Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste esikoiskirja. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste esikoiskirja. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 25. lokakuuta 2026

Ensimmäistä kertaa kirjamessuilla

 

Näkymä messuhalliin



Tämä teksti menee taas "rakas päiväkirja"-osastoon. On pakko laittaa muistiin tuoreeltaan asioita, jotka luultavasti unohtuvat myöhemmin. Tai tämä viikonloppu ei unohdu koskaan, mutta muistot tuppaavat haalenemaan ajan myötä. Ja tähän viikonloppuun haluan ehkä palata myöhemminkin.

Tämä on minun kirjailijavuoteni - ensimmäinen sellainen, mutta ei toivottavasti viimeinen. Koko vuosi on pyörinyt eri tavoin kirjoittamisen parissa ja tuotoksena heinäkuussa ilmestynyt esikoinen ja sen mukana tullut näkyvyys ja siirtyminen uuteen kategoriaan. Tehän varmaan tiesitte, että maailmassa on tasan kahdenlaisia ihmisiä - niitä, jotka ovat kirjoittaneet kirjan ja niitä, jotka eivät ole. 

Tämän vuoksi oli luonnollista, että pakkasin reissukassin ja vietin kaksi päivää Suomen suurimmilla kirjamessuilla. En kuitenkaan missään muussa roolissa kuin pahaisena kirjaturistina. Kinusin ilmaisliput kustantajalta, joten kaunis kiitos Momentum-kirjat. 

Helsingin kirjamessut ovat Suomen suurin alan tapahtuma. Siellä ovat esillä kaikki, jotka ovat jotakin kirja-alalla sekä sen lisäksi kymmeniä tuhansia sellaisia, jotka haluavat nähdä ja tavata kirjailijoita. Kirjamessuja on myös muualla päin Suomea, mutta niiden kokoluokka tuskin vetää Helsingille vertoja.

Lähdin liikkeelle fiiliksellä, että haluan aistia kirjailijatunnelmaa ja nähdä, miten massiivinen Suomen kirjamaailma on. Aiempina vuosina olin totta kai lukenut tapahtumasta ja kaikkien muiden massatapahtumien tavoin myös kirjamessut turpoavat joka vuosi suuremmiksi ja näyttävimmiksi. Sitä ne todella ovat!

Hiljaisempi perjantai, lauantai kaaosta ja tungosta

Minulla oli muutama tavoite messuilta. Halusin tavata joitakin "oikeita" kirjailijoita, kuunnella hyviä keskusteluja ja sen lisäksi kantaa kotiin kassillisen messutarjouksista ostettuja kirjoja. Tavoitteet täyttyivät melko täydellisesti, mutta tuuria oli mukana.

Helsingin kirjamessut ovat nelipäiväinen tapahtuma, joka alkaa torstaina ja kestää sunnuntaihin. Pistin oman firmani kiinni perjantaiksi ja suuntasin messuttelemaan heti perjantai-aamusta. Koska kyseessä oli arkipäivä, oli messuilla päivällä sopivan rauhallista. Osastoilla oli ihmisiä, mutta tungos oli siedettävää ja jonot paikkoihin olivat suorastaan inhimilliset. Messuyleisössä oli tavallista enemmän koululaisia, koska Helsingin koululaiset saavat kuulemani mukaan juuri perjantaille vapaalippuja ja pääsevät tutustumaan kirjallisuuteen näppituntumalla. 

Kirjamessuilla on toistakymmentä lavaa, joissa esiintyjät, haastattelut ja keskustelutilaisuudet pyörivät aamusta iltaan. Se tarkoittaa, että kiinnostavia keskusteluja on valikoitava messuohjelmasta etukäteen. Ilman kunnollista esitiedustelua jää osa parhaista varmasti näkemättä. Ohjelma on kaikin puolin huolella mietitty, monipuolinen ja kiinnostavaa kuultavaa riittää kaikille. Esillä on kirjailijoiden lisäksi eri alojen asiantuntijoita ja keskustelut pyörivät kirjojen lisäksi myös kirjoittamisessa sekä kirjojen kustantamisessa. 

Lavoilla esiintyjillä on puolen tunnin slotit. Lavojen lisäksi kustantajien omilla osastoilla on kirjailijaesittelyitä, mahdollisuus saada signeerauksia kirjoihin ja parhaassa tapauksessa mahdollisuus myös vaihtaa muutama sana kiinnostavien kirjantekijöiden kanssa. Joka tapauksessa messuopas on paras kaveri messuilla mukana. Ilman sitä kokemus jää väkisin hieman vajaaksi. 

Messutteluun kannattaa myös varata aikaa - reilusti aikaa. Sen lisäksi hyvät kengät sekä kassi, johon kaikki messuilta ostettavat kirjat pakkaa. Ja uskokaa pois - messuilta jokainen kävijä ostaa jotain! Se ei johdu pelkästään messutarjouksista (jotka ovat kyllä kohtuullisia), vaan myös tunnelmasta. Kirjallisuus vetää sinut puoleensa ja parin tunnin messuttelun jälkeen haluat ostaa jokaisen kirjan, joka vastaan tulee. Olet valmis ottamaan vaikka pankkilainan tai myymään munuaisesi, että saat kaikki alennuksessa olevat kirjat signeerattuna kotiisi kirjahyllyyn - siihen samaan, jossa ei tilaa ole ollut enää pariin vuoteen. 

Olin itse messuilla kahtena päivänä. Lauantain ruuhka oli minulle liikaa. Porukkaa oli joka paikka täynnä, parhaissa tilaisuuksissa oli porukkaa niin, että keskustelun seuraaminen kävi hankalaksi. Ja jos olisit halunnut ostaa jotain, niin kassajonot venyivät - signeerausjonoista puhumattakaan. Lauantai ei ollut enää minun päivä ja olin onneksi itse ostanut aika lailla kaikki haluamani kirjat jo perjantaina. Eli jätin toisen messupäivän aika lyhyeksi.

Kirjailija työssään


Fanboy-moment Satu Rämön kanssa

Perjantaina onneksi jonot olivat pienemmät ja kirjailijoita oli helpompi tavata. Ehdin vaihtaa muutaman sanan useamman kirjailijan kanssa. Poikkeuksetta kaikki tyypit olivat sympaattisia, keskustelut mielenkiintoisia ja mikä parasta, myös menestyskirjailijat ovat ihan tavallisia ihmisiä.

