Ikuinen rockin kultainen jumala - Robert Plant

Paul Rees - Robert Plant, elämä - kansi

Koulun jälkeen olen päässyt taas lukemisen makuun. Kirjaston varauslista on pitkä kuin nälkävuosi ja lisäksi olen tehnyt vähän hyllyshoppailua löytäen luettavaksi muutamia vanhoja klassikoita. Opiskelujen päättyminen vapautti energiaa - ja aikaa - aivan tolkuttomasti. On suorastaan nautinnollista istua kirja kädessä ja luurit korvilla fiilistellen.

Luen paljon muusikkojen elämänkertoja. Pyrin löytämään kavalkadin niistä musiikkigenreistä, joita myös kuuntelen. Siksi jätän suosiolla Adelet ja Anttituiskut hyllyyn kasvamaan korkoa ja pitäydyn "oikeassa" musiikissa. Kirjakauppojen uutuushyllyistä näkee, että rockin vanhempien klassikkoyhtyeiden jäsenten elämänkerrat ovat tehneet voimallisen esiintulon.

Muusikkoelämänkerroissa parasta on yhdistää lukeminen musiikkiin. Samalla, kun luen tarinaa levyn teosta, voin myös kuunnella lopputulosta ja miettiä, olenko samaa mieltä kirjoittajan kanssa biisien klassikkoaineksesta. Sen takia lukeminen saattaa joskus kestää tuhottoman kauan, kun eksyn ensin kuuntelemaan levyn ja sen jälkeen katson vielä keikkataltioinnin Youtubesta. Se kirja siinä saattaa vähän unohtua.... Lukemisesta huolimatta mikään rock-tietäjä en ole, en jaksa opetella mitään turhia knoppitietoja.

Bändeissä minua kiehtoo tarina. Lähes kaikissa lähdetään liikkeelle palavasta rakkaudesta musiikkiin ja halusta soittaa. Menestyvien yhtyeiden tarina ei koskaan ole "salamana suosioon"-tyyppinen menestystarina, vaan yleensä alku on takkuista ja työtä menestyksen eteen saatetaan tehdä vuosia. Eikä lahjakkainkaan muusikko pärjää pelkällä soittotaidolla, vaan menestys on yhdistelmä lahjakkuutta, raakaa työtä - ja myös sattumaa.

Tarinan lisäksi kiinnostaa se, kuinka klassikkobiisit syntyvät. Mikä on tarina vaikkapa maailman parhaaksi biisiksi useamman kerran valitun "Stairway to heavenin" takana. Lisäksi on kiinnostavaa nähdä, miten menestys muokkaa yhtyettä, sen jäseniä ja musiikkia.

Ja myös se, mihin elämä johtaa suurimman hypyn jälkeen. Osa bändeistä ja muusikoista tuhoutuu menestyksen valokeilan takia. Jim Morrison teki Doorsista ikuisen legendan kuolemalla nuorena pariisilaiseen kylpyammeeseen ja Curt Cobainin luoti jätti Nirvanan loistamaan grunge-taivaalle. Osa yhtyeistä jatkaa yhden linjan taktiikalla hamaan loppuun saakka. Scorpions tekee tällä hetkellä jäähyväiskiertuetta jo varmaan kymmenettä vuotta ja meno alkaa olla yhtä kiusallista kuin epämieluisan sukulaisen kyläily - "taasko se tulee". Ja aika lailla samaa rahastuksen rataa ajaa myös KISS, joka on jopa Suomessa joka vuotinen kiusa.

Sitten on legenda nimeltä Led Zeppelin.

The way you squeeze my lemon ah,
I'm gonna fall right out of bed

Varmaan jokaisella 70-luvulla syntyneellä pojalla on ollut oma hevari-vaihe farkkutakkeineen, selkälippuineen ja pitkine tukkineen. Minun omani piti sisällään armotonta W.A.S.P ja Iron Maiden fanitusta ja tupladekillä poltettuja c-kasetteja. Suurin innostus kuoli siihen, kun ainoa tarjolla ollut farkkutakki oli äidin vanha ja tietenkin genreen väärän värinen. Eikä se tukkakaan kasvanut olkapäitä pidemmälle, vaikka sitä lannoitti millä. Parempi oli siirtyä musiikkiin, joka olisi ystävällisempää vähän lyhyemmille hiuksille.

Led Zeppelinin musiikin olen löytänyt vasta aikuisemmalla iällä. Elettiin aikaa, jolloin CD-levyt edustivat tekniikan kovinta kärkeä ja levyjen haaliminen tapahtui joko Anttilan ale-hyllystä tai sitten tilaamalla postimyynnistä. Kaukana horisontin takana näkymättömissä olivat ajat, jolloin koko bändin tuotannon saattoi soittaa puhelimesta Spotifyn kautta - saatikka, että omista suosikeista sai tehdä kokoelman - ilman, että se tarvitsi polttaa levylle. Terveisin nimimerkki "Rippikoulusta 30 vuotta"

Led Zeppelinin musiikissa minua kiehtoo sen raaka poljento, aitous sekä suoruus. Levyt on tuotettu aikana, jolloin työt tehtiin studiossa ilman digitaalista kikkailua ja äänen parantelua. Se, mikä soitettiin, jätettiin nauhalle. Yhtye on kombinaatio alansa kiistattomia lahjakkuuksia. Rummuissa vielä tänäkin päivänä maailman paras rumpali ja hurjapää John Bonham ja kitarassa säveltäjä ja muusikko Jimmy Page. Kakun komein kirsikka on kuitenkin Robert Plant, joka äänellään ruoskii biiseihin sen kaiun, jonka tunnistaa ja erottaa muista. Lisäksi Plant oli myös bändin kiistaton visuaalinen keulakuva lavalla ja sen ulkopuolella. Ilman kultaisen jumalan kosketusta edes Led Zeppelin ei olisi noussut ikuiseen kuuluisuuteen.

Shake for me girl, i wanna be your backdoor man

Bändin tarina osuu lähes päivälleen oikeaan saumaan. Rockin vallankumous oli alkanut jo aiemmin, mutta sen ensimmäinen aalto Elviksineen ja Beatleseineen alkoi laantua. Tilaa syntyi Doorsin ja Led Zeppelinin kaltaisillle kovemman rockin bändeille, jotka veivät myös lavan ulkopuolisen hedonismin ja seksuaalisen vallankumouksen aivan uusille sivuille. Bändin juhliminen ja seksin sekä huumeiden sävyttämät bakkanaalit ovat synnyttäneet legendoja, jotka jatkavat eloaan vielä tänäkin päivänä.

Led Zeppelinin ansio jälkipolville on ollut raskaamman rockin synnyttäminen. Tuota genreä on jalostettu sen jälkeen uusille urille ja viety vielä pidemmälle, mutta juuret löytyvät pitkälti LedZepistä. Lisäksi musiikki vietiin uuteen kokoluokkaan. Led Zeppelinin voitaneen katsoa olevan se bändi, joka synnytti stadion-rockin.

Tarinan suola on kuitenkin sen loppu. Musiikillisesti bändin parhaat ajat oli jo kiistatta eletty ja edessä olisi ollut joko uudistuminen tai kuolema. Rumpali Bonzon äkillinen kuolema loi Led Zeppelinistä sen myytin, joka se tänä päivänä on. Bändi ei enää halunnut jatkaa uusilla jäsenillä ja reunion-keikkoja on tehty todella säästeliäästi. Suosio ei kuitenkaan ole aikojen myötä kuollut.

Kun Led Zeppelin teki yhden keikan 2007 O2-areenalla Lontoossa, lippujen ostajat arvottiin. Hakemuksia keikan 125 punnan hintaisille lipuille tuli 20 miljoonaa kappaletta ja vain 18 000 onnellista voitti noissa arpajaisissa. Se kertonee ihan riittävästi siitä, kuinka klassinen asema yhtyeellä on. Paljon yhtyeestä kertoo se, että se ei lähtenyt Lontoon keikan jälkeen suunnitellulle 30 keikan maailmankiertueelle, joka oletettavasti olisi rahallisesti ollut kymmenien miljoonien arvoinen.

