Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste onnellisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste onnellisuus. Näytä kaikki tekstit

lauantai 20. kesäkuuta 2026

Milloin ihminen on vanha?


 

Aloitin tämän blogin pitämisen neljäkymmentävuotiaana eli aika lailla keski-iän kultaisten vuosien alkupisteessä. Jos muistan oikein silloista ajattelumaailmaani, pidin itseäni jo melkoisena maailmanmiehenä ja kokemusmagneettina. Olinhan kuitenkin käynyt jopa yliopiston ovien sisäpuolella ja maksanut veroja reilut viisitoista vuotta. Vähänpä tiesin silloin ja ilmeisen vähän tiedän vieläkään. 

Kymmenessä vuodessa olen kulkenut henkilökohtaista matkaa paljon yli vuosikymmenen verran. Jos etenemistä mitataan henkisessä kasvussa, olen ottanut aikuisiällä askelia koko ajan suuremmilla saappailla ja kiihtyvään tahtiin. Valitettavasti se tarkoittaa usein sitä, että sananlasku "tieto lisää tuskaa" realisoituu. Mitä vanhemmaksi tulen sitä enemmän tiedän. Ja mitä enemmän tiedän, sitä vähemmän ymmärrän. 

Suurin muutos on siinä, että tajuaa kasvavansa. Oman etenemisen huomaa siinä, kun henkilökohtainen laiva kääntyy ja maisema vaihtuu. Kasvu yltää jopa perimmäisiin arvoihin saakka. Politiikassa takin kääntämistä pidetään usein kovin negatiivisena asiana, mutta omassa kasvussa taas se on toisinaan välttämätön paha. Opin myötä alkaa uudelleenarvottaa asioita ja huomaa ajattelevansa sekä tuntevansa toisin kuin aiemmin. On jopa raikasta huomata kehittyvänsä omassa ajattelussa uuteen suuntaan ja löytävänsä myös uusia näkökulmia tuttuihin asioihin. Toki tähän on auttanut myös se, että koko maapalloa on väännelty viime vuosina pois vanhoilta uriltaan. 

Kasvulla tuskin on varsinaista ylärajaa. Uutta voi oppia jatkuvasti ja uteliaisuus rikastuttaa kokemusmaailmaa rajattomasti. Vastaan tulevat enää fyysisen jaksamisen ja suorituskyvyn rajat. Mihin pystyy, mitä jaksaa ja mistä olisi terveellistä luopua.

Milloin ihminen on vanha?

Kasvun suurin este on uteliaisuuden loppuminen. Uteliaisuuden tappavat kyynisyys ja pettymykset. Monet meistä kokevat elämässään suuria pettymyksiä ja elämän palasia joudutaan keräilemään milloin mistäkin syystä lattialta. Tulee ongelmia terveyden kanssa, rakkaus loppuu tai kohtaamme kuolemaa. Saamme potkut töistä ja joudumme aloittamaan alusta. Elämä ei ole pelkkää laulelua ja tasaista menoa - Luojan kiitos!

Ihmisten kasvun määrittää suhde vastoinkäymisiin. Suuren filosofisen ajattelijan Rocky Balboan mukaan merkitystä ei ole sillä, montako kertaa putoat lattiaan, vaan sillä, monestiko nouset ylös. Tämä on kasvun filosofian suurimpia oivalluksia. Elämää ei kenenkään osalta ole tarkoitettu helpoksi läpijuoksuksi, vaan se on nippu vastoinkäymisiä, joista jokaisen on taisteltava läpi. Ja aina kun nouset uudelleen ylös lattialta, olet aiempaa vahvempi.

Toinen yhtä oleellinen taito on kiitollisuus. Jos ei tajua, kuinka paljon elämässä saa hyvää, ei opi olemaan kiitollinen. Arvostus kaikkea elämässä tienattua kohtaan on vajaata ja ihmisestä tulee kiittämätön. Vastoinkäymiset antavat elämään tarvittavan kontrastin, joka synnyttää kiitollisuutta. Kun rypee, oppii arvostamaan helppoa elämää.

Ihmisen vanhuus ei löydy ajokorttiin printatusta syntymäajasta. Mikään ikä ei lopulta kerro, kuka on vanha ja kuka nuori. Vanhuus löytyy asenteista ja haluttomuudesta kasvaa. Uteliaisuutensa menettänyt ihminen kyynistyy ja taantuu. Kyynistyessä suljemme itsemme uusilta kokemuksilta ja alamme rakentaa omaa pikku kuplaa ympärillemme. Haluamme pysyä tutussa ja turvallisessa, koska se ei meitä satuta tai johda harhaan. 

Taantumus on kehittymisen jarru. Kyyninen ihminen painaa jarrua, vaikka pitäisi painaa kaasua. Hän koettaa pysyä tutulla, turvallisella ja helpolla uralla. Totta kai kaikki on helppoa, mutta samalla myös yllätyksetöntä, mautonta ja hajutonta. 

Onnistumisen elämykset ruokkivat kasvua

Me ihmiset olemme kovin inhimillisiä ja yksinkertaisia olentoja. Haemme hyväksyntää ja huomiota, mikä auttaisi meitä kasvamaan. Kun saamme onnistumisen elämyksiä, se on kuin kasville antaisi auringonvaloa. Meidät nähdään omana itsenämme ja huomioidaan erityisinä. 

Tämän päivän superegoistisuus ja omahyväisyys ovat omiaan tappamaan uteliaisuutta ja kasvua. Keskitymme niin kovasti oman napamme tuijottamiseen, ettei huomiota riitä enää muille. Etenkin suomalainen yhteiskunta on muuttunut yhteisökeskeisestä vahvasti kohti itsekeskeisyyttä. Haemme vahvoja yksilökokemuksia ja niitä saadaksemme olemme valmiita polkemaan jopa muita ihmisiä alaspäin. Emme halua tuottaa muille hyvää, koska se saattaisi olla itseltä pois. Alamme mustasukkaisesti suojella sitä, että kaikki tarjolla oleva auringonvalo kohdistuisi vain omille kasvoille. 

Todellisuudessa superegoistisuus vähentää onnellisuutta. Kun keskitymme itseemme, meiltä häviää peili, jonka kautta näkisimme oman kuvamme. Toisten ihmisten kautta ihminen peilaa itseään ja näkee siellä joko positivisen tai sitten negatiivisen kuvan. Itsekäs ihminen on kadottanut kontrastinsa ja polkee omaa uraansa maanisesti muista välttämättä.

Meille vanhemmille tärkein peili ovat lapset. Kun oma lapsi ottaa kädestä kiinni tai halaa, tunnet itsesi helposti hyväksytyksi. Peilikuva hymyilee. Lasten peili on joskus piinallisen suoraan heijastava. Lasten kommentit tulevat aika lailla suodattamattomina ulos. Mutta ei se viesti ainakaan epäselväksi jää. 

Kohti yhteisöllisyyttä ja kiltteyttä

Haluaisin Suomen muuttuvan jälleen yhteisölliseksi ja hyväntahtoiseksi yhteiskunnaksi, jossa toiset ihmiset otetaan nykyistä paremmin huomioon. Haluaisin myös, että hyvät käytöstavat sekä muiden kunnioittaminen nousisivat meidän tärkeimmiksi arvoiksi. Tämä ei ole mitenkään poliittinen tai politiikkaan sidottu kommentti, vaan kumpuaa puhtaasti yhden ihmisen huolesta siihen, että meidän Suomi ei ole enää se sama, jossa on saanut kasvaa. Olen huolissani siitä, etteivät lapseni tule kokemaan sitä samaa hyvää Suomea, jossa itse olen saanut kasvaa.

Parasta tässä on se, että hyvät käytöstavat ja muiden huomioiminen ovat ilmaisia hyödykkeitä. Ei maksa mitään olla kohtelias tai huomioida ympärillään olevat ihmiset. Eikä sekään maksa mitään, että opettelemme sanomaan kolme ihmiselämän tärkeintä fraasia - kiitos, anteeksi ja ole hyvä. Oikein sovitettuna noilla pääsee jo pitkälle.

Keski-iän kultaiset vuodet

Alan olla keski-iän puolessavälissä. Varsinaiseen vanhuuteen on matkaa niin paljon, ettei se häämötä edes mutkan takana. Menossa ovat keski-iän kultaiset vuodet. Mittareilla mitaten nämä ovat muutenkin kultaisia vuosia. Aikaa on käytettävissä enemmän kuin koskaan, rahallisesti velkaa on siedettävä määrä, eikä lisääkään tarvitse juuri ottaa. Sen lisäksi terveys on sellaisessa kunnossa, ettei mitään isompia rajoittavia tekijöitä ole. Tämä on se lyhyt staasi elämän korkeimmassa kohdassa, josta väistämättä aletaan tulemaan alaspäin. Jossain vaiheessa loppuvat rahat ja jossain terveys. 

Yhteiskunnan kannalta olen juuri nyt huippuyksilö. Teen töitä paljon ja maksan veroja sen mukaisesti. En juurikaan vielä rasita terveyspalveluita, enkä enää lastenhoitopalveluitakaan. Myös opiskelut muiden rahoilla on jo opiskeltu ja jos aion oppia lisää, se tapahtuu oman kukkaron kustannuksella. Tässä keski-iän kultaisen kaaren huippukohdassa tuotan huomattavasti enemmän kuin kulutan. Mutta toisaalta - tähän mennessä olen tuottanutkin yhteiskunnalle melkoisen laskun opiskelujen, lastenhoidon ja muun nettokulutuksen myötä. Eli laskennallisesti edelleen maksellaan vielä velkoja Suomi Oy:lle.

Elänkö elämäni parasta aikaa? Tietyllä mittarilla mitattuna todellakin. Elämä on suhteellisen helppoa ja vaivatonta. Edelleenkään asiat eivät synny yrittämättä tai helpolla, mutta oma viisaus riittää siihen että ymmärtää vastoinkäymisten olevan väliaikaisia alamäkiä, joista seuraa väkisin myös parempia aikoja. Näin on käynyt jo yli viisikymmentä vuotta ja luotan niin käyvän myös jatkossa.

Suurimman onnellisuuden tekee elämän syväymmärrys. Skaalat huonojen ja hyvien päivien välillä ovat paremmin ymmärrettäviä ja myös hyväksyttäviä. Jos maanantaina ei elämä juuri kiinnosta, niin osaan suhtautua elämään armollisesti ja tiedän, että viikon loppua myöten myös elämänilo kasvaa. Ja jos se huvitus ei tule tällä viikolla, niin ehkä seuraavalla, minulla on aikaa odottaa.

Eikä arki ole enää paniikinomaista suorittamista. Sekä työ- että rakkauselämässä suurimmat näytöt on annettu, eikä tästä juurikaan enää maksimisuorituksiin pystyisi. Uran huiput on nähty ja on vaikeaa nähdä, että haluaisin lähteä uudelleen tavoittelemaan uraohjuksen lentorataa. Olen mieluummin se luotettava peruspakki, johon turvataan kovissa paikoissa ja kiitellään pikkujoulujen aamuöisinä tunteina. 

Unelmat eivät kuole

Yhdestä asiasta olen varma. Enää en anna unelmiani kuolla tai hautautua muiden alle. Olen nyt saanut elää pari viikkoa suurimman unelmani toteutumisen jälkiaalloissa - ja se on ihanaa!! Kaikki kirjasta johtuva pöhinä ja huomio on jotain, mistä olen haaveillut ja tällä kertaa kaikki on juuri sellaista, miltä sen kuvittelinkin. Kirjan ensimmäiset arviot ovat suhteettoman positiivisia ja teos on ilmeisen onnistunut esikoisromaaniksi. Arvostan valtavasti jokaista kirjan lukenutta ja mielelläni kuuntelen palautteita. 

Tuon yhden unelman toteuttaminen rohkaisee. Haluan kokea lisää, kirjoittaa lisää ja luoda uusia tarinoita. Jos se olisi mahdollista, haluaisin jyvittää enemmän aikaa tavoitteelliselle kirjoittamiselle. Se tarkoittaa, että se aika on jostain pois ja vaatisi sen takia pieniä järjestelyjä. Mutta nyt kun tuo on ääneen sanottu, niin annetaan unelman kypsyä. Kirjan kirjoittaminenkin lähti liikkeelle siitä, että manifestoin sen ääneen täällä blogissa. Se on sitä Ra(s)kaan keski-iän taikaa.

Minun elämäni moottori ovat unelmat. Ne pitävät minut liikkeessä ja estävät taantumisen. Kun unelmoi, pitää katseensa suunnattuna eteenpäin ja painaa kaasua, eikä jarrua. Unelmat luovat tavoitteita ja antavat syyn lähteä aamulla töihin tai ylipäätään syyn nousta sängystä. Unelmaton ihminen on visioton ihminen ja sellaiseksi en enää halua tulla. En ole sellaiseen vanhuuteen vielä valmis. 


lauantai 30. lokakuuta 2021

Elämä on valintojemme summa

 


Elämämme on summa niistä valinnoista, joita arkielämässämme teemme. Päivittäiset päätöksemme johdattavat meitä eri suuntiin. Jokaisella valinnallamme on olemassa vaihtoehto, vaikka se joskus toiselta näyttää. Vaihtoehto tarkoittaa, että olisimme kussakin risteyksessä voineet valita myös toisin ja valita tien, joka nyt jäi käyttämättä. Eikä täydellistä valintakaavaa ole olemassa. Monesti tuntuukin kuin olisimme omassa elämässämme kuin flipperissä, joka pompottaa meitä hallitsemattomasti seinästä toiseen. 

Teemme valintojamme tiedostaen ja tiedostamatta. Ihminen on pääosin automaattiohjauksella kulkeva nisäkäs, joka pohtii syvällisesti loppujen lopuksi hyvin harvaa valintaansa. Suurin osa meistä pyrkii elämässään siihen, että arjen kulku olisi mahdollisimman katkeamatonta, automatisoitua ja huoletonta. Mitä enemmän pystymme ajamaan autopilotilla sitä onnellisempia olevinaan olemme. 

Mutta edes arjen autopilotti ei ole oikeasti automatisoitu. Valintoihimme vaikuttavat täysin ulkopuoliset motiivit. Yhteiskunta, moraali, perinteet sekä muiden mielipiteet heiluttavat sisäistä kompassiamme eri suuntiin. Emme siis tee edes omia päätöksiämme kovinkaan puhtaasti vapaasta tahdosta.

Elin omaa elämääni ensimmäiset lähes neljäkymmentä vuotta liikaa automatisoituna. Ajelehdin paikasta toiseen ilman suurempaa pohdintaa siitä, mihin elämää pitäisi suunnata. Annoin sattuman valita jopa isoja päätöksiä elämästä. Tein sitä siksi, että se oli helppoa. Ja tein sitä siksi, että minulla oli monessa asiassa niin käsittämättömän hyvä tuuri, että sattuma johdatti hyvään suuntaan. Ajelehtien eletty elämä ei tehnyt minusta koskaan onnetonta, joskaan ei ehkä onnellistakaan. Elämä soljui kuin jokea pitkin myötävirtaan valuessa. Maisema vaihtui, vaikkei juuri mitään tehnytkään, riitti kun katseli maisemia. 