Pakko tunnustaa, että koin melkoisen fanboy-hetken Satu Rämön kanssa. Olen ihaillut hänen kirjojaan alusta saakka, mutta vielä enemmän ihailen Satu Rämön tapaa esiintyä ja näkyä somessa. Huolimatta siitä, että hänen kirjojaan myydään, käännetään ja luetaan valtavia määriä, on Satun some-preesens todella normaali vailla mitään tähtipölyä. Itsellä ei ehkä noilla myyntimäärillä kasetti kestäisi kasassa samalla tavalla.

No perjantaina sattui uskomaton sattuma, että näin Satu Rämön omalla ständillään niin, ettei paikalle ollut jonoa ja minulla oli kädessä "sattumalta" hänen uusin kirjansa Disa. Olin ostanut kirjan vaimolle tuliaiseksi ja nyt sain mahdollisuuden saada kirjaan omistuskirjoituksen. Ja koska ihmisiä ei jonossa ollut, sain mahdollisuuden vaihtaa itsensä kirjailijan kanssa muutaman sanan. Ja siinä puhuessa tuli samanlainen tunne kuin hänen somestaan. Kyseessä on aidosti kirjoittamisesta ja fanien tapaamisesta nauttiva kirjailija. Kirjailija, joka elää unelmaansa. Satu oli ihanan lämmin, tavallinen ja sympaattinen ihminen. Ja kun kysyin, miten hän jaksaa kiertää kirjastoja ja nähdä lukijoita jopa pohjoisimmassa Suomessa hän sanoi, että se on ihan parasta. Täytyy sanoa, että fanitan tapaamisen jälkeen Satu Rämöä vielä enemmän. Onhan hän mahtava tyyppi.

Vertaistuellista kirjoittajamaailmaa

Lauantain parasta antia oli jutella muiden kustantajani kirjailijoiden kanssa. Vertaistuelliset kirjailijatreffit olivat varmaan kaikille osasille yhtä suurta terapiaa. Pienen kustantajan kirjailijat kamppailevat kaikki samojen asioiden kanssa. Mistä löytää aikaa ja tilaa kirjoittaa, miten saada kirjat etenemään ja miten päästä astetta pidemmälle kirjoittamisen kanssa, että löytäisi tiensä jollekin messujen lavoista. 

Messuilla myös oma haaveeni kirkastui. Jonain päivänä haluan olla yksi niistä, joka pääsee lavalle puhumaan ja näkymään lukijoille. Haluan viedä kirjoittamisen sille tasolle, että sillä saa paikan parrasvaloissa. Ja sekään ei vielä tarkoita, että kirjoittamisella tienaa muuta kuin fanitapaamisia. Suomessa kirjoittamalla elävien joukko ei suuren suuri ole. Vielä tuhansienkaan kirjojen myynnillä ei pelkästään voi kasata sellaista pottia, että se toisi leivän pöytään. Kirjamyynnin lisäksi suurin tulonlähde ovat apurahat, esiintymispalkkiot ja muut kirjoittamiseen liittyvät metatyöt. Minulle se kirjailijan leipä on niin pieninä palasina, etten sellaisesta edes haaveile. Minulle riittäisi puolen tunnin slotti messulavalla. 

Suurin esiintyjäkokemus koko messuilla oli tietenkin Sanna Marin. En ole aiemminkaan peitellyt, että fanitan entistä pääministeriä, eikä kuva paljon haalennut, kun kuuntelin Marinin haastattelua messuilla. Virallisesti Marin oli esillä vuosi sitten ilmestyneen kirjansa tiimoilta, mutta todellisuudessa haastattelu oli melkoinen läpileikkaus mm. Ukrainan kriisiin ja sen ratkaisuun - tai oikeastaan ratkaisemattomuuteen. Koska Sanna Marin on päivän politiikan kentän ulkopuolella, olivat lausunnot jopa poikkeuksellisen rohkeita, avoimia ja terävän kriittisiä. Jos esiintymistä vertaa pääministeriin, joka kriisin puhjetessa on pari viikkoa mökillä piilossa, on ero kuin yöllä ja päivällä. 

Kipinä kirjoittamiseen kasvaa...

Messuilta sain inspiraatiota ja halua kirjoittaa enemmän. Tuli tunne, että kirjoittajien maailmassa haluaisi olla vielä syvemmällä mukana ja päästä sieltä jostain takarivin takaa lähemmäs parrasvaloja. Julkaistavien artikkeleiden määrä Suomessa on niin valtava, että yhdellä teoksella ei messuilla juuri näkyvyyttä saa (etenkään kun omaa teosta ei ollut edes kustantajan osastolla). Esiin pääseminen vaatii sitä, että olet tunnustettu ja tunnettu tekijä, jonka kirjoista puhutaan, arvostellaan ja niitä ostetaan. Eikä sekään vielä riitä. Massaa on yksinkertaisesti niin paljon. 

Olin iloinen siitä, että kirja-ala voi hyvin. Kirjoittajia samoin kuin kustantajia on vuosi vuodelta enemmän ja kustannettavia artikkeleita on valtavasti. Ja kun muistaa, että kustannettujen kirjojen lisäksi on satoja tai tuhansia käsikirjoituksia, joita ei koskaan julkaista. Kirjoittaminen on Suomessa ja suomen kielen alueella todella kovassa huudossa. Taistelu paikasta valokeilassa on kovaa.

Tänä vuonna messuilla puhuttiin myös paljon omakustanteiden tekemisestä. Kuluneen vuoden aikana on nähty selkeitä menestysteoksia, jotka ovat kirjoittajien itse kustantamia. Se luo hieman uskoa siihen, että pinnalle voi ponnistaa myös ilman kustantajan antamaa vetoapua. Itse en usko siihen muuten kuin siinä tapauksessa, että kirjailija on tunnettu myös jollain muulla tapaa. Kauko Röyhkällä ja Nina Honkasella on jo valmiiksi pintaa, mistä ponnistaa esiin sekä kontaktit, joiden kautta näkyvyyttä on mahdollista saada. Noissa tapauksissa omakustanteen tekeminen on ainoastaan viisasta, koska jokaisesta myydystä kirjasta jää tekijälle paksumpi siivu. Kyseessä on ainoastaan fiksua talousajattelua ja uskallusta luottaa omaan työhön.

