Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste ystävät. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ystävät. Näytä kaikki tekstit

maanantai 29. kesäkuuta 2026

Juhlaviikonloppu - kirjajulkkarit

Kirjailija työssään - signeeraamassa teosta, kuva V. Taipale



Tämä viikonloppu on ollut yhtä suurta pyöritystä. On aika kirjan julkaisun viimeiselle viralliselle stepille - julkkareille. Koska olen esikoiskirjailija, ei minulla tietenkään ole minkäänlaista ideaa siitä, millaiset julkkarit ovat tai mitä ne edes tarkoittavat. Sen tiedän, että siellä juhlistetaan kirjoitusurakan päättymistä ja esitellään teos yleisölle ensimmäisen kerran. Someyytsimisen perusteella tapoja on yhtä monta kuin on tekijöitä. Jotkut istuvat ravintolassa, toiset kirjakaupassa, kolmannet kotona ja neljännet saaristoluodolla. 


Kirjailija itte, kuvan ottaja P.Salmi

Kirja itsessään on ollut valmis jo kuukauden verran ja ensimmäiset ovat sen ehtineet lukea ja kommentoida. Kaikki kirjasta tulleet kommentit ovat olleet varauksettoman hyviä. Pelkäsin ennakkoon eniten, että kirja ei kosketa lukijaa tarpeeksi tai että se jää liian pinnalliseksi ja kevyeksi. Sen lisäksi pelkäsin, että olin tehnyt juonesta turhan yksinkertaisen ja lopusta ehkä liian helpon. Kolmas asia, jota jännitin ekoissa arvosteluissa oli se, että kirja olisi rakenteeltaan tai kieleltään liian vaikea.

Olin pelännyt turhaan. Kirjasta on pidetty ja sitä on ymmärretty. Sen juoni on osunut kohderyhmässään napakymppiin, koska hahmot ja heidän elämänsä ovat samaistuttavia. Lisäksi kirjan viidestä päähenkilöstä jokainen löytää oman suosikkinsa ja kirja peilautuu jännästi eri ihmisille erilaisena. Eikä se juonikaan kai liian helppo ollut, jos lukija kertoo, että kolmekymmentä sivua ennen loppua ei vielä tiennyt, mitä siinä lopussa tapahtuisi. Sanoisin, että hyvää työtä näin esikoisen tekijältä. 

Odotan edelleen kommentteja ja sitä, että kuulen, saavatko lukijat kirjasta mitään. Kirja kirjoitetaan heille, jotka sitä lukevat. Se, mitä minä siitä saan, on myötäelää muiden kanssa sitä, mihin työni on johtanut. Lukijoiden palaute ja kommentit auttavat kirjoittamaan seuraavaa ja kehittymään paremmaksi. Omalle tekemiselle tulee väkisin vähän sokeaksi ja kehityspisteitä alkaa olla hankala nähdä. Kirjoittamalla enemmän, alkaa oma ääni kuulua paremmin ja työhön tulee kaivattua itsevarmuutta.

Yhdet, kahdet, tutuille vai vieraille - vaihtoehtojen moninaisuus hämää

Kun ei asiasta tiedä, pitää ottaa selvää. Kyselin, kuuntelin viisaampia ja koetin keksiä jotain omaa. Sellaisesta keitoksesta tuli kaksien julkistusjuhlien soppa. Kevään aikana kävin kuuntelemassa Lappeenrannan kirjastolla useampia kirjailijatapaamisia. Halusin tietää, mitä kirjoittajat kirjoistaan kertovat ja miten he asiansa esittävät. Kaikista kuunteluoppilaan retkistä tarttui matkaan jotain hyvää ja viisasta. Itseään osaavampia kannattaa kuunnella. 

Päätin mennä kaksien juhlien taktiikalla. Pienemmät ja virallisemmat pidettiin Lappeenrannan kirjaston Heikki-salissa perjantaina ja saman viikon lauantaina oli kotona omille ystäville järjestetyt pihajuhlat. Näin ajattelin saavani paistatella riittävästi valokeilassa yhden kirjan tarpeiksi ja sen lisäksi annoin mahdollisuuden useammille ihmisille kuulla kirjasta ja tavata sen tekijä. Pienen kustantajan pieni kirjailija tarvitsee kaiken näkyvyyden, mitä on tarjolla ja se näkyvyys on rakennettava ihan itse. Pienissä taloissa tukea on tarjolla erittäin rajallinen määrä. 

Ystävien kanssa halusin juhlia kotona. Konsepti oli tuttu viidentoista vuoden takaa, mutta nyt kyseessä olivat häitä pienemmät juhlat ja homma toteutettiin pääasiassa hartiapankilla. Pienen kyselyn ja googlettamisen avulla löydettiin vuokrattava teltta sekä sisään kalusteet. Hinta suhteessa saatuun hyötyyn oli järkevä kaikin puolin. Teltan avulla juhlat pysyisivät pihalla auringonpaahteessa tai pienessä sateessakin. 

Ne tosi viralliset julkkarit

Kirjasto oli minulle ainoa oikea paikka pitää ns. virallisia julkkareita. Olen kirjastolle velkaa lähes kaiken kirjoittamisestani. Vanha kirjailijoiden totuus on, että kirjoittamaan oppii lukemalla ja kirjoihin Suomessa pääsee käsiksi kirjastossa. Olen ollut koko lapsuuden ja nuoruuden massiivinen kirjastonkuluttaja. Kirjojen tarinat vetivät puoleensa heti, kun opin lukemaan ja kahlasin läpi Joensuun Rantakylän sivukirjaston osastot alusta loppuun saakka. Ilman kirjastoa oma mielikuvitukseni tuskin olisi kehittynyt siihen mittaan, missä se on, koska sitä määrää kirjoja ei kenelläkään olisi varaa ostaa. Kirjastolle siis kiitos, että opin kirjoittamaan tarinoita.

Ensimmäinen kiitos menee Lappeenrannan kirjaston henkilökunnalle. Oikeasti homma meni niin, että pohdin kirjastojulkkareita Threadsissä ja sain sieltä henkilökunnan jäseneltä apua, miten homma saadaan raiteilleen. Ja kaikki sujuikin kuin tanssi aina tilojen varaamisesta niiden käyttöön saakka. Käyttäkää hyvät ihmiset hyväksi näitä julkisia palveluja, jotka on luotu meitä varten! 

Ja poliitikot - pitäkää näppinne erossa kirjaston määrärahoista, että kansansivistyksen kehto nimeltä kirjasto auttaa lapsia ja nuoria (ja vähän meitä keski-ikäisiäkin) vielä nykyisin ja tästä eteenpäin kehittämään luku- sekä kirjoitustaitoa ja meille syntyy myös tulevaisuudessa kotimaista kulttuuria sekä menestystarinoita.