Ja kuten pokerissa, myös elämässä hyvä tuuri loppuu joskus ja elämä on otettava omiin käsiin. Minulle sattui ja tapahtui suhteellisen lyhyessä ajanjaksossa tapahtumia, jotka pakottivat luopumaan arjen autopilotoinnista ja tekemään aktiivisesti töitä onnellisemman elämän eteen. Keski-ikäisenä elämänhallinnan opettelu ei ole mitään helpointa puuhaa, mutta antoisaa se on kyllä ollut. 

Miksi siis olen tänään onnellisempi ja tasapainoisempi kuin vaikka kymmenen vuotta sitten?

Aktiivinen omaan elämään vaikuttaminen luo varmuutta

Kun oman elämänsä valintoja alkaa pohtia ja punnita aktiivisesti, se tarkoittaa automaattisesti sitä, että elämästä tulee työteliäämpää. Laiskan ajelehtimisen sijaan joutuu tekemään työtä punniten ja pohtien eri valintojen lopputuloksia. Yhden ja ainoan jokiuoman sijaan alkaa nähdä elämässään sivuhaaroja ja teitä, joita pitkin voisi mennä yhtä hyvin kuin varsinaista pääväylää. 

Aktiiviset valinnat synnyttävät elämään myös varmuutta. Kun elämän ottaa enemmän omiin käsiin, ovat valinnat arvotettuja ja erikseen päätettyjä. Syntyy suurempi varmuus siitä, että tämä on juuri sitä mitä haluan. Omista valinnoista löytyy myös syypää helpommin. Jos ei tee juuri valintoja, on pieleen menneestä lopputuloksesta maailman helpointa syyttää jotakuta muuta. Epäonnistumisten syynä voi nähdä kohtalon/Jumalan/karman/sukurasitteen/geenit tai melkein mitä tahansa muuta paitsi peilin. Ainakin minulle on käynyt niin, että kun elämä menee pieleen, tulee ensimmäisenä kurkattua peiliin ja vasta sen jälkeen olan yli muualle. 

Valinnat tekevät elämästä myös tavoitteellisempaa. Kun päättää lopettaa ajelehtimisen, suuntaa elämän fokuksen johonkin. Päämäärätietoinen ihminen pyrkii saavuttamaan jotain ja pyrkii tulemaan jokisikin. Taas kerran vaikuttimet päämäärien muodostumiseen voivat olla mitä vain. Itse pidän huonoina vaikuttimina puhtaasti ulkoisia tunnusmerkkejä, kuten raha, maine, asema, valta. Ulkoisten tunnusmerkkien jahtaamisen vaarana on vauhtisokeus. Minusta vauhtisokeus johtaa lähes poikkeuksetta myös siihen, että kokonaisuuden hallinta katoaa. Kun tavoittelet rahaa, mainetta tai tiettyä asemaa, on vaarana aina se, että saavuttaaksesi päämäärän, unohdat esimerkiksi perusonnellisuuden tavoittelun. 

Pyrin elämässäni tasapainoon ja onnellisuuteen. Pyrin siihen, että tunnen illalla itseni onnelliseksi ja siihen, että elämässä on tehty enemmän hyvää kuin huonoa. Kyse on toki omasta tunteesta ja fiiliksestä, mutta toisaalta - itsepä olen oman elämäni tuomari ja lakimies. 

Valintojen esteenä ovat pelko ja häpeä

Oma heräämiseni tuli siitä, että tajusin tehneeni monet elämäni suurista päätöksistä täysin ulkoisista vaikuttimista. Hain tiettyä uramallia työelämässä ja elämänkaarta henkilökohtaisessa elämässä sen vuoksi, että halusin näyttää ulospäin joltakin. Kun jälkeenpäin mietin valintojeni motiiveja, en kokenut suurta osaa niistä enää omiksi, vaan sellaisiksi, joita tein miellyttääkseni esimerkiksi vanhempiani tai näyttääkseni ulospäin joltain. Hain arvostusta paljolti ulkoisten merkkien kautta ja energia meni enemmän siihen, miltä asiat näyttävät ulospäin kuin siihen, miltä asiat tuntuvat. 

Päätin luopua kahdesta asiasta - pelosta ja häpeästä. Luovuin sen pelosta, että jos en hae enää taloudellista varmuutta tai ulkoista asemaa, lakkaan olemasta. En luottanut itseeni riittävästi siinä, että kelpaisin muuna kuin työni kautta saavutetun aseman kautta. Toisaalta taas pelkäsin, mitä tapahtuu silloin, jos en elä elämääni tietyn kaavan mukaan niin, että täytän muiden toiveita.

Pelot olivat todellisuudessa omassa päässäni. Minua ei koskaan ole kotoa pakotettu tekemään mitään valintoja ammatillisesti tai muuten. Loin ulkoiset rajatkin paljon oman pääni sisällä ja tavoittelin jotain, mitä ei ollut edes olemassa. Tiedän (ja olen itse asiassa aina tiennyt), että vanhempani ovat tyytyväisiä siihen, että kannattelen oman elämäni - ja "teen töitä ja maksan verot". Kaikki tuon ylittävä maksimisuoritusten tavoittelu on tullut omasta päästäni. Samaa viestiä koetan välittää myös seuraavalle sukupolvelle. Oman näköinen elämä riittää. Vahempien vuoksi ei tarvitse tavoitella kuuta taivaalta, mutta onnellisen elämän tavoittelu olisi suotavaa.

Minut potki omalle tielleni se, että mahdollisuus jatkaa tuttua ja turvallista tietä katkaistiin. Jouduin ensimmäistä kertaa elämässäni tekemään töitä sen eteen, että pääsen eteenpäin ja jouduin muutakin kuin hyväksymään automaattisesti vastaantulevia tilaisuuksia. 

Mentaalinen kehittyminen on samanlaista kuin fyysinen treeni, mitä enemmän saa taakseen harjoitustunteja sitä paremmin asioista suoriutuu. Olen tänä päivänä työelämätaidoiltani noin valovuoden päässä siitä, mitä olin kolmevitosena. Olen voittanut sisäisen epävarmuuden ja tietyn sisäsyntyisen häpeän tunteet itsestäni. Varmuuteni syntyy siitä, että olen opetellut pitämään ensin itsestäni ja vasta sen jälkeen uhrannut ajatustakaan sille, miltä näytän ulospäin. 

Totta kai harmittelen sitä, että omaan kasvuun meni noin kauan aikaa, mutta toisaalta - kuten sanottu, elämä on valintojemme summa ja toisilla oman tien löytäminen menee useamman mutkan kautta. 

Epäonnistumiset ovat elämän valintojen solmukohtia

Toinen syy oman kehitykseni hidastumiselle oli pelko epäonnistumisesta. Halusin varmistella elämäni valintoja aina niin kauan, että monet tilaisuudet lipuivat ohi. Ja jätin käyttämättä kaikki mahikset, joissa vähänkin haiskahti mahdollisuus epäonnistua. Ja kuten kaikki tosissaan urheilleet tietävät - jos pelkäät epäonnistuvasi, se näkyy siinä, että mailaa alkaa puristaa liikaa ja suorittamisesta tulee väkinäistä. Siltä oma elämänikin tuntuu jälkikäteen katsottuna. Liiallisesti varmistelluista päätöksistä tulee tasapaksua ja siitä puuttuu se tietty jännityksen kipinä. 

Epäonnistumisen pelkääminen on toki omaa suomalaista kansallisaarrettamme. Pyrimme säilyttämään kulissit ja varomme ottamasta turhia riskejä millään elämänhallinnan osa-alueella. Pelkäämme tekevämme valintoja, jotka antavat naapurille tilaisuuden nauraa tai vaimolle mahdollisuuden moittia. Kun ostamme auton, valitsemme väriksi harmaan, jotta emme erottuisi joukosta. Jos taas pukeudumme värikkääseen, on meillä koko ajan fiilis, että kaikki katsovat. 

Voin kertoa totuuden - ketään ei oikeasti kiinnosta. Itse asiassa on hämmästyttävää, kuinka vähän ketään ulkopuolista meidän elämämme kiinnostaa - jos sen suhteuttaa siihen, miten paljon ajattelemme asiaa ja kuinka paljon uhraamme sille energiaa. 

Epäonnistuminen elämässä ei ole häpeä. Se on paikka oppia. Jos katsomme arjen valintoja, niin suurin osa niistä on joko merkityksettömiä tai vääriä. Merkityksettömät valinnat ovat sellaisia, jotka eivät vie elämää suuntaan tai toiseen (kuten se, minkä merkkistä maitoa ostan). Epäonnistuneistakaan valinnoista ei yleensä seuraa mitään pahaa, mutta paremminkin olisi voinut onnistua. Täysin oikeaan osuvia valintoja osallemme koituu vähän. 

Väärät valinnat luovat elämässä tarvittavaa kontrastia. Tarvitsemme epäonnea, että näkisimme onnen. Jos kulkisimme vain voitosta voittoon, emme edes tajuaisi, kuinka paljon olemme saavuttaneet. Hyvä esimerkki on terveys - me täysin terveet ihmiset emme edes tajua, miten suuri aarre meillä on käsissämme. Mutta kysykääpä asiaa sellaiselta, joka on läpikäynyt vaikean sairauden tai sellaiselta, joka on sairauden vuoksi menettänyt läheisensä. 

Elämässä menestyvät oppimaan kykenevät

Elämässä eivät suinkaan menesty he, jotka onnistuvat kaikessa. Pelkkä onnistuminen ei valmista ihmistä siihen, että elämään tulee häiriötila. Onnistuminen luo vauhtisokeutta ja huonontaa menetysten sietämistä. Minä olin nuoresta alkaen onnistujaksi laskettava henkilö. Menestyin koulussa, työelämässä ja henkilökohtaisessa elämässä. Mutta menestyksen ja elämän helppouden kääntöpuoli oli se, että vastoinkäymisten kohdatessa olin melko lailla aseeton. 

Elämässä todellisia menestyjiä ovat he, jotka kykenevät nopeiten jättämään epäonnistumiset taakseen ja ottavat niistä opikseen. Elämä on ihmisiän mittainen koulu, jossa oppiminen jatkuu syntymästä viimeiseen henkäykseen saakka. Epäonnistumiset ovat meille paikkoja, joissa kasvu ihmisenä tapahtuu. 

Oman elämäni suurimmat epäonnistumiset liittyvät työelämään ja parisuhteisiin. Olen työelämässä mennyt muutaman kerran vikaan. Valinnat, jotka on tehty ehkä vääristä lähtökohdista, ovat oletetustikin epäonnistuneet. Lisäksi olen joskus lähtenyt liikkeelle hieman ontuvin motiivein, jolloin onnistumisen tahtotila on ollut vaillinainen. Tuohon soppaan kun vielä lisätään epäonnistumisen pelko ja liiallinen varmistelu, niin soppa on aika lailla keitetty. Jälkikäteen katsottuna en monia huteja edes ihmettele. 

Parisuhteissa epäonnistuminen on enemmän johdannaista siitä, että en ole itsekään tunnustanut itselleni, mitä haluan. Ajelehtija antaa mystisen kohtalon päättää puolestaan ja ajautuu elämään, jota ei ole juuri valinnut, mutta ei ole jättänyt valitsemattakaan. 

Kyse on myös siitä, että olen lähtenyt parisuhteeseen väärästä päästä. Jos haluat olla toisen kanssa, on ensin tykättävä itsestä. Kyse on ollut myös siitä, että en ole uskaltanut tunnustaa itselleni, mitä haluan. Ei siis tunnistaa omia haluja, vaan tunnustaa ne. Jossain syvällä sisällä olen ehkä tiennyt haluni ja tavoiteeni, mutta en ole asiaa pystynyt itselleni avoimesti tunnustamaan. Uskon, että tuonkin tunteen jakaa aika moni muu. 

Jos taas mennään perinnepuolelle, niin suomalaisen yhteiskunnan kaksi vahvinta mittaria ovat työ ja perhe. Noissa kahdessa epäonnistumista on meillä katsottu suhteellisen kärkkäästi vinoon. Ja se johtaa pakkosuorittamiseen ja korostuneeseen epäonnistumisen pelkoon. 

Kuulostaako tutulta henkilö, joka sinnittelee paskassa duunipaikassa vuodesta toiseen, vaikkei pidä työstään, eikä saa siitä enää mitään sisältöä elämäänsä. Mutta luopuakaan ei voi, koska ei tiedä, mitä "haluaisi tehdä isona" tai "ei koskaan enää löytäisi uutta työtä". Jokusen kerran työpaikan menettäneenä voin sanoa, että työelämässä löytyy aina paikka sille, joka haluaa tehdä ja joka on valmis näkemään vaivaa oman menestyksensä eteen. 

Tai kuulostaako tutulta tyypit, jotka sinnittelevät täysin epäonnistuneessa avioliitossa, mutta eivät voi erotakaan, koska kulissit romahtavat, taloudellinen turva katoaa tai lapsille ei voi tarjota enää ehjää kotia. Kokemusperäisesti voin sanoa, että tuokin on fuulaa. Kahden kodin lapsista tulee vähintään yhtä onnellisia - ja usein onnellisempia - kuin niistä, jotka elävät tunnekylmässä ja toimimattomassa ydinperheessä. Onneksi erot eivät muutenkaan enää tänä päivänä ole samanlainen stigma kuin omassa lapsuudessani. Kulissien purkaminen vaatii rohkeutta, mutta on yleensä sen arvoista. 

Onnellisemman elämän avaimet

Kuten aina, puhun vain oman elämäni ja omien oppimisteni kautta. Joku pään terveyteen erikoistunut lanttumaakari voi olla monesta asiasta eri mieltä. Mutta minua nämä opit ovat kantaneet ja olen saanut oivalluksista itselleni oman tien. 

Minulle onnellisuuden avaimena on ollut vaihtoehtojen näkeminen. Jos yksi työsuhde/parisuhde loppuu, niin maailma ei lopu. Jokaiselle on olemassa vaihtoehtoja, jotka löytää, jos ne haluaa nähdä. Mikään elämämme valinnoista ei ole se yksi ja ainoa kiveen hakattu. Valinta on valinta ja sellaisena vain yksi monista. 

Toinen onnellisuuden avain on pelon ja häpeän unohtaminen. En enää pelkää epäonnistumista, sillä tiedän takaiskujen olevan vain solmuja oppimiseen. Elämän epäonnistumiset ovat olleet kasvun paikkoja. Joskus nuo oman elämän opit tajuaa vasta vuosien päästä, mutta yhtä opettavaisia ne ovat silloinkin. Sen vuoksi itsereflektiota kannattaa tehdä aika ajoin myös taaksepäin. 

