Sukupolvihäpeä

 

Kuva Orrainpolulta, Luotolahdenvuoren huipulta

Tänä aamuna heräsin mielessäni termi sukupolvihäpeä. Kävin miettimään, mitä asioita minun sukupolveni on syytä hävetä. Hävetä siksi, että asiat on vedetty huolella vihkoon tai asiat, jotka on jätetty tekemättä tai kokonaan huomioimatta. Mistä meidän olisi kokonaisena sukupolvena pitänyt suoriutua paremmin kuin teimme?

Jotta voidaan määritellä sukupolvihäpeä, pitää ensin puhua sukupolvista. Saman sukupolven edustajat tunnistavat asiat samalla tavalla (esim. onko Bill Cosby tv-komedian hauska perheenisä vai seksirikollinen) ja he arvottavat elämässään suunnilleen samoja asioita. Ikäluokkien kehitys- ja kokemusmaailma on yhtenäinen ja sukupolvi jakaa samat huolen aiheet. 

Edustan X-sukupolvea, joka on syntynyt vuosien 1965-1980 välissä. Minun vanhempani kuuluvat sodan jälkeisiin suuriin ikäluokkiin, jotka syntyivät vuosien 1946-1965 välissä ja lapseni puolestaan ovat sekä milleniaaleja (tai Z-sukupolvea) ja nuorimmainen on vielä heistäkin erillään kuuluen Alfa-sukupolveen.

Sukupolvia erottaa toisistaan paitsi ikä myös kokemusmaailma, tietyt yhtenäiset arvot sekä muuttunut maailma, missä jokainen meistä elää. Minun sukupolveani leimaa maailman kahtiajakoisuus kommunistiseen ja läntiseen liittoumaan, rautaesirippu keskellä Eurooppaa, ydinsodan pelko ja etenkin Suomessa hyvinvointivaltion kasvun vuodet. Olemme viettäneet lapsuutemme sanomalehtien, radion ja lineaarisen television parissa ja nähneet maailman, johon kuuluu vain lankapuhelin, eikä internetiä ollenkaan. Meille kokemusmaailman muokkaajana suurin oli 1990-luvun lama, joka jätti jokaiseen jäljen jollain tavalla. 

Vanhempani taas ovat sodan jälkeen olleet osana Suomen jälleenrakennusta ja Neuvostoliiton nousua. Heille ydinvoima ja jopa televisio ovat olleet uusia keksintöjä ja suurimmat mielipiteisiin vaikuttavat tekijät ovat olleet sanomalehdet ja radio - ja radiostakin vain Yleisradio. Ay-liike, hyvinvointiyhteiskunta ja yleinen koulujärjestelmä ovat olleet vanhempieni lapsuudessa nousevia tekijöitä ja vanhempani työtä on noiden rakenteiden vahvistaminen ja kasvu. Sota oli lapsuutta leimaavin tekijä, sillä sodan merkit näkyivät konkreettisesti silloisten aikuisten elämässä, oli sodankäyneitä vanhempia, opettajia ja työnantajia. 

Perheen vanhimmat lapset ovat milleniaaleja, jotka eivät vielä syntyneet internetin vaikutuspiirissä. Heillä sentään oli kännykät jo nuoresta pitäen ja lineaarinen televisio on vaihtunut heidän nuoruuden kuluessa nonlineaariseen viihteeseen (lapsuudessa oli Pikku Kakkosen lisäksi myös Youtube ja ensimmäiset sosiaalisen median vaikuttajat). Sanomalehdet ja radio ovat muistoja menneisyydestä, mutta sentään termeinä tuttuja. Nuorille aikuisille ympäristötietoisuus on kasvava trendi ja maailman pieneneminen tosiasia. Jos meille oli tuttua, että tämän päivän tapahtumat luettiin huomisen lehdestä, on milleniaaneille tieto saatava online. 

Perheen nuorin lapsi on alfa-sukupolvea. He ovat syntyneet internet käsissään ja heidän nuoruuttaan leimaa jo tekoälyn nousu, eli internetin seuraava vaihe. Ympäristötuho on realismia ja alituinen huolenaihe. Työelämä, koulutus ja yleinen elämän turvallisuus ovat täynnä epävarmuutta ja huolta. Tiedon määrä on suhteessa meihin moninkertainen ja nyt nuoruuttaan elävillä on meitä parempi taito myös suodattaa tiedon sisällöstä sekä tarpeellinen että virheellinen tieto. Nuo molemmat ovat kriittisen  tärkeitä taitoja, kun pseudotietoa tuuttaa jokainen kanava silmät ja suut täyteen. Alfojen lapsuuden kokemuksiin kuuluvat koronakriisi, Ukrainan sota ja itärajan sulku.

Sukupolvien ajallinen väli lyhenee koko ajan. Jos minun vanhempieni sukupolvi on syntynyt noin kahdenkymmenen vuoden aikana, on nykyisen alfa-sukupolven kesto enää noin kymmenen vuotta, jonka jälkeen aletaan puhua beta-sukupolven lapsista. Maailma muuttuu niin nopeasti, että sukupolven yhtenäiset kokemukset vaihtuvat seuraaviin tiheämmin. 

Minun sukupolveni häpeä

Ajatus sukupolvihäpeästä tuli, kun mietin, millaiseen kuntoon jätämme maailman lapsillemme. Meidän sukupolvi on muovin ja ympäristötuhon sukupolvi. Olemme kuluttaneet maapallon luonnonvaroja reilusti yli oman tarpeen ja sen lisäksi huolehtineet harvinaisen huonosti materiaalin kierrätyksestä. Suoraan sanottuna olemme olleet täysin piittaamattomia siitä, miten paljon meidän elämäntapamme kuluttaa maapallon korvautumatonta resurssia. Sen lisäksi olemme luoneet kulutuspohjaisen elämäntavan, jossa tärkeintä on tarpeiden tyydytys ja hyperkulutus. Olemme täyttäneet maapallon muovisella roinalla, jota roudataan Kiinasta tänne lentokoneet pullollaan.

Tämän huomaa, kun katsoo, miten paljon asiat ovat muuttuneet elinaikanani. Tänä päivänä meidän perheestä kiertoon lähtee paperi, muovi, metalli, lasi, kartonki ja biojäte. Sen lisäksi vaatteet kierrätetään seuraaville käyttäjille tai kuitujen hyötykäyttöön. Ongelmajätteitä ei enää haudata maahan, vaan ne menevät niille kuuluvaan kierrätyskeskukseen. Eikä SER-jätekään jää hyödyntämättä, vaan se kierrätetään kodinkoneliikkeiden kautta. 

Teemme asiat paremmin kuin meitä edeltävä sukupolvi, mutta olisimme voineet suoriutua vieläkin hienommin. Lapsillemme jää melkoinen sotku selvitettäväksi ja sen lisäksi heidän tehtävänsä on keksiä, miten maapallolla selvitään, kun maaresursseja on käytetty turhan ronskisti kulutukseen. Me olemme saaneet nauttia luonnosta, jossa lajikato ei ole ollut näkyvä. Lastemme maailmaa täyttävät harvemmat linnunlaulut tai nisäkäslajit.

