Blogit.fi

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Sunnuntaielämyksiä

Vietin poikkeuksellisesti sunnuntain töissä. Tein vapaan työajan puitteissa sisään ensi viikon perjantain, jolloin pääsen vaimon kanssa pitkästä, pitkästä aikaa pienelle parisuhdematkalle. Tai tarkemmin ottaen pääsemme viemään lapset mummolaan ja palaamaan itse kotiin kaksin. Kun lapset on hylätty taatusti turvallisiin käsiin reilun sadan kilometrin päähän, niin on satavarmaa, että ketään ei tarvitse pissittää keskellä yötä ja kiukuttelussakin on aamuisin hieman aikuisempi maku kuin normaalisti.

Sunnuntain työnteko on mahtavaa - työmaa on tyhjä, puhelimet eivät soi ja saat tehdä töitä täysin omaan tahtiin ja omalla tavoin. Pukeutuminenkin on vähän väljempää, kun päällä saa olla kotifarkut ja huppari. Samalla kuitenkin huomasin tänäänkin, että työtahti nousee tuplaan normaalista. Kun töitä saa tehdä keskeytymättä ja ilman taustahälyä, niin hommassa on todellinen tekemisen meininki.

Podcastien taivas

Olen ihminen, joka kaipaa jotain ääntä taustalle. Yleensä kuuntelen musiikkia tai sitten jotain radio-ohjelmaa. Koska sunnuntai, niin mitään järkevää ei radiosta tule ja nyt ei musiikkikaan jostain syystä maistunut. Piti siis etsiä jotain uutta viihdykettä. Päädyin tällä kertaa kahlaamaan podcastien maailmaa ja löysin Anna Perhon haastattelusarjan "Läpivalaisu", jossa Perho syvähaastattelee tuttuja, mutta ei ehkä ensimmäisessä rivissä olevia julkkiksia.


En ole oikein koskaan innostunut Anna Perhosta. Vika lienee eniten siinä, etten ole kuunnellut häntä koskaan ajatuksen ja ajan kanssa. Ja ehkä Perho on minun makuuni asteen verran liian pirteä ja positiivinen tapaus. Minun makuni kun koostuu perisuomalaisesta perus-synkästä paatoksesta. Onneksi annoin Perho(se)n lentää, sillä sarja oli kerrassaan vangitseva. Haastikset olivat parinkymmenen minuutin mittaisia ja osasta henkilöistä homma oli jaettu kahteen jaksoon. Tämä siis tarkoitti, että kysymykset ja vastaukset olivat vähän pintaa syvemmälle porautuvia. Kuuntelin Tomi Björkin, Palefacen, Martina Aitolehden, Antti Holman sekä Katja Halmeen tarinat. Jokainen oli hyvä omalla tavallaan.

Miksi jäin noihin tarinoihin koukkuun kerrasta?

Perho on todella hyvä haastattelija. Hän sai yksinkertaisilla kysymyksillä tyypit avautumaan ja paljastamaan asioita, joista osa oli todella henkilökohtaisia ja arkojakin juttuja. Ja yhtä tärkeää kuin on osata kysyä, on myös osata kuunnella ja antaa tarinan oksentua ulos. Keskustelu oli peruspönötys-haastattelusta vapaampaa ja välillä tuntui, että käsiksen ulkopuolelle hypättiin ja kauas (tai sitten käsikirjoitus puuttui kokonaan). Mutta ei sen nyt niin väliä, koska lopputulos oli kuulijaa viihdyttävää tajunnanvirtaa.


Tärkeintä on tarina

Olen aina tykännyt kuunnella tarinoita siitä, kuinka menestys rakentuu. Ihailen ihmisiä, jotka aloittavat käytännössä tyhjästä ja rakentavat itse työllään onnistumisen. Lisäksi ihailen ihmisiä, jotka eivät nillitä siitä, että joutuvat tekemään töitä tai siitä, että onnistumiset eivät tule sillä, että käsiä pidetään ristissä ja toivotaan parasta. Näissä kaikissa tyypeissä tuo tarina oli. Jokaisella oli tarinassaan vielä oma twistinsä. Björkillä usko omaan tekemiseen, vaikka rahaa tai lahjakkuutta ei tavallista enempää ollut, Palefacella raitistumisen parantava voima ja Katja Halmeella nousu narsistin vallan alta voittajaksi.

Mieleenpainuvin oli Tomi Björkin kertomus siitä, kuinka ravintolaideaan laitettiin likoon viimeiset pennit ja Björkin sekä yhtiökumppanin isien kiinteistöt, kun pankki ei uskonut ideaan eikä antanut lainaa. Mutta kavereiden usko omaan asiaan oli niin luja, että homma puskettiin läpi. Lopputulos oli menestystarina Michelin-tähtineen ja lainatkin maksettiin puolessa vuodessa (!) takaisin.

Aitolehti taas teki vaikutuksen asenteellaan julkisuuttaan kohtaan sekä avoimuudella omasta elämästään. Tuon haastattelun kuuntelun jälkeen minulle jäi aivan toisenlainen kuva ihmisestä, jota olen pitänyt pelkkänä pintaliitojulkkuna. Kiillon alla on ahkera yrittäjä ja kova työmyyrä, jolla on monta rautaa tulessa ja joka suhtautuu melko nöyrästi julkisuuden antamiin opetuksiin ja toisaalta tunnustaa sen, että peli on kaksisuuntaista ja on hänkin julkisuudesta jotain saanut takaisin.

Julkisuus myös tyhmentää ihmistä - toisin sanottuna kuva, jonka ihmisestä julkisuuden kautta saa, on kovin aivoton ja yksivärinen. Kun ihmisestä pääsee kuulemaan hänen omaa ääntään, jolloin varmasti tietää,että sanat ovat hänen, eivätkä seiskan kökkösimulaattorin tulosta, kuva muuttuu äkkiä inhimillisemmäksi, ajattelevammaksi ja monivärisemmäksi.

Surullisin tarina oli Katja Halmeen. Elämä väkivaltaisen narsistin rinnalla (tai paremminkin ikeen alla) ei kuulostanut herkulta ja äänestä kuuli, että vuodet Tony Halmeen kanssa olivat jättäneet pysyvät jäljet. Tuota tarinaa voisin suositella kaikille, jotka meinaavat umpirakastuneena hypätä Vegasissa naimisiin parin kuukauden tutustumisen jälkeen. Pahimmillaan lopputulos voi olla muuta kuin vuosisadan rakkaustarina.

Kaiken kaikkiaan Perhon haastattelusarja antoi koko työpäivään ihan uuden fiiliksen ja antoi myös Perhosta ammattimaisen kuvan haastattelijana ja taitavana "kalastajana". Oli hienoa kuunnella omalla alallaan menestyneiden ihmisten tarinaa siitä, kuin eteenpäin päästään kovalla työllä eikä millään muulla. Työtä tekemättä ei pärjää, eikä lahjakkuuskaan riitä, kuin osaan matkasta. Lisäksi jokainen rämpii ja jokaiselle sattuu mokia ja epäonnistumisia, mutta niihin ei saa jäädä makaamaan - vaan pyyhitään nenä ja noustaan ylös. 

Hyvää alkanutta viikkoa kaikille!

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Tupluurit

On yksi asia, joka jakaa kansan tehokkaammin kahtia kuin sosiaalidemokratia tai maataloustuet. Tuo asia on suhde päiväuniin ja niiden nukkumiseen. Osa ihmisistä rakastaa ja osa vihaa. Välimuotoja ei juurikaan ole. Itse koen olevani päiväunien suhteen jonkin sortin ammattilainen ja kuulun ehdttomasti tuohon puolestapuhujien puolueeseen - nokosia on tullut nautittua ja niistä on tullut nautittua.

Jokaisella ikäkaudella on omat unensa

Suhde päikkäreihin muuttuu iän myötä. Pieni lapsi nukkuu unet, koska on pakko ja kehittyvälle ihmiselle pienet lataushetket ovat välillä tarpeen. Sitten, kun lapsi kasvaa siihen ikään, että osaa puhua, hänen ensimmäisiä lauseitaan on "en muuten nuku päiväunia". Siitä alkaakin lyhyt taistelu, jossa vanhemmat koettavat saada lapsen nukkumaan vaikka väkisin ja yhtä suurella intensiteetillä lapsi pyrkii nuo unet välttämään. Välillä keskustelu päiväunista muistuttaa suurvaltojen aserajoitusneuvotteluja. Ja yleensä vanhemmille käykin kuin Pohjois-Korealle - paljon puhetta ja uhkailuja aivan turhaan.

Teini-ikäinen ei päiväunia nuku kuin sairastuttuaan tai salaa ryypättyään. Siinä vaiheessa elämää on niin kiire elää, ettei siitä voi uhrata minuuttiakaan nukkumiseen. Unet ovat vain välttämätön paha. Teinien elämä onkin kuin yhtä pitkää amfetamiinin käyttöä, jossa valvotaan valvomisen ilosta ja pahin vihollinen ja tuhlaaaja on nukkuminen (en puhu kokemuksesta tuon amfetamiinin suhteen, mutta pitkä teini-iän yötön yö on hämärästi tuttua). Olen joskus koemielessä ehdottanut teineille päikkäreiden nukkumista ja ilme on aina näkemisen arvoinen. Reaktio on sama kuin pyytäisit pukemaan päälle tuulipuvun ja lähtemään torille laulamaan Mattia ja Teppoa karaokessa.

Teini-iän jälkeen taas ihanassa aikuisuudessa päikkärit tekisivät kunniakkaan paluun elämään, jos niille vaan olisi aikaa. Iltaisin silmien nahkakaihtimet painuvat väkisin kasaan, mutta elämänrytmi ei anna periksi. On vain vastustettava painovoiman vaikutusta ja keskityttävä seuraavaan rastiin. Päiväunesta tulee fantasia, josta öisin nähdään unta. Etenkin kun lapset ovat pieniä, niin vaihtaisit hyviin päiväuniin vaikka jonkun joutavimmmista sisäelimistä tai osan tulevasta eläkkeestä.

