voitte huomata, niin hyvän työpaikan periaatteet eivät ole mitään LEAN-johdettua coaching-tiedettä, vaan pikemminkin perusasioiden hoitamista, järkevää päämäärittämistä sekä hyvää arkijohtamista. Ja ainakin omalta kohdaltani voin tunnustaa, että raha ei ole työpaikan valinnassa se kärkikriteeri, vaikka sillä jotain merkitystä toki on.

Poislähtöjä monella tavalla

Perheessämme vuosi oli monenlaisten muutosten vuosi. Lapsista vanhin sai ilmeisesti meistä tarpeekseen ja teki oman päätöksen muuttaa omilleen. On tavallaan outoa nähdä senioria nyt, kun hän ei asu täällä. Irtipäästäminen ei ole vaikeaa, mutta on vaikeaa asennoitua siihen, että hän pärjää nyt omillaan. Suhde lapseen muuttuu, kun asutaan eri osoitteissa. Jossain siinä menee raja sen suhteen, että lapseen suhtautuu ihan oikeasti aikuisena. Sen verran täytyy omaan kasvatustyöhön luottaa, että uskoo lapsen pärjäävän - eikä tuo itsellistynyt kyllä pettymystä ole tuottanutkaan.

Lapsista pienin sen sijaan aloitti kulkunsa eskarissa. Hyppy tarhalapsesta eskarilaiseen on jättikokoinen. Yhdessä päivässä pienestä taaperosta kuoriutuu lähes kaiken tietävä ja -osaava kouluehdokas. On ollut ihana kotoa käsin seurata, kuinka hienosti eskarissa lapsia pyritään ajamaan sisään koulunkäyntiin. Suurena osana arjessa on leikki, mutta vähän kerrallaan aletaan pieniin pellavapäihin istuttaa myös opinsiemeniä. Parasta on nähdä lapsessa ylpeys opituista asioista.

Kolmas suuri lähtö oli isovanhempieni poismeno. Vuoden alussa hautasimme isoäitini ja vuoden lopussa oli ukkini vuoro. Suru on toisenlaista, kun haudataan päälle yhdeksänkymmenen ikäisiä ihmisiä, mutta surua ja kaipuuta se on silti. Ymmärtämättömyyden, katkeruuden tai ihmettelyn sijaan on enemmän kiitollinen siitä, että on saanut viettää aikaa merkittävän sukupolven edustajien kanssa. Ja myös ymmärtää sen, kun hautajaisvärssyissä puhutaan pääsystä parempaan paikkaan. Laitoshoidossa olevan liikuntakyvyttömän ihmisen elämä ei todellakaan ole hohdokasta. Olen ollut todella onnekas siinä, että lapsena minulla oli oikea vanhanajan mummola, jossa myös vietin aikaa - varmaan joskus jopa riesaksi asti. Kiitos vielä sinne pilvenreunalle mummo ja ukki!

Näpit - ja pää - jäässä

Kirjoittamisen suhteen vuosi oli sanalla sanoen vaatimaton. Jokseenkin rajallisen aivokapasiteettini varasti koulu ja opiskelu. Vaikka aiemmin hehkutin opiskelun ihanuutta, niin on tunnustettava, että suhteessa raskaampaa se on kuin nuorena. Asioiden oppiminen vie aikaa - ja vielä haastavampaa on pitää opitut asiat pitkäkestoisessa muistissa. Tuo energia on muualta pois.

Koko vuoden tuntui, että pää oli jotenkin jäässä kirjoittamisen suhteen. Usein mietin, että blogiin pitäisi saada täytettä, mutta näpit - ja etenkin pää - olivat niin jäässä, ettei mitään järkevää syntynyt. Ja jos  tuloksena on pelkkää yhdentekevää kuraa, niin parempi on jättää tekemättä. Ensimmäistä kertaa ymmärrän, mitä tarkoittaa, kun kirjailija pohtii tyhjän paperin kammoa. Tilanne, jossa päästä ei tule ulos mitään fiksua, on kamala. Ja kuten kaikessa harrastamisessa, kun mailaa puristaa tarpeeksi, niin blokki vaan pahenee.

Mihinkään podcast-haaveisiin en vuoden aikana ehtinyt paneutua edes ajatustasolla. Hauskaa oli, että perheen pienin kyseli pitkin vuotta, että millos iskä aloitat taas ne äänijuttujen tekemiset. Pitäisköhän pienelle tehdä joku oma satu-podcast eksklusiivisesti ensi vuonna - kiehtova ajatus muuten...

Itse asiassa vasta eilen, kun tein muistiinpanoja tätä kirjoitusta varten, tajusin, kuinka paljon tänä vuonna on tapahtunut. On suoranainen ihme, että kaiken on jossain välissä ehtinyt tehdä.

Tulevaks vuodeks...

Tulevana vuonna on edessä taas muutama projekti. Niin ihana kuin tuo unelmatyöni onkin, niin se on valitettavasti määräaikainen. Jossain vaiheessa vuotta on siis luultavasti uuden työn etsiminen edessä. Haaveita ja unelmia toki on, mutta aika näyttää, mihin työelämän tie johtaa. Parin viime vuoden jälkeen olo on luottavaisempi sille, että elämä kyllä kuljettaa johonkin suuntaan ja jokainen löytää paikkansa. Työnhakua enemmän harmittaa se, että on päässyt maistamaan jotain, mistä ei haluaisi luopua.

Kerran joku kysyi, että enkö ole katkera siitä, että olen viime vuodet joutunut etsimään paikkaani työmaailmassa - kun muitakin vaihtoehtoja olisi ehkä ollut. Vastasin, että päinvastoin olen onnellinen siitä, että olen saanut elää todella mielenkiintoisen ja vaiherikkaan elämän, jossa olen nähnyt mielenkiintoisia asioita ja tavannut ihmisiä, joita en koskaan olisi tavannut, jos olisin aikoinani pitänyt kynsin ja hampain kiinni pitkästä urasta samalla työnantajalla. Uteliaisuus ja vaihtelu on parempaa kuin staattisuus ja menettämisen pelko.

Työelämän muutosten lisäksi kiinnostaa yrittäminen. Koulun jälkeen olen suurella mielenkiinnolla seurannut opiskelukavereiden askelia. Tammikuussa starttaa parikin yrittäjää, joiden taivalta tulen seuraamaan haukankatseella. Onnea ja menestystä kamut yrittäjyyden tielle!!!

Nyt minulle on ojennettu avaimet aloittaa joko kokoaikainen tai osa-aikainen yrittäjyys. Loppu olisikin sitten itsestä kiinni. Yrittämisessä on paljon pelottavia tekijöitä, mutta siinä on myös paljon houkuttelevia puolia. Eniten pelkään sitä, että minkä tahansa yrittämisen ensiaskeleet ovat takkuisia. Asiakaskunnan löytäminen ja tulon haaliminen kasaan ei tapahdu itsestään, eikä nopeasti. Se tarkoittaa sitä, että perheen elanto on jossain vaiheessa heitettävä epävarmoille rattaille. Vakavassa harkinnassa asia kuitenkin on...

Liikettä niveliin

Ensi vuoden kärkihanke on liikunta. Tänä vuonna liikuntakin jäi koulun jalkoihin, mutta onneksi fyysinen koulutusala ja sen mukanaan tuoma liikunta edes vähän paikkasi asiaa. Voin nimittäin kokemuksesta sanoa, että tuollaisen päälle satakiloisen voimamiehen lihasten vääntely käy ihan kunnon salitreenistä.

Ykköstavoite on lähteä takaisin kuntosalille rautojen pariin. Kädet ovat jo nyt vähän heikossa kunnossa ja koko nivelistö kaipaa kroppaan parempaa tukea - ja lisää liikettä. Lisäksi salilla puuhailussa on uusi klangi, kun kehon rakenteen tuntee aiempaa paremmin.

Olin vähän tyhmä, kun laskin hyvästä liikunnanrytmistä kiinni viime vuoden jälkeen. Pienet kävelyt joka aamu pitivät mielen ja ruumiin kunnossa ja olin jo tiukasti kiinni säännöllisessä rytmissä, mutta vielä kerran pääsi laiskottelu yllättämään.

Terveyteen liittyy myös muita tavoitteita. Olen jo joku aika sitten päättänyt luopua alkuvuodesta tuokioksi muutamista nautintoaineista kokonaan. Syyt liittyvät terveyteen ja yleiseen hyvinvointiin, mutta yhtä lailla myös siihen,että haluan nähdä, mitä ihminen elämässään todella kaipaa - tai oikeastaan ei kaipaa. Tästä kirjoitan alkuvuodesta ihan oman jutun, joten enpä availe sitä vielä.

Haarapussit olalla opintielle kuin veljekset Toukolassa

Toinen tulevan vuoden hanke on jatkaa opiskeluja. Uuden oppiminen on jotenkin niin koukuttavaa, että siitä ei raaski luopua. Ajatukset liittyvät tänä vuonna hankitun tutkinnon täydentämiseen ja lisäopiskeluun. Luultavasti vielä tänä vuonna en hanki uusia tutkintoja, mutta pienet viikonlopun mittaiset happihypyt hoitoalalla varmaan tekevät hyvää. Ja opiskelua kannattaa jatkaa senkin takia, että nyt on päässyt hyvään rytmiin ja oppiminen on todennäköisesti helpompaa.

Ammattiopiskelun lisäksi haluaisin palata takaisin kieliopintojen pariin. Olin jo hyvässä vauhdissa venäjän ja espanjan opiskelussa, mutta valitettavasti prioriteetit ehtivät muuttumaan ja kieliopinnot vaihtuivat hieronnan opiskeluun. Mutta täältä tullaan vanha ystäväni Duolingo!

Näpit sulamaan

Kirjoittamisen suhteen aion olla ensi vuonna ahkerampi. Blogi saa jälleen yhden jatkovuoden ja sen lisäksi olen suunnitellut muutamaa muutakin juttua. Mielelläni kirjoittaisin jotain pidempääkin ja jotain on alustavasti jo piirustuslaudallakin. Tällä hetkellä tosin mielessä on vasta aihioita, joten niistäkin lisää sitä mukaa, jos ajatukset kasvavat joskus toimintaan saakka.

Ajanpuutteesta ei kirjoittamisen pitäisi ensi vuonna jäädä kiinni. Koulun loppuminen vapautti aikaa ja energiaa aivan tolkuttoman määrän. Nyt tuntuu, että iltaisin ehtii jopa olla vähän tylsää, kun ei tarvitse kertailla nivelien ja lihasten nimiä latinaksi. Osan energiasta meinaan suunnata tosin lukemiseen, mutta lupaan, että kirjoittaminen tulee saamaan osansa. 

Podcasteista en edes ala puhumaan. Mielelläni tekisin lisää jotain äänijuttuja, mutta siinä tuntuu juonen päästä kiinnisaaminen tällä hetkellä vaikealta.

Aikaa perheelle

Ensi vuonna aion myös antaa enemmän aikaa perheelle. Luultavasti aikaa tulee jäämään, jos työelämä hiljenee, mutta vaikka ei hiljenisi, niin jotain kivaa on keksittävä. Rahatalous näyttää yhtä ankealta kuin aina, joten matkustelu jää Yle Areenan matkailuohjelmien varaan. Sen sijaan pystyn toivottavasti panostamaan joihinkin pienempiin juttuihin. Mielelläni näkisin hyviä kotimaisten artistien keikkoja (parit liput on jo varattukin....) ja jotain pientä kotimaan matkaa voisi myös tehdä (siitäkin on jo virityksiä...).

Elämä on muutoksia täynnä, vaikkei niitä huomaakaan

Kun elämäänsä katsoo taaksepäin, huomaa, että jokainen vuosi on omalla tavallaan erittäin tapahtumarikas ja vaihteleva. Tämänkin blogin elossaoloajan yksikään vuosi ei ole ollut samanlainen, eikä elämä vuoden päätteeksi näytä samalta kuin vuoden alussa. Ja vaikka elämä päivätasolla tuntuu joskus arkiselta ja tylsältä, niin vuoden aikajana saa muutokset kätevästi esiin.

Muutoksia tapahtuu elämän kaikilla rintamilla. Ainakaan minulla ei ole koskaan ollut sellaista vuotta, etteikö perhe-, työ- ja muussa elämässä kaikissa tapahtuisi liikkeitä. Aina muutokset eivät ole mukavia tai miellyttäviä, mutta aina ne ovat kasvattavia. Elämän onnellisuuden ratkaisee pitkälti se, kuinka oppii suhtautumaan muutoksiin ja elämän tarjoamiin opetuksiin. Muutos on vakio ja sitä on mahdotonta ehkäistä. Sen sijaan omaa asennetta voi kasvattaa, kehittää ja muuttaa.