En myöskään enää häpeä omia tavoitteitani. Kun olen luonut elämälleni tietä aktiivisesti ja tehnyt valintoja, uskon vahvemmin siihen, että valintani luovat myös onnellisuutta. Päämäärätön ajelehtiminen kasasi minuun epävarmuutta ja suurempaa elämänhallinnan menetystä. Vaikka joki virtaa helposti myötävirtaan, on siinäkin hyvä pitää ruori kädessä. 

Olen myös kehittynyt siinä, että näen elämässä ensin päämäärät ja vasta sitten esteet. Aiemmin keskityin liikaa siihen, että huomasin kaikki esteet ennen kuin lähdin tavoittelemaan päämääriäni. Esteet vielä kasvoivat kokoa sitä mukaa, kun tutkin kaikkia asioita jopa liian tarkasti "ennen maalia". 

Nykyään pyrin näkemään päämäärän ensin ja vasta sitten mietin, millainen tie päämäärään johtaa. Esteiden koko pienenee ja suorittamisesta tulee analyyttisempää ja itsevarmempaa. Ja jos suoraan sanon, niin allergiani "mutku"-ihmisiä kohtaan on kasvanut. Harvemmin jaksan enää kuunnella nilllitystä, jolla pyritään torppaamaan päämäärien saavuttaminen näkemällä joko todellisia tai keksittyjä esteitä. Varmistelevan ajattelun sijaan näen kyseessä olevan enemmänkin sabotaasia.

Minulle suuri oivallus oli myös omien mielihalujen tunnustaminen. Tämä liittyy toki häpeään, mutta ennen kaikkea siihen, että opettelin pitämään itsestäni. Jokaisessa parisuhteessa pitäisi olla kaksi ihmistä, jotka ensin pitävät itsestään ja vasta sitten opettelevat pitämään myös muista. Minun tieni itsetuntemukseen ja itsestä pitämiseen oli suhteellisen pitkä. Omat häpeäkokemukseni olivat niin suuria ja vaikeita, että niiden ylittämiseen meni aikaa. Tänään katson itseäni aivan uusin silmin. Keski-ikäinen ja ohimoiltaan harmaa minä on aika kiva tyyppi, jonka kanssa on kiva viettää aikaa.

Itsestä pitämiseen kuuluu itsearmo ja itselle anteeksiantaminen. Raa'asti sanottuna olemme omassakin elämässäkin jokainen enemmän tai vähemmän munaajia. Taito tulee siitä, että ymmärtää itseään ja antaa anteeksi ne kosmeettiset virheet, joista inhimillinen elämämme koostuu. Täydellisyyteen pyrkimisen sijaan tulisi keskittyä epätäydellisyyden sallimiseen. 

Ja sitten vielä pari sanaa uskosta. Meistä jokainen uskokoon mihin tahtoon tai kehen tahtoo. Uskonto itsessään ei ole ongelma. Ongelma tulee siitä, että uskonto nähdään pelastajana. Hädän hetkellä turvaudumme uskoon ja ajattelemme sen pelastavan. Todellisuudessahan ei käy niin. Usko ei pelasta meitä ongelmilta ja epäonnistumisilta - voimme uskoa ainoastaan siihen, että selviämme elossa pahimmankin jälkeen. Uskon sijaan tulisi puhua vahvemmin toivosta. 

Kaikesta selviää

Miksi kirjoittelen näitä liirum-laarumeita lauantain ratoksi. Lähinnä siksi, että olen itse tehnyt valtavasti töitä oman elämänhallinnan ja onnellisuuden eteen ja toivon, että minun ajatuksistani on apua jollekin toiselle, joka kamppailee samojen asioiden kanssa. Ystävistäni osa kamppailee avioerojen ja työelämän haasteiden kanssa. Heille toivon voivani sanoa, että kipukohdat kuuluvat elämään ja niistäkin selviää. 

En ole koskaan ollut "en päivääkään vaihtaisi pois"-tyyppiä. Pikemminkin haluaisin elää elämäni jostain kaksivitosesta eteenpäin kokonaan uudestaan ja hyödyntää ne tilaisuudet, joita hyödyntämättä jäi. Mutta koska se ei ole mahdollista, niin tyydyn siihen, etten tee samoja virheitä uudestaan. Ja tajuan myös sen, että eletyn elämän kautta olen saanut ne opit, jotka ovat rakentaneet minusta nykyisen minun. Toisenlaiset valinnat olisivat tuottaneet toisenlaisen lopputuloksen - valintojen summa muuttuisi. 

Kenenkään elämä ei ole paskoista tapahtumista vapaa. Jokaisen elämään kuuluu lusikallinen onnea ja lusikallinen epäonnea. Tuo jako ei vaan koskaan mene tasaisesti. On jaksoja, jolloin kaikki onnistuu ja elämä luistaa ja toisinaan taas tuntuu, että kaikki elämän epäonni tulee lyhyessä setissä juuri omalle kohdalle. Mutta niin onnessa kuin epäonnessa on se hyvä puoli, että se loppuu ja elämänjakso vaihtuu toiseen. Huonoina hetkinä meitä kannattelee vain tietoisuus siitä, että kaikesta selviää. 

Hyvää ja onnellista lauantaita tyypit!


lauantai 12. lokakuuta 2019

Tie onnelliseksi



Kuluneella viikolla vietettiin Maailman mielenterveyspäivää. On luojan lykky, että mielenterveyden ongelmat on nostettu fyysisen terveyden häiriöiden rinnalle ja ne otetaan yhtä vakavina kuin muutkin sairaudet. Harmillista sen sijaan on, että mielen ongelmien korjaamiseen tuntuu varoja olevan entistä vähemmän. Tuntuu pahalta lukea, kuinka nuoret joutuvat jonottamaan kuukausia saadakseen apua akuutteihin ongelmiin. Yhtä aikaa jonojen kanssa kasvaa myös niiden nuorten määrä, jotka mielenterveytensä kanssa kamppailee. Tulevan sukupolven tie on kivinen kulkea, jos heidät hylätään heti nuoresta pitäen.

Ihminen on yksi iso kokonaisuus, jossa nahkapussin sisään on ommeltuna sekä mieli että keho. Mikä tahansa noista paikoista saattaa pettää arvaamatta ja yhtäkkiä tai sitten hiljaa hiipumalla. Kuntoutuminen on yhtä haastavaa, olipa kyseessä patellajänteen katkeaminen tai masennus.

Oma tieni niin fyysisen kuin henkisen terveyden suhteen on kulkenut melko onnellisten tähtien alla. Rajoilla on kuljettu niin pään kuin muiden osasten kanssa, mutta suurimmilta kolhuilta olen saanut välttyä. Olen valitettavan läheltäkin saanut seurata, millaista kamppailu oman mielen kanssa voi olla. Sitä tietä en soisi kenenkään joutuvan valitsemaan.

Pohdin tätä mielenterveys-asiaa onnellisuuden näkökulmasta. Onnellinen ihminen tutkitusti sairastuu onnetonta harvemmin ja senkin vuoksi jokaisen tulisi pyrkiä kohti henkilökohtaista onnellisuutta. Onnellisuus on hyvä tavoite myös silloin, kun mieli voi pahoin.


Vuodet liikuttaa ja opettaa

Kun katson elämääni kymmenen vuotta taaksepäin (keski-ikäisen tuntee siitä, että hän tietää, mitä on tapahtunut kymmenen vuotta sitten - eikä arkaile kertoa siitä), olen kasvanut henkisesti suuren harppauksen. Suurin osa elämääni johonkin suuntaan suuresti liikuttaneista tapahtumista mahtuu noin kymmenen vuoden sisään. On erottu, rakastuttu, synnytty ja kuoltu. On saatu töitä ja menetetty töitä. On valvottu, väsytty, nukuttu ja oltu nukkumatta.On ensin käyty monenmoisten ongelmien porteilla ja lopulta sitä huomaa istuvansa ohimoiltaan harmaana keittiönpöydän ääressä ja katsoo, kuinka oma tytär värittää kuviaan ja höpöttelee omiaan (todiste tuossa yllä). Mihin se aikaa menee ja miksi sitä ei tule jostain lisää?

Omat oppini onnellisuutta kohti olen saanut elämällä. Jokaisesta kolhusta ja takaiskusta on tullut jotain uutta ja olen nykyisin oppinut olemaan elämälle enemmän nöyrä kuin vihainen. On turha kirota vastoinkäymisiä tai tappioita, koska pelkkä viha ei kasvata. Sen sijaan olen kasvanut eniten silloin, kun olen ensimmäisenä tsekannut peilin syyllisen löytämiseksi ja sen jälkeen jututtanut päärikollista syvähaastattelun metodein. Kuitenkin monissa tapauksissa vika löytyy omien korvien välistä.

Nämä jutut ovat vuodet opettaneet....

1) Suhtaudu positiivisesti

Aloitetaan aivan järkyttävällä kliseellä, mutta kliseeksi ei synnytä, jos lause ei pidä totta. Kaikki Carpe Diemin hokijat joutaa ampua, mutta tähän positiiviseen ajatteluun olen itse alkanut uskoa vakaaasti.

Asiat elämässä tulee nähdä lähtökohtaisesti positiivisina. Kaikessa, mitä elämässä tapahtuu, on olemassa positiivisuuden siemen. Joskus sen löytäminen ottaa aikaa ja joskus on vaikea tunnustaa itselleen, että löytää elämän vittumaisimmista käänteistä jotain hyvää, mutta näin se on valitettavasti tarkoitettu.

Elämä ei muutenkaan ole aina kivaa - eikä sitä ole sellaiseksi tarkoitettu. Vastoinkäymiset luovat elämään tarpeellisia kontrasteja, jotka saavat hyvät asiat näyttämään paremmalta. Modernein räppitermein kuvattuna "ilman negaa ei oo posii". Tärkeintä on aina uskoa siihen, että jonain päivänä asiat paranevat ja tie "eteen ja ylös" on olemassa.

Minussa suurin muutos on tapahtunut suhteessa toisiin ihmisiin. Olen luonteeltani suhteellisen introvertti ja tutustun suht hankalasti uusiin tyyppeihin. Olen ajan myötä oppinut suhtautumaan uusiin kohtaamisiin positiivisesti ja pääsääntöisesti halunnut tutustua tyyppeihin. Ja aika lailla suureksi ilokseni se on tuonut elämääni huikeita tyyppejä. Olen myös tietoisesti pyrkinyt saattamaan itseni tilanteisiin, joissa uusia ihmisiä tapaa ja joutuu heidän kanssaan tekemisiin.

Yksi itselleni suurimpia saavutuksia on valtavan puhelinkammon selättäminen. Inhosin puhelimessa puhumista, ja suorastaan välttelin sitä, että jouduin soittamaan tuntemattomille ihmisille. Kammon voittamisessa auttoi yksi tyyppi (sekin näiden enemmän tai vähemmän epäonnisten työelämäkokeilujen sivutuotteena), kiitos Saku. Oma kammoni johtui pääasiassa siitä, että pelkäsin soittaessani sitä, ettei vastapuoli tunne, kuka olen ja joudun epämukavasti selittämään itseni ja asiani moneen kertaan. Voi kuulostaa tyhmältä, mutta arjessa ei todellakaan ole mitään miellyttävää kokea.

Ja toinen työvoitto on opiskelu. Voin kertoa, että on melkoista tahtojen taistelua raahata itsensä koulunpenkille sellaisella alalla, jossa olet "hands on" tekemisissä asiakkaiden kanssa ja asiakaspalvelu menee ihan omalle levelille. Muistot ensimmäisistä asiakkaista kyllä nyt naurattaa, mutta....

Mutta kun katson taaksepäin, on kehitys ollut nousujohteista ja pidän itsestäni tässä suhteessa enemmän kuin vuosikymmen sitten.

2) Älä elä muille

Isän kuolema herätti ajattelemaan montaa asiaa. Yksi tärkein oivallus oli se, että olin elänyt siihen astisen elämäni muille. Tavoitteet, päämäärät ja arvot oli johdettu ihan muista lähtökohdista kuin omasta onnellisuudesta. Työelämässä olin ajanut takaa mainetta, rahaa, tunnettuutta ja sitä, että onnen pystyi mittaamaan rahallisilla tai muilla näkyvillä arvoilla. Elämän lähtökohtana oli se, että muut kuin minä itse määrittävät sen, mikä on hyvää ja oikein ja elämän mittarina oli se, mitä muut minusta ajattelevat.
 
Omaa onnellisuutta ja työarjen siedettävyyttä tärkeämpää oli saada palkkaa, alaisia, vastuuta ja työsuhdeauto. Hyviä yöunia tärkeämpää oli miettiä, milloin voi vaihtaa puhelimensa uuteen tai se, kenellä on kokouksessa kallein kauluspaita. Sitten tuli stoppi. Huomasin, että kulissit eivät tuo onnea tai että kenenkään elämä ei maistu hyvälle, jos arki on sisällötöntä.

Vaihdoin taktiikkaa siihen, että aloin etsiä arkeen sisältöä ja onnellisuutta. Työni on tänä päivänä melko lailla erilaista kuin aiemmin, mutta olen siinä onnellisempi kuin aikoihin. Arvotan rahaa vähemmän kuin ennen (vaikka elämä rahatta on yhtä vaikeaa kuin rahakkaana). Pyrin siihen, että pystyn asettamaan itselleni tavoitteet sen mukaan, mitä itse tavoittelen.

Minusta tärkeää on se, että elämässä on unelmia ja päämääriä ja vielä tärkeämpää on se, että ne unelmat ovat omia. On paljon helpompaa lukea naistenlehdistä (tai no miksei miestenlehdistäkin), millainen elämä on tavoittelemisen arvoista. On yksinkertaista tavoitella onnellisuutta siitä, että muut arvostavat, peukuttavat ja kehuvat virtuaalimaailmassa. Elämä on peukkujen kautta mitattavaa ja helppoa. Mutta valitettavasti tuhatkaan peukkua eivät tuo onnea, jos et itse siihen usko.

Olen myös huomannut, että omien unelmien vahvuus on suorassa linjassa siihen, kuinka katkera ja kateellinen olet. Kun omaat omia unelmia, et ole kateellinen muille. Ja kun et ole kateellinen muille, et ole katkera elämälle siitä, mitä olet jäänyt vaille.

Kateus ja katkeruus ovat energiasyöppöjä, joiden poistaminen luo onnea. Jos elämää kuluttaa siihen, että on katkera ja katellinen muille, oma energia syöpyy negatiivisten tunteiden ruokkimiseen. On viisaampaa käyttää energia hyödyksi ja edistää omaa onnellisuutta. 

Lapsia haluan kannustaa siihen, että heillä olisi tavoitteita ja unelmia. Toivoisin, että omat lapset löytävät tavoitteensa korviensa välistä, eivätkä somen syövereistä. Olen nimittäin kantapään kautta oppinut, että omia unelmia on uskottavampaa tavoitella.

3) Älä häpeä!

Itseäsi, unelmiasi, mielipiteitäsi....