Toinen suuri häpeän aihe liittyy Suomeen. Meidän vanhemmat rakensivat Suomen sodan jälkeen lähes kokonaan uusiksi. Kansalaisia turvaamaan rakennettiin hyvinvointimalli, jonka alkuperäinen tarkoitus oli pitää tilapäisesti huolta heistä, joille kävi huonosti. Jos sairastuit, sait tukea tai jos jouduit työttömäksi, et menettänyt kotiasi. Meidän sukupolvi oppi käyttämään tuota systeemiä väärin niin, että sen kulut nousivat yli kestokyvyn. Turhan massiiviseksi rakennetun järjestelmän ja sen liian raskaan käytön vuoksi ollaan tilanteessa, jossa koko hyvinvointijärjestelmä on ajettava alas. Turvaverkko ei kestä sitä, että sen varaan heittäydytään elämään pysyvästi. 

Jätämme jälkeemme myös ristiriitaisimman Suomen sukupolviin. Erot vasemmiston ja oikeiston sekä köyhien että rikkaiden välillä ovat suurimmat koskaan. Samoin ero naisten ja miesten välillä. Jos jossain vaiheessa voitiin ylpeillä sukupuolten tasa-arvolla ja yhdenmukaisilla mahdollisuuksilla, joudutaan nyt kärsimään suoranaisesta misogyniasta. Naisen elämä tämän päivän Suomessa ei juurikaan ole turvallisempaa kuin viisikymmentä vuotta sitten. 

Ymmärrys ja halu auttaa pienenevät vuosi vuodelta ja tasa-arvoisesta Suomesta on tulossa vain varakkaiden maa. Olemme poliittisesti eripuraisempia kuin ennen ja ääripäiden kärkiväli kasvaa jatkuvasti. Jopa politiikan päämoottorista, eduskunnasta, on tullut niin ristiriitainen paikka, että koko kansan luottamus päätösjärjestelmää kohtaan horjuu. Seuraavissa eduskuntavaaleissa tullaan mittaamaan paitsi puolueiden kannatusta, myös kannatusta koko demokraattiselle järjestelmälle. Jos äänestysprosentti jää liian alhaiseksi, on Suomessakin mietittävä, tehdäänkö poliittiset ja koko kansaa koskevat päätökset tulevaisuudessa toisella tavalla. Ensimmäistä kertaa maailmansotien jälkeen demokratian tulevaisuus on uhattu.

Isossa kuvassa myös maailman eripuraisuus kasvaa vuosi vuodelta pahemmaksi. Nyt tuntuu, että lapsuuteni kaksijakoinen maailma oli selkeämpi kuin nykyinen monia erilaisia uhkakuvia sisältävä sekasotku. Entinen järjen ääni, Yhdysvallat, on sekaisin kuin peukkupää ostarilla. Venäjä riehuu maailmalla kuin viikon kaksin käsin piriä vetänyt nisti ja Kiinastakaan ei ole täyttä varmuutta, onko se tasapainottava tekijä vai pelkkä politiikan katalyytti. Maapallon rauhaa piti turvata YK, josta on tullut pelkkä ylikallis kulissi ja poliittisten manifestien näyttämö. Kansallisvaltioiden ja poliittisten järjestelmien lisäksi eripuraa alkaa löytyä uskontojen välillä - taas kerran. 

Pahinta on se, että meidän sukupolvemme näyttää unohtaneen toisen maailmansodan jälkeiset opit. Äärioikeisto nostaa päätään joka puolella Eurooppaa ja rauhan edistäminen on vaihtunut siihen, että koko Eurooppa valmistautuu sotaan. Rehellisesti sanottuna rauhantyö on mennyt päin persettä. Minun lapsuuttani varjosti vasemmistoterrorismin ja nationalististen terroristien pelko. Ne saatiin selvitettyä, mutta nyt pelkäämme islamisteja. Jos pelko on sama, onko mikään muuttunut?

Vanhemmuudessa riittää työtä

En ole ylpeä myöskään siitä, mitä olemme saaneet aikaan vanhemmuuden saralla. Edelliseen sukupolveen verrattuna olemme toki edistyneet. Puhumme lapsillemme ja kohtelemme heitä kuin vertaisia. Olemme pystyneet rakentamaan seuraavalle sukupolvelle paremmin tunneälyä ja tunnetaitoja kuin mitä itse saimme omilta vanhemmiltamme.

Meidän häpeämme on liiallinen vanhemmuus ja kolaaminen. Olemme menneet osallistuvassa vanhemmuudessa jopa liian pitkälle. Kuskaamme lapset harjoituksiin ja sieltä pois. Koetamme elää elämän lastemme edestä niin, etteivät he joudu kokemaan elämässä liikaa pettymyksiä. Samalla olemme unohtaneet, että maailmalla on jokaiseen yksilöön kasvattava vaikutus. Meidän tehtävä ei ole elää elämää lastemme puolesta, vaan pelkästän opettaa heille, miten vastoinkäymisiä vastaan taistellaan - ja miten selviydytään. 

Meidän aikana Suomesta on tullut lapsivastainen maa. Emme halua nähdä lapsia kaupassa tai ravintolassa. Kylpylöissä lapset ovat tiellä ja meluavat. Junassa ja lentokoneessa pienet ihmiset haittaavat matkustamista ja vievät lapsettomilta lomailun riemun. Kuka hullu uskaltaa tehdä lapsia, jos heidät nähdään ympäristön silmissä haittana ja riesana. Meidän sukupolvi oli yksilapsisten sukupolvi ja seuraavasta näyttää tulevan lapsettomien sukupolvi.

Samalla tavalla lapsiin suhtautuu yhteiskunta. Lapsi on haitta ja kuluerä. Sen takia joudutaan ylläpitämään kouluja, neuvoloita ja päiväkoteja. Ilman lapsia yhteiskunnan rahat voisivat säästyä johonkin tärkeämpään - vaikka Daavidin linkoon. Lapsista on päättäjien myös helpointa säästää, sillä he eivät osaa pistää vastaan tai äänestää toisin. Lyhytnäköisen ajattelun kääntöpuoli on se, että tämä yhteiskunta sammuu, jos jatkuvuutta ei turvata seuraavien sukupolvien kautta. 

Meidän aikana on maailman hienoimmasta peruskoulujärjestelmästä tehty pelkkä varjo entisestään. Lasten pisa-tulokset putoavat kierros kierrokselta, eikä koulutus ole vientituote tai ylpeyden aihe. Meidän aivovienti kuihtuu, jos ei ole aivoja, joita viedä. Koulutuksesta säästämällä takaamme sen, ettei seuraavan sukupolven innovatiivisuus päihitä meitä tai luo uutta Nokiaa.

Sukupolviylpeyden aiheina poliittinen rohkeus ja tasa-arvo

Ei elämä ole pelkkää häpeää. Tunnen totta kai myös sukupolviylpeyttä. Minun sukupolveni aikana erilaisuus on sallitumpaa ja tasa-arvo erilaisten ihmisten kesken on kasvanut. Enää ei tarvitse pelätä olla homoseksuaali tai näyttää persoonaansa pukeutumalla. Lapsuudessani Joensuussa sai punaisilla housuilla turpaan ja korvakorulla uudestaan - jos olit mies. Nyt erilaisuus on hyve ja sitä uskalletaan esitellä ylpeydellä.