Huomaan kasvavani vielä tässä kauniissa keski-iässäkin. Olen iän myötä oppinut suhtautumaan elämään uteliaasti ja ympäröivään maailmaan lähtökohtaisesti positiivisesti. Minulle se on antanut energiaa, jota olen voinut käyttää omaan hyvinvointiini. Silloin syntyy positiivisen energian pyörre, jossa oma positiivisuus ruokkii hyvinvointia ja toisaalta taas hyvinvointi helpottaa elämän suhteen positiivista asennetta.

Jos käyttäisin aikani uteliaisuuden ja avoimuuden sijaan murehtimiseen, negatiivisten asioiden pohtimiseen tai pahimmillaan elämälle katkeroitumiseen, energiani virtaisi toiseen suuntaan. Murehtiminen ruokkii väsymistä ja väsyminen helpottaa katkeroitumista. Lopulta energia virtaisi minusta poispäin ja lopputulos olisi entistä pahempi väsyminen. Tuosta negatiivisuuden kierteestä on vielä melkoisen hankalaa päästä pois.

Näillä ajatuksilla sitten kohti uutta vuotta!

Kiitoksia kuluneesta vuodesta ja hyvää uutta vuotta 2020 kaikille lukijoille!

Koulu ohi!

"...ja näillä sanoilla toteamme tämän näytön meidän osaltamme hyväksytyksi. Onnea valmistumisen johdosta!"

Takana on kolmen tunnin kirjaimellisesti hikinen urakka viimeisen näytön kimpussa. Kahden haukan lailla vahtivan silmäparin alla olen hoitanut kolmea urheilijaa putkeen (ja vailla lounasta....). Sitä ennen olin viettänyt tuskaiset kaksi viikkoa katsellen opetusvideoita sekä tutkien urheiluhieronnan kirjoja. Viimeinen näyttö oli todellinen henkinen taistelu.

Nyt kuitenkin vuoden urakka on takana ja voin iloisesti - ja ylpeänä - todeta valmistuneeni koulutetuksi urheiluhierojaksi. Jos käyttäisin yhtä sanaa kuvaamaan kulunutta vuotta, niin se olisi "erilainen". Muita mahdollisia adjektiiveja voisivat olla pitkä, vaativa, iloinen, monipuolinen, antoisa, nopea ja elämää kääntävä.

Astuin maailmaan, josta en tiennyt mitään ja josta minulla ei ollut mitään kokemusta ennakolta. Olin lähtenyt seuraamaan kymmenen vuotta sitten herännyttä mielenkiinnon juonnetta, joka pikkuhiljaa vahvistui ajatukseksi lähteä seuraamaan elämässä aivan uudenlaista polku, joka lopulta johti ensimmäiseen ammattiini.

Lähtökahvilla katsoin porukkaa, jonka kanssa tiiviitä viikonloppuja oli vuoden aikana vietetty. Tuli haikea olo siitä, että tämä sakki tuskin kokonaan kokoontuu missään. Samalla tuli fiilis, että on ollut osallinen jossain erityisessä. Vuosi antoi toki tutkinnon, mutta sitäkin tärkeämpää oli saada tutustua uusiin ihmisiin. Tämä matka oli hieno, se oli matkaa uuteen, mutta se oli myös matka itseen.

Ei tutkintoa, vaan elämää varten

Lähtökohta oli siis se, että lähden opiskelemaan reilun kahdensadan kilometrin päähän viikonlopuiksi alaa, josta en tiennyt mitään ihmisten kanssa, joista ketään en tuntenut. Semi-introvertille ja vähän ihmiskammoiselle ihmiselle puhutaan sellaisesta elämän Kilimanjarosta, että kapuamiseen kaivattiin kummasti lisähappea ja apuvälineitä.

Paras apuväline oli keski-ikä. Viisitoista vuotta sitten tehtävä olisi ollut yksinkertaisesti mahdoton. Olisin jäänyt kotiin miettimään, miksi en uskalla ja miksi en halua tarpeeksi asioita itselleni. Todennäköisesti harmitus olisi ajastaan mennyt ohi, koska kaltaiseni ihmiset ovat kovin taitavia löytämään enemmän kokemuksia kieltäviä kuin puoltavia tekijöitä. Muille koulunpenkillä haluaville annankin ensimmäisen vinkin: "Harkita kannattaa, mutta ei liian pitkään". Juna ajaa yllättävän äkkiä aseman ohi ja ennen kuin huomaatkaan olet palvelutalossa vaipat jalassa pohtimassa niitä juttuja, jotka jäivät tekemättä.

Keski-iän suurin apu on sen mukanaan tuoma terve uteliaisuus varustettuna sillä, että on pyrkinyt aktiivisesti jättämään taakse kaikki häpeään ja  nolosteluun liittyvät asiat ja rohkeasti suuntaamaan kohti liekkien kuuminta polttopistettä. Lisäksi olen kehittänyt riittävän määrän itsearmoa, joka pyrkii ymmärtämään omaa itseä ja antamaan epäonnistumiset anteeksi. Koulu pakotti kohtaamaan ison osan omia demoneita ja pakotti yrittämään asioita, jotka aiemmin olisivat tuntuneet vieraalta. Opiskelu pienessä ryhmässä tarkoittaa sitä, että jokainen oppilas on taatusti vuorollaan valokeilassa ja huomion kohteena. Ja pienessä ryhmässä on myös mahdotonta olla tutustumatta toisiin. Enkä edes kerro, mitä kauhua ensimmäinen oikea asiakas pöydällä aiheutti.

Olen vuoden aikana löytänyt itsestäni ison nipun uusia puolia ja väittäisin keittiönpöytäsosiologina, että tämä vuosi kasvatti minua hurjasti ihmisenä. Huomasin tulevani loppujen lopuksi helposti toimeen uppo-outojen ihmisten kanssa ja opin äkkiä kohtaamaan ihmiset pöydällä oikealla tavalla.

Rippituolia vastaava kohtaaminen

Ihmisten kohtaaminen muuttuu, kun vaatteet heitetään pois. Hierojanpöytä onkin monesti lähes rippituolia vastaava paikka. Kehon vaivojen lisäksi käsitellään henkisen puolen asioita - tai joskus ihan vaan kuulumisia. Hyvältä hierojalta vaaditaan valtavan paljon sosiaalista taitoa sekä kykyä kohdata ihmiset oikealla tavalla. Sensitiivisyyttä voi toki opetella, mutta parhaat hierojat ovat asiassa väkisin vähän lahjakkaitakin. Ihminen saapuu pöydälle sieluna ja kehona ja molemmat osat kaipaavat yhtä lailla myös hoitoa.

Koulu opettaa pääsääntöisesti taitopuoliset asiat. Oppitunneilla kerrotaan luut ja lihakset päästä päähän, mutta koska sielusta on niin vaikea piirtää kuvaa, niin työn henkinen ja sosiaalinen puoli kehittyy ainoastaan tekemällä. Vuoden ajalta en muista yhtään negatiivista kokemusta asiakkaista, eikä yksikään tapaus jäänyt jälkeenpäin kolkuttelemaan takaraivossa. Sen sijaan muistan hyvät keskustelut pyödän ääressä ja asiakkaiden positiivisen fiiliksen pöydältä lähtiessä. Minä lasken nuo kaikki onnistumisten piiriin.

Sosiaalisessa taidossa hyvä kiinnepiste on se, että suhtautuu ympäristöön ja muihin ihmisiin lähtökohtaisesti positiivisesti. Hymyilevä ihminen on helpompi kohdata ja jokainen meistä aistii ainakin alitajunnassaan, millä mielellä hänet kohtaava ihminen on. 

Tähän muuten vielä kontrastina se, että teen käytännössä nykyisin päivät itsekseni töitä eli palkkatyön sosiaalinen aspekti on sanalla sanoen köyhähkö. Siihen kouluviikonloput tekivät erittäin positiivista vaihtelua. Kun starttasin auton kohti Joensuuta, aloitin samalla matkan aivan toisenlaiseen maailmaan, jossa olivat koulukaverit, asiakkaat ja opiskelu.

Mitä opiskelu vaatii?

Aikuisopiskelu poikkeaa nuoruusiän opiskelusta monella tapaa. Opiskeluryhmässä oli ihmisiä eri elämäntilanteista ja elämänvaiheista. Ikähaitari levisi erittäin leveäksi. Monimuotoisuus oli myös rikkaus. Erilaisuus ruokkii erilaisuuden hyväksymistä. Jokainen toi ryhmään oman persoonansa ja noista persoonista muokkautui hienosti yhdessä oppiva ja toisia kannustava tiimi. Todistimme sen, että toimivan joukon voima on paljon yksilöitään suurempi.

Vuoden opiskelu sisälsi paljon erilaista oppimista ja aina joukossa oli joku, jolla asiat olivat paremmin hallussa. Tuota osaamista pyrittiin hyödyntämään koko porukan hyväksi. Ja loppujen lopuksi kukaan meistä ei tainnut ihan kaikessa olla suvereeni osaaja, mikä sekin oli vain hyvästä.

Aikuisiällä opiskelu vaatii sosiaalisuutta enemmän kuin nuorena. Itsekseen ei kukaan meistä pärjää ja tukea on osattava kysyä ja toisaalta myös kyettävä antamaan. Ainakin minulla oppiminen oli hidastunut ja vaikeutunut nuoruusvuosista. Välillä asiat jopa tuottivat pientä tuskaa, kun tieto valui päästä ulos kuin munakas teflonpannulta. Silloin aina auttoivat oman porukan neuvot ja ohjeet sekä henkinen tuki.

Aika ja raha resursseina

Aika ja raha ovat kaksi sellaista elementtiä, joita on syytä olla opiskelujen aikana. Monimuoto-opiskelu vaati yllättävän paljon aikaa kotitehtävien ja itseopiskelun vuoksi. Mitä enemmän treeniä ehti kotona tehdä sitä helpompaa koulussa oli. Vaikka opiskelun hullun lailla kotona, niin käytännön treeni jäi ehkä liian vähälle. Etenkin loppumetreillä sen huomasi, kun enemmän treenanneet kaverit painelivat ohi tekemisen varmuudella, monipuolisuudella ja silkalla itsevarmuudella.

Aika resurssina tarkoittaa myös sitä, että kotona on oltava asiat ennakkoon kunnossa. Olen aivan superkiitollinen omalle perheelleni, että he mahdollistivat tämän opiskeluvuoden. Kotisirkuksen pyörittäminen ei ole helpointa yksin ja kun minä olin pois, niin tekeviä käsipareja oli viikonloppuisin yksi vähemmän. Vuoden aikana minun kouluni takia joutui joustamaan vähän yksi jos toinenkin. Ja nyt kun tämän on itse kokenut, niin enemmän kuin mielelläni tarjoaisin saman mahdollisuuden vaimolleni. Opiskelu piristää aivoja monella tapaa.

Kolmas aikaan vaikuttava tekijä on työ. Maailma ei valitettavasti pysähtynyt minunkaan opiskelujen ajaksi, vaan töissä oli käytävä, jotta loputon velka lyhenee ja vuoti ei pääse kolkuttelemaan oven taakse. Omalle työnantajalleni lähetän kyllä kiitokset jokaisessa iltarukouksessa, että sain tehtyä koulupäivät säntillisesti sisään ja oltua kaikki tarpeelliset päivät pois. Tiedän, että kaikki työnantajat eivät suhtaudu lisäkoulutukseen mitenkään riemusta kiljuen - etenkin jos koulutus ampuu oman alan ulkopuolelle. No sen, mitä työnantaja taas saa, on kovin kiitollisuudenvelkaisen työntekijän, joka tuskin ensimmäisessä joustettavassa paikassa aloittaa lauseella "Miksi aina minä?".

Rahaa taas on syytä olla aina vähän tarpeeseen. Minun tapauksessani koulu maksoi jotakin ja sen päälle vielä jotain lisää. Ostin kouluaikana alan kirjallisuutta, joka auttoi itseopiskelussa ja joka auttaa myös jatkossa. Ja tietenkin ehdin ostaa vuoden aikana jo pari hierontapöytää. Tosin natku-pihinä-ihmisenä hommasin molemmat käytettynä. Mitään halpaa ei myöskään ollut käydä koulua muualla. Minun pelastukseni oli, että asuminen ei käytännössä maksanut mitään, mutta kulkeminen toki tuo kuluja.

Oma ajatukseni on, että työ maksaa koulun takaisin. Olen käytännössä jokusen tonnin itselleni velkaa - onneksi olen myös velanantajana pitkämielinen, matalakorkoinen ja lyhennysvapaat kuukaudet salliva.

Mitäs nyt?

