Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste suomalaisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste suomalaisuus. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 23. elokuuta 2026

Bulgaroituva Suomi

 

SS Hyvinvointiyhteiskunta vie maailmalle paperikoneita ja tuo paluulastissa rahaa (tekoälyn luoma kuva)

Lempiaiheitani täällä blogissa on aina ollut Suomi ja yhteiskunnan kehitys. Olen taustaltani yhteiskuntatieteilijä ja katselen maailmaa aina ja ikuisesti sosiologisten silmälasien läpi. Koetan katsoa koko maailman menoa siitä näkökulmasta, että taltioisin tänne virtauksia, jotka myös jälkeenpäin kertovat, miten meille kävi niin kuin kävi. 

Maailmanhistoria tapahtuu hitaasti vuosissa ja vuosikymmenissä. Suuret tapahtumat ottavat aikaa, eikä kaikkien muutosten alkupistettä voida koskaan todentaa. Historia näyttää vain itseään lyhyemmältä, kun sitä lukee oppikirjasta. Toinen maailmansota kesti taistelujen näkökulmasta seitsemän vuotta, mutta kun kaikki poliittiset sotaan johtavat tapahtumat otetaan huomioon, oli sodan pituus yli kymmenen vuotta. Ukrainan sota on nyt kestänyt neljä ja puoli vuotta ja se on muuttunut meille uutisten arjeksi. Vuosi on historiassa pelkkä sekuntiviisarin värähdys.

Uskon, että elämme tällä hetkellä Suomessa erittäin suurta murrosta. Se yhteiskuntamalli, johon minä olen syntynyt ja jonka piirissä olen saanut kasvaa, murtuu kovaa vauhtia. Suomalaiselta hyvinvointiyhteiskunnalta katoaa pohja sekä ideologisesti että taloudellisesti. Meillä ei yksinkertaisesti ole enää varaa olla se Suomi, mikä olemme olleet.

Joudumme tekemään myös suuria arvovalintoja. On valittava, kuka hyvinvoinnin eduista saa nauttia ja kenet jätetään ulkopuolelle. Valitettavasti rahaa ei enää riitä kaikille. Etenkin minun sukupolveni joutuu toimimaan rajusti itseään vastaan. Meidät on opetettu siihen, että heikoimmista pidetään huolta ja jokaiselle on oltava jotain jakovaraa tarvittaessa. Kohta sitä jakovaraa ei ole edes heikoimmille.

Parissa vuosikymmenessä olemme muuttuneet talouden veturista pohjolan Bulgariaksi. Miten tässä näin kävi?

Työn kalleus, viennin väheneminen ja halpatuontimaiden ohimarssi

Suomen vienti on nojannut toisen maailmansodan jälkeen metalliin, puuhun ja paperiin. Suomen luonnonvarat ovat metsässä ja sieltä se raha on kirjaimellisesti käyty hakemassa pois. Paperiyhteiskunnan kulta-ajalla valtikka oli sillä maalla, joka pystyi tuottamaan parasta sellua, paperia tai sahatavaraa. Suomalaista paperia ostettiin valtamerten taakse ja pystyimme toimimaan itsellemme edullisesti ostamalla raaka-aineen naapurista ja jalostamalla sen kovan rahan tuotteiksi ulkomaan vientiin.

Sama koski metalliteollisuutta. Laivoja, paperikoneita ja muuta oman aikansa high techiä opittiin tekemään sotakorvausten maksussa. Suomen tuotantokone oli pakko virittää huippuunsa ja kun sotakorvaukset oli maksettu, oli huippukierroksilla käyvälle tuotannolle löydettävä uusia markkinoita. Vaikka olimme arkoja ja nojasimme itänaapuriin, saimme jalansijaa kokoluokkaan nähden suhteettoman paljon. Tuotteet olivat laadukkaita, uniikkeja ja niistä haluttiin maksaa. Ei ollut mitään merkitystä, mikä tuotannon työvoimakulu oli, koska hintojen päälle lätkittiin vähintään lomarahan verran katetta päälle naureskellen. Insinööritöiden mallikappaleille oli vuosien jono, mikä pelkästään nosti hintaa.

Mitä tapahtui? Loppui paperin ja sellun käyttö ja viennin arvo romahti. Jäimme liian pitkäksi aikaa kiinni vanhaan ja puujalat pääsivät lahoamaan. Nyt paperitehtaita ei enää ole, eikä sellutehtaiden piipustakaan niin sakea savu nouse kuin ennen. Suomalainen sellu on muuttunut halutusta high techistä bulkiksi, jota tuotetaan muualla halvemmalla ja lähempänä päämarkkinoita. Hinta painuu markkinoilla niin alas, ettei sellua kannata ajaa.

Metalliteollisuudessa taas halpismaat temuttivat markkinat. Laivoja tehdään Aasiassa, missä raaka-aineet ja työvoima on halvempaa. Markkinat eivät enää olekaan valmiita maksamaan samaa hintaa kuin ennen. Laivateollisuudessa meillä sentään on vielä joitain johtotähtiä, mutta kuinka kauan. 

Työn hinnasta on tullut liian korkeaa. Suomalaiset palkat ja jäykät palkka- ja työehtosopimusrakenteet eivät lisää maan houkuttavuutta. Ulkomaalaisia omistajia ei välttämättä kiinnosta maksaa pitkiä vanhempainvapaita ja lomarahoja. Tuntihinta on tuotannon arvoon nähden liian suuri ja kysynnän pienentymisen myötä myös työn hinnan korkea taso kiinnostaa ostajia. Miksi ostaa Suomesta kalliilla, jos saman saa halvemmalla muualta. 

Vienti lisäsi hyvinvointi - viennin kapeneminen pakottaa luopumaan siitä

Kun muualle maailmaan ajettiin menokuormana sellua ja paluukuormana rahaa, syntyi jakovaraa. Oli mahdollista luoda pohjoismainen hyvinvointimalli, jossa jokaisesta pystyttiin pitämään huolta. Oli kattavat terveyspalvelut ja sosiaalipalveluita voitiin paisuttaa ylisuuriksi. Sen mahdollisti se, että maahan virtasi rahaa, jonka varaan yhteiskunnan rakenteet voitiin paaluttaa. Eikä niitä huolehdittaviakaan ollut niin paljoa, koska kansalla riitti töitä. Nyt kun työpaikat vähenevät, siirtyy koko ajan porukkaa korttitehtaista kortistoon.

Kun vienti vähenee, eikä laivoissa tule paluukuormana muuta kuin temu-krääsää, ei jakovaraa ole. Jos halutaan rahoittaa entisen laajuinen hyvinvointimalli, se tapahtuu joko verotusta kasvattamalla tai velaksi. Verotuksen kiristäminen ajaa viimeisetkin sijoittajat pois maasta ja velka alkaa pohjolan Bulgarialle olla jo niin kallista, ettei sitäkään voi loputtomiin ottaa. 

Niin outoa kuin se toisille tuntuu olevankin, niin yhteiskunnan talous toimii tasan samalla tavalla kuin yksityistalous:
 
Sääntö numero 1 - et voi kuluttaa enemmän kuin tienaat 
Sääntö numero 2 - jos meinaat tuhlata, tienaa ensin rahat
Sääntö numero 3 - jos meinaat tienata, hanki työtä
Sääntö numero 4 - jos ottaa velkaa, se on myös pakko maksaa takaisin

Nämä näin aluksi. Suomi on tilanteessa, jossa on pakko karsia vanhoja rakenteita pois. Lihavina aikoina paisutettiin julkista sektoria sellaiseen kuosiin, että koneistossa on esimiestasoja toistensa päällä, limittäin ja poikittain. Virkamiehiä oli kuin pankkitoimihenkilöitä ennen 1990-luvun lamaa. Suomesta tehtiin byrokratiaa palveleva yhteiskunta, jossa tärkeintä eivät olleet kulut, vaan säännöt ja niiden noudattaminen. Nyt nuo rakenteet ovat haitallisia kahdesta syystä. Ensinnäkin ne syövät jo muutenkin kapenevia verovaroja, koska niiden kulut maksetaan yhteisestä taskusta. 

Toinen syy on se, että kun rakenteita karsitaan, tehdään lisää työttömiä. Virkamieskunnan leikkaukset luovat työttömyyttä, jota on vaikeaa paikata. Kun TE-keskusksen virkailija siirtyy tiskissä puolelta toiselle, jäävät viulut edelleen veronmaksajien maksettavaksi. Summa onneksi pienenee. Eikä sen halvemmaksi tule siirtää virkamiespoloja eläkeputkeen, koska maksaja on edelleen sama Suomi Oy.

Ja sama koskee sosiaali- ja terveyspalveluja. Jos tukiverkkoa venyttämällä on mahdollista tienata päälle kolmentonnin liksaa kuussa, on jotain pielessä. Kolmen tonnin käteen jäävä osuus nimittäin tarkoittaa viiden tonnin tuloja ja minullakaan ei sellaisia ole, vaikka teen parisataa tuntia kuussa töitä. 

Suomalainen hyvinvointiverkko rakennettiin sodan jälkeen tilapäiseksi avuksi. Sen avulla piti saattaa pulaan joutuneet ihmiset takaisin raiteilleen ja töiden väliseksi ajaksi tarjottiin tukea. Verkkoa ei koskaan ajateltu sellaiseksi, että sen suojassa eletään päätoimisesti vailla pyrkimystäkään hakeutua pois tukien parista työelämään. 

Ongelma on, että työhön on lähdetty rajusti takamatkalta. Jos työtä olisi haluttu tehdä järkevästi, olisi karsintaa pitänyt tehdä jo kolme tai jopa neljä hallitusta takaperin. Silloin työtä olisi voitu tehdä pienissä palasissa ja saatella sekä hyvinvointiverkko että sitä hallinnoiva byrokratia hallitusti alas. Nyt kun hommissa ollaan myöhässä, joudutaan leikkauksia tekemään rajusti ja lyhyellä syklillä.

Jolloin päästään suomalaisuuden seuraavaan ongelmaan - tahdottomaan politiikkaan...

Poliittista itsemurhaa haluaa harvat tehdä

Suomalainen politiikka menee eduskuntakausien rytmissä. Valitaan eduskunta, jonka kausi kestää neljä vuotta. Ensimmäinen vuosi menee opetellessa (tai riidellessä, kuten tämän eduskunnan kohdalla). Toisella ja kolmannella kaudella tehdään töitä siihen, että neljäntenä vuonna voidaan paaluttaa maaperää seuraavaan vaalivoittoon. Voitte ottaa malliesimerkkiä vaikka nykyisestä hallituksesta. 

Ensimmäisellä kaudella oltiin terhakoita, heristeltiin vähän rasismikorttia ja tapeltiin kuin pohjalaisissa häissä. Hallituksen neitsytvuosi oli kuin Wasa-laivan ensimmäinen purjehdus - horjuvaa ja uppoaminen oli enemmän kuin lähellä. Mutta siitäkin vielä noustiin, vaikka horjuvin jaloin.

Toisena ja kolmantena vuonna leikattiin kuin thaimaalaisella silkkipajalla. Sakset kävivät jokaisen köyhän ja sitäkin köyhemmän taskulla. Vastaavasti taas rahaa koetettiin takakädellä ohjata kavereiden taskuun, kuten Garden-hanke lopulta paljasti. Mutta hallituksen toinen ja kolmas vuosi olivat heidän loistoaikaansa (ainakin heidän omasta mielestään). 

Kolmannen vuoden lopussa kauheus (lue: totuus) paljastui. Gallupit osoittivat, ettei kansa tykkää, kun leikataan ja hyvinvointi vähenee. Jopa istuva hallitus säikähti niin, että leikkauslistaa lyhennettiin ja loivennettiin. Ei se mitään tosin enää auta. Kun maine on mennyt, se on mennyt kuin entiseltä tytöltä. 

Ongelma on juuri tuossa haluttomuudessa viedä kovaa politiikkaa läpi neljää vuotta - saatikka useampaa hallituskautta peräkkäin. Kansa on kategorisesti tyhmää ja valitsee aina toisinpäin kuin edellisissä vaaleissa. Nyt seuraavissakin vaaleissa siirrytään vasemmalla niin, että laidat rytisee. 

