Milloin ihminen on vanha?

 

Aloitin tämän blogin pitämisen neljäkymmentävuotiaana eli aika lailla keski-iän kultaisten vuosien alkupisteessä. Jos muistan oikein silloista ajattelumaailmaani, pidin itseäni jo melkoisena maailmanmiehenä ja kokemusmagneettina. Olinhan kuitenkin käynyt jopa yliopiston ovien sisäpuolella ja maksanut veroja reilut viisitoista vuotta. Vähänpä tiesin silloin ja ilmeisen vähän tiedän vieläkään. 

Kymmenessä vuodessa olen kulkenut henkilökohtaista matkaa paljon yli vuosikymmenen verran. Jos etenemistä mitataan henkisessä kasvussa, olen ottanut aikuisiällä askelia koko ajan suuremmilla saappailla ja kiihtyvään tahtiin. Valitettavasti se tarkoittaa usein sitä, että sananlasku "tieto lisää tuskaa" realisoituu. Mitä vanhemmaksi tulen sitä enemmän tiedän. Ja mitä enemmän tiedän, sitä vähemmän ymmärrän. 

Suurin muutos on siinä, että tajuaa kasvavansa. Oman etenemisen huomaa siinä, kun henkilökohtainen laiva kääntyy ja maisema vaihtuu. Kasvu yltää jopa perimmäisiin arvoihin saakka. Politiikassa takin kääntämistä pidetään usein kovin negatiivisena asiana, mutta omassa kasvussa taas se on toisinaan välttämätön paha. Opin myötä alkaa uudelleenarvottaa asioita ja huomaa ajattelevansa sekä tuntevansa toisin kuin aiemmin. On jopa raikasta huomata kehittyvänsä omassa ajattelussa uuteen suuntaan ja löytävänsä myös uusia näkökulmia tuttuihin asioihin. Toki tähän on auttanut myös se, että koko maapalloa on väännelty viime vuosina pois vanhoilta uriltaan. 

Kasvulla tuskin on varsinaista ylärajaa. Uutta voi oppia jatkuvasti ja uteliaisuus rikastuttaa kokemusmaailmaa rajattomasti. Vastaan tulevat enää fyysisen jaksamisen ja suorituskyvyn rajat. Mihin pystyy, mitä jaksaa ja mistä olisi terveellistä luopua.

Milloin ihminen on vanha?

Kasvun suurin este on uteliaisuuden loppuminen. Uteliaisuuden tappavat kyynisyys ja pettymykset. Monet meistä kokevat elämässään suuria pettymyksiä ja elämän palasia joudutaan keräilemään milloin mistäkin syystä lattialta. Tulee ongelmia terveyden kanssa, rakkaus loppuu tai kohtaamme kuolemaa. Saamme potkut töistä ja joudumme aloittamaan alusta. Elämä ei ole pelkkää laulelua ja tasaista menoa - Luojan kiitos!

Ihmisten kasvun määrittää suhde vastoinkäymisiin. Suuren filosofisen ajattelijan Rocky Balboan mukaan merkitystä ei ole sillä, montako kertaa putoat lattiaan, vaan sillä, monestiko nouset ylös. Tämä on kasvun filosofian suurimpia oivalluksia. Elämää ei kenenkään osalta ole tarkoitettu helpoksi läpijuoksuksi, vaan se on nippu vastoinkäymisiä, joista jokaisen on taisteltava läpi. Ja aina kun nouset uudelleen ylös lattialta, olet aiempaa vahvempi.

Toinen yhtä oleellinen taito on kiitollisuus. Jos ei tajua, kuinka paljon elämässä saa hyvää, ei opi olemaan kiitollinen. Arvostus kaikkea elämässä tienattua kohtaan on vajaata ja ihmisestä tulee kiittämätön. Vastoinkäymiset antavat elämään tarvittavan kontrastin, joka synnyttää kiitollisuutta. Kun rypee, oppii arvostamaan helppoa elämää.

Ihmisen vanhuus ei löydy ajokorttiin printatusta syntymäajasta. Mikään ikä ei lopulta kerro, kuka on vanha ja kuka nuori. Vanhuus löytyy asenteista ja haluttomuudesta kasvaa. Uteliaisuutensa menettänyt ihminen kyynistyy ja taantuu. Kyynistyessä suljemme itsemme uusilta kokemuksilta ja alamme rakentaa omaa pikku kuplaa ympärillemme. Haluamme pysyä tutussa ja turvallisessa, koska se ei meitä satuta tai johda harhaan. 

Taantumus on kehittymisen jarru. Kyyninen ihminen painaa jarrua, vaikka pitäisi painaa kaasua. Hän koettaa pysyä tutulla, turvallisella ja helpolla uralla. Totta kai kaikki on helppoa, mutta samalla myös yllätyksetöntä, mautonta ja hajutonta. 

Onnistumisen elämykset ruokkivat kasvua

Me ihmiset olemme kovin inhimillisiä ja yksinkertaisia olentoja. Haemme hyväksyntää ja huomiota, mikä auttaisi meitä kasvamaan. Kun saamme onnistumisen elämyksiä, se on kuin kasville antaisi auringonvaloa. Meidät nähdään omana itsenämme ja huomioidaan erityisinä. 

Tämän päivän superegoistisuus ja omahyväisyys ovat omiaan tappamaan uteliaisuutta ja kasvua. Keskitymme niin kovasti oman napamme tuijottamiseen, ettei huomiota riitä enää muille. Etenkin suomalainen yhteiskunta on muuttunut yhteisökeskeisestä vahvasti kohti itsekeskeisyyttä. Haemme vahvoja yksilökokemuksia ja niitä saadaksemme olemme valmiita polkemaan jopa muita ihmisiä alaspäin. Emme halua tuottaa muille hyvää, koska se saattaisi olla itseltä pois. Alamme mustasukkaisesti suojella sitä, että kaikki tarjolla oleva auringonvalo kohdistuisi vain omille kasvoille. 

Todellisuudessa superegoistisuus vähentää onnellisuutta. Kun keskitymme itseemme, meiltä häviää peili, jonka kautta näkisimme oman kuvamme. Toisten ihmisten kautta ihminen peilaa itseään ja näkee siellä joko positivisen tai sitten negatiivisen kuvan. Itsekäs ihminen on kadottanut kontrastinsa ja polkee omaa uraansa maanisesti muista välttämättä.

Meille vanhemmille tärkein peili ovat lapset. Kun oma lapsi ottaa kädestä kiinni tai halaa, tunnet itsesi helposti hyväksytyksi. Peilikuva hymyilee. Lasten peili on joskus piinallisen suoraan heijastava. Lasten kommentit tulevat aika lailla suodattamattomina ulos. Mutta ei se viesti ainakaan epäselväksi jää. 

Kohti yhteisöllisyyttä ja kiltteyttä

Haluaisin Suomen muuttuvan jälleen yhteisölliseksi ja hyväntahtoiseksi yhteiskunnaksi, jossa toiset ihmiset otetaan nykyistä paremmin huomioon. Haluaisin myös, että hyvät käytöstavat sekä muiden kunnioittaminen nousisivat meidän tärkeimmiksi arvoiksi. Tämä ei ole mitenkään poliittinen tai politiikkaan sidottu kommentti, vaan kumpuaa puhtaasti yhden ihmisen huolesta siihen, että meidän Suomi ei ole enää se sama, jossa on saanut kasvaa. Olen huolissani siitä, etteivät lapseni tule kokemaan sitä samaa hyvää Suomea, jossa itse olen saanut kasvaa.

Parasta tässä on se, että hyvät käytöstavat ja muiden huomioiminen ovat ilmaisia hyödykkeitä. Ei maksa mitään olla kohtelias tai huomioida ympärillään olevat ihmiset. Eikä sekään maksa mitään, että opettelemme sanomaan kolme ihmiselämän tärkeintä fraasia - kiitos, anteeksi ja ole hyvä. Oikein sovitettuna noilla pääsee jo pitkälle.

Keski-iän kultaiset vuodet

Alan olla keski-iän puolessavälissä. Varsinaiseen vanhuuteen on matkaa niin paljon, ettei se häämötä edes mutkan takana. Menossa ovat keski-iän kultaiset vuodet. Mittareilla mitaten nämä ovat muutenkin kultaisia vuosia. Aikaa on käytettävissä enemmän kuin koskaan, rahallisesti velkaa on siedettävä määrä, eikä lisääkään tarvitse juuri ottaa. Sen lisäksi terveys on sellaisessa kunnossa, ettei mitään isompia rajoittavia tekijöitä ole. Tämä on se lyhyt staasi elämän korkeimmassa kohdassa, josta väistämättä aletaan tulemaan alaspäin. Jossain vaiheessa loppuvat rahat ja jossain terveys. 

Yhteiskunnan kannalta olen juuri nyt huippuyksilö. Teen töitä paljon ja maksan veroja sen mukaisesti. En juurikaan vielä rasita terveyspalveluita, enkä enää lastenhoitopalveluitakaan. Myös opiskelut muiden rahoilla on jo opiskeltu ja jos aion oppia lisää, se tapahtuu oman kukkaron kustannuksella. Tässä keski-iän kultaisen kaaren huippukohdassa tuotan huomattavasti enemmän kuin kulutan. Mutta toisaalta - tähän mennessä olen tuottanutkin yhteiskunnalle melkoisen laskun opiskelujen, lastenhoidon ja muun nettokulutuksen myötä. Eli laskennallisesti edelleen maksellaan vielä velkoja Suomi Oy:lle.

Elänkö elämäni parasta aikaa? Tietyllä mittarilla mitattuna todellakin. Elämä on suhteellisen helppoa ja vaivatonta. Edelleenkään asiat eivät synny yrittämättä tai helpolla, mutta oma viisaus riittää siihen että ymmärtää vastoinkäymisten olevan väliaikaisia alamäkiä, joista seuraa väkisin myös parempia aikoja. Näin on käynyt jo yli viisikymmentä vuotta ja luotan niin käyvän myös jatkossa.

Suurimman onnellisuuden tekee elämän syväymmärrys. Skaalat huonojen ja hyvien päivien välillä ovat paremmin ymmärrettäviä ja myös hyväksyttäviä. Jos maanantaina ei elämä juuri kiinnosta, niin osaan suhtautua elämään armollisesti ja tiedän, että viikon loppua myöten myös elämänilo kasvaa. Ja jos se huvitus ei tule tällä viikolla, niin ehkä seuraavalla, minulla on aikaa odottaa.

Eikä arki ole enää paniikinomaista suorittamista. Sekä työ- että rakkauselämässä suurimmat näytöt on annettu, eikä tästä juurikaan enää maksimisuorituksiin pystyisi. Uran huiput on nähty ja on vaikeaa nähdä, että haluaisin lähteä uudelleen tavoittelemaan uraohjuksen lentorataa. Olen mieluummin se luotettava peruspakki, johon turvataan kovissa paikoissa ja kiitellään pikkujoulujen aamuöisinä tunteina. 

Unelmat eivät kuole

Yhdestä asiasta olen varma. Enää en anna unelmiani kuolla tai hautautua muiden alle. Olen nyt saanut elää pari viikkoa suurimman unelmani toteutumisen jälkiaalloissa - ja se on ihanaa!! Kaikki kirjasta johtuva pöhinä ja huomio on jotain, mistä olen haaveillut ja tällä kertaa kaikki on juuri sellaista, miltä sen kuvittelinkin. Kirjan ensimmäiset arviot ovat suhteettoman positiivisia ja teos on ilmeisen onnistunut esikoisromaaniksi. Arvostan valtavasti jokaista kirjan lukenutta ja mielelläni kuuntelen palautteita. 

Tuon yhden unelman toteuttaminen rohkaisee. Haluan kokea lisää, kirjoittaa lisää ja luoda uusia tarinoita. Jos se olisi mahdollista, haluaisin jyvittää enemmän aikaa tavoitteelliselle kirjoittamiselle. Se tarkoittaa, että se aika on jostain pois ja vaatisi sen takia pieniä järjestelyjä. Mutta nyt kun tuo on ääneen sanottu, niin annetaan unelman kypsyä. Kirjan kirjoittaminenkin lähti liikkeelle siitä, että manifestoin sen ääneen täällä blogissa. Se on sitä Ra(s)kaan keski-iän taikaa.

Minun elämäni moottori ovat unelmat. Ne pitävät minut liikkeessä ja estävät taantumisen. Kun unelmoi, pitää katseensa suunnattuna eteenpäin ja painaa kaasua, eikä jarrua. Unelmat luovat tavoitteita ja antavat syyn lähteä aamulla töihin tai ylipäätään syyn nousta sängystä. Unelmaton ihminen on visioton ihminen ja sellaiseksi en enää halua tulla. En ole sellaiseen vanhuuteen vielä valmis. 

Kustannussopimus allekirjoitettu

 "Eläisit joskus niin kuin opetat". Olen koettanut blogissa paasata jo vuosia, että niitä omia unelmia pitää vaalia, kunnioittaa ja pyrkiä muuttamaan todeksi. Ihminen elää unelmistaan ja koko maallinen matka on pelkkää hyppyä haaveesta seuraavaan. Välillä hyppy menee ohi ja putoamme lumpeen ohi lampeen kastuen. Mutta silloinkaan ei saisi luovuttaa, vaan nousta ylös, pyyhkiä nenä (sekä kyyneleet) ja aloittaa uudelleen. 

Jos jätetään arkielämän ns. bulkkiunelmat (koti, lapset, vaimo, työpaikka, jäpä jäpä jää...), niin minulla on todellisia unelmia ollut aika vähän. Edelleen allekirjoitan omalta kohdaltani, että lapsia suurempaa asiaa ei maailmassa ole, mutta heidän jälkeensä tulee muuta. Siitä lähtien, kun olen ensimmäisen muistikirjani sivut taittanut auki ja alkanut liata viivattuja sivuja musteella, on omalla nimellä varustettu kirja ollut minulle se ykkönen. Ja oikeastaan jo vuosia se ainoa unelma. 