Lopulta ihmisestä tulee vanha. Päiväunia nukutaan, koska muutakaan tekemistä ei ole. Elämänrytmi on verkkaista ja jokaiseen väliin voi tunkea pienet "powerit" tai suomalaisittain voimaunet. Unesta voi nauttia keinutuolissa, sohvalla tai vaikka kesämökin laiturilla. Unta otetaan tukkupakkauksissa ja jossain vaiheessa ne nuorena kertyneet univelatkin tulevat varmaan kuitattua, vaikka korot olisivat peräisin 80-luvulta.

Tekniikkalaji tämäkin

Päiväunissa ratkaisevaa ei suinkaan ole pituus, vaan unen syvyys. Parhaat unet ovat pituudeltaan jossain vartin ja puolen tunnin välissä. Silloin ehtii nukahtaa ja upota unen suloiseen syvyyteen ja herättyä olo on kuin juuri ladatulla kännykän akulla. Hetken tuntuu, että kaikki on mahdollista.

Paikalla ei ole väliä. Pienet unet voi nukkua sohvalla, lattialla tai vaikka auton penkillä lasta odotellessa harkoista. Kummisetäni kertoo tarinaa heinämiehen nokosista. Tämän mukaan ennen maaseudulla heinämiehet ottivat lyhyet unet aina päiväruuan jälkeen. Heinämies kävi tuvan kapealle penkille, nosti hatun silmilleen ja jalkaterän toisen jalkaterän päälle. Heinämiehen nokoset olivat optimaalisen mittaiset silloin, kun jalkaterä tipahti toisen päältä (tai koko heinämies kapealta penkiltä). Kuulostaa loogiselta - tai sitten vaan hyvältä tarinalta. Kummisetäni on muutenkin kunnon tarinamiehiä - terkut,  koska tiedän hänen lukevan tätäkin postausta :)

Suurin riski päivänokosten epäonnistumiselle piilee siinä, että ne venähtävät liian pitkiksi. Aivot tulkitsevat yli puolen tunnin päiväunet jo yöuniksi ja sammuttavat keskusyksikön kokonaan. Tämän seurauksena herättyäsi olet aivan pyörryksissä ja pää on tukossa kuin Pietarin pääviemäri. Parasta tässä on vielä se, että liian pitkät unet tuhoavat mahdollisuuden kunnon yöuniin. Sitten, kun lopulta heräät päiväunilta ja saat aivosi taas kierroksille, on kello jo yksitoista. Siinä sitten seisot peilin edessä ja koetat todistaa aivoillesi, että on aika käydä yöunille ja että ne parin tunnin viltin alla vietetyt nokkaunet eivät olleet todellista unta, vaan pelkkä harjoitus. Lopputulos on se, että kukut aamuyöllä etsien televisiosta jotain järkevää katsottavaa ja odottelet yöunta tulevaksi.

Työtapaturman jäljiltä...

Vahinkoja sattuu ammattilaisellekin, sillä juuri ylläkuvatulla tavalla kävi minulle tänään. Vartin powereiksi tarkoitetut unoset venähtivät yli tunnin mittaisiksi ja silmät eivät meinanneet aueta enää ollenkaan. Siksi kirjoitan tätä postausta puoli yhdentoista aikaan ja mietin, että näinköhän ensi yönä uni uskaltaa tulla luomien taa, vai meneekö ensi yö valvoessa.   

 Tykkään ottaa pienet nokoset heti työpäivän jälkeen. Kun istuu toimistossa koneen ääressä koko päivän, ovat silmät aivan loppu ja pää käy muutenkin kierroksilla. Silloin parasta mitä tiedän, on buutata henkilökohtainen kovalevy vartiksi ja ottaa pienet. Onni on vaimo, joka tämän sallii...

Oma uneni ei kysy paikkaa, eikä aikaa. Kun pääsen syvän meditatiivisen unen sisään, minua ei mikään herätä. Siinä saa käydä nykimässä isompikin lapsi, jos meinaa minut saada heräämään kesken latauksen. Mutta täytyy kyllä tunnustaa, että perheen keskinäisen rauhan ja yleisen mielenterveyden vuoksi nuo vartin nokoset kannattaa minulle välillä myöntää. Se vartti nimittäin lataa vanhemmankin mallisen akun lähes täyteen ja meno jatkuu loppuillan pirteämpänä. Väsyneenä en todellakaan ole mitään parasta mahdollista seuraa - tosin kukapa on...

Vanha sanonta, että uni on kuin rahaa laittaisi pankkiin, pitää ainakin minun kohdallani kutinsa. Nukkukaa ihmiset pienet unet työpäivän päälle, sillä uni on parasta lääkettä väsymykseen.



 

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Renkaita vaihtamassa

Syksyisessä omakotilähiössä on täysin oma äänimaailmansa, joka koostuu kompressoreiden tasaisesta surinasta sekä kiroilevien miesten ähkimisestä ja pulttipyssyjen paukkeesta. Lähes jokaiselta pihalta voit bongata verkkareiden sisältä paistavan iloisen puolikuun, kun keski-ikäiset miehet ovat kumartuneet peltijumalansa eteen ja paljastavat persvakonsa maailmalle. Karvaisia perseenpuolikkaita onkin bongattavissa kuin tattisatoa syysmetsässä.

On siis tullut aika vaihtaa kesärenkaat arktisempaan malliin. Kyseessä on joka syksyinen (ja keväinen) traditio, jota pohjustetaan viikkojen sääkarttojen tutkailulla ja arvailulla siitä, mikä lopulta on paras viikonloppu renkaiden vaihdon tekemiselle. Vaihtoaikaa ei todellakaan kerro poliisi tai laki, vaan sen säätelevät säätiedotukset, omat vapaat viikonloput sekä Shellin parlamentin yleinen mielipide ja lopulta naapurin Pena.

 En itsekään keksi montaa miehisempää traditiota, joka vielä saadaan siirrettyä sukupolvelta toiselle. Entisaikojen taskukello onkin nykyisin vaihdettu ristikkoavaimeen, joka Toyotan takakontista luovutetaan omalle pojalle siinä vaiheessa, kun poika ostaa ensimmäisen oman auton ja lapsi sekä rengasavain saatetaan maailmalle. Meilläkin tuo rengasavain on perinteistä mallia, joka on alunperin kotoisin jonkin 80-luvun vaihto-Ladan varaosalaatikosta ja siitä on aikojen saatossa jo neljästä mutteripäästä rikkoontunut kaksi. Lisäksi avain on vielä liian paksu alumiinivanteiden pulttireikiin, mutta jotenkin siitä on niin vaikeaa päästää irti.

Alkutyöt

Homma lähtee liikkeelle siitä, että kaikki tarvittavat työkalut ja apuvälineet kaivetaan varastosta tai varastoista. Kyseessä on asekätkennän purkua muistuttava projekti, jossa edellisen vaihdon jäljiltä on kaikki tavarat piilotettu eri paikkoihin ja niiden kaivaminen kaiken varastoon pakkosijoitetun romun alta vaatii tuhottomasti sekä aikaa että kärsivällisyyttä. Parhaimmillaan käy vielä niin, että renkaanvaihtona alkanut projekti vaihtuu lennossa varaston siivoamiseen tai työkalujen testaukseen, kun alimmalta hyllyltä löytyykin viime kevään alesta hankittu kuviosaha, jota ei ole muistettu edes koekäyttää. Yhtäkkiä huomaatkin, että päivä kului siihen, kun sahailit kuviosahalla vaneriin hassuja kuvioita ja päälle iskee suomalainen syysillan itsemurhapimeys. Vaimon huhuillessä ylkäänsä saunaan, tämä onkin vielä otsalampun valosssa etsimässä viimeistä kadonnut mutteria pihalaatoituksen keskeltä, kun hommat "jostain syystä vähän venähti". Tuo sama iltapimeällä tuhraaminen uhkaa myös niitä kunniattomia miehiä, jotka jättävät piittaamatta Shellin parlamentin tai naapurin Penan mielipiteen ja unohtavat vaihtaa renkaat optimaaliseen aikaan ja joutuvat tekemään sen edellisenä iltana sen jälkeen, kun virallinen säätiedottaja uhkailee televisiossa aamun lumimyrskyllä (been there, done that!).

Itselle on myös useamman kerran käynyt niin, että jokin tarvekalu yksinkertaisesti unohtuu ja unohtumisen huomaa vasta siinä vaiheessa, kun auto on jo nostettu tunkin päälle ja ensimmäinen rengas on irti. Tässä vaiheessa ei auta muu kuin aloittaa nöyrästi alusta tai sitten soittaa pikaisesti naapurin Penalle, että tuo omasta autotallistaan vastaavan. Tähän ruotsalainen herrasmies ehdottaisi, että mikset a) säilytä kaikkia tarvittavia työkaluja samassa paikassa tai b) tee laminoitu lista kaikista tarvittavista tavaroista, josta voit sitten pyyhittävällä tussilla ruksia löytämäsi ja varmistaa kätevästi, että kaikki on etsitty ennen aloitusta. Mutta miksi suotta pilata puolta nautintoa, joka antaa minulle etsimisen ja ennen kaikkea löytämisen ilon.

Itse akti

Siinä vaiheessa, kun päästään itse työn päälle, niin todistetusti voivat käydä seuraavat asiat:

1) Rengasavain särkyy juuri siinä vaiheessa, kun olet saanut ensimmäisen pyörän vaihdettua, joten et voi lähteä paikalliseen miestenmaailmaan ostamaan uutta => Tähän on kaksi lääkettä. Kätevän rengasavaimen voi tuunata jostain muusta työkalusta tai sitten soitat välittömästi naapurin Penalle, jolla taatusti on vararengasavain. Sitä ainoaa ja oikeaa rengasavainta ei kunnon heteromies lainaa koskaan toiselle. Sehän on sukukalleus.