Tämä oli siis vasta ensimmäinen askel. Nyt on taskussa ammatti, mutta se, mitä sillä aion tehdä, on vielä hämärän peitossa. Uusi ammatihan ei automaattisesti tarkoita uutta työtä.

Vaihtoehtoja on useampia ja jokainen niistä on mahdollinen. Välttämättä en ala tekemään alan töitä kokopäiväisesti. Enemmän minua kiinnostaisi esim. osa-aikainen yrittäjyys palkkatyön ohella. Silloin pystyisin pitämään ammattitaitoni yllä ja tutustumaan työhön vielä lähemmin.

Se on varmaa, että tämä oli alalle vasta ensimmäinen askel. Seuraavana alan täydentää nyt hankittua tutkintoa. Ajatuksena on monipuolistaa omaa osaamista pidemmälle ja lopulta pystyä tarjoamaan omia palveluja huomattavasti perustyötä monipuolisemmin. Lisäkoulutuksissa mahdollisuuksia on lukemattomia. Hoitoala on siitä rikas, että sen varrelta on mahdollista löytää sivupolkuja omien mielenkiintojen mukaan.

Ihan ensimmäisenä kuitenkin aion pitää joulutauon kaikesta hierontaan liittyvästä. Koulusta vapautuneen ajan aion käyttää liikuntaan, lukemiseen ja perheen kanssa hengailuun. Äkkiseltään tuntuu, että koulunkäynnin jälkeen energiaa ja aikaa vapautuu ihan valtavia määriä.

Ja vielä kiitokset!

Ensinnäkin kiitos omalle perheelle - ihan huippua, että sain mahdollisuuden koulunkäyntiin ilman mitään ylimääräisiä mutinoita. Uhraus on ajallisesti ja toki rahallisesti suhteellisen iso. No totuuden nimissä perhe kyllä taitaa valmiista hierojasta vähän hyötyäkin....

Toinen kiitos tietty työnantajalle - jouston ansiosta pääsin kouluun perjantaisin ja sain myös iltaisin ja viikonloppuisin työrauhan, jonka saattoi käyttää opiskelulle.

Ja ennen kaikkea te rakkaat opiskelutoverit - tai siis nykyiset kollegat. Kiitos teille kuluneesta vuodesta. Matka oli huima, mutta se oli ennen kaikkea hieno, opettavainen ja täynnä uuden oppimista. Ilman teitä en olisi koulusta selvinnyt. Etenkin lopussa tuki ja turva oli tarpeen ja teiltä sitä löytyi. Olen kurssistamme ylpeä ja onnellinen kaikkien valmistuneiden puolesta. Olette taatusti alan timanttisia osaajia.

Ja kiitos vielä opettajat ja ISLO - Partapojat opettivat meille ehkä teknisesti asiat, mutta tärkein oppi oli se, että hieroja ei ole koskaan ammatissaan valmis. Opettajien oma kiinnostus alaan ja utelaisuus sekä kyky herättää mielenkiinto tuottaa taatusti parempia tuloksia kuin piinallinen oppikirjan tutkiminen. Parhaissa kouluissa opetetaan ajattelemaan, eikä lukemaan. Vielä viimeisellä viikolla puhuin toisen opettajan kanssa uskonvahvistuspuhelun ennen viimeistä näyttöä. Tuli tarpeeseen!

Nyt kohti joulua ja uutta vuotta - seuraavassa jaksossa on luvassa vuosiyhteenveto ja tulevan vuoden lupaukset.

Hyvää joulunaikaa kaikki lukijat!

Näyttämisen halusta - opiskelua aikuisena

Oppi tarttuu parhaiten monesta lähteestä

Kukkuluuruu kummajaiset!

Kesä ja syksy on mennyt taiteillessa työn, perhe-elämän ja koulun välissä. Toisinaan on pulaa ajasta, mutta kokonaisuutena olen saanut pidettyä kaikki hommat jotakuinkin kuosissa. Kun suunnittelee asiat hyvin ja priorisoi tekemiset oikeaan järjestykseen, ei vaimo lähde lieden äärestä lietsuun, eikä työnantajakaan lähesty erokirjalla tai postimaisella palkanleikkauksella. Joistakin asioista joutuu valitettavasti tilapäisesti luopumaan, mutta toisaalta ainakin minulle opiskelu on antanut niin paljon uutta ja erilaista, ettei harmita yhtään.

Nyt kun vuosi kääntyy kohti takasuoraa, alkavat opinnot saavuttaa lakipistettään - tältä osin. Loppuvuosi painottuu näyttöihin ja muuhun kuin perusopiskeluun. Tätä kirjoitettaessa on tutkinnon ensimmäisen näytön jännitys ja paniikki jo takana ja voin tunnustaa, että vähän hymyilyttää.

Opiskelu keski-iällä on kovin erilaista kuin nuorena. Moni asia on muuttunut itsessä ja moni asia on muuttunut siinä, miten opiskellaan.

Opiskelua aikuisena

Lukujärjestys, jonka tein itselleni näyttöopiskeluja varten

Suurin muutos itsessäni on se, että kyky vastaanottaa uutta sekä kyky pitää opitut asiat "pään sisällä" ovat heikentyneet todella paljon. Toki kyseessä on ihan treenin puute, mutta tietyn oppikokonaisuuden oppiminen ja etenkin muistaminen vaativat moninkertaisen työn verrattuna aikaan "ennen kaupallisia radioita", kun olen edellisen kerran opiskellut tosissani.

Välillä tuntuu kuin pää olisi teflonia - mikään ei pysy sisällä, vaikka kuinka tankkaisi ja ulkoa opiskelisi. Ilmeisesti sisäisen kovalevyn tila alkaa olla sen verran vähissä, että jos sinne synapsien väliin koettaa jotain tunkea, se vaatii taitoa ja tekniikkaa.

Opiskelu ei myöskään onnistu enää "siinä sivussa". Huomasin, että lukeminen vaatii oikeasti työrauhaa, hyvää ergonomiaa sekä sen, että hommaan voi keskittyä 115%. Ennen saattoi ympärillä pauhata televisio, stereot sekä lauma ihmissieluja, ja hyvin meni oppi kaaliin. Nyt tuntuu, että pienikin taustahäly heikentää oppimisen tuloksia. Yllättävä vaikutus on myös sillä, kuinka hyvin saat itsesi ergonomisesti sijoitettua.

Nämä kolme asiaa on hyvässä opintopesässä oltava ergonomisesti kunnossa:
1) Mahdollisimman hiljainen tila, joka mahdolllistaa tasaisen 100% keskittymisen.
2) Hyvä valo, jotta silmät eivät rasitu ja focus on oppikirjoissa.
3)  Hyvä ergonomia, joka takaa sen, että opiskelua voi jatkaa ilman kipuja sekä sen, että opiskelujen jälkeen ei samaa aikaa mene niskojen venyttelyyn ja kuntoutukseen.

=> Näiden kolmen tekijän ansiosta yksittäisen opintokerran teho on paras mahdollinen, opintoja voi kerralla jatkaa pidempään ja myös toistokerrat ovat helpompia saada aikaan.

Mikä on helpompaa?

On myös paljon asioita, jotka ovat aiempaa helpompia. Opiskelun motivaatio on tällä kertaa ihan toinen. Nyt tärkeintä ei ole se, että saa tutkinnon suoritettua tai saada paperit äkkiä ulos. Tärkeämpää on se, että asiat oikeasti oppii ja hallitsee. Entistä helpompaa on myös hallita suuria kokonaisuuksia. Tietyissä opintokokonaisuuksissa ei keskity vain sen yksittäisen osion hallitsemiseen, vaan enemmän miettii sitä, kuinka yksi osanen niveltyy (joskus jopa kirjaimellisesti) suureen kokonaisuuteen. Huomasin rakentavani ihmisestä yhtä suurta kokonaisuutta, jossa jokainen pieni kokonaisuus liittyy jollain tavalla muihin.

Mitä vähemmän käytät aikaa kysymällä itseltäsi "miksi tätä on opiskeltava?" tai "mihin tätä tarvitaan?" sitä enemmän sinulla on aikaa tuottaa tuloksia opiskelujen kautta.

 Motivaatio on tärkein onnistuneen opiskelun tekijä. Ilman sitä ei tieto tartu päähän ja ilman sitä kaikki opintoihin käytetty aika valuu hukkaan. Aivot toimivat jotenkin niin, että niihin on turhaa koettaa työntää väkisin tietoa, jota ei koe tarpeelliseksi.

Oikea motivaatio näkyy opiskelussa rentoutena. Itse huomasin, että kun opiskelu kiinnostaa, kelloa tuijottaa vähemmän ja opinnoille antaa aikaa sen verran, kun henkinen ja fyysinen kapasiteetti antavat myöten. Minulla ensimmäisenä yleensä periksi antoivat silmät. Kun on hiukkasen heikko näkö jo valmiiksi, niin silmät väsyvät liian nopeasti ja lukemisesta/ruudun tuijottamisesta tulee ylivoimaisen raskasta (arvatkaa vain, monestiko vaimo löysi minut nukkumasta naama kiinni kirjassa....).

Kämmenen luiden muistisääntö, jossa koetin hyödyntää kuvamuistia

Mikä opiskelussa on helpompaa?

Minua auttoi se, että nykyisin tietoa on löydettävissä aiempaa enemmän ja helpommin. Kun huomasin, että opiskelu ulkomuistista tankkaamalla ei onnistunut, oli keksittävä parempi keino. Päätin siis painella suoraan tulta päin ja opiskella asiat niin, että ymmärrän, miksi asiat ovat niin kuin ne ovat. Monesti se vaati melkoista joogaamista eri opintovälineiden kesken ja vaati se usein aikamoista tankkaamista ja muistelemista, mutta minusta lopputulos oli hyvä. Nyt ymmärrä, miksi käden hermot kulkevat siellä, missä ne kulkevat ja ymmärrän, miksi reiden lähentäjät lähtevät tietystä paikasta ja kiinnittyvät tiettyyn paikkaan.

Isoksi avuksi oli kirosana nimeltä Youtube. Olen muutenkin viimeisten vuosien aikana tullut siihen lopputulokseen, että kaverit löytyvät Facebookista, mielipiteet Twitteristä ja tieto on Youtubessa. Olen Youtuben suosiollisella avustuksella korjannut pesukoneita, vaihtanut auton lamppuja, korjannut mopoa ja nyt opiskellut muun muassa hermojen palpaatiota. Ei ihan turha ensyklopedia.

Muistisäännöt ja monikanavainen opiskelu

Kun ongelmana on jatkuvasti oheneva muisti ja massiivinen määrä uutta opittavaa, on keksittävä keinot, joilla esteet kierretään.

En rajoittanut opiskelua yhteen lähteeseen tai tyyliin, vaan koetin käyttää monipuolisesti erilaisia opintovälineitä. Tärkein johtolanka oppimiseen olivat opintomonisteet sekä koulussa kuvatut videot. Niiden kautta koostin itselleni opintojen luurangon, josta muodostin lukujärjestyksen oppiviikoille.

Kun kokonaisuuden jakaa pienempiin osiin, tuntuu kokonaisuus hallittavalta, eikä pelkältä suurelta kaaokselta. Lukujärjestyksen printtasin paperille ja kohtalaisen orjallisesti seurasin sitä aina näyttöön saakka. Tätä suosittelen kyllä muillekin. Muokkasin "lukkaria" vielä niin, että opintoja oli joka päivä, mutta viikonloppuisin kokonaisuudet olivat asteen verran kevyempiä.

Jokaista pientä kokonaisuutta koetin tutkia monesta eri lähteestä. Opintomonisteiden lisäksi lueskelin paria alan oppikirjaa ja niiden lisäksi vaikeimmat kohdat selätin Youtuben avulla. Voin ihan rehellisesti tunnustaa, että tube on oppimestari, joka minulle lopullisesti opetti kyynärvarren lihakset ja käden hermoituksen (ja tulipa treenattua samalla vähän anatomian englantiakin....). Ehkä häpeällistä, mutta totta - ja lopputulos ratkaisee!

Opiskellessa tietyt asiat on helpompi oppia ja toiset taas eivät mene kuuppaan, vaikka lekalla hakkaisi. Noista vaikeista asioista tein vielä erikseen muistiinpanot ja rakentelin erilaisia muistisääntöjä. Muistisäännöissä koetin hyödyntää sanaleikkejä, kuvia, loruja, aakkosia ja numeroita. Sainkin aikaan mielenkiintoisia lappusia esim. ranteen luista.

Ja vielä on ihan erikseen alleviivattava, että vaikka muistaminen ja oppiminen oli hiukkasen hankalaa, niin se ei johtunut puutteellisesta opetuksesta. Päinvastoin - koulussa asiat on opetettu taatusti niin hyvin kuin ne tällaiseen kelopölliin voi hakata, mutta ikä tekee tehtävänsä.