En ollut mikään välkky lapsi ja opin lukemaan vasta koulussa (ja muistaakseni sielläkin pienen väännön jälkeen), mutta kun aloin tajuamaan kirjojen päälle, ei minua saanut kirjastosta pois millään. Rantakylän sivukirjaston lasten osasto oli luettu muutamassa vuodessa kannesta kanteen ja oli aika siirtyä aikuisten osastolle.

Muistan tunteen, kun ensimmäisen kerran siirryin aikuisten osastolle ja tajusin, että kaikki ne hyllyssä olevat kirjat ovat lukematta ja edessä on uskomattoman pitkä taival romaanien parissa. En tiedä, johtuiko lukemisinto siitä, että äitini oli kova lukemaan - vai siitä, että ainoalla lapsella oli huvitukset vähissä. Olipa vika kummassa tahansa, on lukeminen jäänyt hihavakioksi näihin päiviin saakka. Edelleen pidän painettua, kovakantista kirjaa jotenkin kallisarvoisena esineenä ja jonkun ihmisen luomuksena.

Eikä kirjoittamaan opi muuten kuin lukemalla. Kirjoittaminen alkoi minulla vasta aikuisempana. Jostain syystä pidin nolona haluani kertoa tarinoita tai haaveilla kirjan kirjoittamisesta. Jos olisin uskonut enemmän itseeni, ei tämä kirjaprojekti olisi jäänyt tänne keski-iän takaviivoille. Vuosia elin tarinoita vaan omassa päässäni laittamatta niitä ylös mihinkään. 

Lapset - ja miksei aikuisemmatkin - uskokaa itseenne, uskokaan unelmiinne ja lakatkaa nolostelemasta. Kun aloin kirjoittamaan vakavammin (ei se nyt kovin vakavaa vieläkään ole), niin mietin, että tekeehän ihmiset lauluja, runoja, urheilee, neuloo ja luo kuka mitäkin. Niiden jokaisen takana on unelma, joka konkretisoituu todelliseksi asiaksi. Ja jokaisen unelman takana on yhden ihmisen usko omaan tekemiseen. Hassua on sekin, että vaikka omat unelmat hieman nolottivat, olen aina arvostanut heitä, jotka uskaltavat jahdata omaa yksisarvistaan. Kun elää, tutustuu ihmisiin - tunnen runoilijoita, muusikoita, urheilijoita - ja muita kirjailijoita. Se unelma palaa liekkinä heissä jokaisessa omalla tavallaan. 

Käsikirjoituksen käsikirjoitus

Allekirjoitin tänään kustannussopimuksen ensimmäisestä romaanistani. Kyseessä on lama-ajan lapsista kertova tarina, joka kertoo, kuinka vaikeaa kahden ihmisen on kommunikoida ja kuinka elämästä ei aikuisena tullutkaan sellaista kuin siitä haaveili. Lyhykäisyydessään se kertoo rakkaudesta, sen loppumisesta, uuden alkamisesta ja kaikesta siitä väliltä. Kirja on nivottu aikalaisteni keski-ikään ja heidän ajatusmaailmaansa. 

Koko käsikirjoituksen tarina lähti todella hassusta jutusta. Ensimmäinen sykäys oli erään ystäväni lausahdus, miten kirjastosta ei löydy kirjoja, joissa päähenkilönä olisi viisikymppinen nainen. Ja toinen sysäys oli kesän väsähtäminen, kun päästä ei tahtonut tulla enää mitään tekstiä ulos - ei blogiin, eikä muuallekaan.

Saadakseni pääni taas pelaamaan, tein itselleni pienen pääntyhjennys-projektin - lupasin kirjoittaa kaksi sivua päivässä. Siis kaksi sivua mitä tahansa, ei vaateita, ei tavoitteita, ei tarinaa, vaan pelkkää tajunnanvirtaa sisältävää tekstiä. No sitten tarina lähti vetämään ja lopulta huomasin, että ollaan ekassa kymppitonnissa (sanoja) menossa. Sitten lupasin (taas pyhästi ja peilin edessä), että jos kirjoitan tarinan puoleenväliin, lupaan tehdä sen loppuun, maksoi mitä maksoi. Ja puoliväli oli ohitettu syyskuun alussa. Lokakuun lopussa koko tarinan runko oli ensimmäisen kerran kasassa ja sen jälkeen sitä on vielä työstetty neljällä lukukerralla. Runkotekstiä on viilattu, hiottu, paranneltu ja rakennettu uudestaan - kuin naapurin Jyri hienointa tammikalustetta.

Tämä ei ole ensimmäinen käsikirjoitus, jonka olen kirjoittanut. Alkuja on varmaan kymmenen ja valmiitakin pari. Jokin niissä ei ole lopulta iskenyt ja olen jättänyt ne "hyllylle kypsymään". Ja hyvä niin. En usko itsekään unelman toteuttamiseen, jos se ei vaadi työtä. Tätä käsikirjoitusta varten on kirjoitettu satoja liuskoja turhaa tekstiä, joka on jalostanut kirjoittajana ja opettanut tekemään koko ajan pitkäjänteisempää työtä. On tullut sietokykyä huonolle tekstille, on tullut harkintaa ja tullut kykyä nähdä itsensä myös virheellisenä. Lopullinen teksti sisältää ripauksen unelmaa, kaksi ripausta itsekriittisyyttä ja puolitoista lusikallista kovaa työtä. Minun ongelmani on se, että oma jaksaminen ei riitä siihen tekstin valmiiksi hiomiseen ja nyhertämiseen. Minulle teksti olisi valmis aika lailla parin ensimmäisen lukukerran jälkeen. 

Tosin tässä nyt julkaistavassa tekstissä on totaalisen eri klangi, että vielä neljännellä korjauskerralla se tarina tuntui hyvältä, vetävältä ja ehjältä. Kirjasta jäi maku, että on ollut osallisena jossain elämänkaaressa ja päähenkilöt ovat jollain tapaa todellisia olentoja. Tämän parempaan en pysty - ainakaan ennen seuraavaa kirjaa....

Miksi kirjoittaminen?

Miksi se unelma on oma kirja? Minkä takia sitä pitää kynällä sitä paperia tuhria siihen malliin? Ensimmäinen vastaus on - ei ainakaan rahasta! Kyse on puhtaasti halusta kertoa tarinoita muiden luettavaksi. Olen itse saanut kirjailijoilta niin paljon omaan elämääni, että olisi mukavaa antaa samaa muille lukijoille. Mitään menestyskirjailijaa minusta tuskin tulee, mutta jos vaikka sellainen keski-ikäisten oma annipolva. 

Tarinoiden kertomisessa tulee jotenkin jumalainen olo. Voit luoda ihmiset ja heille maailman, jolla pystyt leikkimään miten haluat. Luomasi hahmot voivat tehdä mitä tahansa - ne voivat tehdä murhia, mutta ne voivat myös rakastua, pettyä, kuolla tai herätä henkiin. Kirjailijan mielikuvituksella ei ole rajoja, eikä sitä voi mitenkään rajoittaa. 

Kokonaisuutena kirjoittaminen on minulle tapa ilmaista itseäni ja omaa tunnemaailmaa. En varmaan ole puhujana samaa tasoa kuin kirjoittajana. Ja samaa koetan kanavoida myös tarinoihin. Niissä on tunneskaalan kaikki värit. Jos kirjoittaessa ei itketä, ei tekstiä kannata näyttää kenellekään. Ja jos teksti ei jossain kohtaa naurata, ei siinä ole värikynää tarpeeksi. Kirjoittaessa elän tunteella ja tekstin luominen on parhaimmillaan omituinen, jopa kivulias, synnytysprosessi.

Ja tietenkin kun lahjakkuutta on meikäläiselle jaettu kovin niukasti, on pakko koettaa hyödyntää kaikki, minkä irti saan. En osaa elämässäni hyvin juuri muuta kuin hieroa (ja sen teen helvetin hyvin) ja kirjoittaa. Toisesta revitään elanto, että voi tehdä toista. 

Tuleva romaani ei ole missään nimessä autofiktio. Omasta elämästäni en kirjassa kirjoita. Siitä olen repinyt turpaani tarpeeksi jo täällä blogin puolella niin, että perhe on saanut tarpeeksi kärsiä faijan tekstiripulista. Kirjan hahmot, tapahtumat ja juoni ovat puhdasta mielikuvitusta. Sen verran toki lainaan, että sieltä täältä olen ottanut lauseita tai ajatuksia ja piilottanut ne tekstiin muka ominani. Kivittäkööt ne, ketkä lausumat omikseen tunnistavat - tuskin tunnistatte. 

Keväällä luvassa tekstintyöstöä

Nyt joudun sitten pakolla mukaan siihen tekstin hiomiseen ja nyhräämiseen. Enkä pelkästään yksin, vaan kuvioihin astuu myös kustannustoimittaja, joka ammatikseen repii tällaisten amatööri-sanailijoiden tekstiä kappaleiksi ja koettaa rakentaa niistä jotain luettavaa. Hieman pelottaa antaa oma lapsukainen muiden kasvatettavaksi, mutta luotan ja uskon, että tyyppi on tarinaan sopiva ja löydämme hänen kanssaan yhteisen sävelen, jolla hyvästä saadaan vielä parempi. 

On odottava fiilis - keväästä tulee jotain erilaista kuin mistään tähän saakka. Koska työkalenteri on valmiiksi aika täysi, tämä projekti tietää sitä, että niitä kuuluisia aamuyön tunteja tullaan taas kysymään. Itse käsis on tehty nimittäin melko lailla illalla yhdeksän jälkeen tai aamulla ennen kuutta. Sitten on otettu pienet turbounet ja jatkettu päivää leipätyön parissa. Ja niin pitkään kuin Suomessa sukunimi ei ole Rämö ja etunimi rimmaa Tatun kanssa, ei kirjoittamisella ole toivoakaan elää ilman, että on jotain palkkatyöltä haisevaa taloudellisena tukena. 

Itse ymmärrän aloittavani alhaalta. Ja siihen olen tottunut kaikessa muussakin. Unelmien tikkailla on kiivettävä askel kerrallaan ja päästäkseen ylöspäin on tehtävä töitä - ja onnistuttava aika monessa asiassa. Puhuin tänään kustantajan kanssa, että he saavat vuodessa neljäsataa käsikirjoitusta, joiden joukosta seulotaan kustannettava massa. Se tarkoittaa, että käsiksiä tulee jokaisena arkipäivänä melkein kaksi. Ja kun jokainen niistä on enemmän tai vähemmän tehty tosissaan, se tarkoittaa, että jokainen läpipäässyt, julkaistu teos, on helmi. Vähän niin kuin NHL- jääkiekko. Meillä ei aina muisteta sitä, että ne, jotka pelaa ylhäällä, ovat todella vuorenhuipun vuorenhuippu, joka juniorimyllyn ja liigaseulan läpi pääsee eteenpäin. Heidän alapuolellaan on valtava joukko tähtiä, runkopelaajia, työmyyriä ja oman unelmansa toteuttajia, jotka ottavat pelaamisen ihan yhtä tosissaan kuin ne suurimmat tähdetkin. 

Tästä käsikirjoituksesta olen maininnut täällä blogissa ja aika avoimesta kertonut sellaista myös kirjoittavani, kun asia on tullut puheeksi. Se johtuu siitä, että itse uskon tuotteeseen. Minulla on alusta saakka ollut sellainen fiilis, että tällä kertaa teen voittavaa työtä, joka tulee pääsemään vielä esiin. Ja nyt tämä toive alkaa näyttää aika konkreettiselta. 

Kesken jääneet unelmat

 

Kun saa suuremman kirjoitusurakan päätökseen, tulee tyhjiö. Sielu on imetty kuiviin tekstistä ja ajatuksista totaalisesti, eikä päässä liiku yhtään mitään. Omaa tekstiä katsoessa tulee ensin epätodellinen olo - minäkö tuon tein?! Kevyt ylpeyden puuska tehdystä urakasta ja aikaansaannoksesta lävistää mielen. Suusta karkaa helpotuksen huokaus.

Pari päivää ja sitten iskee alakulo. Tyhjällä päällä loputonta doomskrollausta ja mielihyvän jahtaamista, että aivot saisi käyntiin tai tuntisi ylipäätään jotain. Lievä jälkihäpeä tekstin lopputuloksesta. Ei sellaista voi mihinkään laittaa näytille - moista roskaa. Jos en olisi laittanut sitä eteenpäin, polttaisin luultavasti jopa kannettavan nuotiossa. Mieli seilaa edestakaisin hyvän ja huonon väliä.

Ja se loputon väsymys. Tekisi mieli vaipua pelkästään lokakuun takia pitkään horrokseen ja herätä seuraavan kerran keväällä, kun valo alkaa taas näkymään. Lokakuun päälle vielä univelkaa melkoisilla kiskurikoroilla. On valvottuja öitä ja aamuöitä, nukkumattomia päiväunia ja arjen venytystä joka suuntaan. Omalle tekemiselle on uhrannut aikaa joka paikasta, mistä sitä ylipäätään on varastettavissa. Päässä ei soi muuta kuin Dire Straitsin Brothers in arms - maailman masentavin rock-balladi. 

Onneksi on elämä, jota pitää suorittaa. Työ ja asiakkaat pakottavat nousemaan ylös ja tekemään jotain. Perhe pitää arjen onneksi sen verran kiireisenä, ettei turhia jouda murehtimaan, vaikka pää niin käskisi. Eteenpäin ja rintamaa kohti!

Mutta asiaan....

Keski-ikäiset eivät osaa unelmoida kunnolla!

Sain  tyttäreltäni - tuolta blogini uudelta päähahmolta sekä suloiselta totuudentorvelta hyvän opetuksen siitä, kuinka vajavaista ja rajoittunutta on aikuisen ihmisen unelmointi. Keskustelimme - sattuneesta syystä - kirjoista. Olen siis kirjoittanut yhden käsikirjoituksen, joka on mennyt tarjolle eteenpäin. Itse huokaisin, että homma on minun osaltani niin pitkällä kuin sen omin avuin saan, joten voin ottaa iisisti.