Onnellisuuden esteenä on liian usein häpeä. Häpeä estää meitä tekemästä sitä, mistä haaveilemme ja häpeä estää meitä nauttimasta asioista, joihin uskomme. Kävin taannoin erittäin hauskan keskustelun Vain elämää -ohjelmasta. On ilmeisesti noloa tykätä ohjelmasta ja vielä nolompaa harrastaa ankaraa twiittailua ohjelman tiimoilta. Valitettavasti nautin siitä, koska uskon ohjelman aitouteen ja nautin siitä, että televisiossa esitetään ohjelmaa, jonka pohjavire on positiivinen ja kannustava. Vanha minä olisi suhtautunut asiaan toisin...

Kun aiemmin määritin omaa arvoani sillä, mitä muut ajattelivat, koetin niin tiukasti pysyä kaistojen välissä, että oikein kipeää teki. Lopputulos oli melkoisen mielipiteetön ja kapea maailmankuva. Varoin olemasta mieltä, josta muut eivät pidä tai mitä muut eivät hyväksy. Tuo vaati loppujen lopuksi enemmän työtä kuin muodostaa omat mielipiteet ja kannatella niitä. Tänään koetan suhtautua maailmaan avarakatseisemmin ja olen ylpeä omista mielipiteistäni - olenhan ne itse luonut ja päättänyt.

Häpeän voittaminen helpottaa oman onnellisuuden löytämistä. Itse olen löytänyt häpeän takaa omat unelmani ja mielenkiinnon kohteeni. Häpeän väistyttyä olen uskonut muun muassa omiin kykyihini kirjoittaa ja uskaltautunut julkaisemaan mielipiteitäni ja tekstejäni julkiseksi. Vanha minä olisi jättänyt teksti pöytälaatikkoon ja sen päälle polttanut laatikon. Oman häpeäni takia olen menettänyt taatusti elämästä monta hienoa juttua ja valitettavasti pelkään, että on unelmia, jotka jäävätkin toteutumatta.

Lapsilleni toivoisin, että he jättävät tuon koko häpeävaiheen taakseen. En haluaisi heidän jäävän paitsi omista unelmistaan sen takia "ettei kehtaa". En välttämättä ole ollut paras esimerkki - varsinkaan vanhemmille lapsille, mutta tuon viimeisen kanssa aion kyllä ottaa lusikan kauniiseen käteen ja koettaa saada hänet etenemään omaa polkuaan. Lapsissa hienoa on se häpeilemättömyys, millä he tarttuvat uusiin asioihin, tutustuvat ihmisiin ja maailmaan ja uskaltavat koettaa.

4) Unelmoi!

Minun elämäni voima ja suunta tulevat unelmista. On asioita, joista haaveilen ja joiden suuntaan tähtään elämässäni. Tällä hetkellä suurin unelmani on koulu, jota käyn. Nautin siellä jokaisesta oppitunnista ja asiasta, joita saan nähdä. Jos vanhalla iällä oppiminen on muuten hiukka vaikeaa, niin usko omaan tekemiseen, auttaa sitäkin enemmän. Uskon myös, että opiskelusta nauttiminen näkyy myös ulospäin.

Unelmia ei myöskään kannata jättää lähtötelineisiin. Minä uskon siihen, että kun unelmat sanoo ääneen tai kirjoittaa paperille, ne alkavat toteuttaa itseään. Ääneen sanottu unelma on kuin lupaus itselle toteuttaa se. Tämä viisaus olisi tullut minulle korkojen kera takaisin, jos joku olisi opettanut sen nuorempana.

Olen sanonut tämän aiemmin ja sanon uudelleen. Unelmat ovat elämän moottori, jotka antavat elämälle liikkeen ja suunnan. Sen takia on rikollista jättää unelmoimatta. Ei ole väärin tyytyä johonkin, mutta pitkässä juoksussa se ei johda mihinkään. Ja on vaikea uskoa, että olisi olemassa ihmisiä, jotka haluavat elämässään vain tyytyä olemaan paikallaan.

Unelmien koolla ei ole väliä. Ainoa, millä on merkitystä on se, että unelmat ovat omiasi ja uskot niihin. Siinä, missä toisella on unelmana vuosi hippikommuunissa Goalla, voi toiselle olla yhtä tärkeää päästä kotoa ulos.

Ja sitten tikulla persiään niitä, jotka toisen unelmille nauraa!!

5) Hymyile

Jos aloittaa kliseellä voi myös lopettaa sellaiseen - silloin laatu on pysynyt tasaisena. Ei minunkaan elämä mitään riemun voittokulkua ole, mutta pyrkimys on joka aamu siihen, että päivästä tulee hyvä. Ja ainakin minua auttaa se, että hymyilen. Toisinaan sitä joutuu vähän pakottamaan ja onpa käynyt niinkin, että päivä on jäänyt yrityksistä huolimatta harmaaksi, mutta silti...

Hymy kertoo itselle, että pyrin hyvään. Hymy kertoo muille, että tämä tyyppi on hyvä. Olen aina luullut, että suomalaiset ovat hymyttömiä ja totisia, mutta kun kävin ensimmäisiä kertoja Venäjällä, huomasin, että suomalaisethan ovat suorastaan iloa tihkuvaa kansaa.

Huomaan hymyn levittävän hyvää ympärilleni. Huomaan, että kun hymyilen, niin se tarttuu ja ainakin joku sadasta syksyä vastaan taistelevasta suomalaisesta saa paremman startin päivälleen.

Kun perheen kuopus oli neljän, meillä oli tapana aina pelleillä kävellessämme autolta päiväkotiin. Joskus juostiin kilpaa ja joskus lapsi joutui väistelemään portteja, joita tein hänen eteensä. Ja joka ikinen kerta leikin häviäväni hänelle juoksukisassa kohti päiväkodin porttia. Joka tapauksessa lopputulos oli kiljumista ja naurua.

Kerran sitten eräs minulle vieras äiti pysäytti minut ja sanoi, että "Teillä taitaa olla aina tuon tyttäresi kanssa kivaa, kun tulette päiväkotiin. Se saa aina minutkin hyvälle tuulelle." Tuossa lauseessa oli jotain sellaista, mitä sopii tavoitella.

Olenko

onnellinen tänään? Monilta osin jopa erittäin. Elämä ei ole täydellistä, mutta ymmärrän, ettei kenenkään elämä ole. Olen kasvanut ihmisenä eri mittoihin ja olen oppinut itsestäni uusia asioita. Pidän itsestäni tänään enemmän kuin ennen. Toivon kasvun välittyvän ympärilleni - ennen kaikkea lapsiin. Kun katson itseäni taaksepäin, näen itseni kovin keskeneräisenä - ja näen edelleen, mutta hyvässä mielessä. Jotkut asiat harmittavat vielä tänäkin päivänä, mutta olen myös oppinut sen verran itsearmoa, että koko sekoilu on ollut pakollista tiellä nykyhetkeen.

Tärkeimmät opit itselleni ovat olleet kyky unelmoida ja se, etten häpeä itseäni tai ajatuksiani. Luojan kiitos osaan nauraa itselleni tänä päivänä enemmän kuin ennen - koska niin ne nauraa nuo omat lapsetkin, minulle.


sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Osaan-Haluan-Aion

 


Näin syksyn tullen pukkaa taas vaihteeksi pientä ammatillista kriisiä. Syyt ovat tällä kertaa onneksi ulkoapäin tulevia, joten ei auta kuin istua tiukasti kelkan kyydissä ja nauttia matkasta. Mutta tämä työelämän maanjäristys palautti minut taas yhden lempiaiheeni - haaveilun - pariin. En olekaan pitkään aikaan rakennellut itselleni ns. unelmakarttaa. 
 
Viime vuosien koettelemukset ovat tehneet minusta vahvemman. Enää en säiky sitä, että elämässä yhtä tukipilaria ollaan kovaa vauhtia nyhtämässä jalan alta. Olen oppinut, että elämässä kaikki järjestyy - joskus ja jollain tapaa. Lisäksi osaan katsoa entistä paremmin elämää kokonaisuutena. Jos peruspilareista yksi sakkaa ja muut ovat paikallaan, niin koko sokkeli tuskin sortuu, vaikka säröjä tuleekin.

Kehitin vielä itselleni uuden metodin käydä läpi oman elämäni tavoitteita ja haaveita. Nimitin menetelmän Osaan-Haluan-Aion -menetelmäksi. Mutta ensin taas perusjargonit haaveista ja elämän tavoitteista.

Haaveet pitävät elämän liikkeessä
Yksi pitkäaikaisimmista haaveistani on kirjoittaa kokonainen kirja siitä, kuinka jokaisen tulisi osata ja uskaltaa haaveilla ja tavoitella elämässään asioita. Haaveet antavat elämälle suuntaa ja luovat horisontin, jota kohden kulkea. Ilman haaveita ei elämässä ole tavoitteita ja jos ei ole tavoitteita, ei myöskään ole suuntaa, johon elämäänsä ohjaisi. Minun filosofiani mukaan tavoitteet luovat elämään automaattisesti liikettä.

Elämässä tarvitaan kaikenkokoisia tavoitteita. Jos kaikki haaveemme olisivat massiivisia ("Tahdon astronautiksi" tai "Haluan pankkitililleni miljoonan"), saattaisi haaveiden tavoittelu jossain välissä jo turhauttaa. Pitkä matka vailla väliasemia saa epäilemään matkanteon järkevyyttä.
Kun elämässä on sopivasti pieniä tavoitteita ja sen lisäksi noita "vähän suurempia" haaveita, on helpompi huomata, että todellakin liikkuu kohti päämääriään. Saman asian ajaa se, että suuremmat tavoitteet paloittelee pienempiin osiin ja osatavoitteista lopulta rakentuu vaikka sitten se astronautin ura.

Haaveet voivat liittyä mihin tahansa elämän osa-alueeseen. Jokainen meistä painottaa elämänsä eri tavoin ja jokainen myös näkee elämänsä erilaisina kokonaisuuksina. Itse jaoin ennen haavekartan rakentamista elämäni viiteen eri kategoriaan, joiden alle aloin miettiä tavoitteitani. Yhtä ainoaa oikeaa tapaa jaottelulle ei ole. Minä tein jaon seuraaviin osa-alueisiin:

  • Työ (Työpaikka, ammatti, rahaan liittyvät asiat)
  • Perhe (Lapset, isyys, parisuhde, ystävät)
  • Oppiminen (Opiskelu, harrastukset, elämäntaidot)
  • Terveys (liikunta, elämäntavat, sairauksien hoito)
  • Elämänhallinta (Minuus, arjen hallinta)

Yleensä nuo osa-alueet löytyvät helpoiten sieltä, mistä kenkäkin eniten puristaa. Ne, joilla terveys reistaa, löytävät helpoiten elämän päämäärät terveyden parantamisesta. Sen sijaan perusterve ihminen, jolla pukkaa ammatillista kriisiä, on taipuvainen keksimään kehityskohteensa työn puolelta. Jos taas terveys on kondiksessa ja työtä riittää, mutta illat taistelet vallattomien murrosikäisten tai erohaluisen aviopuolison kanssa, niin focus kohdistuu helposti perheen puoleen. Sitä kaipaa eniten, mistä on kovin puute.

Itse en näe esimerkiksi rahaa yhtenä elämän osa-alueena, vaikka sitä kummasti tarvitseekin. Ymmärrän hyvin niitä, jotka näkevät rahan tavoittelun yhtenä elämän peruspilarina, mutta minuun se ei sovi. Keski-ikään mennessä olen oppinut, etten ole simo-säästäjä tai finanssinero ja taskutkin ovat sen verran silkkiä, ettei sinne paljon jäämiä kasaannu.

Rohkeutta on uskaltaa haaveilla
Omien haaveiden tiellä on kaikkein yleisimmin se tyyppi, joka tuijottaa aamuisin peilistä. Monet eivät uskalla haaveilla, koska joko pelkää epäonnistumisen tuomaa tuskaa tai sitten pelkää pelkästään muutosta. Elämä on turvallista, kun pysyy paikallaan, eikä suotta tavoittele mahdottomia. Ja toisaalta taas, jos ei liikoja yritä, niin ei ainakaan epäonnistu. Itsekin tunnen ihmisiä, joiden elämän tavoitteena on staasi - paikallaan pysyminen. Se toki heille sallittakoon...

Rohkeat uskaltavat haaveilla ja kaikkein rohkeimmat uskaltavat haaveilla asioista, jotka tuntuvat jopa mahdottomilta. Kukaan ei käske haaveilemaan ainoastaan asioista, jotka voivat toteutua. Eikä haaveilla ole edes ylärajaa tai luottorajaa. Käytännössä haaveilu alkaa olla maailmassa ainoita ilmaisia huveja, joihin aikaansa voi käyttää.

Haaveilun tiellä on myös taistelu ajasta. Haaveiluun käytetty aika koetaan usein turhana ja joutavana, vaikka tosi asiassa käyt haaveillessasi oman elämäsi kehityskeskustelua. Päämäärätön harhailu omassa elämässä on monesti enemmän aikaavievää ja kalliimpaa kuin se, että kerrankin tekisit itsellesi haavekartan, jolla suuntaat elämääsi oikeaan suuntaan.

Kirjoitettu haave on sopimus itsen kanssa siitä, että homma toteutuu
Haaveet kannattaa kirjata ylös. Minusta jokaisella ihmisellä tulisi olla päiväkirja tai muistivihko, johon kirjaa omia ajatuksia ja haaveita. Kun satun harrastamaan kirjoittamista, minulla on muistikirjoja joka paikassa ja ostan vielä varastoonkin tulevia kirjoitusalustoja.

Minusta haave konkretisoituu, kun se on kirjattu ylös. Kirjoitettu haave on kuin olisit tehnyt itsesi kanssa sopimuksen siitä, että hommaa lähdetään oikeasti toteuttamaan. Ja kirjoitettaessa tavoitteesta tulee muutenkin konkreettisempi. Haaveesta tulee näkyvä, kun sen voi lukea paperista. Ja jos joskus käy niin, että unohdat, mitä elämässä tavoittelet, sen voi kätevästi käydä kurkkaamassa muistikirjasta.

 Tästä hyvä esimerkki on se, kun haaveilin pääseväni radioon. Äänituotantojen tekemisen olin kirjannut joskus ylös, kun rakentelin haaveita tulevalle vuodelle. Muistin tuon "lupauksen itselleni", kun lähetin Radio Saimaalle toiveen päästä kanavalla ääneen - ja kas kummaa sekin haave toteutui!

 

O-H-A -menetelmä

 

Kun olin kirjoittanut nuo elämäni osa-alueet ylös, keksin seuraavaksi uuden tavan kirjoittaa omat haaveeni ja tavoitteeni ylös. Tein muistikirjan sivulle kolme saraketta, joiden yläosaan tulivat otsikot
  • OSAAN
  • HALUAN
  • AION
Ensimmäiseen sarakkeeseen kirjasin ylös asiat, jotka jo osaan. Nämä voivat olla henkilökohtaisia ominaisuuksia (olen hyvä puhumaan ihmisille, osaan piirtää, osaan puhua useita kieliä, olen matemaattisesti lahjakas, luon upeita twiittejä, en ole velkaa enemmän kuin pystyn maksamaan) tai taitoja, joita on hankittu koulutuksen tai työn kautta (Surffaan sujuvasti somessa, taidan excelin kuin velho, tunnen pörssikurssit kuin omat taskuni). Sarakkeen tavoite on vain kartoittaa sitä, millainen jo olen ja mitä osaan. Varsinaisten haaveiden suhteen tässä haetaan pohjaa, jolle tavoitteita aletaan rakentaa.