Mikä on radius ja mikä ulna?

Näyttötutkinnon anatomia

On paskapuhetta, etteikö vanhana jännitä mikään. Minä ainakin jännitin näyttöä ihan riittävästi. Ei nyt sentään mitään oksuripuli-jännitystä, mutta ehkä sellaista syke-130-ja-flimmeri-jännitystä. Jännitys johtuu siitä, ettet tiedä omaa tasoasi suhteessa tutkinnon vaatimuksiin. Ja toisaalta et tiedä, oletko varmasti opiskellut kaiken tarvittavan ja oikein. Ehkä pieni jännitys kuitenkin terävöittää suoritusta.

Ammattitutkinnot koostuvat usein (ja ilmeisesti nykyisin lähes aina) näytöistä. Näyttö on eräänlainen käytännön loppukoe tietystä tutkinnonosasta, jossa näytön vastaanottajalle osoitetaan, että ammattia varten tarvittavat asiat on omaksuttu riittävällä tavalla. Osaamisen lisäksi näyttö mittaa myös kykyä soveltaa opetettua, opintojen motivaatiota ja osoittaa kehittämisen kohteet. Tekeekö paperille kirjoitettu tentti samaa?

Näyttötutkinto on monella tapaa opiskelijalle myös armollinen. Opitun osoittamisen lisäksi tilaisuus on keskusteleva ja samalla hyvä mahdollisuus oppia. Oppimista ja oppineisuutta voi osoittaa monella eri tavalla ja monelle se kirjallinen ilmaisu ei ole se paras.

Kurkkaus anatomiaan

Anatomian osuus oli se etukäteen pelottavin. Hallittavana olivat ihmiskehosta luut, nivelet, lihakset, verisuonet sekä hermot. Tentti suoritettiin niin, että näytön vastaanottaja kyseli eri kokonaisuuksista tasaisesti tietoa. Lunttilappuna sai käyttää sentään omaa kehoa :D

Anatomian lisäksi ensimmäisessä näytössä suoritettiin mallihieronta, jolla osoitetaan hieronnan perusotteiden hallitseminen. Kolmantena osiona on vielä asiakashieronta, jota näytön vastaanottaja seuraa koko tapahtuman ajan.

Anatomiasta selvisin aika lailla kirkkain paperein. Olin tyytyväinen, että näin opiskeluun niin paljon vaivaa. Kysellyt asiat eivät tuottaneet pienen alkukankeuden jälkeen vaikeuksia ja arviossa tietomäärä arvioitiinkin jopa laajaksi. Ilmeisesti monikanavainen opiskelu tuotti heti hedelmää. Valitettavasti muistisääntöjä en joutunut hyödyntämään.

Loppuosa näytöstä sujuikin helposti ja sain näytön vastaanottajilta hyvää palautetta ja myös vinkkejä oman työn kehittämiseen. Itselle jäi koko näytöstä erittäin positiivinen fiilis. Tehty työ ei ole mennyt hukkaan ja olen tällä hetkellä siellä, minne kuulunkin. Hauskinta oli kuulla kommentti, että osaan ottaa vastaan myös palautetta työstäni - siihen vastasin, että "olisittepa tunteneet minut parikymmentä vuotta sitten".

On mielenkiintoista kuulla, kuinka täysin ulkopuolinen näkee oman työn. Näytön vastaanottajista kumpikaan ei ollut nähnyt minun työskentelyä pöydän ääressä aiemmin ja sen takia uskon, että he katsoivat työtäni melko lailla neitseellisin silmin. Ilahduttavinta oli kuulla, että motivaatio ja oppimisen halu näkyvät työssä ulospäin sekä kommentit, että olen oikealla alalla menossa oikeaan suuntaan.

Viikonlopun jälkeen olikin aika lailla tyhjä takki, mutta samalla fiilis, että olisin voinut melkein lentää kotiin. Tästä on hyvä jatkaa.....

Syöttöporsaiden kesäloma

Harvoin saa yhdellä kannanotolla repäistyä samanlaista mariaanien hautaa sukupolvien välille niin kuin teki SYL nostamalla pöydälle tarpeen opiskelijoiden palkallisesta kesälomasta. Kannanottoa seurannut Twitter-älämölö tuntui vetävän kierrokset punaiselle niin nuorison kuin setienkin leirissä.

Vanha mainosmiehen slogan sanoo, että tyylistä viis, kunhan huomio on taattu - ja siinä SYL onnistui yli odotusten. Ajatus opiskelijoille Suomessa(kaan) maksettavasti kesälomasta on toki pähkähullu, mutta perusteet ovat aiheellisia tarkasteltaviksi. Opiskelijoiden uupumus, väsyminen ja loppuunpalaminen ovat konkreettisia ongelmia, joihin täytyisi pystyä jotenkin vastaamaan.

Yhtä hämmästyttävää on se, kuinka lyhytnäköisiä jopa itse itseään viisaana pitävät ihmiset ovat. Ymmärrys seuraavan sukupolven elämästä katoaa siinä samassa kun puhaltelet kynttilät keski-ikäisen ensimmäisestä syntymäpäiväkakusta. Sukupolvesta toiseen seuraava sukupolvi näkyy edeltäjilleen velttohousuina ja saamattomina vätyksinä. Samaa varmaan minun vanhempani ajattelivat minusta (ja ihan aiheesta) ja varmaan heidänkin vanhempansa omista lapsistaan. Kai se joku maailman laki on.

Opiskelijan kesä on töitä tai lainanottoa

Perinteinen ajatus on tähän saakka ollut, että opiskelija kasaa opintojaan talvet. Kesät sitten painetaan legendaarisia "paskatöitä", jotta talvipakkasillakin riittää kaljarahaa. Ja mikäli töitä ei löydy - tai niitä ei kiinnosta tehdä - nostellaan kesän ajan lainaa. Ellei keksitä jotain valmistumista tukevaa pseudo-opiskelua, joka oikeuttaa opintorahaan myös kouluvuoden ulkopuolella.

Nykynuoria paskaduunit eivät kiinnosta. Kesän aikana, kun pitäisi levätä, palautua, kiertää maailmaa ja elää nuoruutta. Eikä töitäkään tunnu olevan samalla lailla kuin meillä, jotka laman päälle niitä etsimme. Ja kesätyöt vielä ikävästi vääristävät CV:n kaunista linjaa. On ilmeisesti hankala selittää, minkä takia tiellä tähtiin joutui välilllä antautumaan ikävän ja matalampipalkkaisen suorittavan työn orjaksi. Jos pelkkää Twitteriä lukisi, menisi vahvemmaltakin usko siihen, että seuraava sukupolvi pystyy tätä yhteiskuntaa joskus kannattelemaan.

Lainanottoon en minäkään ketään kehota. Tämänkin päivän opiskelijalle tulevaisuutta ei ole tähtiin kirjoitettu, vaan pikemminkin se on suuren tähtisumun peitossa jokaisella. Jos opintoja tehdessä puristelet valtiolta satatuhatta lainaa, niin piikki on aika lailla täysi ennen ensimmäistäkään tiliä. Se jos hirvittäisi ketä tahansa.

Kuka maksaa?

Ajatus opiskelijoiden palkallisesta kesästä on absurdi samasta syystä kuin moni muukin asia tänä päivänä. Lystille ei löydy maksajaa. Vaikka itsekin olen yliopistoprässin läpikäynyt, en ole valmis kustantamaan vastikeetonta rahaa opiskelijoiden kesiin. Enkä moneen muuhunkaan asiaan. Vaikka vallankahvaa kantelee tällä hetkellä rahanjakokone Rinne, en silti usko, että opintolomien rahoitus saisi isompaa kannatusta minkään värisessä liittoutumassa.

Jopa tältä meidän omalta sukupolveltamme tuntuu olevan kateissa se valitettava fakta, että tämä kirjaimellisesti kallis kotimaa on pikkuhiljaa ajautumassa konkurssiin. Yhteiskuntarakenteemme on yksinkertaisesti liian kallis suhteessa siihen, että sitä maksamassa on koko ajan vähemmän työtätekeviä käsipareja. Se tarkoittaa tasan sitä, että rahanjako-elementtejä on alettava karsimaan ja toisaalta taas on löydettävä elementtejä, jotka tuovat valtion kassaan lisää tuloja. Kumpaa tekee se, että opiskelijat eivät käy töissä, vaan nostavat kesät tukia?

Twitterissä joku kysyi, mitä hyötyä on kesätöistä, jotka eivät edes hipaise omaa tulevaa alaa. No rakas lapseni, minäpä kerron. Kesätöissä opitaan yhteiskuntataitoja, jotka monelta tuntuvat luonnostaan olevan kateissa. Siellä opitaan tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Usein siellä saadaan ensimmäinen kurkkaus siihen, että maailmassa on muitakin kuin korkeuksia tavoittelevia filosofeja tai menestystä kohti kiitäviä ekonomeja. Kesätöissä opitaan se, että rahaa tienatakseen on joskus tehtävä jotain ja aina se tekeminen ei ole kivaa. Trendikkäästi sanottuna kesätöissä käyminen on astumista omalle epämukavuusalueelle.

Opiskelija ei ole syöttöporsas

En silti missään nimessä syyttäisi opiskelijoita syöttöporsaiksi. Suomi on Suomi juuri sen vuoksi, että olemme pystyneet tarjoamaan kaikille - sosiaalisista lähtökohdista huolimatta - ilmaisen koulutuksen ja vieläpä tarjoamaan kapean elannon opiskelujen ajaksi. Tuo systeemi on tuottanut meille huipputason osaajia sekä erittäin korkeatasoisen koulutuksen. Noiden asioiden varjelu on yhteiskunnan ykkösprioriteetteja. Jos romutamme kaikille yhtenäisen opinto-oikeuden ja -mahdollisuuden, vaarannamme koko yhteiskunnan sivistystason.

SYL:n kannanotto tuskin olikaan suunnattu palkallisiin kesälomiin, vaan pikemminkin syihin, miksi opiskelijat tarvitsevat lomaa. Nuorten(kin) keskuudessa mielenterveysongelmat ovat koko ajan kasvussa. Ja lisäksi ongelmien vakavuus nousee liian jyrkällä kulmalla. Se tarkoittaa, että iso osa nuorista on opintojen aikana liian kovilla. Ja tämän verran elämää nähneenä en salli sitä, että mielenterveyden ongelmille nauretaan tai niitä vähätellään.

Ja jopa ihan taloudellisessa mielessä, on typerää pakottaa yksikään nuori eläkkeelle suoraan koulunpenkiltä. Meille muille se eläkeläinen on aivan järkyttävän kallis sijoitus. Ja tämä siis sen inhimillisen tragedian päälle, mitä jokainen ennen aikojaan eläkkeelle joutunut tarkoittaa.

Ongelmat ovat todellisia niitä kokeville - huolimatta siitä, että pari sukupolvea sitten talvet rämmittiin tukkimetsässä ja kesät maattiin juoksuhaudassa, eikä opintotukea nähty edes unissa. Maailma muuttuu - ja ihminen muuttuu.

Tässäpä päästään kirjoitukseni pointtiin....

Kaiken kolaavat vanhemmat

Olen reilun parinkymmenen vuoden työurani aikana ollut kesätyöläinen, palkannut kesätyöntekijöitä ja myös tehnyt töitä kesäheikkien kanssa. Porukka on ollut monenkirjavaa ja joukkoon on mahtunut kaikenlaista paistinkääntäjää. Voin hyvällä omallatunnolla kuitenkin todeta, että suurin osa nuorisosta on selviytyjä-sakkia.

Minun silmiini on pistänyt selvimmin se, että osalla nuorista ovat perus-yhteiskuntataidot kateissa. Vaikka ikää on jo parikymppiä, kateissa on tieto, että töissä on oltava ajoissa ja siellä olisi syytä käydä jopa joka päivä. Ja samaa rataa kulkee myös taju siitä, että elämä ei ole aina kivaa. Postinjakajille on saattanut sataa vettä ja postia ei aina ole ollut pientä määrää niin, että rannalle olisi ehtinyt kymmeneksi (kun työaika kuitenkin kesti yhteen saakka....). Eikä ne vapaapäivätkään ole osuneet aina siihen hetkeen, kun Turussa pauhasi Ruis-rock.

Viisauden puute johtaa juurensa liian usein kotoa. Usealla nuorista kotiolot ovat olleet sellaiset, että lasten edestä kaikki vastoinkäymiset on koko lapsuus- ja nuoruusajan kolattu tehokkaammin kuin toimiva kiinteistönhuolto. Hyvinvointiperheen lapsi ei yksinkertaisesti ole koskaan joutunut kokemaan minkäänlaista vastoinkäymistä.