Tyttäreni kuitenkin kysyi, millaisen kannen halusin kirjaani tai mitä sen takakannessa lukisi. Viaton kysymys, joka paljasti, että olin jättänyt oman unelmani puolitiehen (taas kerran). Näen oman unelmani hyvin pelkistettynä ja vain mahdollisena, kun oikeastihan unelmat pitäisi nähdä rajoittamattomana tienä pidemmälle kuin mihin pystyy uskomaan. Eli käytännön kautta ajateltuna - keski-ikäisen keinoin ihminen olisi päässyt kuuhun ja lapsen rajattomilla kyvyillä olisi lennetty Marsiin asti (kuten luotaimet ovat jo tehneet). 

Aikuiset ihmiset ovat siinä mielessä tylsiä, että he pitäytyvät maailmassa, joka on varmasti mahdollinen. Rakennamme omien unelmiemme eteen, taakse ja sivuille rajoittimet, joiden sisällä oma tavoite pysyy kasassa ja varmasti pystyssä. Samalla unelmien henkiset turvarakenteet rajoittavat sitä, etteivät unelmat pääse oikeasti lentoon. 

Lapsellani oli kyky nähdä tuotokseni valmiina kirjana, joka on kirjakaupan hyllyssä odottamassa ostajaa. Hän pystyy näkemään siinä kannen sekä takakannen tekstit. Mihin minä pystyn? Pystyn näkemään nipun papereita tiukkailmeisen kustantajan pöydällä odottamassa joko hyväksyntää tai hylkäämistä (ja näistäkin näen todennäköisempänä hylkäämisen).

Rajatut unelmat estävät putoamasta korkealta

Missä vaiheessa meidän kykymme "lentää" kuolee? Milloin meistä tulee tylsiä ja kuolevaisia keski-ikäisiä ja menetämme kyvyn nähdä unelmat pidemmällä kuin silmin nähtynä on mahdollista? Monesti olen syyttänyt asiasta peruskoulua, joka onnistuneesti tappaa kaiken luovuuden lapsista, mutta ilmeisesti se ei tällä kertaa ole syypää. Verrokkiryhmän lapsi on kohta kuusi vuotta käynyt kotimaista ja laadukasta peruskoulua, eikä hänen luovuuttaan ole onnistuttu hyvistä aikeista huolimatta tuhoamaan. 

Ehkä vikaa pitää etsiä suomalaisesta perusluonteesta ja kasvatuksesta. Varsinkin meidät lama-ajan lapset kasvatettiin perinnesanonnoilla "pessimisti ei pety" ja "parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla" sekä tietenkin klassikoilla "joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa" ja "ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa". Kaikki nämä kuvaavat osuvasti sitä, että haaveiden tulee pysyä turvallisen pieninä, ettei niiden toteutumattomuus satuta.

Kyse on kuitenkin ajatusharhasta. Ihmisten unelmissa ei ole kyse pelkästään päämäärästä, vaan matkasta. Teemme asioita unelmien eteen, joiden kautta lopputulos lopulta jalostuu. Noista tekemiseen liittyvistä tehtävistä pitäisi nauttia niin täysillä, että pelkästään matka on tekemisen arvoinen, vaikka päämäärä jäisi toteutumatta. Jos otetaan vaikka huippu-urheilija, on hänen nautittava myös treenaamisesta, eikä pelkästään kilpailuista. Harjoittelun on maistuttava hyvälle ja annettava itselle jotain, minkä takia salille/ladulle/pururadalle tai urheilukentälle vääntäytyy päivästä toiseen viikonpäivästä tai kelistä huolimatta. 

Tätä samaa ajattelin nyt kirjoittaessani. Nautin itse tekemisestä ja tarinan kirjoittamisesta niin paljon, että tekeleen lopullinen lopputulos on oikeastaan yhdentekevää. Toivon totta kai, että tekemisestä nauttiminen näkyisi lopputuloksesta ja olisin tietenkin vallan ilahtunut, jos lopputulos kelpaisi jollekin jopa kirjan aihioksi. Mutta en mene suin päin suohautaan, vaikka homma ei tulta löisikään. Pelkästään tekemällä olen saanut itselleni elämyksen, joka oli kokemisen väärti.

Ehkä noita perinteisiä, hieman masentavia ja tunkkaisia sanontojakin pitäisi uudistaa. Jospa lapsemme lausuisivat "pettymykset kasvattavat", "jokainen pyy on metsästyksen väärti" tai niinkin radikaalisti kuin "kurkota kuuseen, saatat päätyä vieläkin korkeammalle". Kaikille meistä tekisi hyvää opetella hieman positiivista ajattelua päivittäisessä elämässä.

Tapa häpeä

Entinen minä olisi jättänyt nämä kaikki jutut kertomatta. En olisi paljastanut kenellekään, että koetan kirjoittaa ehjää käsikirjoitusta, enkä varsinkaan tunnustanut täällä julkisesti, että pyrin kohti isointa unelmaani - nähdä kirjastossa kirja, jossa komeilee oma nimeni. Tähän saakka nimi on vilahtanut ainoastaan varauslistalla ja sakkoluettelossa.

Entistä minää rajoitti vahva häpeän tunne sekä epäonnistumisen pelko. Olisin pitänyt kaiken tiedon itselläni siltä varalta, että jos epäonnistun, ei minun tarvitse kertoa sitä kenellekään. Olisin voinut yksikseni nuolla haavat jossain huoneen nurkassa ja häpeillä huonouttani. Nuorempana koin kaiken oman luovan tekemiseni jotenkin niin nolona, että jätin mieluummin unelmani toteuttamatta kuin otin riskin, että homma epäonnistuu - tai edes paljastuu muille. Se tie loi toki turvallisen, yllätyksettömän ja helpon nuoruuden, mutta eipä siinä juuri  unelmia toteuteltu - piiloteltiin ja kaduttiin kyllä.

Kerron nyt näistä jutuista siksi, että haluan muiden välttävän saman tien. Toivon, että osaisin kannustaa lapsia (niin omia ja vieraitakin) jahtaamaan unelmiaan 100%:sti ja ottamaan riskejä elämässä. Häpeilemällä, passaamalla ja vetäytymällä kaikista vaikealta tuntuvasta jää paitsi elämän highlighteista ja parhaista muistoista. Yrittäminen ei ole koskaan väärin, eikä omiin tavoitteisiinsa uskominen ole millään tapaa noloa. Päinvastoin - maailma arvostaa heitä, jotka urheasti taistelevat haaveidensa puolesta.

Eikä epäonnistumisia pidä pelätä tai vältellä. Epäonnistumiset kuuluvat elämään ja niiden kautta opitaan sekä kasvetaan ihmisinä. Teemme päivittäin satoja päätöksiä, joista suurin osa menee joko pieleen tai ovat kokonaan merkityksettömiä. Eikä arkemme ole silti sen kaoottisempaa tai tuhoon tuomittua. Ihmisen ei pidä jättää epäonnistumatta, vaan muuttaa suhdettaan siihen, että elämä viskoo tiellemme jatkuvia opetuksia epäonnen muodossa. Ilman epäonnistumisia ei voi kasvaa täyteen mittaansa.

Joten lapseni, kun luet tätä (joko tässä elämässä tai seuraavassa) - uskalla unelmoida, epäonnistua ja kasvaa. Elämässä ei koskaan ole tärkeintä päämäärä vaan matka. Eikä päämäärää pidä lukita liian lähelle, vaan tarpeeksi kauas niin, että matka sinne kestää. Sen matkan aikana tulet saamaan elämyksiä, joista et osannut unelmoida. Äläkä koskaan mieti, mitä muut ovat unelmistasi mieltä. Sinun haaveidesi tärkeyden ja järkevyyden päätät ainoastaan sinä. Jos Waltari olisi uskonut soraääniä, hän olisi kirjoittanut jotain muuta kuin Sinuhen. Tai jos SaiPa olisi viime kaudella kuunnellut vain kiekkoasiantuntijoita, se pelaisi divarissa. Unelmat lennättävät meitä korkealle ja luovat elämään perspektiivin, mitä kaipaamme tullaksemme täysin onnellisiksi. 

Unelmiin uskovat erottaa

Olen onnellisessa asemassa siinä(kin), että tuttavapiiriini kuuluu eri alan taiteilijoita ja monella tapaa luovia ihmisiä. Heitä kaikkia yhdistää vankkumaton usko omiin kykyihin sekä uskallus uida omien päämäärien vuoksi vastavirtaan. Runoilija tekee runoja kokonaisiksi teoksiksi, vaikka runoutta pidettäisiin aikansa eläneenä marginaalitaiteena. Viisikymppinen rokkari tekee huikeita kappaleita, koska uskoo omaan musiikkiinsa tai näyttelijä löytää elokuvaroolit, koska luottaa itseensä ja kykyihinsä. Ihailen ihmisiä, jotka uskaltavat - olla täysin omia itsejään. Ihailen myös sitä, että eri alojensa ammattilaiset uskaltavat tehdä asioita vailla pelkoa epäonnistumisesta tai muiden ihmisten täystyrmäyksestä. Jos olisin nuorempana ollut samanlainen, en kirjoittelisi täällä pelkästään tätä blogia, vaan luultavasti menestysromaaneja huvilallani Caprin saarella. 

Enkä vähäksy pienempiäkään unelmia. Unelmat täytyy suhteuttaa omaan elämään. Yhdelle on yhtä suuri unelma saada itsensä ylös sängystä masennuskauden jälkeen kuin toiselle on luoda menestyskirja tai -levy. Ihmisten elämät eivät koskaan ole keskenään verrannollisia, eikä oman onnensa mittarina saa koskaan pitää jonkun toisen saavutuksia. Jälleen kerran synti, johon itse olen nuorempana syyllistynyt. Kun oma horisontti oli kateissa, lainasin muiden. Kun tuijottaa liikaa muiden saavutuksia tai tavoittelee muiden unelmia, menee omissa tavoitteissaan vikaan - ja vahvasti!

Tätä ongelmaa korostaa vielä nykyinen instagram-maailma, jossa muiden elämää seurataan pelkästään highlightien kautta. Näemme somessa postauksia menestyksen hetkistä ja niistäkin vain sen valoisan puolen. Ei urheilija kuvaa sitä, kun itkee väsymyksestä lokakuisen pimeän urheilukentän laidalla, eikä kirjailija kuvaa sitä seitsemättä hylkäyskirjettä kustantajalta. Kiillotamme omaa kuvaamme ja esitämme elämän tähtihetket pelkässä kohdevalossa, jotta varjot jäävät pois näkyvistä. Se saa katsojat turhan usein uskomaan siihen, että elämä voisi - tai sen pitäisi - olla pelkkää onnea ja päivänpaistetta. 

Tarvitsemmekin lisää kriittistä silmää sekä alastomuutta elämän erilaisten hetkien suhteen. Jos elämää on elettävä somen kautta, pitäisi sinne saada nykyistä enemmän sisältöä, joka kuvaa tähtihetkien lisäksi myös tähdehetkiä, niitä, joissa homma pusertuu vihkon puolelle. Kontrastit tekevät arjesta elävämmän ja todellisen. Ja juuri siitä syystä kerron myös näistä oman elämäni kokeiluista, vaikka ne eivät aina mihinkään johdakaan. 

Surkea kasvatus luo umpimielisiä nolostelijoita

Itse syytän omasta keskenkasvuisuudestani lapsuuttani. En ehkä koskaan kokenut, että minua olisi kannustettu luovuuteen tai harrastamaan mitään itseäni esittävää. Eikä tämä ole syytös kasvattajia kohtaan, vaan aikaa ja ajan henkeä. Ikäpolveni vanhempia ei lasten tekemiset juuri kiinnostaneet, vaan kakarat kasvoivat pitkälti keskenään vanhempien käydessä töissä. Olisin tarvinnut nimenomaan emotionaalisen puolen turvaa ja kannustusta. Maailma oli kokonaisuutena hieman yksiniittisempi ja tunneköyhempi kuin tänä päivänä. Nykyisin tunnepuolen ilmaisu ja ylipäätään tunnesiteet lapsiin ovat monimuotoisemmat ja vahvemmat. Olemme emotionaalisesti paljon lähempänä lapsiamme kuin vanhempamme olivat meihin.

Toivon, että teen asiat toisin kuin vanhempani. Toivon pystyväni kannustamaan lapsia olemaan sellaisia kuin he luonnostaan ovat. Toivon, että he uskaltavat ilmaista itseään ja olla itsenäisiä, itseensä uskovia yksilöitä, joilla on tavoitteita, päämääriä - ja ennen kaikkea unelmia. Olkoon heidän unelmansa millaisia tahansa (laillisuuden ja veronkantokyvyn puitteissa totta kai!), toivon voivani kannustaa heitä niiden toteuttamisessa. Olisin itse onnellinen, jos lapseni saisivat tuossa mielessä onnellisemman elämän kuin itse sain. Ja pyrin myös olemaan esimerkkinä siinä, että täydellistä elämää ei meistä kukaan elä, mutta epätäydellisiä kannattaa olla omina itsenään. Epäonnistuakin saa - ja välillä pitääkin.

PS. Kuvitus on tällä kertaa ihan itse otettua ja kuvattua. Pari ensimmäistä kuvaa ovat Ilomantsin Koitajoelta ja viimeinen näkymä on Koivusuon luonnonsuojelualueelta. Tehtiin syyskuussa viikonlopun happihyppyvaellus Hattuvaaraan Pirhon kierrolle. Upea reitti, loistava keli ja vielä huikeammat maisemat!

Staasista kohti suunnitelmataloutta

Kun nuorena katsoin keski-ikää ja keski-ikäisiä ihmisiä, näin heidät pysähtyneinä. Keski-ikäiset olivat juosseet koko alkuelämän saavuttaakseen hyvän elämän tunnusmerkit. Koko nuoruuden jälkeinen aika näytti staasilta, jossa elämä on saavuttanut lakipisteen, eikä suuntaa eteenpäin ollut olemassa. Edelleen ajattelen, että elämä kehittyy nuorena koko ajan kiihtyvää vauhtia, mutta tuota pysähtyneisyyttä en enää voi allekirjoittaa. Ihmiset ovat muuttuneet, maailma on muuttunut - ja keski-ikä on muuttunut.