Omista osaamisalueista voi jalostaa lisätavoitteita (jos osaan piirtää, voin haaveilla uudesta ammatista sen parissa). Toisaalta taas alueille, jotka hallitsee, ei kannata uhrata oppimisenergiaa, mutta niiden avulla voi toteuttaa uusia haaveita (olen hyvä opppimaan kieliä => haluan opiskella espanjaa ja venäjää, olen hyvä puhumaan ihmisille => haluan alkaa torikauppiaaksi).
Omien osaamisalueiden kartoittaminen on tarpeellista myös siksi, että se auttaa itsetuntemuksessa. Omien osaamisten tunteminen auttaa esimerkiksi ammatin- tai koulutuksenvalinnoissa. Kun tuntee itseään paremmin, on moninverroin helpompaa suunnata haaveet omiin vahvuuksiin.

Itse en usko monesti vallalla olevaan epämukavuusalueella liikkumisen tarpeeseen. En koe minkäänlaista tyydytystä siitä, että menisin tekemään itselleni vastenmielisiä asioita vain siksi, että voin todistaa "ylittäneeni itseni". Minusta itsensä ylittämisen voi tulkita pikemminkin energian hukkaamiseksi sellaiseen, jota ei todellisuudessa halua.

Ja joskus on hyvä tutkia, mitä kaikkea jo osaa. Siitä tulee itselle parempi mieli ja joskus lyttyynpolkaistu itsetunto tarvitsee pientä hivelyä.

 

Haluan-sarake sisältää kaikki mahdolliset - ja mahdottomat - haaveet

 

Keskimmäiseen sarakkeeseen kirjasin kaikki - siis ihan kaikki - asiat, joista haaveilen. Siellä olivat sekaisin pienet ja isot asiat ja sinne kirjasin ylös myös ne haaveet, jotka äkkiseltään tuntuivat mahdottomilta. Tämän keskimmäisen sarakkeen tulisikin paisua kaikkein suurimmaksi. Haluan-sarakkeen kirjoittaminen vaatii sitä edellämainittua rohkeutta haaveilla ja tunnustaa itselleen, mitä elämässä tavoittelee. Se vaatii myös sitä, että tiedostat, mitä elämästäsi puuttuu.

"Haluan"-sarake saa sisältää hulluimmatkin haaveesi. Tärkeintä on, että haaveet ovat sinun omiasi, eivätkä mistään ulkoa tulleita. Kukaan muu ei pysty suuntamaan sinun elämääsi oikein, eikä kukaan muu voi oikeasti tietää, mitä sinä haluat elämältä. Kokeilkaapa vaikka joskus tarjota teini-ikäiselle omia ammatillisia haaveitanne, niin opitte, mistä puhun.

Haluan-sarakkeeseen kannattaa koettaa muotoilla omat haaveensa niin konkreettiseen muotoon kuin pystyy. Jos kirjaat haluavasi "tulla rikkaaksi", niin se ei usein konkretisoidu suoranaiseksi haaveeksi. Mutta kun alat muotoilla epäselvää tavoitetta tarkemmaksi, löytyy humpalle juoni.

Haluan rahaa => haluan ammatin, jolla voin rikastua => Haluan opiskella pankinjohtajaksi
Haluan rahaa => en halua tehdä palkkatöitä => Muutan Espanjan rannoille gigoloksi

Oma keskisarakkeeni sisälsi kokonaisuutena seitsemäntoista eri asiaa. Noista jokainen liittyi johonkin yllämainittuihin elämäni osa-alueiseen. Jokaisesta osa-alueesta löytyi joku asia, jota tavoittelin. Kivaa, kun elämä ei vielä olekaan miltään osa-alueelta valmis. Ja totta kai osa omista tavoitteistani liittyi useampaan eri osa-alueeseen jollain tapaa. Hauskaa oli huomata, että vaikka koko unelmakartan rakentamisen lähtökohtana oli ammatillinen syy, niin nuo omat haaveet liittyivät yhtä lailla oman minuuden rakentamiseen ja parantamiseen. Tämä kertoo varmaan sitäkin, että oma ammatillinen epävarmuus liittyy siihen, että henkilökohtaisessa elämässäkin on vähän "rapattavaa".

Aion-sarake suuntaa toiminnan oikeaan tekemiseen

 

Sivun viimeinen sarake on nimeltään "Aion"-sarake. Siihen kirjasin keskimmäisestä sarakkeesta ne tavoitteet, joihin aion oman toimintani oikeasti suunnata. Jos haaveita on sata, niistä tuskin ehtii kaikkia asioita kehittämään heti. Sen vuoksi tulee tehdä omaa karsintaa sen suhteen, mitkä tavoitteista ovat itselle kaikkein tärkeimmät ja kiireisimmät. Jos olet ammatillisesti hukassa, silloin on luonnollista, että ensimmäisenä haluat keskittyä parantamaan omaa ammatillista osaamista tai työnsaantia. Jos taas elämässä eniten prakaavat perheasiat, on selvä, että ensimmäisenä haluat korjata ne. Ja sama asia terveyden suhteen - jos se reistaa, niin sen kuntoonlaittamisella luot tilaa seuraavien haaveiden toteuttamiselle.

Viimeinen sarake on varsinainen unelmakartta, joka suuntaa oman elämän suunnan seuraavalle ajanjaksolle. Siksi siihen kannattaa kehittää vieläkin tarkempia haaveita kuin edelliseen Haluan-sarakkeeseen.

Jos kirjasit keskimmäiseen sarakkeeseen haluavasi opiskella uuden ammatin ja myös sen, että haluat auttaa enemmän ihmisiä, niin nämä voivat viimeisessä sarakkeessa konkretisoitua siihen, että aiot opiskella sairaanhoitajaksi. Tai jos kirjasit ensimmäiseen sarakkeeseen, että olet oiva somenkäyttäjä ja keskimmäiseen sen, että haluat opiskella ammatin verkkoviestinnästä, niin viimeisessä sarakkeessa se on johdettu jo medianomin opinnoiksi.

Tähän viimeiseen sarakkeeeseen kannattaa ottaa mukaan jo vähän arkirealismia. Keskisarakkeen haaveista voi viimeiseen sarakkeeseen vetää ne tavoitteet, jotka toisaalta haluat toteuttaa ensimmäisenä, mutta myös niin, että mitkä haaveista on mahdollista toteuttaa ensimmäisenä. Tämän Aion-listan kanssa suuntaat oikeasti elämäsi kohti unelmia, joten kartan on parempi olla myös suhteellisen tarkka.

Elämän suunta löytyy unelmista
Minulle tämä pieni haavekartta-harjoitus oli tarpeen. Paperille kirjoitettuna asiat näyttivät toisaalta enemmän mahdollisilta, mutta myös sellaisilta, jotka uskallan luvata itselleni. Omien unelmien ylöskirjaus antoi omiin haaveisiin tarvittavaa konkretiaa ja kun haaveet vielä puristi tuohon "Aion"-sarakkeeseen, sain omille henkilökohtaisille tekemisille jonkinlaisen järjestyksen ja aikataulun.
Omista haaveistani suurimmat liittyvät opiskeluun ja haluun auttaa (mutta en aio opiskella sairaanhoitajaksi). Näiden lisäksi keräsin viimeiseen sarakkeeseen asioita, joiden kautta haluan kehittää itseäni kohti parempaa minää. Koetin löytää jokaiseen elämäni osa-alueeseen jotain kehitettävää ja tavoitteita. Silloin minusta ainakin tuntuu, että koetan elää elämääni tasaisesti sen jokaiselta kulmalta. Kun haaveita ja tavoitteita on sekä perhe- että työelämässä, niin samalla pienenee riski sille, että laiminlöisin yhtä elämäni osa-aluetta toisen kustannuksella.

Vaikka tässä voi olla pienen hörhöilyn maku, niin suosittelen kokeilemaan. Pureutumalla hetkeksi omiin unelmiin ja tavoitteisiin, voi yllättäen löytää itsestään uusia puolia ja löytää myös vaihtoehdon haaveettomalle haahuilulle. Testatkaa ja kommentoikaa, mitä löysitte!

Me onnellinen kansa

 

Tällä viikolla julkaistu YK:n onnellisuusraportti uskalsi väittää, että me suomalaiset olisimme maailman onnellisin kansa. Emmehän me nyt sellaiseen voisi sortua, emmehän?! Meidän onnemme tiellä seisovat ladulla kävelijät, koiranpaskat, kassakapulat, kylmä, pimeä ja kaikinpuolin epäsopiva ilmasto, hankalat naapurit, yleinen epätietoisuus siitä, mitä meistä ajatellaan sekä viimeisenä kansallinen varmuus siitä, että muilla on pakko mennä paremmin kuin meillä.

Onnellisuusraportin kärkisijoja pitävät muutenkin vahvasti pohjoismaat. Kärjestä löytyivät Suomen lisäksi Norja, Islanti  ja Tanska sekä ainoa Keski-Eurooppaan sijoitettu pohjoismaa Sveitsi. Entinen ykkössijan haltija oli Norja, joka nyt joutui kärsimään tappion. Näin ammattisosiologina veikkaan, että Therese Johauginn dopingkäry sekä öljynhinnan lasku ovat saaneet aikaan lievää masennusta noissa sikarikkaissa naapureissamme. Tuo Johaugin huulirasvakohu tosin sataa suoraan Suomen laariin. Meidän onneammehan tunnetusti lisäävät a) se, että naapureilla menee huonommin ja b) se, että meillä olisi edes teoreettinen mahdollisuus pärjätä maailmalla megasuosituissa lajeissa (kuten murtomaahiihto, curling ja jääkiekko).

On muutenkin todennäköistä, että tuo onnellisuustutkimus on tehty noin tunti Iivo Niskasen olympiakullan jälkeen - silloin kansallinen itsetunto ja onnellisuus olivat jälleen hetken huipussaan. Jos onnellisuustutkimusta olisi osattu vaatia "The -95":n jälkeen (lapsikin tietää, mistä puhutaan - Suomi liittyi EU:iin ja Jari Sillanpää voitti tangokuninkuuden), niin sato yltäisi pitkälle ensi vuosisataan saakka. Suomalaisten onni on kuin köyhän leipä - kun sitä on vähän, niin pitää osata kuluttaa säästeliäästi.

Kuinka muka voimme olla maailman onnellisimpia?

 

Luultavasti tuo kisa voitettiin puhtaasti sisulla. Me suomalaiset emme kehtaa tunnustaa olevamme onnettomia. On helpompi vastata kysyjälle olevansa onnellinen kuin alkaa selittää, miksi on onneton. Jos on onneton, sille tarvitaan joku syy ja omien asioiden levittely pitkin kyliä on epäsopivaa ja noloa. Tämä on vähän sama kuin viinan kanssa läträämisessä. Moni juo vain siksi, että ei jaksaisi selittää raittiuttaan kaikille ihmettelijöille. Viina on kyllä pahaa, eikä humalakaan innosta, mutta jos et juo, olet heti ympäristön hampaissa raittiuttaan julistavana nuilottajana ja ilonpilaajana. Parempi siis olla hiljaa ja juoda.

Toisaalta taas onnellisuuskisa on kilpailu. Jos on mahdollista voittaa, niin voiton eteen tehdään mitä tahansa - vaikka se vaatisi pieniä valkoisia valheita. Kun palkintona on nähdä ruotsalaisten (Huom! vasta sijalla 9 tässä kisassa), norjalaisten ja ennen kaikkea venäläisten (diskattiin koko kisasta, koska onnellisuuden etsimisessä oli käytetty liikaa etanolipohjaisia viihdykkeitä) pettyneet ilmeet sille, että voitto meni pohjoisen pienelle kansalle, sen eteen voi vähän muunnella vaikka totuutta. Ja tässä se taas nähtiin - kun talvisodan hengessä yhteen ääneen kirkkain silmin väitettiin, että "onnellisia tässä ollaan allihopa", niin paikka podiumillahan napsahti laariin! On ne mahtaneet Svenska dagbaldetissa kirjoittaa isoilla otsikoilla, että "nej fan, nittiofem igen!".

Ja suomalainen on loppujen lopuksi vähään tyytyväinen. Meidän onnemme ei vaadi maailmanrauhaa tai vakiopaikkaa jalkapallon MM-kisoissa. Olemme tyytyväisiä, kun palkkapäivänä tulee tili ja verottaja vie siitä vain puolet. Tilimmehän ei silloin ole puoliksi tyhjä, vaan se on puoliksi täysi. Olemme ihan  tyytyväisiä, jos katuja aurataan talvisin edes kerran kuukaudessa, koska sekin on merkki siitä, että viranomainen välittää meistä ja saamme verorahoille vastinetta. Ja onneemme riittää, että saamme televisioon takaisin sekä Kymppitonnin että Napakympin. Jos vielä jostain kaivettaisiin vanha kunnon "Tupla tai kuitti" naftaliinista, niin minäkin painaisin
onnellisuustutkimuksen vihreää naama.

Onnettomuuden mittakaavavirhe

 

Onhan oikeasti totta, että olemme aika onnekkaassa asemassa asuessamme täällä pohjolan pakastelokerossa. Meitä eivät uhkaa sodat (kroonista Venäjän uhkaa lukuunottamatta), terrorismi (yhtä Turun puukottajaa lukuunottamatta) eivätkä luonnonmullistukset (tuota yleistä ihmisluonnolle sopimatonta yhden vuodenajan säätilaa lukuunottamatta).

Olemme poliittisesti vakaa maa (Paavo Väyrystä lukuunottamatta) ja myös totaalisen tasa-arvon maa (elokuva-alaa lukuunottamatta). Meille kansana on kunnia-asia, että pidämme huolta heikommista (lapsia, vanhuksia, kodittomia ja sairaita lukuunottamatta). Olemme avarakatseinen kansa, joka avosylin ottaa vastaan kaikki apua tarvitsevat (paitsi pakolaiset, jotka pyrkivät rajojemme sisäpuolelle).

Ehkä lähdinkin ajattelemaan asiaa väärinpäin. Tämä pitäisi asetella varmaan niin, että vaikka meillä eivät asiat ole ihan täydellisessä kuosissa, niin miettikääpä, miten huonosti menee niillä mailla, jotka löytyvät onnellisuustutkimuksen loppupäästä. Eipä taida Burundissa olla laturaivoa tai Tansaniassa kassakapuloita riesaksi asti. Noissa maissa taistellaan oikeasti jokapäiväisestä leivästä ja siitä, että saa herätä seuraavaan päivään.

