Bulgaroituva Suomi

 

SS Hyvinvointiyhteiskunta vie maailmalle paperikoneita ja tuo paluulastissa rahaa (tekoälyn luoma kuva)

Lempiaiheitani täällä blogissa on aina ollut Suomi ja yhteiskunnan kehitys. Olen taustaltani yhteiskuntatieteilijä ja katselen maailmaa aina ja ikuisesti sosiologisten silmälasien läpi. Koetan katsoa koko maailman menoa siitä näkökulmasta, että taltioisin tänne virtauksia, jotka myös jälkeenpäin kertovat, miten meille kävi niin kuin kävi. 

Maailmanhistoria tapahtuu hitaasti vuosissa ja vuosikymmenissä. Suuret tapahtumat ottavat aikaa, eikä kaikkien muutosten alkupistettä voida koskaan todentaa. Historia näyttää vain itseään lyhyemmältä, kun sitä lukee oppikirjasta. Toinen maailmansota kesti taistelujen näkökulmasta seitsemän vuotta, mutta kun kaikki poliittiset sotaan johtavat tapahtumat otetaan huomioon, oli sodan pituus yli kymmenen vuotta. Ukrainan sota on nyt kestänyt neljä ja puoli vuotta ja se on muuttunut meille uutisten arjeksi. Vuosi on historiassa pelkkä sekuntiviisarin värähdys.

Uskon, että elämme tällä hetkellä Suomessa erittäin suurta murrosta. Se yhteiskuntamalli, johon minä olen syntynyt ja jonka piirissä olen saanut kasvaa, murtuu kovaa vauhtia. Suomalaiselta hyvinvointiyhteiskunnalta katoaa pohja sekä ideologisesti että taloudellisesti. Meillä ei yksinkertaisesti ole enää varaa olla se Suomi, mikä olemme olleet.

Joudumme tekemään myös suuria arvovalintoja. On valittava, kuka hyvinvoinnin eduista saa nauttia ja kenet jätetään ulkopuolelle. Valitettavasti rahaa ei enää riitä kaikille. Etenkin minun sukupolveni joutuu toimimaan rajusti itseään vastaan. Meidät on opetettu siihen, että heikoimmista pidetään huolta ja jokaiselle on oltava jotain jakovaraa tarvittaessa. Kohta sitä jakovaraa ei ole edes heikoimmille.

Parissa vuosikymmenessä olemme muuttuneet talouden veturista pohjolan Bulgariaksi. Miten tässä näin kävi?

Työn kalleus, viennin väheneminen ja halpatuontimaiden ohimarssi

Suomen vienti on nojannut toisen maailmansodan jälkeen metalliin, puuhun ja paperiin. Suomen luonnonvarat ovat metsässä ja sieltä se raha on kirjaimellisesti käyty hakemassa pois. Paperiyhteiskunnan kulta-ajalla valtikka oli sillä maalla, joka pystyi tuottamaan parasta sellua, paperia tai sahatavaraa. Suomalaista paperia ostettiin valtamerten taakse ja pystyimme toimimaan itsellemme edullisesti ostamalla raaka-aineen naapurista ja jalostamalla sen kovan rahan tuotteiksi ulkomaan vientiin.

Sama koski metalliteollisuutta. Laivoja, paperikoneita ja muuta oman aikansa high techiä opittiin tekemään sotakorvausten maksussa. Suomen tuotantokone oli pakko virittää huippuunsa ja kun sotakorvaukset oli maksettu, oli huippukierroksilla käyvälle tuotannolle löydettävä uusia markkinoita. Vaikka olimme arkoja ja nojasimme itänaapuriin, saimme jalansijaa kokoluokkaan nähden suhteettoman paljon. Tuotteet olivat laadukkaita, uniikkeja ja niistä haluttiin maksaa. Ei ollut mitään merkitystä, mikä tuotannon työvoimakulu oli, koska hintojen päälle lätkittiin vähintään lomarahan verran katetta päälle naureskellen. Insinööritöiden mallikappaleille oli vuosien jono, mikä pelkästään nosti hintaa.