Elämä on jatkuvassa muutoksessa, iästä huolimatta. Harva meistä edes pystyy saavuttamaan tasaista pysähtyneisyyden tilaa, sillä muutoksen voimat tulevat yhtä paljon itsemme ulkopuolelta kuin itsestämme. Työelämässä kohtaamme tilanteita, joissa työ vaihtuu tai loppuu. YT:n seurauksena huomaamme olevamme "kotimiehiä" ja olemme pakotettuja tekemään ratkaisuja muutoksen eteen. Yhtä lailla voimme huomata oman työn muuttuneen epäkiinnostavaksi tai puuduttavaksi, jolloin omaa mielenterveyttä suojatakseen on uskallettava hypätä pois liikkuvasta vaunusta. Voi käydä myös niin, että työkyky nykyiseen ammattiin menee ja eteen tulee risteys, jossa on pystyttävä valitsemaan uusi suunta. 

Henkilökohtaisessa elämässä koemme myös muutoksia. Avioparit päätyvät eroon ja kummallakin on uusi elämä edessä. Lapsiperheissä muutokset ovat välttämättömiä jo siksi, että lapset kasvavat ja muuttavat sitä kautta koko perheen dynamiikkaa. Joskus ihmettelin, miten monet parit eroavat, kun lapset aikuistuvat. Nyt ymmärrän, että ajankäyttö sekä energiankäyttö mullistuvat, kun huollettavat eivät ole enää syömässä ajallisia ja taloudellisia resursseja. Automaattisyötöllä toimineeseen ajankäyttöön tulee vapaavaihde ja yhtäkkiä vanhemmilla on käsissään enemmän aikaa - ja rahaa - kuin ennen. Tuolle ajan antamalle energiapurskeelle on löydettävä uutta käyttöä.

Tapahtuu myös surullisempia muutoksia. Menetämme läheisiä, sairastumme joko fyysisesti tai henkisesti. Jokainen elämäntielle tuleva kuoppa heittää meitä uuteen suuntaan, emmekä ole muutoksen jälkeen enää samoja ihmisiä kuin ennen sitä. Henkilökohtaisissa kriiseissä on aina kaksi mahdollisuutta - pysähtyä tai mennä eteenpäin. 

Viime vuonna koimme todella erikoisen tilanteen. Koko maailma pysäytettiin, mutta se ei luonut pelkkää pysähtyneisyyttä, vaan pakotti toimimaan eri tavalla. Kun lukee somea tai lehtiä, huomaa, että koronakaranteeni ei kaikilla tarkoittanut totaalistoppia, vaan myös uutta liikettä. Kriisi loi kuopan, joka heitti ihmispolot ennaltasuunnittelemattomaan suuntaan. Seuraus oli, että löytyi uusia harrastuksia, pitkät työmatkat vaihtuivat ulkoiluun ja kotoiluunkin tuli uusia värivivahteita, kun kotona oli pakko olla muustakin syystä kuin nukkumassa ja syömässä. Kun lapsia ei enää voinut viedä harrastuksiin, oli pakko oppia viihdyttämään heitä itse. 

Korona-aika osoitti myös sen, että kriisistä parhaiten selviytyvät ne, jotka kykenevät nopeisiin muutoksiin ja ottavat elämän aloitteet omiin käsiin. 

Staasista hallittuun muutokseen

Nyt kun itse elän tätä aktiivista keski-ikää, näen elämän kovin toisenlaisena kuin nuorena. Nuoresta miehestä ymmärrys ja maltti ovat kasvaneet ja itsetunto on kehittynyt niin, että uskallan edelleen haaveilla uusista asioista - ja myös toteuttaa niitä. Kymmenen vuotta sitten haaveilin tekeväni jotain sellaista, mitä nyt teen - tai no rehellisesti sanottuna en edes haaveillut tästä kaikesta. Olen valehtelematta saavuttanut elämässä enemmän kuin olen uskaltanut haaveilla. Ja se vain siksi, että olen uskaltanut haaveilla.

Päähän pakotettu järki on muuttanut ajattelutapaa niin, että nyt näen keski-iän jatkuvana muutoksena, mutta muutoksen suunnasta ja vauhdista vastaan minä. Staasiin pyrkiminen on muuttunut suunnitelmatalouteen, jossa elämä koostuu unelmista ja johdonmukaisesta etenemisestä kohti omia unelmia. Yllättävän usein elämässä pätee se, että kun asiat sanoo ääneen, ne alkavat toteuttaa itse itseään. Henkinen voimamme on piilossa nappanahkaisen pinnan alla ja ainoa tie ulos kulkee suun kautta. 

Itse kiitän jokaisesta päivästä, johon herään. Syitä on monia. Ensinnäkin kiitollisuus lisää positiivisuutta. Jos aloitan päivän positiivisesti, on todennäköisempää että se myös jatkuu niin. Toisaalta kiitollisuus muistuttaa myös siitä, että jokainen päivä voi olla viimeinen ja kaikkeen siihen saakka koettuun on syytä olla tyytyväinen. 

Niin kuin joskus ennenkin olen kirjoittanut, elämän tarkoitus ei ole olla pelkkää hyvää ja kaunista. Koemme paljon negatiivista, jotta elämään syntyy kontrastia. Ilman pahaa ei ole olemassa hyvääkään. Negatiiviset kokemukset ovat meille opinkappaleita, joista opimme toimimaan toisin, pyrkimään parempaan tai sitten vain huomaamaan hyvän. Ilman Donald Trumpia Joe Biden olisi vain yksi presidentti muiden joukossa, mutta nyt hän on koko Amerikan pelastaja. 

Unelmia ei saavuteta, niihin kasvetaan

Tavoittelemma unelmia. Meillä on päässämme haavekuva, jota kohti pyrimme - aktiivisesti ja passiivisesti. Toisinaan teemme hartiavoimin työtä saavuttaaksemme unelmat. Haemme kouluun, opiskelemme ja lopulta valmistumme. Pätee sekä kouluun että elämään yleisesti, sillä elämähän on pisin koulutiemme. 

Unelmat eivät kuitenkaan ole yksi selkeä päämäärä, joka saavutetaan. Unelmat ovat tie, joka kasvattaa ihmisen uuteen suuntaan. Yleensä omaan unelmaan johtava tie kasvattaa jopa enemmän kuin itse päämäärä. Kun haemme kouluun, meillä on mielikuva ammatista, jonka saamme. Tuo mielikuva muokkautuu matkan varrella, kun tietoa tulee enemmän. Saavutettu tieto voi muuttaa koko näkemyksemme haaveesta ja jopa muuttaa sen kokonaan. 

Lisäksi yksi unelma synnyttää uusia unelmia. Jos otan esimerkiksi itseni (taas vaihteeksi). Minulla oli haave ammatista, joka syntyi siitä, että haluan auttaa, oppia lisää ihmisestä ja saada ylipäänsä ammatin. Mielikuva ammatista muuttui jo koulun aikana. Huomasin, että koulusta saa työkalut vasta tien ensimmäiselle stopille. Koulutuksen matka jatkuu sen jälkeen, kun valmistuu ja tarjolla on uusia työkaluja, joilla voin palvella asiakkaitani entistäkin paremmin. Ja kun lopulta olin valmis, aloin haaveilla ammatin lisäksi myös yrittäjyydestä, joka myös toteutui ja loi uusia haaveita. Eli pari vuotta sitten alkanut matka jatkuu edelleen, sillä ensimmäinen etappi loi uuden tien, josta erkanee taas lisää vaihtoehtoja. 

Unelmat ovat elämän GT-kartalla pelkkiä stoppeja, jotka johtavat meitä aina uuteen suuntaan. Elämässä ei ole tarkoitus saavuttaa unelmia, vaan kasvaa niihin ja synnyttää uusia.

Mukavaa lumista talvea lukijat!

Ps. Blogin kuvat eivät ole omista arkoistani (valitettavasti). Käytin apuna Pixabayn antoisaa kuvapankkia https://pixabay.com/fi/

Tie onnelliseksi

Kuluneella viikolla vietettiin Maailman mielenterveyspäivää. On luojan lykky, että mielenterveyden ongelmat on nostettu fyysisen terveyden häiriöiden rinnalle ja ne otetaan yhtä vakavina kuin muutkin sairaudet. Harmillista sen sijaan on, että mielen ongelmien korjaamiseen tuntuu varoja olevan entistä vähemmän. Tuntuu pahalta lukea, kuinka nuoret joutuvat jonottamaan kuukausia saadakseen apua akuutteihin ongelmiin. Yhtä aikaa jonojen kanssa kasvaa myös niiden nuorten määrä, jotka mielenterveytensä kanssa kamppailee. Tulevan sukupolven tie on kivinen kulkea, jos heidät hylätään heti nuoresta pitäen.

Ihminen on yksi iso kokonaisuus, jossa nahkapussin sisään on ommeltuna sekä mieli että keho. Mikä tahansa noista paikoista saattaa pettää arvaamatta ja yhtäkkiä tai sitten hiljaa hiipumalla. Kuntoutuminen on yhtä haastavaa, olipa kyseessä patellajänteen katkeaminen tai masennus.

Oma tieni niin fyysisen kuin henkisen terveyden suhteen on kulkenut melko onnellisten tähtien alla. Rajoilla on kuljettu niin pään kuin muiden osasten kanssa, mutta suurimmilta kolhuilta olen saanut välttyä. Olen valitettavan läheltäkin saanut seurata, millaista kamppailu oman mielen kanssa voi olla. Sitä tietä en soisi kenenkään joutuvan valitsemaan.

Pohdin tätä mielenterveys-asiaa onnellisuuden näkökulmasta. Onnellinen ihminen tutkitusti sairastuu onnetonta harvemmin ja senkin vuoksi jokaisen tulisi pyrkiä kohti henkilökohtaista onnellisuutta. Onnellisuus on hyvä tavoite myös silloin, kun mieli voi pahoin.

Vuodet liikuttaa ja opettaa

Kun katson elämääni kymmenen vuotta taaksepäin (keski-ikäisen tuntee siitä, että hän tietää, mitä on tapahtunut kymmenen vuotta sitten - eikä arkaile kertoa siitä), olen kasvanut henkisesti suuren harppauksen. Suurin osa elämääni johonkin suuntaan suuresti liikuttaneista tapahtumista mahtuu noin kymmenen vuoden sisään. On erottu, rakastuttu, synnytty ja kuoltu. On saatu töitä ja menetetty töitä. On valvottu, väsytty, nukuttu ja oltu nukkumatta.On ensin käyty monenmoisten ongelmien porteilla ja lopulta sitä huomaa istuvansa ohimoiltaan harmaana keittiönpöydän ääressä ja katsoo, kuinka oma tytär värittää kuviaan ja höpöttelee omiaan (todiste tuossa yllä). Mihin se aikaa menee ja miksi sitä ei tule jostain lisää?

Omat oppini onnellisuutta kohti olen saanut elämällä. Jokaisesta kolhusta ja takaiskusta on tullut jotain uutta ja olen nykyisin oppinut olemaan elämälle enemmän nöyrä kuin vihainen. On turha kirota vastoinkäymisiä tai tappioita, koska pelkkä viha ei kasvata. Sen sijaan olen kasvanut eniten silloin, kun olen ensimmäisenä tsekannut peilin syyllisen löytämiseksi ja sen jälkeen jututtanut päärikollista syvähaastattelun metodein. Kuitenkin monissa tapauksissa vika löytyy omien korvien välistä.

Nämä jutut ovat vuodet opettaneet....

1) Suhtaudu positiivisesti

Aloitetaan aivan järkyttävällä kliseellä, mutta kliseeksi ei synnytä, jos lause ei pidä totta. Kaikki Carpe Diemin hokijat joutaa ampua, mutta tähän positiiviseen ajatteluun olen itse alkanut uskoa vakaaasti.

Asiat elämässä tulee nähdä lähtökohtaisesti positiivisina. Kaikessa, mitä elämässä tapahtuu, on olemassa positiivisuuden siemen. Joskus sen löytäminen ottaa aikaa ja joskus on vaikea tunnustaa itselleen, että löytää elämän vittumaisimmista käänteistä jotain hyvää, mutta näin se on valitettavasti tarkoitettu.

Elämä ei muutenkaan ole aina kivaa - eikä sitä ole sellaiseksi tarkoitettu. Vastoinkäymiset luovat elämään tarpeellisia kontrasteja, jotka saavat hyvät asiat näyttämään paremmalta. Modernein räppitermein kuvattuna "ilman negaa ei oo posii". Tärkeintä on aina uskoa siihen, että jonain päivänä asiat paranevat ja tie "eteen ja ylös" on olemassa.

Minussa suurin muutos on tapahtunut suhteessa toisiin ihmisiin. Olen luonteeltani suhteellisen introvertti ja tutustun suht hankalasti uusiin tyyppeihin. Olen ajan myötä oppinut suhtautumaan uusiin kohtaamisiin positiivisesti ja pääsääntöisesti halunnut tutustua tyyppeihin. Ja aika lailla suureksi ilokseni se on tuonut elämääni huikeita tyyppejä. Olen myös tietoisesti pyrkinyt saattamaan itseni tilanteisiin, joissa uusia ihmisiä tapaa ja joutuu heidän kanssaan tekemisiin.

Yksi itselleni suurimpia saavutuksia on valtavan puhelinkammon selättäminen. Inhosin puhelimessa puhumista, ja suorastaan välttelin sitä, että jouduin soittamaan tuntemattomille ihmisille. Kammon voittamisessa auttoi yksi tyyppi (sekin näiden enemmän tai vähemmän epäonnisten työelämäkokeilujen sivutuotteena), kiitos Saku. Oma kammoni johtui pääasiassa siitä, että pelkäsin soittaessani sitä, ettei vastapuoli tunne, kuka olen ja joudun epämukavasti selittämään itseni ja asiani moneen kertaan. Voi kuulostaa tyhmältä, mutta arjessa ei todellakaan ole mitään miellyttävää kokea.