Politiikan ailahtelevuus tekee pitkäkestoisesta kehittämisestä mahdotonta. Poliittista resurssia hukataan siihen, että edellisen hallituksen tekosia puretaan ja aletaan rakentaminen taas pohjalta. Ratkaisu olisi se, että eduskunnan toimikautta pidennetään kaksinkertaiseksi nykyisestä tai sitten hallituksesta tehtäisiin parin vuosikymmenen ajaksi virkamieshallitus, jossa poliittiset virtaukset eivät paljon paina. 

Ailahtelevuus vaikuttaa negatiivisesti myös kansan luottamukseen. Kansa ei pidä demokratiaa toimivana vaihtoehtona, jolloin eduskuntaan valitaan suoranaisia koomikoita. Eivät nämä kaikenmaailman vornaset ja rydmanit mihinkään politiikkaan kuuluu - BB-taloon ennemmin. Eikä vika ole ehdokkaissa, vaan äänestäjissä. Kansahan saa äänestämällä juuri itsensä näköisen edustajiston. 

Nopea reivaus ja pitkäkestoinen työ uuden nokian löytämiseksi

Meillä on edelleen metsät, puhdas luonto ja vesistö. Meillä on sellaisia alueita, joista voimme edelleen löytää uuden nousun avaimet. Täytyy muistaa, ettei selluteollisuuden romahdus ole ensimmäinen kerta, kun aika ajaa meistä ohi. Meillä oli aikoinaan terva, joka oli valtava maailmanmarkkinatuote. Sen vienti huippuaikoina vastasi suhteellisesti moninkertaisesti mitään paperivientiä. Ja sitten laivat tehtiin muusta kuin puusta ja tervalle sanottiin hiiohoi. Ja siitäkin noustiin. 

Ja oli Nokia, joka tuli ja meni, oli Neuvostoliiton vienti, joka loppui siihen, että venäläiset nyt ovat mitä ovat. Onhan näitä menestystarinoita nähty Suomen historiassa moneen kertaan. 

Missä ne uudet nokiat piilevät? Voisiko matkailu olla tulevaisuuden rahasampo? Tai voisimmeko hyödyntää edelleen korkealla tasolla olevaa insinööriosaamista ja luoda jotain, mitä maailma tarvitsee? Siitä olen varma, että entisellä mallilla emme voi jatkaa, koska sellua ei pakkomyydä mihinkään. Samoin olen varma, ettei tie Suomen menestykseen ole datakeskuksissa tai varsinkaan ulkomaalaisomisteisissa kaivoksissa. Noista kumpikin on pelkkää suomen bulgaroimista, jossa nahka myydään paniikissa liian halvalla. Rahavirtojen siirto kotimaasta poispäin ei luo meille vaurautta, vaan tekee meistä talousorjia. Ottakaa oppia vaikka Helenistä ja sähköverkon myynnistä.

Suomelle tärkeintä olisi pitää huolta luonnosta ja puhtaudesta. Ne ovat Luojan luomia artikkeleita, joiden varaan on mahdollista luoda pitkäkestoista tuottoa. Meille mahtuu matkailijoita ja meillä on osaamista rakentaa uudenlaista matkailuinfraa, josta muualta tulevat ovat valmiita maksamaan. Luulen, että eri suunnista tulevat turistit ovat kiinnostuneita lomasta, joka päästää heidät hetkeksi eroon kiireisestä, saateisesta ja meluisasta arjesta. Olen varma, että jos ilmastonmuutos käristää etelä-Euroopan helvetin esikartanoksi, kääntyvät lentokoneiden nokat pohjoiseen. Mutta sitä ennen meidän on tehtävä itsemme kanssa tiliä siitä, että olemme valmiita muuttamaan Suomen suuntaa taas kerran kohti uutta. 

lauantai 15. elokuuta 2026

Elokuun puolustuspuhe

 


Somessa näkyy elokuun alusta saakka pohdintoja, onko elokuu vielä kesäkuukausi vai kuuluuko se jo syksyyn. Tätä sontaa kuulee jopa ihan aikuisten ja fiksuina pidettyjen ihmisten suusta. Ensimmäiset pölvästit ovat työntämässä vuoden kahdeksatta kuukautta jo syksyn syliin, saatanan tunarit! Elokuu on puhdas kesäkuukausi - ja monessa mielessä jopa paras sellainen.

Totta on, että kesäinen vapaus, loputtomat helteet sekä hikisten turistien virta hiljenee. Samoin pistävät Suomessa monet kesäpaikat ovensa säppiin, kun alipalkatut ja työnantajansa riistämät kesätyöläiset palaavat koulunpenkille tuhlaamaan kesän aikana kerrytettyjä ansioitaan. Mutta ei se elokuusta syksyä vielä tee. Eikä tee sekään, että leudot illat alkavat pimentyä ja maahan putoavat ensimmäiset lehdet.

Koulut alkaa, vapaus kasvaa

Elokuu on kesäkuukausista parhain, etenkin jos se sattuu olemaan lomakuukausi tai teet etätöitä kotona. Lapset nimittäin menevät kouluun. Onko ihanampaa vapautta kuin saatella koulukas ulko-ovesta ulos ja katsoa hänen talsivan reppu selässään kohti opinahjoa. Sitten ottaa toinen kupillinen kahvia ja kuunnella talon hiljaisuutta. Lasten paikka on koulussa, vertaistensa joukossa. Siellä heillä on seuraa, mielekästä tekemistä ja täysi verovaroin tuettu ylläpito. Ja kun lapset ovat koulussa, jää koti meille vanhemmille rauhan ja rakkauden tyyssijaksi. 

Tällä viikolla saattoi kuulla monessa kodissa raukean huokauksen, kun lapset aloittivat koulutien ja kotona töitään tekevät etätyöläiset saivat kesäksi vallatun kotinsa takaisn omaan käyttöön. Enää ei jalan juuressa ole laumaa lapsia vaatimassa ruokaa, eikä iltapäivällä tylsistyneet lapset koputtele oviin, koska ei ole mitään tekemistä ja kaikki on tylsää. Netflix on pelattu ja läpi ja TikTokissakin vain lääkäri Atte haukkuu poliiseja. Kodin ruokamenot pienenevät puoleen, kun kesälomaansa viettäviä lapsia ei tarvitse ruokkia tunnin välein ruualla ja puolen tunnin välein jäätelöllä. Sen sijaan voit itse syödä pakastimesta jäätelöä vaikka lounaaksi ja olla kertomatta siitä kenellekään.



Elokuu, lomakuukausista parhain

Kun olin vielä poroporvarillisissa palkkatöissä, oli elokuu lomakuukausista parhain. Jos sait olla heinäkuun töissä, sait olla rauhassa. Kaikki isomman kengän omistavat pomomiehet olivat golfaamassa tai mökeillään ja työmaalla vallitsi hiljaisuus. Myös asiakkaat lomailevat heinäkuussa ja käytännössä koko Suomi pysähtyy. Työläiselle se tiesi helpompia aikoja. Jalat pöydälle, työpöydän kaiuttimista soimaan hyvä musiikki ja laivanupotus tai mah jong käyntiin. 

Ja elokuussa kaikki lomilta palaavat työläiset puhkuvat intoa. Aloitetaan budjetoinnit ja hankesuunnittelut. Jokainen mökkilaiturin päässä neljä viikkoa turvonnut kesämies tai lomaleidi palaa pää täynnä ideoita, jotka on pistettävä heti toteen. Kun häivyt lomalle elokuussa, pääset turvaan kaikelta tuolta manialta. Samoin olet turvassa niiltä kahvipöytien lomavertailuilta. Kenellä oli pahin turistiripuli tai pisin Visalasku. Kuka sai lomaromanssilta sankkerin ja kuka pelkän ebolan.

Ja lomallakin saat olla rauhassa. Elokuussa ei turistipaikoissa näy kuin ihmetteleviä saksalaisia. Eivätkä hekään ihmettele Lapin ihmeitä, vaan sitä, miten Suomi Euroopan ainoana maana jättää käyttämättä yhden kolmesta kesäkuukaudesta. Meillä ei turisteja palvella enää heinäkuun jälkeen, vaan ovet pannaan nenän edestä tylysti kiinni ja pyydetään palaamaan astialle ensi kesänä hyvissä ajoin. 

Metsämiesten ja marjamiesten kuukausi

Heinä- ja elokuulle on yhteistä se, että silloin kaatuu karhu. Heinäkuussa se on terassilla nautittu kaljatuoppi ja elokuussa se oikea metsän kuningas. Suomalainen luonto saa antimensa valmiiksi elokuussa. On marjoja, sieniä ja riistaa. Metsät ovat pullollaan syötävää ja säilöttävää. 

Tänä kesänä marjasadon poiminta on jäänyt paikallisten käsiin. Somessa moni on ihmetellyt, miten hemmetin paljon marjanpoiminnalla voikaan tienata. Nyt kun Thaimaalaiset riistetyt ihmiskaupan uhrit ovat jääneet kotimaahansa, on poiminta pakko suorittaa kotimaisin käsin. Ja se taas tarkoittaa raakamarjan hinnoille nousua. Suomalainen ei ilmaiseksi metsään mene, eikä pienellä rahalla kyykisty. Mitähän tämä tarkoittaa ensi talvena kaikille marjatuotteille? 

Elokuun kahdeskymmenes myös paukkuvat pyssyt. Monin paikoin metsästetään karhuja ja joissain päin vielä sorsiakin. Vesilintujen metsästys alkaa olla kuolevaa kansanperinnettä, koska riistaa on tarjolla entistä vähemmän. Luontokato näkyy metsälammilla ja järvien rannoilla. Ei ole sorsaa tai telkkää enää tarjolla, koska poikueita ei synny. Ja jos syntyy, syövät minkit loputkin. Tartteis varmaan tehrä jottai?

Sorsien sijaan on keksitty metsästää hylkeitä - kuutteja - ja vielä vesijetin selästä. En keksi typerämpää ajanvietettä. Soisin, että kyseiset metsästäjät jätetään autiolle kallioluodolle syksyn armoille odottamaan parempia aikoja. Piiskaa annan myös lehdistölle, joka nimittää touhua viihdemetsästykseksi, ikään kuin tekemisessä olisi jotain hauskaa. Ei ole!

Oikeaa metsästystä sen sijaan kannatan. Jopa niin, että olen 36 vuotta omistanut metsästyskortin, vaikken edes metsästä. Suomalainen metsästys on riistakantojen säätelyä ja ylikasvun karsimista. Suomessa metsästys on pääsääntöisesti vastuullista ja tarkasti valvottua. Luvanvaraisuus tekee siitä harrastuksen, joka ei ole ihan jokaisen saatavilla ja pyssytkin pysyvät valtiovallan valvonnassa. Totta kai ylilyöntejä tapahtuu - niin kuin kaikessa harrastamisessa, mutta ne ovat onneksi erittäin harvassa. Etenkin Pohjois-Karjalan suhteen toivoisin, että karhukantoja päästään vihdoin harventamaan. Muutaman vuoden peräkkäinen metsästyskielto on lihottanut karhukannat ylisuuriksi ja harventamisen estäminen näkyy hirvikantojen romahtamisena sekä siinä, että karhut lähestyvät vaarallisen lähelle ihmisasutusta. Ylisuuri karhukanta ei ole kenekkään etu, ei edes karhujen itsensä. Tätä voi olla ruuhkasuomesta käsin vaikeaa ymmärtää, mutta näin se on.



Leuto lasku syksyyn

Elokuussa parasta ovat pimenevät, mutta lämpimät illat. Elokuun pimeys ei ole sellaista murhaavaa synkkyyttä kuin syys- ja lokakuussa. Elokuun illoissa on vielä valoa ja pimeys laskeutuu vähän kerrassaan. Luonto jaksaa vihertää ja ilmassa kuuluu heinäsirkkojen siritys (kenelle kuuluu, kenelle ei). Äänimaailma on vielä kesäinen ja luonnon kuolema ei ole läsnä. Linnut eivät vielä pakene rötösherrojen tapaan etelään, vaan poikasia kasvatetaan lentokykyisiksi kestämään pitkän siirtymän rasitukset. 