2) Renkaan pultit voivat kadota. Meillä on ollut ja on tälläkin hetkellä auto, jossa kesä- ja talvirenkaissa on eri pultit. Tämä tarkoittaa sitä, että pulteille täytyy olla se tietty pussi, jota ei rikota, vaihdeta tai kadoteta. Meillä tuo pussi on sinivalkoinen City-Sokos muovipussi, joka on kotoisin jostain 90-luvun puolestavälistä. Mutta jos tuo pussi katoaa, niin helvetti on irti. Uudet pultit renkaisiin nimittäin ovat toiseksi kallein osa autoa. (Kallein osa on se pieni muovinen hela, jonka saat talvella rikki vetämällä sitä liian lujaa pakkaskelillä tai jonka päälle astut vahingossa ja sen profiili taittuu juuri huomattavan pienen määrän käymättä sen jälkeen enää tarkkuusvalettuun hahloonsa). Mikäli pussi kuitenkin jostain käsittämättömästä syystä katoaa, niin homma kannattaa jättää sikseen ja siirtää auto ainoastaan puolivuosittaiseen käyttöön aina siihen saakka, kunnes kadonnut pussi löytyy. Uusien pulttien ostaminen kun on vähän sama kuin tunnustaisi tappionsa ja tosimies kulkee ennemmin vaikka bussilla töihin, kuin tunnustaa joutuneensa ostamaan uudet rengaspultit autoon.

3) Renkaat voivat mennä väärin päin. Ainoa englanninkielen sana, jota tosimies tarvitsee (sanaparin "one beer" lisäksi) on "rotation". Itse en ole onnistunut tekemään tätä virhettä kuin kerran puoliksi, mutta rengasliike teki yhteen autoon vaihdon jopa minun puolestani väärin päin. Seurauksena se, että ajelin suurimman osan talvea väärinpäin olleilla renkailla ja sain rengasliikkeeltä keväällä lahjaksi ihan uuden ja käyttämättömän rengassetin arvoltaan 850€.

4) Auto voi pudota tunkin päältä. Itselle tätä ei ole koskaan käynyt, mutta joka ikinen kerta pelkään tämän tapahtuvan ja varmasti minun "akuankka"-tuurilla niin tulee joku kerta käymään. Toinen fobiani renkaanvaihdossa on se, että onnistun pudottamaan auton jalkani päälle siinä vaiheessa, kun uutta rengasta laitetaan paikalleen. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka tuo ongelma ratkaistaan - jos soitat paikalle naapurin Penan, niin tuleeko hän ainoastaan ottamaan tilanteesta valokuvia, joilla startataan Shellin parlamentin maanantai-istunto vai löytyisikö ongelmaan ihan oikeaa apuakin. 

5) Pultit voivat jäädä irtoamatta. Termi momentti ei suinkaan ole monien luulema fysiikan mitattava termi, vaan se on psykofyysinen käsite, jolla mitataan renkaanvaihtajan tuntemaa raivoa työtään kohtaan. Poikkeuksetta, kun renkaita vaihtaa, niin auto on edellisen vaihdon jälkeen käynyt joko rengasliikkeessä tai autohuollossa, jossa pultit on avattu ja juntattu sen jälkeen uudelleen kiinni. Ja tuo voima on sellainen, että kun käsin käännät rengasavaimella pultit loppuun, sen jälkeen vielä poljet avaimen päälle täydellä painolla jalalla ja lopuksi vielä hakkaat avainta talon järeimmällä lekalla puolenkymmentä kertaa. Vanteet eivät ehkä tykkää, mutta rengas pysyy taatusti kiinni. Ja saahan se autohuollon huoltomies hieman sairasta nautintoa miettiessään, että kukahan tämänkin saunasolmun joskus avaa. Jos pultit eivät kuitenkaan suostu avautumaan, niin ainahan voit - aivan oikein - soittaa apuun naapurin Penan.

Kun homma sitten lopulta on valmis, on aika istua hetki rengaspinon  päällä ja ihailla kättensä työtä. Monelle suomalaiselle miehelle renkaanvaihto on viimeinen käsityön näyte, josta omien tekojensa jäljen enää näkee. Kaljaa ei kuitenkaan passaa korkata, koska edessä ovat vielä....

Jälkityöt

Ennen vanhaan traditiona oli, että vaihdetuilla renkailla ajettiin lähimmän huoltoaseman pihaan, jossa parikymmentä samanlaista penaa odotteli jonossa omaa vuoroaan rengaspainemittarille. Mittarit olivat nykypäivää harvinaisempia ja olihan jonottaminen eräänlaista suomalaista sosiaalisuutta. Siinä sitten omalla vuorolla sen kilometrin mittaisen letkun kanssa kierrettiin autoa ympäri ja laitettiin renkaat balanssiin kymmenien verkkapukuisten silmäparien tutkan alla. Letkun päältä oli joku mulkvisti ajanut nastarenkailla ja mittariakin oli voimaintunnossa hakattu asvalttiin niin, että saadut painelukemat olivat todennäköisesti yhtä oikein kuin, jos ne olisi kysynyt ennustajalta tai neiti ajalta (nuoriso tuskin edes tietää,että kelloakin kysyttiin ennen puhelimelta). Mutta Shellin mittarin lukemia pidettiin todempina kuin Jumalan sanaa.

Nyt tuo hieno traditio on särkynyt, kun kompressorit ja mittarit ovat joka insinöörin käsillä. Niitä myydään joka marketissa ja hinnatkin ovat pilkkahintoja siihen nähden, minkä salaisuuden nuo sisäänsä kätkevät. Kyseessä on vähän sama kuin Alkon monopoli rikottaisiin ja kossua saisikin S-Marketista. Mitäs hienoa siinä olisi, että juhlallinen "viinakaupan reissu" jäisi toteutumatta ja kossut otettaisiin siitä nautasian ja kevytmaidon välistä?? Varmaan jäisivät kossut hyllyyn ja juopottelukin vaihtuisi sauvakävelyyn.

Viimeisenä, kun renkaissa ja vaihtajassa ovat oikeat paineet, on vuorossa tavaroiden piilotus. Huolellinen mies piilottaa jälleen kaikki tarvittavat työkalut jokaisen eri paikkaan ja hyvään piiloon. Lopuksi päälle kasataan vielä aamulla ulos tuodut varastoromut, jotta kätkentä olisi täydellinen. Siinä sitä sitten voi hyvällä mielellä laittaa naapurin Penalle tekstarin ja nykyisin jopa kuvan siitä, että "Talvi saa tulla, piikkipyörät alla - paineet 2.2"

Nöösipojat vievät renkaansa liikkeeseen vaihdettavaksi ja säilytettäväksi ja sen vuoksi tämäkin kanta-suomalainen perinne uhkaa jäädä muistojen unholaan. Parin sukupolven päästä ei kukaan enää muista, että joskus renkaita vaihdettiin itse. Tunkeista sekä rengasavaimista tulee museoesineitä, jotka heitetään isäukon mukana arkkuun ja kirkkomaahan. Nostan käden lippaan kunnioitukseksi meille, jotka edelleen verkkarit puolitangossa ähräämme pihoillamme ja kunnioitamme tätä vanhaa perinnettä nimeltä renkaanvaihto. Tulkoon talvi tänäkin vuonna silloin, kun Shellin parlamentti niin päättää!

torstai 20. lokakuuta 2016

Junastelemassa

Pitkästä aikaa matka vie syksyn aamuvarhaisella Helsinkiin. Minusta ainoa oikea tapa mennä syvään etelään, on ottaa alle Valtion Rautateiden tarjoamat rautapyörät. Junalla pääsee suoraan keskustaan ja parkkihuolet saa jättää muille. Matkan aikana voi tehdä joko töitä tai ajan saa kulumaan lukemalla, katsomalla videoita tai niin kuin minä nyt - kirjoittamalla. Ja jos tylsyys pääsee silti iskemään, voi aina hiipiä ravintolavaunuun kahville tai nauttimaan kevytkemiallisia viihdykkeitä. Etenkin viikonloppuvuorot junien ravintolavaunussa voivat tuottaa viihdettä ihan itse itsessään. Inttipojista, viikonlopun aloittajista sekä kotiin palaavista arkipakolaisista koostuva mix kertoo sellaisia tarinoita, että meno muistuttaa pyörillä liikkuvaa lähiöbaarin ja sirkuksen yhdistelmää.

Aamujunat ovat kovin hiljaisia. Kun ihminen revitään lokakuun kylmyydessä lämpimän peiton alta ennen kuutta ja laitetaan kylmälle asemalle odottamaan junaa, niin harvaa se naurattaa (paitsi Aamulypsyn faneja, jotka erottaa asemalla napeista korvissa ja hartioista, jotka nykivät pidätetystä naurusta (tänäkin aamuna bongasin pari)). Ja aamun junailijat ovat vielä niitä, jotka puurtavat hiki hatussa päivän Power pointteja kasaan tai tutustuvat kokousten esityslistaan. Heidät puolestaan tunnistaa syvistä rypyistä otsassa ja tietokoneen näyttöön upotetuista silmistä. (Hah, tälläkin hetkellä joku luulee minun kuuluvan juuri tuohon porukkaan - tabletin ennustava tekstinsyöttö aiheuttaa kovin syvät huolirypyt).