Esikoiskirjailijan nousu pinnalle omakustanteella vaatisi fenomenaalista teosta, joka uisi kirjasomen aallonharjalle. Ja se vaatii tänä päivänä isomman luokan markkinointia. Kirjasomen arvosteluista erittäin iso osa tulee kustantajien lähettämistä ilmaiskappaleista. Ja se vaatii sitä, että arvostelukappaleita lähetetään isoja määriä. Läheskään jokaisesta arvostelukappaleesta ei arvostelua tule näkyviin ja vaikka tulee, ei sekään takaa isoa näkyvyyttä somen algoritmilogiikan vuoksi. 

Kustantajien sananvalta kirjamaailmassa on valtava. Isoimmat kustantajat vievät ymmärrettävästi suurimman tilan, mutta kärkiviisikon takana on erittäin hienoja kustannustaloja, jotka hoitavat markkinoinnin ja teosten valinnan hienosti ja näkyvät pienemmästä koostaan huolimatta. 

Olen itse seurannut tänä vuonna ihaillen Marianne Suntion kirjoittaman "Yhden kesän pelisuunnitelman" menestystä. Marianne julkaisi esikoisensa kesällä suunnilleen samoihin aikoihin kuin minä omani, mutta hänen menestyksensä on vähän eri luokkaa - ja useammasta hyvästä syystä. Suurin tekijä on totta kai loistava teos sekä kirjoittaja, mutta myös se, että kustantamo S&S teki oman työnsä vähintään mallikkaasti. Kirja sai nopeasti siivet alleen ja se näkyi sekä kuului kirjasomessa oikealla tavalla. Aihe on ajankohtainen, kirjailija kiinnostava ja tuote osuu kirjasomen lukuhermoon oikealla tavalla. Ei silloin oikein voi epäonnistua. Ja Marianne on ansainnut jokaisen murusen menestyksestä.

Seuraavalle kirjalle koetan löytää vastaavanlaisen kustantajan tuen. Haaveeni on löytää talo, jossa keskustelu on avointa ja luottamus tekijän ja kustantajan välillä on sata prosenttinen. Silloin käsikirjoituksesta on mahdollista saada irti paras mahdollinen versio ja sille myös paras myyntituki. Kirjan tekeminen on yhteispeliä kirjoittajan ja kustantajan välillä ja siinä kummallakin on oma roolinsa. Kustantajan tehtävä on löytää talliinsa kirjat ja käsikirjoitukset, joista saa myyntiin kelpaavan tuotteen. Mikään kustantaja ei voi taikoa roskasta kultaa, mutta harmillista on myös se, jos hyvä käsikirjoitus ei löydä kustantajaa, joka pystyy tarjoamaan sille sen ansaitseman lentotilan. Näinkin olen kuullut käyvän. 

Messut oli kokonaisuutena mahtava kokemus. Se vahvisti omaa uskoa siihen, että kirjoittaminen on minun juttuni sekä siihen, että aion myös jatkossa panostaa omaan tuotantooni ja löytää sille myös parhaan mahdollisen kumppanin tuottajaksi. Jo tuon uskon vahvistamisen takia viikonloppu Helsingissä kannatti!

maanantai 29. kesäkuuta 2026

Juhlaviikonloppu - kirjajulkkarit

Kirjailija työssään - signeeraamassa teosta, kuva V. Taipale



Tämä viikonloppu on ollut yhtä suurta pyöritystä. On aika kirjan julkaisun viimeiselle viralliselle stepille - julkkareille. Koska olen esikoiskirjailija, ei minulla tietenkään ole minkäänlaista ideaa siitä, millaiset julkkarit ovat tai mitä ne edes tarkoittavat. Sen tiedän, että siellä juhlistetaan kirjoitusurakan päättymistä ja esitellään teos yleisölle ensimmäisen kerran. Someyytsimisen perusteella tapoja on yhtä monta kuin on tekijöitä. Jotkut istuvat ravintolassa, toiset kirjakaupassa, kolmannet kotona ja neljännet saaristoluodolla. 


Kirjailija itte, kuvan ottaja P.Salmi

Kirja itsessään on ollut valmis jo kuukauden verran ja ensimmäiset ovat sen ehtineet lukea ja kommentoida. Kaikki kirjasta tulleet kommentit ovat olleet varauksettoman hyviä. Pelkäsin ennakkoon eniten, että kirja ei kosketa lukijaa tarpeeksi tai että se jää liian pinnalliseksi ja kevyeksi. Sen lisäksi pelkäsin, että olin tehnyt juonesta turhan yksinkertaisen ja lopusta ehkä liian helpon. Kolmas asia, jota jännitin ekoissa arvosteluissa oli se, että kirja olisi rakenteeltaan tai kieleltään liian vaikea.

Olin pelännyt turhaan. Kirjasta on pidetty ja sitä on ymmärretty. Sen juoni on osunut kohderyhmässään napakymppiin, koska hahmot ja heidän elämänsä ovat samaistuttavia. Lisäksi kirjan viidestä päähenkilöstä jokainen löytää oman suosikkinsa ja kirja peilautuu jännästi eri ihmisille erilaisena. Eikä se juonikaan kai liian helppo ollut, jos lukija kertoo, että kolmekymmentä sivua ennen loppua ei vielä tiennyt, mitä siinä lopussa tapahtuisi. Sanoisin, että hyvää työtä näin esikoisen tekijältä. 

Odotan edelleen kommentteja ja sitä, että kuulen, saavatko lukijat kirjasta mitään. Kirja kirjoitetaan heille, jotka sitä lukevat. Se, mitä minä siitä saan, on myötäelää muiden kanssa sitä, mihin työni on johtanut. Lukijoiden palaute ja kommentit auttavat kirjoittamaan seuraavaa ja kehittymään paremmaksi. Omalle tekemiselle tulee väkisin vähän sokeaksi ja kehityspisteitä alkaa olla hankala nähdä. Kirjoittamalla enemmän, alkaa oma ääni kuulua paremmin ja työhön tulee kaivattua itsevarmuutta.