Pidän siitä, että ihmiset uskaltavat valita itselleen sopivan elämäntavan. He vaihtavat elämän suuntaa rohkeammin kuin ennen ja päättävät elämänsä tiestä itse. Enää ei vanhempien vaikutus yllä ammatinvalintaan tai koulutukseen. Pidän tätä sukupolveni saavutuksena siksi, että olemme rohkaisseet lapsiamme toimimaan niin. 

Toinen asia, josta olen ylpeä Suomessa, on se, että olemme osoittaneet poliittista rohkeutta. Ensin liityimme Euroopan Unioniin, vaikka itäinen naapuri hieman kurtisti kulmiaan. Pari vuotta sitten otimme vielä rohkeamman askeleen ja liityimme Natoon. Se oli päätös, jota ei lapsuudessani olisi koskaan uskallettu tehdä Neuvostoliiton pelossa. Totta kai Nato-päätöksen aikaan olimme hieman sotilaspoliittisessa pakkoraossa, mutta silti päätös tehtiin.

Samoin olen ylpeä siitä, miten seisomme EU-rintamassa Venäjää vastaan. Olemme pysyneet Ukrainan tukena ja pitäneet kiinni siitä, että pakotteet Venäjän suuntaan pitävät - vaikka se Suomelle ei paras vaihtoehto olekaan. Suomesta on tullut sukupolvi sukupolvelta rohkeampi ja kansainvälisempi. Vaikka olemme täällä pohjolan perukoilla, uskallamme osallistua ja olla osa Eurooppaa.

Maailma kehittyy vain kriittisyyden kautta

Vaikka tunnen sukupolvihäpeää, ei se ole pelkästään huono asia. Tarkastelemalla omaa tekemistä kriittisesti, on mahdollista kehittyä. Ihminen on kehittyvä nisäkäs, joka parhaimmillaan ottaa opikseen tekemistään virheistä. Häpeä oikeastaan syntyykin siitä, ettei opiksi oteta riittävästi. 

Jos emme olisi päättäneet tehdä toisin, olisimme edelleen pelokas junttilandia Venäjän kyljessä. Jos emme olisi uskaltaneet, emme olisi kehittyneet jurosta ja puhumattomasta kansasta nykyiseksi kosmopoliitiksi. Se, että puhumme enemmän lapsillemme johtuu tietoisesta päätöksestä tehdä asiat eri tavoin kuin vanhempamme. Se on oppimista parhaimmillaan. 

Keski-ikä on pop - vihdoinkin!

 

Olen kirjoittanut blogia sen alusta saakka puhtaasta rakkaudesta keski-ikään, keski-ikäisyyteen ja keski-ikäiseen elämäntapaan. Olen luultavasti syntynyt myöhäisnuorena ja saavuttanut jonkinlaisen esi-aikuisuuden turhankin ajoissa. Olin huono teini, melko paska varhaisnuori ja todella onneton varhaiskeski-ikäinen. Elämänhallinnan puute, heikko kotikasvatus sekä kyvyttömyys talsia niissä saappaissa, mitkä ikäkauteen sopivat, johtivat tiettyihin ylilyönteihin, epäonnistuneisiin valintoihin sekä joutavanpäiväiseen ajelehtimiseen elämän merillä. Tämä aina siihen saakka, kunnes saavutin seesteisen keski-ikäisyyden sataman - ja tunsin vihdoin tulleeni kotiin.

En ole koskaan peitellyt sitä, että olen alkanut elää vasta nelikymppisenä. Piti elää, kuolla ja haudata nuoruus ennen kuin pääsin mukaan elämän rattaille enemmän kuskinpaikalta kuin pelkkänä matkustajana. Tuli vihdoin rohkeutta tehdä valinnat omista lähtökohdista ja vailla minkäänlaista miellyttämisen halua. Luovuin nuoruutta kahlinneesta häpeästä sekä rajoittuneesta maailmankuvasta ja uskalsin lopultakin olla oma itseni. Tiedän, että toiset tekevät nämä samat oivallukset ja kasvukokemukset parikymppisenä ja loputkin kolmenkympin kriisiaallokossa. Sitten on meitä, jotka heräävät elämään todella aikuisena. 

Elän elämäni kultaisia vuosia. Jokainen vuosi on edellistään parempi, koska uskallan olla itseni suhteen aloitteellinen ja armollinen. Teen aktiivisia valintoja, enkä pelkästään ihmettele matkustajan paikalta, mihin hittoon tässä ollaan menossa. Matkustajanakin elämässä pärjää, mutta kuskina pääsee sinne, minne haluaa. Elämää ei eletä muita varten, vaan omia unelmia.

Osaan antaa itselleni anteeksi sen, etten osaa kaikkea ja teen virheitä. Ymmärrän inhimillistä heikkoutta ja kyvyttömyyttä olla täydellinen. Tutuksi on valitettavasti tullut sekin, että kaikkeen ei pysty, vaikka haluaisi. Hesarin fontti muuttuu vuosi vuodelta pienemmäksi ja lukeminen muuttuu mukavuustekijästä pieneksi haasteeksi. Elämän ei ole tarkoitus olla täyden kympin suoritus, vaan yksi pitkä oppimiskokemus. Iän kautta ankaruus itseä kohtaan lievenee ja osaan katsoa peilikuvaani ymmärtävästi ja anteeksiantavasti. Siihen on tultu pitkä matka nuoruudesta. 

Miksi keski-ikä on pop?

Viimeistään viidenkympin myötäaallokossa elämä saavuttaa kultaisen leikkauspisteen. Järki, terveys ja raha-asiat ovat sopivassa balanssissa. Olemme (toivottavasti) kasvaneet ja elämä on opettanut meille tarvittavat taidot olla ihminen. Ne, jotka ovat halunneet vanhemmiksi, ovat sen tehneet ja loput ovat varmasti kypsyneet toisenlaisiin valintoihinsa. Huolimatta siitä, ovatko ne itsevalittuja tai valitsemattomia. Vanhemmuus antaa meihin aikuisiin sopivaa kypsyyttä. Se kasvattaa meitä enemmän kuin me koskaan pystymme kasvattamaan lapsia. Vanhemmuus on ehdotonta rakkautta, jota ei saa mistään parisuhteesta. Vanhemmuus on rakkautta, jota ei sammuteta edes käräjäoikeuden päätöksellä. Se on ja pysyy. Ja koska sitä ei pääse pakoon, on sen säännöt pakko opetella kädestä pitäen. 

Viidessäkympissä on kremppaa. Sitä on eksponentiaalisesti kasvavana joka päivä neljänkympin jälkeen. Eilen illalla istuin keittiönpöydän ääressä iltateen ääressä ja kuuntelin kroppaani. Hieman turhan paksun viikon jälkeen joka vitun solua, niveltä ja jännettä ja lihasta särki. Kantapäästä päälakeen saakka jokainen paikka on kipeä, mutta silti nauratti. Kipujen kanssa oppii elämään ja ainakin minä tiedän, että särky tulee työstä, josta olen ylpeä ja jonka kautta jaan hyvää eteenpäin. Väsymys on tekemisen väärti ja omien valintojen seurauksia. 