Pidän Helsingistä - pieninä annoksina. Aamu pääkaupungissa on jotain erilaista kuin muualla Suomessa. Ihmisten askelissa on tekemisen meininki. Kaikilla on kiire johonkin tekemään tuottavaa työtä ja olemaan hyödyksi. Aikaa riittää korkeintaan pikaiselle pahvikahville, mikä sekään ei ole puhdasta sumppia, vaan jotain ulkomaankielelle väänneltyä moniaines-seosta. Liikennevaloissa olet osa kaupunkilaista Gnu-laumaa, joka orjallisesti odottaa valojen vaihtumista ja vihreän syttyessä kiihdyttää ralliauton lailla kadun yli. En sentään ole nähnyt sitä, että ensimmäisenä kadun yli päässyt nostaisi kädet voiton merkiksi pystyyn ja heittäisi kunnon tuuletukset. Kokeilisko tänään...

Tietenkin Helsingin reissuun kuuluu aina käynti Stockmannilla - tiedän kuulostavani maalaiselta ja olen ylpeä siitä, mutta edelleen vanha Stockan henki ja "vähän parempi" palvelu ovat kokemisen arvoisia asioita. Jos olisi varaa, niin kävelisin kaksi kertaa vuodessa pelkissä alushousuissa Stockmannin miesten vaatehtimoon, vinkkaisin myyjän luokseni ja sanoisin "vaateta minut, Visa on tuossa" (hyvä kysymys muuten olisi se, että jos olisin pelkissä alushousuissa, niin missä olisi Pyhä kolmikko eli puhelin-avaimet-kukkaro?).Tuokion päästä kävelisin ulos tyylikkäänä ja hyvin palveltuna (tai poliisin taluttamana kädessä sakot siveettömästä käytöksestä julkisella paikalla)

Iltapäivällä juna tuo minut takaisin kotiin. Mikähän siinä on, että aina kun lähden kotiin päin, niin mieleen iskee pieni jännitys siitä, olenko oikeassa junassa? Tarkistan maagisesti pariin kertaan, että raide on oikea ja vaunun kyljessä on oikeat paikkakunnat kirjattuna. Jännitys säilyy siihen saakka, että kuuluttaja vapauttaa minut kertomalla, että juna on oikea ja voin vapautua nauttimaan kotimatkasta. Mutta entä ne kerrat, kun vaunun kaiutin on rikki tai kuulutus menee ohi. Siinä sitä odotellaan takki päällä ja laukku kädessään Lahteen saakka, jonka jälkeen tiedän suunnan olevan oikea ja päämäärä ei voi mennä pieleen...

Vaikka olen tehnyt tätä samaa matkaa säännöllisen epäsäännöllisesti kohta kymmenen vuotta, niin pelko väärään junaan joutumisesta elää. Tähän saakka olen onnistunut välttämään tuon fobian realisoitumiselta, mutta katsokaas vaan, niin juuri tänään kun paljastan pelkoni, löydän itseni illalla Kuopiosta tai Oulusta... Poteekohan tätä muut?

Koska on torstai, niin pakko toivottaa viikon parasta päivää jokaiselle!

tiistai 18. lokakuuta 2016

Miksi koulunkäynti on niin ongelmallista?

Tulen töihin vartin myöhässä. Hengityksessä haisee vielä eilisilta...tai vähän tämä aamukin. Tuskin puhaltaisin nollia vieläkään. Heitän repun nurkkaan ja istuudun pöydän kulmalle. Samalla hetkellä pomoni kurkkaa ovesta sisään ja moittii minua siitä, että olen taas myöhässä. Närkästyneellä äänellä hän myös huomauttaa epäilevänsä työkuntoani - taas kerran.

Huudan pomolleni täysillä "Haista sinä Hännikäinen pitkä vittu ja lähe meneen siitä ennen kuin hakkaan sut! Sen jälkeen kaadan työtuolini lattialle ja vilautan pomolleni vielä povitaskussa olevaa veistä. 

Viereisestä huoneesta kollega tulee katsomaan ja ottaa puhelimen esiin alkaen kuvata tilannetta. Hän säestää minua ja alkaa yhteiseen vastarintaan hankalaa pomoa vastaan - "Niin Hännikäinen - ime munaa - tää video on kohta Youtubessa ja saat nähdä, että saat potkut töistä ahdistelun takia!!"

Ehtisivätköhän avaimeni edes pudota pöydälle asti ennen kuin olisi irtisanottu työpaikastani, jos tuo edellinen olisi edes lähelle totta? 

Viime päivinä olen lukenut useammastakin paikasta opettajien kertomaa arkea tämän päivän koulussa ja tuo edellinen tuntuu olevan liian monelle arkipäivää. Lisäksi olen kuullut jotain vastaavia tarinoita koulujen arjesta myös oman perheen koulukkaiden suusta jo kohta kymmenen vuoden ajan. Opettajat kokevat työpaikallaan ahdistelua, väkivaltaa ja kiusaamista - oppilaiden taholta. Opetuksen ammattilaiset turhautuvat siihen, että luokassa muutama häirikkö särkee koko luokan työrauhan ja tekee sekä opettajan työstä että muiden oppilaiden oppimisesta mahdotonta. Opettajan päivästä iso osa kuluu siihen, että selvitellään ongelmalasten tekemisiä tai opettamisen sijasta lapsia paimennetaan käyttäytymään edes hieman normaalien kaksijalkaisten nisäkkäiden tavoin.

Kouluun tuntuu tulevan entistä vähemmän kasvatettuja lapsia, joilla on kaulassa lappu, jossa kehotetaan opettamaan lapselle perus käytös- ja elintavat, koska vanhemmilla ei ole aikaa/kiinnostusta/voimia hoitaa omaa tehtäväänsä.

Mitä helvettiä on tapahtunut?

Ongelma lähtee monesti meistä vanhemmista. Kodin tehtävä on opettaa lapselle ne kansalaistaidot, joilla varustettuna hänet voi lähettää muiden kaltaistensa joukkoon. Näihin kuuluvat muun muassa sellaiset tieteelliset tehtävät kuin perseen pyyhkiminen, vessan vetäminen, kengännauhojen sitominen sekä se, että vanhempia ihmisiä kunnioitetaan ja kaikille taataan fyysinen koskemattomuus. Sen sijaan niihin kansalaistaitoihin eivät välttämättä kuulu se, että rinnakkaisluokan Jania voi hakata välitunnilla, huumeiden käyttö on ok tai että opettajan nimittäminen vitunhomoksi on hauskaa tai edes lähellekään okei. Vuosi vuodelta kasvavassa määrin kouluihin tuntuu valuvan näitä jälkimmäisiä valuvikaisia tapauksia.

Ilmeisesti meistä vanhemmista on jossain vaiheessa päässyt kasvamaan uusavuttomien isien ja äitien sukupolvi, joka ei enää pystynyt tai jaksanut tai ehtinyt pitää lapsiaan kurissa. Meillä saattoi olla töissä niin kiire, että unohtui opettaa lapsille, kuinka ollaan normaaleja yhteiskunnan jäseniä tai illalla olikin joskus niin kiire omiin harrastuksiin, että lapset jäivät vaille huomiota ja niiden kasvu pääsi rönsyämään ulos ruukusta. Ja ehkäpä iltaisin olimme töiden ja harrastusten jäljiltä niin uupuneita, että unohdimme koko lasten olemassaolon.

Valitettavasti kuitenkin on niin, että lasten kasvatus kuuluu niille, jotka niitä lapsia ovat onnistuneet hankkimaan. Sitä vastuuta ei voi siirtää kouluille, opettajille, poliisille tai edes sosiaalitoimelle. Lapsesta vastuu on vanhemmalla niin kauan kuin yhteiskunta katsoo hänen olevan kelvollinen vanhempi. Ilmeisen moni vanhempi kuitenkin luovuttaa tämän kasvastustehtävän jopa lopullisesti yhteiskunnan kontolle, kun katsotaan vaikkapa huostaanottojen määrää vuosittain.

Vikaa löytyy kyllä systeemistäkin

Ei tämä suomalainen koulusysteemi ihan viaton ole itsekään. Kouluille ja opettajille on annettu täysin puutteelliset työkalut ongelmien selvittämiseen. Samoin resurssit ongelmalasten kanssa selviämiseen tai ongelmien ratkaisuun, ovat täysin riittämättömät. Lopputulos on se, että ongelmatapaukset koetetaan sälyttää normijoukon jatkoksi ja toivoa parasta. Systeemi sulkee luokanoven jäljessään, ristii kätensä ja toivoo, että se opettajaparka pärjää siellä luokassa.

Jotenkin kummallisena pidän myös sitä, että luokkien häiriköt ovat ne, jotka sanelevat luokan työrauhan. Vaikka ongelma jossain vaiheessa ryöpsähtää pahaksikin, niin tuon ongelmalapsen hoitaminen tuntuu olevan mahdotonta. Ikään kuin olisi mahdotonta sanoa, että lapsi ei kuulu opetuksen piiriin ja hänet irrotetaan koulun vastuulta ja siirretään sinne, mihin se kuuluu - vanhempien vastuulle. Muistan vuoden aikana lukeneeni useammankin kertomuksen, jossa koulukiusattu tai hänen vanhempansa kertoo, kuinka kiusatun piti vaihtaa koulua, jotta sai rauhaa ja elämänsä järjestykseen. Eikö tämä kuulosta kenenkään muun mielestä erikoiselta - kiusaaja jatkaa, mutta kiusattu muuttaa?

Kolmas erikoinen piirre on se, että poliisia pyydetään selvittämään koulujen ongelmia. Onko tosiaan niin, että koulu ei voi tai saa selvittää sisäisiä ongelmiaan ilman poliisia? Kuuleman mukaan sinisellä virkakunnalla on kädet täynnä jo "oikeitakin töitä". Eikö näitä koulun asioita voisi selvittää rehtorin tai koulutoimenjohtajan toimesta loppuun saakka ja ratkaista ongelma siellä, missä se on syntynytkin? Vaatii varmaan jotain muutoksia koulun johtoportaan valtuuksiin, mutta maallikon silmissä tehtävä ei mahdottoman iso ole.