Mitä sitten tapahtuu, kun tuollaiset lapset lopulta päästetään yksin elämään omillaan? Kyvyt käsitellä väkisin vastaantulevia ongelmia, ovat olemattomat. Jokaiselle tulee jossain vaiheessa vastaan hetki, kun maailma kaataa kipollisen paskaa niskaan, eikä äiti olekaan lohduttamassa ja ratkomassa ongelmaa.

Vanhemman vastuu

Ongelma on monesti ollut se, että meidän sukupolvemme on tähän astisista kaikkein varakkain. Olemme hammasta purren pystyneet tarjoamaan lapsille elämän, jossa kaikki esteet on voitu raivata rahalla pois edestä. Varakkuus ei ole ehkä tehnyt meistäkään umpionnellisia, mutta vielä onnettomampia teemme lapsistamme, jos jätämme opettamatta heille elämän tärkeimmän opetuksen - sen, että täällä ei aina ole kivaa.

Kerrataan tämä nyt vielä kerran - vanhempien tehtävä ei ole tarjota lapsille elämää, jossa kaikki asiat ratkaistaan ja tehdään niin, että paha mieli ei lapsen sileitä poskia koskaan hivele. Ei - meidän vanhempien tehtävä on opettaa lapsemme pärjäämään tässä maailmassa niin, että myös ongelmahetkinä heillä on kyky selvitä ja etsiä itselleen ratkaisut.

Maailma on muuttunut ja tämän päivän nuori kokee varmaan sellaisia paineita ja ongelmia, jollaisia me emme tienneet olevankaan. Jokaisella sukupolvella on kuitenkin omat vastoinkäymisensä. Isovanhemmillani se oli sota, vanhemmillamme lama. Meille taas ongelma on maailman muutosnopeuden kiihtyvä tahti sekä se, että perinteiset rakenteet on pakko purkaa, kun Suomen idea sortuu alta. Me tulemme aloittamaan sopeutumisen, jonka seuraava sukupolvi lopettaa.

Siinä, missä vanhempani odottelivat autuaita eläkepäpäiviä, minä mietin, miten turvaan oman jaksamiseni niin, että pärjään taloudellisesti vielä vanhana. Mihinkään eläkkeeseen en jaksa edes uskoa.

Rakkaat kanssa-vanhemmat. Älkää sortuko siihen, että ratkaisette lastenne ongelmat aina heidän puolestaan. Paha mieli ei lasta tapa, mutta jos pahan mielen syitä ei opita ratkomaan, se voi jopa tappaa.Tärkein oppi, jonka voimme lapsillemme antaa, on oppia selviytymään ja ratkaisemaan ongelmia itse.

Ja loppu on sitten setämäistä pönötystä ja sukupolvitarinaa....

Erään opiskelijan tarina

Olen tainnut joskus ennenkin sanoa, että kotini ei ollut mitenkään varakas. Meidän nimemme löytyi yleensä sieltä äyrilistan toisesta päästä, vaikka varsinaisia köyhiä emme olleetkaan. Jossain toisessa maassa minä en olisi nähnyt yliopiston ovia edes vahtimestarina.

Mutta Suomessa onnistuin uimaan korkeakoulun portista sisään ja jopa uloskin säädyllisessä ajassa. Ja siinä välissä tein töitä - koska oli pakko. Kotoa ei taloudellista tukea voinut olettaa ja kun on Luojalta saanut tällaisen hulivili-luonteen, on huvitukset ja elämäntapa pakko jollain rahoittaa. En mennyt valtion kassalle lakki kourassa pyytämään lisää, vaan menin töihin. Kun koulu alkoi kymmeneltä, olin jo tehnyt kuudesta saakka töitä. Monesti se tosin tarkoitti sitä, että nuokuin aamutunnit tehokkaasti. Ja vaikutti se siihenkin, että lopetin opintoni hieman liian aikaisin. Virhe, jota tuskin koskaan saan paikattua.

Minun työurani pelastus olivat nuo kesän aikojen paskaduunit. Sosiologina en ole tehnyt töitä päivääkään, ja suurin hyöty yliopistosta on ollut se, että se opetti ajattelemaan itseäni osana yhteiskuntaa ja paljasti siinä sivussa, kuinka tämä suuri kone oikeasti pyörii. Enkä oikeasti pidä mitään työtä edes paskaduunina. Kaikissa töissä on omat hyvät ja myös huonot puolensa. On jokaisen oma valinta, millä kulmalla päättää työnsä kohdata ja miten työstään ne positiiviset puolet löytää.

Suurimmat oppini olen saanut työelämästä. Siellä olen oppinut tulemaan toimeen muiden kanssa ja oppinut, että jos meinaa pärjätä, on pakko laittaa joskus kädet paskaan. Kaikki ihmiset eivät ole mukavia, mutta mulkkujenkin kanssa pärjää, kun ei itse antaudu samalle tasolle. Samoin olen oppinut siihen, että jos rahaa tahtoo, on jotain täällä tehtävä.

Olen iän myötä oppinut, että elämä ei todellakaan ole aina kivaa ja joskus tulee pelkästä elämisestä niin paha mieli, että tekisi mieli painua suonsilmään. Mutta silti - kotoa saatu selviämisen eetos on pakottanut uimaan pinnalle. Köyhän kodin paras puoli on loppujen lopuksi ollut se, että olen oppinut tulemaan jotenkin toimeen tilanteessa kuin tilanteessa ja uskomaan siihen, että maailmassa ainoa, joka varmasti minut pelastaa, olen minä itse.

Olen toki edelleen monessa asiassa melkoinen toukohousu ja velliperse, mutta siinä olen hyvä, että uskon itseeni ja omaan selviämiseen tilanteessa kuin tilanteessa. Ja tuon saman opettaisin mielelläni myös lapsilleni, vaikka resursseja hyväänkin kolaamiseen olisi. Toivoa sopii, että elän kuin opetan.

Oppiminen aikamiehenä on haastava jobi

Viimeksi pääsin ketterästi aloittamaan tätä opiskeluteemaa, johon nyt keskityn vähän tarkemmin. On ollut melkoinen yllätys, kuinka paljon oppiminen on muuttunut lähes parissakymmenessä vuodessa eli siitä, kun viimeksi koetin aivolohkoihin väkisin pakata uutta tietoa.

Muutosta on tapahtunut eniten itsessä. Sen lisäksi ovat muuttuneet opetusmetodit sekä opetusvälineet. On aiempaa helpompi saada tietoa monella eri tavalla ja opiskelu on metodeiltaan monipuolisempaa. Tämän olen huomannut jo nuorison koulunkäynnistä. Peruskoulussakin perinteisen luokkahuone- ja pänttäysmetodin rinnalle - ja ohi - on noussut monimuoto-oppiminen, joka tukee omaehtoista tiedonhankintaa ja sitä, että opiskelijan on mahdollista saada sama tieto tavalla, mikä tukee parhaiten henkilökohtaista oppimiskykyä.

Kuvaa, tekstiä ja värejä yhdistävä värityskirja osoittautui nappihankinnaksi

Keloon tarttuu tieto heikosti

Oma oppimiseni on nuoruusvuosista hidastunut aika lailla. Yhden asian oppimiseen tarvitaan huomattavasti suurempi toistomäärä kuin teinivuosina. Lukiossa vielä asiat menivät päähän parilla lukukerralla, kun nyt saan parilla lukukerralla ehkä selville, mistä on kyse. Tiedon tartuttamiseen keloon tarvitaan välillä sekä moottorisaha että leka.

Yhtä vaikeaa on tiedon pitäminen pään sisässä. Kerran ulkoa opitut asiat tippuvat muistista kuin humalaisen tavarat taskusta. Etenkin kieliopinnoissa olen huomannut, että jos ei koko ajan treenaa, niin opittu tieto yksinkertaisesti unohtuu nopeasti päästä. Jos et kolmeen päivään avaa Duolingoa, viimeksi opitut sanat tuntuvat venäjän sijaan täydeltä heprealta - kirjaimellisesti!

Miksi tieto ei tartu?

Olen löytänyt pari juurisyytä sille, miksi tieto ei umpipuiseen kelokalloon tartu. Ensimmäinen syy on se, että tiedon kriittinen arviointi on kasvanut merkittävästi. Mitä vanhemmaksi tulee sitä tarkemmin arvioi (alitajuisesti tai tarkoituksella), mitä tietoa päänsä sisään haluaa tallettaa. Oppiessa herää se tärkein kysymys "miksi?", johon vastaaminen kertoo, otanko tiedon vastaan vai annanko sen soljua persumaisten mielipiteiden lailla korvannipukasta toiseen kulkematta oppimiskeskusten kautta.

Itsen motivointi on oppimisessa se tärkein tekijä. Ilman oikeaa motivaatiota eivät parhaatkaan leikkikalut tai oppimismetodit auta siinä, että tieto tarttuisi pysyvästi.

Kärsivällisyys on näissä hommissa hyve. Tulee antaa itselleen aikaa oppia ja aikaa omaksua. Muutamassa kuukaudessa olen jotakuinkin selvittänyt, kuinka paljon pystyn vuorokaudessa opiskelemaan tehokkaasti ja sen, millaisissa osissa saan tietoa kartutettua. Ja voi pojat, että se oppimäärä on alussa pieni. Tällä hetkellä pystyn opiskelemaan ihan 100% painotuksella noin 3*45 min jakson. Sen jälkeen jo hieman ruostunut ja harvahampainen iso ratas alkaa pyöriä enemmän tai vähemmän tyhjää ja lukemisesta saatu hyöty pienenee merkittävästi.

Tuossa määrässä on melkoinen ero siihen, kun lukiossa saattoi kirjoituksiin lukea 8-10*45 min päivässä ja toistaa samaa kuukauden verran. Ja osa siitäkin asiasta oli sellaista, mikä ei juurikaan kiinnostanut...

Ne perkeleen aikavarkaat

Toinen päätoimisesta opiskelusta muuttunut tekijä on ajankäyttö. Jo viimeksi kerroin, kuinka nuorena päätoimisesti opiskellessa suurimmat ajatusta häiritsevät tekijät olivat se, että mietti keskioluen ja naisseuran riittävää saatavuutta (toista sai rahalla ja toista ei edes rahalla). Nykyisin taas yhdellä keski-ikäisen ajatusten radalla kiertävät työn lisäksi perhe- ja rahahuolet sekä terveydestä ja liikunnasta huolehtiminen. Keski-ikäisen elämä on yksi suuri dominotorni, jossa huolta on pidettävä samaan aikaan useammasta palikasta, jottei koko torni pääse romahtamaan heikoimman lenkin petettyä.

Takamatkaa opiskelulle otetaan jo siinä, että oppimisen alle minäkin teen kahdeksan tunnin työpäivän. Ja sen päälle ovat vielä normaalit koti- ja perhe-elämään liittyvät rutiinit. Näin ollen opiskelu tapahtuu niinä aikoina, "kun ei ole muuta". Ja kun sitä muutakin on koko ajan....

Aika on tunnestusti resurssi, jota on käytössä vain rajallinen määrä, eikä sitä valmisteta yksilön tarpeisiin minuuttiakaan lisää. Tällöin yhden lisämomentin ottaminen elämään tarkoittaa automaattisesti sitä, että jotain on jätettävä pois ja elämästä on karsittava "muuta" opiskelujen vaatiman ajan. Ja karsimisessakin on oltava järki mukana. Esimerkiksi Unesta on huonoa karsia - ainakaan pitkäksi aikaa. Enkä suosittele perheenkään siirtämistä hyllylle opintojen ajaksi. Läheiset kaipaavat ja tarvitsevat huomiota ja jos karsit perheen elämäsi ulkopuolelle, saatat pian olla lopullisesti yksin kirjoinesi.

Minä olen koettanut karsia pois turhaa kulkemista. Telkkaria en juurikaan iltaisin katsele ja muut ei-tarpeelliset-menot olen koettanut pudottaa minimiin. Ja valitettavasti nyt opiskelujen ajaksi saa hupilukeminenkin olla hieman taka-alalla. Minulle suurin turha aikasyöppö on ollut some, jonka käyttöä olen myös koettanut hillitä. Ihan raa'asti kellottamalla olen huomannut, että esim. Instagramissa saan kulumaan tunnin todella helposti. Sinne somelaan vaan jotenkin sujahtaa ja jää kellumaan ilman mitään hajua ajankulusta. Ja hieman tämä opiskelu on päässyt näkymään täällä blogin puolellakin.

Omaa ajankäyttöä voi tehostaa sillä, että tekee opiskelusta kalenteroinnin. Jo edellisviikolla määrittää itselleen tavoitteet sekä aikamäärän, minkä opiskelulle käyttää. Kalenterointi on ikään kuin itselle annettu lupaus suorittaa opintoja. Ja kukas sitä nyt itselleen valehtilisi?