Kymmenen vuoden päästä en enää kirjoita näin. Luultavasti oman kehon alasajo alkaa näistä vuosista ja jatkuu yhä jyrkkenevänä alamäkenä eteenpäin. Vielä en ole vaiheessa, jossa oma terveys rajoittaa tekemistä. Mitä vanhemmaksi tulen sitä rajatumpaa elämä tulee olemaan. Kymmenen vuoden päästä en pysty tekemään samoja asioita, joita teen tänä päivänä. Ja mikä pahinta - en pysty tekemään kaikkia niitä asioita, joita haluaisin. Ihmisen elämän valitettava fakta on, että koneeseen tulee iän myötä rajoitteita, vaikka kuinka manifestoisimme muuta. Siksi nautin siitä, että nyt pystyn ja jaksan. 

Raha-asiat ovat monilla tässä elämässä ainakin hallinnassa, jos nyt eivät täysin hoidettuja. Velkaa on siedettävä määrä ja sen kanssa pystyy elämään. Yllättäviä menoja tulee ja menee, niistäkin selvitään ilman mahdotonta jumppaa. Hupikulutus on aisoissa, kun oppii ymmärtämään, ettei enempää voi kuluttaa kuin tienaa. Nuorena se ei mennyt ihan noin. Silloin pystyi rahat pistämään kiertoon, vaikka huomisesta ei tietoa ollutkaan. Tyhjä tili ei ollut katastrofi, vaan normi. Elämässä keploteltiin eteenpäin aina jollain tavalla. 

Raha-asioiden suhteen olen ollut melko keski-ikäinen aina. Kun opiskeluaikana rahat loppuivat, menin töihin. Velkaa on aina ollut suhteessa lainanhoitokykyyn järkevästi ja hankinnatkin ovat olleet omalla mittapuulla maltillisia. Voisin varmaan ajaa kaksi kertaa kalliimmalla autolla, mutta en halua. Se velan määrä kävisi muutenkin huonoihin yöuniin turhan paljon. Suomalais-keski-ikäisesti asun omakotitalossa, johon on sijoitettu pääosa omasta varallisuudesta.

Vanhemmiten suhde rahaan muuttuu. Sitä on oltava jonkin verran taskunpohjalla, mutta sitä ei heitetä enää samalla tavalla huolettomasti takakäteen. Hankinnat ovat aina harkitumpia ja pohditumpia. Nytkin pohdin jopa yhden 40€ hintaisen kirjan ostamista kolmatta päivää. Kulutusvalinnat ovat myös tiedostetumpia ja perusteltuja. Huonosta kahvista ei makseta ylihintaa, eikä vaatteita osteta enää kertakäyttöä varten. Puvut ovat villaa ja kengät nahkaa.

Keski-ikäisissä piilee paras kuluttajaryhmä

Ihmettelen ja olen pitkään ihmetellyt, miten huonosti meitä keski-ikäisiä huomioidaan kuluttajamarkkinoinnissa. Hypermainonta suunnataan nuorille, jotka varmaan kuluttavat, mutta joiden varallisuus on rajatumpaa. Se johtaa valitettavan usein velkakulutukseen. Kun maailman mageimman puhelimen mainos osuu kohteeseen, on seurauksena taas yksi kulutusluotto, joka naulaa taloudellista arkkua kiinni. Nuoret ostavat enemmän ostamisen halusta kuin tarpeesta. 

Keski-ikäiset ovat toki haastava kohderyhmä markkinoille. Niille pitää asiat selittää järjen kautta ja perustella muullakin kuin klassisella kodinkonekauppiaan "mulla on näitä kotona kolme" . Uusi puhelin ei ole dopamiinihankinta, vaan tietoinen tarveharkintainen päätös, johon rahojen tulee olla takataskussa. Mutta tadaa - meillä sitä rahaa yleensä siellä takataskussa on! Markkinoinnin ja myynnin kannalta ongelma ehkä onkin se, että olemme ei-amerikkalaisin kuluttajaryhmä. Leikimme paljon omalla rahalla, emmekä tee velkaa, joka pyörittää pankkimaailmaa. Suuren talousguru Björn Wahlroosin totuuden mukaan suurin osa pankin asiakkaista ei tuo kuin kuraa lattialle. Ei heistä olla kiinnostuneita. 

Valitettavasti me myös vaadimme usein laatua, jos suostumme rahaa sijoittamaan. Emme osta juurikaan temu-roskaa tai käytä rahaa kertakäyttövaatteisiin. Jos ostamme housut, niitä käytetään vuosia, ei päiviä. Kengät eivät vaihdu muodin, vaan kunnon mukaan. Kulutus-syklimme on luultavasti markkinoille turhan hidas ja vähätempoinen. Sellainen ei mainostoimiston nuorta creaajaa paljon kinostele.

Mutta me kulutamme. Joka päivä käytämme rahaa johonkin ja tuolle rahalle luulisi ottajia olevan. Ei ole mikään ihme, että suurimmat taloudelliset veturit Suomessa ovat Stockmannin sijaan Tokmanni ja Puuilo. Kotimaiset halpamyymälät ovat sopivan keski-ikäinen ja keskiluokkainen genre, josta löytyy jokaiselle jotakin. Ja samaa on myös vihreän kortin mafia. Prismahulluus ja bonusten maaninen kerääminen sopivat täydellisesti pihiin ja tarveharkintaiseen keski-ikäiseen kuluttamiseen. Ja katsokaapa noiden kaikkien menestystä - sinne se keski-ikäisten kulutukseen haaskaama raha menee, tuulipukuihin j ja tarjouskahviin.

Me keski-ikäiset olemme Skoda, Prisma ja Luhta. Takana ovat Porsche, Stockmann ja Paul&Shark. Mutta emme sentään vielä ole Qashqai, ET-lehti ja Tena. Toki sinne päin menossa....

Valoa tunnelin päässä

Ilokseni olen huomannut, että keski-ikäisyyden trendikkyyden ovat huomanneet muutkin. Euroviisuihin ei äänestetä nuorimpia tähtösiä tai keskenkasvuisia orhia. Sinne ratsastavat liekinheitin kourassa Idolsissa melkein 20 vuotta sitten ollut Pete Parkkonen ja meidän lama-ajan lasten märkä päiväuni Linda Lampenius. Nuorempiakin oli tarjolla, mutta ikä ei riittänyt.

Elokuvia tehdään Kaija Koosta ja Dingosta, jotka ovat ehkä uransa korkeimmat huiput nähneet jo jokin aika sitten, mutta joiden musiikki soi - aivan - ikäisteni ihmisten autojen cd-soittimissa. Nuoruuden ja tuoreuden sijaan aletaan fanittaa kypsyyttä ja elämänkokemusta. 

