Ensimmäistä kertaa kirjamessuilla

 

Näkymä messuhalliin

Tämä teksti menee taas "rakas päiväkirja"-osastoon. On pakko laittaa muistiin tuoreeltaan asioita, jotka luultavasti unohtuvat myöhemmin. Tai tämä viikonloppu ei unohdu koskaan, mutta muistot tuppaavat haalenemaan ajan myötä. Ja tähän viikonloppuun haluan ehkä palata myöhemminkin.

Tämä on minun kirjailijavuoteni - ensimmäinen sellainen, mutta ei toivottavasti viimeinen. Koko vuosi on pyörinyt eri tavoin kirjoittamisen parissa ja tuotoksena heinäkuussa ilmestynyt esikoinen ja sen mukana tullut näkyvyys ja siirtyminen uuteen kategoriaan. Tehän varmaan tiesitte, että maailmassa on tasan kahdenlaisia ihmisiä - niitä, jotka ovat kirjoittaneet kirjan ja niitä, jotka eivät ole. 

Tämän vuoksi oli luonnollista, että pakkasin reissukassin ja vietin kaksi päivää Suomen suurimmilla kirjamessuilla. En kuitenkaan missään muussa roolissa kuin pahaisena kirjaturistina. Kinusin ilmaisliput kustantajalta, joten kaunis kiitos Momentum-kirjat. 

Helsingin kirjamessut ovat Suomen suurin alan tapahtuma. Siellä ovat esillä kaikki, jotka ovat jotakin kirja-alalla sekä sen lisäksi kymmeniä tuhansia sellaisia, jotka haluavat nähdä ja tavata kirjailijoita. Kirjamessuja on myös muualla päin Suomea, mutta niiden kokoluokka tuskin vetää Helsingille vertoja.

Lähdin liikkeelle fiiliksellä, että haluan aistia kirjailijatunnelmaa ja nähdä, miten massiivinen Suomen kirjamaailma on. Aiempina vuosina olin totta kai lukenut tapahtumasta ja kaikkien muiden massatapahtumien tavoin myös kirjamessut turpoavat joka vuosi suuremmiksi ja näyttävimmiksi. Sitä ne todella ovat!

Hiljaisempi perjantai, lauantai kaaosta ja tungosta

Minulla oli muutama tavoite messuilta. Halusin tavata joitakin "oikeita" kirjailijoita, kuunnella hyviä keskusteluja ja sen lisäksi kantaa kotiin kassillisen messutarjouksista ostettuja kirjoja. Tavoitteet täyttyivät melko täydellisesti, mutta tuuria oli mukana.

Helsingin kirjamessut ovat nelipäiväinen tapahtuma, joka alkaa torstaina ja kestää sunnuntaihin. Pistin oman firmani kiinni perjantaiksi ja suuntasin messuttelemaan heti perjantai-aamusta. Koska kyseessä oli arkipäivä, oli messuilla päivällä sopivan rauhallista. Osastoilla oli ihmisiä, mutta tungos oli siedettävää ja jonot paikkoihin olivat suorastaan inhimilliset. Messuyleisössä oli tavallista enemmän koululaisia, koska Helsingin koululaiset saavat kuulemani mukaan juuri perjantaille vapaalippuja ja pääsevät tutustumaan kirjallisuuteen näppituntumalla. 

Kirjamessuilla on toistakymmentä lavaa, joissa esiintyjät, haastattelut ja keskustelutilaisuudet pyörivät aamusta iltaan. Se tarkoittaa, että kiinnostavia keskusteluja on valikoitava messuohjelmasta etukäteen. Ilman kunnollista esitiedustelua jää osa parhaista varmasti näkemättä. Ohjelma on kaikin puolin huolella mietitty, monipuolinen ja kiinnostavaa kuultavaa riittää kaikille. Esillä on kirjailijoiden lisäksi eri alojen asiantuntijoita ja keskustelut pyörivät kirjojen lisäksi myös kirjoittamisessa sekä kirjojen kustantamisessa. 