Tilaisuuden idea oli esitellä kirja, kirjailija ja kertoa hieman kirjoittamisesta. Rakentelin rungosta klassisen Power pointin, että kulkua on helppo seurata ja saa taustalle vähän jotain materiaalia. 

Ville K. Taipaleen runoutta henkilökohtaisesti toimitettuna



Esityksen alussa sain Lemiläisen runoilija Ville K. Taipaleen tekemän runon, joka oli omistettu kirjalle ja sen kirjoittajalle. Runoilija itse esitti teoksensa ja sain siitä vielä signeeratun version. Jos en aiemmin ole täällä maininnut, niin suosittelen Villen runoja ihan jokaisen luettavaksi. Nokkelaa ja oivaltavaa sanataidetta ja pieniä kokonaisia tarinoita runoina. Ville on julkaissut kaksi runokirjaa "Merenneito nyrjäyttää nilkkansa" sekä "Merenneitosingulariteetti". Fyysisen kirjan lisäksi molemmat teokset on luettu äänikirjoiksi lukijana Jarmo Mäkinen. Ja ihan luku-/kuunteluvinkkinä kerron, että runot kuulostavat upeammilta, jos luet ja kuuntelet niitä yhtä aikaa. Kannattaa testata.

Oli hieman kuumottavaa esiintyä ihmisille. Mutta aihe oli itselle niin tuttu ja kirjoittamisesta puhun mielelläni, että jännitys kyllä kaikkosi ensimmäisen viiden minuutin jälkeen. Kirjastani ja kirjoittamisesta voisin puhua vaikka puoli päivää. Nyt kun tekemisen kiemurat ovat kirkkaana mielessä, niitä tulee itsekin kertailtua ja mietittyä. Ajattelin sitäkin, jos salissa on joku joka miettii kirjan kirjoittamista, niin kerron mitä se todellisuus voi parhaimmillaan ja pahimmillaan olla. Kirjoittaminen on kivaa niin kauan, kunnes se ei sitä enää ole.

Puhuminen ja kirjan esittely tekevät koko hommasta vielä pykälää todellisempaa. Ja siinä puhuessa tuli fiilis, että tätä minä olen halunnut tehdä jo pitkän aikaa. Olla esillä, esitellä luomuksiani muille ja nähdä, että ne kiinnostavat. Elin taas hetken omaa unelmaani uudella tavalla.

Lahjapöytä, joka tekisi kenet tahansa kateelliseksi


Ei ne suuretkaan teot, vaan se tunnelma

Lauantain juhlia odotin innolla. Niitä varten oli tehty valmisteluja pidemmän aikaa. Pihalle rakentui suurehko teltta ja sinne sisään pöydät ja tuolit. Vieraita oli tulossa 23 kappaletta, kaikki läheisiä, mutta hieman eri ympyröistä. Kaukaisimmat vieraat tulivat Oulusta saakka näitä julkkareita varten. 

Koko viikko ennen lauantaita katseltiin kilpaa sääkarttaa ja arvailtiin päivän säätä. Pihajuhlien onnistuminen on varmempaa, jos sää suosii. Mutta olimme varautuneet suurimpaan osaan Suomen kesän oikuista. Rankkasade tai ukkosmyrsky olisivat pakottaneet siirtämään juhlat sisälle, mutta luotimme tuuriin. Lisäksi rakentelimme vielä terassille toisen istumakattauksen, jolloin porukka voi hyödyntää koko pihaa vapaasti, mutta niin että kaikki aika lailla näkevät ja kuulevat toisiaan.

Ruuan suhteen menimme "ei lämmintä ruokaa, vaan sopivaa iltapalaa"-tyyppisellä menulla. Kaikki tarjolla ollut oli oman keittiön tuotosta. Juomien suhteen koetettiin pitää maltti mielessä ja huomioida sekä alkolliset että alkottomat. Lauantai-illasta tuli sen verran kuuma, että juomaa todella kului, kaikkia laatuja. Kuuman sään ongelma oli juomien lämpeneminen ja sitä koetettiin torpata jäiden avulla. Jäitä jouduttiin tilaamaan lisää kotiinkuljetuksella kesken illan, mutta ruokarobotin saapumisesta sain vahingossa yllätysnumeron, joka oli aivan hitti. 

Päätin avata illan kertomalla läsnäolijoille itse kuka kukin on. Esittelyn juonena oli sijoittaa ihmiset aikajanalle siinä järjestyksessä, missä he ovat minun ja meidän elämään tulleet. Ajatus oli antaa kaikille hieman tilannekuvaa, ketä pöydässä istuu ja samalla luoda iltaan tutumpi ilmapiiri. Kun yhdistää yksiin juhliin ihmisiä monesta elämänpiiristä, voi tunnelma olla jäykkä, jos mitään tarttumapintaa vieruskaveriin ei ole. Ja avaamalla tilaisuuden rennommin vapautuu tunnelma muutenkin. Ainakin meillä se toimi. 

Yllätys oli kuitenkin se, että puhe sai myös vastapuheen. Jos oli omassa puheessa muutaman kerran kyynelissä pitämistä, niin ei se helppoa ole kuunnella toistakaan puhujaa, joka puhuu suoraan itselle. Minulla on kyllä kerrassaan mainioita ystäviä, jotka eivät pelkää laittaa itseään likoon. 

Ilta oli sanalla sanoen täydellinen, kuvaamiseen ei riitä vähempi. Muistot siitä kantavat pitkälle ja uskon, että sama tunnelma välittyi kaikkiin läsnäolijoihin. Hetkessä koko reilun parinkymmenen hengen porukasta tulee yhteisö, josta huokuu lämpö ja välittäminen. En edes osaa kertoa, miten onnelliseksi tuollaiset onnistuneet juhlat tekevät. Kun seurailee hymyileviä ihmisiä, jotka viihtyvät ja kuulee joka puolelta iloista puheensorinaa. Kukaan ei katsele kelloa ja odota, että pääsee vetäytymään takavasemmalle. Syödään, juodaan, viihdytään suomalaisessa kesäillassa. Miksi ihmeessä me emme järjestä juhlia useammin?