Näiden lisäksi huomaan koko ajan enemmän artikkeleita, jotka on suunnattu enemmän ikäisilleni. Päivän puheenaiheita ovat vanhempien ikääntyminen, huoltovaje sekä eläkejärjestelmän romuttuminen. Puhutaan aiheista, jotka tulevat meille ajankohtaisiksi, vaikka emme niin haluaisi. Minun sukupolveni (termi, jota kustannustoimittaja kielsi käyttämästä kirjassa) tulee kohtaamaan ongelmia, jotka olivat edellisille tuntemattomia ja jotka seuraaville ovat jo ratkaistu. Joudumme keksimään ratkaisuja sekä omaan että vanhempiemme elämää koskeviin haasteisiin. Näihin ongelmiin ei valmiita ratkaisuja ole olemassa, koska koko ongelmia ei ennen tunnettu. 

Paras aika elämässä

En haluaisi olla nuori, mutta enpä juuri haikaile vanhuudenkaan perään. Olen itselleni sopivassa vaiheessa elämää, josta osaan oletettavasti jopa nauttia asian vaatimalla vakavuudella. Oma elämänhallintani on paljon omissa käsissä. Pystyn valitsemaan melko vapaasti, kuinka paljon teen töitä (liikaa) ja kuinka aikani kulutan (vaimoni antamissa rajoissa). Voin harrastaa asioita, joista nautin (sikäli kun rahat riittää) ja antaa huomiota ja rakkautta kaikkein tärkeimmille (jos he sitä huolivat). 

Tällaisen suomalaisen keski-ikäisen ja hyvin keskiluokkaisen miehen asiat ovat tällä hetkellä melko lailla optimaalisessa asennossa.

Jaahas - taidankin tästä lähteä siis Prismaan lauantaiostoksille :)

Elämän neljä tukijalkaa 2/2

Jatkan koska lupasin - halusitte tai ette! Viimeksi pääsin siihen saakka, että elämässä rajallinen ja sitä kautta arvokkain omaisuutemme on aika, jota ei enää alun jälkeen valmisteta. Jokainen minuutti, jonka hukkaamme, kirjataan elämän kirjanpidossa suoraan tappioksi, eikä siihen palata. Mutta toisaalta jokaisen vapaan tahdon sisällä on päättää se, kuinka oman aikansa kuluttaa.
Lisäksi tulin siihen lopputulokseen, että niin ikävää kuin se onkin, raha pyörittää tätä maailmaa. Ilman rahaa ei toimeen tule. Vastavuoroisesti taas jokaisen omassa harkinnassa on se, kuinka paljon rahaa elämässään tarvitsee. Ja sitä kautta on vapaasti valittavissa se, miten paljon omaa aikaa ja energiaa on valmis tuhlaamaan rahan keräämiseksi. 

Tänään sitten loput.

Myös tiikerit hoitavat terveyttään vesijalkapallolla.

 

Terveys vaikuttaa kaikkeen

 

Minulle kolmas elämän tukijalka on terveys. Terveyttä ylläpitämällä voimme vaikuttaa siihen, kuinka paljon meillä on aikaa ja jos emme siihen ajan kokonaismäärään, niin ainakin ajan laadulliseen sisältöön. Terveyteen minä lasken kaksi eri osa-aluetta - fyysisen ja psyykkisen terveyden. Kumpikin vaikuttaa elämäämme tasan saman verran.

Fyysinen terveys syntyy siitä, että syö terveellisesti, liikkuu riittävästi ja lepää tarpeeksi. Itse koetan liikkua ja toisinaan se jopa onnistuu. Olen ihminen, joka vihaa juoksemista, pitää kävelystä ja sietää hiihtämistä. Mikään noista ei taatusti pääse menemään överiksi. Lempipaikkani liikunnalle on kuntosali. Olen melskannut rautojen parissa kuusitoistavuotiaasta saakka eli karkeasti reilun neljännesvuosisadan. No rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että on siinä muutamia vuosien pituisia taukoja ollut. Välillä kiinnostus vaan sammuu ja rauta maistuu paskalle. Sitten taas maataan kotona sohvalla, kunnes kasvanut maha peittää television ja tulee aika alkaa liikuttamaan itseä. Olen jälleen vaiheessa, jossa teen tuttavuutta salin kanssa ja koetan hakea uudelleen itselleni "kakkoskotia".

Ruokavaliossa taas tarjolla on tuhansia eri vaihtoehtoja. Jotkut tykkää lihasta ja jotkut lihattomasta. Toisille on must juttu seurata kaikkia superdieettejä ja muotivirtauksia ja sitä kautta tuntea koko ajan tekevänsä jotain oman terveyden tai hyvinvoinnin eteen. Jokainen tavallaan.
Itse vannon puhtaasti tavallisen perusruokavalion nimeen. Ihminen on loppujen lopuksi kahdella jalalla kävelevä polttomoottoritoiminen monitoimikone ja ruuan tehtävä on toimia tuolle polttomoottorille energianlähteenä. Ei tietenkään ole keneltäkään pois se, että tuon energian nauttii mahdollisimman miellyttävässä ja itselle sopivimmassa paketissa.

Terveyden kääntöpuoli onkin se, että sen annetaan hallita liikaa elämää. Terveydestä tehdään jumala, jolle uhrataan kaikki liikenevä aika ja sitä kautta myös raha. Liikunnan ja tervellisten elämäntapojen tarkoitus muuttuu orjasta isännäksi. Yhtä vaarallista on julistava terveysfasismi, jossa omaa totuutta julistetaan ainoana oikeana ja kuvitellaan, että maailma parantuu sillä, kun jokainen saadaan dieetille tai ainakin noudattamaan itämais-suufilais-hindulaista ruokavaliota, joka pelastaa varmasti maailman.
Yhtä haitallista on kuvitella, että terveyden voi hankkia pelkästään syömällä purkista oikean kombinaation ravinteita ja lisäaineita. Terveellinen elämä on kokonaisuus, jonka eteen täytyy tehdä töitä ja nähdä vaivaa. Liikkumisen ainoa keino suorittaa, on nostaa perse ylös sohvalta ja liikkua. Mikään ihmevempain tai pilleripurkki ei voi tuota oikaista. Sitten kun perusliikunta, riittävä uni ja terveellinen ruokavalio ovat reilassa, niin voi alkaa hifistellä. Itsekin olen vannoutunut arginiinin ystävä ja uskon siihen, että energiavajeen koittaessa saan argista apua arkeen.

Itse menetin uskoni liikuntaan pari vuotta sitten, kun isäni kuoli. Ajattelin, että jos maksimaalisen terveellisiä elämäntapoja viettänyt ja paljon liikuntaa harrastava mies voi kuolla noin vain, niin miksi uhraisin aikaa liikunnalle. Tuon saman ennenaikaisen kuoleman saa aikaan vähemmälläkin vaivalla kuin hiihtämällä tonnitolkulla talvessa. No nyt alkaa taas järki palaamaan pääkoppaan ja olen alkanut löytää liikunnasta iloa. Vielä vuosienkin jälkeen voin sanoa, että minulle paras mahdollinen avaus viikonlopulle on se, kun pääsen aamulla suht aikaseen kuntosalille ottamaan kunnon hiet ja siihen päälle saunaan.