Lavoilla esiintyjillä on puolen tunnin slotit. Lavojen lisäksi kustantajien omilla osastoilla on kirjailijaesittelyitä, mahdollisuus saada signeerauksia kirjoihin ja parhaassa tapauksessa mahdollisuus myös vaihtaa muutama sana kiinnostavien kirjantekijöiden kanssa. Joka tapauksessa messuopas on paras kaveri messuilla mukana. Ilman sitä kokemus jää väkisin hieman vajaaksi. 

Messutteluun kannattaa myös varata aikaa - reilusti aikaa. Sen lisäksi hyvät kengät sekä kassi, johon kaikki messuilta ostettavat kirjat pakkaa. Ja uskokaa pois - messuilta jokainen kävijä ostaa jotain! Se ei johdu pelkästään messutarjouksista (jotka ovat kyllä kohtuullisia), vaan myös tunnelmasta. Kirjallisuus vetää sinut puoleensa ja parin tunnin messuttelun jälkeen haluat ostaa jokaisen kirjan, joka vastaan tulee. Olet valmis ottamaan vaikka pankkilainan tai myymään munuaisesi, että saat kaikki alennuksessa olevat kirjat signeerattuna kotiisi kirjahyllyyn - siihen samaan, jossa ei tilaa ole ollut enää pariin vuoteen. 

Olin itse messuilla kahtena päivänä. Lauantain ruuhka oli minulle liikaa. Porukkaa oli joka paikka täynnä, parhaissa tilaisuuksissa oli porukkaa niin, että keskustelun seuraaminen kävi hankalaksi. Ja jos olisit halunnut ostaa jotain, niin kassajonot venyivät - signeerausjonoista puhumattakaan. Lauantai ei ollut enää minun päivä ja olin onneksi itse ostanut aika lailla kaikki haluamani kirjat jo perjantaina. Eli jätin toisen messupäivän aika lyhyeksi.

Kirjailija työssään

Fanboy-moment Satu Rämön kanssa

Perjantaina onneksi jonot olivat pienemmät ja kirjailijoita oli helpompi tavata. Ehdin vaihtaa muutaman sanan useamman kirjailijan kanssa. Poikkeuksetta kaikki tyypit olivat sympaattisia, keskustelut mielenkiintoisia ja mikä parasta, myös menestyskirjailijat ovat ihan tavallisia ihmisiä.

Pakko tunnustaa, että koin melkoisen fanboy-hetken Satu Rämön kanssa. Olen ihaillut hänen kirjojaan alusta saakka, mutta vielä enemmän ihailen Satu Rämön tapaa esiintyä ja näkyä somessa. Huolimatta siitä, että hänen kirjojaan myydään, käännetään ja luetaan valtavia määriä, on Satun some-preesens todella normaali vailla mitään tähtipölyä. Itsellä ei ehkä noilla myyntimäärillä kasetti kestäisi kasassa samalla tavalla.

No perjantaina sattui uskomaton sattuma, että näin Satu Rämön omalla ständillään niin, ettei paikalle ollut jonoa ja minulla oli kädessä "sattumalta" hänen uusin kirjansa Disa. Olin ostanut kirjan vaimolle tuliaiseksi ja nyt sain mahdollisuuden saada kirjaan omistuskirjoituksen. Ja koska ihmisiä ei jonossa ollut, sain mahdollisuuden vaihtaa itsensä kirjailijan kanssa muutaman sanan. Ja siinä puhuessa tuli samanlainen tunne kuin hänen somestaan. Kyseessä on aidosti kirjoittamisesta ja fanien tapaamisesta nauttiva kirjailija. Kirjailija, joka elää unelmaansa. Satu oli ihanan lämmin, tavallinen ja sympaattinen ihminen. Ja kun kysyin, miten hän jaksaa kiertää kirjastoja ja nähdä lukijoita jopa pohjoisimmassa Suomessa hän sanoi, että se on ihan parasta. Täytyy sanoa, että fanitan tapaamisen jälkeen Satu Rämöä vielä enemmän. Onhan hän mahtava tyyppi.