Ja sitten te lapset - juuri te!

Nämä seuraavat ohjeet ovat lapsille (jos sellaisia lukijoina on, yhden tiedän varmasti)- toki aikuiset voivat niitä lukea, mutta meidän keski-ikäisten osalta on jo liian myöhäistä tehdä mitään.

Viaton lapsi on myytti. Lapsethan ovat tuote, jonka rakentavat geenit ja ympäristö - sekoitussuhteella 50/50. Siis hulluus ei tule puhtaasti geeneistä, mutta eivät ne ongelmat puhtaasti tuolta ympäristöstäkään leiju. Lapsen mieli onkin lopputulos siitä, mitä sinne syötetään - tekovaiheessa ja sen jälkeen.

Jopa lasten kannattaisi nostaa päätään padin näytöltä ja miettiä hetki ainakin muutaman kymmenen vuotta pidemmälle.

Jos kiusaat toista, niin toisesta tulee mielipuoli. Ja kun toisesta tulee mielipuoli, niin hänestä ei tule yhteiskuntakelpoista kansalaista. Ja kun hänestä ei tule yhteiskuntakelpoista kansalaista, hän syö lääkkeitä ja leijuu eri tukiverkkojen asiakkaana, kunnes jää kolmekymppisenä sairaseläkkeelle. Ja sen jälkeen juuri sinä, kiusaaja, maksat omien verojesi lisäksi tuon kiusatun verotaakan ja vielä hänen eläkkeensä sekä hoitonsa. Veroprosenttisi nousee tätä tahtia jonnekin 120% tienoille eli sen lisäksi, että koko palkkasi ulosmitataan, joudut tekemään vielä toista työtä - pelkästään verovelkojen kuittaamiseksi.

Ja kun kiusaat opettajaa, niin kohta käy niin, että opettajia ei enää ole. Sen jälkeen ne lapset, jotka kuvittelit työntäväsi muiden kasvatettavaksi (niin kuin sinullekin tehtiin), jäävätkin sinun itsesi opetettaviksi ja kasvatettaviksi. Se tarkoittaa sitä, että kun tulet töistä ja sen sijaan, että menisit golfkentälle, opetatkin lapsellesi Suomen historiaa 1800-luvulta. Ja viheriöt jäävät haaveeksi kuin Topi Sorsakosken laulussa.

Ja kun kiusaajana ja häirikkönä haaskaat yhteiskunnan varoja, niin jossain vaiheessa nuo varat kuivuvat loppuun eikä yhteiskunnan järjestämää opetusta enää olekaan. Sitten joudut järjestämään lastesi kouluksen täysin omin varoin ja sepä ei niin halpaa olekaan. Siis jälleen kerran illalla, kun mielesi tekisi lähteä kokemaan golf-kentän ihanuutta, vaihdatkin sen siihen, että vedät päälle McDonaldsin vaatteet ja lähdet tekemään iltavuoroa, koska lasten koulumaksut vievät yhden ihmisen palkan.

Paljon on pielessä tämän päivän kouluissa. Sen lisäksi, että joudun vanhempana olemaan huolissani omien lasten oppimisrauhasta, olen myös väkisin huolissani niiden henkilöiden työssäjaksamisesta, joiden tuosta oppimisesta tulisi vastata. Opettajat tarvitsevat lisää työkaluja luokkien ongelmien ratkaisuun. Yhteiskunta tarvitsee lisää selkärankaa sekä rahaa siihen,että ongelmia ei tulevaisuudessa synny ja nykyiset saadaan jotenkin ratkottua. Lisäksi me vanhemmat tarvitsemme isommat kivekset siihen, että pystymme hoitamaan oman perustehtävämme eli sen, että lapset lähtevät kotoa varustettuna riittävällä kasvatuksella ja kansalaistaidoilla, jotta oppiminen olisi ylipäänsä mahdollista.

lauantai 15. lokakuuta 2016

Mapennus

Kuulostaako tutulta?
"Maanantaiaamu ja saavut töihin pari minuuttia myöhässä, koska viikko ei meinaa tälläkään kertaa startata. Maanantait ovat kuin pakkasen paneman auton käyntiinsaattaminen niinä aamuina, kun yöllä on satanut varttimaili lunta ja sen jälkeen aura on käynyt viimeistelemässä Jumalan työn tekemällä kadunreunaan vallin, jota itse Knut Possekin kadehtisi.

Avaat koneen ja näet, että viikonloppu on tuottanut sotkun ihan omana itsenään. Alat kaivaa itseäsi ulos vanhojen sotkujen suosta ja huomaat, että ovesi takana kärsimättömien ihmisten jono kasvaa. Puhelin koettaa vaatia omaa huomiotaan kuin uhmaikäinen lapsi. Tuntuu kuin värinän voimakkuus kasvaisi ja lopulta luulet, että koko luuri pakahtuu kiukkuunsa..

Iltapäivällä huomaat, että maanantain oma tehtävälistasi ei ole lyhentynyt yhdelläkään ranskalaisella viivalla. Lopulta helpottaaksesi omaa mielipahaasi kirjoitat lappuun "käy kusella" ja viivaat sen yli, jotta tuntisit tehneesi edes jotain oikein.

Kun iltapäivän kongi kolahtaa neljään, muut painelevat kotiin, mutta sinä sen sijaan käärit hihasi ja alat tekemään niitä töitä, joita sinun piti tehdä jo kahdeksan aikaan. Syyllistyt samalla rikoksisa suurimpaan - varastat aikaa itseltäsi ja perheeltäsi."

Tämä kaikki johtaa mapennukseen

Mapennus on arkivihaa, jossa maanantaisin alamme juosta ajan perässä saamatta sitä koskaan kiinni. Toivomme, että perjantai koittaisi mahdolllisimman pian. Tämä kahdesta syystä - sen takia, että kuvittelemme saavamme perjantaina kahden päivän lepohetken, jossa lataudumme taas seuraava maraton-arkea varten. Toisaalta taas ajattelemme valheellisesti, että perjantaihin mennessä työt on tehty ja voimme hyvällä omallatunnolla vetäytyä viettämään sitä todellista elämää.

Pikkuhiljaa ajasta tulee vihollinen, jota vastaan taistellaan. Aikaa varastetaan sieltä, mistä saadaan ja sitä säästellään. Lopulta käy kuin mustassa pörssissä - ajan hinta nousee koko ajan ja alamme säästellä sitä parempia aikoja odottamaan. Onko tutun kuuloista lause "Sitten, kun...". Noissa kahdessa sanassa kerromme kuvittelemme meillä olevan pankki, johon olemme tallentaneet aikaa ja josta sitä voi nostaa joskus korkojen kera omaan käyttöön.

Mapennuksen kourissa tunnemme jatkuvaa toivottomuutta ja riittämättömyyden tunnetta siitä, että kykymme ja ajanhallintamme eivät yksinkertaisesti riitä kaikkiin niihin tehtäviin, joita ympäristö meidän olettaa tekevän.Toisessa kädessä meillä on lista niistä tehtävistä, jotka pitäisi suorittaa ja toisessa lista haaveista, joita haluaisimme toteuttaa. Seisomme kuin vaaka noiden kahden välissä ja pohdimme hiuksemme harmaiksi, kumpaa lapuista pitäisi totella.

Kuinka mapennus selätetään? 

Emme omista aikaa emmekä voi tallentaa sitä mihinkään. Kun kellonviisari heilahtaa, niin tuo kulunut sekunti on mennyt koskaan palaamatta. Lapsemme eivät tule koskaan saavuttamaan uudelleen sitä neljän vuoden ihanaa ikää, jossa heidän lapsuutensa saavuttaa lakipisteen ja alkaa muuttua kohti synkkää teiniyttä. Emme koskaan tule uudelleen parikymppisiksi interreilaajiksi. Jos tässä iässä heitän selkääni rinkan ja lähden matkustamaan junapelissä pitkin Eurooppaa, niin siitä seuraa todennäköisesti avioeron lisäksi kipeytynyt selkä ja paluu ambulanssilennolla kotiin. Jo pelkästään tämän ymmärtäminen auttaa siihen, että emme hukkaa aikaamme turhaan.

Seuraava askel on se, että erotamme ajan, joka kuuluu meille ja sen, joka kuuluu työnantajalle. Työsopimuksessa olemme sitoutuneet tekemään töitä täydellä teholla kuka minkäkin ajan ja tuo aika ei kuulu meille. Sen sijaan se aika, joka alkaa työpäivän jälkeen ei kuulu myöskään työnantajalle. Yhtä suuri rikos kuin tehdä omia asioitaan työnantajan ajalla, on se, että varastamme omaa aikaamme iltaisin työnantajan hyväksi.

Tähän voisikin toimiva ratkaisu olla se, että korvaus siitä ajasta, joka on varastettu perheeltä työnantajalle jaetaan koko perheen kesken. Siis ylityörahoista laitetaan osa perheen yhteiseen virkistyskassaan, josta sitä saa käyttää ainoastaan huvitteluun ja turhuuteen.


Itse olen ollut niin onnellisessa asemassa, että olen tehnyt viimeiset kymmenen vuotta töitä vapaalla työajalla. Se tarkoittaa sitä, että päätän sen, milloin tulen töihin ja miten työaikana jaan päivässä. Tuo kasvattaa vastuullisuutta siihen, että jälkeä myös syntyy ja siitä, että työnantaja todella saa sen, mistä maksaa. Tuskin edes osaisin nykyisin tehdä töitä orjuuttavan kellokortin kanssa.

Kun oma aika ja työnantajan aika on erotettu toisistaa, on aika tehdä työpäivästä tehokkaampi ja hallita sitä kahdeksan tunnin pätkää arjessa, joka usein haittaa loppuja kuuttatoista tuntia.