Viimeinen terveyteen täysillä vaikuttava asia on mielenterveys. Minusta tärkein asia on se, että ihmisellä on tavoitteita ja päämääriä - eli käytännössä unelmia. Unelmoiva ihminen on sellainen, joka tuntee elävänsä ja menevänsä eteenpäin. Eteenpäin menevä ja katsova ihminen taas tuntee tuulenvireen kasvoillaan ja - tuntee elävänsä.

Sen lisäksi hyvään mielenterveyteen vaikuttaa positiivinen asenne elämään ja maailmaan ylipäänsä. Monet hukkaavat tolkuttomasti energiaa suhtautumalla maailmaan negatiivisesti ja vihamielisesti. Tuhlaamme energiaa katkeruuteen ja vihaan unohtaen samalla sen, että tuo aika, jonka hukkaamme, ei palaa ja energia, jota käytämme maailman mustaamiseen, voisi positiivisena tuottaa jotain hyvää. Esimerkiksi Suomen kesä on sellainen, joka todella vaatii vannoutunutta positiivisen asenteen omaksumista.

Kilpikonnatkin tarvitsevat muita lajitovereita - vaikka sitten harjoitellakseen pukkihyppelyä.

Jokainen tarvitsee jonkun

Viimeisenä elämän tukipilarina pidän muita ihmisiä. Jokainen meistä tarvitsee jonkun tai joitakin ympärilleen. Jokaisella on myös pääosin vapaus valita, kenen kanssa aikaansa viettää. Sukulaisia ei ehkä voi valita, mutta ystävät, työtoverit, naapurit ja harrastuskaverit ovat melko lailla vapaasti valittavissa - ainakin se, kuinka paljon heidän kanssaan viettää aikaa.

Yleensä ihmisen lähipiiri koostuu omasta perheestä. Joillakin siihen kuuluu puoliso ja lapsia, mutta pidän kyllä yhtä arvokkaana sitä elämäntapaa, jossa lapset jätetään yhtälön ulkopuolelle. Elämässä tärkeintä on elää niin, että elämä maistuu parhaalta - ja itselle oikealta. Elämän pääsääntö ylipäänsä on se, että kaikissa ratkaisuissa tulee olla itselleen rehellinen ja uskollinen.

Samaan tyyliin olen ajatellut kumppanin valinnasta. En jaksa uskoa siihen, että ainakaan minun Jumala on kiinnostunut siitä, seurusteleeko keskenään eri- vai samanmerkkiset ihmiset. Suurempana syntinä näen sen, että elämää hukkaa itselleen väärässä elämässä vaikkapa pakkoheterona. Ja kun nämä homohetero-jutut eivät edes ole valintoja, vaan osa ihmistä, johon ei omilla valinnoilla voi vaikuttaa.

Toiset taas elävät elämänsä kokonaan ilman puolisoa. Heille tärkeimmät ihmiset löytyvät ystävistä, työtovereista tai vaikka harrastuspiiristä. Eli ei se yksinäinenkään yksin elä, mutta hänen lähipiirinsä koostumus ja kiinteys on toisenlainen.

Miksi ihmeessä tarvitsemme toisia ihmisiä?

Ihminen on loppujen kuitenkin laumaeläin. Muiden ihmisien tarkoitus elämässämme on se, että voimme jakaa ajatuksiamme jonkun kanssa. Pään sisällä vellovat ajatukset ja mahtavat ideat on saatava kertoa jonnekin. Muut ihmiset ovat meille myös eräänlainen peili tai mittari ihmisyyteen. Muiden kautta näemme, olemmeko samanlaisia vai erilaisia.

Nykyaikana ajatusten jakaminen onkin helpottunut. Emme tarvitsekaan fyysistä ihmistä, jolle ajatukset jaetaan, vaan meille riittää se, että mielipiteemme tulee näkyviin Twitterissä, lehden tekstiviestipalstalla. Ja sitten hulluimmat koostavat mielipiteistään jopa blogin ja pakkosyöttävät ajatuksiaan lukijoille.

Oma lähipiirini koostuu ensisijaisesti omasta perheestä, joka siis myös varastaa suuren osan ajastani. Toinen piiri minulle ovat työkaverit. Jos elämästään jakaa kolmanneksen jonkun sakin kanssa, niin on itselle fiksuinta koettaa löytää ihmisiä, joiden seurassa viihtyy. Ja kolmas rinki muodostuu ystävistä ja sukulaisista. Heitä ehkä näkee harvemmin, mutta pidän heitä silti yhtä tärkeinä kuin noita kahta muutakin rinkiä.

Koska lähipiiriin sijoitetaan aikaa ja energiaa, on luonnollista, että tuo tuhlaaminen kannattaa tehdä niin, että se kannattaa. Eli Suomeksi sanottuna, aikaa ei kannata uhrata ihmisille, joiden seurassa ei viihdy tai jotka eivät anna sinulle yhtään mitään. Elämän mittaan meidän jokaisen lähipiiriin tulee ja sieltä lähtee ihmisiä. Kasvamme, muutamme, elämämme muuttuu ja ihmissuhteemme muuttuvat. On vain luonnollista, että kaikki ihmiset eivät vierellämme kulje läpi elämän. Mutta vastaavasti, kun kulkee silmät auki, niin läpi elämän voimme löytää uusia ihmisiä, joiden seurassa viihtyy ja joille haluaa aikaansa jakaa. Uusia ihmisiä tulee harrastuksista, naapurustosta, työpaikoilta tai sitten "ihan vaan jostain".

Nykyaika on tuottanut myös uudentyyppisiä ystäviä. On porukka, joiden kanssa pidetään yhtä lähes ainoastaan virtuaalimaailmassa. He ovat Facebook-, Whatsapp- tai Twitter-kamuja ja ainoa merkki heistä ovat tykkäykset ja kommentit omissa postauksissa tai viesti puhelimessa silloin tällöin. En pidä tätäkään ystävyydenmuotoa huonompana kuin vanhaa kunnon face-to-face-ystävyyttä. Päinvastoin, virtuaaliystävyys tuo lähemmäs ihmiset, jotka voivat olla fyysisesti kaukanakin ja nykyteknologia (tuo sana on niiiiiin keski-ikäinen!!) mahdollistaa sen, että voimme jakaa ajatuksia (siis lähimmäisyyden perimmäinen tarkoitus!) etäisyydestä huolimatta. Minulle esimerkiksi Whatsapp on yksi suurimmista ystävyydenhoitokanavista. Sitä kautta vaihdan paljonkin viestejä ihmisten kanssa, joita en saata fyysisesti tavata pitkiin aikoihin.

Nuorisolle olenkin asteen verran kateellinen siitä, että he osaavat käyttää virtuaalikanavia meitä keski-ikäisiä paljon notkeammin. Heillä on ilmeisen laaja ja moniulotteinen tuttavapiiri, joka tuntuu kattavan fyysisesti koko Suomen. Osan kanssa nuoriso on tekemisissä lähinnä virtuaaliteitse ja ilmeisesti koko ystävyys on syntynyt verkon pimeissä nurkissa. Olisikin mielenkiintoista lukea jotain tutkimusta modernista ystävyydensynnystä ja ystävyyden kiinteydestä. Ovatko nuo nuorison suosimat verkkokaveruudet kiinteydeltään verrattavissa perinteiseen kaveruuteen?