Robert Plant, elämä

Paul Reesen kirjoittama Robert Plantin elämänkerta on vuodelta 2014, jolloin Lontoon reunion-keikasta oli vettä virrannut Thamesissa jo 7 vuoden verran. Plantin tarina on mielenkiintoinen siksi, että kirja paljastaa juuri Plantin olevan se henkilö, joka on halunnut pysyä erossa Les Zeppelinistä. Ja siten kasvattanut yhtyeen myyttistä mainetta entisestään.

Itse kirjan päähenkilö ei ole auktorisoinut kirjaa, eikä myöskään ole antanut kirjaan suoria haastatteluja. Mutta kirjoittaja on tehnyt hartiavoimin töitä kaikkien muiden kanssa. Plantin lähipiiriä on jututettu urakalla ja Plantista on maalattu monipuolinen kuva elämälle uteliaana muusikkona. Plantille Led Zeppelin on ollut uralla vain yksi, joskin se merkittävin, virstanpylväs. Zeppelinin kahdeksan vuoden lento loi Plantin uralle rahallisesti turvatun pohjan ja antoi vapauden tehdä loppuelämällään mitä huvittaa. Ja Plantia on läpi elämän huvittanut edelleen tehdä musiikkia.

Omistan pari pari Robert Plantin soololevyä ja olen niitä jonkin verran kuunnellut. Materiaali on kieltämättä hyvää ja eroaa totaalisesti Led Zeppelinin tuotannosta. Minun makuuni noista tuotoksista puuttuu se kiihko ja raivo, joka soi vanhoissa levyissä. Se lopullisesti alleviivaa, että Led Zeppelin oli ainutkertainen ajan tuotos, jota ei voida monistaa.

Musiikillaan Plant haluaakin tehdä pesäeron Led Zeppelinin musiikkiin. Läheiset kuvaavat Plantia ikuisesti uteliaaksi ja tarmokkaaksi muusikoksi, jonka perisynti on perfektionismi ja peräänantamattomuus. Bändejä sekä muusikoita on Plantin vierellä ollut - ja myös mennyt. Ainoa läpi vuosikymmenten säilynyt kumppani on Jimmy Page, jonka kanssa suhde on muuten melko kompleksinen.

Kirjan parasta antia minusta ovat kuvaukset Led Zeppelinin ajoista, jolloin koko musiikkia kuunteleva kansanosa maailmasta palvoi kultaista jumalaa. On vaikea kuvitella, miten sellaisesta pyörityksestä selviää hengissä - ja järjissään. Toki aika oli 70-luvulla erilaista, koska maailman tiedonvälitys oli vielä hitaampaa ja eristetympää. Kirja maalaa hyvän kuvan koko aikakauden musiikista ja siitä, kuinka lapsenkengissä kaupallisuus ja musiikin tuotanto olivat. Luettuani kuvauksia levyjen äänityksistä, tajusin, kuinka aito vanhojen Zeppelin-levyjen soundi on. Rumpujen kaikua ei synnytä tietokone, vaan porraskäytävä.

Kirja sisälsi minulle paljonkin uutta tietoa. Kirjoittajasta huomaa, että hän on kovan luokan fani, sen verran tarkkaan eri asiat on kaivettu esiin ja kuvattu. Musiikin lisäksi kirjan sivuilta löytää kuvaukset Plantin henkilökohtaisesta elämästä. Bändikavereita enemmän on vierellä kulkenut naisia - kaiken ikäisiä ja -näköisiä.

Tätä kirjaa suosittelen kaikille Led Zeppelin-faneille. Vaikka kirja sisältää vähän uutta, niin se kokoaa tiedot hyvin yksiin kansiin. Lisäksi jotkin bändiä koskevat seikat vaikuttavat erilaisilta, kun niitä katsoo tiukasti Plantin silmin.

Toinen ryhmä, joille tätä voi suositella, ovat 70-luvun hard rockin fanit. Kirjassa kuvataan minusta hienosti sitä, mistä nykyinen hard rock (tai 80-lukulaisesti "hevi"), on saanut alkunsa. Ennen Zeppeliniä ei ollut kunnon stadion-kokoluokan rockia. Led Zeppelin teki myös muusikoista kuninkaita, kun puhutaan keikkojen muuntamisesta rahaksi. Ennen Zeppeliniä rahat valuivat promoottoreiden ja keikanjärjestäjien taskuun, mutta Zeppelin muutti suhdetta niin, että lopulta 90% tuloista tuli bändille. Oman aikansa ay-teko sekin.

If the sun refused to shine, i'd be still be loving you

Omat Led Zeppelinin top-5 biisit ehkä eroavat monien muiden vastaavista. En pidä esim. Stairway to heavenia kovinkaan bändiä kuvaavana biisinä, vaikka se toki klassikko on.

Minulle parhaat biisit ovat:

1) All my love - Plantin kuolleelle pojalleen Karacille säveltämä biisi, josta kuulee sen tuskan, jota isä tuntee. Sanoissa on kaipuuta ja kipua ja biisin herkkä tunnelma säilyy alusta loppuun saakka.

2) Kashmir - Todellinen rock-eepos. Tiukkaa poljentoa alusta loppuun ja erittäin intensiivinen ja suorastaan kiihkeä rytmitys. Biisistä kuulee Plantin rakkauden pohjois-Afrikan aavikoihin (ei siis Kashmirin vuoristoihin).

3) Thank You - Plantin vaimolleen säveltämä slow-klassikko, joka alkaa yhdellä rockin hienoimmista lyriikoista. "If the sun refused to shine, i'd be still be loving you". Kukapa ei noita sanoja haluaisi kuulla?

4) Whole lotta love - Hitti vuonna 1969 ja hitti tänään. Rockin kiistaton perusteos, joka lopulta singautti Led Zeppelinin lentoon. Sanoissa suurta rietasta symboliikkaa, joka varmaan on pyöräyttänyt omana aikanaan monet tukisukkahousut ympäri.

5) Nobody's fault but mine - Tämä on listalla soitannollisten ansioiden takia. Biisi on alunperin tehty jo 20-luvulla blues-biisinä, mutta Led Zeppelin veti sen uusille leveleille. Kitaran juoksutusta ja kitaristin sekä laulajan saumatonta yhteistyötä on aina yhtä ihmeellistä kuunnella. Tämän biisin sijaan viitosena olisi voinut olla vaikka Custard pie, When the levee breaks tai In the evening, joissa on samaa kitarointia/rummutusta.

Syöttöporsaiden kesäloma

Harvoin saa yhdellä kannanotolla repäistyä samanlaista mariaanien hautaa sukupolvien välille niin kuin teki SYL nostamalla pöydälle tarpeen opiskelijoiden palkallisesta kesälomasta. Kannanottoa seurannut Twitter-älämölö tuntui vetävän kierrokset punaiselle niin nuorison kuin setienkin leirissä.

Vanha mainosmiehen slogan sanoo, että tyylistä viis, kunhan huomio on taattu - ja siinä SYL onnistui yli odotusten. Ajatus opiskelijoille Suomessa(kaan) maksettavasti kesälomasta on toki pähkähullu, mutta perusteet ovat aiheellisia tarkasteltaviksi. Opiskelijoiden uupumus, väsyminen ja loppuunpalaminen ovat konkreettisia ongelmia, joihin täytyisi pystyä jotenkin vastaamaan.

Yhtä hämmästyttävää on se, kuinka lyhytnäköisiä jopa itse itseään viisaana pitävät ihmiset ovat. Ymmärrys seuraavan sukupolven elämästä katoaa siinä samassa kun puhaltelet kynttilät keski-ikäisen ensimmäisestä syntymäpäiväkakusta. Sukupolvesta toiseen seuraava sukupolvi näkyy edeltäjilleen velttohousuina ja saamattomina vätyksinä. Samaa varmaan minun vanhempani ajattelivat minusta (ja ihan aiheesta) ja varmaan heidänkin vanhempansa omista lapsistaan. Kai se joku maailman laki on.

Opiskelijan kesä on töitä tai lainanottoa

Perinteinen ajatus on tähän saakka ollut, että opiskelija kasaa opintojaan talvet. Kesät sitten painetaan legendaarisia "paskatöitä", jotta talvipakkasillakin riittää kaljarahaa. Ja mikäli töitä ei löydy - tai niitä ei kiinnosta tehdä - nostellaan kesän ajan lainaa. Ellei keksitä jotain valmistumista tukevaa pseudo-opiskelua, joka oikeuttaa opintorahaan myös kouluvuoden ulkopuolella.