Vertaistuellista kirjoittajamaailmaa

Lauantain parasta antia oli jutella muiden kustantajani kirjailijoiden kanssa. Vertaistuelliset kirjailijatreffit olivat varmaan kaikille osasille yhtä suurta terapiaa. Pienen kustantajan kirjailijat kamppailevat kaikki samojen asioiden kanssa. Mistä löytää aikaa ja tilaa kirjoittaa, miten saada kirjat etenemään ja miten päästä astetta pidemmälle kirjoittamisen kanssa, että löytäisi tiensä jollekin messujen lavoista. 

Messuilla myös oma haaveeni kirkastui. Jonain päivänä haluan olla yksi niistä, joka pääsee lavalle puhumaan ja näkymään lukijoille. Haluan viedä kirjoittamisen sille tasolle, että sillä saa paikan parrasvaloissa. Ja sekään ei vielä tarkoita, että kirjoittamisella tienaa muuta kuin fanitapaamisia. Suomessa kirjoittamalla elävien joukko ei suuren suuri ole. Vielä tuhansienkaan kirjojen myynnillä ei pelkästään voi kasata sellaista pottia, että se toisi leivän pöytään. Kirjamyynnin lisäksi suurin tulonlähde ovat apurahat, esiintymispalkkiot ja muut kirjoittamiseen liittyvät metatyöt. Minulle se kirjailijan leipä on niin pieninä palasina, etten sellaisesta edes haaveile. Minulle riittäisi puolen tunnin slotti messulavalla. 

Suurin esiintyjäkokemus koko messuilla oli tietenkin Sanna Marin. En ole aiemminkaan peitellyt, että fanitan entistä pääministeriä, eikä kuva paljon haalennut, kun kuuntelin Marinin haastattelua messuilla. Virallisesti Marin oli esillä vuosi sitten ilmestyneen kirjansa tiimoilta, mutta todellisuudessa haastattelu oli melkoinen läpileikkaus mm. Ukrainan kriisiin ja sen ratkaisuun - tai oikeastaan ratkaisemattomuuteen. Koska Sanna Marin on päivän politiikan kentän ulkopuolella, olivat lausunnot jopa poikkeuksellisen rohkeita, avoimia ja terävän kriittisiä. Jos esiintymistä vertaa pääministeriin, joka kriisin puhjetessa on pari viikkoa mökillä piilossa, on ero kuin yöllä ja päivällä. 

Kipinä kirjoittamiseen kasvaa...

Messuilta sain inspiraatiota ja halua kirjoittaa enemmän. Tuli tunne, että kirjoittajien maailmassa haluaisi olla vielä syvemmällä mukana ja päästä sieltä jostain takarivin takaa lähemmäs parrasvaloja. Julkaistavien artikkeleiden määrä Suomessa on niin valtava, että yhdellä teoksella ei messuilla juuri näkyvyyttä saa (etenkään kun omaa teosta ei ollut edes kustantajan osastolla). Esiin pääseminen vaatii sitä, että olet tunnustettu ja tunnettu tekijä, jonka kirjoista puhutaan, arvostellaan ja niitä ostetaan. Eikä sekään vielä riitä. Massaa on yksinkertaisesti niin paljon. 

Olin iloinen siitä, että kirja-ala voi hyvin. Kirjoittajia samoin kuin kustantajia on vuosi vuodelta enemmän ja kustannettavia artikkeleita on valtavasti. Ja kun muistaa, että kustannettujen kirjojen lisäksi on satoja tai tuhansia käsikirjoituksia, joita ei koskaan julkaista. Kirjoittaminen on Suomessa ja suomen kielen alueella todella kovassa huudossa. Taistelu paikasta valokeilassa on kovaa.

Tänä vuonna messuilla puhuttiin myös paljon omakustanteiden tekemisestä. Kuluneen vuoden aikana on nähty selkeitä menestysteoksia, jotka ovat kirjoittajien itse kustantamia. Se luo hieman uskoa siihen, että pinnalle voi ponnistaa myös ilman kustantajan antamaa vetoapua. Itse en usko siihen muuten kuin siinä tapauksessa, että kirjailija on tunnettu myös jollain muulla tapaa. Kauko Röyhkällä ja Nina Honkasella on jo valmiiksi pintaa, mistä ponnistaa esiin sekä kontaktit, joiden kautta näkyvyyttä on mahdollista saada. Noissa tapauksissa omakustanteen tekeminen on ainoastaan viisasta, koska jokaisesta myydystä kirjasta jää tekijälle paksumpi siivu. Kyseessä on ainoastaan fiksua talousajattelua ja uskallusta luottaa omaan työhön.

