Sukupolvihäpeä

 

Kuva Orrainpolulta, Luotolahdenvuoren huipulta

Tänä aamuna heräsin mielessäni termi sukupolvihäpeä. Kävin miettimään, mitä asioita minun sukupolveni on syytä hävetä. Hävetä siksi, että asiat on vedetty huolella vihkoon tai asiat, jotka on jätetty tekemättä tai kokonaan huomioimatta. Mistä meidän olisi kokonaisena sukupolvena pitänyt suoriutua paremmin kuin teimme?

Jotta voidaan määritellä sukupolvihäpeä, pitää ensin puhua sukupolvista. Saman sukupolven edustajat tunnistavat asiat samalla tavalla (esim. onko Bill Cosby tv-komedian hauska perheenisä vai seksirikollinen) ja he arvottavat elämässään suunnilleen samoja asioita. Ikäluokkien kehitys- ja kokemusmaailma on yhtenäinen ja sukupolvi jakaa samat huolen aiheet. 

Edustan X-sukupolvea, joka on syntynyt vuosien 1965-1980 välissä. Minun vanhempani kuuluvat sodan jälkeisiin suuriin ikäluokkiin, jotka syntyivät vuosien 1946-1965 välissä ja lapseni puolestaan ovat sekä milleniaaleja (tai Z-sukupolvea) ja nuorimmainen on vielä heistäkin erillään kuuluen Alfa-sukupolveen.

Sukupolvia erottaa toisistaan paitsi ikä myös kokemusmaailma, tietyt yhtenäiset arvot sekä muuttunut maailma, missä jokainen meistä elää. Minun sukupolveani leimaa maailman kahtiajakoisuus kommunistiseen ja läntiseen liittoumaan, rautaesirippu keskellä Eurooppaa, ydinsodan pelko ja etenkin Suomessa hyvinvointivaltion kasvun vuodet. Olemme viettäneet lapsuutemme sanomalehtien, radion ja lineaarisen television parissa ja nähneet maailman, johon kuuluu vain lankapuhelin, eikä internetiä ollenkaan. Meille kokemusmaailman muokkaajana suurin oli 1990-luvun lama, joka jätti jokaiseen jäljen jollain tavalla. 

Vanhempani taas ovat sodan jälkeen olleet osana Suomen jälleenrakennusta ja Neuvostoliiton nousua. Heille ydinvoima ja jopa televisio ovat olleet uusia keksintöjä ja suurimmat mielipiteisiin vaikuttavat tekijät ovat olleet sanomalehdet ja radio - ja radiostakin vain Yleisradio. Ay-liike, hyvinvointiyhteiskunta ja yleinen koulujärjestelmä ovat olleet vanhempieni lapsuudessa nousevia tekijöitä ja vanhempani työtä on noiden rakenteiden vahvistaminen ja kasvu. Sota oli lapsuutta leimaavin tekijä, sillä sodan merkit näkyivät konkreettisesti silloisten aikuisten elämässä, oli sodankäyneitä vanhempia, opettajia ja työnantajia. 

Perheen vanhimmat lapset ovat milleniaaleja, jotka eivät vielä syntyneet internetin vaikutuspiirissä. Heillä sentään oli kännykät jo nuoresta pitäen ja lineaarinen televisio on vaihtunut heidän nuoruuden kuluessa nonlineaariseen viihteeseen (lapsuudessa oli Pikku Kakkosen lisäksi myös Youtube ja ensimmäiset sosiaalisen median vaikuttajat). Sanomalehdet ja radio ovat muistoja menneisyydestä, mutta sentään termeinä tuttuja. Nuorille aikuisille ympäristötietoisuus on kasvava trendi ja maailman pieneneminen tosiasia. Jos meille oli tuttua, että tämän päivän tapahtumat luettiin huomisen lehdestä, on milleniaaneille tieto saatava online. 