Nykynuoria paskaduunit eivät kiinnosta. Kesän aikana, kun pitäisi levätä, palautua, kiertää maailmaa ja elää nuoruutta. Eikä töitäkään tunnu olevan samalla lailla kuin meillä, jotka laman päälle niitä etsimme. Ja kesätyöt vielä ikävästi vääristävät CV:n kaunista linjaa. On ilmeisesti hankala selittää, minkä takia tiellä tähtiin joutui välilllä antautumaan ikävän ja matalampipalkkaisen suorittavan työn orjaksi. Jos pelkkää Twitteriä lukisi, menisi vahvemmaltakin usko siihen, että seuraava sukupolvi pystyy tätä yhteiskuntaa joskus kannattelemaan.

Lainanottoon en minäkään ketään kehota. Tämänkin päivän opiskelijalle tulevaisuutta ei ole tähtiin kirjoitettu, vaan pikemminkin se on suuren tähtisumun peitossa jokaisella. Jos opintoja tehdessä puristelet valtiolta satatuhatta lainaa, niin piikki on aika lailla täysi ennen ensimmäistäkään tiliä. Se jos hirvittäisi ketä tahansa.

Kuka maksaa?

Ajatus opiskelijoiden palkallisesta kesästä on absurdi samasta syystä kuin moni muukin asia tänä päivänä. Lystille ei löydy maksajaa. Vaikka itsekin olen yliopistoprässin läpikäynyt, en ole valmis kustantamaan vastikeetonta rahaa opiskelijoiden kesiin. Enkä moneen muuhunkaan asiaan. Vaikka vallankahvaa kantelee tällä hetkellä rahanjakokone Rinne, en silti usko, että opintolomien rahoitus saisi isompaa kannatusta minkään värisessä liittoutumassa.

Jopa tältä meidän omalta sukupolveltamme tuntuu olevan kateissa se valitettava fakta, että tämä kirjaimellisesti kallis kotimaa on pikkuhiljaa ajautumassa konkurssiin. Yhteiskuntarakenteemme on yksinkertaisesti liian kallis suhteessa siihen, että sitä maksamassa on koko ajan vähemmän työtätekeviä käsipareja. Se tarkoittaa tasan sitä, että rahanjako-elementtejä on alettava karsimaan ja toisaalta taas on löydettävä elementtejä, jotka tuovat valtion kassaan lisää tuloja. Kumpaa tekee se, että opiskelijat eivät käy töissä, vaan nostavat kesät tukia?

Twitterissä joku kysyi, mitä hyötyä on kesätöistä, jotka eivät edes hipaise omaa tulevaa alaa. No rakas lapseni, minäpä kerron. Kesätöissä opitaan yhteiskuntataitoja, jotka monelta tuntuvat luonnostaan olevan kateissa. Siellä opitaan tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Usein siellä saadaan ensimmäinen kurkkaus siihen, että maailmassa on muitakin kuin korkeuksia tavoittelevia filosofeja tai menestystä kohti kiitäviä ekonomeja. Kesätöissä opitaan se, että rahaa tienatakseen on joskus tehtävä jotain ja aina se tekeminen ei ole kivaa. Trendikkäästi sanottuna kesätöissä käyminen on astumista omalle epämukavuusalueelle.

Opiskelija ei ole syöttöporsas

En silti missään nimessä syyttäisi opiskelijoita syöttöporsaiksi. Suomi on Suomi juuri sen vuoksi, että olemme pystyneet tarjoamaan kaikille - sosiaalisista lähtökohdista huolimatta - ilmaisen koulutuksen ja vieläpä tarjoamaan kapean elannon opiskelujen ajaksi. Tuo systeemi on tuottanut meille huipputason osaajia sekä erittäin korkeatasoisen koulutuksen. Noiden asioiden varjelu on yhteiskunnan ykkösprioriteetteja. Jos romutamme kaikille yhtenäisen opinto-oikeuden ja -mahdollisuuden, vaarannamme koko yhteiskunnan sivistystason.

SYL:n kannanotto tuskin olikaan suunnattu palkallisiin kesälomiin, vaan pikemminkin syihin, miksi opiskelijat tarvitsevat lomaa. Nuorten(kin) keskuudessa mielenterveysongelmat ovat koko ajan kasvussa. Ja lisäksi ongelmien vakavuus nousee liian jyrkällä kulmalla. Se tarkoittaa, että iso osa nuorista on opintojen aikana liian kovilla. Ja tämän verran elämää nähneenä en salli sitä, että mielenterveyden ongelmille nauretaan tai niitä vähätellään.

Ja jopa ihan taloudellisessa mielessä, on typerää pakottaa yksikään nuori eläkkeelle suoraan koulunpenkiltä. Meille muille se eläkeläinen on aivan järkyttävän kallis sijoitus. Ja tämä siis sen inhimillisen tragedian päälle, mitä jokainen ennen aikojaan eläkkeelle joutunut tarkoittaa.

Ongelmat ovat todellisia niitä kokeville - huolimatta siitä, että pari sukupolvea sitten talvet rämmittiin tukkimetsässä ja kesät maattiin juoksuhaudassa, eikä opintotukea nähty edes unissa. Maailma muuttuu - ja ihminen muuttuu.

Tässäpä päästään kirjoitukseni pointtiin....

Kaiken kolaavat vanhemmat

Olen reilun parinkymmenen vuoden työurani aikana ollut kesätyöläinen, palkannut kesätyöntekijöitä ja myös tehnyt töitä kesäheikkien kanssa. Porukka on ollut monenkirjavaa ja joukkoon on mahtunut kaikenlaista paistinkääntäjää. Voin hyvällä omallatunnolla kuitenkin todeta, että suurin osa nuorisosta on selviytyjä-sakkia.

Minun silmiini on pistänyt selvimmin se, että osalla nuorista ovat perus-yhteiskuntataidot kateissa. Vaikka ikää on jo parikymppiä, kateissa on tieto, että töissä on oltava ajoissa ja siellä olisi syytä käydä jopa joka päivä. Ja samaa rataa kulkee myös taju siitä, että elämä ei ole aina kivaa. Postinjakajille on saattanut sataa vettä ja postia ei aina ole ollut pientä määrää niin, että rannalle olisi ehtinyt kymmeneksi (kun työaika kuitenkin kesti yhteen saakka....). Eikä ne vapaapäivätkään ole osuneet aina siihen hetkeen, kun Turussa pauhasi Ruis-rock.

Viisauden puute johtaa juurensa liian usein kotoa. Usealla nuorista kotiolot ovat olleet sellaiset, että lasten edestä kaikki vastoinkäymiset on koko lapsuus- ja nuoruusajan kolattu tehokkaammin kuin toimiva kiinteistönhuolto. Hyvinvointiperheen lapsi ei yksinkertaisesti ole koskaan joutunut kokemaan minkäänlaista vastoinkäymistä.

Mitä sitten tapahtuu, kun tuollaiset lapset lopulta päästetään yksin elämään omillaan? Kyvyt käsitellä väkisin vastaantulevia ongelmia, ovat olemattomat. Jokaiselle tulee jossain vaiheessa vastaan hetki, kun maailma kaataa kipollisen paskaa niskaan, eikä äiti olekaan lohduttamassa ja ratkomassa ongelmaa.

Vanhemman vastuu

Ongelma on monesti ollut se, että meidän sukupolvemme on tähän astisista kaikkein varakkain. Olemme hammasta purren pystyneet tarjoamaan lapsille elämän, jossa kaikki esteet on voitu raivata rahalla pois edestä. Varakkuus ei ole ehkä tehnyt meistäkään umpionnellisia, mutta vielä onnettomampia teemme lapsistamme, jos jätämme opettamatta heille elämän tärkeimmän opetuksen - sen, että täällä ei aina ole kivaa.

Kerrataan tämä nyt vielä kerran - vanhempien tehtävä ei ole tarjota lapsille elämää, jossa kaikki asiat ratkaistaan ja tehdään niin, että paha mieli ei lapsen sileitä poskia koskaan hivele. Ei - meidän vanhempien tehtävä on opettaa lapsemme pärjäämään tässä maailmassa niin, että myös ongelmahetkinä heillä on kyky selvitä ja etsiä itselleen ratkaisut.