Yhdet, kahdet, tutuille vai vieraille - vaihtoehtojen moninaisuus hämää

Kun ei asiasta tiedä, pitää ottaa selvää. Kyselin, kuuntelin viisaampia ja koetin keksiä jotain omaa. Sellaisesta keitoksesta tuli kaksien julkistusjuhlien soppa. Kevään aikana kävin kuuntelemassa Lappeenrannan kirjastolla useampia kirjailijatapaamisia. Halusin tietää, mitä kirjoittajat kirjoistaan kertovat ja miten he asiansa esittävät. Kaikista kuunteluoppilaan retkistä tarttui matkaan jotain hyvää ja viisasta. Itseään osaavampia kannattaa kuunnella. 

Päätin mennä kaksien juhlien taktiikalla. Pienemmät ja virallisemmat pidettiin Lappeenrannan kirjaston Heikki-salissa perjantaina ja saman viikon lauantaina oli kotona omille ystäville järjestetyt pihajuhlat. Näin ajattelin saavani paistatella riittävästi valokeilassa yhden kirjan tarpeiksi ja sen lisäksi annoin mahdollisuuden useammille ihmisille kuulla kirjasta ja tavata sen tekijä. Pienen kustantajan pieni kirjailija tarvitsee kaiken näkyvyyden, mitä on tarjolla ja se näkyvyys on rakennettava ihan itse. Pienissä taloissa tukea on tarjolla erittäin rajallinen määrä. 

Ystävien kanssa halusin juhlia kotona. Konsepti oli tuttu viidentoista vuoden takaa, mutta nyt kyseessä olivat häitä pienemmät juhlat ja homma toteutettiin pääasiassa hartiapankilla. Pienen kyselyn ja googlettamisen avulla löydettiin vuokrattava teltta sekä sisään kalusteet. Hinta suhteessa saatuun hyötyyn oli järkevä kaikin puolin. Teltan avulla juhlat pysyisivät pihalla auringonpaahteessa tai pienessä sateessakin. 

Ne tosi viralliset julkkarit

Kirjasto oli minulle ainoa oikea paikka pitää ns. virallisia julkkareita. Olen kirjastolle velkaa lähes kaiken kirjoittamisestani. Vanha kirjailijoiden totuus on, että kirjoittamaan oppii lukemalla ja kirjoihin Suomessa pääsee käsiksi kirjastossa. Olen ollut koko lapsuuden ja nuoruuden massiivinen kirjastonkuluttaja. Kirjojen tarinat vetivät puoleensa heti, kun opin lukemaan ja kahlasin läpi Joensuun Rantakylän sivukirjaston osastot alusta loppuun saakka. Ilman kirjastoa oma mielikuvitukseni tuskin olisi kehittynyt siihen mittaan, missä se on, koska sitä määrää kirjoja ei kenelläkään olisi varaa ostaa. Kirjastolle siis kiitos, että opin kirjoittamaan tarinoita.

Ensimmäinen kiitos menee Lappeenrannan kirjaston henkilökunnalle. Oikeasti homma meni niin, että pohdin kirjastojulkkareita Threadsissä ja sain sieltä henkilökunnan jäseneltä apua, miten homma saadaan raiteilleen. Ja kaikki sujuikin kuin tanssi aina tilojen varaamisesta niiden käyttöön saakka. Käyttäkää hyvät ihmiset hyväksi näitä julkisia palveluja, jotka on luotu meitä varten! 

Ja poliitikot - pitäkää näppinne erossa kirjaston määrärahoista, että kansansivistyksen kehto nimeltä kirjasto auttaa lapsia ja nuoria (ja vähän meitä keski-ikäisiäkin) vielä nykyisin ja tästä eteenpäin kehittämään luku- sekä kirjoitustaitoa ja meille syntyy myös tulevaisuudessa kotimaista kulttuuria sekä menestystarinoita.

Tilaisuuden idea oli esitellä kirja, kirjailija ja kertoa hieman kirjoittamisesta. Rakentelin rungosta klassisen Power pointin, että kulkua on helppo seurata ja saa taustalle vähän jotain materiaalia. 

Ville K. Taipaleen runoutta henkilökohtaisesti toimitettuna



Esityksen alussa sain Lemiläisen runoilija Ville K. Taipaleen tekemän runon, joka oli omistettu kirjalle ja sen kirjoittajalle. Runoilija itse esitti teoksensa ja sain siitä vielä signeeratun version. Jos en aiemmin ole täällä maininnut, niin suosittelen Villen runoja ihan jokaisen luettavaksi. Nokkelaa ja oivaltavaa sanataidetta ja pieniä kokonaisia tarinoita runoina. Ville on julkaissut kaksi runokirjaa "Merenneito nyrjäyttää nilkkansa" sekä "Merenneitosingulariteetti". Fyysisen kirjan lisäksi molemmat teokset on luettu äänikirjoiksi lukijana Jarmo Mäkinen. Ja ihan luku-/kuunteluvinkkinä kerron, että runot kuulostavat upeammilta, jos luet ja kuuntelet niitä yhtä aikaa. Kannattaa testata.

Oli hieman kuumottavaa esiintyä ihmisille. Mutta aihe oli itselle niin tuttu ja kirjoittamisesta puhun mielelläni, että jännitys kyllä kaikkosi ensimmäisen viiden minuutin jälkeen. Kirjastani ja kirjoittamisesta voisin puhua vaikka puoli päivää. Nyt kun tekemisen kiemurat ovat kirkkaana mielessä, niitä tulee itsekin kertailtua ja mietittyä. Ajattelin sitäkin, jos salissa on joku joka miettii kirjan kirjoittamista, niin kerron mitä se todellisuus voi parhaimmillaan ja pahimmillaan olla. Kirjoittaminen on kivaa niin kauan, kunnes se ei sitä enää ole.

Puhuminen ja kirjan esittely tekevät koko hommasta vielä pykälää todellisempaa. Ja siinä puhuessa tuli fiilis, että tätä minä olen halunnut tehdä jo pitkän aikaa. Olla esillä, esitellä luomuksiani muille ja nähdä, että ne kiinnostavat. Elin taas hetken omaa unelmaani uudella tavalla.

Lahjapöytä, joka tekisi kenet tahansa kateelliseksi


Ei ne suuretkaan teot, vaan se tunnelma

Lauantain juhlia odotin innolla. Niitä varten oli tehty valmisteluja pidemmän aikaa. Pihalle rakentui suurehko teltta ja sinne sisään pöydät ja tuolit. Vieraita oli tulossa 23 kappaletta, kaikki läheisiä, mutta hieman eri ympyröistä. Kaukaisimmat vieraat tulivat Oulusta saakka näitä julkkareita varten. 