Perheen nuorin lapsi on alfa-sukupolvea. He ovat syntyneet internet käsissään ja heidän nuoruuttaan leimaa jo tekoälyn nousu, eli internetin seuraava vaihe. Ympäristötuho on realismia ja alituinen huolenaihe. Työelämä, koulutus ja yleinen elämän turvallisuus ovat täynnä epävarmuutta ja huolta. Tiedon määrä on suhteessa meihin moninkertainen ja nyt nuoruuttaan elävillä on meitä parempi taito myös suodattaa tiedon sisällöstä sekä tarpeellinen että virheellinen tieto. Nuo molemmat ovat kriittisen  tärkeitä taitoja, kun pseudotietoa tuuttaa jokainen kanava silmät ja suut täyteen. Alfojen lapsuuden kokemuksiin kuuluvat koronakriisi, Ukrainan sota ja itärajan sulku.

Sukupolvien ajallinen väli lyhenee koko ajan. Jos minun vanhempieni sukupolvi on syntynyt noin kahdenkymmenen vuoden aikana, on nykyisen alfa-sukupolven kesto enää noin kymmenen vuotta, jonka jälkeen aletaan puhua beta-sukupolven lapsista. Maailma muuttuu niin nopeasti, että sukupolven yhtenäiset kokemukset vaihtuvat seuraaviin tiheämmin. 

Minun sukupolveni häpeä

Ajatus sukupolvihäpeästä tuli, kun mietin, millaiseen kuntoon jätämme maailman lapsillemme. Meidän sukupolvi on muovin ja ympäristötuhon sukupolvi. Olemme kuluttaneet maapallon luonnonvaroja reilusti yli oman tarpeen ja sen lisäksi huolehtineet harvinaisen huonosti materiaalin kierrätyksestä. Suoraan sanottuna olemme olleet täysin piittaamattomia siitä, miten paljon meidän elämäntapamme kuluttaa maapallon korvautumatonta resurssia. Sen lisäksi olemme luoneet kulutuspohjaisen elämäntavan, jossa tärkeintä on tarpeiden tyydytys ja hyperkulutus. Olemme täyttäneet maapallon muovisella roinalla, jota roudataan Kiinasta tänne lentokoneet pullollaan.

Tämän huomaa, kun katsoo, miten paljon asiat ovat muuttuneet elinaikanani. Tänä päivänä meidän perheestä kiertoon lähtee paperi, muovi, metalli, lasi, kartonki ja biojäte. Sen lisäksi vaatteet kierrätetään seuraaville käyttäjille tai kuitujen hyötykäyttöön. Ongelmajätteitä ei enää haudata maahan, vaan ne menevät niille kuuluvaan kierrätyskeskukseen. Eikä SER-jätekään jää hyödyntämättä, vaan se kierrätetään kodinkoneliikkeiden kautta. 

Teemme asiat paremmin kuin meitä edeltävä sukupolvi, mutta olisimme voineet suoriutua vieläkin hienommin. Lapsillemme jää melkoinen sotku selvitettäväksi ja sen lisäksi heidän tehtävänsä on keksiä, miten maapallolla selvitään, kun maaresursseja on käytetty turhan ronskisti kulutukseen. Me olemme saaneet nauttia luonnosta, jossa lajikato ei ole ollut näkyvä. Lastemme maailmaa täyttävät harvemmat linnunlaulut tai nisäkäslajit.

Toinen suuri häpeän aihe liittyy Suomeen. Meidän vanhemmat rakensivat Suomen sodan jälkeen lähes kokonaan uusiksi. Kansalaisia turvaamaan rakennettiin hyvinvointimalli, jonka alkuperäinen tarkoitus oli pitää tilapäisesti huolta heistä, joille kävi huonosti. Jos sairastuit, sait tukea tai jos jouduit työttömäksi, et menettänyt kotiasi. Meidän sukupolvi oppi käyttämään tuota systeemiä väärin niin, että sen kulut nousivat yli kestokyvyn. Turhan massiiviseksi rakennetun järjestelmän ja sen liian raskaan käytön vuoksi ollaan tilanteessa, jossa koko hyvinvointijärjestelmä on ajettava alas. Turvaverkko ei kestä sitä, että sen varaan heittäydytään elämään pysyvästi. 

Jätämme jälkeemme myös ristiriitaisimman Suomen sukupolviin. Erot vasemmiston ja oikeiston sekä köyhien että rikkaiden välillä ovat suurimmat koskaan. Samoin ero naisten ja miesten välillä. Jos jossain vaiheessa voitiin ylpeillä sukupuolten tasa-arvolla ja yhdenmukaisilla mahdollisuuksilla, joudutaan nyt kärsimään suoranaisesta misogyniasta. Naisen elämä tämän päivän Suomessa ei juurikaan ole turvallisempaa kuin viisikymmentä vuotta sitten. 