Maailma on muuttunut ja tämän päivän nuori kokee varmaan sellaisia paineita ja ongelmia, jollaisia me emme tienneet olevankaan. Jokaisella sukupolvella on kuitenkin omat vastoinkäymisensä. Isovanhemmillani se oli sota, vanhemmillamme lama. Meille taas ongelma on maailman muutosnopeuden kiihtyvä tahti sekä se, että perinteiset rakenteet on pakko purkaa, kun Suomen idea sortuu alta. Me tulemme aloittamaan sopeutumisen, jonka seuraava sukupolvi lopettaa.

Siinä, missä vanhempani odottelivat autuaita eläkepäpäiviä, minä mietin, miten turvaan oman jaksamiseni niin, että pärjään taloudellisesti vielä vanhana. Mihinkään eläkkeeseen en jaksa edes uskoa.

Rakkaat kanssa-vanhemmat. Älkää sortuko siihen, että ratkaisette lastenne ongelmat aina heidän puolestaan. Paha mieli ei lasta tapa, mutta jos pahan mielen syitä ei opita ratkomaan, se voi jopa tappaa.Tärkein oppi, jonka voimme lapsillemme antaa, on oppia selviytymään ja ratkaisemaan ongelmia itse.

Ja loppu on sitten setämäistä pönötystä ja sukupolvitarinaa....

Erään opiskelijan tarina

Olen tainnut joskus ennenkin sanoa, että kotini ei ollut mitenkään varakas. Meidän nimemme löytyi yleensä sieltä äyrilistan toisesta päästä, vaikka varsinaisia köyhiä emme olleetkaan. Jossain toisessa maassa minä en olisi nähnyt yliopiston ovia edes vahtimestarina.

Mutta Suomessa onnistuin uimaan korkeakoulun portista sisään ja jopa uloskin säädyllisessä ajassa. Ja siinä välissä tein töitä - koska oli pakko. Kotoa ei taloudellista tukea voinut olettaa ja kun on Luojalta saanut tällaisen hulivili-luonteen, on huvitukset ja elämäntapa pakko jollain rahoittaa. En mennyt valtion kassalle lakki kourassa pyytämään lisää, vaan menin töihin. Kun koulu alkoi kymmeneltä, olin jo tehnyt kuudesta saakka töitä. Monesti se tosin tarkoitti sitä, että nuokuin aamutunnit tehokkaasti. Ja vaikutti se siihenkin, että lopetin opintoni hieman liian aikaisin. Virhe, jota tuskin koskaan saan paikattua.

Minun työurani pelastus olivat nuo kesän aikojen paskaduunit. Sosiologina en ole tehnyt töitä päivääkään, ja suurin hyöty yliopistosta on ollut se, että se opetti ajattelemaan itseäni osana yhteiskuntaa ja paljasti siinä sivussa, kuinka tämä suuri kone oikeasti pyörii. Enkä oikeasti pidä mitään työtä edes paskaduunina. Kaikissa töissä on omat hyvät ja myös huonot puolensa. On jokaisen oma valinta, millä kulmalla päättää työnsä kohdata ja miten työstään ne positiiviset puolet löytää.

Suurimmat oppini olen saanut työelämästä. Siellä olen oppinut tulemaan toimeen muiden kanssa ja oppinut, että jos meinaa pärjätä, on pakko laittaa joskus kädet paskaan. Kaikki ihmiset eivät ole mukavia, mutta mulkkujenkin kanssa pärjää, kun ei itse antaudu samalle tasolle. Samoin olen oppinut siihen, että jos rahaa tahtoo, on jotain täällä tehtävä.

Olen iän myötä oppinut, että elämä ei todellakaan ole aina kivaa ja joskus tulee pelkästä elämisestä niin paha mieli, että tekisi mieli painua suonsilmään. Mutta silti - kotoa saatu selviämisen eetos on pakottanut uimaan pinnalle. Köyhän kodin paras puoli on loppujen lopuksi ollut se, että olen oppinut tulemaan jotenkin toimeen tilanteessa kuin tilanteessa ja uskomaan siihen, että maailmassa ainoa, joka varmasti minut pelastaa, olen minä itse.

Olen toki edelleen monessa asiassa melkoinen toukohousu ja velliperse, mutta siinä olen hyvä, että uskon itseeni ja omaan selviämiseen tilanteessa kuin tilanteessa. Ja tuon saman opettaisin mielelläni myös lapsilleni, vaikka resursseja hyväänkin kolaamiseen olisi. Toivoa sopii, että elän kuin opetan.

Mistä keski-ikä alkaa?

 

On aika palata jälleen blogin juuriaiheiden pariin ja miettiä tätä kultaista keski-ikää. Edes Wikipedia ei osaa sanoa, mitä keski-ikä on ja mistä se alkaa. Pohdinnoissaan tuo moderni ensyclopedia pääsee ainoastaan siihen, että keski-ikä on ihmisen elämänvaihe nuoruuden ja vahuuden välissä. No daah - tuohon pystyy jo yksinkertaisinkin sosiologi.

Edes tiede ei pysty tarkkaan sanomaan, milloin ihminen on keski-ikäinen. Keski-iän sanotaan alkavan joko neljäkymppisenä tai neljävitosena ja päättyvän joskus 60-65 ikävuosien välissä. Tiede liittää keski-iän naisten osalta lisääntymisiän loppuvaiheisiin ja ilkeää vielä väittää, että miesten keski-ikä alkaisi naisia noin viisi vuotta myöhemmin.

En allekirjoita mitään noista väitteistä - en ikää, en syytä, enkä varsinkaan sitä, että keski-iän alku olisi jotenkin sukupuolisidonnaista. Ainoa, mistä olen väitteiden kanssa yhtä mieltä on, että tarkkaa ikää tai rajoja keski-iälle ei voi määritellä.

Ja yleensä jos ollaan eri mieltä, niin on korrektia kertoa asioille oma vaihtoehto. Tässä siis Ra(s)kaan keski-iän versio siitä, mitä on keski-ikä ja mistä se alkaa.

Keski-ikä alkaa siitä, kun ihminen tajuaa oman kuolevaisuutensa

Minäkin näen ihmisen elämässä kolme vaihetta, jotka ovat nuoruus, keski-ikä ja vanhuus. Nuoruus on aikaa, jolloin meistä kaikki ovat täysin kuolemattomia ja mitä tahansa voi tehdä ilman jälkiseuraamuksia. Kun ajaa autoa kahtasataa, ei suinkaan ajattele, että siinä voi käydä huonosti tai kun istuu baarissa neljään ei tuumi, että siinä rauhallisesti lonkeroa siemaillessa ja tupakkaa poltellessa tuhoaisi maapallon lisäksi myös omaa terveyttään - tai että omalla terveydellä edes olisi joku takaraja.

Tämä kestää, kunnes alamme tajuta, että elämällä on päätepiste. Minusta keski-ikä alkaa siitä, kun elämän rajallisuus hiipii tajuntaamme. Neljänkympin korvilla menetämme omia läheisiämme. Ensimmäiset meistä sairastuvat vakavammin. Osa jopa niin, että sairauksista ei enää parane joko kokonaan tai pahimmillaan ollenkaan. Kuolema astuu jollain tapaa elämäämme niin, että joudumme henkilökohtaisesti kohtaamaan sen. Kaikki tämä saa meidät tajuamaan, että kun kurkkaa horisontin taakse, siellä on lopulta liikennemerkki, jossa sanotaan, että yleinen tie päättyy.

Kuolevaisuuden kokemus ei tule kaikille yhtä aikaa, koska elämä tarjoaa kokemuksia yksilöllisellä tarjottimella. Meistä jokainen tuntee tyypin, joka on keski-ikäinen jo alta kolmekymppisenä samoin kun tunnemme sen toisen tyypin, joka ei suostu luopumaan kuolemattomasta nuoruudestaan vielä kuusikymppisenäkään. Toisille elämän rajallisuus astuu kuvaan nuorena, kun toiset eivät sitä kosketa - tai käsitä - ollenkaan.