Itse pidän omaa ystäväpiiriäni pienenä ja harvoin tulee ajateltua, kuinka paljon loppujen lopuksi tuntee upeita ihmisiä. Kun kerrankin saa kerättyä kaikki samaan paikkaan, tajuaa että paljon noita ystäviä tuntuu olevan. Ja osasimme kyllä olla kiitollisia siitäkin, että kesäisenä viikonloppuna (joita siis on aivan liian vähän) suurin osa kutsutuista pääsi paikalle. Kesällä vähän kaikilla on juhlia ja menoja, joten mikään itsestäänselvyys tämä ei ollut. 

Ilta menee hujauksessa ja kun vieraita on parikymmentä, tuntuu ettei millään ehdi seurustella tarpeeksi kaikkien kanssa. Ja minä sentään sain toimia koko illan seurustelu-upseerina. Vaimoni hoiti taustajoukkojen kanssa porukan syöttämisen ja tarjoilujen riittämisen. Koetin seurailla sivusilmällä, missä mennään. Kaikki sujui kuitenkin rennolla täsmällisyydellä ja organisoidusti. Olen koettanut jo aiemmin kiittää vaimon näkemää vaivaa juhlien eteen ja sanon sen vielä kerran täälläkin ääneen - kiitos! Teit aivan valtavan työn etukäteen ja etenkin juhlien aikana. Arvostan isosti, että nämä juhlat olivat mahdolliset ja niistä tuli näin upeat.

Kaikki viikonloput päättyvät joskus

Sunnuntaina oli vuorossa paikkojen raivaus ja juhlien jälkityöt. Minulla oli rehellisesti sanottuna pieni darra. Pariin vuoteen ensimmäinen kerta kunnon juhlimista tuntui kropassa - ja kuten tiedätte vanhassa kropassa kaikki tuntuu moninkertaiselta. Mutta tämän yhden kerran se oli ansaittu ja hartaudella hankittu olotila.

Sunnuntain fiilis oli molemmilla jotenkin auvoisen onnellinen. Ei ollut kiire, eikä paniikki. Juhlat oli kummankin mielestä menneet jopa odotettua paremmin. Katselimme saatuja kukkia ja lahjoja. Varsinaisesti vasta sunnuntaina ehti paneutumaan, miten hemmetin paljon meitä oli huomioitu. Kiitos vielä kaikesta!

Ja tuli vähän haikeuskin. Juhlista jää ihanat muistot - valokuvia kerääntyy sieltä ja täältä. Kuvissa on tyytyväisiä, nauravia ihmisiä ja sen tunnelman pystyy aistimaan vielä jälkikäteenkin. Vietimme illan, joka ei valitettavasti enää palaa. Tulee uusia juhlia, tapaamme samoja ihmisiä onneksi myöhemminkin, mutta se illan tunnelma oli kerran elämässä -tyyppinen.

Kuulin moneen kertaan ennen omiani, että kirjojen julkkarit ovat ainutkertaiset ja ne tulevat jäämään mieleen. Silti ihan näin vahvaa tunnetta ja onnenhetkeä en osannut odottaa. Olo on kerta kaikkisen onnellinen ja juhlittu. Tämä itsessään ruokkii jo ajatusta kirjoittaa se toinen kirja loppuun ja päästää se tarjolle kustantajien pöytään. Koska uusi kirjahan tarkoittaa uusia julkkareita...


Kiitos ystävät, kun tulitte. Kiitos kun olitte kanssamme juhlistamassa kirjan julkistamista ja kiitos kaikesta huomioinnista, mitä sain/saimme. Se kaikki jää ikuiseksi jäljeksi sydämiin. ❤️







perjantai 1. helmikuuta 2019

Elämän neljä tukijalkaa 2/2







Jatkan koska lupasin - halusitte tai ette! Viimeksi pääsin siihen saakka, että elämässä rajallinen ja sitä kautta arvokkain omaisuutemme on aika, jota ei enää alun jälkeen valmisteta. Jokainen minuutti, jonka hukkaamme, kirjataan elämän kirjanpidossa suoraan tappioksi, eikä siihen palata. Mutta toisaalta jokaisen vapaan tahdon sisällä on päättää se, kuinka oman aikansa kuluttaa.
Lisäksi tulin siihen lopputulokseen, että niin ikävää kuin se onkin, raha pyörittää tätä maailmaa. Ilman rahaa ei toimeen tule. Vastavuoroisesti taas jokaisen omassa harkinnassa on se, kuinka paljon rahaa elämässään tarvitsee. Ja sitä kautta on vapaasti valittavissa se, miten paljon omaa aikaa ja energiaa on valmis tuhlaamaan rahan keräämiseksi. 

Tänään sitten loput.

Myös tiikerit hoitavat terveyttään vesijalkapallolla.
 

Terveys vaikuttaa kaikkeen

 
Minulle kolmas elämän tukijalka on terveys. Terveyttä ylläpitämällä voimme vaikuttaa siihen, kuinka paljon meillä on aikaa ja jos emme siihen ajan kokonaismäärään, niin ainakin ajan laadulliseen sisältöön. Terveyteen minä lasken kaksi eri osa-aluetta - fyysisen ja psyykkisen terveyden. Kumpikin vaikuttaa elämäämme tasan saman verran.

Fyysinen terveys syntyy siitä, että syö terveellisesti, liikkuu riittävästi ja lepää tarpeeksi. Itse koetan liikkua ja toisinaan se jopa onnistuu. Olen ihminen, joka vihaa juoksemista, pitää kävelystä ja sietää hiihtämistä. Mikään noista ei taatusti pääse menemään överiksi. Lempipaikkani liikunnalle on kuntosali. Olen melskannut rautojen parissa kuusitoistavuotiaasta saakka eli karkeasti reilun neljännesvuosisadan. No rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että on siinä muutamia vuosien pituisia taukoja ollut. Välillä kiinnostus vaan sammuu ja rauta maistuu paskalle. Sitten taas maataan kotona sohvalla, kunnes kasvanut maha peittää television ja tulee aika alkaa liikuttamaan itseä. Olen jälleen vaiheessa, jossa teen tuttavuutta salin kanssa ja koetan hakea uudelleen itselleni "kakkoskotia".

Ruokavaliossa taas tarjolla on tuhansia eri vaihtoehtoja. Jotkut tykkää lihasta ja jotkut lihattomasta. Toisille on must juttu seurata kaikkia superdieettejä ja muotivirtauksia ja sitä kautta tuntea koko ajan tekevänsä jotain oman terveyden tai hyvinvoinnin eteen. Jokainen tavallaan.
Itse vannon puhtaasti tavallisen perusruokavalion nimeen. Ihminen on loppujen lopuksi kahdella jalalla kävelevä polttomoottoritoiminen monitoimikone ja ruuan tehtävä on toimia tuolle polttomoottorille energianlähteenä. Ei tietenkään ole keneltäkään pois se, että tuon energian nauttii mahdollisimman miellyttävässä ja itselle sopivimmassa paketissa.