Elokuussa ei helteitä enää ole samalla tavalla kuin heinäkuussa. Tätäkin kirjoittaessa istun takapihan kiikussa ja nautin lämmöstä. Ulkona tarkenee olla vielä koko päivän, mutta ilma ei läkähdytä. Vieläkin voi ottaa nokoset keinussa kuunnellen tuulen suhinaa (tai Eppu Normaalia kuulokkeista). Eikä niitä helteitä ole kesäkuussakaan - mutta ei kukaan silti väitä, etteikö kesäkuu olisi kesäkuukausi.

Elokuu on kesän kuukausista minun suosikkini ja pidän elokuun sysimistä syksyyn kuuluvaksi henkilökohtaisena loukkauksena tai maanpetoksena. Suomen kesässä on kolme kuukautta, joilla jokaisella on oma funktionsa. Suomenkaan kesä ei toimi, jos se lopetetaan heinäkuuhun. Se jää yhtä vaille vajaaksi. Onkohan tässä elokuun pakkosyksyistämisessä kyse jostain algoritmi-stressistä. Onko kansalla niin kiire lopettaa kesä, ettei elokuun mahtavaa leutoutta, hiljentymistä ja tiettyä raukeutta osata arvostaa? Vai vituttaako töihin meno niin armottomasti, että on kivempi selitellä itselleen elokuun kuuluvan syksyyn ja ihmisten töihin. 

Jos tapaatte tällaisen elokuun syksyttäjän, opastakaa häntä hellästi, mutta jämäkästi. Kertokaa, että kesässä on kolme täyttä kuukautta ja elokuu on niistä viimeinen. Opettakaa häntä nauttimaan loppukesän raukeasta lämmöstä ja hellästi pimenevistä illoista. Älkää olko ankaria tai tuomitsevia, mutta älkää myöskään salliko perseilyä nimeltä ennenaikainen syksyttäminen.

perjantai 12. joulukuuta 2025

Kuinka paljon on ihmisen arvo Suomessa?

Itse otettu kuva Koivusuolta Ilomantsista

 


Suomalaisten vahvuus - ja samalla heikkous - on aina ollut se, että meillä yhden yksittäisen kansalaisen arvo on ollut valtavan suuri. Kuusimiljoonaisessa kansassa jokaisella yksilöllä on valtava merkitys, jos sitä verrataan vaikka itäisen naapurimme satamiljoonaiseen kansaan. Meitä on täällä Suomi-neidon helmojen suojassa niin vähän, ettei yhtään ylimääräistä ihmishenkeä huolisi menettää, jos kansan elinkelpoisuus halutaan turvata myös tulevaisuudessa. Jokaiseen menetykseen on suhtauduttava vakavuudella. 

Jos Venäjällä kerrostalon tulipalossa kuolee kymmenen ihmistä, on se aika normaali asia, mutta meillä sama nostattaisi kansansurun, jota murehditaan satojen kilometrien päässä tapahtumapaikasta. Tästä meillä on hyvä esimerkki tältä viikolta, kun pohdimme Savonlinnassa tapahtunutta tulipaloa, jossa menehtyi äiti ja kolme pientä lasta. Se koskettaa monia heille täysin vieraita ihmisiä.

Suuri yksilön arvo tarkoittaa samalla sitä, että pyrimme turvaamaan jokaisen suomalaisen terveyttä ja elämää viimeiseen saakka. Se ei ole helppo tehtävä maassa, jossa etäisyydet asutuskeskusten välillä kasvavat suurimmillaan satojen kilometrien mittaisiksi. Eikä se ole helppoa maassa, jossa asumistiheys on niin pieni, että joillain alueilla naapuria ei taatusti tarvitse nähdä, jos se ei jostain syystä kiinnosta.

Kun siniset valot eivät välkykään

Varsinkin Etelä-Karjalassa on viime viikot kipuiltu sen kanssa, että terveyspalvelumme kuihtuvat kuin ihmisyys venäläisessä aateilmastossa. Hoitohenkilökuntaa sairaaloissa vähennetään ja jäljelle jääville koittavat ankarat ajat. Tehty säästö kaatuu väkisin niiden selkään, jotka hoitotyössä leipäänsä tienaavat. Jalkojen ja käsien on jatkossa liikuttavat seitsemän prosenttia nopeammin, koska työkaverit viereltä on siirretty reserviin.

Kasvava kiire tarkoittaa aina huonoa, kun puhutaan ihmisten hoitamisesta. Alle minimin vedetty henkilöstö ja jatkuva stressi yhdistettynä kiireeseen jauhavat ajan myötä vahvemmankin tiimin pieniksi palasiksi. Lisääntyy riski sille, että jotain jää tekemättä tai joudutaan ajan puutteen vuoksi tekemään rimaa hipoen. Ei kenenkään voi olettaa jaksavan loputtomiin. 

Tänään paljastuivat säästöt ensihoidossa. Jatkossa joudumme maakunnassa tulemaan yöaikaan toimeen kolmea päivystävää ambulanssia vähemmällä. Matkaa lähimpään ensihoidon yksikköön kasvatetaan tarkoituksella, jolloin riskit kasvavat eksponentiaalisesti. Enää eivät paljon odotetut siniset valot välky niin nopeasti kuin tarve on.

Tässä päästään alun kysymykseen. Mikä on ihmisen arvo tämän päivän Suomessa? Ovatko kaikki kansalaiset saman arvoisia yhteiskunnan palvelujen käyttäjinä? Etelä-Karjala ei ole edes suurimpien etäisyyksien maakunta. Jos samaa karsintaa tehdään Lapissa ja Pohjois-Karjalassa, se ei pelkästään venytä hoitomatkaa, vaan antaa suoran viestin, että apua on turha enää odottaa. 

Kuinka monta aivoinfarktipotilasta ei ehdi saamaan ajoissa hoitoa, kun ensihoidon yksikön tulo kestää puoli tuntia kauemmin kuin ennen? Kuinka monta sydänkohtauspotilasta jää hoitamatta, kun siniset valot eivät välky tarpeeksi ajoissa? Kuinka monta riskisynnytystä päättyy suruun, jos tukea ja apua ei näy eikä kuulu? En haluaisi olla ensimmäistä lastani odottava riskisynnyttäjä Parikkalassa tällä hetkellä, enkä oikein uskaltaisi asua Rautjärvelläkään, jos terveysriskit osoittavat minkäänlaista avun tarvetta.

Hallitus pelaa rahan lisäksi ihmishengillä

En haluaisi kuulostaa tylsältä ja toistaa itseäni, mutta tämä ei ole se Suomi, jolle veroni mielelläni maksan. Se Suomi makaa henkitoreissaan muutaman sadan kilometrin päässä odottamassa turhaan apua, joka ei ehdi ajoissa perille. 

Karsimalla kriittisen tärkeää ensihoitoa maassa, jossa etäisyydet sairaalaan ovat jo valmiiksi ylipitkät, lasketaan jokaisen alueella asuvan yksilön arvoa. Kun osa asukkaista jää käytännössä ehtivän ensihoidon ulkopuolelle, heille samalla todetaan, etteivät he ole yhtä arvokkaita veronmaksajia ja kuntalaisia kuin muut. Rakennamme päätöksenteon kautta epätasa-arvoa ja luomme tarkoitukselle kuolleita alueita. Tämä on puhdas arvovalinta sen puolesta, että tähän maahan kaivataan ainoastaan ihmisiä, jotka asuvat suuremmissa kuntataajamissa ja mielellään tuolla vähän etelämmässä. 

En koe koskaan olleeni mikään maalaisromantikko, mutta jotenkin olen aina uskonut siihen, että Suomessa tarvitaan erilaisia ja kaikenlaisia ihmisiä. Me emme pohjimmiltamme ole sen enempää Kruunuhaasta kuin Kruunupyystäkään. Juuret tässä maassa ovat olleet melko lailla mullassa ja lehmänpaskassa, mutta tänä päivänä nuo juuret koetetaan unohtaa kovin tehokkaasti. Ehkä maalaisuudesta on päättäjille tullut niin ikävä riesa, että se koetetaan tuhota hiljaa syömällä ihmisten edellytykset pysyä elossa katuvalojen ulkopuolella.

Kuulin tällä viikolla Autiotalojen asuntomessuista, jotka järjestetään tulevana kesänä Kangasniemellä. Siinä koetetaan aktivoida ihmisiä sekä myymään että ostamaan maaseudulle jääneitä tyhjiä taloja ja tiloja. Etelä-Karjalassakin vanhat maalaiskylät ovat pullollaan tyhjiksi jääneitä entisiä maalaistaloja, joita kukaan ei asu tai edes käytä juuri muuhun kuin satunnaisena kesäpaikkana. Samalla meillä on kuitenkin ihmisiä, jotka etsivät omaa pakopaikkaansa pois kaupungin hälinästä. Kangasniemellä nämä kaksi ihmisjoukkoa koetetaan saada kohtaamaan toisensa.

Ehkä yhä useamman pitäisi tehdä vastareaktio ja muuttaa maalle? Kiusaksi päättäjille ei paetakaan betonin sisälle turvaan katsomaan katuvaloja, vaan tehdään vielä yksi korpivaellus kauas taajamista. Pakotetaan päättäjät turvaamaan maaseudun tulevaisuus sillä, että sinne muuttaa yhä useampi lapsiperhe, joka aktiivisesti käyttää palveluja ja vaatii osansa verovarojen tuotosta.

Talouden realiteetit ovat totta, mutta myös kätevä piilopaikka

Ymmärrän hyvin säästöjen perimmäisen syyn. Kun rahaa ei ole, on pakko karsia jostain. Jokainen säästökohde on arvovalinta. Ei voi kumartaa ilman, että pyllistää jollekin. Kaikki päättäjät hallituksesta alaspäin aina Hyvinvointialueen johtajaan ovat perin ikävässä rakosessa. Heidän kynänsä kertoo sen, kuka tässä maassa on arvokas ja kenen terveydellä me voimme leikkiä potematta huonoa omaatuntoa. 

Sen, mitä lehdistä olen lukenut, on Etelä-Karjalassa raippaa annettu jokaiselle hyvinvointialueen yksikölle melko tasaisella kädellä. Säästökohteita on etsitty - ja myös löydetty - ilmeisesti kaikesta, mistä säästää voi. Tämä tulee valitettavasti tuntumaan omassakin kukkarossani ensi vuonna. Kurjistuva tilanne ja hiipuva talous ei tiedä palvelualan tuottajalle hyvää.

Enkä hetkeäkään usko, etteikö terveydenhuollon taso tulisi putoamaan. Tulemme taatusti lukemaan surullisia tarinoita, mitä tapahtuu, kun hoitoyksikkö ei ehdi ajoissa paikalle. Olen melko varma, että ensi vuoden lopussa tulemme kuulemaan, millaista jälkeä seitsemän prosentin viilaus työntekijämäärässä tekee hoitohenkilöstön jaksamiselle. Ja aika lailla olen yhtä varma siitäkin, että seuraavissa vaaleissa ihmisarvoa tullaan mittaamaan eri lailla kuin sitä tällä hetkellä tehdään. Kansanvalta on siinä mielessä ikävä järjestelmä, että siinä erilaisten arvosuuntausten kannatusta mitataan säännöllisin väliajoin. 

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

бензин из россии - bensaa venäjältä, osa 2

 


Viime jaksossa alettiin valmistautua paikallisen bensarallin saloihin. Kokoon saatiin kaikki perusdokumentit ja siinä paperiviidakkoseikkailun ohessa selailin puhtaasta mielenkiinnosta läpi verkkosivustoja ja Facebook-ryhmiä, joissa rajanylityksestä keskusteltiin. Rajanylittäjien joukko muodostaa oman kaikenkarvaisen jenginsä, jolla on oma kieli ja omat pelisäännöt. Ulkopuolisesta vaikutti, että tankkaajat ovat omanlaisensa pro-sakki, jolla on hallussa tullikaavakkeiden täyttöproseduurit selkäytimessä ja jotka seikkailevat rajaviidakossa kuin kotonaan. No toki näin onkin, mutta joukkoon mahtuu ja rajalla kaverit kyllä opettaa.

Ja sitten pieni muistutuksen sana! Nämä tässä tarinassa kerrotut vaiheet ovat pätevät tällä hetkellä ja Imatra-Svetogorsk-asemalla. Kun kyseessä on Venäjä, niin säännökset vaihtuvat - joskus jopa nopeastikin. Toisinaan tarvitaan eri määrä lappuja ja käytännöt myös vaihtelevat asemittain. Se, mikä pätee Svetossa, ei välttämättä toimikaan Niiralassa. 