Helpointa on ottaa lukuhommille sellaista aikaa, mikä ei kuulu kenellekään. Minulle se aika on yleensä kello 22-23 iltaisin. Silloin olen vielä lähes tajuissani oppimaan, mutta tuolloin ajalle ei ole juurikaan muita ottajia. Se, mikä jää väliin, on telkkarin tuijottelu tai muu epämääräinen sohvalla nuokkuminen.

Toinen kätevä ajanjakso minulle on viikonloppuaamut. Silloin muu perhe on aika tiukasti omissa touhuissaan (tai nukkuu) ja opiskeluille on tarjolla hyvä, rauhallinen jakso. Valitettavasti tuo on tähän saakka ollut sitä aikaa, jonka olen käyttänyt kirjoittamiseen, blogien suunnitteluun tai lukemiseen.

Anatomian aputyökalut, puhelin ja appi

Oppimista edistävät hyvä motivaatio sekä aputyökalut

Kaiken oppimisen perusta on käsitys siitä, miksi opiskelee ja mihin tähtää. Ilman opintojen perimmäistä syytä ja tavoitetta, on turha edes lähteä haarapussit olalla opintielle. Tätä samaa olen koettanut tolkuttaa myös nuorisolle. Opiskelkaa mitä opiskelette, kunhan allekirjoitatte opintojen tavoitteet ja oppimisen syyn. Motiivin lisäksi on tarpeen myös tietää alusta saakka opintojen päämäärä. Joutavanpäiväinen haahuilu epämääräisten opintojen viidakossa voi olla hyvää ajankulua, mutta se jääkin pelkästään ajankuluksi.

Minua oppimisessa auttaa koulussa käytetty monimuoto-opetus. Oppia tarjoillaan eri muodoissa yhdistäen teoriaa ja käytäntöä. Lisäksi teoriaa tarjoillaan eri viestimien kautta niin, että hyödyksi käytetään kuvaa, ääntä sekä videota. Tärkeintä minulle on, että teoriassa opitut asiat saa itse testata käytännössä. Teoriassa käydyn luun paikan oppii parhaiten, kun paikan saa itse kaivella esiin elävästä ihmiskehosta.

Olen huomannut, että jokaiselle on oma tapansa ja keinonsa oppia.Toiselle sopii äänen kautta opiskelu, kun toinen tarvitsee 3D-mallinnoksen hypisteltäväksi. Ja sitten on se, jolle ainoa oikea tapa on päntätä luita ja lihaksia ulkoa peräkkäin niin pitkään, että tieto tekee pesän takaraivon kulmaan.

Minulle tehokasta on myös oppia ryhmässä. Opiskeluryhmässä kaikilla on yhtenäinen päämäärä ja motivaatio. Ryhmässä opiskelu tekee kokonaisuudesta yksilöitä vahvempaa. Yleensä kahdestatoista opetuslapsesta joku tajuaa asian ensin ja pystyy ehkä selittämään sen muille eri tavoin. Eikä kyse ole tietenkään opetuksen huonosta tasosta,vaan ennemminkin näkökulmaerosta. Ammattimainen opettaja näkee asiat eri tavoin kuin "maallikko". Ryhmäopiskelussa oppimista auttavat myös toisaalta ryhmän sosaalinen paine oppimiseen, mutta vielä enemmän keskinäinen tsemppaus, jossa heikommatkin vedetään mukaan samaan veneeseen.

Oppimisen aputyökalut

Nykyajassa on myös muita hyviä puolia, jotka auttavat oppimaan. Tekninen kehitys on tuonut oppimisen aputyökaluiksi sovelluksia, joista näkee esim. anatomiaa eri tavoin kuin paperisesta 2D-mallinnoksesta. Meidänkin ryhmässä yksi kaveri bongasi puhelimeen saatavan lihakset ja luut 3D-versiona esittelevän appin, joka varmaan löytyy nyt jo useimmista puhelimista (myös minun). Sen kanssa ei paljon tarvitse arpoa, mistä ja minne ne lihakset kulkevat.

Omaa oppimistani tukee huomattavasti anatomian värityskirja, jonka hommasin heti opiskelujen aluksi. Värittäminen voi kuulostaa hieman lapselliselta, mutta se on erittäin hyvä tapa oppia. Värittäessä tulee siihen kuvaan keskityttyä ja samaa paikkaa tuijottaa sen verran pitkään, että paikat jäävät pidempikestoiseen muistiin.

Ja on värityskirjassa sekin hyvä puoli, että perheen viisivuotiaan kanssa voi viettää yhteisiä väritystuokioita. Lapsiparka on tähän mennessä tuijotellut erinäisenkin tunnin ihmisen anatomiaa sisältäviä lihasten kuvia ja luurankoja. Toivon mukaan nuo opinkappaleet jäisivät hänelle mieleen positiivisina viboina, eivätkä minään painajaisina...

Haastavaa, mutta täysin hallittavissa

Oppiminen tällä iällä on aika lailla haastavampaa kuin teinivuosina. Minusta se on silti hallittavissa oleva asia. Keski-iässä osaa olla itselleen armollinen ja antaa aikaa oppia. Samoin motivaation kaivaminen ja ylläpito on varmaan helpompaa kuin nuorena, jolloin mieli pomppi yhdestä mieliteosta toiseen keskustan kannatuksen lailla. Nyt osaa helpommin asettaa itselleen pidempikestoisia maaleja, joissa tähtäin pysyy varmasti.

Oppiminen on hitaampaa ja vaatii enemmän aikaa - jota siis ei ole ainakaan yhtään enempää käytettävissä. Tuo aika on vaan taiottava jostain ja jokainen halukas sitä kyllä löytää - jälleen kerran - kun motivaatio ja päämäärät ovat hallussa. Ja onneksi kärsivällisyys on yksi niistä tekijöistä, jotka ovat kasvaneet samaan tahtiin iän myötä.

Oppiminen vaatii hieman apua, mutta sitä on nyt enemmän tarjolla kuin nuorena. Ihmettelen edelleen, kuinka ihmiset pärjäsivät ilman älykännyköitä ja netin mukanaantuomaa rajatonta tiedonmäärää.

Pontti loppuu - Ra(s)kas Keski-ikä jatkaa eloaan

Loppuun vielä infoa tämän blogin kohtalosta. Kaakon Viestintä on ilmoittanut, että heidän molemmat blogiportaalinsa - Pontti ja sisarportaali Starbox - loppuvat maaliskuun lopussa. Syynä lopettamiselle on se, että portaalien sisältöä ei saatu muutettua riittävässä määrin kaupalliseksi ja liiketoimintaa pyörittävän yrityksen ei kannata toimia kannattamattomilla alueilla.

Tämä pakottaa meidät bloggaajat tekemään omat ratkaisumme. Minä päätin, että rakas mentaalikotini "Ra(s)kas Keski-ikä" jatkaa eloaan siellä, mistä se Ponttiin aikoinaan tulikin. Olen nyt jo jonkin aikaa julkaissut blogitekstit kahdessa paikassa eli sekä Pontissa että myös bloggerissa.

Maaliskuun jälkeen Ra(s)kas Keski-ikä löytyy siis osoitteesta
http://neljankympinpesu.blogspot.com/

Hyvää alkavaa kevättä kaikille!

Aikuisena koulunpenkille

Blogissa on ollut viime viikkoina hiljaista kuin hallituksen pääkopassa sote-sodan rauhoituttua. Lisäsin muuten niin ketterään ajanhallintaan vielä yhden momentin lisää. Aloitin viime joulukuussa ihan vakavahenkiset opinnot, joilla on tähtäinpiste uudessa ammatillisessa suunnassa tai ainakin mahdollisessa sellaisessa. Nyt vihdoin oli aikaa hiljentyä myös blogin ääreen kertomaan, mitä se on, kun parkkeeraa pyllynsä aikuisiällä koulun tikkuiselle penkille.

Ongelmana ammatin puute

Yksi elämäni suuria "tragedioita" on, että minulta puuttuu varsinainen ammatti. Aikoinaan tein omia kouluvalintoja enemmän sellaisella "silmät kiinni ja sinne päin"-metodilla, josta puuttui sekä suunta että tahti. Lopputulos oli lähtökohtiin nähden hieno ja marssin nuorena miehenä yliopistosta ulos maisterin mappi kainalossa. Mutta nuorena miehenä en tietenkään tajunnut, ettei yliopistotutkinto anna mitään varsinaista ammattia, vaan ammatillisen osaamisen joutuu keräämään pieninä murusina työelämän kautta. Ja sitä tietä on onneksi riittänyt näihin päiviin saakka.

Enkä missään nimessä ole kiittämätön yliopiston tarjoamaa koulutusta kohtaan - enemmänkin olen kriittinen omille valinnoilleni kyseisessä laitoksessa. Muutamalla hyvällä täsmävalinnalla olisin saanut ehkä rakennettua toisenlaisen ja jopa stabiilimman tien.

Siis koulutuksen yhtenä hakukriteerinä oli se, että se tuottaa ammatin. Lisäksi halusin opiskella niin, että opiskelu on mahdollista työn ohella ja niin, että koulunkäynti mahdollistaa työelämän lisäksi myös perhe-elämän ja suht normaalin arjen. Vaihtoehtoja noilla kriteereillä oli vielä useita. Seuraavaksi siis omien mielihalujen ja unelmien kimppuun.

Olen "nuorna miesnä" salilla reuhatessa kiinnostunut siitä, kuinka ihmiskeho toimii. Luista ja lihaksista koostuva lihamötkö on konetyyppinä sellainen, että siitä löytyvät salat ovat loputtomat ja suurimmalle osalle meistä piilossa. Lisäksi minua kiinnostaa ammatti, joka mahdollistaa ihmisen hyvinvoinnin ja terveyden lisäämisen. Eikä tietenkään pahasta ole, että töitäkin olisi mahdollista löytää. Hierojan ammatti on kiinnostanut minua ehkä noin vuosikymmenen. Edellä mainittujen puolien lisäksi minua viehättää ammatin fyysisyys sekä mahdollisuus hyvään, henkilökohtaiseen asiakaspalveluun.

Tähän saakka kuitenkin kesti, että sain itseni revittyä koulunpenkille ammattia oppimaan. Ehkä tässä kohtaa oli ensimmäinen risteyskohta, jossa oma elämäntilanne, rahatilanne sekä ammatillinen kiinnostus olivat oikeassa asennossa suhteessa toisiinsa. Työelämän astrologinen kartta nosti minulle peukaloaan ja hymyili suotuisasti.

Muuttunut koulumaailma

 

Ehdin viime syksynä tutkia tarjolla olevaa koulutusta laajemminkin ja tutustua myös siihen, kuinka koulutukseen kannustetaan ja kuinka koulutusta tuetaan. Pari vuosikymmentä sitten tärkeintä ihmisen elämässä oli käydä koulut nopeasti läpi, jotta ihmisressu saataisiin tuupattua tienuun tielle mahdollisimman äkkiä. Elämää ei nähty yhtenä pitkänä oppimisprosessina, vaan yksilöä käsiteltiin enemmän tuotantokoneena, jonka ainoa tehtävä oli tuottaa lisäarvoa koko yhteiskunnalle. Ammatinvaihtajia ja uudelleenkoulutettavia pidettiin jonkin sortin epäonnistujina. Kuka sitä nyt sitä 16-vuotiaana valittua ammattia haluaisi vaihtaa!! Niinpä niin...

Nykyisin taas koulutus on ihmisen perusoikeus tai oikeammin -mahdollisuus läpi elämän. Kouluttautumista tuetaan jopa niin pitkälle, että ammattiin johtavaa koulutusta on mahdollista opiskella työttömyyspäivärahalla. Jokaiselle pyritään takaamaan mahdollisuus käydä koulua niin, että oma ammatillinen intohimo sekä koulutetun henkilöstön tarve kohtaavat mahdollisimman hyvin. Jopa ammattiin johtavaa koulutusta tarjotaan monimuotona, jolloin asuinpaikkakunnalla ei ole niin suurta merkitystä. Lisäksi laajat etäopinnot avaavat ovet myös sellaisille oppilaille, joille perinteinen luokkahuonekoulutus on syystä tai toisesta mahdottomuus sekä niille, joiden oppimistahti tai -tyyli poikkeavat Gaussin käyrän keskiosasta. Ihana nykyaika!