Mitä tapahtui? Loppui paperin ja sellun käyttö ja viennin arvo romahti. Jäimme liian pitkäksi aikaa kiinni vanhaan ja puujalat pääsivät lahoamaan. Nyt paperitehtaita ei enää ole, eikä sellutehtaiden piipustakaan niin sakea savu nouse kuin ennen. Suomalainen sellu on muuttunut halutusta high techistä bulkiksi, jota tuotetaan muualla halvemmalla ja lähempänä päämarkkinoita. Hinta painuu markkinoilla niin alas, ettei sellua kannata ajaa.

Metalliteollisuudessa taas halpismaat temuttivat markkinat. Laivoja tehdään Aasiassa, missä raaka-aineet ja työvoima on halvempaa. Markkinat eivät enää olekaan valmiita maksamaan samaa hintaa kuin ennen. Laivateollisuudessa meillä sentään on vielä joitain johtotähtiä, mutta kuinka kauan. 

Työn hinnasta on tullut liian korkeaa. Suomalaiset palkat ja jäykät palkka- ja työehtosopimusrakenteet eivät lisää maan houkuttavuutta. Ulkomaalaisia omistajia ei välttämättä kiinnosta maksaa pitkiä vanhempainvapaita ja lomarahoja. Tuntihinta on tuotannon arvoon nähden liian suuri ja kysynnän pienentymisen myötä myös työn hinnan korkea taso kiinnostaa ostajia. Miksi ostaa Suomesta kalliilla, jos saman saa halvemmalla muualta. 

Vienti lisäsi hyvinvointi - viennin kapeneminen pakottaa luopumaan siitä

Kun muualle maailmaan ajettiin menokuormana sellua ja paluukuormana rahaa, syntyi jakovaraa. Oli mahdollista luoda pohjoismainen hyvinvointimalli, jossa jokaisesta pystyttiin pitämään huolta. Oli kattavat terveyspalvelut ja sosiaalipalveluita voitiin paisuttaa ylisuuriksi. Sen mahdollisti se, että maahan virtasi rahaa, jonka varaan yhteiskunnan rakenteet voitiin paaluttaa. Eikä niitä huolehdittaviakaan ollut niin paljoa, koska kansalla riitti töitä. Nyt kun työpaikat vähenevät, siirtyy koko ajan porukkaa korttitehtaista kortistoon.

Kun vienti vähenee, eikä laivoissa tule paluukuormana muuta kuin temu-krääsää, ei jakovaraa ole. Jos halutaan rahoittaa entisen laajuinen hyvinvointimalli, se tapahtuu joko verotusta kasvattamalla tai velaksi. Verotuksen kiristäminen ajaa viimeisetkin sijoittajat pois maasta ja velka alkaa pohjolan Bulgarialle olla jo niin kallista, ettei sitäkään voi loputtomiin ottaa. 

Niin outoa kuin se toisille tuntuu olevankin, niin yhteiskunnan talous toimii tasan samalla tavalla kuin yksityistalous:

 

Sääntö numero 1 - et voi kuluttaa enemmän kuin tienaat 

Sääntö numero 2 - jos meinaat tuhlata, tienaa ensin rahat

Sääntö numero 3 - jos meinaat tienata, hanki työtä

Sääntö numero 4 - jos ottaa velkaa, se on myös pakko maksaa takaisin

Nämä näin aluksi. Suomi on tilanteessa, jossa on pakko karsia vanhoja rakenteita pois. Lihavina aikoina paisutettiin julkista sektoria sellaiseen kuosiin, että koneistossa on esimiestasoja toistensa päällä, limittäin ja poikittain. Virkamiehiä oli kuin pankkitoimihenkilöitä ennen 1990-luvun lamaa. Suomesta tehtiin byrokratiaa palveleva yhteiskunta, jossa tärkeintä eivät olleet kulut, vaan säännöt ja niiden noudattaminen. Nyt nuo rakenteet ovat haitallisia kahdesta syystä. Ensinnäkin ne syövät jo muutenkin kapenevia verovaroja, koska niiden kulut maksetaan yhteisestä taskusta. 

Toinen syy on se, että kun rakenteita karsitaan, tehdään lisää työttömiä. Virkamieskunnan leikkaukset luovat työttömyyttä, jota on vaikeaa paikata. Kun TE-keskusksen virkailija siirtyy tiskissä puolelta toiselle, jäävät viulut edelleen veronmaksajien maksettavaksi. Summa onneksi pienenee. Eikä sen halvemmaksi tule siirtää virkamiespoloja eläkeputkeen, koska maksaja on edelleen sama Suomi Oy.