Keski-iän kriisi on reagointia kuolevaisuuden ymmärtämiseen

Jokainen reagoi eri tavalla siihen, että tajuaa elämän rajallisuuden. Keski-iän kriisistä puhuttaessa puhutaankin siitä, kuinka reagoimme tietoon siitä, että elämä kääntyy kohti loppua. Kriisi tarkoittaa sitä, että elämä kulkee kriisin käsittelyn jälkeen eri suuntaan kuin ennen kriisiä. Tai jos se kulkee edelleen samaan suuntaan, niin kriisin alku- ja loppupisteen välissä on tapahtunut korvien välissä jotain kasvua - enkä puhu sammalesta, joka pyrkii liian usein tukkimaan ajattelukanavia.

Osa meistä lamaantuu. Tieto elämän rajallisuudesta voi olla karmea tieto. Se rikkoo kuolemattomuuden illuusion ja syntyy mittakaavavirhe - loppupätkä näyttää lyhyemmältä kuin onkaan. Täytyy muistaa, että jos keski-ikä iskee päälle nelikymppisenä, niin nykytiedolla ihminen on suunnilleen fyysisen elämänsä puolessavälissä. Ja ensimmäisestä neljästäkympistäkin on käytetty ensimmäiset kolme vuotta konttailuun ja perusasioiden opetteluun. No parhaimmillaan nelikymppinen on muutenkin kontannut elämässään yli viisi vuotta, jos kaikki katuojakosketukset lasketaan.

Lamaantujat pysäyttävät elämän etenemisen ja ajatukset pyörivät sen ympärillä, että elämässä on niin paljon tekemättä ja niin vähän aikaa. Ja koska tekemättä on rajattomasti, niin miksi suotta aloittaa. Käytännössä siis kuolevaisuuden tiedosta seuraa masennusta, alakuloa ja lopulta suoranaista kuolemanpelkoa.

Elämän rajallisuus voi olla myös käänne parempaan

Toisille taas kuolevaisuuden kokemus voi olla käännekohta elämässä. Kun tajuaa elämän olevan rajallista, ymmärtää samalla, että se on elettävä täysillä. Nuoruus voi olla hakemista vailla päämäärää ja ymmärrys elämän rajallisuudesta voi olla se tarpeellinen sysäys, joka saa tekemään tarpeellisen muutoksen.

Käänne voi syntyä myös halusta pidentää elämän jäljellä olevaa aikaa. Kun puhutaan elämän päättymisestä, on vähintään luonnollista, että jäljellä olevaa matkaa haluaa pidentää lähes keinolla millä hyvänsä. Vai kuulostaako tutulta, että keski-iässä alkavat kummasti kiinnostaa terveelliset elämäntavat, liikunta ja paremman elämän toivossa hörhöily? Keski-ikäiset ovatkin tuttu näky hikoilemassa kuntosalilla tai maratonilla. Keski-ikäinen on myös parasta saalista elämänmuutoksen kauppaajille, olipa kyse kuntosaliketjun jäsenyydestä tai lisäravinteiden myynnistä.

Jos tehdään käänteitä, siihen kuuluu vahvasti nykyisten saavutusten arviointi. Keski-ikä on vaihe, jossa arvioidaan nyt saavutettuja tuloksia suhteessa tulevaan. Pystymme ehkä ensimmäistä kertaa kriittisesti katsomaan tähän saakka elettyä elämää. Näemme virheemme ja myös tunnustamme ne - itsellemme. Keski-ikäiset ovat hyvin vahvasti edustettuina sekä ammatin- että puolisoiden vaihtajissa.

Kun tiedät kuolevasi, haluat eniten tuntea olevasi elossa

Osalle meistä keski-ikä saa aikaan sen, että on pakko luoda lista saavuttamattomista asioista ja alkaa toteuttaa unelmiaan. Teemme bucket listejä ja ruksimme niistä kohta kerrallaan unelmat toteutetuiksi. Matkustelemme paikasta toiseen, hommaamme moottoripyörät ja purjeveneet, kunnes viimein haksahdamme Saimaan rannalla sijaitsevaan kesämökkiin ja asetumme aloillemme.

Miksi alamme hakea onnellisuuden hetkiä vasta keski-iässä? Koska tajuamme, että unelmilla on parasta ennen -päivä. Ja unelmien jahtaaminen pitää meidät elossa - erossa vanhuudesta. Ja totta kai unelmiemme kautta koetamme myös paeta vanhuutta ja elämän lopullisuutta.

Vanhuus alkaa kuoleman hyväksymisestä

Jos nuoruuden ja keski-iän välin erottaa ymmärrys kuolevaisuudesta, niin mikä sitten erottaa keski-iän vanhuudesta. Minusta se on luovuttaminen. Vanhuus alkaa siitä, että luovutat elämästä ja alat valmistautua loppusuoran viimeiseen kirivaiheeseen. Pikkuhiljaa joko fyysinen tai henkinen hyvinvointi rapisee niin, että vaihdat elämän pikkuhiljaa kuolemaan. Et enää näe elämässä saavutettavia asioita tai jos näet, niin ymmärrät, etteivät ne ole nykykunnossa saavutettavissa.
Lääketiede on tehnyt meistä lähes kuolemattomia. Selviämme entistä vaikeammista sairauksista voittajina ja meitä voidaan korjata ja rakentaa uusiksi melkein mistä vain. Ainoa, jota lääketiede ei vielä voi voittaa, on ikääntyminen. Edelleen ihminen rapistuu ja lopulta häipyy pois. Lääketieteen ihmeiden ansiosta uskomme itsekin omaan kuolemattomuuteemme ja vanhuus astuu kuvaan entistä myöhemmin. Uskallankin väittää, että keski-ikä on pidentynyt  ja  vanhuus lyhentynyt siitä, mitä se oli vanhemmillamme. Vaikka keski-iässä tiedostaisimme kuolevaisuutemme, emme halua antaa elämästä periksi kovinkaan helpolla. Emme suostu olemaan vanhuksia ennen kuin on pakko. Keski-iän pakonomaisella unelmien tavoittelulla pakenemme vanhuutta ja elämän lopullisuutta.

Keski-ikä on ihmisen parasta aikaa

Olen edelleen sitä mieltä, että keski-ikä on ihmisen parasta aikaa. Tunnemme itsemme ja olemme kaikkein voimakkaimmin aitoja itsejämme. Keski-iässä elämä maistuu parhaalta. Ja tämä kenties juuri siksi, että meille on syntynyt ymmärrys siitä, että tämä kaikki voidaan viedä pois.

Itse olen viime vuosina ollut riittävästi hautajaisissa, jotta tajuaisin tämän lystin loppuvan joku kaunis päivä. Olen myös nähnyt, kuinka ystäviäni kopistelee viikatemies ensikosketuksillaan. Syöpää, sydänkohtausta, aivoinfarktia ja muita varoitusmerkkejä on ollut lähistöllä riittävästi, jotta ymmärtäisin itsekin oman matkamittarini olevan sitä mallia, joka ei aloita uutta kierrosta edellisen loputtua.

Oma suhteeni elämän rajallisuuteen, samoin kuin kuolemaan, on muuttunut viime vuosien aikaan paljon.Voin helposti tunnustaa olevani keski-ikäinen niillä kriteereillä, joista tässä kirjoitan.
Ja voin myös tunnustaa oman sen, että olen pohtinut omaa kuolevaisuuttani. Isäni kuoleman jälkeen puoli vuotta odottelin sitä, että kuluva yö olisi viimeinen, kunnes kyllästyin.

Elämä loppuu silloin, kun päivät tulevat täyteen. En enää murehdi kuolemaa. En ehkä ole se kaikkein kiihkouskovaisin ihminen, mutta uskon vahvasti siihen, että päiviä on meillä jokaisella oma ennaltamäärätty lukunsa. Kun saldo painuu nollaan, on homma ohi, olipa verkot vedessä tai ei.

Siksipä en huolehdikaan kuolemasta, vaan elämästä. Kun herään aamuisin, nostan usein peukun pystyyn merkiksi siitä, että taas on uusi päivä, jonka saan aloittaa. Keski-iän parhaita puolia onkin kiitollisuuden lisääntyminen. Sitä osaa olla elämälle nöyrä ja kaikesta kiitollinen.

Heinäkuun helteisiin hieman makaaberi aihe, mutta minulla on tänne ollut tapana kirjoittaa sieluni auki. Olisi mielenkiintoista kuulla, onko teoriani kuinka pielessä - se on kuitenkin vain  yhden sosiologin näkemys elämästä - tai kuolemasta, kuinka vaan.