Koko viikko ennen lauantaita katseltiin kilpaa sääkarttaa ja arvailtiin päivän säätä. Pihajuhlien onnistuminen on varmempaa, jos sää suosii. Mutta olimme varautuneet suurimpaan osaan Suomen kesän oikuista. Rankkasade tai ukkosmyrsky olisivat pakottaneet siirtämään juhlat sisälle, mutta luotimme tuuriin. Lisäksi rakentelimme vielä terassille toisen istumakattauksen, jolloin porukka voi hyödyntää koko pihaa vapaasti, mutta niin että kaikki aika lailla näkevät ja kuulevat toisiaan.

Ruuan suhteen menimme "ei lämmintä ruokaa, vaan sopivaa iltapalaa"-tyyppisellä menulla. Kaikki tarjolla ollut oli oman keittiön tuotosta. Juomien suhteen koetettiin pitää maltti mielessä ja huomioida sekä alkolliset että alkottomat. Lauantai-illasta tuli sen verran kuuma, että juomaa todella kului, kaikkia laatuja. Kuuman sään ongelma oli juomien lämpeneminen ja sitä koetettiin torpata jäiden avulla. Jäitä jouduttiin tilaamaan lisää kotiinkuljetuksella kesken illan, mutta ruokarobotin saapumisesta sain vahingossa yllätysnumeron, joka oli aivan hitti. 

Päätin avata illan kertomalla läsnäolijoille itse kuka kukin on. Esittelyn juonena oli sijoittaa ihmiset aikajanalle siinä järjestyksessä, missä he ovat minun ja meidän elämään tulleet. Ajatus oli antaa kaikille hieman tilannekuvaa, ketä pöydässä istuu ja samalla luoda iltaan tutumpi ilmapiiri. Kun yhdistää yksiin juhliin ihmisiä monesta elämänpiiristä, voi tunnelma olla jäykkä, jos mitään tarttumapintaa vieruskaveriin ei ole. Ja avaamalla tilaisuuden rennommin vapautuu tunnelma muutenkin. Ainakin meillä se toimi. 

Yllätys oli kuitenkin se, että puhe sai myös vastapuheen. Jos oli omassa puheessa muutaman kerran kyynelissä pitämistä, niin ei se helppoa ole kuunnella toistakaan puhujaa, joka puhuu suoraan itselle. Minulla on kyllä kerrassaan mainioita ystäviä, jotka eivät pelkää laittaa itseään likoon. 

Ilta oli sanalla sanoen täydellinen, kuvaamiseen ei riitä vähempi. Muistot siitä kantavat pitkälle ja uskon, että sama tunnelma välittyi kaikkiin läsnäolijoihin. Hetkessä koko reilun parinkymmenen hengen porukasta tulee yhteisö, josta huokuu lämpö ja välittäminen. En edes osaa kertoa, miten onnelliseksi tuollaiset onnistuneet juhlat tekevät. Kun seurailee hymyileviä ihmisiä, jotka viihtyvät ja kuulee joka puolelta iloista puheensorinaa. Kukaan ei katsele kelloa ja odota, että pääsee vetäytymään takavasemmalle. Syödään, juodaan, viihdytään suomalaisessa kesäillassa. Miksi ihmeessä me emme järjestä juhlia useammin?

Itse pidän omaa ystäväpiiriäni pienenä ja harvoin tulee ajateltua, kuinka paljon loppujen lopuksi tuntee upeita ihmisiä. Kun kerrankin saa kerättyä kaikki samaan paikkaan, tajuaa että paljon noita ystäviä tuntuu olevan. Ja osasimme kyllä olla kiitollisia siitäkin, että kesäisenä viikonloppuna (joita siis on aivan liian vähän) suurin osa kutsutuista pääsi paikalle. Kesällä vähän kaikilla on juhlia ja menoja, joten mikään itsestäänselvyys tämä ei ollut. 

Ilta menee hujauksessa ja kun vieraita on parikymmentä, tuntuu ettei millään ehdi seurustella tarpeeksi kaikkien kanssa. Ja minä sentään sain toimia koko illan seurustelu-upseerina. Vaimoni hoiti taustajoukkojen kanssa porukan syöttämisen ja tarjoilujen riittämisen. Koetin seurailla sivusilmällä, missä mennään. Kaikki sujui kuitenkin rennolla täsmällisyydellä ja organisoidusti. Olen koettanut jo aiemmin kiittää vaimon näkemää vaivaa juhlien eteen ja sanon sen vielä kerran täälläkin ääneen - kiitos! Teit aivan valtavan työn etukäteen ja etenkin juhlien aikana. Arvostan isosti, että nämä juhlat olivat mahdolliset ja niistä tuli näin upeat.

Kaikki viikonloput päättyvät joskus

Sunnuntaina oli vuorossa paikkojen raivaus ja juhlien jälkityöt. Minulla oli rehellisesti sanottuna pieni darra. Pariin vuoteen ensimmäinen kerta kunnon juhlimista tuntui kropassa - ja kuten tiedätte vanhassa kropassa kaikki tuntuu moninkertaiselta. Mutta tämän yhden kerran se oli ansaittu ja hartaudella hankittu olotila.

Sunnuntain fiilis oli molemmilla jotenkin auvoisen onnellinen. Ei ollut kiire, eikä paniikki. Juhlat oli kummankin mielestä menneet jopa odotettua paremmin. Katselimme saatuja kukkia ja lahjoja. Varsinaisesti vasta sunnuntaina ehti paneutumaan, miten hemmetin paljon meitä oli huomioitu. Kiitos vielä kaikesta!

Ja tuli vähän haikeuskin. Juhlista jää ihanat muistot - valokuvia kerääntyy sieltä ja täältä. Kuvissa on tyytyväisiä, nauravia ihmisiä ja sen tunnelman pystyy aistimaan vielä jälkikäteenkin. Vietimme illan, joka ei valitettavasti enää palaa. Tulee uusia juhlia, tapaamme samoja ihmisiä onneksi myöhemminkin, mutta se illan tunnelma oli kerran elämässä -tyyppinen.

Kuulin moneen kertaan ennen omiani, että kirjojen julkkarit ovat ainutkertaiset ja ne tulevat jäämään mieleen. Silti ihan näin vahvaa tunnetta ja onnenhetkeä en osannut odottaa. Olo on kerta kaikkisen onnellinen ja juhlittu. Tämä itsessään ruokkii jo ajatusta kirjoittaa se toinen kirja loppuun ja päästää se tarjolle kustantajien pöytään. Koska uusi kirjahan tarkoittaa uusia julkkareita...