Ja sama koskee sosiaali- ja terveyspalveluja. Jos tukiverkkoa venyttämällä on mahdollista tienata päälle kolmentonnin liksaa kuussa, on jotain pielessä. Kolmen tonnin käteen jäävä osuus nimittäin tarkoittaa viiden tonnin tuloja ja minullakaan ei sellaisia ole, vaikka teen parisataa tuntia kuussa töitä. 

Suomalainen hyvinvointiverkko rakennettiin sodan jälkeen tilapäiseksi avuksi. Sen avulla piti saattaa pulaan joutuneet ihmiset takaisin raiteilleen ja töiden väliseksi ajaksi tarjottiin tukea. Verkkoa ei koskaan ajateltu sellaiseksi, että sen suojassa eletään päätoimisesti vailla pyrkimystäkään hakeutua pois tukien parista työelämään. 

Ongelma on, että työhön on lähdetty rajusti takamatkalta. Jos työtä olisi haluttu tehdä järkevästi, olisi karsintaa pitänyt tehdä jo kolme tai jopa neljä hallitusta takaperin. Silloin työtä olisi voitu tehdä pienissä palasissa ja saatella sekä hyvinvointiverkko että sitä hallinnoiva byrokratia hallitusti alas. Nyt kun hommissa ollaan myöhässä, joudutaan leikkauksia tekemään rajusti ja lyhyellä syklillä.

Jolloin päästään suomalaisuuden seuraavaan ongelmaan - tahdottomaan politiikkaan...

Poliittista itsemurhaa haluaa harvat tehdä

Suomalainen politiikka menee eduskuntakausien rytmissä. Valitaan eduskunta, jonka kausi kestää neljä vuotta. Ensimmäinen vuosi menee opetellessa (tai riidellessä, kuten tämän eduskunnan kohdalla). Toisella ja kolmannella kaudella tehdään töitä siihen, että neljäntenä vuonna voidaan paaluttaa maaperää seuraavaan vaalivoittoon. Voitte ottaa malliesimerkkiä vaikka nykyisestä hallituksesta. 

Ensimmäisellä kaudella oltiin terhakoita, heristeltiin vähän rasismikorttia ja tapeltiin kuin pohjalaisissa häissä. Hallituksen neitsytvuosi oli kuin Wasa-laivan ensimmäinen purjehdus - horjuvaa ja uppoaminen oli enemmän kuin lähellä. Mutta siitäkin vielä noustiin, vaikka horjuvin jaloin.

Toisena ja kolmantena vuonna leikattiin kuin thaimaalaisella silkkipajalla. Sakset kävivät jokaisen köyhän ja sitäkin köyhemmän taskulla. Vastaavasti taas rahaa koetettiin takakädellä ohjata kavereiden taskuun, kuten Garden-hanke lopulta paljasti. Mutta hallituksen toinen ja kolmas vuosi olivat heidän loistoaikaansa (ainakin heidän omasta mielestään). 

Kolmannen vuoden lopussa kauheus (lue: totuus) paljastui. Gallupit osoittivat, ettei kansa tykkää, kun leikataan ja hyvinvointi vähenee. Jopa istuva hallitus säikähti niin, että leikkauslistaa lyhennettiin ja loivennettiin. Ei se mitään tosin enää auta. Kun maine on mennyt, se on mennyt kuin entiseltä tytöltä. 

Ongelma on juuri tuossa haluttomuudessa viedä kovaa politiikkaa läpi neljää vuotta - saatikka useampaa hallituskautta peräkkäin. Kansa on kategorisesti tyhmää ja valitsee aina toisinpäin kuin edellisissä vaaleissa. Nyt seuraavissakin vaaleissa siirrytään vasemmalla niin, että laidat rytisee. 

Politiikan ailahtelevuus tekee pitkäkestoisesta kehittämisestä mahdotonta. Poliittista resurssia hukataan siihen, että edellisen hallituksen tekosia puretaan ja aletaan rakentaminen taas pohjalta. Ratkaisu olisi se, että eduskunnan toimikautta pidennetään kaksinkertaiseksi nykyisestä tai sitten hallituksesta tehtäisiin parin vuosikymmenen ajaksi virkamieshallitus, jossa poliittiset virtaukset eivät paljon paina. 