Terveyden kääntöpuoli onkin se, että sen annetaan hallita liikaa elämää. Terveydestä tehdään jumala, jolle uhrataan kaikki liikenevä aika ja sitä kautta myös raha. Liikunnan ja tervellisten elämäntapojen tarkoitus muuttuu orjasta isännäksi. Yhtä vaarallista on julistava terveysfasismi, jossa omaa totuutta julistetaan ainoana oikeana ja kuvitellaan, että maailma parantuu sillä, kun jokainen saadaan dieetille tai ainakin noudattamaan itämais-suufilais-hindulaista ruokavaliota, joka pelastaa varmasti maailman.
Yhtä haitallista on kuvitella, että terveyden voi hankkia pelkästään syömällä purkista oikean kombinaation ravinteita ja lisäaineita. Terveellinen elämä on kokonaisuus, jonka eteen täytyy tehdä töitä ja nähdä vaivaa. Liikkumisen ainoa keino suorittaa, on nostaa perse ylös sohvalta ja liikkua. Mikään ihmevempain tai pilleripurkki ei voi tuota oikaista. Sitten kun perusliikunta, riittävä uni ja terveellinen ruokavalio ovat reilassa, niin voi alkaa hifistellä. Itsekin olen vannoutunut arginiinin ystävä ja uskon siihen, että energiavajeen koittaessa saan argista apua arkeen.

Itse menetin uskoni liikuntaan pari vuotta sitten, kun isäni kuoli. Ajattelin, että jos maksimaalisen terveellisiä elämäntapoja viettänyt ja paljon liikuntaa harrastava mies voi kuolla noin vain, niin miksi uhraisin aikaa liikunnalle. Tuon saman ennenaikaisen kuoleman saa aikaan vähemmälläkin vaivalla kuin hiihtämällä tonnitolkulla talvessa. No nyt alkaa taas järki palaamaan pääkoppaan ja olen alkanut löytää liikunnasta iloa. Vielä vuosienkin jälkeen voin sanoa, että minulle paras mahdollinen avaus viikonlopulle on se, kun pääsen aamulla suht aikaseen kuntosalille ottamaan kunnon hiet ja siihen päälle saunaan.

Viimeinen terveyteen täysillä vaikuttava asia on mielenterveys. Minusta tärkein asia on se, että ihmisellä on tavoitteita ja päämääriä - eli käytännössä unelmia. Unelmoiva ihminen on sellainen, joka tuntee elävänsä ja menevänsä eteenpäin. Eteenpäin menevä ja katsova ihminen taas tuntee tuulenvireen kasvoillaan ja - tuntee elävänsä.

Sen lisäksi hyvään mielenterveyteen vaikuttaa positiivinen asenne elämään ja maailmaan ylipäänsä. Monet hukkaavat tolkuttomasti energiaa suhtautumalla maailmaan negatiivisesti ja vihamielisesti. Tuhlaamme energiaa katkeruuteen ja vihaan unohtaen samalla sen, että tuo aika, jonka hukkaamme, ei palaa ja energia, jota käytämme maailman mustaamiseen, voisi positiivisena tuottaa jotain hyvää. Esimerkiksi Suomen kesä on sellainen, joka todella vaatii vannoutunutta positiivisen asenteen omaksumista.

Kilpikonnatkin tarvitsevat muita lajitovereita - vaikka sitten harjoitellakseen pukkihyppelyä.

Jokainen tarvitsee jonkun

Viimeisenä elämän tukipilarina pidän muita ihmisiä. Jokainen meistä tarvitsee jonkun tai joitakin ympärilleen. Jokaisella on myös pääosin vapaus valita, kenen kanssa aikaansa viettää. Sukulaisia ei ehkä voi valita, mutta ystävät, työtoverit, naapurit ja harrastuskaverit ovat melko lailla vapaasti valittavissa - ainakin se, kuinka paljon heidän kanssaan viettää aikaa.

Yleensä ihmisen lähipiiri koostuu omasta perheestä. Joillakin siihen kuuluu puoliso ja lapsia, mutta pidän kyllä yhtä arvokkaana sitä elämäntapaa, jossa lapset jätetään yhtälön ulkopuolelle. Elämässä tärkeintä on elää niin, että elämä maistuu parhaalta - ja itselle oikealta. Elämän pääsääntö ylipäänsä on se, että kaikissa ratkaisuissa tulee olla itselleen rehellinen ja uskollinen.

Samaan tyyliin olen ajatellut kumppanin valinnasta. En jaksa uskoa siihen, että ainakaan minun Jumala on kiinnostunut siitä, seurusteleeko keskenään eri- vai samanmerkkiset ihmiset. Suurempana syntinä näen sen, että elämää hukkaa itselleen väärässä elämässä vaikkapa pakkoheterona. Ja kun nämä homohetero-jutut eivät edes ole valintoja, vaan osa ihmistä, johon ei omilla valinnoilla voi vaikuttaa.

Toiset taas elävät elämänsä kokonaan ilman puolisoa. Heille tärkeimmät ihmiset löytyvät ystävistä, työtovereista tai vaikka harrastuspiiristä. Eli ei se yksinäinenkään yksin elä, mutta hänen lähipiirinsä koostumus ja kiinteys on toisenlainen.

Miksi ihmeessä tarvitsemme toisia ihmisiä?

Ihminen on loppujen kuitenkin laumaeläin. Muiden ihmisien tarkoitus elämässämme on se, että voimme jakaa ajatuksiamme jonkun kanssa. Pään sisällä vellovat ajatukset ja mahtavat ideat on saatava kertoa jonnekin. Muut ihmiset ovat meille myös eräänlainen peili tai mittari ihmisyyteen. Muiden kautta näemme, olemmeko samanlaisia vai erilaisia.

Nykyaikana ajatusten jakaminen onkin helpottunut. Emme tarvitsekaan fyysistä ihmistä, jolle ajatukset jaetaan, vaan meille riittää se, että mielipiteemme tulee näkyviin Twitterissä, lehden tekstiviestipalstalla. Ja sitten hulluimmat koostavat mielipiteistään jopa blogin ja pakkosyöttävät ajatuksiaan lukijoille.

Oma lähipiirini koostuu ensisijaisesti omasta perheestä, joka siis myös varastaa suuren osan ajastani. Toinen piiri minulle ovat työkaverit. Jos elämästään jakaa kolmanneksen jonkun sakin kanssa, niin on itselle fiksuinta koettaa löytää ihmisiä, joiden seurassa viihtyy. Ja kolmas rinki muodostuu ystävistä ja sukulaisista. Heitä ehkä näkee harvemmin, mutta pidän heitä silti yhtä tärkeinä kuin noita kahta muutakin rinkiä.