Esikoiskirjailijan nousu pinnalle omakustanteella vaatisi fenomenaalista teosta, joka uisi kirjasomen aallonharjalle. Ja se vaatii tänä päivänä isomman luokan markkinointia. Kirjasomen arvosteluista erittäin iso osa tulee kustantajien lähettämistä ilmaiskappaleista. Ja se vaatii sitä, että arvostelukappaleita lähetetään isoja määriä. Läheskään jokaisesta arvostelukappaleesta ei arvostelua tule näkyviin ja vaikka tulee, ei sekään takaa isoa näkyvyyttä somen algoritmilogiikan vuoksi. 

Kustantajien sananvalta kirjamaailmassa on valtava. Isoimmat kustantajat vievät ymmärrettävästi suurimman tilan, mutta kärkiviisikon takana on erittäin hienoja kustannustaloja, jotka hoitavat markkinoinnin ja teosten valinnan hienosti ja näkyvät pienemmästä koostaan huolimatta. 

Olen itse seurannut tänä vuonna ihaillen Marianne Suntion kirjoittaman "Yhden kesän pelisuunnitelman" menestystä. Marianne julkaisi esikoisensa kesällä suunnilleen samoihin aikoihin kuin minä omani, mutta hänen menestyksensä on vähän eri luokkaa - ja useammasta hyvästä syystä. Suurin tekijä on totta kai loistava teos sekä kirjoittaja, mutta myös se, että kustantamo S&S teki oman työnsä vähintään mallikkaasti. Kirja sai nopeasti siivet alleen ja se näkyi sekä kuului kirjasomessa oikealla tavalla. Aihe on ajankohtainen, kirjailija kiinnostava ja tuote osuu kirjasomen lukuhermoon oikealla tavalla. Ei silloin oikein voi epäonnistua. Ja Marianne on ansainnut jokaisen murusen menestyksestä.

Seuraavalle kirjalle koetan löytää vastaavanlaisen kustantajan tuen. Haaveeni on löytää talo, jossa keskustelu on avointa ja luottamus tekijän ja kustantajan välillä on sata prosenttinen. Silloin käsikirjoituksesta on mahdollista saada irti paras mahdollinen versio ja sille myös paras myyntituki. Kirjan tekeminen on yhteispeliä kirjoittajan ja kustantajan välillä ja siinä kummallakin on oma roolinsa. Kustantajan tehtävä on löytää talliinsa kirjat ja käsikirjoitukset, joista saa myyntiin kelpaavan tuotteen. Mikään kustantaja ei voi taikoa roskasta kultaa, mutta harmillista on myös se, jos hyvä käsikirjoitus ei löydä kustantajaa, joka pystyy tarjoamaan sille sen ansaitseman lentotilan. Näinkin olen kuullut käyvän. 

Messut oli kokonaisuutena mahtava kokemus. Se vahvisti omaa uskoa siihen, että kirjoittaminen on minun juttuni sekä siihen, että aion myös jatkossa panostaa omaan tuotantooni ja löytää sille myös parhaan mahdollisen kumppanin tuottajaksi. Jo tuon uskon vahvistamisen takia viikonloppu Helsingissä kannatti!

Kustannussopimus allekirjoitettu

 "Eläisit joskus niin kuin opetat". Olen koettanut blogissa paasata jo vuosia, että niitä omia unelmia pitää vaalia, kunnioittaa ja pyrkiä muuttamaan todeksi. Ihminen elää unelmistaan ja koko maallinen matka on pelkkää hyppyä haaveesta seuraavaan. Välillä hyppy menee ohi ja putoamme lumpeen ohi lampeen kastuen. Mutta silloinkaan ei saisi luovuttaa, vaan nousta ylös, pyyhkiä nenä (sekä kyyneleet) ja aloittaa uudelleen. 