Totuushan on, että me pohjoismaalaiset olemme saaneet syntyä maailmanmittakaavassa melkoisen onnelaan (siis ei siihen Sedun yökerhoon). Keskimäärin jokaisella suomalaisella menee valtavan paljon paremmin kuin keskiverto Burundilaisella. Onnellisuus täytyy vain pystyä kaivamaan esiin ja näkemään. Usein meille käy niin, että hautaudumme mikrokokoisten ongelmien alle, emmekä pysty näkemään makrotason onnellisuutta.

Meidän suomalaisten suurin ongelma onkin mittakaavavirhe - olemme keskimäärin niin onnekkaita, että siihen säröjä tekevät jo mitättömät asiat. Elämämme onkin kuin lasipöydän pinta. Suomalaisten pinta on niin tahraton, että yksikin sormenjälki näkyy häiritsevästi, kun taas Burundilaisten pöydänpinta on naarmuilla ja tahroilla sen verran, ettei lasia roskan alta edes näe.

Tänäkin päivänä olisi siis syytä kerääntyä torille juhlimaan sitä, että saamme asua maassa, jota asuttaa maailman onnellisin kansa. Muistakaa tämä, kun meinaatte seuraavan kerran laturaivota kassakapula kädessä jollekin kakkakikkareet korjaamatta jättäneelle koirankävelyttäjälle.

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Viisi ajatusta tähän päivään

Takana melko vauhdikas viikonloppu hääjuhlineen ja mummola-vierailuineen. Nyt kun pyykit on pesty, tavarat purettu ja on aika istahtaa tuokioksi koneen ääreen, niin pieni teksti sunnuntaiksi. Ohessa viisi ajatusta viikonlopulta

1) Uni lamaannuttaa
Nukun jostain syystä mummolassa kuin tukki. Saan siellä ehkä parhaiten unta ja yleensä unet venähtävät kahdeksaan tuntiin tai hieman yli. Se on tällaiselle semivaikeasta univammasta kärsivälle lottovoittoa lähentelevä kokemus.

Kuitenkin kun tuollaisilta ylipitkiltä unilta herää, on olo kuin koomasta nousseelta.  Ilmeisesti keho ei ole tottunut pitkään yhtämittaiseen lepoon, koska kropan ja aivojen startti vie yleensä vartin. Sormet ja varpaat alkaa tuntea viiden minuutin jälkeen ja silmiin tulee katse vasta parin minuutin ravistelun päälle. Keski-ikäinen ei todellakaan pomppaa sängystä kuin vieteriukko suorille jaloille.


2) Onnellinen perhe
Olimme lauantaina todistamassa nuoren parin astumista avioliittoon. Häät ovat mahtava juhla täynnä iloa ja rakkautta. Ja tälläkin kertaa tuntui kuin koko juhlaa olisi ympäröinyt yksi suuri onnen aura. Kun katsoo elämäntaipaleen alussa olevaa nuorta paria, niin muistaa, miten paljon enemmän tuossa iässä oli uskoa elämään ja uskoa siihen, että suunta on ainoastaan ylöspäin. Ehkä tavallaan kadehtii heitä, joilla kaikki tämä haastavampi tie on vielä kulkematta.

Häät myös palauttavat uskon siihen, että elämässä tapahtuu hyviä asioita ja että kyynisyyden ja surun takaa näkyy myös pilkistävä aurinko.

3) Ystävien murheet
Ystäväperheemme kamppailee vakavien ongelmien kanssa. Tuntuu jotenkin voimattomalta ja tyhmältä, kun ei pysty auttamaan tai edes sanomaan mitään sellaista, mikä lohduttaisi tai edes sellaista, joka ei kuulosta tyhjältä. Elämässä tulisi osata olla joka päivä ainakin vähän onnellinen siitä, että asiat ovat ihan perushyvin. Kukaan meistä ei tiedä, minä päivänä elämän pelikentällä vedetään juuri se alimmainen palikka pois, jolloin kaikki tuttu ja turvallinen romahtaa.

Samalla ajattelin sitäkin, että teimmepä mitä tahansa, niin emme voi estää sitä, etteikö vastoinkäymisiä tule ihan meille tavallisillekin ihmisille. Emme voi mitenkään rokottaa tai ylisuojella itseämme tai lapsiamme kaikkia vastoinkäymisiä vastaan, vaan maailmassa on asioita, jotka eivät noudata mitään tahtoa tai logiikkaa.


4) Jumalan täytyy olla olemassa
En ole ihmisistä sieltä hartaimmasta päästä, mutta olen jonkinsortin tapauskovainen. Minulle Jumala on olemassa ja todellinen, vaikken häntä sunnuntaisin juuri käy kirkossa tapaamassa tai julistamassa hänenkään sanaansa ovelta ovelle. Maksan mielelläni kirkollisveron, koska koen, että se on kannattava sijoitus.

Viikonlopun häät pidettiin Kerimäen puukirkossa, joka on laatuaan maailman suurin. Kun kävelin kirkon käytävää ja ihailin seinien kokoa ja alttarin kauneutta, päähän iski ajatus, että ei näitä rakennuksia rakenneta millekään olemattomalle. Tuo sama tunne tulee joka kerta, kun kävelen kirkoissa (tykkään ulkomaillakin vierailla paikallisissa uskonlaitoksissa). Kirkkojen mahtavuus näyttää minusta suurinta kunniaa sille, kehen ihmiset uskovat ja turvaavat.

Kirkossa istuessa ehdin miettiä sitä, mitä kaikkea ne Kerimäen kirkon penkitkin ovat ehtineet nähdä. Kirkko on itsessään melkein 180 vuotta vanha ja jo tuossa ajassa maailma on ehtinyt kääntyä 180 astetta useampaan kertaan. Ei kuulosta sattumalta, että tuo rakennus on kaikissa myllerryksissä jäänyt pystyyn ja säilynyt.

5) Usko kevääseen palaa
Parissa päivässä puut ovat kasvattaneet oksilleen kauniit pienet lehdenalut ja tulppaanit suorastaan hyppäsivät mullan sisältä esiin. Metsissä kuuluu pikkulintujen sonaatit ja takapihallakin kärsii olla jo shortseissa. On se uskottava, että tänäkin vuonna talvi jää hopeasijalle ja Suomeen koittaa kevät.

Odotan innolla sitä aamua, kun voin kahvikupin kanssa hiipiä takaterassin portaille kuuntelemaan lintujen tinder-showta ja lukemaan sanomalehteä ilman, että kahvi jäähtyy kuppiin jo postilaatikolta takapihalle kävellessä.

Pahoittelut, ettei tähän saanut enempää kuvia mausteeksi. Viikonloppuna kamera jäi jostain syystä taskuun ja kuvat ottamatta. Toivottavasti tekstistä kuitenkin saa jotain kuvaa, miten mielenkiintoinen viikonloppu meidän sirkuksellamme oli. Hauskaa oli ja kovin onnellista, vaikkakin ilon joukkoon mahtui myös hieman harmaampia sävyjä. Keski-ikäisten elämä muistuttaakin heidän hiusmuotiaan - saa olla onnellinen, jos harmaan sävyjen seasta pilkistää väriä.

Hauskaa viikkoa kaikille!

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Kiitti hei!

Joskus sitä onnistuu tulemaan onnelliseksi kovin pienistä asioista. Tänä aamuna heräsin vasta kello 8:30 ja olin nukkunut koko yön yhteen putkeen. Olo oli täysin latautunut ja kehokin luuli varmaan minun vaipuneen koomaan. Ensimmäiseen pariin minuuttiin eivät sormet ja varpaat meinanneet löytää elämään ollenkaan oikeaa säveltä. Mutta hitaasti ja vakaasti kuin keski-ikäinen pääsin elämän juonesta kiinni. Kuuntelin hetken lapsen leikkiääniä olohuoneesta ja mieleen tuli ajatus kirjoittaa jotain asioista, joista olen kiitollinen.


Perusasiat kunniaan

Meillä ihmisillä on paha tapa tottua kaikkiin arkisiin asioihin niin, ettei niiden tärkeyttä huomaa ennen kuin jokin järkyttää tasapainoa. Varmaan jokaisella on arkipäivässä asioita, joista olisi syytä viskata silloin tällöin positiivinen muikkari yläkertaan. Sen sijaan usemmiten löydämme kyllä pienetkin nillittämisen aiheet helposti ja annamme ongelmien haudata hyvät asiat alleen. Meistä useita vaivaa elämässä mittakaavaongelma. 

Terveys on juuri yksi niistä asioista, jotka ovat meille itsestäänselvyyksiä. Emme edes huomaa teveyden olemassaoloa ennen kuin jokin todella uhkaa terveyttä tai menetämme osan siitä. Harva muistaa kiittää siitä, että pystyy joka päivä kävelemään omin jaloin paikasta toiseen tai siitä, että näkee ja kuulee kaiken. Entä jos menettäisimme jonkin noista? Valitettavan moni tarvitsee jonkin herätyksen ennen kuin alkaa arvostaa omaa ja läheistensä terveyttä.

Läheiset ovat toinen hyvä esimerkki. Aina välillä unohtuu se, kuinka onnellisessa asemassa itse on, kun ympärillä on ihmisiä, joiden kanssa voi elämänsä jakaa. Toisinaan elämässä kyllästyttää sekä avioliitto että lapset. Nuo ovat juuri niitä hetkiä, jolloin olisi eniten syytä nostaa nenä pois omasta perseestä ja miettiä, millaista elämä sitten olisi, jos nuo häiriötekijät olisivat pois. Saattaisimme olla aika yksinäisiä tai ainakin kaipaisimme lähellemme jotain.

Ja ehkä meille suomalaisille on myös hyvä muistaa se, että elämme yhdessä maailman vakaimmista maista. Vaikka Suomi ei ole täydellinen paratiisi tai jokaisen unelmamaa, niin meillä on asiat vielä suhteellisen hyvin. Yhteiskuntarauhamme on korkealla tasolla, voimme luottaa siihen, että julkinen infrastruktuuri toimii ja ketään ei meillä jätetä yksin, vaan apua löytyy kaikilla tasoilla. Kun kuuntelee ihmisiä, jotka matkustavat paljon, niin yleensä he kertovat selväsanaisesti sen, miten mukavalta tuntuu palata kotimaan kamaralle.

Iloitse onnesta - siedä epäonnea

Itse aina huomaa sisäsyntyisen negatiivisuuden ja pessimisimin pyrkivän välillä väkisin pintaan. Kun onnistun jossain, niin vähättelen suorituksen merkitystä ja kiellän itseäni keulimasta suotta tyyliin "vielä se epäonni vie tästäkin voitosta ilon". Todellisuudessa jokaisesta onnistumisesta ja voitosta tulisi olla ylpeä ja onnellinen. Vaikka jonain toisena päivänä vastaan tulisikin epäonnea, niin eihän se tätä kyseistä onnistumista enää kaada. Positiivisesta suorituksesta tulee antaa itsellekin taputus olkapäälle.


Ja sama pätee myös niihin elämän epäonnistumisiin. Niihin ei saisi jäädä makaamaan, vaan ottaa virheistä opiksi ja suunnata kohti uusia seikkailuja. Minuakin vaivaa usein suomalaistyypillinen halu jäädä vellomaan epäonnen syliin ja pilllittää sitä, kuinka minä aina pystynkin epäonnistumaan. Oikea tapa on pyyhkäistä nenästä enimmät veret pois ja aloittaa alusta. Elämän mittakaavavirhe näkyy helpoiten juuri suhtautumisessa onnistumisiin ja epäonnistumisiin. Pienet epäonnistumiset tuntuvat usein suuremmilta kuin isotkin onnistumiset.

Kiitollisuus ja onnellisuus - serkukset

Ihminen on onnellinen silloin, kun hän ei ole onneton. Ja ihminen on onnellinen silloin, kun hän tahtoo olla onnellinen ja nähdä elämän positiiviset puolet. Onnellisuus on loppujen lopuksi pitkälti valintakysymys. Tunnen ihmisiä, joilla asiat ovat sillä tolalla, että moni rasvaisi köyttä tai ainakin sirottelisi tuhkaa päälleen, mutta silti nuo ihmiset painavat sairauksien tai taloudellisten epäonnistumisten keskellä hymyssä suin nähden tulevaisuuden parempana kuin tämän päivän. Vastavuoroisesti tunnen ihmisiä, joilla elämässä ei todellisuudessa ole mitään valittamista, mutta jokin pieni asia sakkaa. Ehkä rakkaus puuttuu tai työpaikka ei ole juuri toiveiden mukainen. Nuo ihmiset pystyvät suhteellisen ison onnistumisprosentin läpi näkemään elämässään huonot puolet ja suhtautuvat huomiseen enemmän uhkana kuin mahdollisuutena.

Kiitollisuus ja onnellisuus ovat sukua sen vuoksi, että kiitollinen ihminen pystyy näkemään, mitkä asiat elämässä ovat hyvin. Kiittämätön ihminen sen sijaan keskittyy näkemään elämässä puutteita ja vajavaisuutta.

Olen vanhemmiten huomannut itsessäni sen puolen, että näen elämän päivä päivältä parempana. Olen onnistunut (toivottavasti) jättämään turhasta nillittämisen pois arkikielestä sekä ohittamaan myös pienet epäonnistumiset olkaa kohauttamalla. Isompiin epäonnistumisiin suhtaudun kuin Nelson Mandela, joka sanoi, ettei koskaan häviä - hän joko voittaa tai oppii. Samaa positiivisuutta olen koettanut luoda tänne blogin teksteihin. Olisi helppoa nähdä esimerkiksi keski-ikä kovin negatiivisena terminä, joka sisältää kriisejä ja voimakkaan vanhenemiskokemuksen. Tuo sama on positiivisuuden kielelle käännettynä se, että kriisit ovat oppimisen paikkoja, joiden jälkeen ihminen on kokemusta rikkaampi ja valmiimpi kohtaamaan uusia haasteita. Vanheneminen sen sijaan tuo kokemusta, jota voi koettaa levittää myös keski-iän kourissa painiville kanssaeläjille.

Sanoista tekoihin

Mistä sitten tänään olen kiitollinen?

Nuo alussa mainitut pitkät yöunet saivat koko päivän hienosti lentoon. Tänään teimme vaimon kanssa pihatyöt kevätkuntoon eli piha on pääosin haravoitu ja ylimääräiset kasvustot leikattu pihapensaista. Molemmissa autoissa on kesärenkaat alla eli ensi viikolla ajelu on äänimaailmaltaan hieman hiljaisempaa. Lisäksi suurin osa perheen polkupyöristä on ajokunnossa. Elämä alkaa huutaa ensimmäistä pyöräretkeä satamaan jäätelölle.

Olen myös kiitollinen siitä, että huomennakin lähden töihin, koska työnteko takaa sen, että taloudellinen turva säilyy. Lisäksi bonuksena perheestämme starttaa huomenna toinenkin auto työmaan suuntaan eli perheen toisenkin työikäisen arki on vähän aikaa toisenlaista.