Koska lähipiiriin sijoitetaan aikaa ja energiaa, on luonnollista, että tuo tuhlaaminen kannattaa tehdä niin, että se kannattaa. Eli Suomeksi sanottuna, aikaa ei kannata uhrata ihmisille, joiden seurassa ei viihdy tai jotka eivät anna sinulle yhtään mitään. Elämän mittaan meidän jokaisen lähipiiriin tulee ja sieltä lähtee ihmisiä. Kasvamme, muutamme, elämämme muuttuu ja ihmissuhteemme muuttuvat. On vain luonnollista, että kaikki ihmiset eivät vierellämme kulje läpi elämän. Mutta vastaavasti, kun kulkee silmät auki, niin läpi elämän voimme löytää uusia ihmisiä, joiden seurassa viihtyy ja joille haluaa aikaansa jakaa. Uusia ihmisiä tulee harrastuksista, naapurustosta, työpaikoilta tai sitten "ihan vaan jostain".

Nykyaika on tuottanut myös uudentyyppisiä ystäviä. On porukka, joiden kanssa pidetään yhtä lähes ainoastaan virtuaalimaailmassa. He ovat Facebook-, Whatsapp- tai Twitter-kamuja ja ainoa merkki heistä ovat tykkäykset ja kommentit omissa postauksissa tai viesti puhelimessa silloin tällöin. En pidä tätäkään ystävyydenmuotoa huonompana kuin vanhaa kunnon face-to-face-ystävyyttä. Päinvastoin, virtuaaliystävyys tuo lähemmäs ihmiset, jotka voivat olla fyysisesti kaukanakin ja nykyteknologia (tuo sana on niiiiiin keski-ikäinen!!) mahdollistaa sen, että voimme jakaa ajatuksia (siis lähimmäisyyden perimmäinen tarkoitus!) etäisyydestä huolimatta. Minulle esimerkiksi Whatsapp on yksi suurimmista ystävyydenhoitokanavista. Sitä kautta vaihdan paljonkin viestejä ihmisten kanssa, joita en saata fyysisesti tavata pitkiin aikoihin.

Nuorisolle olenkin asteen verran kateellinen siitä, että he osaavat käyttää virtuaalikanavia meitä keski-ikäisiä paljon notkeammin. Heillä on ilmeisen laaja ja moniulotteinen tuttavapiiri, joka tuntuu kattavan fyysisesti koko Suomen. Osan kanssa nuoriso on tekemisissä lähinnä virtuaaliteitse ja ilmeisesti koko ystävyys on syntynyt verkon pimeissä nurkissa. Olisikin mielenkiintoista lukea jotain tutkimusta modernista ystävyydensynnystä ja ystävyyden kiinteydestä. Ovatko nuo nuorison suosimat verkkokaveruudet kiinteydeltään verrattavissa perinteiseen kaveruuteen?

Jos joku sattuu tällaisen gradun tai tutkimuksen tuntemaan, niin vinkatkaapa.

Korkeasaaren pelinjohtajalla on viuhka levällään ajolähdön merkiksi

Neljä neljästä

Nyt olen koettanut hieman valottaa omaa elämänfilosofiaani teille. Pääkohtana on se, että aikaa meillä on rajallinen määrä, joten se kannattaa kuluttaa viisaasti. Töitä on jokaisen tehtävä, mutta on kaikkien itse päätettävissä, kuinka paljon haluaa aikaa ja energiaa uhrata työlle. Ja sama pätee muuhunkin elämään. Terveydestä kannattaa pitää huolta, jotta elämänlaatu paranee ja pysyy hyvänä loppuun saakka, mutta on yhtä lailla fiksua varoa, ettei terveydenhoidosta tule orjan sijasta isäntää. Ja muut ihmiset ovat meille jokaiselle rikkaus, mutta piiri kannattaa valita itse ja hyvin.
Toivottavasti nämä herättivät jotain ajatuksia lukijoissa. Ensi kerralla jotain kevyempää

Tämän tekstin kuvasaalis kuvaa Etelä-Karjalaista kotieläimistöä luonnollisessa ympäristössään.

Takapihan pioni täydessä loistossaan.

torstai 31. tammikuuta 2019

Muista nämä viisi asiaa ennen lomaa









Vuoden paras työpäivä on se, kun tiedät jääväsi iltapäivällä lomalle. Edessä on useamman viikon rajaton vapaus tehdä juuri kaikkia niitä asioita, joita vaimosi käskee. Ei kun, siis tehdä juuri niitä asioita, joita et perinteisesti arkisin tee. Loma on aikaa, jolloin saat nukkua pitkään (yli kuuteen), juoda kaljaa aamupäivällä ilman, että tarvitsee pelätä muita potkuja kuin niitä, jotka saat vaimoltasi, kun terassi on öljyämättä, pihakalusteet maalaamatta ja kaikki vuoden aikana kerääntyneet remontit edelleen tekemättä. Loma on aikaa, jolloin pitkät housut vaihtuvat shortseihin ja nappaskengät crokseihin.

Alle neljän viikon lomat ovat minusta silkkaa kidutusta. Sen vuoksi en koskaan peukuta sitä, jos jollekin myönnetään lomia kahden viikon pätkissä. Minulla ainakin loman ensimmäinen viikko menee siirtyessä työrytmistä lomarytmiin (uni, ajatukset, vuorokausirytmi jne.) ja seuraava viikko menee yleensä tehdessä juuri noita rästitöitä ja kotihommia. Noiden kahden viikon jälkeen alkaa se todellinen loma - eli päämäärätöntä ajan kuluttamista tekemällä ei-yhtään-mitään. Jos viettäisin lomani kahden viikon pätkässä, saisin aikaan sen, että muuttaisin kaksi rytmini lomamoodiin ja sen jälkeen menisin töihin entistä vittuuntuuneempana - kaksi kertaa.

Tämä kirjoitus sai kuitenkin alkunsa tältä viikolta, kun lounastin parin ystäväni kanssa ja keskustelimme lomasuunnitelmien lisäksi mm. esimiestyöstä ja niistä pienistä jutuista, joilla työssäviihtymistä ja positiivista draivia voi rakentaa.

Muista nämä viisi asiaa ennen kuin jäät lomalle.