Ailahtelevuus vaikuttaa negatiivisesti myös kansan luottamukseen. Kansa ei pidä demokratiaa toimivana vaihtoehtona, jolloin eduskuntaan valitaan suoranaisia koomikoita. Eivät nämä kaikenmaailman vornaset ja rydmanit mihinkään politiikkaan kuuluu - BB-taloon ennemmin. Eikä vika ole ehdokkaissa, vaan äänestäjissä. Kansahan saa äänestämällä juuri itsensä näköisen edustajiston. 

Nopea reivaus ja pitkäkestoinen työ uuden nokian löytämiseksi

Meillä on edelleen metsät, puhdas luonto ja vesistö. Meillä on sellaisia alueita, joista voimme edelleen löytää uuden nousun avaimet. Täytyy muistaa, ettei selluteollisuuden romahdus ole ensimmäinen kerta, kun aika ajaa meistä ohi. Meillä oli aikoinaan terva, joka oli valtava maailmanmarkkinatuote. Sen vienti huippuaikoina vastasi suhteellisesti moninkertaisesti mitään paperivientiä. Ja sitten laivat tehtiin muusta kuin puusta ja tervalle sanottiin hiiohoi. Ja siitäkin noustiin. 

Ja oli Nokia, joka tuli ja meni, oli Neuvostoliiton vienti, joka loppui siihen, että venäläiset nyt ovat mitä ovat. Onhan näitä menestystarinoita nähty Suomen historiassa moneen kertaan. 

Missä ne uudet nokiat piilevät? Voisiko matkailu olla tulevaisuuden rahasampo? Tai voisimmeko hyödyntää edelleen korkealla tasolla olevaa insinööriosaamista ja luoda jotain, mitä maailma tarvitsee? Siitä olen varma, että entisellä mallilla emme voi jatkaa, koska sellua ei pakkomyydä mihinkään. Samoin olen varma, ettei tie Suomen menestykseen ole datakeskuksissa tai varsinkaan ulkomaalaisomisteisissa kaivoksissa. Noista kumpikin on pelkkää suomen bulgaroimista, jossa nahka myydään paniikissa liian halvalla. Rahavirtojen siirto kotimaasta poispäin ei luo meille vaurautta, vaan tekee meistä talousorjia. Ottakaa oppia vaikka Helenistä ja sähköverkon myynnistä.

Suomelle tärkeintä olisi pitää huolta luonnosta ja puhtaudesta. Ne ovat Luojan luomia artikkeleita, joiden varaan on mahdollista luoda pitkäkestoista tuottoa. Meille mahtuu matkailijoita ja meillä on osaamista rakentaa uudenlaista matkailuinfraa, josta muualta tulevat ovat valmiita maksamaan. Luulen, että eri suunnista tulevat turistit ovat kiinnostuneita lomasta, joka päästää heidät hetkeksi eroon kiireisestä, saateisesta ja meluisasta arjesta. Olen varma, että jos ilmastonmuutos käristää etelä-Euroopan helvetin esikartanoksi, kääntyvät lentokoneiden nokat pohjoiseen. Mutta sitä ennen meidän on tehtävä itsemme kanssa tiliä siitä, että olemme valmiita muuttamaan Suomen suuntaa taas kerran kohti uutta. 

Heikentynyt kulutus luo hiipivän laman

Kuva Pixabay / fotoblend

 

Olen jo jonkin aikaa joutunut työn kautta pohtimaan Suomeen tullutta hiipivää lamaa. Kulutuskäyrä on loiventunut ja ihmisten rahankäyttö on selvästi harkitumpaa kuin aiemmin. Kun rahat eivät kaikkeen riitä, siirrytään tarvehierarkian mukaiseen jaotteluun. Jos maha on tyhjä, jäävät Loboutinit kauppaan. Tai jos valittavana on kasvohoito tai sähkölasku, niin valitettavasti kasvohoito jää tekemättä.