Kiitos ystävät, kun tulitte. Kiitos kun olitte kanssamme juhlistamassa kirjan julkistamista ja kiitos kaikesta huomioinnista, mitä sain/saimme. Se kaikki jää ikuiseksi jäljeksi sydämiin. ❤️







lauantai 23. toukokuuta 2026

Millainen kirja on "Niin kuin me sen muistamme" - ennakkomainos

 


Larpataanpa lauantai-aamun kunniaksi hieman kirjailijaa….

Kirja on lähtenyt viimeiselle matkalleen ja on tällä hetkellä tulossa Tallinnasta kohti Suomea. Oletettu laskeutumisaika Lappeenrantaan on ensi viikon lopussa ja ennakkotilatut (sekä muut ennakkoon varatut) kappaleet lähtevät lukijoille seuraavan viikon alussa, kun saan postitukset tehtyä. Ennakkotilauksia on tullut suhteellisen mukavasti, kun otetaan huomioon, ettei kirjaa ole juuri missään mainostettu. Ennakkotilauksia ehtii tekemään vielä hyvin - ohjeet tekstin lopussa.

Nyt viimeistään on siis aika kertoa, mitä tässä on tullut kirjoitettua viimeisen vuoden ajan 😊

 

Mistä kertoo ”Niin kuin me sen muistamme”?

Kokonaisuutena kirja on rakkaustarinoiden nippu. Siihen on kasattu ihmissuhteita eri vaiheissaan. Päähenkilöiden Pekan ja Annen tarina on tavallaan rakkaustarinan viimeinen luku, kun taas muut suhteet joko alkavat tai loppuvat kukin omista syistään.

Kirjassa rakkaus on vaikeaa. On vaikeaa luopua liitosta, jossa kaikki on paperilla hyvin. Päähenkilöt tuntevat sukupolvensa tapaan huonoa omaatuntoa siitä, kun elämästä ei tullut sellaista, mitä piti, mutta vikaakaan ei ole. Kirjan pääpari pohtii elämäänsä suhteessa omiin vanhempiinsa, omiin lapsiinsa sekä ennen kaikkea suhteessa itseensä. Mitä minä vielä elämältä haluan?

Yhtä vaikeaa on löytää uutta rakkautta tai ottaa sitä vastaan. Saako toiseen ihmiseen rakastua ja mihin se johtaa? Henkilöiden väliset suhteet ovat osin kummallisia, luvattomia ja osin myös suloisen naiiveja. Parisuhteiden kirjosta esitellään lähes kaikki mahdolliset.

Jos olette kirjoituksiani lukeneet ennenkin, tiedätte, että minulle rakkainta ovat aina keski-ikä ja keski-ikäisyys. Tämä kirja on pullollaan keski-iän kriisiä sen eri muodoissaan. Työelämä imee meistä viimeisetkin mehut, eikä kotiin jää kuin hoivattava raato. Annamme sukupolvemme mantran mukaisesti kaiken työlle ja sen edestä saavat väistyä, perhe, parisuhde ja kaikki muu vähemmän tärkeä. Työ on tärkein, jota kaikki muu elämä kumartaa. Mitä tapahtuu, kun työn ei annetakaan olla enää ykkönen. Kuinka voimme keventää elämää tai vaihtaa se sellaiseen, mikä olisi helpompaa.



Minulle kirjan kohtaukset koskien työelämää ovat ominta minääni. Vaikka muuten tarina ei kerro minusta tai elämästäni, ovat työelämää sivuavat ajatukset omiani. Kuten tiedätte, olen neljäkymppisenä vaihtanut elämäni suuntaa ja hypännyt kokonaan uusille urille. Syinä väsyminen, kyllästyminen ja tavallaan halu tehdä jotain omaa. Kirjan henkilöistä on nähtävissä samaa. Henkilöistä löytyy työhönsä väsynyt, työhönsä kyllästynyt, onnellinen yrittäjä sekä tyyppi, joka on uransa alussa ja katsoo uran tikapuita ylöspäin. Jollain tapaa heistä jokainen on minä eri vaiheissa työelämääni.

Sukupolviromaani lama-ajan lapsille

Alusta saakka minulle oli selvää, että kirjoitan kirjan ikäisilleni. Tämä kirja on puhtaasti kohdennettu sukupolvelle, joka eli lapsuuttaan 1990-luvun lama-ajan vuosina. Nuo vuodet jättivät meihin uniikin jäljen, jota käsittelemme tänäkin päivänä. Meistä tuli tietyllä tavalla uniikkeja, aivan kuin sodan kokeneista tai sodan jälkeisesti sukupolvestakin.

Kärsimme tietyistä maneereista, jotka voidaan johtaa lamaan ja sen ajan taloudelliseen niukkuuteen. Olemme kroonisen huolestuneita toimeentulosta ja teemme töitä vaikka pakolla, että saamme toimeentulon kasaan. Meidän sosiaaliselle statukselle on tärkeintä, että voimme sanoa tekevämme töitä ja kuuluvamme johonkin työyhteisöön.

Toinen sukupolvellemme olennainen asia on vasta syntymässä. Kirjan toiseksi merkittävin pääteema koskettaa sitä, mitä tapahtuu, kun hyvinvointiyhteiskunta murtuu ja sen tehtävät jäävät meidän hoidettavaksi. Kirjan päähenkilön Pekan äiti on vahvasti dementoitunut ja hoivaa ei olekaan saatavissa yhteiskunnalta. Hoito jää läheisten vastuulle ja särkee sen kaavan, jolla olisimme elämämme halunneet elää. Ajatuksemme meni niin, että kun saamme lapset aikuisiksi, alkaa aikuisten elämän uusi vaihe, jossa hoivattavia ei ole. Miltä tuntuu, kun hoivakierto alkaa kiertää toisinpäin ja omista vanhemmista tulee hoivattavia?