Jos jätetään arkielämän ns. bulkkiunelmat (koti, lapset, vaimo, työpaikka, jäpä jäpä jää...), niin minulla on todellisia unelmia ollut aika vähän. Edelleen allekirjoitan omalta kohdaltani, että lapsia suurempaa asiaa ei maailmassa ole, mutta heidän jälkeensä tulee muuta. Siitä lähtien, kun olen ensimmäisen muistikirjani sivut taittanut auki ja alkanut liata viivattuja sivuja musteella, on omalla nimellä varustettu kirja ollut minulle se ykkönen. Ja oikeastaan jo vuosia se ainoa unelma. 

En ollut mikään välkky lapsi ja opin lukemaan vasta koulussa (ja muistaakseni sielläkin pienen väännön jälkeen), mutta kun aloin tajuamaan kirjojen päälle, ei minua saanut kirjastosta pois millään. Rantakylän sivukirjaston lasten osasto oli luettu muutamassa vuodessa kannesta kanteen ja oli aika siirtyä aikuisten osastolle.

Muistan tunteen, kun ensimmäisen kerran siirryin aikuisten osastolle ja tajusin, että kaikki ne hyllyssä olevat kirjat ovat lukematta ja edessä on uskomattoman pitkä taival romaanien parissa. En tiedä, johtuiko lukemisinto siitä, että äitini oli kova lukemaan - vai siitä, että ainoalla lapsella oli huvitukset vähissä. Olipa vika kummassa tahansa, on lukeminen jäänyt hihavakioksi näihin päiviin saakka. Edelleen pidän painettua, kovakantista kirjaa jotenkin kallisarvoisena esineenä ja jonkun ihmisen luomuksena.

Eikä kirjoittamaan opi muuten kuin lukemalla. Kirjoittaminen alkoi minulla vasta aikuisempana. Jostain syystä pidin nolona haluani kertoa tarinoita tai haaveilla kirjan kirjoittamisesta. Jos olisin uskonut enemmän itseeni, ei tämä kirjaprojekti olisi jäänyt tänne keski-iän takaviivoille. Vuosia elin tarinoita vaan omassa päässäni laittamatta niitä ylös mihinkään. 

Lapset - ja miksei aikuisemmatkin - uskokaa itseenne, uskokaan unelmiinne ja lakatkaa nolostelemasta. Kun aloin kirjoittamaan vakavammin (ei se nyt kovin vakavaa vieläkään ole), niin mietin, että tekeehän ihmiset lauluja, runoja, urheilee, neuloo ja luo kuka mitäkin. Niiden jokaisen takana on unelma, joka konkretisoituu todelliseksi asiaksi. Ja jokaisen unelman takana on yhden ihmisen usko omaan tekemiseen. Hassua on sekin, että vaikka omat unelmat hieman nolottivat, olen aina arvostanut heitä, jotka uskaltavat jahdata omaa yksisarvistaan. Kun elää, tutustuu ihmisiin - tunnen runoilijoita, muusikoita, urheilijoita - ja muita kirjailijoita. Se unelma palaa liekkinä heissä jokaisessa omalla tavallaan. 

Käsikirjoituksen käsikirjoitus

Allekirjoitin tänään kustannussopimuksen ensimmäisestä romaanistani. Kyseessä on lama-ajan lapsista kertova tarina, joka kertoo, kuinka vaikeaa kahden ihmisen on kommunikoida ja kuinka elämästä ei aikuisena tullutkaan sellaista kuin siitä haaveili. Lyhykäisyydessään se kertoo rakkaudesta, sen loppumisesta, uuden alkamisesta ja kaikesta siitä väliltä. Kirja on nivottu aikalaisteni keski-ikään ja heidän ajatusmaailmaansa. 

Koko käsikirjoituksen tarina lähti todella hassusta jutusta. Ensimmäinen sykäys oli erään ystäväni lausahdus, miten kirjastosta ei löydy kirjoja, joissa päähenkilönä olisi viisikymppinen nainen. Ja toinen sysäys oli kesän väsähtäminen, kun päästä ei tahtonut tulla enää mitään tekstiä ulos - ei blogiin, eikä muuallekaan.