Noin yleismaailmallisesti olen kiitollinen siitä, että olen terve, suomalainen, keski-ikäinen mies. Elämässä on tällä hetkellä suurin osa palikoista niin tiukasti maassa kiinni, etten pelkää elämän perustusten sortuvan heti huomenna. Ja tässä iässä tiedän myös sen, että jos nuo perusutukset jossain vaiheessa horjuvat, niin elämä on opettanut sen verran kättentaitoja, että pystyn kasaamaan jämistä vielä uuden talon, joka varmasti on vielä entistä ehompi.


Noiden edelllämainittujen lisäksi olen kuitenkin eniten kiitollinen noista kahdella jalalla kävelevistä ihmisenaluista, jotka tuottavat ilon lisäksi joka päivä myös uusia ja ennennäkemättömiä kokemuksia. Eilen otimme taas neiti kolmen kanssa mittaa toisistamme pihalla ja lopputulos oli se, että vahvempi voitti eli jouduin kantamaan punaisena kirkuvan palosireenin palomiesotteella takaisin sisälle liian pitkäksi venyneen iltaulkoilun jälkeen. Silti tuo ihmisaurinko oli tänä aamuna lähdössä uuteen päivään entistä positiivisemmalla mielellä ja tänään meillä olikin aika mahtava päivä pihatöiden parissa. Voiko tuosta muka olla kiittämätön??

Hyvää ja positiivista viikkoa - muistakaa kiittää hyvistä asioista!  



sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Mitä toivon lapsista tulevan?

Katson sohvalta pienen kiharapään  touhuja. Kasasta leluja on tullut keskikokoisen yhteiskunnan kokoinen leikki täynnä toimintaa. Jokaisella palikalla ja muovieläimellä on oma roolinsa ja leikkiä johtaa yksinoikeudella kapelimestari, jonka suu käy tasaiseen tahtiin antaen leluille neuvoja ja käskyjä. En voi kuin ihailla lapsen mielikuvitusta, joka saa muunnettua yksinkertaisen muovipalikan eläväksi olennoksi. Alan miettiä, mitä toivoisin tuosta ihmisentaimesta kasvavan?

Isompien suhteen toivo alkaa olla mennyttä. Kasvatuksen positiivisiin aspekteihin vaikuttavat tekijät olisi pitänyt laskea viljavaan maahan jo vuosia sitten. Nyt kun ensimmäiset kolkuttelevat aikuisuuden portteja, niin voi enää vain toivoa, että joitain viisauksia on kotoa saatu syötettyä. Meidän vanhempien esittämät toiveet ovat vain toiveita. Viisas ja harkitsevainen nuori tekee itse päätöksen - joko ratkaisuvaihtoehtoja puntaroiden tai silmät kiinni suunnistaen.

Tuo nuorin on sen sijaan vielä siinä iässä, että kasvatuksella hänen elämänsä suuntaa voidaan bonsaimaisesti ohjailla johonkin suuntaan. Välillä tuollainen kolmevuotias vaikuteimuri ottaa kyllä onkeensa kaikista ei-niin-toivotuista jutuista, mutta vanhempien viisaudet putoavat korvien ulottuvilta kuin rasva teflonpannusta. Lapset ovatkin siinä suhteessa jänniä olentoja, että niihin syöttää erilaisia kasvatustapahtumia koko lapsuuden ajan, mutta lopputulosta ei näe ennen kuin aikuisena. Lastenkasvatusta voisikin nimittää pitkän aikavälin tuuripeliksi.

Jos saisin valita ne jutut, joita toivon lapsistani tulevan, niin tässä olisi short list

1) Luku- ja kirjoitustaito

 Vaikka nykynuoriso tuntuu valuvan kovaa vauhtia takaisin muinaisen Egyptin tasolle kommunikoidessaan pääsääntöisesti hymiöin, emojein ja mystisin kirjainlyhentein, niin väitän silti, että hyvä luku- ja kirjoitustaito ovat tulevaisuudessakin mainettaan tärkeämpiä ominaisuuksia. Ja vaikka maailma läpisomeutuisi kuinka pitkälle tahansa, niin tieto ympäröivästä todellisuudesta imaistaan silti silmien läpi aivoihin. Tällä hetkellä saan itse ihailla, kuinka sanat avautuvat kirjain kerrallaan lapselle ja nyt hän hahmottelee joitakin kirjoitettuja sanoja. Oivaltamisen ilo paistaa pienistä silmistä ja tuntuu, että noiden pienten taitojen kautta lapsi kasvaa noin puoli metriä päivässä.

Oma oppini ja viisauteni, jos sitä sellaisena voi pitää, on lähes täysin kirjoista opittua. Lukeminen ja opiskelu pelastivat minut nuorena kouluun ja sitä kautta täysijärkisenä työelämään. Kirjat ovat opettaneet minulle paljon sellaista, mitä en ole omin silmin koskaan nähnyt ja jotenkin sitä toivoisi, että sama jatkuisi myös seuraavalle sukupolvelle.

Pelkän mekaanisen lukutaidon lisäksi paljon tärkeämpää on se, että lapset oppisivat lukemaan asioita kriittisesti ja arvioimaan aina tiedon todenperäisyyttä. Tänä päivänä minua harmittaa suunnattomasti kaikenlaisen kvasitiedon määrä. Minun lapsuudessa totuus tuli sanomalehdistä ja radiosta. Totta kai tuokin median tuottotapa oli yksipuolista, mutta totta se ainakin oli. Lehdissä ei tänäkään päivänä kirjoiteta varmistamatonta tietoa ja lehdet myös kantavat vastuun aina tuottamastaan tiedosta.

Tänään taas tieto nuorille tulee useita epävirallisia reittejä myöten ja tiedon joukossa on enemmän epätotuuksia kuin totuuksia. Seurasin pari vuotta sitten yhden rikosuutisen leviämistä sekä virallisissa kanavissa että nuorten maailmassa. Siinä vaiheessa, kun sanomalehti vielä selvitti tapahtuman taustoja ja selvitti, mitä oikeasti tiedetään tapahtuneen, oli meidän keittiönpöydässä nuorisolla jo "varma tieto" tekijästä, hänen kansallisuudestaan ja teon motiiveista - lienee sanomattakin selvää, että lopulta mikään noista "varmoista tiedoista" ei pitänyt paikkaansa. Mihin kaikkeen nuo "varmat tiedot" olisivatkaan pahimmillaan voineet johtaa?

2) Avoimuus erilaisuutta kohtaan

Maailma muuttuu ja se vaati, että uuteen on pystyttävä sopeutumaan ja erilaisuutta on opittava sietämään aivan toisella tavalla kuin ennen. Muutos ei ole aina uhka, eikä erilaisuus saavu aina tavoitteenaan lanata kaikki vanha maan tasalle.

Erilaisuus lisääntyy kaikin tavoin. Me ihmiset muutumme koko ajan erilaisiksi ja kuilu kahden edellisen sukupolven välillä kasvaa koko ajan suuremmaksi. Minäkin vihaan pääsääntöisesti lähes kaikkea nuorisomusiikkia, Samoin kummastelen nuorison tapaa pukeutua tai kauhistelen joidenkin nuorison edustajien käytöstapojen puutetta. Mutta kun katson rehellisesti peiliin, niin tuskin nuoriso pitää minustakaan musiikkimakuni tai vaatteideni vuoksi. Ja huonokäytöksisiä löytyy meissä keski-ikäisissä taatusti vähintään saman verran kuin nuorisossa. Sietäminen, oppiminen ja kärsivällisyys ovat hyveitä, jotka johtavat rauhalliseen yhteiseloon.

Lisäksi maailman avautuminen johtaa siihen, että kohtaamme ilmiöitä, joita emme ennen ole kohdanneet aiemmin. Voin rehellisesti sanoa, että Joensuulaisessa maisemassa et 90-luvun alussa törmännyt muslimeihin, mustiin tai juuri homoihinkaan. Nyt taas samaa toria kiertäessäni on kirjo samanlainen kuin muissakin keskisuurissa kaupungeissa. Kaikkien ihmisten juuret eivät saata olla Pohjois-Karjalaisessa peruskalliossa, mutta yhtä hyvin he toria osaavat kiertää ja minun käsitykseni mukaan tänne mahtuu ihmisiä maailman eri kolkista.

Toivonkin lasteni näkevän erilaisuuden myös mahdollisuutena itseään kohtaan. Kun ei keskity sulkemaan ketään elinpiirinsä ulkopuolelle, niin nuo muut toimivatkin voimavarana ja mahdollisuutena.

3) Kyky elää elämää, jossa voi toteuttaa itseään ja jahdata unelmiaan

Oma missioni elämässä on saada ihmiset uskomaan aikuisemmallakin iällä unelmoimiseen ja siihen, että onnellisuus lisääntyy sitä kautta, kun ihminen luo unelmia ja jahtaa niitä. Omille lapsilleni toivon kaikkein eniten sitä, että he pienestä pitäen uskaltavat unelmoida ja toteuttaa unelmiaan - huolimatta siitä, kuinka hulluja nuo unelmat ovat. Minusta unelmat ovat elämän moottori, joka kuljettaa meitä eteenpäin ja jonka kautta omat päämäärämme tulevat todeksi.

Kyky unelmoida tuo mukanaan kyvyn nähdä oman elämän potentiaalit ja mahdollisuudet sekä nousta omien kykyjen yläpuolelle. Ihmisen itsensä on oltava ensimmäinen, joka uskoo siihen, että joskus myös mahdoton on mahdollista, kun sen eteen tekee töitä.

Toivon myös, että lapsillani säilyy kyky innostua uusista asioista ja myös uskallus kokeilla uusia asioita. Totta kai toivon, että he tulevat näkemään maailmaa paljon enemmän kuin itse sitä ole nähnyt ja luultavasti tulen näkemään. Matkailuun sijoitettu raha tuo sijoituksen takaisin henkisenä kasvuna ja oppina erilaisuudesta.

Tähän olen koettanut käyttää KKK-menetelmää mahdollisimman paljon. Tuohan sisältää sen, että lasta Kehutaan, Kannustetaan ja Kiitetään asioista. Kotoa lähtevä positiivinen boogie saa lapsen uskomaan itseensä ja omiin kykyihinsä ja luottamaan siihen, että maailmassa pärjää, kun uskaltaa yrittää. (Tätä ei siis pidä sekoittaa siihen Pohjois-Amerikasta kotoisin olevaan lakana päässä hihhulointiin, joka toki sekin kannustaa omanlaiseensa luovuuteen, mutta ei ehkä lapsille sopivalla tai lakia kunnoittavalla tavalla)

4) Kyky tulla toimeen omillaan

Haluan lapsistani normaaleja veroja maksavia kansalaisia. Minulle ei ole merkityksellistä, mitä he tekevät työkseen tai harrastavat, kunhan pysyvät lain ja asetusten sisäpuolella. Mieluummin näen lasten lähtevän touhuihinsa onnellisina kuin että kulkisivat turpa mutturassa tekemässä työtä, joka ei tee muuta kuin rikkaaksi.

Työn lisäksi toivoisin, että lapsista kasvaa kaikin puolin itsenäisiä ja omat asiansa hoitavia aikuisia, jotka tulevat toimeen omillaan. Pahin pelkoni on, että nurkistamme löytyy vielä kahdenkymmenen vuoden päästä kolme nenänkaivajaa, jotka eläkkeen maksupäivänä tulevat pyytämään viikkorahaa ja autoa lainaksi. Ajatuskin puistattaa.

5) Usko ihmisen hyvyyteen

Viime aikojen uutisten jälkeen on vaikea ajatella pelkkiä positiivisia ajatuksia eläinlajista nimeltä ihminen. Osa meistä tuntuu olevan maapallolla pelkästään aiheuttaakseen kaaosta ja tuhoa. Ja nuo tuhon tekoset suuntautuvat pahiten juuri täysin sivullisiin ja sitä kautta viattomiin ihmisiin. Lopputulos on sama, olipa kyseessä ISIS-terroristien teot Tukholmassa, Yhdysvaltojen ohjusiskut Syyriassa tai Venäläisten tekemät tykistökeskitykset Ukrainassa.

Siltikään en usko, että oikea reaktio on sulkea kaikki rajat ja kääntyä sisäänpäin uskoen, että maailman pahuuden voi siten välttää. En jaksa uskoa kaiken väkivallan ja kaaoksen katoavan sillä, että keskitymme täällä Suomessa tuijottamaan vain omaa napaamme ja suljemme korvat maailman tapahtumilta.

Kun eli lapsuuttaan 90-luvun Joensuussa, niin näki, mihin kaikkeen tietämättömyys ja ennakkoluuloisuus voivat johtaa. Tänä päivänä tuo sen aikainen ulkomaalaisvastainen aate tuntuu asteen verran lapselliselta. Ja yhtä lapsellista on käyttää tuota samaa ymmärtämättömyyttä ja suvaitsemattomuutta vaaliaseena, kuten nyt tehdään eri puolilla Eurooppaa - ja myös Suomessa. En ole koskaan kokenut olevani mikään maailmanhalaaja ja minusta rikolliset kuuluu lähettää takaisin paluupostissa sinne, mistä he ovat tulleet - huolimatta siitä, mikä siellä odottaa. Mutta en voi mitenkään uskoa siihen, että on oikein vihata toista ihmistä puhtaasti perustuen uskontoon, ihonväriin tai vaikka seksuaaliseen suuntautumiseen. Tämän perusperiaatteen toivon siirtyvän myös eteenpäin lapsilleni. Minun vakaa uskoni on, että suvaitsevaisuus rakentaa parempaa maailmaa.

Hupsista - teksti meni hieman syvemmälle kuin oli tarkoitus, mutta toivottavasti lukijoista löytyy samanhenkisiä ja samoilla tavoitteilla varustettuja ihmisiä!

Hauskaa viikkoa!

lauantai 11. helmikuuta 2017

Viiskertaaviis osa 1 - viisi vinkkiä onnellisempaan elämään

Viime tekstissä lupasin kirjoittaa viisi viiden kohdan listaa siitä, kuinka elämästä tehdään askel kerrallaan parempi ja kuinka yksinkertaisilla ohjeilla voi auttaa ratkaisemaan ongelmia, joita ihmiset, perheet, parisuhteet ja elämät kohtaavat. Puolessavälissä viikkoa aloin miettiä, että homma ei olekaan niin helppo kuin luulin. Dilemma on sama kuin Batmanilla - ratkaistavia ongelmia on niin paljon ja käytössä vain yhdet kädet ja yksi pää. No oikeasti kirjoitin kyllä jo yhden tekstin valmiiksi, mutta se jäi tällä kertaa pöytälaatikkoon odottamaan, että sen aika tulee Piti siis aloittaa alusta ja uudelta kulmalta.

Luen itse kohtalaisen paljon blogeja. Tykkään erilaisista sekä erilaisten kirjoittajien blogeista. Minusta parhaat blogit ovat niitä, joissa kirjoittaja todella pistää itsensä likoon ja kertoo avoimesti itsestään ja omasta elämästään. Mitä henkilökohtaisempi blogi sitä kiinnostavampi se on. Näin miehenä voin jopa hyvillä mielin tunnustaa, että luen Sami Minkkisen rakkausblogia - sen takia, että siinä mies laittaa itsensä likoon ja kertoessaan itsestään, ajatuksistaan ja suhteestaan suureen intohimoonsa eli rakkauteen. Tuota samaa avointen korttien periaatetta olen koettanut noudattaa myös omassa tarinassani.