Jos joku sattuu tällaisen gradun tai tutkimuksen tuntemaan, niin vinkatkaapa.

Korkeasaaren pelinjohtajalla on viuhka levällään ajolähdön merkiksi

Neljä neljästä

Nyt olen koettanut hieman valottaa omaa elämänfilosofiaani teille. Pääkohtana on se, että aikaa meillä on rajallinen määrä, joten se kannattaa kuluttaa viisaasti. Töitä on jokaisen tehtävä, mutta on kaikkien itse päätettävissä, kuinka paljon haluaa aikaa ja energiaa uhrata työlle. Ja sama pätee muuhunkin elämään. Terveydestä kannattaa pitää huolta, jotta elämänlaatu paranee ja pysyy hyvänä loppuun saakka, mutta on yhtä lailla fiksua varoa, ettei terveydenhoidosta tule orjan sijasta isäntää. Ja muut ihmiset ovat meille jokaiselle rikkaus, mutta piiri kannattaa valita itse ja hyvin.
Toivottavasti nämä herättivät jotain ajatuksia lukijoissa. Ensi kerralla jotain kevyempää

Tämän tekstin kuvasaalis kuvaa Etelä-Karjalaista kotieläimistöä luonnollisessa ympäristössään.

Takapihan pioni täydessä loistossaan.

Elämän neljä tukijalkaa 1/2

Tämä teksti menee osastolle "korpifilosofiaa kansalle" eli kunhan kertoilen siitä, millaisena elämän näen ja mihin asioihin itse uskon. Jokaisella meistä on oma tapansa jäsentää maailmaa ja jokaisella on omat tärkeänä pitämänsä asiat. En usko, että kenenkään maailmankuva on sen fiksumpi tai huonompi kuin omani, mutta uskon, että jokaisen täytyy osata oma elämänsä arvottaa ja jakaa se niihin ykköstärkeisiin juttuihin ja muihin. Oman elämäni rikkaus on ollut tutustua elämänkatsomukseltaan erilaisiin ihmisiin ja oppia heiltä, että elämää voi elää yli kuudella miljardilla eri tavalla - ja joka tavalla ihan yhtä oikein. 
 

Neljä peruspilaria

 

Ihminen tarvitsee elämässään välttämättä neljää peruselementtiä. Nämä ovat aika, raha, terveys ja muut ihmiset. Ilman tuota nelikkoa ei minun mielestäni ihmisen elämä ole kovinkaan mahdollista tai ainakaan järkevää. Ihmisten väliset erot syntyvät siitä, kuinka he noita neljää asiaa painottavat ja millaisessa suhteessa nuo neljä elementtiä ihmisen elämässä ovat keskenään. Myös kaikki muut elämän elementit ovat johdettavissa noiden neljän kautta. Esimerkiksi se, että ihminen tarvitsee välttämättä työtä tai jotain siihen verrattavaa. Sitä tarvitaan siksi, että työ tarjoaa rahaa ja sosiaalisia suhteita, mutta toisaalta taas työlle uhrataan aikaa ja valitettavasti joskus myös terveyttä. Ymmärsitte varmaan idean?

Myöskään ilman noita neljää ei ihminen tule toimeen. Tietenkään ilman aikaa ei voi olla olemassa, mutta myöskään rahatta ei nykymaailmassa pärjää. Ja vähän sama juttu se on tuon terveyden kanssa. Jos se on täysin retuperällä, niin onko elämä enää elämää? Ja tässä yli seitsemän miljardin ihmisen liikkuvalla pallolla on käytännössä mahdotonta tulla toimeen ilman muita ihmisiä, vaikka kuinka vetäytyisi Ilomantsin korpeen turvemajaan asumaan. Jo heti syntymän jälkeen olemme riippuvaisia vanhemmistamme ja vaikka vanhempia ei olisi, niin jonkun täytyy saatella meitä ensimmäiset vuodet, jotta meistä voi tulla vaikka tällaisia näennäisviisaita bloggaajia.

 

Aika - arvokkain ilmainen omaisuutemme

 

Aika on näistä neljästä elämän peruselementistä se kaikkein arvokkain - sen vuoksi, että kerran hukattuaan sitä on vaikea hankkia lisää. Olemme syntymässä saaneet Luojalta tukkupakkauksen verran aikaa, jota käytämme minuutti kerrallaan. Meillä jokaisella on elämässämme alku ja myös loppu ja noiden ääripisteiden välin voimme käyttää juuri niin kuin haluamme. Ajan tuhlaaminen on myös kaikkein suurin rikos - kysykää vaikka siltä, joka käytti elämässään parikymmentä vuotta dokaamalla ja siltojen alla majailemalla ja sen jälkeen herää siihen, että olisi aika ottaa itseään niskasta.

Aika on myös siitä pirullista, että vaikka se on omaamme, niin siitä suuren osan vaatii joku muu. Jos karkeasti jaamme päivän kolmeen osaan, niin yhden kolmanneksen vie lepo, jota tarvitsemme terveyden ylläpitoon ja kolmanneksen vie isolla osalla työelämä, jota tarvitsemme siihen, että meillä on riihikuivaa kassassa, jotta ylläpidämme valitsemaamme elämäntyyliin.

Ja tuosta viimeisen kolmanneksen kahdeksasta tunnista ison osan vievät muut ihmiset. Teemme kotitöitä, harrastamme jotain, jotta terveys pysyy yllä ja toisaalta taas annamme aikaa lapsille ja muille perheenjäsenille. Kaikki tuo on erittäin arvokasta tapaa viettää aikaa, mutta täysin vapaasti itsemme päätettävissä olevaa aikaa on loppujen lopuksi aika vähän. Esimerkiksi tänä aamuna vietin ensimmäisen valveillaolotunnin kasaamalla palapelejä pienimmän kanssa. Erittäin virkistävää toimintaa keski-iän rasittamille aivoille ja hyvää aikaa olla pienen kanssa kaksin, mutta ei ehkä ihan oman näköistä tekemistä...

Ajan tasapaino myös vaihtelee iän myötä. Teininä aikaa on notkuttavaksi kauppakeskuksen käytävillä oikein tuhlaukseen asti. Sen sijaan näissä keski-iän ruuhka-aalloissa tuntuu, että ajalle on ottajia tuplasti sen verran, mitä aikaa on tarjottavana. Usein iltaisin, kun odotamme viimeisen pyykkikoneen ohjelman päättymistä, päivittelemme vaimon kanssa, että mihin helvettiin nämä vuorokauden tunnit lipuvat. Siitä, kun aamulla starttaili töihin, on kulunut yli kuusitoista tuntia, mutta ainoa hetki, jolloin on ehtinyt istahtaa paikalleen, on ollut ruoka-aika. Ja sekin kovin rajallisesti, kun ovella odottaa pienten ihmisten armeija kyydityksiä vailla. Ja sitten taas, kun koittaa vanhuus, niin aika on ainoa, mitä elämästä on jäljellä. Pahimmillaan makaamme jossain hoitolaitoksessa muistamattomana ja muiden holhottavana. Aikaa tulee siis käyttää viisaasti silloin, kun se on mahdollista!