Saadakseni pääni taas pelaamaan, tein itselleni pienen pääntyhjennys-projektin - lupasin kirjoittaa kaksi sivua päivässä. Siis kaksi sivua mitä tahansa, ei vaateita, ei tavoitteita, ei tarinaa, vaan pelkkää tajunnanvirtaa sisältävää tekstiä. No sitten tarina lähti vetämään ja lopulta huomasin, että ollaan ekassa kymppitonnissa (sanoja) menossa. Sitten lupasin (taas pyhästi ja peilin edessä), että jos kirjoitan tarinan puoleenväliin, lupaan tehdä sen loppuun, maksoi mitä maksoi. Ja puoliväli oli ohitettu syyskuun alussa. Lokakuun lopussa koko tarinan runko oli ensimmäisen kerran kasassa ja sen jälkeen sitä on vielä työstetty neljällä lukukerralla. Runkotekstiä on viilattu, hiottu, paranneltu ja rakennettu uudestaan - kuin naapurin Jyri hienointa tammikalustetta.

Tämä ei ole ensimmäinen käsikirjoitus, jonka olen kirjoittanut. Alkuja on varmaan kymmenen ja valmiitakin pari. Jokin niissä ei ole lopulta iskenyt ja olen jättänyt ne "hyllylle kypsymään". Ja hyvä niin. En usko itsekään unelman toteuttamiseen, jos se ei vaadi työtä. Tätä käsikirjoitusta varten on kirjoitettu satoja liuskoja turhaa tekstiä, joka on jalostanut kirjoittajana ja opettanut tekemään koko ajan pitkäjänteisempää työtä. On tullut sietokykyä huonolle tekstille, on tullut harkintaa ja tullut kykyä nähdä itsensä myös virheellisenä. Lopullinen teksti sisältää ripauksen unelmaa, kaksi ripausta itsekriittisyyttä ja puolitoista lusikallista kovaa työtä. Minun ongelmani on se, että oma jaksaminen ei riitä siihen tekstin valmiiksi hiomiseen ja nyhertämiseen. Minulle teksti olisi valmis aika lailla parin ensimmäisen lukukerran jälkeen. 

Tosin tässä nyt julkaistavassa tekstissä on totaalisen eri klangi, että vielä neljännellä korjauskerralla se tarina tuntui hyvältä, vetävältä ja ehjältä. Kirjasta jäi maku, että on ollut osallisena jossain elämänkaaressa ja päähenkilöt ovat jollain tapaa todellisia olentoja. Tämän parempaan en pysty - ainakaan ennen seuraavaa kirjaa....

Miksi kirjoittaminen?

Miksi se unelma on oma kirja? Minkä takia sitä pitää kynällä sitä paperia tuhria siihen malliin? Ensimmäinen vastaus on - ei ainakaan rahasta! Kyse on puhtaasti halusta kertoa tarinoita muiden luettavaksi. Olen itse saanut kirjailijoilta niin paljon omaan elämääni, että olisi mukavaa antaa samaa muille lukijoille. Mitään menestyskirjailijaa minusta tuskin tulee, mutta jos vaikka sellainen keski-ikäisten oma annipolva. 

Tarinoiden kertomisessa tulee jotenkin jumalainen olo. Voit luoda ihmiset ja heille maailman, jolla pystyt leikkimään miten haluat. Luomasi hahmot voivat tehdä mitä tahansa - ne voivat tehdä murhia, mutta ne voivat myös rakastua, pettyä, kuolla tai herätä henkiin. Kirjailijan mielikuvituksella ei ole rajoja, eikä sitä voi mitenkään rajoittaa. 

Kokonaisuutena kirjoittaminen on minulle tapa ilmaista itseäni ja omaa tunnemaailmaa. En varmaan ole puhujana samaa tasoa kuin kirjoittajana. Ja samaa koetan kanavoida myös tarinoihin. Niissä on tunneskaalan kaikki värit. Jos kirjoittaessa ei itketä, ei tekstiä kannata näyttää kenellekään. Ja jos teksti ei jossain kohtaa naurata, ei siinä ole värikynää tarpeeksi. Kirjoittaessa elän tunteella ja tekstin luominen on parhaimmillaan omituinen, jopa kivulias, synnytysprosessi.