Käytännöt myös voivat muuttua päivässä. Jos tänään tarvittiin nastarengastarra, niin huomenna se voi olla vaikka antenniin kiinnitettävä ketunhäntä - kukapa näistä tietää. Paikalliset käytännöt selviävät parhaiten ortodoksisella "Kysy osaajilta"-metodilla. Samoin seuraamalla rajanylittäjien Facebook-ryhmiä pääsee äkkiä jyvälle, millaiset laput pitää kullakin asemalla olla sekä muut "kenttämestarin erikoiset". (Niin sitä nastarengastarraa ei enää tarvita - itsekin moista ehdin jo pienen hetken etsiskellä....)

Matkaa taitettu 0 kilometriä ja tankattu 0 litraa

 

Svetossa matkaan tarvitaan siis Passi+viisumi-yhdistelmä, paperinen rekisteriote, sekä 2*tulliselvityskaavake, joka tunnetaan myös nimellä "autolappu". Tulliselvityskaavakkeella ilmoitat, mitä tavaraa viet Venäjälle ja sieltä pois eli kun liikut autolla, niin kerrot vieväsi maasta auton ja paluumatkalla myös tuovasi sen takaisin.

Tulliselvityskaavakkeesta löytyy verkosta sekä täyttöohje että tyhjä kaavake. Rajanylityksen nopeuttamiseksi ja oman mielenrauhan säilyttämiseksi suosittelen tekemään tulliselvityskaavakkeen etukäteen valmiiksi. Malli kaavakkeelle (HUOM! Katso, että kaavakkeesta on voimassaoleva versio, tällä hetkellä vuoden 2019 alusta voimaan astunut malli) löytyy täältä. Ja malli siitä, miten kaavake täytetään löytyy vaikkapa täältä. Mallit ovat yleensä pdf-muotoisia, joten nykykoneilla niitä pystyy muokkaamaan ja täyttämään. Fiksu tekee mallista itselleen valmiin pohjan, johon täyttää koneella tiedot. Silloin kaavakkeen luku tullissa on notkeampaa ja läpimenoaika (toivottavasti) kevenee.

Noita tulliselvityskaavakkeita tarvitaan kaksi kappaletta - yksi kumpaankin suuntaan. Ja ne on tulostettava kaksipuoleisina. Vähän se vaatii askartelua, mutta kun homman oppii ja tekee itselleen valmiit pohjat, niin byrokratia helpottaa ensimmäisen kerran jälkeen.

Kun ollaan menossa tankkaamaan, ei sinne täydellä tankilla kannata mennä. Mutta en kyllä suosittele ihan hajuillakaan ajelemaan, koska tullin jonossa voi kulua aikaa ja syö se auto ruokaa siinä tyhjäkäynnilläkin. Jonon kestoa on vaikea arvioida etukäteen. Kuulemani mukaan parhaita aikoja ylitykselle ovat joko myöhäinen ilta tai todella aikainen aamu. Ja fiksut ylittäjät huomioivat myös venäläisten loma-ajat, jotka hieman poikkeavat meikäläisistä lomista. Käytännössä mitä enemmän sakkia sitä pidempään prosessi kestää. Hieman infoa rajajonoista saa esim rajakameroista tai seuraamalla rajanylittäjien facebook-ryhmiä.

Kun paperit olivat läjässä ja valmiina, me löimme karavaanin kuutoselle ja sataa kohti Imatraa. Teimme reissun loppiaisen jälkeisenä keskiviikkona. Venäjällä joulun lomakausi päättyy 8.1. (ja alkaa siis 31.12.), joten oletimme pahimman paluuruuhkan olevan jo takana. Tänä vuonna ei venäläisiä turisteja näkynyt katukuvassa edellisvuosien tapaan. Eu-pakotteet, ruplan arvon heilahtelu ja ennen kaikkea tuontirajoitusten muuttuminen karsivat turistien määrää. Vuoden 2019 alusta voimaan tulleiden sääntöjen mukaan tavaraa saa viedä enintään 25kg ja tullauksen alaraja on enää 500€. Muutos entiseen (50kg / 1500€) on niin raju, että se karkoittaa osan matkaajista ainakin hetkeksi.
Kaksi asiaa, jotka eivät poistu muodista - takatukka ja käteinen raha
Venäjällä pärjää kansainvälisillä luottokorteilla ja yleensä ne toki bensa-asemilla toimivat. Mutta koska asemilla ei yleensä ole automaatteja ja polttoaineet maksetaan kassalle, niin käteinen käy hyvin. Venäjällä on jaksoja, jolloin kortit eivät toimi tai bensa-asemien hoitajat vaihtuvat ja uusilla ei ole korttiautomaatteja. Kukaan meistä tuskin haluaa joutua tilanteeseen, jossa olet venäläisen - tai suomalaisenkaan - bensiksen kassalla ja rahaa ei ole, eikä kortti toimi.

Ruplia saa Lappeenrannasta pankeista tai Forexilta tai sitten Imatralta rajalle mennessä on Hrexin rahanvaihtokioski täällä. Me päädyimme tuonne Hrexille. Ero vaihtopisteiden välillä tulee vaihtokurssissa ja välityspalkkiossa. Viisas säästää siis tässäkin vähän. Valuutanvaihtopisteessä käy kortti, joten siellä pärjää ilman käteiseuroja.

Kioskin pihalla vielä varmistus, että kaikki paperit ovat matkassa ja sitten kohti rajaa!

Matkaa taitettu 38 kilometriä ja tankatu 0 litraa

 

Luonnollisesti ensimäisenä vastaan tulee Suomen tulli. Suomen puolella liikennettä ohjataan kolmea eri reittiä myöten. Bussit kulkevat omaa kaistaansa, EU-kansalaiset kulkevat omaa railoaan ja sitten EU:n ulkopuolisille on kolmas kaista. Me seurasimme kiltisti EU-kansalaisten henkilöautokaistaa. Opasteita ainakin Suomen puolella riittää ja niitä on helppo seurata.

Bussit, EU-kansalaiset ja muut erotellaan tässä suppilossa.

Suomen puolella meno on sujuvaa, koska porukkaa suodatetaan läpi useammalla luukulla. Luukulle mennään passin ja auton rekisteriotteen kanssa. Virkailija tsekkaa, että homma on kunnossa ja sen jälkeen matkaa jatketaan kohti Venäjän puolta. Aika meni ruhtinaalliset viisi minuuttia.

Seuraavana ajellaan kohti Svetogorskia ja Venäjän tullia. Liikenneympyrän ja muutaman mutkan jälkeen tullaan Venäjän puolen jonoihin. Myös naapurin puolella logiikka on suhteellisen selkeä. Oikeanpuoleiseen jonoon menevät ei-venäläiset ja venäläiset ottavat keskikaistan puolen. Busseille on myös oma kaistansa vasemmalla. Raskas liikenne soljuu vieressä täysin omassa kanaalissaan.

Varsinaiselle tullialueelle otetaan puolenkymmentä autoa kerrallaan. Hommaa ohjataan liikennevaloilla. Eli seuraamalla vihreää valoa löytää yleensä oikean paikkansa. Meininki on kuin karja-aitauksessa. Eli kun toisesta päästä tullialue tyhjennetään, niin toisesta päästä otetaan seuraava setti sisään. Yksittäisiä autoja ei siis lasketa menemään, vaan tullialueen ryhmä toimii yhtenä yksikkönä, joka näyttää paperit ja jonka autot tarkistetaan ja sen jälkeen setti päästetään "vapauteen".
Jonottamisvaihe vaatii kärsivällisyyttä. Minulle jäi mielikuva, että venäläisten puoli veti muunmaalaisten kaistaa paremmin, mutta finskien jonoakin purettiin tasaiseen tahtiin kahdelle kaistalle. Jonossa meillä meni aikaa sellaisen tunnin verran, mikä pikaisen tullikoppigallupin mukaan on aika "njarmal".
Suomalainen on suomalaiselle veli - ulkomailla

Ensikertalaisena tämä tullivaihe on se jännittävin. Olin kuullut tarinoita kadonneista pikkulapuista ja revityistä autolapuista sekä muusta tullimielivallasta. Mitään tuollaista en itse kohdannut.
Paikallisoppaani oli edellä ja minä jonotin kiltisti hänen perässään. Ja totta kai - siis tietenkin totta kai - me jouduimme tullissa eri settiin. Kaverini meni minun edeltä tullin puolelle, kun itse jäin vielä jonoon. Pientä kylmää hikeä pääsi pukkaamaan, kun mietin, että eihän minulla ole aavistustakaan, mihin kopille ollaan menossa ja mitä papereita näytetään.Eikä se opaskaan voi jäädä siihen tullialueelle käkäilemään - kun venäläinen tullimies käskee mennä, niin silloin liikkuu.

Kun vihreä valo sitten omalla kohdalla paloi, niin ajelin vielä ensimmäisenä kaistan päähän ja nousin autosta. Päätin mennä jonon mukana yhtenä harmaana varpusena ja tehdä asiat samalla tavalla kuin muutkin (watch-and-learn-metodi). Hieman siinä sitten jännäkakkaa pukkasi, kun perässäni tulleet muut herrasmiehet kysyivät, että kukas se oli ensimmäinen. Tunnustin olevani paalulla ja herrat ohjasivat minut kylmiltään kopille.

Epäsuomalaiseen ja epämiehekkääseen tapaan tunnustin olevani ensimmäistä kertaa ja varauduin jo pitkiin huokauksiin, mutta huoleni oli turha. Koko joukkio alkoi neuvomaan, millä papereilla aloitetaan ja mitä sen jälkeen tapahtuu. Ilmeisesti näissä jonoissa on noviiseja nähty ennenkin.

Kuten tiedätte vanhan sanonnan, jonka mukaan suomalainen on sellainen, että se mielellään maksaa satasen siitä, ettei naapuri saa viisikymppistä. Tuo sanonta ei pidä ulkomailla paikkaansa. Kun astutaan kotimaan kamaralta ulos, niin suomalainen on suomalaiselle veli. Oikeasti ilman tuon miesjoukkion jeesiä olisin vieläkin autoineni siellä tullissa. Kaverit neuvoivat kädestä pitäen, miten homma etenee.

Minua lämmitti eniten porukan solidaarisuus. Koska ryhmä toimii ryhmänä tullialueella, niin myös se jono tehtiin tulojärjestyksen mukaan. Eli vanhemmat konkarit laittoivat minut ensimmäiseksi ja itse järjestyivät myös tulojärjestykseen. Homma vie joka tapauksessa saman ajan, koska alueella oleva ryhmä pääsee Venäjän puolelle vasta, kun kaikki ovat valmiita.

Ja se etenee näin:

1) Passiluukku
Passiluukulla näytetään passi sekä auton rekisteriote. Virkailija katsoo passin tiedot ja rekkarin ja laittaa passin väliin valmiiksi täytetyn maahantulortin (tunnetaan nimellä "pikkulappu"). Maahantulokortti on kaksiosainen pieni lappu, jossa ovat matkustajan tiedot. Kortin toisen puolen virkailija jättää itselleen ja toisen hän sujauttaa passin väliin.
Sitten ne niksit!

- Varmista, että passissa on leima - sitä kysytään vielä kaksi eri kertaa, ennen kuin olet turvallisesti raja-alueen ulkopuolella.
- Kun poistut passiluukulta, ota pikkulappu pois passin välistä ja tallenna se visusti taskuun. Tämä siksi, että passi näytetään myös seuraavalla luukulla (autoluukulla) ja jos jätät lapun passin väliin, on vaara, että se putoaa tai katoaa.
- Hävitä vaikka hampaasi, munuaisesi tai muistisi, mutta älä kadota pikkulappua. Palautat sen tulliin paluumatkalla ja jos sinulta ei sitä lappua löydy, niin mörökölli sinut perii!

Passiluukun jälkeen marssit sitten autoluukulle

2) Autokoppi

Autokoppiin mennään niin, että mukana ovat passi, rekisteriote sekä molemmat tulliselvityskaavakkeet allekirjoitettuna ja päivämäärällä varustettuna. Minua neuvottiin taittelemaan paperit nättiin nippuun järjestyksessä passi, rekkari, tulliselvityskaavakkeet ja paperit oikein päin. Silloin virkailijan on nopeampi käsitellä laput.