Minulle aika on näistä neljästä tekijästä kaikkein arvokkain ja ajankäytössä olen myös kaikkein huonoin. Inhoan sitä, että ihmiset tuhlaavat aikaani ja harmittelen tasan yhtä paljon sitä, että tuhlaan itse aikaani joutavaan. Joskus illalla huomaan istuneeni puhelimen ääressä tuntitolkulla seuraten joutavaa Twitter-keskustelua tai katselemalla itselleni tuntemattomien ihmisten Instagram-feedejä, vaikka olisin voinut tehdä jotain kuolemattoman tärkeää - niin siis öh mitä?

Arvostan myös yli kaiken omaa aikaa. En mielelläni roiku töissä tekemässä lisätunteja, jos ne voi välttää sillä, että tekee työpäivän sisällä tunnit tehokkaammin. Koetan myöskin viimeiseen saakka vältellä viikonloppuisin työntekoa, koska viikonloput on hyvä pyhittää niille, joiden kanssa ei arkena ehdi olla tarpeeksi - siis perheelle. No lienee sanomattakin selvää, että olisin aivan helvetin huono vuorotyön tekijä, koska tuskin osaisin orientoitua tekemään töitä vaihtelevalla päivä- ja yörytmillä.

Mikä teistä on paras ja arvokkain tapa kuluttaa aikaa? Mitä saa sillä, kun sijoittaa ajankulutuksen oikein?

 

Raha se on, joka maailmaa pyörittää

 

Raha pyörittää elämäämme - halusimme sitä tai emme. Nyky-yhteiskunnassa on äärimmäisen vaikeaa tulla toimeen ilman rahaa, sillä joku on edessämme käsi ojossa heti, kun haluamme asua jossain, syödä jotain tai vaikka saada lämmintä talven pakkasiin. Olenkin joskus todennut, että ainoa asia, jonka lapsi oppii luonnostaan on käden ojennus rahaa pyydettäessä. Yhdellekään perheen lapsista en ole nähnyt tuota opetettavan, mutta kaikki kolme sen sujuvasti osaavat - jopa tuo pienin, joka siis kolkuttelee neljän vuoden korkeaa ikää.

On kuitenkin jokaisen omassa päätäntävallassa, kuinka paljon rahaa elämäämme tarvitsemme. Suomen kaltaisessa tasa-arvon yhteiskunnassa on jokaisella koulutuksen suhteen tasainen mahdollisuus opiskella itsensä niin pitkälle kuin haluaa ja sitä kautta nousta yhteiskunnan hierarkiassa sellaiselle tasolla kuin halajaa. Monessa maassa minäkin olisin päässyt yliopistoon ainoastaan siivoamaan tai aukomaan ovia opiskelijoille, mutta Suomessa pääsin sisään jopa oppimaan. Ja niin vaan Rantakylän pojastakin leivottiin maisteri. Opiskelu takaakin Suomessa tien minne vain.

Tuo rahantarve myös määrittää, kuinka paljon uhraamme aikaa rahan hankkimiseen ja sen, millaista työtä teemme tarvitsemamme rahamäärän eteen. Väitän, että perijöitä ja lottovoittajia lukuunottamatta kukaan ei rikastu tekemättä paljon työtä. Rikkaatkin ovat uransa alussa tehneet ajan suhteen suunnattomia uhrauksia ja monesti nuo uhraukset ovat yltäneet jopa sille tasolle, että rahantekemisen vimmassa ovat perheet ja puolisot unohtuneet - ja hävinneet.

Käytännössä työtä tarvitsemme siis siihen, että rahoitamme sillä elämäämme. Kaikista ei tarvitse tulla lakimies-lääkäreitä, koska kaikki eivät sellaisiksi halua. Toiset haluavat tehdä vähemmän työtä tai vähemmän stressaavaa  työtä, jotta aikaa ja energiaa säästyy vapaa-ajalle ja sitä kautta muille ihmisille. Se on mielestäni valintana ihan yhtä hyvä kuin muutkin. Sitä en tosin jaksa ymmärtää tai arvostaa, että tahalliseti jättäydytään työelämän ulkopuolelle muiden elätettäväksi - jokaisen kuuluu kuitenkin pyrkiä elättämään itsensä ja kantamaan myös oma osuutensa yhteisistä menoista.

Itse tunnen monenlaisia ihmisiä - joukossa on heitä, joita ajaa eteenpäin raha ihan rahana, mutta myös sellaisia, joita ajaa se, että rahan kautta elämä rikastuu - mutta samassa tuhlataan aikaa ja myös terveyttä. Sitten tunnen toki heitäkin, jotka arvostavat omaa aikaa niin paljon, että tekevät vähemmän työtä ja saavat siis vähemmän rahaa, mutta kumma kyllä, onnellisuudessa ei isoa eroa rikkaisiin näykään. Ihmisen onnellisuus on harvoin kiinni siitä, kuinka paljon rahaa kukkarosta löytyy.
Rahassa tärkeintä onkin se, että tekee sitä, mistä nauttii (koska tekemiseen uhraa aikaa) ja tekee työtä sen verran, että sen kautta saavuttaa muun elämän tavoitteet. Koska työtä on kuitenkin tehtävä, niin siitä kannattaa hakea myös maksiminautinto. Loppujen lopuksi harva miettii, että nuoruuden ja vanhuuden välissä vietämme jokaisesta arkipäivästä kolmanneksen työtä tehden. Kuinka pitkä tuo kolmannes on, jos tehdään sellaista työtä, ettei se itsessään tuota mitään iloa?

Minä näen itseni eräänlaisena keskitien kulkijana. Valitsemani elämäntyyli vaatii sen verran rahaa, että töitä on tehtävä - ja suhteellisen paljon. Olen kuitenkin koettanut pitää rajan sellaisena, että työtä tehdään se kolmannes arjesta ja sen kautta tienataan erittäin keskiverto keski-ikäisen elämäntyylin täyttämä elämä. Minun mielestäni meillä ei ole mitään rahallista ekstraa, mutta ei kyllä oikein puutettakaan mistään. Joka kuukausi ennen tilipäivää tilit ovat tyhjiä ja lantti kaipailee taskunpohjalla kaveria, mutta tilanne on sama suurimmalla osalla ystävistäni - tuloista riippumatta. Vaikka lehdet kuinka huutavat sitä, että pitäisi säästää, niin mistäs säästät, kun menotaso kasvaa valitettavasti tulotasoa kovemmin. Eli täytyy tyytyä pärjäämään. Siltikään en uhraisi työlle isompaa osaa vapaa-ajastani tai tekisi toista työtä (been there, done that).

Kuinka paljon rahaa on paljon ja paljonko sitä fygyä oikein tarvitaan elämiseen? Ja mitä rahalla saa?

Katkaisen tämän tekstin tästä kohden kahtia ja jatkan noilla kahdella muulla elementillä viikonloppuna. Muuten tämä teksti jatkuisi liian pitkäksi ja kukaan ei jaksaisi kahlata sitä loppuun ennen kyllästymistä. Keskustelkaa ja kommentoikaa, aiheen luulisi kyllä herättävän ajatuksia.

Kuvituksena tässä käytin oman takapihan tulevaa syksyn satoa