Ja toinen työvoitto on opiskelu. Voin kertoa, että on melkoista tahtojen taistelua raahata itsensä koulunpenkille sellaisella alalla, jossa olet "hands on" tekemisissä asiakkaiden kanssa ja asiakaspalvelu menee ihan omalle levelille. Muistot ensimmäisistä asiakkaista kyllä nyt naurattaa, mutta....

Mutta kun katson taaksepäin, on kehitys ollut nousujohteista ja pidän itsestäni tässä suhteessa enemmän kuin vuosikymmen sitten.

2) Älä elä muille

Isän kuolema herätti ajattelemaan montaa asiaa. Yksi tärkein oivallus oli se, että olin elänyt siihen astisen elämäni muille. Tavoitteet, päämäärät ja arvot oli johdettu ihan muista lähtökohdista kuin omasta onnellisuudesta. Työelämässä olin ajanut takaa mainetta, rahaa, tunnettuutta ja sitä, että onnen pystyi mittaamaan rahallisilla tai muilla näkyvillä arvoilla. Elämän lähtökohtana oli se, että muut kuin minä itse määrittävät sen, mikä on hyvää ja oikein ja elämän mittarina oli se, mitä muut minusta ajattelevat.
 
Omaa onnellisuutta ja työarjen siedettävyyttä tärkeämpää oli saada palkkaa, alaisia, vastuuta ja työsuhdeauto. Hyviä yöunia tärkeämpää oli miettiä, milloin voi vaihtaa puhelimensa uuteen tai se, kenellä on kokouksessa kallein kauluspaita. Sitten tuli stoppi. Huomasin, että kulissit eivät tuo onnea tai että kenenkään elämä ei maistu hyvälle, jos arki on sisällötöntä.

Vaihdoin taktiikkaa siihen, että aloin etsiä arkeen sisältöä ja onnellisuutta. Työni on tänä päivänä melko lailla erilaista kuin aiemmin, mutta olen siinä onnellisempi kuin aikoihin. Arvotan rahaa vähemmän kuin ennen (vaikka elämä rahatta on yhtä vaikeaa kuin rahakkaana). Pyrin siihen, että pystyn asettamaan itselleni tavoitteet sen mukaan, mitä itse tavoittelen.

Minusta tärkeää on se, että elämässä on unelmia ja päämääriä ja vielä tärkeämpää on se, että ne unelmat ovat omia. On paljon helpompaa lukea naistenlehdistä (tai no miksei miestenlehdistäkin), millainen elämä on tavoittelemisen arvoista. On yksinkertaista tavoitella onnellisuutta siitä, että muut arvostavat, peukuttavat ja kehuvat virtuaalimaailmassa. Elämä on peukkujen kautta mitattavaa ja helppoa. Mutta valitettavasti tuhatkaan peukkua eivät tuo onnea, jos et itse siihen usko.

Olen myös huomannut, että omien unelmien vahvuus on suorassa linjassa siihen, kuinka katkera ja kateellinen olet. Kun omaat omia unelmia, et ole kateellinen muille. Ja kun et ole kateellinen muille, et ole katkera elämälle siitä, mitä olet jäänyt vaille.

Kateus ja katkeruus ovat energiasyöppöjä, joiden poistaminen luo onnea. Jos elämää kuluttaa siihen, että on katkera ja katellinen muille, oma energia syöpyy negatiivisten tunteiden ruokkimiseen. On viisaampaa käyttää energia hyödyksi ja edistää omaa onnellisuutta. 

Lapsia haluan kannustaa siihen, että heillä olisi tavoitteita ja unelmia. Toivoisin, että omat lapset löytävät tavoitteensa korviensa välistä, eivätkä somen syövereistä. Olen nimittäin kantapään kautta oppinut, että omia unelmia on uskottavampaa tavoitella.

3) Älä häpeä!

Itseäsi, unelmiasi, mielipiteitäsi....

Onnellisuuden esteenä on liian usein häpeä. Häpeä estää meitä tekemästä sitä, mistä haaveilemme ja häpeä estää meitä nauttimasta asioista, joihin uskomme. Kävin taannoin erittäin hauskan keskustelun Vain elämää -ohjelmasta. On ilmeisesti noloa tykätä ohjelmasta ja vielä nolompaa harrastaa ankaraa twiittailua ohjelman tiimoilta. Valitettavasti nautin siitä, koska uskon ohjelman aitouteen ja nautin siitä, että televisiossa esitetään ohjelmaa, jonka pohjavire on positiivinen ja kannustava. Vanha minä olisi suhtautunut asiaan toisin...

Kun aiemmin määritin omaa arvoani sillä, mitä muut ajattelivat, koetin niin tiukasti pysyä kaistojen välissä, että oikein kipeää teki. Lopputulos oli melkoisen mielipiteetön ja kapea maailmankuva. Varoin olemasta mieltä, josta muut eivät pidä tai mitä muut eivät hyväksy. Tuo vaati loppujen lopuksi enemmän työtä kuin muodostaa omat mielipiteet ja kannatella niitä. Tänään koetan suhtautua maailmaan avarakatseisemmin ja olen ylpeä omista mielipiteistäni - olenhan ne itse luonut ja päättänyt.

Häpeän voittaminen helpottaa oman onnellisuuden löytämistä. Itse olen löytänyt häpeän takaa omat unelmani ja mielenkiinnon kohteeni. Häpeän väistyttyä olen uskonut muun muassa omiin kykyihini kirjoittaa ja uskaltautunut julkaisemaan mielipiteitäni ja tekstejäni julkiseksi. Vanha minä olisi jättänyt teksti pöytälaatikkoon ja sen päälle polttanut laatikon. Oman häpeäni takia olen menettänyt taatusti elämästä monta hienoa juttua ja valitettavasti pelkään, että on unelmia, jotka jäävätkin toteutumatta.

Lapsilleni toivoisin, että he jättävät tuon koko häpeävaiheen taakseen. En haluaisi heidän jäävän paitsi omista unelmistaan sen takia "ettei kehtaa". En välttämättä ole ollut paras esimerkki - varsinkaan vanhemmille lapsille, mutta tuon viimeisen kanssa aion kyllä ottaa lusikan kauniiseen käteen ja koettaa saada hänet etenemään omaa polkuaan. Lapsissa hienoa on se häpeilemättömyys, millä he tarttuvat uusiin asioihin, tutustuvat ihmisiin ja maailmaan ja uskaltavat koettaa.

4) Unelmoi!

Minun elämäni voima ja suunta tulevat unelmista. On asioita, joista haaveilen ja joiden suuntaan tähtään elämässäni. Tällä hetkellä suurin unelmani on koulu, jota käyn. Nautin siellä jokaisesta oppitunnista ja asiasta, joita saan nähdä. Jos vanhalla iällä oppiminen on muuten hiukka vaikeaa, niin usko omaan tekemiseen, auttaa sitäkin enemmän. Uskon myös, että opiskelusta nauttiminen näkyy myös ulospäin.

Unelmia ei myöskään kannata jättää lähtötelineisiin. Minä uskon siihen, että kun unelmat sanoo ääneen tai kirjoittaa paperille, ne alkavat toteuttaa itseään. Ääneen sanottu unelma on kuin lupaus itselle toteuttaa se. Tämä viisaus olisi tullut minulle korkojen kera takaisin, jos joku olisi opettanut sen nuorempana.

Olen sanonut tämän aiemmin ja sanon uudelleen. Unelmat ovat elämän moottori, jotka antavat elämälle liikkeen ja suunnan. Sen takia on rikollista jättää unelmoimatta. Ei ole väärin tyytyä johonkin, mutta pitkässä juoksussa se ei johda mihinkään. Ja on vaikea uskoa, että olisi olemassa ihmisiä, jotka haluavat elämässään vain tyytyä olemaan paikallaan.

Unelmien koolla ei ole väliä. Ainoa, millä on merkitystä on se, että unelmat ovat omiasi ja uskot niihin. Siinä, missä toisella on unelmana vuosi hippikommuunissa Goalla, voi toiselle olla yhtä tärkeää päästä kotoa ulos.

Ja sitten tikulla persiään niitä, jotka toisen unelmille nauraa!!

5) Hymyile

Jos aloittaa kliseellä voi myös lopettaa sellaiseen - silloin laatu on pysynyt tasaisena. Ei minunkaan elämä mitään riemun voittokulkua ole, mutta pyrkimys on joka aamu siihen, että päivästä tulee hyvä. Ja ainakin minua auttaa se, että hymyilen. Toisinaan sitä joutuu vähän pakottamaan ja onpa käynyt niinkin, että päivä on jäänyt yrityksistä huolimatta harmaaksi, mutta silti...

Hymy kertoo itselle, että pyrin hyvään. Hymy kertoo muille, että tämä tyyppi on hyvä. Olen aina luullut, että suomalaiset ovat hymyttömiä ja totisia, mutta kun kävin ensimmäisiä kertoja Venäjällä, huomasin, että suomalaisethan ovat suorastaan iloa tihkuvaa kansaa.

Huomaan hymyn levittävän hyvää ympärilleni. Huomaan, että kun hymyilen, niin se tarttuu ja ainakin joku sadasta syksyä vastaan taistelevasta suomalaisesta saa paremman startin päivälleen.

Kun perheen kuopus oli neljän, meillä oli tapana aina pelleillä kävellessämme autolta päiväkotiin. Joskus juostiin kilpaa ja joskus lapsi joutui väistelemään portteja, joita tein hänen eteensä. Ja joka ikinen kerta leikin häviäväni hänelle juoksukisassa kohti päiväkodin porttia. Joka tapauksessa lopputulos oli kiljumista ja naurua.

Kerran sitten eräs minulle vieras äiti pysäytti minut ja sanoi, että "Teillä taitaa olla aina tuon tyttäresi kanssa kivaa, kun tulette päiväkotiin. Se saa aina minutkin hyvälle tuulelle." Tuossa lauseessa oli jotain sellaista, mitä sopii tavoitella.

Olenko

onnellinen tänään? Monilta osin jopa erittäin. Elämä ei ole täydellistä, mutta ymmärrän, ettei kenenkään elämä ole. Olen kasvanut ihmisenä eri mittoihin ja olen oppinut itsestäni uusia asioita. Pidän itsestäni tänään enemmän kuin ennen. Toivon kasvun välittyvän ympärilleni - ennen kaikkea lapsiin. Kun katson itseäni taaksepäin, näen itseni kovin keskeneräisenä - ja näen edelleen, mutta hyvässä mielessä. Jotkut asiat harmittavat vielä tänäkin päivänä, mutta olen myös oppinut sen verran itsearmoa, että koko sekoilu on ollut pakollista tiellä nykyhetkeen.

Tärkeimmät opit itselleni ovat olleet kyky unelmoida ja se, etten häpeä itseäni tai ajatuksiani. Luojan kiitos osaan nauraa itselleni tänä päivänä enemmän kuin ennen - koska niin ne nauraa nuo omat lapsetkin, minulle.

Aikuisena koulunpenkille

Blogissa on ollut viime viikkoina hiljaista kuin hallituksen pääkopassa sote-sodan rauhoituttua. Lisäsin muuten niin ketterään ajanhallintaan vielä yhden momentin lisää. Aloitin viime joulukuussa ihan vakavahenkiset opinnot, joilla on tähtäinpiste uudessa ammatillisessa suunnassa tai ainakin mahdollisessa sellaisessa. Nyt vihdoin oli aikaa hiljentyä myös blogin ääreen kertomaan, mitä se on, kun parkkeeraa pyllynsä aikuisiällä koulun tikkuiselle penkille.

Ongelmana ammatin puute

Yksi elämäni suuria "tragedioita" on, että minulta puuttuu varsinainen ammatti. Aikoinaan tein omia kouluvalintoja enemmän sellaisella "silmät kiinni ja sinne päin"-metodilla, josta puuttui sekä suunta että tahti. Lopputulos oli lähtökohtiin nähden hieno ja marssin nuorena miehenä yliopistosta ulos maisterin mappi kainalossa. Mutta nuorena miehenä en tietenkään tajunnut, ettei yliopistotutkinto anna mitään varsinaista ammattia, vaan ammatillisen osaamisen joutuu keräämään pieninä murusina työelämän kautta. Ja sitä tietä on onneksi riittänyt näihin päiviin saakka.

Enkä missään nimessä ole kiittämätön yliopiston tarjoamaa koulutusta kohtaan - enemmänkin olen kriittinen omille valinnoilleni kyseisessä laitoksessa. Muutamalla hyvällä täsmävalinnalla olisin saanut ehkä rakennettua toisenlaisen ja jopa stabiilimman tien.

Siis koulutuksen yhtenä hakukriteerinä oli se, että se tuottaa ammatin. Lisäksi halusin opiskella niin, että opiskelu on mahdollista työn ohella ja niin, että koulunkäynti mahdollistaa työelämän lisäksi myös perhe-elämän ja suht normaalin arjen. Vaihtoehtoja noilla kriteereillä oli vielä useita. Seuraavaksi siis omien mielihalujen ja unelmien kimppuun.

Olen "nuorna miesnä" salilla reuhatessa kiinnostunut siitä, kuinka ihmiskeho toimii. Luista ja lihaksista koostuva lihamötkö on konetyyppinä sellainen, että siitä löytyvät salat ovat loputtomat ja suurimmalle osalle meistä piilossa. Lisäksi minua kiinnostaa ammatti, joka mahdollistaa ihmisen hyvinvoinnin ja terveyden lisäämisen. Eikä tietenkään pahasta ole, että töitäkin olisi mahdollista löytää. Hierojan ammatti on kiinnostanut minua ehkä noin vuosikymmenen. Edellä mainittujen puolien lisäksi minua viehättää ammatin fyysisyys sekä mahdollisuus hyvään, henkilökohtaiseen asiakaspalveluun.

Tähän saakka kuitenkin kesti, että sain itseni revittyä koulunpenkille ammattia oppimaan. Ehkä tässä kohtaa oli ensimmäinen risteyskohta, jossa oma elämäntilanne, rahatilanne sekä ammatillinen kiinnostus olivat oikeassa asennossa suhteessa toisiinsa. Työelämän astrologinen kartta nosti minulle peukaloaan ja hymyili suotuisasti.