Kuva Pixabay / Steinarhovland

Hiipivä lama on kulutuksen pysähtymistä

Suomen talous syöksyi Palanderin lailla alamäkeen 90-luvun alussa. Kyseessä oli pitkälle edennyt rahamarkkinoiden ylikuumentuminen yhdistettynä sakkaavaan idänkauppaan. Silloinkin kotimaisen rahatalouden ongelmien yksi syypää löytyi itärajan takaa. Lama-ajan Suomi oli suojaton globaaleja markkinaheilahteluja vastaan. Kansallisen valuutan kantokyky oli heikko ja parilla pakollisella devalvaatiolla nostettiin ulkomaisen lainarahan hintaa niin, että velanmaksu kävi useille yrittäjille ylivoimaiseksi. Konkurssi-tsunami tappoi sekä yritykset että mahdollisuuden kuluttaa. Käytännössä koko talous seisahtui muutamaksi vuodeksi.

Nyt meneillään oleva hiipivä lama on erilainen. Sillä ei ole varsinaista alkua, eikä sillä tule olemaan samanlaista loppua. Siihen ovat johtaneet useat pienet tekijät, joista suuri osa on meistä riippumattomia. Myös laman oireet ovat  erilaiset. Konkurssiaalto on kyllä vellomassa, mutta se jakautuu useammalle vuodelle. Etenkin rakennusalalla tapahtuvat konkurssit karsivat joukosta myös epätervettä ainesta, vaikkakin suurin osa yrityksistä joutuu maksuvaikeuksiin heistä johtumattomista syistä. 

Suurin syy lamalle on yksityisten kulutuksen hiipumisessa. Kun raha ei kierrä, ei talous toimi. Nykyinen markkinatalous perustuu pitkälti palveluihin ja kulutukseen. Jos rahaa ei ole, karsitaan ensimmäisenä palveluista ja kun palveluita ei käytetä, ei kiertoon riitä polttoainetta. Sinällään yksinkertaista siihen saakka, kunnes pureudutaan kulutuksen seisahtumisen syihin. 

Kuva: Pixabay / Pefertig

Raha ei kierrä, jos sitä ei ole. Ja sitä ei tule, jos se on liian kallista

Kulutus on käytännössä aina rahaa. Se on joko omaa rahaa tai velkaa. Tällä hetkellä velkaraha on kalliimpaa kuin vuosikymmeniin. Se tekee ihmisistä harkitsevia. Suurempia hankintoja, kuten autoja ja asuntoja, harkitaan tavallista pidempään, jolloin kierto seisahtuu. Ja jos puhutaan suuremmista hupikulutukseen käytettävistä hankinnoista, kuten kesämökeistä tai purjeveneistä, niin homma on melko totaalisen seis. 

Autojen osalta harkintaan vaikuttavat myös muut tekijät. Autojen hinnat nousevat ja valikoima kasvaa. Kun mietitään jälleenmyyntiarvoa ja jälkimarkkinaa, ei oikeaa vastausta ole olemassakaan. Mikä on nyt uutena ostetun bensa-auton arvo seitsemän vuoden päästä? Millainen hankinta on käytetty sähköauto? Onko hybridi sittenkään onnistunut kompromissi noiden kahden välillä vai pelkkä susi jo syntyessään? Ja kuka uskaltaa tarttua Dieseliin, kun sen verokohtelu on täysin mielivaltaista. Ja mikä ylipäätään on eri polttoainemuotojen saatavuus ja hintakehitys. Itse en ainakaan antaisi mitään suositusta kenellekään, enkä tällä hetkellä edes harkitse vaihtoa.

Velkarahan kalleus pakottaa myös supistamaan kulutusta, vaikkei sitä juuri huvitukseen käyttäisi. Jos asuntolainan korkomenot kasvavat, on kasvu pois omasta kulutuksesta. Nämä muutamat sataset voivat yksilön kannalta olla siedettäviä, mutta kun ne sataset kertautuvat vaikka kampaamojen tai kauneushoitoloiden asiakkaissa, niin se on yrittäjälle ongelma.

Käytämme rahaa tietyssä järjestyksessä (ainakin suurin osa meistä). Päällimmäisenä tililtä lähtevät asumis-, ruoka- ja terveysmenot. Sen jälkeen rahaa käytetään puolipakollisiin menoihin, kuten vaatteisiin ja harrastuksiin. Nimitän näitä puolipakollisiksi, koska ne ovat erittäin tarpeellisia, mutta niissä on selkeä karsimisen mahdollisuus verrattuna vaikka asumismenoihin. Sähköä on pakko ostaa, mutta housujen ostossa on valinnanvaraa enemmän. Joko ne jättää ostamatta tai ostaa halvemmat.