Kaiken tuon ammatillisen pohtimisen ja tutkimisen lopputuloksena löysin lopulta itseni Joensuusta ISLO:n riveistä opiskelemassa urheiluhierojaksi. Koulun valintaan vaikuttivat sijainnin lisäksi koulun erinomainen maine parhaiden urheiluhierojien kouluttajana sekä pitkä historia monipuolisten liikunnan ammattilaisten tekijänä. Minulle valintaan myötävaikutti tietenkin myös se, että kouluviikonloput voin viettää Uimaharjussa.

Aikuisten yhteisö

Kouluryhmämme koostuu kahdestatoista eri ikäisestä ja eri taustoista tulevasta innokkaasta opiskelijasta. Ryhmä on opintorytmin lisäksi koostumukseltaan todellinen monimuotoryhmä. Ikähaitari jakautuu usealle vuosikymmenelle ja jokaisella on omanlainen taustansa sekä motivaattorinsa. Mutta kuten niin usein, sekametelisopasta syntyy se paras keitos, jossa jokainen tuo omalla persoonallaan ryhmään mausteensa. Ryhmä myös tsemppaa toinen toisiaan oppimaan ja myös opiskelemaan.

Ainakin minut nuo opiskeluviikonloput irrottavat omasta arjesta totaalisesti. Sunnuntai-iltana, kun ajelen kotiin päin, on takki totaalisesti tyhjennetty. Vastaavasti taas pää on täytetty uusilla asioilla, joita on pari viikkoa aikaa kerrata ja testata käytäntöön.

Totta kai opiskelu vaatii kotoa aika paljon. Olen viikonloppuja poissa ja sen lisäksi kotijoukkoparat joutuvat uusien hierontaotteiden koekaniineiksi. Tosin tähän saakka on lavetille ollut enemmän tunkua kuin olen pystynyt käsittelemään. Monimuoto-opiskelu on perinteistä arkiopiskelua vastuullisempaa. Jos olet opintojen väliviikot laiska, etkä kertaa, niin seuraavalla kerralla olet hukassa kuin keskustalainen pääministeri soten pyörteessä. Olen siinä mielessä todella onnekas, että opiskelulle on kotoa tullut täysi tuki. Hauska oli myös äitini reaktio hänen kuullessaan opinnoistani. Hän halusi tukea unelmieni toteutumista maksamalla osan koulutuksesta.

Aikuisiällä opiskelu on toisaalta vaikeampaa ja toisaalta taas moninverroin helpompaa kuin nuorena. Oppiminen sinällään (muistaminen, ulkoaoppiminen jne.) on työläämpää, koska aivoissa on kapasiteettia rajallisemmin ja sinne aivoihin on myös tunkemassa syötettä enemmän kuin nuorena. Parikymppisenä mielessä oli vain perjantain kymppikassi ja naiset. Nykyisin nuo kumpikin ovat korvaantuneet sillä, että mietit lasten asiat, talon asiat, vaimon asiat, raha-asiat, terveysasiat ja kaiken muun ylimääräisen, mitä keskiverto keski-ikäisen elämässä nyt sattuu olemaankaan.

Helpompaa taas on motivaation löytäminen sekä oppimiseen liittyvä henkinen puoli. Nyt opiskelussa tärkeintä on pelkän päämäärän sijaan matkanteko pitkin opintoja. Päämäärä on toki tärkeä, mutta se ei ole enää ykkösjuttu. Nautin opintojen jokaisesta päivästä, enkä oikeastaan edes mieti, milloin ja miten nämä opinnot päättyvät. Tähän toki vaikuttaa se, että kaikki tässä opiskelussa on minusta itsestäni lähtöisin. Kukaan ei ole minua kouluun pakottanut tai toisaalta houkutellut.

 

Opintojen arkipäivä

 

Nyt kun opintoja on muutama kuukausi takana, taputtelen vielä itseäni hieronnasta aralle olkapäälle. Valinta sekä ammatillisen suunnan että etenkin koulun suhteen osuivat nappiin. Tykkään oppia ja tykkään opiskella. Ryhmämme on mahtava ja se toimii itsessään yhtenä hyvänä motivaattorina.

Lisäksi koulun valinta osui oikeaan. ISLO on kouluna erittäin ammattitaitoinen ja osaava. Oman ryhmämme kouluttajat ovat taatusti alan ammattilaisia sieltä yläpäästä. Opetus ei keskity mekaaniseen otteiden ja suuntien höyläämiseen, vaan meitä koulutetaan hoitamaan ihmistä kokonaisuutena ja yksilönä. Sen sijaan, että oppisimme tarkan kaavan työlle, opimme enemmän kuuntelemaan asiakasta ja soveltamaan opittuja asioita käytäntöön parhaalla mahdollisella tavalla. Eräs viisas sanoi, että hierojalla on otteet kuin rakentajalla työkalut - on hyvän hierojan viisautta valita, mitä työkaluja käyttää.

Raskasta koulunkäynti toki on. Viikonloput pois kotoa työviikon päälle vaativat veronsa, etenkin kun opiskeluviikonloppuina aivot käyvät täydellä 100% kapasiteetilla sunnuntai iltaan saakka. Monimuotokoulutuksen hankalia puolia on se, että oppimisviikonloppuihin tungetaan sama asia, jonka päiväopiskelijat mutustelevat rauhassa parissa viikossa. Pidän kuitenkin siitä, että oppimisviikonloppujen välillä on aikaa kerrata ja treenata rauhassa. Ryhmän itse koostamat oppimisvideot ovat kovassa käytössä. Ja onhan ne viikonloput aika rankkoja myös fyysisesti - kun kroppaa hierotaan kolme päivää putkeen, niin paikat ovat varovaisesti kuvaillen hellänä vielä pari päivää koulun jälkeenkin.

Opinnoissa on yllättänyt se, kuinka monipuolista hierojaksi opiskelu on. Hierojat oppivat ihmisen fysiologiaa todella monipuolisesti ja yksityiskohtaisesti. Uskallan väittää, että hyvä hieroja tietää ihmiskehon toiminnasta keskivertolääkäriä enemmän ja paremmin. Itsekin luulen ennen uutta viikonloppua osaavani jo jotain, mutta kummasti nuo luulot lavetin ääressä karisevat. Edelleenkin ihmettelen, kuinka monimutkainen rakenne ihminen on.

Toinen yllättävä tekijä on se, kuinka vähän hierojan ammatista tiesin etukäteen. Jo tässä vaiheessa voin paljastaa, että te jotka luulette olevanne hyviä kotihierojia, ette sitä oikeasti ole. Otteet ja niiden käyttö ovat itsellekin lähes aina yllättäviä. Minäkin luulin kouluun mennessäni osaavani enemmän kuin todellisuudessa tiesin. Ja suurin osa siitä, mitä tiesin, tiesin väärin. Niin se elämä opettaa pientä tikan poikaa....

Yrittäjä, harrastaja vai ikuinen oppija

Yleisin kysymys, jonka kohtaan kertoessani opinnoista on: "Mitä meinaat tehdä koulutuksella?". Rehellinen vastaus tällä hetkellä on, että en tiedä. Hierojan ammatti on hieno ja siitä on mahdollista rakentaa itselleen ura. Suurin osa hierojista toimii yrittäjinä ja se taas on uudenlainen - ja vähän pelottava - tie. Omalla motivaatiollani pystyn oppimaan sen tason tekijäksi, että kysyntää riittäisi, mutta ehkä poisoppiminen lomarahahuoruudesta vaatii vielä totuttelua.

Harrastuksena hieronta tulee pysymään elämässäni aina. Pidän aidosti ihmisten käsittelystä sekä siitä asiakaspalvelusta, jota hierojat tuottavat. On helppo kuvitella, että fysiikan lisäksi työssä hoidetaan myös henkistä hyvinvointia. Vaikka koulutus on maksullinen, eikä tuottaisi ikinä penniäkään, on se silti rahan väärti. Opit, otteet ja yhteisö itsessään ovat tutustumisen ja oppimisen arvoisia. Ja ainakin se tavoite toteutuu, että jos koulusta pääsen läpi, niin voin tulevaisuudessa sanoa, että minulla on ammatti.

Oikeasti tuntuu kuin olisin sellaisen tien alussa, jossa ei päätepistettä näy. Hyvinvointi ja kehon huolto ovat ammattialoina sellaisia, ettei niissä voi kasvaa täysinoppineeksi. Erilaisia suuntautumisvaihtoehtoja ja oppisuuntia on lukemattomia. Olen koulussa kuin varkain saanut nähdä, kuinka tehokasta ovat kiinalainen lääketiede ja akupunktioon nojaavat hoitokeinot. Oma mielenkiintoni taas menee hieronnan lisäksi jäsenkorjauksen puolelle ja siinäkin tie on alkuopintojen jälkeen auki mihin vain. Lisäopiskelu vaatii tietenkin kassaa ja kassaa saisi kerrytettyä keskittymällä hierojan ammattiin. Opintojen kierre tuntuu pikkuhiljaa käynnistyvän.

En ole tulevaisuudesta juurikaan huolissani. Elämä kyllä näyttää tiensä ja liika pohdiskelu vain sattuu ohimoihin. Nyt on aika keskittyä oppimaan ja löytämään uutta.

Elämässä unelmat siis toteutuvat, vaikka joskus tie on pitkä ja vaatii aikaa. Vielä muutama vuosi sitten emmin kouluun menemistä tai edes sitä, että uskaltaisin toteuttaa omia unelmia, jotka tuntuivat enemmän teorialta kuin käytännöltä. Joulukussa kävin omalla hierojallani hierottavana ja siellä tuli - yllättäen - kouluvalinta puheeksi. Hieroja totesi melko yksikantaan, että "joo, siehän tästä puhuit ekan kerran noin kymmenen vuotta sitten".

Elämässä tulee olla rohkea - mutta enemmän hyvä elämä vaatii sitkeyttä ja peräänantamattomuutta. Jokaisen unelmille löytyy yleensä enemmän vastusta kuin kannustusta, mutta jos rohkeasti uskaltaa luottaa intuitioonsa, voi päästä joskus perille - tai ainakin lähelle.

PS. Toivottavasti ryhmän tyypit löytävät blogin - on teidän kanssa vaan mahdottoman hauskaa opiskella.

2018 Valon ja liikkeen vuosi

 


Keski-ikäisten elämää pidetään suotta muuttumattomana ja staattisena. Ainakin omalla kohdalla tuntuu, että viime vuodet ovat olleet kaikkein suurimpia muutosten vuosia tähän saakka. Eihän elämän muuttumista huomaa ennen kuin tekee pieniä välitilinpäätöksiä ja tarkastelee kuluneita kausia taaksepäin.

Tosin en ole ihan varma, ovatko vuodet olleet muutosten vuosia vai huomaanko muutokset helpommin. Asiaa helpottaa kummasti, kun vieressä on kolme kappaletta huimaa vauhtia kasvavia mittatikkuja. Omaa ikääntymistään ei oikeastaan huomaa (paitsi, kun tapaa tuttuja vuosien jälkeen ja näkee heidän ikääntyneen kummallisen paljon), mutta kun seuraa lasten kasvamista, ajan kulumisen huomaa senteissä. Vauvat muuttuvat huomaamatta ajatteleviksi ja itsenäisiksi taaperoiksi, joista reippaiden koululaisten kautta kuoriutuu vittua latelevia teinejä ja lopulta oikeita aikuisia. Se, joka roikkui hetki sitten jalanjuuressa kiinni, näkyy enää ruokapöydässä ja kieltäytymässä perheen yhteisistä menoista milloin mihinkin tekosyyhyn viitaten. Lopulta jäljellä ovat ainoastaan avainkaapissa roikkuvat avaimet. Ainoat ikuisesti katoamattomat asiat ovat tiskipöydän likaiset astiat, lumityöt ja ruokalaskun koko.

Olen onnellinen, että perheessä on vielä yksi pieni, johon saan keskittää varauksetonta rakkautta ja jota voin vielä hetken pitää sylissä. Tuo pieni varavirtalähde on tänäkin vuonna pitänyt minua kiitettävästi liikkeessä ja toki välillä myös verenpaineet oikeissa toleransseissa. Tässä päivänä muutamana otimme pienen ihmisen kanssa hieman rajummin yhteen, niin vaimoni totesi savolaisella tyyneydellä, että "varmaan kurja katsoa itseään peilistä"

Hetken vielä pieni

 

Valon ja liikkeen vuosi

 

Minulle kulunut vuosi oli valon ja liikkeen vuosi. Vaikka tapahtumia oli paljon ja valitettavasti tänäkään vuonna ihan kaikki jutut eivät menneet pelkästään parempaan suuntaan, niin kokonaisuutena vuosi oli aivan loistava. Toki vuodessa itsessään oli paljon hyvää, mutta vielä enemmän löydän hyvää omassa ajattelumaailmassani ja tavassa käsitellä asioita. Ilmeisesti en vieläkään ole liian luutunut kasvamaan vahvemmaksi ja rohkeammaksi.