Kopissa virkailija katsoo paperit, käy tulliselvityskaavakkeen läpi ja skannaa sen. Mikäli kyseessä on uusi auto (joka ei siis ole aiemmin käynyt Venäjällä), niin homma kestää hieman. Tulliselvitysten toinen kappale jää tuonne koppiin ja toinen tulee leimattuna sinulle takaisin.

Lopuksi virkailija liimaa tulliselvityskaavakkeeseen tarran ja lyö leimat. Muista tsekata, että paperissa on se leima, koska sitä kysytään seuraavassa kohdassa. Ja muista myös katsoa, että saat passisi takaisin virkailijalta. Minulle meinasi käydä niin, että passi unohtui skanneriin ja virkailija toivotti jo hyvää matkaa. Onneksi älysin pyytää myös punakantisen takaisin.

Minun tuurillani kopissa oli vielä tuore tullimies, jolle uuden auton rekisteröinti tuotti muutaman keskivertoa pidemmän huokauksen. Lisäksi porukan nokkamies päjähti kesken toimituksen koppiin ja vähän aikaa jepet karjuivat toisilleen jotain venäjäksi. Oma oloni oli kuin olisin seurannut 90-luvun Pulttiboissien kuvauksia. Onneksi en sentään nauranut ääneen!

Ja sitten vaiheeseen kolme - autosyyni

3) Auton tarkistus

Kun palaat papereiden kanssa autokopilta, menet seuraavaksi auton luo. Avaa valmiiksi ovet ja takakontti. Kun koko tullialueella olevan setin jäsenet ovat valmiita, tulee jostain takavasemmalta tarkastaja, joka tarkistaa auton sisäosat, takakontin ja myös takakontin varapyöräkotelon.
Tämä ensimmäinen herrasmies tarkisti myös sen, että tulliselvityskaavakkeessa on leima. Hänen perässään tulee sitten jäsen kaksi, joka tarkistaa uudelleen auton ja lisäksi passin leiman. Jos olet oikaissut aiemmissa vaiheissa jotain, niin tässä vaiheessa homma alkaisi alusta - ja koko ryhmä odottaisi.

Sitten, kun kaikkien autot on tarkistettu, puomi avataan ja porukka pääsee tullialueelta ulos.

4) Leiman tarkistus

Ja sitten vielä ennen Svetogorskiin ajoa on yksi puomi, jossa vartioi sotilasasuinen nuorempi herrasmies. Hän tarkistaa vielä yhden kerran, että passissa on leima ja päästää lopulta Sveton puolelle.

Matkaa taitettu 42 kilometriä ja tankattu 0 litraa

 

Svetogorskissa ensimmäinen bensa-asema on melkein tullialueen perässä. Kuten Suomessakin, bensanhinta muuttuu, mitä pidemmälle rajasta ajat. Lähimmällä asemalla bensa on kalleinta, mutta ei se nyt murhahintaista siinäkään ole. Joten jos kiirettä pukkaa tai et jaksa ajaa kauemmas, niin ensimmäinen asema on Хорошо .

Homma kulkee samalla tavalla kuin ennen vanhaan nuorena. Auto tankataan (katso, että otat ysivitosta, etkä ysikakkosta) ja maksetaan kassalle. Huom! Älä aja autoa pois pumpulta ennen kuin olet käynyt maksamassa. En testannuit, mitä tapahtuu, mutta epäilen, että kyltit ovat siinä asemalla jostain hyvästä syystä.

Ja keski-ikäisille miehille tiedoksi. Tuossa huoltiksella on hyvä ja siisti vessa, joten se tullijonossa kuplaksi äitynyt hätä helpottuu heti siinä!

Venäjältä saa siis tuoda mukana tankin täynnä ja sen päälle vielä kymmenen litraa polttoainetta. Mikäli sinulla ei syystä tai toisesta ole kympin astiaa, niin sitä ei huoli ostaa myöskään Suomesta. Tuossa huoltiksella on astioita myynnissä ja hinta tuskin on sama kuin meillä (ihan empiiristä tutkimusta en tajunnut tehdä).

Koska minulla ei kokemusta ole tätä yhtä kertaa enempää, niin parempia ostosvinkkejä, ruokapaikkoja tai muita viihdykkeitä en osaa Svetosta tai Viipurista kertoa. Mutta jos tämä matkailukipinä pääsee äitymään pahaksi ja löydän esim. Viipurin reissulle hyvän oppaan, niin voisin kirjoittaa noista kokemuksista lisää.

Tulliselvityskaavakkeeseen eli autolappuun tulee leima poikineen. Ja jokaista kysytään jossain vaiheessa.

 

Matkaa taitettu 44 kilometriä ja tankattu 60 litraa.

 

Takaisinpäin tullessa homma menee päinvastaisessa järjestyksessä kuin tullessa. Eli ensin tulee rajapuomi, jossa sotilaspukuinen herrasmies tarkistaa passin leiman. Sen jälkeen noudatetaan liikennevaloja ja mennään tullialueelle. Homma toimii ruuhka-aikaan myös täällä ryhmänä, mutta meidän tapauksessa paluualue oli tyhjä, joten siihen otettiin meidät kaksi erikseen.
Autokopissa käydään näyttämässä passi, rekisteriote sekä se tulliselvityskaavake, jonka sait Venäjälle tultaessa. Virkailija tsekkaa paperit ja palauttaa ne sinulle.

Niksi: Saat takaisin täyttämäsi leimatun tulliselvityskaavakkeen. Pidä se mukana myös seuraavalla kerralla. Voi kuulemma käydä niin, että virkailijan masiina näyttää autosi olevan jo Venäjällä. Tällöin voit sillä edellisen reissun tulliselvityskaavakkeella todistaa tulleesi edelliseltä reissulta pois.
Ja autokopin jälkeen mennään passikopille, missä virkailijalle annetaan passi, auton rekisteriote sekä maahantulokortti (eli se legendaarinen pikkulappu). Pikkulapun toinen puoli jää virkailijalle ja sinulla pitäisi olla passissa paluuleima.

Kun olet saanut paperit, on jälleen vuorossa auton tarkistus. Avaa ovet, takakontti ja hanskalokero ja näytä virkailijalle passin leima. Auto tsekataan sisältä ja takakontista sekä varapyöräkotelosta. Jos näytät potentiaaliselta salakuljettajalta tai muuten epäilyttävältä, niin tässä vaiheessa se käry sitten käy. Henkilökohtaisesti keksin monta fiksumpaa ajanvietettä kuin salakuljettajan viran Venäjältä päin. Enkä suosittele lukijoitakaan testaamaan.

Autokopin jälkeen on toki vielä yksi puomi, jossa varmistetaan, ettei passiisi lyöty leima ole pudonnut tai kulunut siinä muutaman sadan metrin matkalla. Joskus nuorempana luulin, että venäläisten rakkaus papereiden leimaamiseen ja leimojen tarkistamiseen olisi puhdasta legendaa, mutta on siinä joku totuus olemassa.
Suomen puolella taas meno on yhtä joutuisaa ja sujuvaa kuin mennessäkin. Porukkaa otetaan neljällä luukulla ja papereineen kaikkineen aikaa meni pari minuuttia. Ruuhka-aikaan homma toki kestää, mutta tällä kertaa näin.

Virallinen todistus, että on sitä tankattu ruplillakin.

Matkaa taitettu 88 kilometriä ja tankattu 60 litraa

 

Koska tein ensimmäisen reissuni, en todellakaan väitä olevani minkään sortin osaaja tässä rallissa. Tämän kahden tekstin setin halusin kirjoittaa siksi, että hommasta jää testattu, toimiva ja rehellinen kuva. Ja toki haluan myös rohkaista sellaista tyyppiä kuin minä, joka ei ehkä ole ensimmäisenä säntäämässä uuteen, mutta on kiinnostunut elämässään tekemään muutakin kuin istumaan kiikkutuolissa.

Mitään rakettitiedettä Venäjällä matkailu ei siis ole. Siellä pärjää ilman venäjän kieltäkin auttavasti ja jos jotain osaa puhua, niin hommat toki helpottuvat. Minulla on ajatuksena opiskella venäjän perussanasto ja oppia pärjäämään maassa myös maan tavalla ja kielellä. Tarvitsen Venäjää yhtä toistakin projektia varten.

Luulin koko prosessia paljon vaikeammaksi. Meille suomalaisille on venäjästä rakennettu sellainen byrokraattinen ja ehkä osin mielivaltainen mörkö. Totuus on se, että homma pelaa omalla tavallaan - mutta se pelaa. Virkailijat eivät juuri hymyä väläytä, eivätkä sanoja vaihda, mutta hommansa he hoitavat. Slaavilainen palvelukulttuuri on perinteisesti vähän valjumpaa kuin vaikka etelä-Euroopassa.

Paljon hommassa on kiinni myös omasta itsestä. Jos osaat käyttäytyä ja hoidat hommasi sujuvasti ja oikein, pääset myös eteenpäin. Mutta mikäli venkuloit, soitat suutasi ja koetat vielä kiertää sääntöjä, niin kyyti on luultavasti kylmää. Pätee muuten Venäjän lisäksi aika moneen asiaan elämässä.

Ensikertalaisen viisi kovaa vinkkiä

 

1) Täytä laput etukäteen ja huolehdi, että kaikki on matkassa
- Passi + viisumi, paperinen rekisteriote, tulliselvityskaavakkeet 2 kpl, green card, matkavakuutus, käteistä rahaa.
- Vamista säännöllisin väliajoin, että matkassa ovat oikeat laput.
- Seuraa keskusteluja, jotta tiedät, mitkä käytännöt muuttuvat ja miten.
2) Ole zen
- Jonottaminen vie aikaa ja vaatii kärsivällisyyttä. Muista, että on ihmisiä, jotka jonottavat vaikkapa ilmaisia ämpäreitä.
- Älä näytä hermostuneisuutta jonossa, äläkä varsinkaan luukuilla. Käyttäydy asiallisesti.
- Älä etuile tullijonoissa tai kiilaa autojonoissa. Kenenkään asia ei edisty sillä,että päätät olla mulkku muita kohtaan.
- Meillä meni tuollaisessa normaalissa ruuhkassa Lappeenrannasta Lappeenrantaan kolme ja puoli tuntia, pitäen sisällään myös valuutanvaihdon. Tuollainen aika kuluu hukkaan joskus muutenkin.
3) Pidä huoli tavaroista
- Pidä aina passi taskussa. Amatöörin virhe on jättää esim. passi auton etupenkille ja auton ovet auki, kun lähdet maksamaan tankkausta. Passin ja viisumin hävittäminen ei ole Venäjälläkään kaikkein fiksuinta. Se aiheuttaa monta harmaata hiusta itsesi lisäksi monille muille.
- Älä kadota pikkulappua. Pidä huoli, että se on tallessa kaikkina hetkinä.
- Varmista, että saat leimat sekä passiin että autolappuun. Niille leimoille on kummasti kysyntää.
4) Pidä aina mukana käteistä
- Vaikka omistaisit platinavisan tai timantti-masterin, pidä silti aina käteistä mukana. Joskus käy niin, että kortit eivät pelaa tai kortti voi hävitä. Silloin pelastaa se aina ja ikuisesti muodissa oleva käteinen.
5) Kysy apua
- Ulkomailla suomalainen on suomalaiselle veli. Jos et jotain tiedä tai ymmärrä, niin nosta käsi rohkeasti pystyyn virheen merkiksi ja kysy kanssamatkailijoilta apua. Joukossa on aina joku, joka tietää ja joukossa on aina joku, joka haluaa auttaa. Varsinkin tullissa ryhmä toimii ryhmänä, joten on ryhmän tehtävä auttaa tyhmää.
- Rajanylittäjät ovat tottuneet näkemään noviiseja ja he ovat tottuneet myös selviämään ja selvittämään asiat. Kun rohkeasti kysyy, niin vastauksen saa.

Summa summarum!

 

Hauskaa oli ja reissusta selvittiin hengissä ja ilman linnareissua. Monta myyttiä karisi jo ensimmäisellä kerralla ja loppuja myyttejä lähden kaatamaan sitten, kun tämä matkailu edistyy rajan bensistä pidemmälle. Hetkeäkään en epäile, etteikö tälle tarinalle tulisi vielä jatkoa.