Ja tietenkin kun lahjakkuutta on meikäläiselle jaettu kovin niukasti, on pakko koettaa hyödyntää kaikki, minkä irti saan. En osaa elämässäni hyvin juuri muuta kuin hieroa (ja sen teen helvetin hyvin) ja kirjoittaa. Toisesta revitään elanto, että voi tehdä toista. 

Tuleva romaani ei ole missään nimessä autofiktio. Omasta elämästäni en kirjassa kirjoita. Siitä olen repinyt turpaani tarpeeksi jo täällä blogin puolella niin, että perhe on saanut tarpeeksi kärsiä faijan tekstiripulista. Kirjan hahmot, tapahtumat ja juoni ovat puhdasta mielikuvitusta. Sen verran toki lainaan, että sieltä täältä olen ottanut lauseita tai ajatuksia ja piilottanut ne tekstiin muka ominani. Kivittäkööt ne, ketkä lausumat omikseen tunnistavat - tuskin tunnistatte. 

Keväällä luvassa tekstintyöstöä

Nyt joudun sitten pakolla mukaan siihen tekstin hiomiseen ja nyhräämiseen. Enkä pelkästään yksin, vaan kuvioihin astuu myös kustannustoimittaja, joka ammatikseen repii tällaisten amatööri-sanailijoiden tekstiä kappaleiksi ja koettaa rakentaa niistä jotain luettavaa. Hieman pelottaa antaa oma lapsukainen muiden kasvatettavaksi, mutta luotan ja uskon, että tyyppi on tarinaan sopiva ja löydämme hänen kanssaan yhteisen sävelen, jolla hyvästä saadaan vielä parempi. 

On odottava fiilis - keväästä tulee jotain erilaista kuin mistään tähän saakka. Koska työkalenteri on valmiiksi aika täysi, tämä projekti tietää sitä, että niitä kuuluisia aamuyön tunteja tullaan taas kysymään. Itse käsis on tehty nimittäin melko lailla illalla yhdeksän jälkeen tai aamulla ennen kuutta. Sitten on otettu pienet turbounet ja jatkettu päivää leipätyön parissa. Ja niin pitkään kuin Suomessa sukunimi ei ole Rämö ja etunimi rimmaa Tatun kanssa, ei kirjoittamisella ole toivoakaan elää ilman, että on jotain palkkatyöltä haisevaa taloudellisena tukena. 

Itse ymmärrän aloittavani alhaalta. Ja siihen olen tottunut kaikessa muussakin. Unelmien tikkailla on kiivettävä askel kerrallaan ja päästäkseen ylöspäin on tehtävä töitä - ja onnistuttava aika monessa asiassa. Puhuin tänään kustantajan kanssa, että he saavat vuodessa neljäsataa käsikirjoitusta, joiden joukosta seulotaan kustannettava massa. Se tarkoittaa, että käsiksiä tulee jokaisena arkipäivänä melkein kaksi. Ja kun jokainen niistä on enemmän tai vähemmän tehty tosissaan, se tarkoittaa, että jokainen läpipäässyt, julkaistu teos, on helmi. Vähän niin kuin NHL- jääkiekko. Meillä ei aina muisteta sitä, että ne, jotka pelaa ylhäällä, ovat todella vuorenhuipun vuorenhuippu, joka juniorimyllyn ja liigaseulan läpi pääsee eteenpäin. Heidän alapuolellaan on valtava joukko tähtiä, runkopelaajia, työmyyriä ja oman unelmansa toteuttajia, jotka ottavat pelaamisen ihan yhtä tosissaan kuin ne suurimmat tähdetkin. 

Tästä käsikirjoituksesta olen maininnut täällä blogissa ja aika avoimesta kertonut sellaista myös kirjoittavani, kun asia on tullut puheeksi. Se johtuu siitä, että itse uskon tuotteeseen. Minulla on alusta saakka ollut sellainen fiilis, että tällä kertaa teen voittavaa työtä, joka tulee pääsemään vielä esiin. Ja nyt tämä toive alkaa näyttää aika konkreettiselta.