Tämä teema osui sattumalta todella ajankohtaiseksi. Kuluneen vuoden aikana on keskusteltu enemmän kuin koskaan ennen tätä siitä, miten suomalainen hyvinvointiyhteiskunta murtuu ja sen tehtäviä on alettava jakaa uudelleen. Keskustelussa on ollut juuri kirjan tapainen malli, jossa vanhemmat eivät saakaan hoitoa yhteiskunnalta. Kuka heistä ottaa kopin, kun aikuisten lasten elämästä on jo valmiiksi tehty sellainen, ettei siihen mahdu muistisairas vanhempi?

Ei suuria ahaa-elämyksiä, vaan hyvä viihderomaani

Tätä kirjaa kirjoitettaessa eivät mielessä kiiltäneet apurahat, palkinnot tai edes raha. Tätä on tehty rahalla, eikä rahasta. Kirja ei tarjoa varmaankaan suuria ahaa-elämyksiä tai perustaa järisyttäviä oivalluksia. Kirja on hyvä viihderomaani, joka tarjoaa samaistumispintaa itseni ikäisille lukijoille. Tavoitteeni kirjoittaessa on antaa virtuaalista olkapäätä kaikille oman elämänsä päämäärättömyyteen ja väsyttävyyteen hukkuville. Mielessäni kuvittelen lukijan, joka kirjan kanssa nyökyttelee ymmärtäväisesti päätään ja toteaa ”juuri noin!”. Kirja on minulle sellainen, minkä itse haluaisin löytää kirjaston hyllystä - ja rakastua siihen kerralla.

Olen itse heikkona tarinoihin, joissa on selkeä loppu. Haluan, että tavalla tai toisella kirjan päähenkilöt pääsevät maaliin ja tarinaan ei jää sitomattomia lankoja ilmaan. Tarinan kaikki henkilöt kietoutuvat toisiinsa eri tavoin – ja osin jopa hieman kieroutuneesti. Kirja tarjoaa tunneskaalan kaikkia osasia. On iloa, surua, pettymystä ja toivoa. Kirja on toisaalta hyvin arkinen kuvaus viiden keski-ikäisen ihmisen elämästä, mutta toisaalta taas tarinan viihdyttävyys vie lukijan kyllä mukaansa tavallisuudesta huolimatta.



Kirjasta ei koskaan pitänyt tulla kirjaa – korkeintaan hyvä tarina. Mutta lopulta tarina ja sen henkilöt veivät kirjoittajaa enemmän kuin toisin päin. Kirjoittaessa henkilöihin rakastuu ja heihin kiintyy. Jossain kohtaa henkilöiden elämät vievät suuntaan, jota edes kirjoittaja ei tiennyt. Tarina kehittyy kirjoituksen mukana (ja myös ensimmäisen version jälkeen, kun kustannustoimittaja ottaa asiaan kantaa).

 Valmistumisen jälkeen tulee haikeus, kun tietty ”ihmissuhde” päättyy ja on pakko palata omaan arkeen. Sen jälkeen tulee suunnaton häpeä, kun tajuaa, että tuota kirjaahan lukevat muutkin kuin minä. Kirjoittaessa on täysin auki ja pidättelemätön. Etenkin tunteet, joita kirjaan kirjaa, menevät ihon alle ja jäävät vellomaan. Kun päähenkilö suree, jää suru kaikumaan myös itseen. Tätä kirjoittaessa on naurettu, itketty, hävetty ja haluttu. Ja juuri tuosta reflektiosta johtuen rakastan kirjoittamista.

Lyhyestä tarinasta kirja kaunis

Tarina lähti liikkeelle itselleni asetetusta kirjoitusharjoituksesta. Halusin saada omaa ´tulostinpäätäni´ hieman auki, kun mikään blogijuttu tai tarinointi ei tuntunut lähtevän liikkeelle. Asetin tavoitteeksi kirjoittaa kaksi sivua päivässä, vailla mitään päämäärää tai vaadetta. Merkitystä oli tuolla sivumäärällä, ei sisällöllä.

Sitten huomasin, miten syntyi tarinan pääpari. Heidän ympärilleen kehittyivät sivuhahmot. Keksin luoda henkilöiden välille tarinan ja sitoa henkilöt yhteen eri tavoin. Kirjoittaessa kuulen tarinan kulkevan päässäni ja koetan jäljentää sen paperille sellaisena kuin se suostuu ulos tulemaan. Koko juoni oli päässä lopulta valmiina ja loppu oli oikeastaan aika helppoa.

Olin päässyt jonnekin 20 000 sanan kieppeille, kun lupasin lapselleni, että jos pääsen puoleenväliin (40 000 sanaa), teen tästä kirjan. Siihen saakka homma pysyi harjoitteluasteella ja pelkkänä hauskana treeninä pakertaa kasaan. Tai ei se mitään pakkoa ollut, vaan maanista kirjoittamista – parasta flowta, mitä olen koskaan kokenut. Tuskin tulen enää koskaan kokemaan samaa helppoa luomisen riemua kuin tätä kirjaa tehdessä. 

Koko prosessi alkoi vuosi sitten heinäkuussa. Käsikirjoituksen kansilehteen on printattu päivämäärä 1.7.2025 ja nyt kesäkuun 2026 alussa homma on valmis. Se ei kerro siitä, että työtä olisi tehty kiireellä ja huolimattomasti, vaan siitä, että tarina tuli ensimmäisellä kierroksella ulos niin valmiina, että sitä oli helppo työstää eteenpäin. Apunani kirjan tekemisessä oli maailman paras kustannustoimittaja Aleksandra Hintikka, joka ruoti raa’an rehellisesti käsikirjoitusta sen eri vaiheissa ja esitti täsmällisiä ja joissain kohdin jopa nerokkaita kehitysehdotuksia tekstiin. Ensimmäisen kierroksen jälkeen koko alku (100 sivua) kirjoitettiin uusiksi ja  mm. yksi sivuhahmo hävitettiin kokonaan. Tai ei häntä häivytetty, vaan hänet peilataan muiden päähenkilöiden puheen kautta, jolloin kuva on oikeastaan terävämpi kuin kokonaan elävänä hahmona. Ilman Aleksandraa te lukijat ette olisi saanut käsiinne yhtä hyvää lopputulosta kuin nyt. Luojalle kiitos kirjoitusalan ammattilaisista!