Me onnellinen kansa

 

Tällä viikolla julkaistu YK:n onnellisuusraportti uskalsi väittää, että me suomalaiset olisimme maailman onnellisin kansa. Emmehän me nyt sellaiseen voisi sortua, emmehän?! Meidän onnemme tiellä seisovat ladulla kävelijät, koiranpaskat, kassakapulat, kylmä, pimeä ja kaikinpuolin epäsopiva ilmasto, hankalat naapurit, yleinen epätietoisuus siitä, mitä meistä ajatellaan sekä viimeisenä kansallinen varmuus siitä, että muilla on pakko mennä paremmin kuin meillä.

Onnellisuusraportin kärkisijoja pitävät muutenkin vahvasti pohjoismaat. Kärjestä löytyivät Suomen lisäksi Norja, Islanti  ja Tanska sekä ainoa Keski-Eurooppaan sijoitettu pohjoismaa Sveitsi. Entinen ykkössijan haltija oli Norja, joka nyt joutui kärsimään tappion. Näin ammattisosiologina veikkaan, että Therese Johauginn dopingkäry sekä öljynhinnan lasku ovat saaneet aikaan lievää masennusta noissa sikarikkaissa naapureissamme. Tuo Johaugin huulirasvakohu tosin sataa suoraan Suomen laariin. Meidän onneammehan tunnetusti lisäävät a) se, että naapureilla menee huonommin ja b) se, että meillä olisi edes teoreettinen mahdollisuus pärjätä maailmalla megasuosituissa lajeissa (kuten murtomaahiihto, curling ja jääkiekko).

On muutenkin todennäköistä, että tuo onnellisuustutkimus on tehty noin tunti Iivo Niskasen olympiakullan jälkeen - silloin kansallinen itsetunto ja onnellisuus olivat jälleen hetken huipussaan. Jos onnellisuustutkimusta olisi osattu vaatia "The -95":n jälkeen (lapsikin tietää, mistä puhutaan - Suomi liittyi EU:iin ja Jari Sillanpää voitti tangokuninkuuden), niin sato yltäisi pitkälle ensi vuosisataan saakka. Suomalaisten onni on kuin köyhän leipä - kun sitä on vähän, niin pitää osata kuluttaa säästeliäästi.

Kuinka muka voimme olla maailman onnellisimpia?

 

Luultavasti tuo kisa voitettiin puhtaasti sisulla. Me suomalaiset emme kehtaa tunnustaa olevamme onnettomia. On helpompi vastata kysyjälle olevansa onnellinen kuin alkaa selittää, miksi on onneton. Jos on onneton, sille tarvitaan joku syy ja omien asioiden levittely pitkin kyliä on epäsopivaa ja noloa. Tämä on vähän sama kuin viinan kanssa läträämisessä. Moni juo vain siksi, että ei jaksaisi selittää raittiuttaan kaikille ihmettelijöille. Viina on kyllä pahaa, eikä humalakaan innosta, mutta jos et juo, olet heti ympäristön hampaissa raittiuttaan julistavana nuilottajana ja ilonpilaajana. Parempi siis olla hiljaa ja juoda.

Toisaalta taas onnellisuuskisa on kilpailu. Jos on mahdollista voittaa, niin voiton eteen tehdään mitä tahansa - vaikka se vaatisi pieniä valkoisia valheita. Kun palkintona on nähdä ruotsalaisten (Huom! vasta sijalla 9 tässä kisassa), norjalaisten ja ennen kaikkea venäläisten (diskattiin koko kisasta, koska onnellisuuden etsimisessä oli käytetty liikaa etanolipohjaisia viihdykkeitä) pettyneet ilmeet sille, että voitto meni pohjoisen pienelle kansalle, sen eteen voi vähän muunnella vaikka totuutta. Ja tässä se taas nähtiin - kun talvisodan hengessä yhteen ääneen kirkkain silmin väitettiin, että "onnellisia tässä ollaan allihopa", niin paikka podiumillahan napsahti laariin! On ne mahtaneet Svenska dagbaldetissa kirjoittaa isoilla otsikoilla, että "nej fan, nittiofem igen!".

Ja suomalainen on loppujen lopuksi vähään tyytyväinen. Meidän onnemme ei vaadi maailmanrauhaa tai vakiopaikkaa jalkapallon MM-kisoissa. Olemme tyytyväisiä, kun palkkapäivänä tulee tili ja verottaja vie siitä vain puolet. Tilimmehän ei silloin ole puoliksi tyhjä, vaan se on puoliksi täysi. Olemme ihan  tyytyväisiä, jos katuja aurataan talvisin edes kerran kuukaudessa, koska sekin on merkki siitä, että viranomainen välittää meistä ja saamme verorahoille vastinetta. Ja onneemme riittää, että saamme televisioon takaisin sekä Kymppitonnin että Napakympin. Jos vielä jostain kaivettaisiin vanha kunnon "Tupla tai kuitti" naftaliinista, niin minäkin painaisin
onnellisuustutkimuksen vihreää naama.

Onnettomuuden mittakaavavirhe

 

Onhan oikeasti totta, että olemme aika onnekkaassa asemassa asuessamme täällä pohjolan pakastelokerossa. Meitä eivät uhkaa sodat (kroonista Venäjän uhkaa lukuunottamatta), terrorismi (yhtä Turun puukottajaa lukuunottamatta) eivätkä luonnonmullistukset (tuota yleistä ihmisluonnolle sopimatonta yhden vuodenajan säätilaa lukuunottamatta).

Olemme poliittisesti vakaa maa (Paavo Väyrystä lukuunottamatta) ja myös totaalisen tasa-arvon maa (elokuva-alaa lukuunottamatta). Meille kansana on kunnia-asia, että pidämme huolta heikommista (lapsia, vanhuksia, kodittomia ja sairaita lukuunottamatta). Olemme avarakatseinen kansa, joka avosylin ottaa vastaan kaikki apua tarvitsevat (paitsi pakolaiset, jotka pyrkivät rajojemme sisäpuolelle).

Ehkä lähdinkin ajattelemaan asiaa väärinpäin. Tämä pitäisi asetella varmaan niin, että vaikka meillä eivät asiat ole ihan täydellisessä kuosissa, niin miettikääpä, miten huonosti menee niillä mailla, jotka löytyvät onnellisuustutkimuksen loppupäästä. Eipä taida Burundissa olla laturaivoa tai Tansaniassa kassakapuloita riesaksi asti. Noissa maissa taistellaan oikeasti jokapäiväisestä leivästä ja siitä, että saa herätä seuraavaan päivään.

Totuushan on, että me pohjoismaalaiset olemme saaneet syntyä maailmanmittakaavassa melkoisen onnelaan (siis ei siihen Sedun yökerhoon). Keskimäärin jokaisella suomalaisella menee valtavan paljon paremmin kuin keskiverto Burundilaisella. Onnellisuus täytyy vain pystyä kaivamaan esiin ja näkemään. Usein meille käy niin, että hautaudumme mikrokokoisten ongelmien alle, emmekä pysty näkemään makrotason onnellisuutta.

Meidän suomalaisten suurin ongelma onkin mittakaavavirhe - olemme keskimäärin niin onnekkaita, että siihen säröjä tekevät jo mitättömät asiat. Elämämme onkin kuin lasipöydän pinta. Suomalaisten pinta on niin tahraton, että yksikin sormenjälki näkyy häiritsevästi, kun taas Burundilaisten pöydänpinta on naarmuilla ja tahroilla sen verran, ettei lasia roskan alta edes näe.

Tänäkin päivänä olisi siis syytä kerääntyä torille juhlimaan sitä, että saamme asua maassa, jota asuttaa maailman onnellisin kansa. Muistakaa tämä, kun meinaatte seuraavan kerran laturaivota kassakapula kädessä jollekin kakkakikkareet korjaamatta jättäneelle koirankävelyttäjälle.

lauantai 2. helmikuuta 2019

Onnea Suomi100

 

Arvon rouva...tai oikeastaan neito!

On ehdottomasti onnittelujen paikka, kun saavutatte korkean sadan vuoden iän. Matkanne alkoi jo vuonna 1917 todellisen pihtisynnytyksen kautta. Olittehan tuolloin vielä tiukasti Venäjän pihdeissä. Synnytyksen jälkeen kävitte melkoisen sisäisen kamppailun ennen lopullista jaloilleenpääsyä. Ensimmäiset vuosikymmenenne olivatkin julmaa taistelua - 40-luvulla ihan konkreettisesti henkenne edestä. Nuo ajat jättivät nahkaanne ikuiset arvet.

On ollut ilo seurata menestystarinaanne läpi vuosikymmenten. Huolimatta melko vaatimattomasta ja jopa kaukaisesta sijainnista, olette maailmalla tunnettu ja tunnustettu. Kukapa ei tuntisi maata, jossa ei kesällä ole kuuma, eikä talvella valoa näy, mutta joka siitä huolimatta on onnistunut houkuttelemaan joulupukin asukkaakseen. Kunniaksenne valaistaan maailmalla tänään useita monumentteja suosikkivärienne mukaan. Tuollaisesta huomionosoituksesta olisi moni muukin lady onnellinen.

Olette säilyttäneet solakan muotonne sen jälkeen, kun ankaran laihdutuskuurin jälkeen lanteiltanne sipaistiin hieman radikaalein liikkein ylimääräistä pois. Harmillisesti samassa leikkauksessa vietiin myös toinen käsivartenne, mutta sen voi katsoa olevan ulkonäkönne persoonallinen puoli. Olen vakaasti sitä mieltä, että tuota ylimääräistä ei meillä kaipaa enää kukaan.

Valitettavaa on, että muotojanne arvostellaan vielä tänäänkin. Etenkin viime aikoina olen joutunut huomaamaan, että tuo itäisempi naapuri hivelee teitä turhan läheisin ottein - välillä syyllistyen jopa ahdisteluun tai alueloukkauksiin. Näinä tasa-arvon aikoina soisin, että jokainen naapuri ja läheinen toveri pitäisi sormensa rajan omalla puolella, ettei suotta tarvitsisi tuolla EU:ssa nostaa #metoo-korttia. Onneksi sentään tuo länsipuoli on antanut teidän olla rauhassa (mutta huhujen mukaan heidän intressinsä eivät muutenkaan liity puskuriosastoon. He kun ovat 1700-luvulta saakka olleet muodikkaasti "puolueettomia")

On täysin viehättävän ja sovittelevan luonteenne ansiota, että olette päässeet mukaan isojen poikien pöytiin. EU:ssa teidät noteerataan täysjäsenenä ja YK:ssa olette tunnustettu jäsenvaltio. Ja olen kuullut huhuja, että teitä olisi kosiskeltu jopa NATO:n poikien pöytään. Noissa kosinnoissa liikkuisin kuitenkin varovaisesti, sillä tuo itäinen naapurinne on herkästi mustasukkainen muiden antamasta huomiosta. Ja jos suoraan sanon, niin se Yhdysvaltain nykyinen nokkamies ei ole teille ollenkaan sopivaa seuraa.

Olette älykäs. Tämä johtunee siitä, että olette aina puolustaneet kaikille tasa-arvoista koulutusta ja pyrkinyt turvaamaan sen, että oppi, jota annetaan, on laadukasta. Onkin valitettavaa, että koulutuksen arvostus on viime vuosina laskenut. Sen näkee siitä, että hashtag-sukupolvi ei saa pisa-taulukossa samanlaisia arvosteluja kuin kultaisina vuosina. Ettette vain olisi väsynyt pitämään koulutuksen lippua yksin yllä? Vai onko koulurakennusten home päässyt iskemään sädesienen lailla myös perusarvoihinne?

Minun täytyy näin läheisenä tunnustaa, että teistä on viime vuosina  tullut hieman kallis ylläpidettävä. Joka kuukausi tilitän taskuunne melko tuntuvan summan taskurahaa, mutta mihinkään se ei tunnu riittävän. Onkohan tuo kulutuksenne ihan oikeassa tasapainossa? Kai ymmärrätte, etteivät minunkaan tuloni ihan kaikkeen riitä. Toivoisinkin, että harkitsisitte menojanne hieman tarkemmin ja koettaisitte tulla toimeen edes hieman vähemmällä. Kuuntelen aina kateellisena, kuinka vähällä jotkut naapureistamme pärjäävät. Miksemme siis mekin.