Priorisoi ja karkota työnkolaajat

Työtehtävistä kaikki eivät suinkaan ole yhtä tärkeitä. Samoin kaikkien tehtävien aikajänne ei ole sama. Yksinkertaisesti näin - tee ensin ne tehtävät, jotka ovat kiireisimpiä ja tärkeimpiä. Loput tehdään sitten, kun niille jää aikaa ja ne kassan pohjimmaiset hoitaa paras ystävämme - aika. Itse pidän töistä usein listaa, jossa on numeroituna ne tehtävät, jotka ovat kesken ja ne, joilla on todella kiire. Ja tuota listaa käytän ohjaamaan omaa työtäni ja samalla varmistamaan sitä, että muistaisin tehdä tärkeimmät työt varmasti loppuun.

Ja työelämässä pätee myös toinen sääntö - tee ne tehtävät, jotka tuleva omalta pomoltasi tai hänen pomoltaan - tai Jumalalta. Muiden antamilla tehtävillä surffataan sitten, kun niille jää aikaa. Etenkin asiantuntijatehtävissä tapaa ihmisiä, jotka miellään työntävät omia töitään juuri minun pöydälleni, koska a) eivät osaa tehdä töitään, b) haluavat helpottaa omaa työtaakkaansa tai c) kuvittelevat sinun istuvan joutavana oman työpöytäsi ääressä pasianssia pelaten odottaen sitä, että saat auttaa juuri häntä. Nämä ihmiset kolaavat töitään pöydällesi ja kohta huomaat, ettet enää näe niitä töitä, jotka ovat kriittisen tärkeitä. Ja jos kuvittelet voivasi auttaa kaikkia, niin pieleen menee.

Työelämään kuuluu tietty prosentti sosiaalisuutta ja sitä, että kaikki eivät kurttuotsaisena vain tuijota ruutuaan vaan vaihtavat välillä ajatuksia ja puhuvat muustakin kuin työstä. Kun työelämä muodostaa kolmanneksen ajankäytöstämme ja siten elämästämme, niin on selvää, että sen sisälle rakentuu myös oma sosiaalinen rinkinsä, jonka hoitaminen vaatii sitä, että työtkin unohdetaan joskus. On siis sopivassa määrin osattava elää työelämässä niin, että keskustellaan muustakin kuin työstä.

Mapennuksesta voi siis selvitä, kun tekee itselleen selväksi, mitä on tehtävä, milloin ja miksi. Arki voi olla ystävämme silloin kun me hallitsemme aikaa, eikä aika meitä. Työpäivän sisällä on tärkeintä tietää, mitä on pakko tehdä ja mitä ei sekä se, kenelle töitä tehdään ja mitä olemme lupautuneet työsopimuksessa tekemään.

PS. Olen joskus täälläkin saattanut seminegatiiviseen sävyyn puhua tubettaja Arttu Lindemanista. Eilen näin kaverin esiintymässä EVS-livessä ja hän teki todella vaikutuksen. Nuori mies, mutta erittäin mediavalmis ja sanarikas esiintyjä, joka pisti jopa Maria Veitolalle jauhot suuhun. Tuo pisti heti miettimään, kuinka hyvää koulua tuo videoiden tekeminen on media-alalle ja toisaalta kuinka suuri markkina tuolla tubessa vielä piilee.

PPS. Tätä kirjoittaessa kuuntelin Pauli Hanhiniemen uutta levyä "Pölyä, hiuksia ja risuja" - suosittelen ottamaan kuunteluun. Tykkään Hanhiniemen sanoituksista ja kynä on tälläkin kertaa ollut hyvässä terässä. Tekstit ovat oivaltavia ja vaihteeksi jopa positiivisen kuuloisia - unohtamatta sitä tiettyä kriittistä pilkettä maailmaan.

maanantai 10. lokakuuta 2016

Päivät ei oo veljeksiä keskenään

Vaikka aikaa mitataan virallisesti kellolla, niin tuntuu kuin eläisimme jossain kummallisen venyvässä tila-aika-jatkumossa. Vai kuinka on muuten selitettävissä se, että maanantaina työmatka tuntuu noin kolmekymmentä kertaa pidemmältä kuin perjantaina ja kun maanantaina kurkkaat aamukahvin jälkeen tulevaa kalenteria, niin perjantai tuntuu olevan kauempana kuin linnunradan seuraava sivistynyt populaatio. Sitten laitat silmäsi hetkeksi kiinni ja kun nostat masennuksesta työpöydän kanteen liimaantuneen pääsi ylös, huomaat, että onkin jo torstai ja viikonloppu häämöttää ihan siellä ikkunan takana. Ja kun viimein tulee perjantai, niin matka työpaikalta kotiin on kuin taikaiskusta lyhentynyt atomikellon sykähdyksen mittaiseksi.

Otsikkoa mukaillen eri viikonpäivät eivät todellakaan ole Ruohosen veljeksiä. Vai väitätkö suhtautuvasi maanantaihin samalla äidin- tai isänrakkaudella kuin lauantaihin? Siinä missä toinen noista on musta, synkkä ja liian pitkä, niin toinen on auringonkeltainen, hellä ja loputtoman tuntuinen. Jokaisella lieneekin oma suosikkipäivänsä viikosta. Se, mistä itse kukin tykkää, voi määräytyä harrastusten, televisiosarjojen tai ihan vaan oman elämänrytmin mukaan. Yleensä suosikkiaikana viikosta pidetään viikonloppua. Lähes lakisääteinen kahden päivän vapaa tarkoittaa sitä, että saa oikein luvan kanssa nukkua kuuteen ja nauttia aamun sanomalehdestä oikein ajan kanssa.

Alkuviikon tuska ja välipäivät

Viikko alkaa aina arkisesti maanantailla. Maanantai onkin enemmän mielentila kuin varsinainen päivä, sillä vaikka viettäisit kalenterimaanantain vapaalla, niin voit olla varma, että se ensimmäinen työpäiväsi muodostuu joka tapauksessa maanantaiksi. Positiivisuusajattelijat käskevät meitä suhtautumaan maanantaihin niin kuin se olisi aina uusi mahdollisuus, eikä uhka. Höpö höpö! Maanantain tehtävä on olla se viikon sylkykuppi. Maanantai on se suvun rikollinen isosetä, joka saa kaikki muut näyttämään hyvältä. Käytännössä siis maanantai on merkki siitä, että viikko alkaa pohjalta ja siitä suunta on ainoastaan ylöspäin.

Maanantai on vielä yleensä kauppapäivä, mikä ei suinkaan vähennä sen vetovoimattomuutta. Siellä sitä sitten punnitaan paikallisessa hypermarketissa banaaneja ja metsästetään viimeistä ruisleipää kilpaa muiden vittuuntuneitten maanantain viettäjien kanssa. 

Tiistai puolestaan on viikon ensimmäinen välipäivä. Jos olisin opiskelija, niin tiistai olisi maanantain jälkeinen palautuspäivä, jossa valmistaudutaan keskiviikon todelliseen täräykseen. Keskiviikkohan oli opiskelijaelämässä bilepäivä ja aika usein taisin keskiviikkoisin löytää itsenikin baarin puolelta.

Nyt työelämässä taas tiistai on yleensä se viikon power-päivä, jolloin saa eniten aikaan. Siinä, missä maanantait selvitellään viikonlopun sotkuja ja suunnitellaan tulevaa viikkoa, niin tiistaina ollaankin jo täydessä vauhdissa. Usein ainakin minulle käy niin, että koko tiistai ei edes huomaa ennen kuin olet omassa sängyssä ja lausut keski-ikäisen työläisen iltarukouksen:

Rakas Taivaallinen Isä
Kiitos siitä, että eläke on taas päivää lähempänä
Varjele päättäjiämme siltä synniltä, etteivät he tuhoa
Vuosien mittaan ylipaksuksi paisunutta hyvinvointivaltiota
Jotta minäkin näkisin sen päivän
Että joku maksaa minulle siitä,
Että olen onnellisesti ylittänyt keski-iän ja voin kutsua itseäni vanhaksi

Äläkä salli maksamieni vaatimattomien veromarkkojen valua Euroopan pohjattomaan kaivoon
Jossa ne rikatuttavat viljelemättömiä oliivilehtoja tai olemattomia viinitiloja
Ja saavat aikaan pilkallisen röhönaurun kreikkalaisten huulilla.

Ja anna meillle turvallinen ja ikäihmiset huomioiva vanhustenhuolto
Puhtaat vaipat säännöllisesti
Virikkeitä ja ulkoilua
Sekä ravintopitoinen laitosruoka
Kolme kertaa päivässä

Aamen!

Torstai - viikon paras päivä

Itse olen siitä kummallinen, että pidän torstaita viikon parhaana päivänä. Tähän vaikuttavat monet seikat. Yksi niistä on se, että tämän hetken suosikkisarjani Blindspot tulee torstaina.  Tärkein syy torstai-tykkäykselle on kuitenkin se, että torstain jälkeen työviikossa on enää yksi päivä jäljellä ja sen jaksaa helposti vaikka päällään seisten. Torstai-iltaisin valvonkin yleensä vähän myöhempään ja aika usein blogitekstinikin syntyvät torstain huumassa. Ei sitä suotta sanota, että torstai on toivoa täynnä.

Torstai on minusta myös sopiva päivä siivoamiselle. Alkuviikostahan kukaan ei oikeastaan siivoa - elämän energia valuu pelkkään hengissäpysymiseen ja siihen, että ylipäänsä näkee koko torstain. Torstaina sen sijaan alkaa jo valmistautua viikonloppuun ja kivempaahan se on, kun koti on siisti. Perjantaita minä en mielellään käyttäisi siivoamiseen, koska sehän kuuluu teknisesti jo viikonloppuun. Ja viikonlopun käyttäminen siivoamiseen....no en edes aloita. Tässä vaiheessa lienee muuten paikallaan heittää ihan julkinen kiitos vaimolleni, joka on viime aikoina pitänyt huolta taloutemme siisteydestä ja taistellut lähes toivotonta kaaosta vastaan aseinaan pelkkä imuri ja pölyrätti - Kiitos!