Muuttunut koulumaailma

 

Ehdin viime syksynä tutkia tarjolla olevaa koulutusta laajemminkin ja tutustua myös siihen, kuinka koulutukseen kannustetaan ja kuinka koulutusta tuetaan. Pari vuosikymmentä sitten tärkeintä ihmisen elämässä oli käydä koulut nopeasti läpi, jotta ihmisressu saataisiin tuupattua tienuun tielle mahdollisimman äkkiä. Elämää ei nähty yhtenä pitkänä oppimisprosessina, vaan yksilöä käsiteltiin enemmän tuotantokoneena, jonka ainoa tehtävä oli tuottaa lisäarvoa koko yhteiskunnalle. Ammatinvaihtajia ja uudelleenkoulutettavia pidettiin jonkin sortin epäonnistujina. Kuka sitä nyt sitä 16-vuotiaana valittua ammattia haluaisi vaihtaa!! Niinpä niin...

Nykyisin taas koulutus on ihmisen perusoikeus tai oikeammin -mahdollisuus läpi elämän. Kouluttautumista tuetaan jopa niin pitkälle, että ammattiin johtavaa koulutusta on mahdollista opiskella työttömyyspäivärahalla. Jokaiselle pyritään takaamaan mahdollisuus käydä koulua niin, että oma ammatillinen intohimo sekä koulutetun henkilöstön tarve kohtaavat mahdollisimman hyvin. Jopa ammattiin johtavaa koulutusta tarjotaan monimuotona, jolloin asuinpaikkakunnalla ei ole niin suurta merkitystä. Lisäksi laajat etäopinnot avaavat ovet myös sellaisille oppilaille, joille perinteinen luokkahuonekoulutus on syystä tai toisesta mahdottomuus sekä niille, joiden oppimistahti tai -tyyli poikkeavat Gaussin käyrän keskiosasta. Ihana nykyaika!

Kaiken tuon ammatillisen pohtimisen ja tutkimisen lopputuloksena löysin lopulta itseni Joensuusta ISLO:n riveistä opiskelemassa urheiluhierojaksi. Koulun valintaan vaikuttivat sijainnin lisäksi koulun erinomainen maine parhaiden urheiluhierojien kouluttajana sekä pitkä historia monipuolisten liikunnan ammattilaisten tekijänä. Minulle valintaan myötävaikutti tietenkin myös se, että kouluviikonloput voin viettää Uimaharjussa.

Aikuisten yhteisö

Kouluryhmämme koostuu kahdestatoista eri ikäisestä ja eri taustoista tulevasta innokkaasta opiskelijasta. Ryhmä on opintorytmin lisäksi koostumukseltaan todellinen monimuotoryhmä. Ikähaitari jakautuu usealle vuosikymmenelle ja jokaisella on omanlainen taustansa sekä motivaattorinsa. Mutta kuten niin usein, sekametelisopasta syntyy se paras keitos, jossa jokainen tuo omalla persoonallaan ryhmään mausteensa. Ryhmä myös tsemppaa toinen toisiaan oppimaan ja myös opiskelemaan.

Ainakin minut nuo opiskeluviikonloput irrottavat omasta arjesta totaalisesti. Sunnuntai-iltana, kun ajelen kotiin päin, on takki totaalisesti tyhjennetty. Vastaavasti taas pää on täytetty uusilla asioilla, joita on pari viikkoa aikaa kerrata ja testata käytäntöön.

Totta kai opiskelu vaatii kotoa aika paljon. Olen viikonloppuja poissa ja sen lisäksi kotijoukkoparat joutuvat uusien hierontaotteiden koekaniineiksi. Tosin tähän saakka on lavetille ollut enemmän tunkua kuin olen pystynyt käsittelemään. Monimuoto-opiskelu on perinteistä arkiopiskelua vastuullisempaa. Jos olet opintojen väliviikot laiska, etkä kertaa, niin seuraavalla kerralla olet hukassa kuin keskustalainen pääministeri soten pyörteessä. Olen siinä mielessä todella onnekas, että opiskelulle on kotoa tullut täysi tuki. Hauska oli myös äitini reaktio hänen kuullessaan opinnoistani. Hän halusi tukea unelmieni toteutumista maksamalla osan koulutuksesta.

Aikuisiällä opiskelu on toisaalta vaikeampaa ja toisaalta taas moninverroin helpompaa kuin nuorena. Oppiminen sinällään (muistaminen, ulkoaoppiminen jne.) on työläämpää, koska aivoissa on kapasiteettia rajallisemmin ja sinne aivoihin on myös tunkemassa syötettä enemmän kuin nuorena. Parikymppisenä mielessä oli vain perjantain kymppikassi ja naiset. Nykyisin nuo kumpikin ovat korvaantuneet sillä, että mietit lasten asiat, talon asiat, vaimon asiat, raha-asiat, terveysasiat ja kaiken muun ylimääräisen, mitä keskiverto keski-ikäisen elämässä nyt sattuu olemaankaan.

Helpompaa taas on motivaation löytäminen sekä oppimiseen liittyvä henkinen puoli. Nyt opiskelussa tärkeintä on pelkän päämäärän sijaan matkanteko pitkin opintoja. Päämäärä on toki tärkeä, mutta se ei ole enää ykkösjuttu. Nautin opintojen jokaisesta päivästä, enkä oikeastaan edes mieti, milloin ja miten nämä opinnot päättyvät. Tähän toki vaikuttaa se, että kaikki tässä opiskelussa on minusta itsestäni lähtöisin. Kukaan ei ole minua kouluun pakottanut tai toisaalta houkutellut.

 

Opintojen arkipäivä

 

Nyt kun opintoja on muutama kuukausi takana, taputtelen vielä itseäni hieronnasta aralle olkapäälle. Valinta sekä ammatillisen suunnan että etenkin koulun suhteen osuivat nappiin. Tykkään oppia ja tykkään opiskella. Ryhmämme on mahtava ja se toimii itsessään yhtenä hyvänä motivaattorina.

Lisäksi koulun valinta osui oikeaan. ISLO on kouluna erittäin ammattitaitoinen ja osaava. Oman ryhmämme kouluttajat ovat taatusti alan ammattilaisia sieltä yläpäästä. Opetus ei keskity mekaaniseen otteiden ja suuntien höyläämiseen, vaan meitä koulutetaan hoitamaan ihmistä kokonaisuutena ja yksilönä. Sen sijaan, että oppisimme tarkan kaavan työlle, opimme enemmän kuuntelemaan asiakasta ja soveltamaan opittuja asioita käytäntöön parhaalla mahdollisella tavalla. Eräs viisas sanoi, että hierojalla on otteet kuin rakentajalla työkalut - on hyvän hierojan viisautta valita, mitä työkaluja käyttää.

Raskasta koulunkäynti toki on. Viikonloput pois kotoa työviikon päälle vaativat veronsa, etenkin kun opiskeluviikonloppuina aivot käyvät täydellä 100% kapasiteetilla sunnuntai iltaan saakka. Monimuotokoulutuksen hankalia puolia on se, että oppimisviikonloppuihin tungetaan sama asia, jonka päiväopiskelijat mutustelevat rauhassa parissa viikossa. Pidän kuitenkin siitä, että oppimisviikonloppujen välillä on aikaa kerrata ja treenata rauhassa. Ryhmän itse koostamat oppimisvideot ovat kovassa käytössä. Ja onhan ne viikonloput aika rankkoja myös fyysisesti - kun kroppaa hierotaan kolme päivää putkeen, niin paikat ovat varovaisesti kuvaillen hellänä vielä pari päivää koulun jälkeenkin.

Opinnoissa on yllättänyt se, kuinka monipuolista hierojaksi opiskelu on. Hierojat oppivat ihmisen fysiologiaa todella monipuolisesti ja yksityiskohtaisesti. Uskallan väittää, että hyvä hieroja tietää ihmiskehon toiminnasta keskivertolääkäriä enemmän ja paremmin. Itsekin luulen ennen uutta viikonloppua osaavani jo jotain, mutta kummasti nuo luulot lavetin ääressä karisevat. Edelleenkin ihmettelen, kuinka monimutkainen rakenne ihminen on.

Toinen yllättävä tekijä on se, kuinka vähän hierojan ammatista tiesin etukäteen. Jo tässä vaiheessa voin paljastaa, että te jotka luulette olevanne hyviä kotihierojia, ette sitä oikeasti ole. Otteet ja niiden käyttö ovat itsellekin lähes aina yllättäviä. Minäkin luulin kouluun mennessäni osaavani enemmän kuin todellisuudessa tiesin. Ja suurin osa siitä, mitä tiesin, tiesin väärin. Niin se elämä opettaa pientä tikan poikaa....

Yrittäjä, harrastaja vai ikuinen oppija

Yleisin kysymys, jonka kohtaan kertoessani opinnoista on: "Mitä meinaat tehdä koulutuksella?". Rehellinen vastaus tällä hetkellä on, että en tiedä. Hierojan ammatti on hieno ja siitä on mahdollista rakentaa itselleen ura. Suurin osa hierojista toimii yrittäjinä ja se taas on uudenlainen - ja vähän pelottava - tie. Omalla motivaatiollani pystyn oppimaan sen tason tekijäksi, että kysyntää riittäisi, mutta ehkä poisoppiminen lomarahahuoruudesta vaatii vielä totuttelua.

Harrastuksena hieronta tulee pysymään elämässäni aina. Pidän aidosti ihmisten käsittelystä sekä siitä asiakaspalvelusta, jota hierojat tuottavat. On helppo kuvitella, että fysiikan lisäksi työssä hoidetaan myös henkistä hyvinvointia. Vaikka koulutus on maksullinen, eikä tuottaisi ikinä penniäkään, on se silti rahan väärti. Opit, otteet ja yhteisö itsessään ovat tutustumisen ja oppimisen arvoisia. Ja ainakin se tavoite toteutuu, että jos koulusta pääsen läpi, niin voin tulevaisuudessa sanoa, että minulla on ammatti.

Oikeasti tuntuu kuin olisin sellaisen tien alussa, jossa ei päätepistettä näy. Hyvinvointi ja kehon huolto ovat ammattialoina sellaisia, ettei niissä voi kasvaa täysinoppineeksi. Erilaisia suuntautumisvaihtoehtoja ja oppisuuntia on lukemattomia. Olen koulussa kuin varkain saanut nähdä, kuinka tehokasta ovat kiinalainen lääketiede ja akupunktioon nojaavat hoitokeinot. Oma mielenkiintoni taas menee hieronnan lisäksi jäsenkorjauksen puolelle ja siinäkin tie on alkuopintojen jälkeen auki mihin vain. Lisäopiskelu vaatii tietenkin kassaa ja kassaa saisi kerrytettyä keskittymällä hierojan ammattiin. Opintojen kierre tuntuu pikkuhiljaa käynnistyvän.

En ole tulevaisuudesta juurikaan huolissani. Elämä kyllä näyttää tiensä ja liika pohdiskelu vain sattuu ohimoihin. Nyt on aika keskittyä oppimaan ja löytämään uutta.

Elämässä unelmat siis toteutuvat, vaikka joskus tie on pitkä ja vaatii aikaa. Vielä muutama vuosi sitten emmin kouluun menemistä tai edes sitä, että uskaltaisin toteuttaa omia unelmia, jotka tuntuivat enemmän teorialta kuin käytännöltä. Joulukussa kävin omalla hierojallani hierottavana ja siellä tuli - yllättäen - kouluvalinta puheeksi. Hieroja totesi melko yksikantaan, että "joo, siehän tästä puhuit ekan kerran noin kymmenen vuotta sitten".

Elämässä tulee olla rohkea - mutta enemmän hyvä elämä vaatii sitkeyttä ja peräänantamattomuutta. Jokaisen unelmille löytyy yleensä enemmän vastusta kuin kannustusta, mutta jos rohkeasti uskaltaa luottaa intuitioonsa, voi päästä joskus perille - tai ainakin lähelle.

PS. Toivottavasti ryhmän tyypit löytävät blogin - on teidän kanssa vaan mahdottoman hauskaa opiskella.

Osaan-Haluan-Aion

 


Näin syksyn tullen pukkaa taas vaihteeksi pientä ammatillista kriisiä. Syyt ovat tällä kertaa onneksi ulkoapäin tulevia, joten ei auta kuin istua tiukasti kelkan kyydissä ja nauttia matkasta. Mutta tämä työelämän maanjäristys palautti minut taas yhden lempiaiheeni - haaveilun - pariin. En olekaan pitkään aikaan rakennellut itselleni ns. unelmakarttaa. 
 
Viime vuosien koettelemukset ovat tehneet minusta vahvemman. Enää en säiky sitä, että elämässä yhtä tukipilaria ollaan kovaa vauhtia nyhtämässä jalan alta. Olen oppinut, että elämässä kaikki järjestyy - joskus ja jollain tapaa. Lisäksi osaan katsoa entistä paremmin elämää kokonaisuutena. Jos peruspilareista yksi sakkaa ja muut ovat paikallaan, niin koko sokkeli tuskin sortuu, vaikka säröjä tuleekin.

Kehitin vielä itselleni uuden metodin käydä läpi oman elämäni tavoitteita ja haaveita. Nimitin menetelmän Osaan-Haluan-Aion -menetelmäksi. Mutta ensin taas perusjargonit haaveista ja elämän tavoitteista.

Haaveet pitävät elämän liikkeessä

Yksi pitkäaikaisimmista haaveistani on kirjoittaa kokonainen kirja siitä, kuinka jokaisen tulisi osata ja uskaltaa haaveilla ja tavoitella elämässään asioita. Haaveet antavat elämälle suuntaa ja luovat horisontin, jota kohden kulkea. Ilman haaveita ei elämässä ole tavoitteita ja jos ei ole tavoitteita, ei myöskään ole suuntaa, johon elämäänsä ohjaisi. Minun filosofiani mukaan tavoitteet luovat elämään automaattisesti liikettä.