#olisinpatiennyt

 


Viikon lopussa alkoi läpi somelandian levitä Maaret Kallion virtuaaliaalloille laskema somehaaste #olisinpatiennyt. Haaste sai alkunsa HS:n artikkelista, jossa viideltä vaikuttajalta kysyttiin, mitä he kertoisivat viisitoistavuotiaalle itselleen elämästä. Minusta haaste on kaunis ja kun lukee samalla risuaidalla heitettyjä twiittejä, on se koskettanut monia muitakin. Ilahduttavinta oli lukea nuorten vastauksia, joissa he kertoivat saaneensa enemmän tai vähemmän aikuisten vihjeistä eväitä omaan ajatteluunsa.

Viisitoistavuotias nuori on ihmiseksi täysin raakile. Hän elää epävarmuudessa, vaikka muutaman vuoden päässä häämöttää lainmukainen aikuisuus sekä ensimmäiset suuret päätökset siitä, mihin elämänsä suuntaa. Mieltä myllertävät yhtä aikaa kouluun, ihmissuhteisiin ja elämään ylipäänsä liittyvät muutokset. Lapsi hyppää nuoruuden kautta kohti esiaikuisuutta.

Me nelikymppiset olemme viisitoistavuotiaiden mielestä täysiä käpyjä vailla mitään käsitystä siitä, millainen maailman "ihan oikeasti" on. Todellisuudessa me olemme vasta ensimmäiset aikuisiksi katsottavat ihmiset. Elämä ennen tätä ikää on ollut pelkkää oppimista.

Itse olin viidentoista ikäisenä Joensuun Rantakylän yläasteella viimeistä vuotta. Yhteishaussa olin hakenut ainoastaan lukioon. Mitään tiettyä haavetta tulevasta ammatista ei ollut, eikä elämälle ollut olemassa mitään varmaa suuntaa. Olin koulussa hyvä ja tiesin pääseväni melko varmasti mihin tahansa kouluun, mihin pyrkisin.

Taloudessa elettiin juuri ylikuumenemisen ja laman vaihtoaikaa. Vuonna 1990 Suomi oli bruttokansantuotteella mitattuna maailman kahdeksanneksi rikkain maa. Muistaakseni meillä kotona isällä oli töitä vaihtelevasti ja yksinhuoltajan perheen talous oli välillä ohuen langan varassa. Ei me missään leipäjonossa kuitenkaan seisottu (koska silloinen Suomi ei leipäjonoja vielä tuntenut).

Elämä ei koskaan tuntunut toivottomalta. Epävarmalta joo ja aika ajoin kovin vaikealta käsittää, mutta asioissa oli aika huoleton ja positiivinen klangi. Tuossa iässä tärkeintä olivat kai kaverit ja se, että sai suunnilleen tehdä asiat mieleisellään tavalla.

Ja kun varaa ei mihinkään ollut, niin eipä paljon muotivirtaukset mieltä kaivaneet. Tuntuu, että noista ajoista on eriarvoisuus lisääntynyt ja kuilu eri luokkien välillä leventynyt. Radiossa soi Raptori, Pekka Ruuska, Snapp ja New kids on the block. Yksi vahva muistikuva ko. vuodelta olikin, kun nuoret saivat ensimmäisen virallisen radiokanavan YLE:n taajuuksilta - kesäkuussa 1990 starttasi Radio Mafia.

Maailmalla elettiin uuden toivon aikaa. Neuvostoliitto hajosi ja koko keskinen sekä itäinen eurooppa oli yhtä suurta muutosta. Kylmä sota lopetettiin, Saksat yhdistettiin ja lopulta koko itäblokki muokattiin uusiksi. Etelä-Afrikassa Nelson Mandela vapautettiin. Toisaalta taas Jugoslavian hajoamisesta kimmonnut sisällissota oli muutaman vuoden päässä ja Arabian niemimaalla Irak aloitti hyökkäyksen Kuwaitiin käynnistäen samalla prosessin, joka johti lopulta Yhdysvaltain armeijan monivuotiseen sotaretkeen.

Tuota aikaa eläneenä ei minkään asian merkitystä tajunnut vasta kuin vuosia myöhemmin. Asiat tapahtuivat hitaasti tapaus kerrallaan ja kokonaisuuden saattoi nähdä vasta vuosien päästä. Kunpa olisinkin tajunnut eläväni silloisen maailmanajan suurimman murroksen aikaa.

Maailma oli aika toisenlainen. Se oli suurempi ja asiat tapahtuivat hitaammin. Pääasiallinen media koostui sanomalehdistä, radiosta ja television puoli yhdeksän uutisista. Ikkuna maailmaan oli olemassa, mutta aika paljon pienempi se oli kuin nykyisin. Ei ollut toivoakaan nähdä videoita lento-onnettomuuksista tai urheilutapahtumista välittömästi tapahtuman jälkeen. Kukaan ei kulkenut kännykkä taskussa, eikä edes kameraa ollut mukana kuin turistimatkoilla - niin ja sekin oli filmikamera, jonka kuvat sai käteen pari viikkkoa sen jälkeen, kun filmi oli viety kehitettäväksi.

Tuolta on kuitenkin ponnistettu ja tänään olen bloggaaja, radiokolumnisti ja nähnyt työ- sekä perhe-elämää jo parinkymmenen vuoden ajan. Jo tätä tekstiä kirjoittaessa teen jotain, mitä en koskaan kuvitellut tekeväni. Kirjoitan omia ajatuksiani kaiken kansan luettavaksi.

Poika susta tulee jotain - susta tulee sosiolgi!

Kirje 15-vuotiaalle minulle

Kuules poika!

Elämässä on loppujen lopuksi hyvin vähän asioita, joilla on todella merkitystä. Ne tärkeimmät asiat ovat perhe, terveys, positiivinen elämänasenne ja usko tulevaan. Asioiden merkityksen ymmärrät, kun mietit, minkä asioiden menettäminen koskee kaikkein eniten. Se, että et pääse haluamaasi kouluun tai rakkautesi kohde ei sinulle syty, kirpaisee hetkisen, mutta kun kannat hautaan itsellesi rakkaan ihmisen, tiedät, ettei tästä selvitä ihan äkkiä. 

Elämä opettaa. Välillä se antaa turpaan ihan vain opetusmielessä. Joka kerta, kun löydät itsesi katuojasta, se on paikka oppia ja muuttaa suuntaa. Ja kaikesta, siis ihan kaikesta, voi oppia jotain. Ongelmat, takaiskut ja epäonnistumiset ovat vain elämän keino kertoa, ettet ole vielä täydellinen. Se auttaa siinä, ettet vahingossa luulisi osaavasi kaikkea ja kyllästyisi.

Ole ystävällinen ja kohtelias. Muiden ihmisten hyvä kohtelu ei maksa sinulle mitään. Mutta se tuottaa valtavasti hyvää. Jätä itsestäsi jälki hyväluontoisena ja positiivisena ihmisenä. Se takaa vähintään sen, että löydät hautajaisiin arkunkantajat. Kohteliaisuus maksaa itsensä aina korkojen kera takaisin. 

Sen sijaan itsekkyys, epärehellisyys ja pelkkä oman edun tavoittelu jättävät jälkeensä lisälaskua. Et koskaan voi tietää, missä joudut tapaamaan huonosti kohtelemasi ihmisen uudestaan. Hän voi olla tuleva pomosi tai hoitaja, joka vaihtaa vaippasi, kun päädyt lastesi hylkäämänä palvelutaloon.

Älä uhraa aikaa ja energiaa mulkkuihin. Meistä ihmisistä tulee aina tietty prosentti olemaan ihmisiä, joista et pidä. Heitä on kouluissa, työpaikoilla, liikenteessä, lasten harrastuksissa ja kauppojen kassajonoissa. He eivät muutu, vaikka opettaisit tai koettaisit kertoa, kuinka maailma oikeasti pyörii. Heistä ei tule mukavia ja empaattisia, vaikka kurtistaisit kulmiasi oikein kovaa ja puristaisit kädet nyrkkiin. Mulkvisteja toki tarvitaan - heidän rinnallaan mukavat ihmiset näyttävät vielä mukavammilta.