Moniääninen romaani on kuin elokuvan käsikirjoitus

Valitsin alusta saakka tehdä tarinan hieman poikkeuksellisella tavalla. Kirja on kirjoitettu viidestä eri näkökulmasta. Samat kohtaukset kuvataan useamman päähenkilön silmin. Tarkoitus on osoittaa, miten väärin – tai vain eri tavoin – ymmärrämme saman asian. Keski-ikäisen avioparin kommunikaatio on joskus hankalaa, kun on sanottu liikaa tai sitten ei ole opittu sanomaan tarpeeksi. Nuorenparin puheet ovat väisteleviä, koska yhteisen elämän alussa ei kaikkea uskalleta tai osata sanoittaa.

Jossain vaiheessa tajusin itsekin, että kirjoitan tavallaan BB-talon päiväkirjahuonetta ulos. Ihmiset istuvat puhuvina päinä kameran edessä ja kertovat, miten hommat meni niin kuin omasta mielestä.

Kirjan viimeinen ja näkymättömin päähenkilö on hiljaisuus. Ensimmäisiä johtoajatuksia kirjassa oli se, että kuvaan, miten erilaista hiljaisuutta ihmisten arki sisältää. Joskus se on mukavaa ja yhdessä sovittua ja pahimmillaan uhkaavaa ja jopa väkivaltaista. Hiljaisuus ei koskaan ole vain sitä, että olemme sanattomia toistemme seurassa. Hiljaisuuden sivussa tapahtuu pään sisällä paljoa.



Kirja ei sijoitu mihinkään. Siitä on turha etsiä sivujen mittaista kuvailua Kyrönjoen polveilevista koskista tai aavan meren myrskyävistä aalloista. Kirjan fokus on puhtaasti ihmisissä ja heidän ajatuksissaan. Poistamalla ympäristön sain ihmiset paremmin esille. Suurin osa kirjasta tapahtuukin päähenkilöiden pään sisällä. Mitä he ajattelevat, tuntevat, kokevat.

Pelkään totta kai sitä, että kirjan rakenne on vaikea tajuta. Se ei ole tavallinen, eikä välttämättä helppo. Mutta uskon ja toivon, että lukijat kyllä pääsevät vauhtiin mukaan nopeasti. Moniäänisyys tekee kirjasta värikkäämmän. Se antaa laajemman skaalan kaikkien henkilöiden omille persoonille ja antaa isomman samaistumispinnan myös lukijoille. Ehkä joukosta löytyy jokaisen oma suosikkihahmo.

Toinen, mitä hieman pelkään, on kirjassa käytetty kieli. Kirjoitin koko tarinan ns. puhekielelle. Jätin murteet suosiolla pois, koska en osaa ja päätin lopulta myös olla kirjoittamatta puhdasta kaunista kirjakieltäkään. Kirjan pitää kuulostaa puhujiltaan, eikä turhan sliipatulta ja ulkokultaiselta kirjallisuuskieleltä. Uskon, että kielivalinta tukee sitä, että kirjan kohdevalo on suunnattu puhujiin ja heidän tarinaansa. 



Tarina ei kerro minusta tai elämästäni. Minun elämäni löytyy blogin sivuilta, joten sitä ei tarvitse enää kirjaan sanoittaa. Kirjassa on paljon sellaista, mitä blogiin ei pysty fiksusti kirjoittamaan. Kun blogi on elämän online-versio, on kirja jotain muuta. Ominta minää kirjassa ovat tietty yhteiskuntakritiikki sekä ajatukset työelämästä. Sukupolvikokemus, jota kirja käsittelee, on täysin omani. Olen ollut työelämän omima perheenisä ja työhönsä väsynyt muurahainen, joka ei osaa luovuttaa. Koen päähenkilöiden tavoin tuskaa siitä, että Suomi ei ole enää se Suomi, johon olemme kasvaneet. Kaikki muuttuu nyt nopeammin kuin ehdimme perässä.

Myöskään henkilöt eivät ole ketään. Siellä täällä on lainattu sana tai ajatus jostain, mitä olen kuullut tai muistan joskus ajatelleeni. Kun puhuu ihmisten kanssa päivät, jää korviin soimaan sana sieltä ja toinen täältä. Ehkä olen saattanut jonkun sanasen pistää tänne sivuillekin. Hahmot ovat täysin mielikuvitukseni tuotetta vailla mitään todellisuusperää.

Kirja on kirjoitettu keski-ikäiseltä keski-ikäisille. Se tarjoaa vertaistukea ja rinnakkaiskokemuksen. Omille lapsille toivon kirjan tarjoavan jonkinlaisen avaimen meidän vanhempien ajatteluun. Uskon, että luettuaan kirjan, lapsemme tajuavat paljon meidän ajatusmaailmasta, joka muuten voi jäädä vajaaksi. Miksi työ on meille niin tärkeää ja miksi se puhuminen ja tunteiden sanoittaminen on niin vaikeaa. Me olemme tunnekylmien vanhempien puolihaaleita lapsia.



Kirja on tarjolla verkkokaupoissa, kirjastoissa sekä kirjailijalta itseltään

Kirja on painettu ja tulee myyntiin ensi viikolla. Sitä on saatavissa ainakin seuraavista verkkokaupoista:

Suomalainen kirjakauppa

Adlibris

Prisma

Kirjaa myy myös kustajantajani Momentum kirjat omassa verkkokaupassaan sekä Helsingin Kulttuurikulmassa (Liisankatu 19, 00170 Helsinki)

Sen lisäksi kirja on saatavilla paikallisiin kirjastoihin – kun sen sinne pyytää. Ainakin Lappeenrannan kirjastossa ennakkotilaus on tehty ja kirja on jo varattavissa.

Ja jos haluatte tukea pienen kustantamon pientä kirjailijaa, niin kirjaa saa myös minulta. Laita viestin blogin kautta, tai yksityisviestinä Instagram/Facebook Messenger/Threads (@toni.jouhkimo), niin myyn kirjaa hintaan 20€ + postituskulut. Sähköpostilla minut tavoittaa esim. blogin omasta sähköpostista pesu.neljassakympissa@gmail.com

Jos haluat tilata suuremman määrän kerralla, niin laskutuskin kyllä onnistuu, mutta yksittäisiä kirjoja en valitettavasti laskulla myy.

 

Ennakkotilaajille toivotan jo valmiiksi hyviä lukuhetkiä kirjan parissa ja muille kirjan tilaaville/lukeville lähetän kiitokset, kun tuette harrastustani 😊

 

Tämä teksti julkaistaan samanlaisena sekä blogissa Ra(s)kas Keski-ikä että Sivujen sisältä