Elämässä tarvitaan kaikenkokoisia tavoitteita. Jos kaikki haaveemme olisivat massiivisia ("Tahdon astronautiksi" tai "Haluan pankkitililleni miljoonan"), saattaisi haaveiden tavoittelu jossain välissä jo turhauttaa. Pitkä matka vailla väliasemia saa epäilemään matkanteon järkevyyttä.
Kun elämässä on sopivasti pieniä tavoitteita ja sen lisäksi noita "vähän suurempia" haaveita, on helpompi huomata, että todellakin liikkuu kohti päämääriään. Saman asian ajaa se, että suuremmat tavoitteet paloittelee pienempiin osiin ja osatavoitteista lopulta rakentuu vaikka sitten se astronautin ura.

Haaveet voivat liittyä mihin tahansa elämän osa-alueeseen. Jokainen meistä painottaa elämänsä eri tavoin ja jokainen myös näkee elämänsä erilaisina kokonaisuuksina. Itse jaoin ennen haavekartan rakentamista elämäni viiteen eri kategoriaan, joiden alle aloin miettiä tavoitteitani. Yhtä ainoaa oikeaa tapaa jaottelulle ei ole. Minä tein jaon seuraaviin osa-alueisiin:

• Työ (Työpaikka, ammatti, rahaan liittyvät asiat)
• Perhe (Lapset, isyys, parisuhde, ystävät)
• Oppiminen (Opiskelu, harrastukset, elämäntaidot)
• Terveys (liikunta, elämäntavat, sairauksien hoito)
• Elämänhallinta (Minuus, arjen hallinta)

Yleensä nuo osa-alueet löytyvät helpoiten sieltä, mistä kenkäkin eniten puristaa. Ne, joilla terveys reistaa, löytävät helpoiten elämän päämäärät terveyden parantamisesta. Sen sijaan perusterve ihminen, jolla pukkaa ammatillista kriisiä, on taipuvainen keksimään kehityskohteensa työn puolelta. Jos taas terveys on kondiksessa ja työtä riittää, mutta illat taistelet vallattomien murrosikäisten tai erohaluisen aviopuolison kanssa, niin focus kohdistuu helposti perheen puoleen. Sitä kaipaa eniten, mistä on kovin puute.

Itse en näe esimerkiksi rahaa yhtenä elämän osa-alueena, vaikka sitä kummasti tarvitseekin. Ymmärrän hyvin niitä, jotka näkevät rahan tavoittelun yhtenä elämän peruspilarina, mutta minuun se ei sovi. Keski-ikään mennessä olen oppinut, etten ole simo-säästäjä tai finanssinero ja taskutkin ovat sen verran silkkiä, ettei sinne paljon jäämiä kasaannu.

Rohkeutta on uskaltaa haaveilla

Omien haaveiden tiellä on kaikkein yleisimmin se tyyppi, joka tuijottaa aamuisin peilistä. Monet eivät uskalla haaveilla, koska joko pelkää epäonnistumisen tuomaa tuskaa tai sitten pelkää pelkästään muutosta. Elämä on turvallista, kun pysyy paikallaan, eikä suotta tavoittele mahdottomia. Ja toisaalta taas, jos ei liikoja yritä, niin ei ainakaan epäonnistu. Itsekin tunnen ihmisiä, joiden elämän tavoitteena on staasi - paikallaan pysyminen. Se toki heille sallittakoon...

Rohkeat uskaltavat haaveilla ja kaikkein rohkeimmat uskaltavat haaveilla asioista, jotka tuntuvat jopa mahdottomilta. Kukaan ei käske haaveilemaan ainoastaan asioista, jotka voivat toteutua. Eikä haaveilla ole edes ylärajaa tai luottorajaa. Käytännössä haaveilu alkaa olla maailmassa ainoita ilmaisia huveja, joihin aikaansa voi käyttää.

Haaveilun tiellä on myös taistelu ajasta. Haaveiluun käytetty aika koetaan usein turhana ja joutavana, vaikka tosi asiassa käyt haaveillessasi oman elämäsi kehityskeskustelua. Päämäärätön harhailu omassa elämässä on monesti enemmän aikaavievää ja kalliimpaa kuin se, että kerrankin tekisit itsellesi haavekartan, jolla suuntaat elämääsi oikeaan suuntaan.

Kirjoitettu haave on sopimus itsen kanssa siitä, että homma toteutuu

Haaveet kannattaa kirjata ylös. Minusta jokaisella ihmisellä tulisi olla päiväkirja tai muistivihko, johon kirjaa omia ajatuksia ja haaveita. Kun satun harrastamaan kirjoittamista, minulla on muistikirjoja joka paikassa ja ostan vielä varastoonkin tulevia kirjoitusalustoja.

Minusta haave konkretisoituu, kun se on kirjattu ylös. Kirjoitettu haave on kuin olisit tehnyt itsesi kanssa sopimuksen siitä, että hommaa lähdetään oikeasti toteuttamaan. Ja kirjoitettaessa tavoitteesta tulee muutenkin konkreettisempi. Haaveesta tulee näkyvä, kun sen voi lukea paperista. Ja jos joskus käy niin, että unohdat, mitä elämässä tavoittelet, sen voi kätevästi käydä kurkkaamassa muistikirjasta.

 Tästä hyvä esimerkki on se, kun haaveilin pääseväni radioon. Äänituotantojen tekemisen olin kirjannut joskus ylös, kun rakentelin haaveita tulevalle vuodelle. Muistin tuon "lupauksen itselleni", kun lähetin Radio Saimaalle toiveen päästä kanavalla ääneen - ja kas kummaa sekin haave toteutui!

 

O-H-A -menetelmä

 

Kun olin kirjoittanut nuo elämäni osa-alueet ylös, keksin seuraavaksi uuden tavan kirjoittaa omat haaveeni ja tavoitteeni ylös. Tein muistikirjan sivulle kolme saraketta, joiden yläosaan tulivat otsikot

• OSAAN
• HALUAN
• AION

Ensimmäiseen sarakkeeseen kirjasin ylös asiat, jotka jo osaan. Nämä voivat olla henkilökohtaisia ominaisuuksia (olen hyvä puhumaan ihmisille, osaan piirtää, osaan puhua useita kieliä, olen matemaattisesti lahjakas, luon upeita twiittejä, en ole velkaa enemmän kuin pystyn maksamaan) tai taitoja, joita on hankittu koulutuksen tai työn kautta (Surffaan sujuvasti somessa, taidan excelin kuin velho, tunnen pörssikurssit kuin omat taskuni). Sarakkeen tavoite on vain kartoittaa sitä, millainen jo olen ja mitä osaan. Varsinaisten haaveiden suhteen tässä haetaan pohjaa, jolle tavoitteita aletaan rakentaa.

Omista osaamisalueista voi jalostaa lisätavoitteita (jos osaan piirtää, voin haaveilla uudesta ammatista sen parissa). Toisaalta taas alueille, jotka hallitsee, ei kannata uhrata oppimisenergiaa, mutta niiden avulla voi toteuttaa uusia haaveita (olen hyvä opppimaan kieliä => haluan opiskella espanjaa ja venäjää, olen hyvä puhumaan ihmisille => haluan alkaa torikauppiaaksi).
Omien osaamisalueiden kartoittaminen on tarpeellista myös siksi, että se auttaa itsetuntemuksessa. Omien osaamisten tunteminen auttaa esimerkiksi ammatin- tai koulutuksenvalinnoissa. Kun tuntee itseään paremmin, on moninverroin helpompaa suunnata haaveet omiin vahvuuksiin.

Itse en usko monesti vallalla olevaan epämukavuusalueella liikkumisen tarpeeseen. En koe minkäänlaista tyydytystä siitä, että menisin tekemään itselleni vastenmielisiä asioita vain siksi, että voin todistaa "ylittäneeni itseni". Minusta itsensä ylittämisen voi tulkita pikemminkin energian hukkaamiseksi sellaiseen, jota ei todellisuudessa halua.

Ja joskus on hyvä tutkia, mitä kaikkea jo osaa. Siitä tulee itselle parempi mieli ja joskus lyttyynpolkaistu itsetunto tarvitsee pientä hivelyä.

 

Haluan-sarake sisältää kaikki mahdolliset - ja mahdottomat - haaveet

 

Keskimmäiseen sarakkeeseen kirjasin kaikki - siis ihan kaikki - asiat, joista haaveilen. Siellä olivat sekaisin pienet ja isot asiat ja sinne kirjasin ylös myös ne haaveet, jotka äkkiseltään tuntuivat mahdottomilta. Tämän keskimmäisen sarakkeen tulisikin paisua kaikkein suurimmaksi. Haluan-sarakkeen kirjoittaminen vaatii sitä edellämainittua rohkeutta haaveilla ja tunnustaa itselleen, mitä elämässä tavoittelee. Se vaatii myös sitä, että tiedostat, mitä elämästäsi puuttuu.

"Haluan"-sarake saa sisältää hulluimmatkin haaveesi. Tärkeintä on, että haaveet ovat sinun omiasi, eivätkä mistään ulkoa tulleita. Kukaan muu ei pysty suuntamaan sinun elämääsi oikein, eikä kukaan muu voi oikeasti tietää, mitä sinä haluat elämältä. Kokeilkaapa vaikka joskus tarjota teini-ikäiselle omia ammatillisia haaveitanne, niin opitte, mistä puhun.

Haluan-sarakkeeseen kannattaa koettaa muotoilla omat haaveensa niin konkreettiseen muotoon kuin pystyy. Jos kirjaat haluavasi "tulla rikkaaksi", niin se ei usein konkretisoidu suoranaiseksi haaveeksi. Mutta kun alat muotoilla epäselvää tavoitetta tarkemmaksi, löytyy humpalle juoni.

Haluan rahaa => haluan ammatin, jolla voin rikastua => Haluan opiskella pankinjohtajaksi
Haluan rahaa => en halua tehdä palkkatöitä => Muutan Espanjan rannoille gigoloksi

Oma keskisarakkeeni sisälsi kokonaisuutena seitsemäntoista eri asiaa. Noista jokainen liittyi johonkin yllämainittuihin elämäni osa-alueiseen. Jokaisesta osa-alueesta löytyi joku asia, jota tavoittelin. Kivaa, kun elämä ei vielä olekaan miltään osa-alueelta valmis. Ja totta kai osa omista tavoitteistani liittyi useampaan eri osa-alueeseen jollain tapaa. Hauskaa oli huomata, että vaikka koko unelmakartan rakentamisen lähtökohtana oli ammatillinen syy, niin nuo omat haaveet liittyivät yhtä lailla oman minuuden rakentamiseen ja parantamiseen. Tämä kertoo varmaan sitäkin, että oma ammatillinen epävarmuus liittyy siihen, että henkilökohtaisessa elämässäkin on vähän "rapattavaa".

Aion-sarake suuntaa toiminnan oikeaan tekemiseen

 

Sivun viimeinen sarake on nimeltään "Aion"-sarake. Siihen kirjasin keskimmäisestä sarakkeesta ne tavoitteet, joihin aion oman toimintani oikeasti suunnata. Jos haaveita on sata, niistä tuskin ehtii kaikkia asioita kehittämään heti. Sen vuoksi tulee tehdä omaa karsintaa sen suhteen, mitkä tavoitteista ovat itselle kaikkein tärkeimmät ja kiireisimmät. Jos olet ammatillisesti hukassa, silloin on luonnollista, että ensimmäisenä haluat keskittyä parantamaan omaa ammatillista osaamista tai työnsaantia. Jos taas elämässä eniten prakaavat perheasiat, on selvä, että ensimmäisenä haluat korjata ne. Ja sama asia terveyden suhteen - jos se reistaa, niin sen kuntoonlaittamisella luot tilaa seuraavien haaveiden toteuttamiselle.

Viimeinen sarake on varsinainen unelmakartta, joka suuntaa oman elämän suunnan seuraavalle ajanjaksolle. Siksi siihen kannattaa kehittää vieläkin tarkempia haaveita kuin edelliseen Haluan-sarakkeeseen.

Jos kirjasit keskimmäiseen sarakkeeseen haluavasi opiskella uuden ammatin ja myös sen, että haluat auttaa enemmän ihmisiä, niin nämä voivat viimeisessä sarakkeessa konkretisoitua siihen, että aiot opiskella sairaanhoitajaksi. Tai jos kirjasit ensimmäiseen sarakkeeseen, että olet oiva somenkäyttäjä ja keskimmäiseen sen, että haluat opiskella ammatin verkkoviestinnästä, niin viimeisessä sarakkeessa se on johdettu jo medianomin opinnoiksi.

Tähän viimeiseen sarakkeeeseen kannattaa ottaa mukaan jo vähän arkirealismia. Keskisarakkeen haaveista voi viimeiseen sarakkeeseen vetää ne tavoitteet, jotka toisaalta haluat toteuttaa ensimmäisenä, mutta myös niin, että mitkä haaveista on mahdollista toteuttaa ensimmäisenä. Tämän Aion-listan kanssa suuntaat oikeasti elämäsi kohti unelmia, joten kartan on parempi olla myös suhteellisen tarkka.

Elämän suunta löytyy unelmista

Minulle tämä pieni haavekartta-harjoitus oli tarpeen. Paperille kirjoitettuna asiat näyttivät toisaalta enemmän mahdollisilta, mutta myös sellaisilta, jotka uskallan luvata itselleni. Omien unelmien ylöskirjaus antoi omiin haaveisiin tarvittavaa konkretiaa ja kun haaveet vielä puristi tuohon "Aion"-sarakkeeseen, sain omille henkilökohtaisille tekemisille jonkinlaisen järjestyksen ja aikataulun.
Omista haaveistani suurimmat liittyvät opiskeluun ja haluun auttaa (mutta en aio opiskella sairaanhoitajaksi). Näiden lisäksi keräsin viimeiseen sarakkeeseen asioita, joiden kautta haluan kehittää itseäni kohti parempaa minää. Koetin löytää jokaiseen elämäni osa-alueeseen jotain kehitettävää ja tavoitteita. Silloin minusta ainakin tuntuu, että koetan elää elämääni tasaisesti sen jokaiselta kulmalta. Kun haaveita ja tavoitteita on sekä perhe- että työelämässä, niin samalla pienenee riski sille, että laiminlöisin yhtä elämäni osa-aluetta toisen kustannuksella.