Et voi ennustaa. Kukaan ei voi oikeasti suunnitella elämäänsä eteenpäin. Unelmoida voi ja pitää, mutta tarkkaa tietä omalle elämällesi et voi tietää. Ja se on elämässä lopulta parasta. Elämä käy tylsäksi, jos sen seuraavat kurvit ja mäet tietää etukäteen. Ja yhtä turhaa kuin on katsoa liikaa eteenpäin, on katsoa elämässä taaksepäin. Joku viisas sanoi, että peruutuspeilin kautta on mahdotonta ohjata ja se on täysin totta. Äläkä koskaan käytä sanontaa Carpe diem - kuulostat vain tyhmältä, eikä latinan osaamista enää muutenkaan arvosteta.

Ja sinun elämästä olet vastuussa sinä. Et voi syyttää ketään siitä, että vedät oman elämäsi viemäristä alas. Et myöskään voi kaataa kenenkään toisen niskaan sitä, että teet elämässäsi vääriä valintoja. Meistä jokainen valitsee väärin - viisaat erottaa siitä, että he ottavat opikseen. Olet aina itsesi paras kannustaja, tuomari ja pelastaja.

Kunnoita ja arvosta itseäsi. Usko unelmiisi ja luota siihen, että elämä kantaa. Jokaiselle asialle elämässä on olemassa vaihtoehto. Elämä itsessään on valtavan arvokas lahja, eikä sitä kannata uhrata turhan takia. 

Muista, että aika on kallein resurssi, jota omistat. Sitä ei tehdä lisää ja jokaiselle meistä on annettu oma tuntimäärämme. Ne tunnit kannattaa käyttää mahdollisimman viisaasti. Äläkä koskaan vaihda aikaa rahaan. Rahaa tulee ja rahaa menee, eikä sitä koskaan ole tarpeeksi. Vaikka tienaisit miljoonan, tulet haaveilemaan enemmästä. Onnellisin ihminen on hän, joka osaa arvostaa sitä, mitä omistaa, eikä vain sitä, mitä ei omista.

Älä häpeä. Ne tilanteet, joita pelkäät ja nolostelet eniten, ovat yleensä paikkoja, joista saat parhaat muistot. Kun kuolet, et halua viime hetkillä muistella asioita, jotka jätit tekemättä, vaan asioita, joita teit ja joista nautit. Sen vuoksi ylitä häpeä ja käy rohkeasti tulta päin.

Ja viimeisenä - jätä itsestäsi jälki. Lapsi, kirja, graffitti seinään tai vaikka entisöity loistoauto. Minun jälkeni kasvavat tällä hetkellä kohti aikuisuutta. Toivon, että kun joskus kuolen, minua katsottaisiin samalla  tavalla kuin itse katsoin omaa isääni hänen poismenonsa jälkeen.

Elä viisaasti - ja usko, mitä sanon!

Ja loppuun tietenkin trendikäs selfie.

Vapaaillat ennen - ja nyt

 

Uusioperheemme kvintetin jäsenet ulostivat itsensä yksi kerrallaan kotoa lauantaiaamuna ja huomasin olevani kotona ihan yksin. Kuuntelin hämmästyneenä ympäröivää hiljaisuutta. Luulisi, että sillä huudolla, joka meidän perheestä parhaimmillaan lähtee, seinät kaikuisivat vähintään pari päivää sen jälkeen, kun viimeinen on lopettanut puhumisen. Mutta ei - jokainen seinä vaikeni kuin muuri.
Nojasin nojatuolissa taaksepäin. Ensin olin hieman tilanteesta hämilläni. Sitten huulille hiipi vieno hymy. Minulla olisi käytettävissä kokonainen päivä ja koko talo itselläni. Ja sen mukana täysi vapaus tehdä lähes mitä vain (lain ja avioliittosopimuksen sallimissa rajoissa luonnollisesti).

Siis kokonaiseen päivään ei jokaisesta makuuhuoneesta kuuluisi toinen toistaan paskempaa musiikkia. Lattialla ei tarvitse varoa astuvansa leluista rakennettuihin jalkaväkimiinoihin, joiden sisältämät legopalikat työntyvät suoraan jalkapohjasta läpi tai pikkuautojen muodostamiin liukumiinoihin, jotka johtavat minun ikäisellä helposti venähtäneisiin nivelsiteisiin tai kallonmurtumaan.

Kun oikein tarkkaan kuunteli, niin kuuli tärkeimmän. Missään ei kuulunut pyykkikoneen laulua tai astianpesukoneen aariaa, joka kertoisi, että sinun on noustava sohvalta ripustamaan pyykkejä juuri silloin, kun raskaat silmäluomet haluaisivat peittää valvovan maailman. Tänään ei pyykkikone pyöri ja ruuankin syön pahvilautasilta.

Nautin hiljaisuudesta pienen...tai saattoi siinä mennä pidempikin hetki. Mietin, mitä kaikkea vapaapäiväni pitäisi sisällään ja lopputulos yllätti. Keski-ikäisen vapaapäivä on kovin erilainen kuin kolmekymppisen....saatikka sitten parikymppisen.

Näin ovat vapaapäivät muuttuneet.

Toni 20 vuotta - teenage years

Kun Toni 20 vuotta jätettiin yksin kotiin, niin missio oli valmis jo viikkoa ennen. Tärkeintä olivat kaverit ja mökäöljy, jota suomalaisissa panimoissa pannaan tynnyritolkulla. Kun kännyköitä ei ollut, niin kaverien keskuudessa heitettiin viidakkorumpu soimaan. Illalla on bileet - tuokaa bisseä ja itsenne.

Parikymppisinä illat aloitettiin kuin suutarien kengänteko - eli otettiin kunnon pohjat. Porukalla kokoonnuttiin bilepaikkaan lauantaisin kuuden jälkeen. Rappukäytävien seinät kaikuivat iloisesti kilisevien kassien nuoteista ja illalla porukka loi itse oman ohjelmansa. Jos en ihan väärin muista, niin kukaan ei illan aikana tuijottanut kännykän näyttöä (koska kännykkää ei ollut), eikä illan aikana otettu yhtään duckface-selfietä (koska maailma ei tuntenut selfietä eikä edes duckfacea). Ja miettikää - silti oli hauskaa!!

Siitä sitten viimeistään kymmenen aikaan kaupungille sillä vehkeellä, mikä kullakin oli - toisinaan pyörällä ja toisinaan taksilla. Rahatilanne yleensä viittoi ensimmäisen, lihasvoimalla kulkevan, vehkeen käyttöön. Kaupungilla iltaa vietettiin pubityyppisessä ratkaisussa (Bing! Joensuulaiset ja Kultapääsky) ja siitä sitten enemmän yökerhoa muistuttavaan juottolaan, kunnes kello kuin huomaamatta pärähti neljään, jolloin sikaniskainen portieeri pyysi enemmän tai vähemmän ystävällisesti (häädettävän kunnosta riippuen) poistumaan kotiin nukkumaan.
Sunnuntaiaamuna sitä sitten keräiltiin kilpaa taskusta kolikoita ja hataria muistinkappaleita, että missäs oli oltu, kenen kanssa ja ennen kaikkea millä helvetin ilveellä olen löytänyt tieni takaisin kotiin!! Voin muuten sanoa, että noina vuosina oli Luoja aika monta kertaa mukana, kun kaupungilta on pyöräilty promillevälillä 1-3 ‰ - ja ilman kypärää, turvavyötä, valoja tai muita 2000-luvun keksintöjä. Lapset - ei ikinä noin!!

Meidän nuoruudessa (eipä kuulosta kovin vanhalta ei...) ei sitten ollut instoja, faceja, snäppejä tai muita teknisiä tallentimia, joiden kautta edellisen illan tapahtumat olisi tallennettu ikuisiksi ajoiksi. Silloin vielä tietoa välitettiin ihan kuin esi-isät kuunaan - ihmiseltä ihmiselle ja suusta suuhun. Toki tuo viestintätapa synnytti legendoja ja suuria tarinoita - mutta tuskin se Kalevalakaan ihan totta on.

Illan missio - vetää nuppi turvoksiin ja lompakko kuivaksi.
Illan strategia - pohjat-pubi-klubi ja neljältä kotiin.

Toni 30 vuotta - semisti aikuinen

Toni on kasvanut kymmenellä vuodella ja on omasta mielestään aikuinen. Mielessä siintää kultainen keski-ikä, sillä onhan pankista otettu jo asuntolainaa ja farkkua löytyy muualtakin kuin vaatekaapista - nimittäin parkkipaikalta. Ja taas koittaa se ilta, kun paikkavartiointi pettää, mies jätetään vaille hoitoa ja hän saa itse päättää, miten tuon rajoitetun koevapauden haluaa käyttää.