Viikonloppu

Viikonlopusta tykkäävät kaikki. Mikä on parempaa kuin ajatus siitä, että on 48 tuntia aikaa käyttää täysin oman mielensä mukaan - jos ei lasketa sitä,että pakolliset kotityöt on hoidettava ja yleensähän lasten harrastukset vievät oman osansa ajasta. Silti on kivaa löytää viikonloppuna itsensä vaikka kävelemässä Tykin hiljaisia katuja vaimon kanssa tai kahvilta Ison Kristiinan kahviloista ja kesällä tietenkin sataman jätskikiskalta. Kivaa on sekin, kun aamukahvia ei tarvitse hörppiä vauhdissa samaan aikaan, kun koetan saada pienimmän pukemaan, isommat hereille ja tarkkailla kelloa, jotta tietäisin, mistä kaikista elämän osa-alueista olen myöhässä ja kuinka paljon.

En ehkä kuitenkaan jaksaisi loputonta viikonloppua. Arkipäivät tuovat viikonlopun vapaaseen sitä toivottua kontrastia niin, että viiden päivän ahkeroinnin päälle tekee hyvää viettää pari päivää hengähtäen.

Jos kuitenkin saisin täysin vapaasti valita oman viikkorytmini, niin todennäköisesti haluaisin tehdä kymmentuntista työpäivää, mutta neljä päivää viikossa. Silloin saisin myös himoitun perjantain vapaaksi ja viikonloppu alkaisi tuntua jo minilomalta. No ehkä tulevaisuuden työelämän uudet muodot mahdollistavat tuonkin haaveen.

Näin maanantain kunniaksi - oikein hauskaa viikkoa kaikille!


sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Hei me erotaan!

Ja heti aluksi siis varmennan, että me ei todellakaan erota, mutta monet keski-ikäiset.

Kävin viikolla kaverini kanssa lounaalla ja ystäväni avautui ongelmista kotirintamalla. Asiat olivat luistaneet lujaa alamäkeen ja edessä olisi ilmeisesti ositus kahteen ja uusi elämä. Tuo tarina on meille keski-ikäisille piinallisen tuttu. Muistelen muutamilta viime vuosilta useampia samansuuntaisia keskustuja ja myös samanlaisia lopputuloksia. Senpä takia piti vähän tutkia asiaa....

Suomalaiset avioliitot

Suomessa solmitaan vuodessa noin 25 tuhatta avioliittoa. Avioeroja taas vuodessa saadaan aikaan noin 13,5 tuhatta kappaletta. Ensimmäiset avioliitot solmitaan keskimäärin noin kolmenkymmenen ikävuoden kohdilla ja erot taas tulevat vastaan noin neljässäkympissä. Siis keskimäärin ensimmäisen avioliiton vanhenemisikä on noin kymmenen vuotta.  Ensimmäinen avioliitto päätyy eroon noin 39% todennäköisyydellä. Tämähän on selvästi alle puolet, jolloin joskus yleisestikin kuultu puheenparsi "kaikkihan eroavat" johtuu siitä, ettemme näe metsää puilta eli emme kykene huomaamaan niitä liittoja, jotka elävät ja voivat hyvin.

Viimeisessä viidessä vuodessa solmittujen avioliittojen määrä on pudonnut noin viisituhatta kappaletta vuodessa, mutta erojen määrä sen sijaan on pysynyt lähes samoilla tuhansilla. Ilmeisesti tuo helppo ja ah niin pakanallinen avoliitto uhkaa vanhaa instituutiota.

Miks me erotaan?

Koska olen edelleenkin sosiologi, niin eron syitä oli pakko hieman penkoa ja mikäs sen parempi lähde kuin julkkisjuorut. Siellä yleisimmät eron syyt olivat "Kasvoimme erilleen", "Suhteeseen astui kolmas osapuoli", "Tuli arki vastaan" tai sitten nuo erilaiset ongelmatapaukset, kuten alkoholi, huumeet, väkivalta tai vakavat mielenterveyden häiriöt. Jos noita viimeksi mainittuja ongelmaisia ei lasketa, niin ihmisten suurin ongelma tuntuu olevan arkielämän sietämättömyys ja kommunikaation puute.

Kasvoimme erilleen

Ihmiset eivät varsinaisesti kasva erilleen. Mutta kun aikaa kuluu, niin jossain vaiheessa huomataan, että ei olla kasvettu samaan suuntaan. Käytännössä siis on kulunut aikaa ilman, että kumpikaan on vaivautunut selvittämään, mitä sen asuinkumppanin päässä liikkuu ja mitkä ovat hänen tavoitteensa elämässä. Ja kun arkikommunikaatio ei sisällä minkäänlaisia avioliiton kehityskeskusteluja, niin lopputulos on se, että puhe pysyy turvallisella arkialueella koskien lapsia, kotitöitä ja perheen pyörittämistä. Puhetta siis syntyy, mutta sen sisältö on nolla. Se, että perheen imurointivuorot saadaan jaettua tasan, ei tarkoita, että siistissä talossa asuu onnellisia ihmisiä. Minä uskon, että ihmiset kasvavat kyllä samaan suuntaan, jos vaan on halua nähdä oman navan lisäksi myös sen toisen napa sekä sen sisältämät tavoitteet ja halut. Onnellisia ihmisistä tuskin tulee vain sillä, että tehdään samoja juttuja ja tykätään samoista asioista, vaan sillä, että ymmärretään toista ja halutaan tukea myös toisen tavoitteita.

Tuli arki vastaan

Tämä tapahtuu joka maanantai. Valitettavasti etenkin nuorilla aviopareilla on vääränlaiset odotukset siitä, mitä ihmisten arkielämä on yhdessä. Aikuisten kesken elämä on vielä kohtalaisen helppoa ja siinä ei suurempia ylämäkiä saa aikaan, mutta siinä vaiheessa, kun kuvioon astuu lapsi ja usein vielä useampia pieniä lapsia, niin parisuhde joutuu todella koetukselle. Silloin arki tulee vastaan ja hakkaa sinua imurinputkella ohimoon. Tässä vaiheessa se avioliiton arki todella testataan. Omassa tuttavapiirissäni tässä vaiheessa kyydistä hyppää usein perheen mies, joka "ei vaan kestä arkea" tai "haluaa omaa tilaa". Sitä tilaa ei todellakaan perheestä löydy, mutta sitä voi sinne perheen sisälle kyllä rakentaa - sekä miehelle että naiselle.

Arjen suhteen odotuksemme ovat pielessä senkin vuoksi, että ihailemme vääriä asioita. Ihanteena pidetään esimerkiksi isovanhempiemme tilannetta, jossa yhteistä arkea elettiin kymmeniä vuosia ja siedettiin rajujakin juttuja yhdessä. Me haluaisimme olla noita samoja ihmisiä, mutta emme vaan voi. Emme voi, koska maailma on muuttunut ja ihmisen onnellisuuskäsite on muuttunut. Entinen hyvän elämän -käsite oli kovin toisenlainen kuin nykyisin. Emme enää tyytyisi niin vähään määrään onnellisuutta tai paremmin sanottuna - emme enää pystyisi löytämään onnnellisuutta niin vaatimattomista asioista kuin isovanhempamme.

Ja toisaalta taas - uskallan väittää, että isovanhempiemmekaan avioliitoista onnellisia ei ollut niin iso osa kuin luulemme. Se, mitä meidän pitäisi arvostaa on arjen kurjuuden sietäminen ja se, että tietyssä vaiheessa elämää arki on melko paskaa - mutta myös tietää se, että jossain vaiheessa tuo vaihe menee ohi ja elämä helpottaa. Arki ei selätä niitä, joilla pysyy usko tuohon tulevaan ja siihen, että harmaassakin on sävyjä. Avioliitto onkin pitkän aikavälin kestotesti, jossa kulumisen jäljet todella tulevat näkyviin.

Suhteeseen tuli kolmas osapuoli

Suhteeseen tulee uusia osapuolia siinä vaiheessa, kun usko kahdenväliseen elämään on mennyt. Suurimmassa osassa tapauksia, joita minä tiedän, kolmas osapuoli ei oikeasti ole syy veneen kaatumiseen, vaan pelkästään seuraus jollekin muulle. Yleensä vieraisiin pöytiin aletaan vilkuilla siinä vaiheessa, kun oman pöydän tarjonta on mennyt liian laihaksi tai syntyy yksinkertaisesti huomiovaje.

Avioliittoon ei kolmansia osapuolia pääse, jos ihmiset pitävät huolta parisuhteestaan. Ja tällä tarkoitan nimenomaan sitä aikuisten välistä parisuhdetta, jossa ovet pannaan kiinni ja ovelle lappu, jossa lukee "pääsy kielletty". Tuossa pelissä kun ei valitettavasti pärjää sillä, että pitää jääkaapissa aina puolison lempimakkaraa ja muistaa silittää kalsarit joka lauantai. Se parisuhde säilyy ainoastaan sillä, että siihen panostaa ja sen muistaa pitää hengissä niinäkin aikoina, kun ajalle on muita ottajia. Mutta vaikka aikavarkaita ja ajan varaajia on paljon, niin uskoisin, että parisuhteeseen sijoitettu aika on kuitenkin varustettu kaikkein parhaimmalla tuotto-odotuksella.