Vaikka tässä voi olla pienen hörhöilyn maku, niin suosittelen kokeilemaan. Pureutumalla hetkeksi omiin unelmiin ja tavoitteisiin, voi yllättäen löytää itsestään uusia puolia ja löytää myös vaihtoehdon haaveettomalle haahuilulle. Testatkaa ja kommentoikaa, mitä löysitte!

Kutsumuksen perässä kulkijat

Mikä tekee papista papin ja mikä sairaanhoitajasta sairaanhoitajan? Mikä saa nuoren urheilijan uhraamaan aikansa ja energiansa ja jopa terveytensä lajille, jossa rahallisen menestymisen mahdollisuudet ovat enemmän pakkasen puolella kuin Suomalainen tammikuu? Olen aina ihaillut ihmisiä, joilla on elämässään kutsumus johonkin ammattiin.

Toiset syntyvät kutsumuksensa mukaiseen muottiin heti elämänsä alussa, mutta toisille kutsumuksen vuolee esiin elämä. Lopputulos on kummassakin tilanteessa sama. Sitä seisoo stoalaisen patsaan lailla oman ammattinsa takana, vaikka maailma pistäisi kuinka kovasti hanttiin. Vai väitättekö, että tänä päivänä maailman ihanin ammatti on olla sairaalan päivystyksessä yöhoitajana katsomassa hallusinoivien narkkarien perään tai vastavuoroisesti paimentaa akateemisen loppututkinnon turvin vittua latelevia teinejä ja pelätä löytävänsä itsensä käräjiltä tai vaihtoehtoisesti karkeasti editoidun Youtube-videon tähtenä.

Kummallista on, että juuri kutsumusammattien edustajien oloja tunnutaan kuristettavan eniten. Poliisien määrää vähennetään sille tasolle, että yössä saa konstaapeli kummasti etsiä kaveria ja arkisellä maantiellä olen partiota tainnut nähdä nopeusvalvonnassa joskus silloin, kun Yhdysvalloissa oli vielä oikea presidentti. Ja sama koskee sairaanhoitajia - yhteiskunnan heikko veto kuristaa ensin hoitajien kukkaroa ja pienen kuristuksen jälkeen myös saatavuutta. Entäs opettajat sitten? Luokkakokoja kasvatetaan ja samaan aikaan työolot luokan sisällä muuttuvat hankalimmiksi. Meidän ihan itse kasvattamamme sukupolvi voi luokkahuoneissa huonommin kuin kukaan kasvihuoneilmiötä edeltäneistä sukupolvista - vaikka joukossa on jokunen sodankin nähnyt vuosiluokka.

 

Sitä ihmettelee, mitä itsellä ei ole

 

Kutsumus on halu tehdä jotain työtä tai tehtävää välittämättä siitä, tuottaako se koskaan riittävästi aineellista, tai maineellista, hyvää. Kutsumus tai haave ei myöskään ammattia katso - yhtä lailla himo voi tulla kirjastonhoitoon, lehdenjakoon kuin lakimiehen uraankin. Kutsumuksen eteen on valmis näkemään vaivaa ja on halukas pääsemään haaveammatissa eteenpäin, vaikka se ei helppoa olisikaan. Otetaan vaikka joka sortin taiteilijat. Moni maalari/kuvanveistäjä/kirjailija/runoilija on halukas uhraamaan mahdollisen turvatun toimeentulon porvarillisessa ammatissa sen eteen, että he saavat tehdä juuri sitä, mitä rakastavat.

Minulla ei ole koskaan ollut varsinaista kutsumusta mihinkään. En ole haaveillut mistään tietystä ammatista tai omannut tahtotilaa ihmisten auttamiseen, kasvattamiseen tai edes sakottamiseen. Omiin ammatteihini olen ajautunut askel kerrallaan kuin ajopuu Pielisjoen virrassa. Ja samalla tavalla on joskus tullut pohjakosketuksia ja pieniä kolhuja ja välillä taas on virta vienyt aika kovaakin eteenpäin. On tullut tilaisuuksia tehdä hienoja juttuja, niin en uteliaisuuttani ole malttanut jättää kokeilematta. Täten eläen tämä elämä on ollut kovin vaiherikasta, mutta eteenpäin juoksevaa.

En ymmärrä, miten jollekin voi syntyä kutsumus tiettyyn ammattiin. Mutta kun seuraan ihmisiä, jotka ovat haaveammatissaan, on heissä tietynlainen kirkas aura. Se näkyy varmuudessa, millä ammattia hoitaa. Se näkyy siinä, että paskojen päivien konsentraatio työpäivien joukossa on pienempi kuin meillä muilla. Pienet asiat eivät kutsumustyössä harmita, koska saa elää unelmaansa. Väitän, että mikään ammatti ei ole #läpeensämukava ja #ainaihana, saatikka #parastajokapäivä tai #päivääkäänenvaihtaispois - mutta väitän samalla, että omaksi koetussa työssä vastoinkäymisiä sietää parhaiten.

Kääntöpuolena on tietenkin se, että ilman jonkinsortin kutsumusta, on työn tekeminen vaikeaa. En voisi kuvitella pappia, joka tekee papin työtä ilman uskoa. Samoin on vaikea uskoa, että opettajana tai lastenhoitajana pärjäisi ihminen, joka ei siedä lapsia. Minä en ehkä lähtisi edes kokeilemaan - kumpaakaan. Onneksi omiin lapsiin ei kutsumusta tarvitse - heitä jaksaa, koska on pakko ja koska haluaa nähdä, että seuraava sukupolvi voi päästä itseään paremmin unelmiinsa kiinni.

Miksi joku ei noudata kutsumustaan?

 

Eniten ihmettelen niitä ihmisiä, jotka eivät noudata kutsumustaan. On ihmisiä, jotka eivät ota riskiä urheilu- tai vaikka taitelija-uralla, koska pelkäävät menestyksen puutetta tai oma usko ei riitä siihen, että kutsumuksesta saisi tehtyä ammatin. No yleensä poroporvarillisen ammatin valinnan takana on pelkkä laiskuus - insinöörinä pärjää paremmin ja helpommin kuin haiku-runojen rustaajana.
Tunnen monia taiteellisesti lahjakkaita ihmisiä, jotka valitsevat mieluummin turvallisen tien kuin ottavat riskin. Se on minusta sääli. Itse haluaisin, että olisi edes yksi juttu, jossa olisin niin lahjakas, että se kääntyisi ammatiksi tai edes tuottavaksi harrastukseksi. Lahjojen hukkaaminen on suurempi vääryys kuin se, että yrittää sitkeästi vaikka lahjat tyystin puuttuvat. Jos tämä käännettäisiin Idols-maailmaan, niin enemmän arvostan tyyppejä, jotka menevät koelauluihin heikolla laulutaidolla verrattuna niihin, jotka jättävät menemättä, vaikka lahjoja olisikin.

Lasten kanssa olen koettanut kulkea sellaista tietä, että pystyisin tukemaan ja kannustamaan lapsia löytämään oman polkunsa. Olen nähnyt, että akateeminen loppututkinto ei valitettavasti ole miljoonatuloja takaava onnenlähde. Olen myös nähnyt, että jokainen ammatti vaatii tekijältään paljon, jos meinaa menestyä. Ja sen lisäksi tänä päivänä helppoja töitä alkaa olemaan näkymättömän vähän. Paras tapa viedä lasten uraa eteenpäin, on kannustaa siihen, että he nuodattaisivat sydämensä ääntä ja olisivat välittämättä edellisen sukupolven horinoista. Kutsumuksen mukana kulkeminen on kuitenkin moninverroin helpompaa kuin se, että vedät arjen kivirekeä perässä joka päivä taistellen epäsopivan työn raskautta vastaan.

Luojan kiitos ajan henki on nuorille tietyssä mielessä armollisempi kuin meille aikanaan. Nuorilla on vapaus valita - ja ennen kaikkea nuorilla on vapaus erehtyä ja aloittaa alusta. Ammatinvaihtajia ei katsota vinoon, vaan uuden elämän aloittaminen on suhteellisen helppoa ja jopa suotavaa. Ensimmäistä ammatillista valintaansa tekevä nuori on vasta aikuisuuden kynnyksellä, eikä hänellä voi olla tietoa siitä, mikä maailman ammateista olisi itselle se passelein. Ja maailma muuttuu. Sitä ammattia, johon nyt opiskelet, ei ehkä kymmenen vuoden päästä ole olemassakaan. Tee siinä sitten loppuelämän valintoja.

Sitten ovat vielä nämä yrittäjät

 

Kutsumusammatin yksi sivuhaara ovat yrittäjät. Heitä ei ehkä voi laskea kutsumustaan seuraajiksi, sillä heidän tekemisensä on enemmän silkkaa hulluutta kuin pelkkää kutsumuksen seuraamista. Tunnen muutamia yrittäjiä ja olen tullut siihen lopputulokseen, että he ovat täysin oma rotunsa. Yrittäjät pistävät käytännössä kaiken peliin sen eteen, että luovat työtä itse itselleen ja parhaassa tapauksessa vielä isolle joukolle muita. Yrittäjät näkevät tilaisuuden siellä, missä muut näkevät pelkän jalkojen alla hyllyvän suon. Ja yrittäjän usko ei huoju silloinkaan, kun tili huutaa nollaa ja laskupino pöydällä kasvaa. Jos jossain on nähtävissä vaikka heikompikin valonkajo, niin sieltä se kaivattu tulo kaivetaan.

Älkää käsittäkö väärin - en pidä yrittäjiä hulluina pahuuttani, vaan sen takia, että tuollaista eforttia on aivan pakko ihailla. Ihailen suunnattomasti tapaa, jolla yrittäjät ottavat riskejä ja sietävät epävarmuutta. Olen myös huomannut, että yleensä yrittäjillä on terveempi näkökulma työn arkeen ja siihen, kuinka työelämässä pärjää. Siellä ei pärjää sillä, että ensin huolehditaan omista eduista ja tuloista ja vasta sen jälkeen keskitytään työn tekemiseen ja tuloksiin.

Monesti yrittäjä on myös paras työnantaja. Yrittäjä pyrkii aina pitämään huolta omistaan ja näkee vaivaa sen eteen, että työntekijöillä säilyy halu tehdä töitä ja menestyä. Yrittäjä on toki kova ja armoton, mutta myös rehellinen.

Seuraavaksi viittaan hieman viime viikkojen naurettavaan irtisanomislaki-keskusteluun. En tunne yhtään yrittäjää, joka etsii paikkaa irtisanoa hyvä työntekijä tarpeettomasti. Mutta en myöskään tunne yhtään yrittäjää, joka epäröisi irtisanoa työntekijän, joka vaarantaa koko yrityksen toiminnan ja toimeentulon. Irtisanomislain mukainen irtisanomisen helpotus on käytännön elämässä pelkkää kosmetiikkaa. Tuota irtisanomislain mukaista suojaa tarvitsevat enemmän isot yritykset, joita ammattiliitot pystyvät kyykyttämään ja joissa työn arjen valta on jaettu työnantajan ja työntekijäjärjestön kesken. Pahimmillaan se tarkoittaa, että ammattiyhdistysliike seisoo yrityksen kilpailukyvyn tiellä ja lopulta tilanne kääntyy jopa omaa henkilöstöä vastaan. Se tilanne ei ole terve ja tarvitsee lain tukea parantuakseen.

Albatrossi, joka lepäämättä liitää

 

Aihe viikon kirjoitukseen tuli Junnu Vainion biisistä "Albatrossi". Tällä viikolla julkaistu uusrealistinen taiteilijaelämänkerta houkutteli kuuntelemaan Junnun kuolemattomia sanoituksia, joista yksi legendaarisimmista on Albatrossi:

Nään vanhan Tornatorin yhä vielä mielessäin,
kun sillä silloin matkaan lähdit lapsuusystäväin.
Niin jäi koulu kesken sulla,
piti mun myös mukaan tulla,
mut vanhempien käskystä mä kotirantaan jäin.

Sun lähtöäsi seurasin mä päässä laiturin.
Me viisitoista vuotiaita oltiin kumpikin.
Sinä pidit oman pääsi.
Säädit itse elämääsi
Koit nuorena sen kaiken,
mistä turhaan uneksin.

Albatrossi joka lepäämättä liitää.
Se sinun sielusi on juuri kukaties.
Taivaan sinessä saat vapaana sä kiitää.
Lapsuustoverini vanha merimies.
Lapsuustoverini vanha merimies.

Sä Tornatorin matkassa näit Rion kuumat yöt
ja tutkit tarkkaan kauniit
Honolulun kaislavyöt.
Minä jatkoin lyseossa,
sitten kunnanvirastossa.
Ei kutsumuksen mukaan
satu jokaiselle työt.

Ja töiden jälkeen yhä useammin iltaisin,
mä kapakassa istuin,
lasin pohjaan tuijotin.
Miksen lähtenyt sun mukaan?
Mua ymmärrä ei kukaan.
Mä elämältä olin odottanut muutakin

Sain kuulla että Tornator jo romutettu on.
Mä itse tunsin kokeneeni saman kohtalon.
Eipä ollut virkaa enää.
Tumma puna peitti nenää
ja rannalla mä yksin istuin nousuun auringon.
Kun lähelleni näin mä naurulokin kaartavan,
niin tiesin, että jotakin nyt vihdoin oivallan:
Siinä sielu on sen miehen,
jonka työt jää puolitiehen
ja joka kaiken rakentaa vain varaan unelman.

Mut albatrossi joka lepäämättä liitää.
Se sinun sielusi on juuri kukaties.
Kerran lailla sen saan vapaana myös kiitää,
jos teen työni kuten vanha merimies,
jos teen työni kuten vanha merimies.

Lauluntekijät: Juha Vainio