Pois ovat jääneet pohjat ja yökerhot. Kaukana on usvainen humalaisten maailma, jossa älyllisen tekemisen tallentaminen katkaistiin kemiallisesti puolenyön jälkeen. Nyt ollaan aikuisia, eikä örvelletä.

Illanvietto alkoi sillä, että soitettiin parille valitulle kaverille. Ajatuksena oli tehdä tasokasta gourmet-ruokaa, katsella ehkä elokuvia ja juoda ruuan kanssa hyviä juomia. Keskiolutpullojen kilinä oli vaihdettu hienostuneempaan punaviiniin, josta (omasta mielestä) keskusteltiin älykkäästi. Koko Suomi oli tuolloin punaviinin värjäämä ja jokaisen itseriittoisen jupinalun oli osattava erottaa Chile Espanjasta muuallakin kuin peruskoulun kartastossa. Me, jotka emme nuorena tienneet viinirypäleiden olevan olemassakaan, keskustelimme sisäfileen tuoksuisessa keittiössä siitä, onko se Merlot sittenkin parempi kaveri kotimaiselle naudanlihalle kuin "Cab".

Ruuan päälle siemaistiin vielä pari lasi konjakkia. Tislemehu lämmitti mukavasti nielua (sillä vielä ei maha ollut siinä kunnossa, että konjakkia nautittiin kilpaa Samarinin kanssa) ja olotila oli koko kaveriporukalla veljellisen humalainen. Saattoipa siinä kosteiden silmäkulmien takaa lurahtaa ilmoille jopa pari juomalaulua - mahdollisesti Topi Sorsakosken tuotannosta.

Baarin sijaan suunnattiin yläkertaan saunaan. Sielläkään ei vedelty pullosta mitään Karjalaa, vaan oluet oli tehty jossain Tsekissä tai Tanskassa. Pyyhkeet oli kiedottu alkavien kaljamahojen ympärille ja kulmia kurtistellen herrasmiehet miettivät, onko oluen lämpötila sopiva "just eikä melkein".
Ainoa, mikä ei ole kymmeneen vuoteen vaihtunut, ovat jutut. Edelleen miehiä kiinnostivat naiset ja autot. Ja jos on talvisaika, niin aina oli sopivaa keskustella hieman lätkästä. Mutta pääasiassa pysyttiin näin aikuisenakin älyllisten juttujen alapuolella ja juttujen taso lähentelee pitkin iltaa absoluuttista nollapistettä.

Loppuillasta taksi nouti herrasmiehet pois ajaen heidät kotiin. Jos oltiin oikein villejä, niin vetäydyttiin jossain vaiheessa iltaa vielä pubiin naukkailemaan hyvälaatuiset viski-olut-yhdistelmät, joiden kylkeen imaistiin sikarit suoraan humidorista. Olihan Suomi silloin sentään vielä Suomi, jossa baarit tuoksuivat oluen, savun ja humalaisten ihmisten sekoitukselle ja sisällä sai itseään (ja muita) savustaa mielensä mukaan ilman terveysfasistien kapinointia.

Seuraavana aamuna ei krapulaa juuri podettu, mutta ensimmäisiin kännyköihin kilahtelivat tekstiviestit kiittäen mukavasta illasta, joka otettaisiin heti uusiksi, kun joku saisi aikaan järjestää kokoontumisen.

Illan missio - käykö sisäfileen kanssa chileläinen vai espanjalainen punaviini?
Illan strategia - luodaan ilta, josta puhutaan vielä viikonkin päästä.

Toni 40 vuotta - selkeästi keski-ikäinen

Tänään, kun saan koko päivän vapaaksi, aion elää tylsää elämää. Heti aamusta hoidan itselleni ruokaa, juomaa ja herkkuja niin, ettei koko päivään tarvitse taatusti poistua mihinkään. Puhelimella en aio kertoa kenellekään (paitsi tämän blogin tuhansille lukijoille), että olen yksin. Nautin siitä, ettei minun tarvitse sosiaalistella kenenkään kanssa tai järjestää kenellekään ruokaa, juomista, saunaa tai mitään muutakaan aktiviteettia. Ja vika ei ole muissa ihmisissä, vaan siinä, että kokemani rauha on niin ainutkertaista, että siitä täytyy ottaa kaikki ilo irti.

Ruokavalio koostuu pääasiassa niistä ruuista, joita muut perheessä eivät tykkää syödä JA joita voi valmistaa näkemättä minkään näköistä vaivaa. Käytännössä voin paljastaa, että syön yleensä ryynimakkaraa ja ranskalaisia...jos niitäkään.

Heti aamusta sallin itselleni lasin punaviiniä. Sen nautin sen kunniaksi, että yleisen käsityksen mukaan on sopimatonta juopotella heti aamusta ja tämä olkoon siis minun hetkeni kapinallisena.

Yhtä lasia enempää en voi ottaa, koska a) maha ei kestä enempää ja b) jos meinaan lukea, niin toisen lasin jälkeen silmät pomppivat tekstillä niin paljon, ettei lukemisesta tule mitään ja c) toisen lasin jälkeen veisi jo nukkumatti minut päiväunille, jolloin päivästä valuu viltin alla liian suuri osa.

Seuraavaksi otan käteeni kirjan. Olen jo edellisellä viikolla haalinut kirjastosta pari kolme kirjaa. Valikoimaan täytyy olla sen vuoksi enemmän, että aina ei voi tietää, minkä tyyppisen tekstin lukeminen sytyttää. Nytkin tuolilla odottaa yksi urheiluelämänkerta, yksi Ulrike Meinhofista kertova kirja (70-luvun euroterroristi) ja viimeisenä on Jaakko Tepon elämänkerta, jota luen kirjoittajan (Antti Heikkinen) ansiosta. Joku noista kolmesta joka tapauksessa ottaa tartunnan.

Ja viimeinen puuttuva osanen on musiikki. Seuraa suuri paljastus omasta pimeästä puolestani. Kun olen yksin, niin kuuntelen monesti oopperaa (koska sitä ei perheessämme siedä kukaan muu).

Yleensä valitsen joko Wagnerin lentävän hollantilaisen tai sitten Aidan - sen version, jossa laulaa Luciano Pavarotti. Kun porukka on pois, niin luukutan oopperaa sillä volyymilla, että varmaan siitä osansa saavat myös naapurit (toivottavasti muuten ovat Pavarottin ystäviä!). En siis todellakaan ole mikään oopperan asiantuntija, mutta lukemisen taustalle sopii kaunis musiikki, joka ei häiritse ajatuksia.

Hihittelen hieman punaviinipöllyssä - luen ja nautin siitä, että elämä on yksinkertaista. Luultavasti käyn päiväunille puolenpäivän jälkeen ja illalla lämmitän itselleni saunan, jossa kuuntelen vuorostaan Rollareiden "Havana Moon" livetaltiointia. Uskokaa kerettiläiset, kun sanon - Rollarit ja suomalainen sauna ovat aivan lyömätön kombo!

Jos vanhat (tai vähintään keski-ikäiset) merkit pitävät paikkansa, niin saunan jälkeen nautitut valikoidut saunaoluet (ihan perinteistä ruokakaupan Iisalmelaista valikoimaa, jossa on sen vanhan armeijan miehen kuva) saavat unen silmään jo kymmenen jälkeen. Minun tapauksessa vielä nukahdan sohvalle huonoon asentoon, josta saan seuraavaksi päiväksi päänsäryn (siis sen saman, joka ennen hommattiin kallilla rahalla yökerhosta), jota sitten parantelen sunnuntaiaamun.

Ja jos sunnuntaiaamuna ei vielä kotona näy ketään, niin käännän poikkeuksellisesti kanavan kello kahdeksan ykköselle ja katselen sohvalla viltin alta Avaraa luontoa. Siitä tulee jotenkin kivasti oma lapsuus mieleen.

Illan missio - anna aikaa itselle ja tee sitä, mitä et normaalisti voi.
Illan strategia - aikaisin ylös, aikaisin nukkumaan. Älä nukahda sohvalle!

Hyvää viikonloppua ystävät!