Olette tunnettu Muumeista, Marimekosta, Mika Häkkisestä ja tietenkin Matti Nykäsestä. Kaikki nuo M:llä alkavat menestystarinat (en tahallani laittanut sitä kännykkäfirmaa, koska jos sen kirjoittaa M:llä, niin siitä tulee Mokia, joka tosin kuvaa sitä loppujen lopuksi aika hyvin) kielivät siitä, että rouva...ei kun neito..on osannut olla framilla koko olemassaolonsa ajan. Marimekon ja Häkkisen vielä jotenkin ymmärrän, mutta vaatii todellista taitoa tehdä Suomi-mannekiini hyväntahtoisista, mutta vahvasti keskivartalolihavista ja anatomisesti kummallisista sukurutsaajista. Nykäsestä en edes ala...

Puutteistanne huolimatta olette edelleen silmissäni kaunein. Vaikka UPM-pahalainen parturoikin puutarhaanne vääristä paikoista, niin sieraimissani tuoksutte edelleen havupuulta, suolta ja tuntureilta. Viime vuosina se pistävä sellunhajukin on vähentynyt, kun metsäteollisuutta on "vahingossa" vaihdettu luontoarvoihin. Toki maailmanmarkkinat tässä hieman auttoivat.

Olette minulle turvallisin kumppani. Majailette maaperällä, jossa eivät tsunamit huuhtele rantavesiä, eivätkä maanjäristykset runtele taloja uuteen uskoon. Olette, ainakin teoriassa, tasa-arvon vankkumaton kannattaja ja jos pahimmat ongelmanne ovat alpakoiden ja äärioikeiston päällekkäinen buukkaus samalle torille, niin asianne ovat kovin hyvin.

Älkää huoliko ikääntymisestänne. Minusta se tuo teille vain lisää arvovaltaa ja antaa uskottavuutta. Olkaa maltillinen ja pitäkää se maahanmuuttajista rääkyvä äärioikeisto kurissa. Sallikaa meille aina yksi Paavo Väyrynen ja pari Matti Nykästä, sillä teidän tehtävänne on tarjota meille lapsillenne leivän lisäksi myös sirkushuveja. Älkääkä suostuko tuon itäisen naapurin kosintoihin, vaan pitäkää itsenne vapaana nauttimaan maailman iloista. Olette hyvä lähes tuollaisena kuin olette.

Onnea satavuotis-syntymäpäivänäsi Rakas Suomi-neito!


Toivottaa

Toni perheineen

Päättämätön Oy Suomi Ab




Toisinaan nämä kirjoitusten aiheet antavat odottaa itseään. Tälläkin viikolla meni lähes koko viikko ohi ilman mitään ideaa siitä, millaista leipää ja sirkushuvia voisin lukijoilleni tarjoilla. Viikon pelasti tämän aamun Etelä-Saimaa. Kaakon Viestinnän sisältöjohtaja Pekka Lakka oli kirjoittanut erittäin osuvan kolumnin siitä, kuinka eteläinen naapurimme Viro painelee meistä molemmilla kaistoilla ohi kehityksessä ja kilpailussa. Arvostan Pekan kirjoituksia ja ajatuksia suuresti. Joitakin satoja kertoja samassa kahvipöydässä istuneena tiedän miehen pään ja sielun olevan täynnä jonkin sorttista kansanviisautta ja ennen kaikkea käytäntöön sovellettavaa maalaisjärkeä. 
 
Tyhjensin lukuhetken päälle aamiaispöydässä toisenkin muumimukillisen kahvia ja kävin miettimään, miksi me suomalaiset olemme jämähtäneet Euroopan takariviin. Kun katsotaan aikajännettä toisen maailmansodan jälkeen, niin Oy Suomi Ab on ollut monella eri tavalla menestystarina, josta on voitu jakaa esimerkkejä niin itään kuin länteenkin. Nyt on jokin muuttunut, mutta mikä? Ohessa omien aivojeni tuotokset siitä, miksi se juna jätättää aina Suomen asemalla.

Päättämätön ei kehity

 

Meitä suomalaisia vaivaa päättämättömyys. Emme osaa  tai uskalla päättää, mikä meille on tärkeintä ja toisaalta, mistä voisimme luopua. Olemme muun reuna-Euroopan kanssa samassa pitkässä taloudellisen alavireen (huom. ei laman) junassa ja se tarkoittaa, että jaettavaa hyvää on koko ajan vähemmän. Kun jaettavaa on vähän, se tarkoittaa, että on pystyttävä päättämään kuka saa ja kuka jää ilman. Meiltä tuo jakosuhteen päättämisen kyky tuntuu puuttuvan totaalisesti.

Jos kurkataan historian kirjan sivuja taaksepäin, niin nähdään, että vastaavaa ongelmaa ei ole ennen tätä päivää ollut. Tähän saakka rahoituspohja ja velanottokyky ovat riittäneet siihen, että on voitu jakaa niin paljon, että jotakuinkin kaikille tarvitseville riittää. Olemme ensimmäistä kertaa pakkotilanteessa, jossa on pakko sanoa osalle tarpeista "Valitettavasti ei tällä kertaa". Kuka on sitten se, joka sanoo, mikä nyky-Suomessa on tarpeetonta ja keneltä se rahoitus otetaan pois? Nykyisen hallituksen aikana on kuultu useampiakin ehdotoksia siitä, että yhteisin varoin tuettuja palveluja tulisi rajoittaa. Mikään noista ei ole lopullisesti ottanut tulta alleen - jos ei (p)onnetonta kiky-sopimusta lasketa.

Tätä päättämättömyyttä ei edesauta mitenkään se, että koko kansalta tuntuu puuttuvan todellinen leaderi. Yrityksessä on hallitus, joka antaa toimitusjohtajalle sävelet, joita noudattaa. Noista sävelistä rakennetaan lopulta sinfonia nimeltä strategia. Strategia on yrityksen tiekartta, joka kertoo, mihin yritys on matkalla ja mitä se tavoittelee. Strategiaan on aukikirjoitettuna se, mitä tavoitellaan, millä aikajänteellä ja miksi. Onko Oy Suomi Ab:lla moista strategiaa? No, tai onko meillä toimitusjohtajaakaan, joka voisi moista strategiaa noudattaa.

Meissä suomalaisissa on ehkä sen verran slaavilaista verta, että kaipaisimme korokkeelle vahvaa johtajaa, joka vaikeassa tilanteessa sanoo ja päättää, mitä seuraavaksi tehdään, jottei koko firma karahda konkurssiin. Kekkosen ihailijoita on helppo naureskellen syyttää nostalgikoiksi, mutta kun katsotaan talouden ja politiikan käyriä, niin eniten ne osoittivat koiliseen Kekkosen aikaan. Ja turha sanoa, että ajat olivat yhtään helpommat. Väitän tässä maassa asuneena, että yhdestäkään 2000-luvun vellihousupääministeristä ei löydy sitä määrää "cojohenesia", jolla tällaista vellihousukansaa vedettäisiin suosta ylös.

Kaikkia ei voi miellyttää

 

Päättämättömyyden toinen puoli on se, että politiikka pyrkii miellyttämään tasapuolisesti kaikkia. Tällä hetkellä mikään hallitus, puolue tai poliitikko ei uskalla tai halua tehdä strategisia linjanvetoja, jotka yltäisivät yli vaalikauden. Tämä siksi, että vallassa pysyminen vaatii strategian optimointia vaalikaudelle, jotta nenä pysyy pinnalla vaalien jälkeenkin.

Toisaalta taas kuuluisa "kansan poliittinen muisti" on niin lyhyt, että minkään puolueen ei kannata kurottaa yli vaalien. Etuuksien ja palvelujen karsiminen niin, että tulos näkyisi aikajänteellä 5-10 vuotta tai siitä pidemmälle johtaa vaaleissa armotta tappioon ja sitä kautta siirtymistä politiikan kakkosriviin. Ja kuten kaikki formulafanaatikot tietävät - kakkosrivistä on hiton vaikea voittaa.
Pyrkimys miellyttää kaikkia on johtanut siihen, että kaikki puolueet hakevat kilpaa ainoastaan Gaussin käyrän keskikohdan suosiota. Lopputuloksen näkee siinä, että vanhasta oikeistolaisesta kokoomuksesta on tullut demareitakin demarimpi ja keskustan vihreä on haalistunut niin paljon, että sitä on mahdotonta erottaa valkoisesta seinästä. Toimiva demokratia vaatii mielipiteitä, jotka oikeasti eroavat toisistaan. Ikävä sanoa, mutta Perussuomalaisilla oli hyvä sauma nousta kestävään menestykseen juuri erilaisuutensa kautta. Valitettavasti tuo sauma hitsattiin umpeen sisäisellä riitelyllä, ylisuureksi paisuneella populismilla ja suoranaisella pelleilyllä.

Kun puolueiden erot ovat tasoittuneet, niin politiikan valokeilaan vaihtuvat puolueiden sijaan henkilöt. Tämä on avannut niin meillä kuin muuallakin oven populismille, jossa yhden asian kautta pyritään todellisiin pikavoittoihin. Kun valokeilan osoittaa yhteen kohtaan, niin varjoihin on helppo piilottaa paljon isompiakin ongelmia. Populismin seurauksena päätään nostavat mm. äärioikeisto sekä politiikan todelliset sirkuspellet.

Äärioikeisto saatiin Euroopassa pidettyä kurissa vuosikymmeniä sillä, että ääriryhmien ulkopuoliset ryhmittymät vastustivat sitä yhtenä tiukkana rintamana. Nyt kun tuo rintama on rakoillut, niin rakosista tuulee kovin äärimmäinen viri. Itse seuraan erittäin huolestuneena Ruotsin tilannetta, jossa kansankodin rivit murenevat vaihtuen osin "ein reich, ein volk"-ajatteluun. Noista ääri-ilmiöistä ei mitenkään mitattuna voi seurata mitään hyvää. Toivon todella, että ilmiö ei pääse saapumaan ruotsinlautalla lahden tälle puolelle.

Politiikan pellet taas koostuvat kotimaassa kaiken maailman "Herra hakkaraisista", jotka ajautuvat politiikkaan sen vuoksi, että heitä tarvitaan naaraamaan ääniä puolueelleen. Julkisuus on alistettu toimimaan politiikan hyväksi ja suomalainen suhteellinen vaalitapa tuottaa aika suhteettomia tuloksia. Jälleen kerran Gaussin käyrä paljastaa petollisen luonteensa. Vaaleissa ehdokkaat valitaan puhtaasti sillä ajatuksella, että he tuovat eniten ääniä ja eniten ääniä on saatavissa käyrän keskikohdalta. Tällöin on melko luonnollista, että ehdokasvalinta tehdään sen perusteella, että ehdokas on tunnettu suurimmalle osalle. Ja paino sanalla tunnettu.
There is no such thing as bad publicity

Milläs Oy Suomi Ab nostetaan suosta?

 

Minä olen näissä asioissa pelkkä maallikkososiologi. Minun näkökulmastani tätä maata nostetaan sillä, että tehdään ensin päätös maan suunnasta. Tällä hetkellä elämme yli varojen, koska elätämme ylisuurta julkista sektoria. Ensimmäinen ja suurin ratkaistava ongelma on tulo- ja menorahan välinen epäsuhta. Tähän kuitenkin se rajaus, että Suomen on oltava edelleen Suomi - maa, joka pitää huolta myös vähäosaisistaan.

Tarvitaan kovia keinoja saada maahan lisää tulorahaa ja sitä kautta vakautta talouteemme. Rahaa tulee viennistä ja vientiä syntyy, kun tuotamme jotain, mitä muut haluavat. Ja valitettavasti innovaatiot jäävät syntymättä, jos puramme koko suomalaisen koulujärjestelmän tai ajamme sen niin ahtaalle, että opiskelusta tulee vain rikkaiden huvi. Jokainen asuntovelallinenkin tietää, että yli varojen eläminen on kovin lyhytnäköistä ja typerää. Eikä asia muutu, vaikka mittakaavan siirtää kotitaloudesta valtion kokoluokkaan.