Liikettä vuodessa riitti niin työ- kuin henkilökohtaisessa elämässä. Ilahdutin vuoden aikana kolmen eri työnantajan verorekisteriä ja sain tehdä monenlaisia hommia ja vielä useammalla eri paikkakunnalla. Kaikista työpaikoista ja tehtävistä sain uutta oppia ja jokainen jätti myös jälkensä - uusia ystäviä, työkavereita, kontakteja ja ennen kaikkea oma maailmani avartui. Kun työelämä alkaa luuduttaa ja puuduttaa, suosittelen vähän jokaiselle rohkeaa askelta katsomaan, mitä kaikkea muualla on tarjolla.

Alan nyt paremmin ymmärtää milleniumien ajattelumaailmaa, joka perustuu jatkuvaan oppimiseen, kehittymiseen ja muutokseen. Tänään työmarkkinoille astuvat eivät tavoittele meidän tavoin pitkää ja kestävää työsuhdetta yhden työnantajan palveluksessa. He hakevat sitä, että pystyvät läpi uran löytämään uutta, kehittymään ja pitämään yllä myös työelämän positiivisen vetovoiman. Työuupumus tulee muuttamaan muotoaan. Enää ei väsytä siihen, että kaikki on aina samaa tai lähtemisen pelosta, vaan väsyminen tulee jatkuvasta etsimisestä ja työmarkkinoiden epävarmuudesta.

Liikettä riitti myös fyysisesti. Pitkäikäiset lukijat muistavat, että viime vuoden kamppailin liikunnan puutteen kourissa ja pyhästi lupasin antaa sieluni temppelille lisää raitista ilmaa ja fyysistä rasitusta. Tänä vuonna tuo lupaus on pitänyt. Liikunta löysi kuin löysikin tieni takaisin elämääni - joskin aika eri muodossa kuin tähän saakka. Nyt omaan aamun ohjelmistoon kuuluvat puolen tunnin reippaan aamukävelyt - tai näin talvisaikaan hiihtely. Jo pienen liikunnan vaikutuken huomaa kropassa ja siinä, kuinka paljon kevytkin reippailu piristää mieltä.

Rauhoittava kuva aamulenkin varrelta.

 

Se asenne

 

 

Valoa riitti vuodessa myöskin usein eri tavoin. Takana on "kaikkien aikojen kesä". Edes minä en muista kuin pari yhtä hienoa valoisaa ja helteistä kesää. Tällaiselle hellehullulle yhtäjaksoinen kuuma kausi oli mannaa! Kertaakaan ei omassa mielessä käynyt, että helle olisi riittänyt, eikä edes kasvihuoneilmiö-maanikkojen huutelu varjostanut nautintoani. Täysin estoitta iloitsin kesällä toimiston pätsistä ja iltaisin uimarannasta.

Hellekesä sattui siinäkin mielessä oikeaan saumaan, että perheen pienin pääsi tutustumaan kunnolla uimarantaelämään. Itselle järvessä uiminen ei ehkä ole nautinnoista suurin, enkä ole kummoinen rantahiekassa makoilija, mutta kun uimarantaa seuraa pienen lapsen silmin, pääsee osaksi pienen ihmisen nautintoa. Pienin lähtee talvella vielä uimakouluun, joten ensi kesänä rantariemut voivat olla hieman toisenlaisia.

Täyttä laukkaa!

 

Luonnonvalon lisäksi olen tänä vuonna kokenut koko elämän entistä valoisammaksi. Vuoden puolenvälin jälkeen huomasin itsessäni valtavan muutoksen positiiviseen suuntaan. Ehkä isäni kuoleman aiheuttama varjo väistyi vihdoin ja surutyö muuttui kauniiksi muistoiksi vapauttaen omaa kapasiteettia muidenkin asioiden ajatteluun. Pari vuotta se surutyö aktiviisesti otti, mutta pahimpienkin menetysten takana paistaa aina valo.

 

Minulle tuo surutyön läpikäynti on vapauttanut valtavasti energiaa. Nyt huomaan, että iltaisin jaksan muutakin kuin raahata itseni sohvalle nukkumaan. Toki liikunta on tehnyt terveemmän olon, mutta kyllä suurin energiavaranto tulee kuitenkin korvien välistä. Surutyön läpikäynti on raakaa aivotyötä. On aika muistella ja on aika unohtaa. Suruun ei saa jäädä vellomaan, mutta ei sitä saa jättää käsittelemättäkään. Näin loppuvuodesta menetin vielä oman mummoni, joten surutyötä tulee meidän perheessä vielä riittämään. Suru-uutisten vastaanottamisessakin kehittyy. Kun kerran on kokenut riittävän suuren menetyksen, niin seuraaviin osaa suhtautua eri tavalla. Se ei surun määrää vähennä, mutta se muuttaa tapaa kohdata oma surunsa ja menetyksen aiheuttama tuska.

Kaunis Kitka yläviistosta

Tuota energiaa olen käyttänyt moneen asiaan. Vuoden alussa starttailin omaa podcast-sarjaa, joka sittemmin jäi hienon radiokokeilun jalkoihin. Yksi kiistatta vuoden hienoimpia juttuja oli päästä tekemään viikottaista Saimaan Podilogi-sarjaa Radio Saimaalle. Lasselle olen ikuisesti kiitollinen mahdollisuudesta päästä tutustumaan radiotyöhön sekä siitä, että pääsin aivan nollakokemuksella vääntämään radiokolumneja. Harmi, ettei aika vielä ollut kypsä saada paikallista nettiradiota liikkeelle, mutta vielä senkin aika koittaa. Itse uskoin - ja uskon edelleen - tuotteeseen ja siihen, että siitä saataisiin menestystarina myös Etelä-Karjalaan. Jotkut asiat vain ottavat aikaa ja vaativat sen, että joku tekee sen kuuluisan pioneerityön.

Tuota orastavaa podcast-ajatusta täytyy ensi vuodelle jalostaa. Oma toiveeni olisi saada aikaan jotain podcastien ja Podilogin välistä. Eli ehkä tulossa on ajankohtaisia Etelä-Karjalaisia asioita ruotiva podcast-sarja. Ainakin kysyntää sellaiselle on, koska paikallinen äänitarjonta on vielä verrattain köyhää.

Vaihtuisiko moottoripyörä veneeseen - ei kai sentään?!

Podaamisen lisäksi olemme tänä vuonna tehneet pieniä kotiseutumatkoja. Viisivuotias on siinä mahtavassa iässä, että hänen kanssa matkustaminen on mutkatonta ja pienet retket onnistuvat niin autolla matkustaen kuin myös kävellen (niin ja hänet saa ylipäänsä mukaan joka paikkaan).
Salainen toiveeni on, että tästä viimeisestä painoksesta kasvaisi minulle vaelluskamu, jonka kanssa voisin tehdä joskus pidempiäkin retkiä. Matkaa olemme tähän saakka tehneet ihan tässä lähiseudulla ja lähimaakunnissa. Tutuiksi ovat tulleet Savitaipaleen Kärnäkosken linnoitus, Kiteen eläinpuisto ja Kotkassa Maretarium sekä merikeskus Wellamo.

Kotkaa täytyy kyllä ihan erikseen kehua - matkailullisesti kiva, nopeasti tavoitettava ja monipuolinen paikka, josta löytyy näkemistä yhtä aikaa pienille ja vähän isommillekin matkaajille. Käykää ihmiset ihmeessä Kotkassa!

Eikä unohtaa sovi Patvinsuon syysretkeä, jonka tein setäni sekä muksun kanssa.

Suomalaista lasitaidetta Wellamon näyttelystä kesältä.

Vuoden suurin reissu oli alkukesän Karhun kierros. Näin jälkikäteen ajateltuna olen kaverilleni todella kiitollinen, että hän suunnilleen korvasta pitäen raahasi minut takaisin metsäpoluille (niin ja vaimolleni siitä, että hän laski minut matkaan :) ). Eihän tuo Kuusamon reissukaan ihan tuubiin mennyt, mutta silti se oli vaeltaja-minän paluun alku. Ensi kesänä toivottavasti aikaa riittää pieneen Ilomantsin reissuun ja mielellään useamman yön verran. Sen verran tuo vaelluskärpänen pääsi puremaan Kiutakönkään rannalla seistessä.

Onneksi en toteuttanut uhkaustani siitä, että naulaan rinkan tuvan seinään ja poltan vanhat vaelluskenkäni...

Kaikest' selviää

 

Vuoden suurin opetus on se, että kaikesta selviää. Elämän tehtävä on näyttää ihmiselle välillä persettä oikein kunnolla, mutta sen merkitys ei ole lannistaa, vaan vahvistaa. Jokainen kokemamme takaisku on muutettavissa positiivisiksi kokemuksiksi ja jokaisessa mustimmassakin hetkessä on opin siemen - joskus sen opin tajuamiseen voi tosin mennä parikin vuotta, mutta silti.

Minua viime vuosien takaiskut ovat vahvistaneet. Ne ovat vahvistaneet itsetuntoani sekä ajattelumaailmaa. Toki elämän epäonnistumiset käyvät sieluun edelleen, mutta häviöön ei jää enää vellomaan. Ainakin omasta mielestäni olin vielä muutama vuosi sitten paljon heikompi ja takaiskujen sietokyky oli paljon pienempi. Nyt tuntuu, että olen paljon enemmän sinut itseni kanssa ja suhtaudun elämään noin ylipäänsä positiivisemmin. Toivottavasti ajattelumaailman muutos heijastuu myös ulospäin ja kantaa jossain vaiheessa hedelmää.

Toinen tämän vuoden opetus on se, että olen oppinut näkemään ympärilläni pienet, kauniit asiat. Ainakin minulla on omassa elämässäni niin paljon hyvää, että parhaat jutut näkee pelkästään päätä kääntämällä. Välillä on ehkä ollut liiankin kova kiire rakentaa uraa, menestystä ja muuta "vouhkaa", etten ole tarpeeksi ehtinyt nauttia ihan näistä arjen pienistä jutuista. Tässä on varmaan opin paikka itseni lisäksi myös monille muille.

Vuoden 2019 pähkinät pienessä kuoressa

 

Tulevana vuonna aion suunnata jollain tapaa uusille urille. Vahva veikkaus on, että työelämä tulee olemaan samanlaista sähläämistä ja oman paikan etsimistä ainakin alkuvuoden. Edelleen toiveissa on löytää itselle pysyvämpi jalansija firmasta, jonka arvot ja ajatukset allekirjoitan ja jolle olen valmis uhraamaan kolmanneksen elämästäni.


Työelämän muutosten lisäksi toiveissa olisi aloittaa jonkin sortin opiskelu. Ainakin tänä vuonna vähän vauhtia saaneet kieliopinnot saavat jatkoa. Aloin tutustua kesän aikana venäjän ja espanjan omaehtoisiin opintoihin ja huomasin kielten opiskelun olevan erittäin hyvää aivojumppaa. Venäjän kielen oppimista yritän vielä edistää pienellä naapurimaan matkailulla. Taskussa kiiltelee tuore viisumi ja sen käyttöä olen suunnitellut myös Svetoa pidemmälle.

Kirjoitushommat saavat edelleen jatkua. Olen ollut lievästi sanottuna hieman laiska näin loppuvuodesta, mutta siihen lupaan pyhästi pysyvämmän muutoksen. Edelleen kirjoittaminen antaa virtaa ja sen kautta on helpompi selkeyttää ajatuksia. Joten niin kauan kuin terapiatyökalu toimii, on hoitoa syytä jatkaa!

Kirjoitusten lisäksi haluan jatkaa alkuja saaneita podcast-tarinoita. Se tarvitsee uuden alustan ja ajatuksen ja mielellään jonkun kestävän johtoajatuksen. Olen hahmotellut jopa ajatusta, että saisin tehdä haastis-podcastia jonkun yhteistyöyrityksen kanssa, mutta se on totaalisesti vielä ajatuksen tasolla.

Näiden lisäksi olen kiinnostunut opiskelemaan. Olkoonpa kyseessä harrastus tai ihan oikea ammatti (joka minulta siis puuttuu), niin joka tapauksessa keski-ikäiset aivoni kaipaavat jotain jumppaa ja mieli huutaa uutta oppia. Tätä ajatusta alan jalostaa heti vuoden alussa.

Meni niin tai näin, niin oletettavasti luvassa on taas kerran vauhdikas vuosi, jonka käänteitä tuskin tässä vaiheessa edes pystyy arvaamaan. Toivottavasti lukijat pysyvät edelleen kyydissä!

Kiitos kaikille lukijoille kuluneesta vuodesta - toivotan kaikille rauhallista ja entistä parempaa uutta vuotta 2019!