1) Ilmoita

Ennen lomaa on hyvä ilmoittaa, että on jäämässä lomalle. Ihan minimivaatimus on, että kerrot pomollesi jääväsi lomalle. Ja tietenkin kohteliasta on kertoa, milloin meinaat tulla takaisin - jos siis meinaat palata. Kuulemma hurjalla 70-luvulla oli aikoja, jolloin pelättiin hyvien työntekijöiden karkaavan kesälomalla Ruotsiin ja sen vuoksi keksittiin lomaltapaluuraha, joka maksettiin niille, jotka suostuivat lomalta palaamaan. Aika kaukana ollaan noista ajoista.
Lomavuorojen jakaminen on työpaikalla yksi suurimpia riidansiemeniä koko vuodessa. Kaikki haluavat olla a) heinäkuussa lomalla ja b) olla yhtä aikaa puolison kanssa lomalla (tai sitten juuri eri aikaan puolison kanssa, riippuen parisuhteen tilasta). Pomojen taito onkin luovia noiden hallitsemattomien toiveiden välissä ja rakentaa kaikille sopivat lomaketjut. Ei käy kateeksi....
Toinen, kenelle on hyvä kertoa lomasuunnitelmista, on tietenkin oma perhe. Varmaan on vaimolle hauska fakta tietää, että mies meinaa jäädä sohvalle makaamaan seuraaviksi viikoiksi. Jos et kerro perheelle, niin pahimmassa tapauksessa vaimo ja lapset herättävät sinut ensimmäisenä loma-aamuna normaaliin arkiaikaan ja pilalle menee ainakin ensimmäisen aamun pitkät unet.
Kolmas, ketkä arvostavat ilmoitustasi lomalle jäämisestä, ovat luultavasti työkaverit. Osa sen vuoksi, että on pelkästään helpottavaa, kun et ole häiritsemässä työyhteisön arkea vähään aikaan. Osa taas kaipaa ilmoitusta sen vuoksi, että tietävät jakaa kahvinkeittovuorosi jollekin toisellle, eivätkä odottele myöskään rahojasi lauantain kimppalottoon.

2. Tee työsi

Työyhteisössä vihataan ihmisiä, jotka jäävät lomalle ja jättävät työnsä tekemättä, koska haluavat jättää sijaiselleen "vähän nakkia". Laiskureista ja vapaamatkustajista ei yleensä muutenkaan digata, mutta kesällä vielä vähemmän. Itse olen yleensä pitänyt kunnia-asiana, että kun lomalle jään, niin sijaiselle ei jää mitään sellaista roikkuvaa, jonka voi hoitaa pois kuleksimasta. Ja yleensä sijaiselle on kyllä löytynyt työtä ihan koko neljän viikon ajaksi. Muutamina vuosina on jopa käynyt niin, että kun olen palannut lomalta, niin ovella on odottamassa kyynelehtiviä ihmisiä, jotka halaavat ja kiittävät töihin palaamisesta - tunne voittaa muuten minkä tahansa lomaltapaluurahan.
Nykyaikaan kuuluu myös noiden sähköisten härpäkkeiden laittaminen ajantasalle. Eli kalentereiden ja muistutusten siivoaminen niin, ettei kesken Muumimaailman reissun ala puhelin piippaamaan, että pitäisi muuten olla kuusisataa kilometriä etelämmässä kokoustamassa asiakkaiden kanssa.

3. Siivoa pöytäsi


Tämä on taas näitä minun omituisuuksiani. Joka kerta, kun jään kesälomalle, siivoan oman työpöytäni sekä ympäristön pois kaikista vuoden aikana kertyneistä paperikasoista ja roskista. Ja voin muuten sanoa, että vuodessa kertyy työpöydälle paperittomaankin toimistoon aikamoinen läjä muistiinpanopapereita, mainoksia ja muuta paperi- ja pahvityyppistä sälää.
Minusta on vaan kivempi tulla töihin siten, että työpöytä on siisti. Se on joka kerta kuin aloittaisit työt alusta. Puhtaalle pöydälle on kivempi laittaa ensimmäisenä aamuna otsa ja itkeä itsekseen edessä olevaa pitkää syksyä. Ja sitten taas, kun kerran vuodessa tyhjennät työpöydän kaikesta ylimääräisestä sälästä, niin voit olla varma, että kaikki mitä pöydältä löytyy, on vain alle vuoden vanhaa.
Työpöydän lisäksi kannattaa aina siivota myös työpaikan jääkaappi omilta jäljiltä. Vaikka en kovin innokas eväiden syöjä olekaan, niin voin kuvitella, että rakas työyhteisö ei kestä sitä, jos jätät jääkaappiin pommiksi reilun satsin vaikkapa kaalikääryleitä odottamaan kunniakasta paluutasi useamman viikon jälkeen.

4. Tee kaikki kateelliseksi somessa

Yksi rutiini ainakin minulle on se, että laitan someen päivityksen lomalle jäämisestä. Se on ei-niin-hienovarainen tapa kertoa sekä vähän vieraammille työkavereille että myös esimerkiksi asiakkaille siitä, että seuraavina viikkoina ei paljon kannata soitella.
Yleensä lomapäivitykseni koostuu ystävällisestä viestistä lomailusta ja joko reippaasta lomahenkisestä biisistä tai hyvästä lomatyyppisestä kuvasta. Tänä vuonna setti oli tällainen:

Tämä tie lomalle vie
Ja toisaalta kyllä minusta on kiva lukea kavereiden lomapäivityksiä ja toivottaa hyvää lomaa somessakin. Harvoin ihmiset ovat niin vilpittömän iloisia kuin juuri jäädessään lomalle.

5. Tee lomasuunnitelmia

Iltapäivälehdet käskevät kilvan ihmisiä olemaan stressaamatta lomalla. Ei pitäisi tehdä tarkkaa ohjelmaa tai suunnitelmaa ajankäytölle, vaan kellua vapaana koko loman ajan. Minusta ajatus on kuitenkin hoopo. Lomalla pitää olla vähän kaikkea. Pitää olla vähän tekemistä ja pitää olla tekemättömyyttä. Koko lomaa ei minusta pidä olla ohjelmoitu, mutta yhtä tyhmää on olla ohjelmoimatta mitään.

Meillä lomalle on yleensä olemassa tietyt raamit. Osa lomasta tehdään kotona rästihommia. Osa lomasta ollaan mummolassa ja osa kesäpaikassamme Uimaharjussa. Joka kesä on ohjelmaan kuulunut joku pikku retki. Ulkomaille asti ei olla päästy reiluun kymmeneen vuoteen, mutta kotimaassa on ollut näkemistä ja kokemista ihan riittämiin.