Mutta siis lyhyestä esipuheesta huolimatta ensimmäiseen listaan.

Viiskertaa viis osa 1 - Viisi vinkkiä onnellisempaan elämäään

Onnellisuus on teema, jota pohdin paljon. Monesti sen takia, etten aina osaa olla elämästä niin onnellinen kuin pitäisi osata. Jos listaa elämänsä onnistumiset ja saavutukset, niin paperilla olen lähes "ivy league"-luokkaa. Silti se onnellisuuden tunne jää joskus arjen jalkoihin ja katoaa. Huomaat sitten istuvasi keittiönpöydän ääressä kahvikuppi kädessä pää riipuksissa, kun "jotain" puuttuu. Pohtimisen tuloksena olen tullut näihin viiteen lopputulokseen, kuinka onnellisuutta voi parantaa.

1) Elämässä pitää olla päämääriä

Jokaisen elämä tarvitsee päämääriä. Se tarkoittaa, että ihmisen pitäisi haaveilla jostain ja pyrkiä johonkin. Päämäärät ovatkin usein sama asia kuin unelmat ja kaikkihan tietävät faktan, että unelmaton ihminen odottaa vain multaa päänsä päälle. Elämä ei voi olla vain kellumista päivästä toiseen tai sen odottamista, että jotain hyvää tapahtuu, kun riittävän pitkään odottaa.

Päämäärät antavat elämälle suunnan ja kertovat, mihin se katse aamuisin laitetaan. Vaikka arki koostaa rutiineineen ja tapoineen lähes 90% elämästä, niin tuolla rutiinien takana pitäisi olla jotain muutakin, mitä odottaa. Haaveiden koolla ei ole merkitystä, eikä sillä, toteutuvatko ne kokonaan koskaan. Se, että minä unelmoin asioista, auttaa monesti silloin, kun mietin, että elämä on kahdeksana päivänä viikossa (maanantai vastaa tuplaa) sitä samaa, eikä valoa näy - ulkona tai pään sisällä. Silloin on hyvä ottaa esille lista siitä, mitä tässä elämässä on vielä tekemättä ja mistä haaveilee.

Haaveiden ja päämäärien listaaminen on muutenkin hyvä idea. Ei ole keneltäkään pois, jos hommaa pienen muistikirjan, johon kirjoittaa asiat, joita tavoittelee. Asioiden kirjoittaminen ylös tekee niistä paljon konkreettisempaa. On ikään kuin lupaisit itsellesi, että tämän vielä jonain päivänä teet. Jos haaveet pitää tiukasti pään sisällä, eikä niitä kerro edes itselleen ääneen, käy monesti niin, että tiukan paikan tullen alat luistaa ja hylkäät vaikeaksi koetun haaveesi. Harvat haaveet toteutuvat kerralla ja helposti. Yleensä käy niin, että eteen tulee odottamattomia esteitä ja hidasteita, jotka syövät uskoa asiaan.

Omat haaveeni ovat eläneet pitkän matkan. Opiskeluaikana haaveilin siitä, että joskus olisi varaa ostaa oma asunto. Vuokran maksaminen porvarin taskuun hieman närästi ja sitä kehitti haaveen, että "jonain päivänä...". No tuo haave on pariin kertaan jo toteutunut.

Samoin muistan, kun haaveilin ensimmäisestä omasta autosta. Katselin hieman kateellisena, kun kaverit cruisailivat autoillaan kylillä ja mietin, että tuohon on matkaa. Nyt taidan haaveilla enemmän siitä, että voisin elää autotonta elämää tai edes sellaista, jossa se auto ajaa itse itsensä ja saan vain istua kyydissä. Täydellistä julkisten käyttäjää minusta ei tule koskaan. Olen enemmän näitä "oma tila, omat tiet"-tyyppisiä matkantekijöitä.

Nyt haaveilen eniten ehkä siitä, että pääsisin vielä joskus näkemään enemmän maailmaa. Haaveilen matkustamisesta ja viime aikojen uutiset alkavat näyttää siltä, että maailma sulkeutuu maa kerrallaan. Epävarmuuden lisääntyessä hieman arveluttaa, että entä jos jotain jää näkemättä. Toisaalta taas maailmaan syntyy sellaisia alueita, joihin ei tavan kansalainen uskalla enää lähteäkään., lapsiperheestä puhumattakaan.

Ja totta kai lapsiperheen osana jotkut haaveet liittyvät lapsiin ja heidän tulevaisuuteensa. Sitä toivoo, että lapsista tulisi täyspäisiä veronmaksajia, jotka jonain päivänä kantavat vastuunsa osakeyhtiö Suomen menestyksestä. Tiensä valitkoon kuitenkin itse.

2) Mittaa elämää omilla mittareillasi

Annamme monesti oman onnemme tiellä olla sen, että vertaamme sitä muiden elämään. Meitä harmittaa, kun toisilla tuntuu menevän niin paljon paremmin kuin muilla. Kulutamme omaa energiaamme siihen, että mietimme, kuinka paljon enemmmän naapurit tienaavat tai siihen, ovatko ystävämme meitä onnellisempia. Jotkut kadehtivat julkkiksia jopa siitä, kuinka helppoa elämä voi olla tai lottovoittajia siitä, kuinka hyvä tuuri heillä on. Koetamme pärjätä kilpailussa, jonka olemme luoneet päämme sisälle.

Elämää voi mitata vain niillä mittareilla, jotka olemme itse luoneet. Meidän itsemme on oltava oman menestyksemme tuomareita ja kerrottava, milloin voimme olla saavutuksiimme tyytyväisiä. Kukaan ei kuitenkaan elä samanlaista elämää kuin me ja emme voisi edes tehdä järkeviä vertailuja muiden elämään. Itse uskon siihen, että elämässä annetaan kahdella lapiolla - toinen luo kultaa ja toinen paskaa. Ja lapiollisten suhde on vakio, vaikka ne tulevat jokaiselle ehkä eri aikaan ja erilaisissa muodoissa.

Jossain vaiheessa elämää treenasin kuntosalilla melko aktiivisesti ja siellä tietenkin tutustui monenlaisiin ja monen kokoisiin ihmisiin. Paras oppi noilta ajoilta oli se, että et voi koskaan olla maailman suurin. Aina on joku, joka on sinua isompi ja vahvempi. Sen vuoksi ainoa, jonka kanssa sinun on kilpailtava ja pärjättävä, olet sinä itse. Kuitenkaan se, että kilpailet itsesi kanssa ei tarkoita sitä, että antaisit tasoitusta. Elämässään menestyneimpiä ovat ne, jotka määrittävät uskottavat mittarit ja ovat myös niille ankarimpia tuomareita.

3) Usko siihen, mitä teet

Elämässä ei tule onnelliseksi sillä, että sitä elää toisten kautta. Vanhemmat eivät tule onnelliseksi siitä, että elävät omaa unelmaansa lastensa kautta. Eivätkä lapsetkaan onnellistu siitä, että toteuttavat vanhempiensa haaveita. Emme myöskään onnellistu siitä, että teemme samaa kuin muut, vaikka se olisi kuinka muodikasta.

Uskon siihen, että onnellisen elämän salaisuus on siinä, että itse etsii ja löytää oman polkunsa. Sen vuoksi en oikein voi tuomita sitä, jos joku haluaa lukea ammatikseen vaikka slaavilaista kirkkohistoriaa, olipa työllistymisen todennäköisyys kuinka pakkasella tahansa. Hänelle tuo haave on yhtä voimakas kuin omani ovat minulle.

Tämä sama periaate pätee kaikkeen, mitä elämässämme teemme. Onpa kyse työelämästä, harrastuksista tai perheestä, niin ainoat ratkaisut, jotka kannattaa tehdä, ovat ne joihin varmasti uskot itse. Nuorille vinkiksi, että kun valitsette elämällenne tietä eteenpäin, niin sen vaikuttimen on tultava pään sisältä eikä ulkoa. Vaikka vanhempienne mielestä olisi järkevää opiskella lääkäriksi tai lakimieheksi, niin lopputulos kannattaa valita siitä, mikä on lopputulos neuvottelusta peilin kanssa. Peili tietää monesti enemmän kuin muut. Olen elämässäni tavannut useita hieman surullisia kohtaloita, joissa lapsi on lopulta rusentunut niiden paineiden alla, jotka vanhemmat ovat luoneet. Lopputulos on huono kaikille. Ja vastavuoroisesti meille vanhemmille vinkiksi, että lapsille kannattaa jättää tilaa elää omaa elämäänsä omine valintoineen. Lapsi on vähän niin kuin me vanhemmatkin - tyhmä ja yksinkertainen - mutta virheistään lapsikin oppii ja virheitä me teemme kaikki.

4) 90/10 työnteko vs. lahjakkuus

Elämässä onnellisimpia eivät ole ne, jotka luottavat onneensa tai lahjakkuuteensa, vaan ne, jotka ovat valmiita tekemään onnen ja menestyksen eteen lujasti töitä. Eli ei riitä, että olemme luoneet elämäämme päämäärät, vaan niiden eteen on myös tehtävä töitä. En minäkään pääse matkustamaan sillä, että luen matkailublogeja, vaan matkustamisen eteen on tehtävä töitä ja luotava selkeä suunnitelma, säästettävä rahaa ja kaivettava aikaa.

Yhtä unelmaani elän kirjoittaessani tätä blogia. Haaveilen tietenkin, että jonain päivänä tekstit muuntuvat kirjaksi ja jäävät siis konkreettisesti elämään kansitetussa muodossa. Mutta jo tämä blogin kirjoittaminenkin vaatii työtä ja tiettyjä uhrauksia. Suunnittelen tekstejä pitkin viikkoa ja mietin, mitä haluan lukijoilleni tarjota. Kirjoitan paljon muistiinpanoja ja koetan aina muistella päivän varrelta parhaat palat muistikirjaan. Sen jälkeen alkaa kuumeisesti sen hetken etsiminen, että pääsen rauhassa kirjoittamaan ilman enempiä häiriöitä. Lapsiperheessä noita ajan ottajia on enemmän kuin vapaa-ajan tarjoajia. Hyvin harvoin siis vain istahdan pöydän ääreen ja heitän lonkalta vähän tekstiä ruudulle.

Lempilukemistoani ovat rock-bändien ja urheilijoiden elämänkerrat. Niissä kaikissa on yhteisenä nimittäjänä se, että menestyjät ovat luoneet itselleen päämäärät, uskoneet niihin vaikeinakin aikoina ja olleet valmiita tekemään töitä menestyksen saavuttamiseksi. Ja monesti vielä se menestys on ollut sivuseikka sille, että on saanut tehdä sitä, mistä on unelmoinut.

Menestyneimpiä eivät välttämättä olekaan ne yksilöt, joilla on nuoresta pitäen ollut lahja johonkin lajiin. Menestyneimpiä ovat usein ne, jotka ovat harjoitelleet itsensä ohi lahjakkaiden, mutta laiskojen. Metallican rumpali Lars Ulrich osasi hädin tuskin soittaa rumpuja Metallican aloittaessa, mutta kovalla työllä bändistä taottiin yksi maailman suurimpia raskaan musiikin menestystarinoita.

Lahjakkuus ei takaa menestystä, vaikka se sitä helpottaa. Menestyksen takaa helpommin se, että on valmis tekemään lujaa töitä menestyksen eteen ja uhraamaan asioita sen eteen, että unelmat toteutuvat. Blogin eteen minäkin luovun yöunistani tai pitkään nukutuista aamuista - ja kyllä se on aina sen arvoista!

5) Suhtaudu elämään positiivisesti

Onnellisimpia elämässä ovat ne ihmiset, jotka haluavat olla onnellisia. Kuulostaa tyhmältä, mutta on fakta. Jos joka aamu heräät onnettomana ja pahantuulisena, niin käytät aamussa mielettömän määrän energiaa siihen, että käännät elämää parempaan suuntaan tai pääset ylipäänsä ylös sängystä. Jos sen sijaan suhtaudut elämään lähtökohtaisesti positiivisin mielin, niin aamut saavat jo valmiiksi lentävän lähdön.

Jos elämään suhtautuu niin, että näkee uhkien sijasta mahdollisuuksia, on paljon helpompi myös uskoa siihen, että unelmat toteutuvat. Ainakin minun ongelmana on monesti se, että näen unelmieni tiellä olevat esteet ennemmin kuin ne asiat, jotka puoltavat unelman toteutumista ja edistymistä. Mielessäni aloitan lauseet sanoilla "en voi tehdä tuota, koska...". Esteiden näkeminen antaa aina hyvän tekosyyn lykätä unelmien toteuttamista ja vetäytyä negatiivisen verhon suojiin. Sitten voikin vanhana ja kurttuisena helposti syytellä muita siitä, että elämä jäi elämättä. Oikeasti - elämä on meidän omissa käsissämme ja uhriutumalla ei saavuta muuta kuin vitutuksen aiheuttaman sydänkohtauksen ennen aikojaan.

Mahdollisuuksien näkeminen vie elämää eteenpäin. Kun tutkimme maailmaa avoimin mielin, niin näemme siellä myös mahdollisuuksia, joita emme olisi voineet kuvitellakaan. Löydämme ehkä ovia, joista emme olisi kuulleet ilman uteliasta mieltä ja saavutamme myös sellaisia unelmia, joiden olemassaolosta emme tienneetkään.

Koska olen perusluonteeltani uhriutuja ja hieman negatiivisuuteen taipuvainen, niin ihailen ihmisiä, joilla tämä positiivisuus on synnynnäistä ja sisäänrakennettua. Koetan aina imeä vaikutteita niiltä, jotka osaavat minua paremmin positiivisen elämähallinnan taidot ja jotka tulevat maanantaiaamunakin työpaikalle hymyssä suin, koska "edessä on todennäköisesti upea viikkoa täynnä yllätyksiä". Minä taas usein maanantaiaamuna vielä mietin, että mitähän paskaa se tämä viikko tuo tullessaan ja ollaanko sitä perjantaina enää hengissäkään viikonloppua varten. Opittavaa siis riittää....

Kuten sanottua, opettaminen on helppoa, mutta vaikeaa on se, että elää kuin opettaa. Toivottavasti saitte ajatuksistani kiinni ja löydätte näistä jotain myös itsellenne. Minä ainakin huomasin taas kerran kirjoittaessani, että paljon on tekemistä, jotta saan itsestäni rakennettua vielä paremman ja onnellisemman ihmisen. Avaimet näkyvät kuitenkin tuossa yllä. 

Kuten aina, niin kommentit ja juttuvinkit seuraavista listoista kiinnostavat ja ovat tervetulleita.

Aurinkoista ja nautinnollista viikonloppua kaikille!