Lisäksi tarvitaan kansallista yhtenäisyyttä. Tarvitaan sitä, että joku johtaa koko populaatiota strategian suuntaan. Ja näihin talkoisiin tarvitaan jokaista aina mamusta maalaiseen ja stadilaisesta saamelaiseen saakka. Vahvan johtajan löytäminen on vaikeaa, mutta minun näkemyksellä parhaat osaajat löytyvät yritysmaailmasta. Isommissa yrityksissä kovettuneet johtajatyypit pystyvät tekemään päätöksiä ja seisomaan myös niiden takana. Politiikan ongelma ja erotus yritykseen on se, että pestit johdossa ovat jo lähtökohtaisesti määräaikaisia ja on erittäin vaikeaa tehdä karsivaa politiikkaa niin, että sen kautta ostaa itselleen myös jatkopestin seuraavaan määräaikaiseen työsuhteeseen.
Lisäksi tarvitaan sitä, että politiikka annetaan ammattipoliitikoiden käsiin. Valitettavasti esimerkiksi keski-Suomalaisesta sahurista on mahdotonta tehdä uskottavaa politiikkoa, jos todellinen palo ei ole asioiden hoitamisessa, vaan pelkästään hämmentämisessä. On aivan sama, millä taustalla kukin tulee. Missistä ja iskelmälaulajasta saisi rakennettua varmasti politiikan ammattilaisen, mutta se vaatii oikeaa motivaatiota ja kovaa harjaantuneisuutta alaan. Tekihän antiikin Roomassa Caligulakin hevosesta senaattorin.

Edes politiikkaan ei tulla vain siksi "että se on niin fuckin' coolia". Nuo hämmentäjät saavat aikaan yhtä paljon vahinkoa kuin heistä voisi olla hyötyä oikeanlaisina tyyppeinä puolueidensa edustajina ja kansan todellisina edustajina.

Hieman raskaasta aiheesta huolimatta hyvää viikkoa kaikille!

tiistai 6. joulukuuta 2016

Itsenäisyydelle

Katson ikkunan takana pakkasessa hiihtäviä ihmisiä. Televisiossa näkyvät Tuntemattoman sotilaan viimeiset minuutit, jossa jälleen kerran pikkuinen Suomi sijoittuu toiseksi maailmansodan osuudessaan. Illalla on aika laittaa kynttilöitä sekä pöydälle että pihamaalle ilmaisemaan kunnioitusta rakkaalle kotimaallemme ja etenkin veteraaneille, jotka tämän maan itsenäisyyden lunastivat seitsemänkymmentä vuotta sitten.

"Tuntematon sotilas" on elokuvana minusta voimakkain suomalaisuuden symboli. Se kertoo siitä, mikä Suomi on ja millaisena on se on syntynyt. Koko elokuva on kolmeen tuntiin puristettu idea Suomesta. Samalla se on tarina niistä ajoista, kun Suomen todellinen itsenäisyyskamppailu käytiin. Mikäli omat isovanhempamme olisivat luovuttaneet, niin maailmanhistoria olisi 40-luvulta saakka kirjoitettu kyrilisin kirjaimin ja tänä päivänä minunkin tekstini olisi toisenlaista.

Omaan historiaani toinen maailmansota liittyy molempien ukkieni kautta. Nyt vielä elossa oleva ukkini lähti jatkosotaan vuonna 1942 vain 17-vuotiaana ja ehti olla rintamalla kolme vuotta päättäen taistelut Lapin sotaan. Noina vuosina nuoruus vaihtui kamppailuun elämästä ja kuolemasta. Jutut sodasta ovat karuja, mutta opettavaisia ja ainutkertaisia. Kun mietin 17-vuotiasta nuorukaista taistelemassa juoksuhaudassa ja näkemässä kuolemaa, se herättää vain yhden ajatuksen - ei koskaan enää. 

Suomen idea on kateissa

Tänään tunnen myös surua Suomen puolesta. Olemme menettäneet paljon siitä ideasta, jonka päälle Suomi on tehty. Toisen maailmansodan jälleenrakennuksen vuosina oli tahtotilana rakentaa maa, jonka kulmakiviä olisivat tasa-arvo, kaikkien kunnioitus sekä heikompien auttaminen. Nuo ehdot ovat saaneet kovia kolauksia, enkä itsekään koe, että olemme onnistuneet säilyttämään ideaa enää koossa.

Maksan palkastani kohtuullisen korkeaa tuloveroa, jolla oletan saavani ne palvelut, joita hyvinvointivaltion minulle kuuluisi tarjota. Silti huomaan julkisten palvelujen rapautuvan vuosi vuodelta huonompaan suuntaan. Terveyskeskusten resurssit on vedetty niin kireäksi, että hoidon taso on enää minimi. Monissa terveyskeskuksissa ei enää suomenkielistä lääkäriä näe ja hoidon taso on sitä, että potilas siirretään kotiin toipumaan. Syyn sijaan etsitään vain lääkitys, joka takaa,että potilas ei palaa rasittamaan jonoja.

Mielenterveyspuolella ongelmien hoito on ilmeisesti vielä huonommalla tolalla. Ongelmille on vaikeaa saada hoitoa. Ja jos hoitoa on, niin se avo-tyyppistä säilömistä eikä ongelmia korjaavaa. Näiden hoitamattomuuksien jälkiä saamme sitten seurata lehtien palstoilta erilaisina ja eriasteisina väkivallantekoina. Kumpi hoitaminen sitten on lopulta kalliimpaa?

Jälleenrakennuksen ainana Suomeen onnistuttiin rakentamaan kattava ja hyvä tieverkosto, joka kattoi sekä maaseudun että kaupungit. Nyt tuosta tieverkosta ei enää pystytä pitämään täysmääräisesti huolta ja etenkin maaseutujen tiestö on sellaisessa kunnossa, että muutaman vuoden päästä ensimmäisiä teitä joudutaan purkamaan tai laittamaan käyttökieltoon, koska huoltoresurssia ei ole tai se on riittämätöntä.

Meillä on peruskoulun läpi kohta runnottu kaksi lasta, eikä kumpikaan juuri kiittele suomalaista koulujärjestelmää. Koulujärjestelmän hyvä puoli edelleen on se, että se on ilmaista. Mutta sen ilmaisen sisällä ongelmia on paljon. Rahallinen puute pakottaa supistamaan koulujen määrää ja keskittämään lapsia isompiin kouluyksiköihin sekä luokkakokoihin. Jo joskus aiemminkin kirjoitin siitä, mitä opettajien työrauha on koulussa. Yhtä ongelmallista on myös lasten koulukäynti noissa luokissa. Samaa kertovat lasten tarinat kouluruuasta. Ruoka on edelleen ilmaista, pisteet siitä, mutta ruoan taso on pudonnut vuosien mittaan ilmeisen kehnolle tasolle. Enkä suinkaan tätä mielipidettä perusta vain oman perheen lasten mielipiteillle - muistan hyvin, että itse olin monesti nuorena kouluruuasta samaa mieltä.

Epätasa-arvon maa

Olemmeko enää tasa-arvoisia? Suomalaisuuteen kuuluu voimakkaana se, että olemme tasa-arvoisia ja pidämme huolta heikommista. Kuitenkin tänä päivänä pahimmat leikkaukset kohdistetaan esimerkiksi lapsiperheisiin. Verovaroilla en minäkään saa lapselleni hoitopaikkaa, vaan joka kuukausi kaupunki muistaa kolmensadan laskulla. Eipä sillä, tuon laskun maksan mielelläni, sillä päiväkodin hoito on niin tasokasta ja hyvää, että rahalle saan vastinetta.

Entä vanhukset? Se porukka, joka tämän maan rakensi ja säännöt nyky-Suomelle loi, makaa nyt hoitokodeissa vaipoissa odottamassa saavansa vastinetta tekemälleen työlle. Valitettavasti olen omakohtaisesti nähnyt, millle tasolle hoito menee, kun resurssit karsitaan. Ilman oman mummoni ja setäni työpanosta, olisi ukkini hoito melko olematonta ja hoidon sijaan voisi käyttää termiä "säilytys". Ei käy kateeksi niitä vanhuksia, joilla ei ole ketään huolehtimassa tai auttamassa.

Epätasa-arvo on siirtynyt eniten köyhien ja rikkaiden välille. Hyvinvoivassa valtiossa alkaa löytyä jo kolmannen sukupolven drop-outeja eli lapsi ei ole nähnyt vanhempiensa tai edes isovanhempiensa tekevän palkkatyötä, vaan roikkuvan luukkujen välillä anomassa almuja. Kuinka tuo lapsi voisi oppia työn eetosta tuolla mallilla? Samalla, kun nuo syrjäytyneet lapset jäävät työelämän ja koulutuksen pyörän ulkopuolelle, he jäävät ulos myös sosiaalisista ringeistä. Harrastusmaksut ovat vuosien mittaan nousseet sellaiselle tasolle, että köyhien perheet ei futista pelaa. Siis rikkaiden lapset, jotka saavat muutenkin hyvää, myös jylläävät harrastuspiireissä ja pelimatkoilla. Kuulostaako Suomelta?

Meistä on tullut myös suvaitsemattomia. Nykysukupolvet tuskin asuttaisivat siirto-Karjalaisia, vaan sanoisivat, että pysykööt kotimaassaan. Me emme tunnu suvaitsevan minkäänlaisia ulkomaaneläviä maahamme, vaikka todellisuudessa myös meillä Suomessa on tulevaisuudessa sellainen tilanne, että kanta-Suomalaisten määrä vähenee ja heitä korvaamaan tarvitaan kipeästi uutta verta - olkoon minkä väristä tahansa.

Muuta sitten pois, jos ei kelpaa

Miksi en sitten muuta pois, jos täällä on niin paskaa?

Koska täällä on kuitenkin paljon hyvää ja vielä paljon sellaista, josta saa hyvää. Meillä on edelleen maailman puhtain ja siistein luonto. Maamme sijaitsee paikassa, jossa luonnonmullistukset eivät pääse kimppuumme ja elämme alueella, jossa geopoliittinen tilanne on vielä siedettävä. Monella muulla ovat asiat paljon meitäkin huonommin. Seuraan toki huolestuneena Venäjän tilannetta ja muutoksia Venäjän ulkopolitiikassa, mutta pahemminkin voisi olla.

Suomi on suomalaisille edelleen hyvä maa elää. Kuristumme veroihin, mutta saamme niillä edelleen sellaisia palveluja, joita muualla maailmassa ei tarjota. Emme edes ymmärrä, miten hyvin meillä asiat on, koska ilmaiset asiat ovat sellaisia, jotka ovat meillä aina olleet. Ongelma on se, että palvelujen karsinta tulisi tehdä vähän kerrallaan ja kaikkia koskien. Rahan pois ottaminen on paljon vaikeampaa kuin sen jakaminen. En kadehdi yhtään päättäjiämme, jotka joutuvat nuo karsintapäätökset tekemään.

Olemme edelleen maa, jossa on mahdollista tulla mistä vaan mihin vaan. Koulutuksemme on ilmaista alusta loppuun saakka, mikä tarkoittaa, että katuojasta voi nousta tohtoriksi valtion rahalla. Tuota mahdollisuutta ei moni maa tarjoa. Myös työelämässä on mahdollista pärjätä omin avuin. Maassamme ei ole korruptiota eikä naisten ja miesten välistä epätasa-arvoa.

Lapsistamme pidetään huolta. Meillä on edelleen pitkät äitiyslomat sekä toimiva neuvolaverkosto. Jokainen lapsemme siis saa lähtökohtaisesti mahdollisuuden hyvään elämään.

Osa ongelmista johtuu meistä itsestämme. Olemme liikaa tuudittautuneet siihen, että "joku pitää meistä huolta". Siis heittäydymme hyvinvointiverkostoon miettimättä, mitä meidän pitäisi tehdä itse. Olemme tottuneet liian hyvään ja liian
valmiiseen. Meille tekisi hyvää se, että oppisimme ottamaan enemmän vastuuta itsestämme.

Kokonaisuudessaan voisin lainata jo edesmenneen kenraali Adolf Ehrnroothin viisaita sanoja "Suomi on hyvä maa. Se on paras meille suomalaisille. Se on puolustamisen arvoinen maa ja sen ainoa puolustaja on Suomen oma kansa."