Ymmärrys ja halu auttaa pienenevät vuosi vuodelta ja tasa-arvoisesta Suomesta on tulossa vain varakkaiden maa. Olemme poliittisesti eripuraisempia kuin ennen ja ääripäiden kärkiväli kasvaa jatkuvasti. Jopa politiikan päämoottorista, eduskunnasta, on tullut niin ristiriitainen paikka, että koko kansan luottamus päätösjärjestelmää kohtaan horjuu. Seuraavissa eduskuntavaaleissa tullaan mittaamaan paitsi puolueiden kannatusta, myös kannatusta koko demokraattiselle järjestelmälle. Jos äänestysprosentti jää liian alhaiseksi, on Suomessakin mietittävä, tehdäänkö poliittiset ja koko kansaa koskevat päätökset tulevaisuudessa toisella tavalla. Ensimmäistä kertaa maailmansotien jälkeen demokratian tulevaisuus on uhattu.

Isossa kuvassa myös maailman eripuraisuus kasvaa vuosi vuodelta pahemmaksi. Nyt tuntuu, että lapsuuteni kaksijakoinen maailma oli selkeämpi kuin nykyinen monia erilaisia uhkakuvia sisältävä sekasotku. Entinen järjen ääni, Yhdysvallat, on sekaisin kuin peukkupää ostarilla. Venäjä riehuu maailmalla kuin viikon kaksin käsin piriä vetänyt nisti ja Kiinastakaan ei ole täyttä varmuutta, onko se tasapainottava tekijä vai pelkkä politiikan katalyytti. Maapallon rauhaa piti turvata YK, josta on tullut pelkkä ylikallis kulissi ja poliittisten manifestien näyttämö. Kansallisvaltioiden ja poliittisten järjestelmien lisäksi eripuraa alkaa löytyä uskontojen välillä - taas kerran. 

Pahinta on se, että meidän sukupolvemme näyttää unohtaneen toisen maailmansodan jälkeiset opit. Äärioikeisto nostaa päätään joka puolella Eurooppaa ja rauhan edistäminen on vaihtunut siihen, että koko Eurooppa valmistautuu sotaan. Rehellisesti sanottuna rauhantyö on mennyt päin persettä. Minun lapsuuttani varjosti vasemmistoterrorismin ja nationalististen terroristien pelko. Ne saatiin selvitettyä, mutta nyt pelkäämme islamisteja. Jos pelko on sama, onko mikään muuttunut?

Vanhemmuudessa riittää työtä

En ole ylpeä myöskään siitä, mitä olemme saaneet aikaan vanhemmuuden saralla. Edelliseen sukupolveen verrattuna olemme toki edistyneet. Puhumme lapsillemme ja kohtelemme heitä kuin vertaisia. Olemme pystyneet rakentamaan seuraavalle sukupolvelle paremmin tunneälyä ja tunnetaitoja kuin mitä itse saimme omilta vanhemmiltamme.

Meidän häpeämme on liiallinen vanhemmuus ja kolaaminen. Olemme menneet osallistuvassa vanhemmuudessa jopa liian pitkälle. Kuskaamme lapset harjoituksiin ja sieltä pois. Koetamme elää elämän lastemme edestä niin, etteivät he joudu kokemaan elämässä liikaa pettymyksiä. Samalla olemme unohtaneet, että maailmalla on jokaiseen yksilöön kasvattava vaikutus. Meidän tehtävä ei ole elää elämää lastemme puolesta, vaan pelkästän opettaa heille, miten vastoinkäymisiä vastaan taistellaan - ja miten selviydytään. 

Meidän aikana Suomesta on tullut lapsivastainen maa. Emme halua nähdä lapsia kaupassa tai ravintolassa. Kylpylöissä lapset ovat tiellä ja meluavat. Junassa ja lentokoneessa pienet ihmiset haittaavat matkustamista ja vievät lapsettomilta lomailun riemun. Kuka hullu uskaltaa tehdä lapsia, jos heidät nähdään ympäristön silmissä haittana ja riesana. Meidän sukupolvi oli yksilapsisten sukupolvi ja seuraavasta näyttää tulevan lapsettomien sukupolvi.