Viimeisenä rahanmenossa tulee niin sanottu hupikulutus. Se on sellaista kulutusrahaa, joka ei ole elämisen kannalta olennaista ja jonka pois jättäminen ei varsinaisesti uhkaa elämänlaatua, mutta tekee elämästä ehkä vähemmän mukavaa. Tällaista hupikulutusta ovat vaikka suoratoistopalvelut, kauneudenhoito- ja hyvinvointipalvelut. Nyt varmaan ymmärrätte, miksi olen asiasta kovinkin huolissani.

Me olemme siinä vaiheessa, että hupikulutusta on alettu jo karsimaan. Olen keskustellut tästä yrittäjäkollegoiden kanssa, jotka toimivat joko omalla alallani tai vastaavilla. Kulutus on selvästi hitaampaa, mutta ei kokonaan seis. Kampaamoissa ja hierojalla jätetään joka toinen kerta väliin tai kauneushoitolassa karsitaan kalliimpia hoitoja ja otetaan hieman pelkistetympi kokonaisuus. Hupikulutuksen väheneminen näkyy jopa suomalaisille rakkaassa alkoholinkulutuksessa. Ravintoloiden ovi ei käy niin tiuhaan kuin ennen ja kaljahanallakin on lepovuoro monta kertaa illassa. 

Kuva: Pixabay / aszak

Rakentamisen seisahtuminen ja pankkien nihkeys näkyy

Hiipivä lama kohtelee alueita epätasaisesti. Meillä kaakossa ongelmana on turistien puute ja rakentamisen pysähtyminen. Asuntorakentamisessa ei uusia hankkeita ole alkanut, eikä niitä ole edes näkyvissä. Eikä rakentaminen kannata, jos potentiaalisia ostajia ei löydy. 

Korjausrakentaminen vetää ilmeisesti vielä kohtuullisesti. Jos asuntoa ei ole mahdollisuutta vaihtaa, voi vanhaa sentään remontoida. Niillä yrityksillä, jotka hoitavat remontti- ja korjausrakentamista, on töitä vähintään kohtuullisesti. Samoin vanhojen asuntojen kauppa vetää jollain tapaa. Se taas on riippuvainen pankkien suopeudesta. Lainansaanti on vaikeampaa, jos kohde ei ole remonttivapaa ja riskitön. Pankkien suhtautuminen rahoitukseen on mennyt enemmän kieltäväksi kuin sallivaksi ja paljon kuuleekin tarinoita, miten rahoitus kohteelta on evätty, koska pankki näkee siinä ongelman. 

Asuntokaupan taantuma johtuu siitä, että niin ostajat kuin pankkikin kyttäävät etelä-Karjalan talouden näkymiä. Talouden näkymät vaikuttavat vahvasti siihen, mitä asuntojen hintakehitys tulee olemaan seuraavan kymmenen vuoden aikana. Jos edessä on paikallistalouden romahdus (vaikkapa esimerkkinä jonkun isomman toimijan loppuessa), romahtavat asuntojen hinnat. Silloin ei uuden kerrostaloasunnon ostaminen kannata, koska sillä tekee isot tappiot. Tämä on nähtävissä jo Imatralla. Asuntojen hinnat ovat romahtaneet sille tasolle, että uusien rakentaminen ei ole järkevää. Rakennuskustannukset ovat joka paikassa suunnilleen samat, jolloin tappio asunnon ostossa kasvaa heikoilla alueilla. Konkreettisesti ja rautalangasta väännettynä. Ei ole järkevää ostaa uutta kahdensadantuhannen asuntoa, jos myydessä siitä saa korkeintaan satatuhatta. Eikä sellaista kohdetta rahoita yksikään järkevä pankki.

Toinen ongelma varsinkin etelä-Karjalassa on se, ettei muualta ole tänne tarpeeksi tulijoita. Asuntotilanne on paikallisten osalta kyllästetty ja jotta uusien asuntojen rakentaminen kannattaisi, pitäisi muuttotappio saada käännettyä voitoksi. Se taas vaatii työpaikkoja, mikä kysyy investointihalukkuutta. Investointihalukkuus taas vaatisi uskoa alueen tulevaisuuteen. Ja niin kauan, kun naapurissa rajalle tuodaan enemmän panssarivaunuja kuin turistibusseja, ei usko idän ihmeeseen nouse. 