Ja sitten se yksi juttu

Niin se tämän jutun lähtökohta. Kävimme tosiaan ystävien kanssa lounaalla ja siinä puheet eksyivät siihen, kuinka esimiestyö rakennetaan todella pienistä asioista. Näin kesäaikaan on esimieheltä ainoa oikea peliliike muistaa toivottaa alaisilleen ja omalle porukalleen hyvää lomaa ja loman jälkeen muistaa kysyä lomakuulumiset. Nuo saattavat monesta kuulostaa tyhmiltä ja mitättömiltä asioilta, mutta niillä on yllättävän iso merkitys sille työntekijälle.

Itse olen vaihtanut työpaikkaa muutama viikko sitten ja siis sain myös uuden esimiehen tuossa samassa kättelyssä. Lomallejäänti tässä tilanteessa oli kiikun kaakun, mutta esimieheni järjesti asiat sille tolalle, että saatoin hyvillä mielin jättää työmaan taakseni ja saan keskittyä lomailuun jopa yllättävän levollisin mielin (tästä ensimmäiset pisteet ja kiitokset!)

Perjantaina lomalle jäädessäni esimieheni (tai tässä tapauksessa -naiseni) toivotti hyvää lomaa ja lupasi, että ei soitella kuin äärimmäisessä hädässä (joita niitäkin sattuu pari per loma). Tuosta pienestä jutusta tuli hyvä fiilis sen vuoksi, että tunsin itseni tärkeäksi osaksi työyhteisöä, mutta myös siksi, että tunsin esimieheni oikeasti välittävän sekä työpanoksestani että hyvinvoinnistani.

Siis esimiehet - toivottakaa sille lomallelähtijälle aina hyvää lomaa ja muistakaa myös loman jälkeen kysyä ne lomakuulumiset. Nuo pienet jutut saattavat olla sille alaiselle ne tärkeimmät asiat, jotka sitten taas muistetaan, kun te tarvitsette sen alaisen extravenymistä syksyn pimeinä hetkinä.
Minä vietän siis lomaa seuraavat neljä viikkoa, mutta Ra(s)kas Keski-ikä ei lomaile. Jutut ovat ehkä heinäkuisen lennokkaita, mutta näin lomafiiliksissä se sallittakoon.
Helteistä heinäkuuta kaikille!!

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Menneen talven Lumia

Menetin tänään yhden parhaista ystävistäni. Hän kuoli suoraan sanottuna käsiini. Vain pieni valontuikahdus ja hän oli mennyt. Kolme vuotta tuo ystävä oli lähelläni joka päivä ja joskus hengailimme jopa öisin. Voisi melkein sanoa, että olimme erottamattomat. Alussa me vain soiteltiin ja tekstailtiin, mutta sitten ystävyytemme syveni ja tulivat Whatsappit, Face, Twittwe ja jopa Instagram. Ystäväni perehdytti minut noiden kaikkien saloihin sovellus kerrallaan.

Tuo ihana säilöi sisälleen kaikki salaisuuteni ja näki kaikki viestini. Luotin häneen jopa niin, että sallin hänen nähdä pankkitilin saldoni. Välillä jopa pelotti, että mitähän tapahtuisi, jos hän paljastaisi kaiken, mitä minusta tietää.

Toki jotain ennusmerkkejä hänen poismenostaan oli nähtävissä. Välillä hän oli jotenkin poissaoleva ja häneen ei ikään kuin saanut yhteyttä. Aika ajoin hän sammui itsestään ja joskus häntä sai herätellä ihan tosissaan. Ennen tätä päivää hän kuitenkin aina virkosi. Tietääkseni poismenon syynä ei ollut mikään virusperäinen juttu. Epäilen ennemminkin, että syynä oli ikääntyminen ja liiallinen kuormitus. Eihän kukaan jaksa loputtomiin 24/7-rytmiä.

Nyt ystäväni poismenon vuoksi minulla on jotenkin tyhjä kohta tuossa povitaskun kohdalla. Välillä ajattelen, että tuleehan noita muita, mutta sitten se ystävyys on yleensä rakennettava alusta saakka. Harvoin uuteen ystävään voi ladata noin vaan vanhan tietoja. Toisaalta taas ystävyys rakentuu lujemmaksi silloin, kun se tehdään pala kerrallaan.

Nyt kun katson tuota elotonta möykkyä vieressäni, niin muistan, kuinka tutustuimme toisiimme. Hän oli jotain sellaista, mitä en ennen ollut kohdannut. Ystävä varustettuna aivan uusilla ominaisuuksilla ja mahdollisuuksilla. Kuljinkin ylpeänä ystäväni kanssa ja mielelläni esittelin häntä myös kavereilleni. Olin vahvasti sitä mieltä, että oman ystäväni kaltaista ei ollut kenelläkään muulla. Totta kai jokainen on sitä mieltä, että juuri hänen ystävänsä on se paras ja niin pitääkin. En enää nykyisin uskalla dissata kenenkään ystäviä, vaan sallin sen, että omasta ystävästään tulee olla ylpeä - oli hän millainen tahansa. Ystävyys ei katso merkkiä tai mallia.

Kun sitten totesin, että ystäväni oli varmasti ja lopullisesti mennyt pois, niin aloin etsiä uutta suhdetta. Eihän kukaan pärjää ilman todellista ystävää. Ja pian löysinkin vanhan ystäväni korvaajan. Hän ei ehkä ole niin arvokas kuin edellinen, mutta uskon, että ystävyydestämme tulee varmasti yhtä lujaa kuin edellisestäkin.

Ohessa vielä viimeinen kuva ystävästäni viimeisellä matkallaan.



Siis kiitos rakas Nokia Lumia 925 kuluneista kolmesta vuodesta. Olit luotettava ja uskollinen kumppani. Et paljastanut salaisuuksiasi kenellekään ja olit vaikeissakin paikoissa tuttu ja turvallinen ystäväni. Jään kaipaamaan Pirates of the Caribbean soittoääntäsi ja tuttua taskut täyttävää värinääsi. On vaikeaa uskoa, että seuraajasi pystyy ihan samaan kuin sinä, mutta kyllähän jokaisella ihmisellä on puhelin oltava. 

Teille lukijoille tämä olkoon pieni sarkastinen muistutus siitä, miten tärkeiksi ystäviksi annamme puhelintemme muodostua. Ja samalla myös hyvä muistuttaa siitä, kuinka pulassa olemme, kun puhelimesta sitten aika jättää. Itsekin jouduin koko päivän keräilemään tietoja sieltä sun täältä, lataamaan appseja uudestaan ja rakentamaan uuden puhelimen käytännössä nollasta. Mutta nyt kun tuota uutta kapulaa on päivän näpelöinyt, niin kyllä siitä kumppanin saa mediasotaan.