Samalla tavalla lapsiin suhtautuu yhteiskunta. Lapsi on haitta ja kuluerä. Sen takia joudutaan ylläpitämään kouluja, neuvoloita ja päiväkoteja. Ilman lapsia yhteiskunnan rahat voisivat säästyä johonkin tärkeämpään - vaikka Daavidin linkoon. Lapsista on päättäjien myös helpointa säästää, sillä he eivät osaa pistää vastaan tai äänestää toisin. Lyhytnäköisen ajattelun kääntöpuoli on se, että tämä yhteiskunta sammuu, jos jatkuvuutta ei turvata seuraavien sukupolvien kautta. 

Meidän aikana on maailman hienoimmasta peruskoulujärjestelmästä tehty pelkkä varjo entisestään. Lasten pisa-tulokset putoavat kierros kierrokselta, eikä koulutus ole vientituote tai ylpeyden aihe. Meidän aivovienti kuihtuu, jos ei ole aivoja, joita viedä. Koulutuksesta säästämällä takaamme sen, ettei seuraavan sukupolven innovatiivisuus päihitä meitä tai luo uutta Nokiaa.

Sukupolviylpeyden aiheina poliittinen rohkeus ja tasa-arvo

Ei elämä ole pelkkää häpeää. Tunnen totta kai myös sukupolviylpeyttä. Minun sukupolveni aikana erilaisuus on sallitumpaa ja tasa-arvo erilaisten ihmisten kesken on kasvanut. Enää ei tarvitse pelätä olla homoseksuaali tai näyttää persoonaansa pukeutumalla. Lapsuudessani Joensuussa sai punaisilla housuilla turpaan ja korvakorulla uudestaan - jos olit mies. Nyt erilaisuus on hyve ja sitä uskalletaan esitellä ylpeydellä.

Pidän siitä, että ihmiset uskaltavat valita itselleen sopivan elämäntavan. He vaihtavat elämän suuntaa rohkeammin kuin ennen ja päättävät elämänsä tiestä itse. Enää ei vanhempien vaikutus yllä ammatinvalintaan tai koulutukseen. Pidän tätä sukupolveni saavutuksena siksi, että olemme rohkaisseet lapsiamme toimimaan niin. 

Toinen asia, josta olen ylpeä Suomessa, on se, että olemme osoittaneet poliittista rohkeutta. Ensin liityimme Euroopan Unioniin, vaikka itäinen naapuri hieman kurtisti kulmiaan. Pari vuotta sitten otimme vielä rohkeamman askeleen ja liityimme Natoon. Se oli päätös, jota ei lapsuudessani olisi koskaan uskallettu tehdä Neuvostoliiton pelossa. Totta kai Nato-päätöksen aikaan olimme hieman sotilaspoliittisessa pakkoraossa, mutta silti päätös tehtiin.

Samoin olen ylpeä siitä, miten seisomme EU-rintamassa Venäjää vastaan. Olemme pysyneet Ukrainan tukena ja pitäneet kiinni siitä, että pakotteet Venäjän suuntaan pitävät - vaikka se Suomelle ei paras vaihtoehto olekaan. Suomesta on tullut sukupolvi sukupolvelta rohkeampi ja kansainvälisempi. Vaikka olemme täällä pohjolan perukoilla, uskallamme osallistua ja olla osa Eurooppaa.

Maailma kehittyy vain kriittisyyden kautta

Vaikka tunnen sukupolvihäpeää, ei se ole pelkästään huono asia. Tarkastelemalla omaa tekemistä kriittisesti, on mahdollista kehittyä. Ihminen on kehittyvä nisäkäs, joka parhaimmillaan ottaa opikseen tekemistään virheistä. Häpeä oikeastaan syntyykin siitä, ettei opiksi oteta riittävästi. 

Jos emme olisi päättäneet tehdä toisin, olisimme edelleen pelokas junttilandia Venäjän kyljessä. Jos emme olisi uskaltaneet, emme olisi kehittyneet jurosta ja puhumattomasta kansasta nykyiseksi kosmopoliitiksi. Se, että puhumme enemmän lapsillemme johtuu tietoisesta päätöksestä tehdä asiat eri tavoin kuin vanhempamme. Se on oppimista parhaimmillaan.