Koko Suomen osalta ongelma on kaikenlaisten kulutustuotteiden hintojen nousu. Vaikka hinnat kasvaisivat maltillisesti, nousu hiipii kulutukseen skaalan kautta. Eli pienikin nousu vaikuttaa, jos nousua tapahtuu jokaisessa tuotteessa. Tämä ongelma taas on yleis-eurooppalainen ja johtuu monesta ristikkäisestä kriisistä. Tänne pussinperälle vaikutus on ehkä suurempi kuin vaikka keski-Eurooppaan.

Kolmas etenkin hupikulutukseen vaikuttava tekijä on myös hallituksen tukia kiristävä politiikka. Kun tukirahat pienenevät, supistuu yksittäisen ihmisen kulutus minimiin. Rahaa ei oikeasti jää enää muuhun kuin ruokaan, asumiseen ja lääkkeisiin. Tässä syntyykin pieni moraalinen ongelma. Olen itsekin vahvasti sitä mieltä, että turhia tukimarkkoja pitää karsia. Meillä ei yksinkertaisesti ole laajaan tukiverkkoon enää rahaa ja jotta veroaste ei kasva kulutusta ehkäiseväksi tekijäksi, on pystyttävä säästämään.

Toisaalta taas tukiverkon tiukkeneminen näkyy omassa kukkarossa. Jos hupikulutus pysähtyy, ei minulla ole asiakkaita. Ja hallituksen kannalta taas - jos hupikulutus pysähtyy, ei arvonlisäkertymä pysy ennallaan ja yrittäjien maksamat tuloverotkin pienenevät. Tämän päälle tietenkin se, että lopettavat yritykset siirtyvät tilikirjassa debet-puolelta creditille. Oikeaa vastausta ongelmaan ei ole olemassakaan, vaan kyse on arvovalinnoista. Teet miten tahansa, teet väärin. 

Kuva: Pixabay

Oma talous huolettaa, mutta ei vielä pelota

Pohdin asiaa totta kai omalta kannaltani. Tällä hetkellä kulutuksen seisahtuminen ei näy viivan alla. Kalenteri täyttyy ehkä hitaammin, mutta täynnä se on edelleen. Sen takaavat laaja asiakaskunta ja varmaan se, että omat hommani osaan hoitaa niin hyvin, että asiakkaat pysyvät asiakkaina. 

Mutta helpolla raha ei tule. Pärjääminen pakkokulutuksen ulkopuolella vaatii joustavuutta, näkyvyyttä ja sitä, että yhtään hutia ei voisi lyödä. Tällä hetkellä esimerkiksi viime hetkellä perutut ajat ovat vaikeampia myydä kuin ennen. Niiden uudelleenmyynti vaatii selkeästi enemmän aikaa ja vaivaa kuin aiempina parina kesänä. 

Itse olen kuitenkin toiveikas sekä oman työn että etelä-Karjalan suhteen. Tällä hetkellä kaupungin organisaatio toimii aktiivisesti ja edelleen löytyy yrittäjiä, jotka uskaltavat ottaa riskejä ja tuottaa uutta. Esimerkiksi City-ravit oli tällaisesta huippuesimerkki. Hullu idea, mutta keräsi yleisöä ja sai varmaan liikkeelle sekä ihmiset että rahan. Vieläkin kaipaan sitä, että tänne saataisiin uusia työllistäviä yrityksiä ja kaipaan myös sitä, että löytyisi enemmän vielä jengaa raahata kotimaisia turisteja katsomaan paikallisia nähtävyyksiä. Tietä on jo raivattu, mutta maalissa ei olla. 

Luotan myös omiin asiakkaisiini. Vuosien mittaan pysyvää ja aktiivista asiakaskuntaa on kerääntynyt ja uskon totta kai omaan kykyyni palvella sekä vanhojen että uusien asiakkaiden tarpeita. Ja etenkin alkukesästä on jopa uusia asiakkaita kiitettävästi mahtunutkin kalenteriin. Y.rittäjyys on aina uskoa omaan tekemiseen.

Kyllä tämä tästä :)

Ps. Enää viikko töitä ja sitten koittaa parin viikon hengähdystauko, jee!!