Hauskaa viikkoa lukijat!

 

maanantai 28. marraskuuta 2016

Pienen kehun valtava voima

Töissä on ollut viime aikoina pientä matalaliitoa. Yksi hieman takarajoille venähtänyt projekti sekä pari muuta mielen ilmanpainetta laskevaa juttua ovat saaneet aikaan sen, että minäkin vanhana ammattilaisena aloin jo hieman epäilemään omia kykyjäni ja osaamistani. Tuota ei luonnollisesti paranna tämä marraskuun "pitkä musta". Työasioissa minulla ei toimi perinteinen "mitä-väliä"-asenne. Töissä olosta minulle maksetaan ja sen eteen on oma osansa tehtävä, oli motivaatio marraskuun takia missä ilmansuunnassa tahansa.

Tänään kuitenkin juttelin ystävän kanssa, josta en ole aikoihin kuullut mitään. Tiedättehän ne tyypit, joiden kanssa keskustelu jatkuu samasta lauseesta, johon se viimeksi jäi - oli keskustelujen väli viikko tai vuosi. Juteltiin elämästä ja kuolemasta ja lähes kaikesta siinä välissä ja jossain välissä kaveri heitti muutaman mukavan sanan tästä blogista ja kirjoittamistani jutuista. Noista parista sanasta tuli hetkessä hyvä fiilis ja tajusin, että jos nyt yhdessä nurkassa vetää, niin kai sitä jotain kuitenkin osaa.

Se pienen kehun voima...

Kasvatus ennen ja nyt

Meidät 70-lukulaiset kasvatettiin "hieman" eri metodeilla kuin tämän päivän geelitukat. Meitä ei suinkaan koetettu kehumalla potkia eteenpäin, vaan päinvastoin vanhemmat koettivat tasaisella latistamisella pitää meidät ruodussa. Olen tullut johtopäätökseen, että tuohon oli kolme mahdollista syytä.

Ensinnäkin vanhempiemme suurin kauhistus oli lapsi, jolle pääsisi jossain kasvatuksen vaiheessa lorahtamaan kusta päähän. Kehumisen välttämisellä tavoiteltiin sitä, että lapsi pysyisi nöyränä, eikä keula päässyt nousemaan edes vahingossa. Suomalaisilla on melko pitkälle selkäytimeen piirtynyt tapa hieman vähätellä osaamistaan. Salassa toivomme, että joku huomaisi osaamisemme ja kehuisi taitojamme. Jos kuitenkin saamme kehuja, niin kavahdamme hieman alaspäin ja vastaamme varmuuden vuoksi, että "eihän tässä nyt mitään, kaikkihan näitä..". Oikea tapa olisi gorillamaisesti takoa rintaa ja huutaa kovaan ääneen "Vittu, niin just!"

Toinen syy kehujen välttämiseen oli se, että vanhemmat halusivat pitää itsellään etuoikeuden latistaa omat lapsensa ennen muuta maailmaa. Koska maailma kuitenkin vetäisi lasta henkisesti turpaan, niin parempi se kyyti olisi aloittaa kotona. Silloin se tapahtuisi ainakin turvallisessa ympäristössä. Meitä lapsia haluttiin valmistaa jo pienestä pitäen siihen, että emme ole yhtään muita parempia ja että suorituksemme eivät eroa kenenkään muun suorituksista. Silloin vielä pyrittiin yksilöllisyyden sijasta tasapäistämiseen.

Kolmas ja todennäköisin syy lapsi-vanhempi-latistuskeskusteluille oli se, että vanhemmat halusivat opettaa lapsensa taistelemaan parempiin suorituksiin. Kun lasta riittävästi pakottaa kohti parempia suorituksia latistamalla ja vähättelemällä suorituksia, niin lopputulos olisi koko ajan kovempiin onnistumisiin pyrkivä oman perheen Rocky Balboa, joka väriliitu savuten tekisi entistä upeampia piirustuksia treenimusiikin soidessa. Ei välttämättä toimivin taktiikka....

Vanhemmat lasten itsetunnon rakentajina

Tänä päivänä me isät ja äidit kehumme pikku osaajia täysin estoitta ja kritiikittä jokaisesta suorituksesta. Pienen itsetunnon buustaaminen alkaa jo aamulla, jolloin heitämme ylävitoset onnistuneen ylösnousun merkiksi. Kakkakin osaa olla ihmeellinen, kun se tulee oikeasta paikasta. (jos minä esittäisin vaimolleni,että tulisi ihastelemaan tuotostani, niin kehujen määrä voisi olla vähäinen). Lisäksi jokaisen piirustuksen jälkeen annamme pienille suitsutusta niin, että herkempiuskoinen voisi luulla itse Picasson palanneen maanpinnalle (tai meidän lapsen tapauksessa voidaan ennemmin puhua Dalista).

Nuo kehumaratonit kuitenkin nostavat pienten itsetuntoa pala kerrallaan. Itsekin näen loisteen pienen kasvoilla, kun estoitta ja aidosti kehun paperille piirrettyä sotkua (anteeksi) ja näen siinä juuri ne samat ökkyläiset kuin lapsikin. Pienellä kehulla tuo lapsi haluaa tehdä lisää ja kyllä se yrittäminenkin kiihtyy, kun onnistumisen kokemukset ruokkivat tekemisen halua.

Me vanhemmat olemmekin omien lastemme itsetunnon parhaita rakentajia. Lapsi luottaa mielipiteeseemme ja uskoo sen, mitä mieltä hänen tekeleistään olemme. Lisäksi positiivisella ajattelulla on erittäin harvoin ollut mitään negatiivisia vaikutuksia - eli ei se kehu koskaan tyhjään maahan valu.

Tuo sama pätee meidän aikuistenkin maailmassa. Oikeat sanat oikeaan paikkaan saattavat piristää kummasti myös aikuisen itsetuntoa. Itsetuntohan ei ole koskaan loppuun asti rakennettu elin. Pieni kehu tai onnistumisen huomioiminen voi piristää alamaissa kulkevaa työkaveria ja kunnon kehu kotona vaimolle tai miehelle voi saada aikaan vaikka mitä.

Marraskuun hyvästelemiseksi voisi olla paikallaan ottaakin kehuviikko. Eiköhän heitetä tällä viikolla tavallista herkemmin kehuja lasten lisäksi myös aikuisille - töissä taikka kotona. Itsetuntobuusteri ei ainakaan hukkaan mene, mutta paljon sillä voi saada aikaan.