Ulkopuolisiin suhteisiin ei tietenkään ajauduta pelkän seksinpuutteen takia. Irto-, sala- ja seksisuhteita syntyy ihan puhtaasta huomionkaipuusta. Tähän pätee vähän sama kuin erilleen kasvamiseen. Jos et ole itse kiinnostunut omasta puolisostasi, niin todennäköisesti hän hakee jonkun, joka on kiinnostunut hänestä. Aikuiseen ihmiseen on kuitenkin jäänyt sen verran ripaus lasta, että hän kaipaa huomiota ja eniten juuri siltä primääriviiteryhmältään eli perheeltä. Mutta edelleenkin - vieraissa käyminen on oire, ei syy.

Alkoholi, huumeet ja väkivalta sen sijaan ovat niitä asioita, joissa yleensä on helpompi luovuttaa kuin koettaa pelastaa. Maailma on väärällään niitä naisia, jotka jäävät väkivaltaiseen avioliittoon uskoen parempaan maailmaan - sijoitus, jolle ei tuottoa tule löytymään. Sama on huumeidenkäyttäjissä. Elämä on niin rajallisen lyhyt aika, että sen uhraaminen narkkarin pelastamiseksi on minun mielestä liian suuri uhraus. On ihmisiä, jotka ajattelevat toisin ja sallin tuon heille.

Kerro, missä viisaaksi tullaan

Jos kirjoittaisin kirjan, niin se käsittelisi onnellisuutta. Se kertoisi siitä, miten ihminen voi tulla onnelliseksi ja miten elämää pitäisi harjoitella, jotta onnettomuus ja alakulo eivät vie elämästä kaikkea iloa. Avioliitot pysyvät onnellisina näillä ohjeilla:

1) Ole kiinnostunut

Välinpitämättömyys tappaa avioliitot. Jos et ole kiinnostunut toisesta osapuolesta, niin saat hänet kokemaan arvottomuutta ja teet vaimostasi/miehestäsi onnettoman. Siitä seuraa kostonkierre, jossa myös toinen lakkaa olemasta kiinnostunut sinusta - parisuhde kun on kahden kauppa. Lopputulos on, että kotona asuu kaksi puhumatonta mörköä ja vuosien mittaan huomataan -aivan oikein - ollaan kasvettu erilleen.

Hyvä testi on tämä - menkää kävelylle kahdestaan. Kokeilkaa, onko teillä muutakin puhumista kuin arki - siis lapset, kotityöt, verot, laskut, velat jne. Jos puhutte muustakin kuin noista, niin asiathan ovat hyvin. Jos taas pysytte ainoastaan turvallisilla harmailla alueilla, niin ehkä kannattaa tehdä jotain toisin.

2) Puhu kauniisti ja muista tärkeät asiat

Ihmisten hyvä olo toistensa kanssa lähtee siitä, että kunnioitat toista. Kunnoitus taas näkyy siinä, että kohtelet toista nätisti ja puhut kauniisti. Tuolloin se parisuhteen toinen puolikas huomaa, että välität ja haluaa olla kanssasi. Ja kun hän haluaa olla kanssasi, kasvatte samaan suuntaan, eikä väliin mahdu edes maanantain sanomalehti. Kuulostaa kovin yksinkertaiselta, mutta ei ehkä olekaan. Usein arjen paineet ja haasteet tulee kipattua toisen niskaan ja välillä sitä huomaa, että toiselle puhuu kuin kodinhoitajalle. Jopa omassa täydellisyydessäni (toim.huom. sarkasmia) olen huomannut tuon synnin toistuvan turhan usein.

Ja toinen tärkeä arjen juttu on se, että muistat toiselle tärkeät asiat. Joillekin ne ovat syntymäpäivät ja toiselle taas se, että muistat tuoda lempisalmiakkia kaupasta. Olivatpa ne pieniä tai suuria asioita, niin niillä ostetaan parisuhteeseen debitiä ja kerrotaan, että olet tärkeä.

3) Hoida parisuhdetta

Parisuhde on koko perhe-elämän tukijalka ja sen liimaa kiinni se, että aikuisilla on keskinäinen parisuhde olemassa ja voimissaan. Kaikissa perheissä aikuiset kaipaavat omaa aikaa ja omaa keskinäistä suhdettaan. Sitä ei korvaa se, että olette maailman parhaat vanhemmat, rakastatte lapsia ehdoitta ja hoidatte kotia viimeisen päälle tai olette maailman rikkaimpai ja menestyneimpiä ja usein kauneimpia ihmisiä. Parisuhde syntyy aikuisten kesken ja sitä hoidetaan aikuisten kesken ja ilman tuota aikuisten välistä suhdetta koko liitto romahtaa.

Eikä se parisuhde pelkkkää seksiä ole, vaan sitä voi olla yhteinen aamiainen viikonloppuna, yö hotellissa, elokuvissa käynti tai vaikka salatreffit vajan takana ilman lapsia. Parisuhde on sitä, jossa näytät toiselle, mistä tämä kaikki on lähtenyt ja että olet edelleen kiinnostunut siitä samasta. Minäkin huomaan usein häviäväni lapsille sekä huomiossa että ajassa ja se harmittaa. Aikaa kuitenkin onneksi löytyy, jos sitä järjestää ja osaa etsiä.

Tulipas tästä pitkä teksti - lähdin kirjoittamaan tätä kesäpaikan keittiönpöydän ääressä vähän sillä ajatuksella, etten oikein keksinyt mitään hauskaa ja kepeää, mutta selatessani suunnitteluvihkoa huomasin tällaisen alun jostain ja muistin tuon lounaskeskustelun. Pahoittelut, jos ette jaksaneet lukea kaikkea (ai niin, ettehän näe silloin tätä loppuakaan!) ja kiitos teille, jotka kahlasitte loppuun!


sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Hanskaajat ruutujen takana

Sunnuntaipäivä ja syke alkaa pikkuhiljaa tasaantua eilisen Haluatko miljonääriksi-shown jäljiltä. Veikkaan, että kohta vaimo laittaa miljonäärin minun kieltolistalle, kun kyllästyy jatkuvaan kiroiluun ja vähäjärkisten kilpailijoiden sättimiseen. Jaajo oli viikolla oikeassa mainostaessaan tämän viikon showta puhutuimmaksi pitkään aikaan, sillä etenkin Twitter tuntui suorastaan räjähtävän kilpailijoiden pudotessa ensimmäisillä kierroksilla helppoihin kysymyksiin. Olen vasta viime aikoina syventynyt Twitteriin ja siihen, kuinka etenkin televisio-ohjelmat linkitetään suoraan twiitti-virtaan. Aktiivisena somettajana on pakko tietenkin uteliaana tutustua kaikkeen ja opetella eri kanavien salat. Jotenkin Twitteristä kuitenkin jää usein sellainen ilkeilyn maku - kriittisyys kuuluu asiaan etenkin, kun kyse on televisio-ohjelmista, mutta jossain vaiheessa kriittisyys vaihtuu kilpailijoiden liialliseen mollaamiseen ja ilkeyteen. Miljonääri-shown twiiteistä mieleeni jäikin tämä:

"Huhhuh mitä oman elämänsä tietoviisaita Twitter taas täynnä. Mitä iloa saatte tosta ilkeilystä?"

Kun hanskaa liikaa, ei hanskaa elämäänsä

Loppuviikon yhdeksi puhutuimmista puheenaiheista nousi stand up-koomikko Toni Jyvälän ulostulo kaapista itse itsensä kanssa. Jyvälä paljasti, kuinka oli päätynyt pornoaddiktiksi ja lopulta menettänyt rahojen lisäksi elämänhallinnan, päätynyt terapiaan ja joutunut vieroittamaan itseään pornosta.

https://pornoaddiktinpaivakirja.wordpress.com/

Minusta tarina oli tietyllä tapaa traaginen ja pakko antaa iso hatunnosto ihmiselle, joka astuu parrasvaloon kaikkien pilkattavaksi ongelmalla, joka taatusti koetaan noloksi. Pornoaddiktiota on varmaan vaikea nähdä samalla tapaa riippuvuutena kuin alkoholia tai huumeita. Viime viikolla kirjan julkaissutta Marko Jantusta pidetään selviytyjänä hänen noustuaan huumekoukusta, kun taas Jyvälää uhkaa säälittävän runkkarin maine.

Kuuntelin asian käsittelyä kahdessa eri radion aamuohjelmassa. Toisessa Jyvälälle naureskeltiin ja ongelmaa pidettiin vähäisenä - toisessa taas juontajat pitivät ongelmaa todellisena  ja jopa soittivat Jyvälälle itselleen. Jyvälän kommentit kuulostivat todella asiallisilta ja yllättäen hän kertoi saaneensa pornolakostaan pääasiassa kannustavia ja ymmärtäväisiä kommentteja. Samaan ongelmaan saatiin kaksi täysin vastakkaista näkökulmaa, joista kumpikaan ei välttämättä ole väärä.

Voiko porno sitten olla addiktoivaa?  Varmaan ihminen voi koukuttua mihin tahansa, jos antaa kiihokkeelle vallan tai jos on ärsykkeille herkkä. Toiset ihmiset ovat ns. addiktoituvia persoonia ja tavallaan tarvitsevat sen, että ovat koukussa johonkin. Osa näistä dokaa ja osa juoksee pakonomaisesti maratooneja. Monesti puhutaankin positiivisesta addiktiosta, kun ihminen polttaa energiaansa kuntoiluun tai johonkin urheilulajiin. Minä kuitekin pidän addiktioita aivan yhtä haitallisina, jos ne häiritsevät normaalia elämää. Tuskin meilläkään vaimo silittelisi päätä, jos oma osani kotihommista jäisi tekemättä sillä verukkeella, että on pakko päästä lenkille ja saada kilometrit täyteen. Tai loppujen lopuksi viinanjuontia kovin paljon terveellisempää ei liene pakonomainen laihduttaminen tai kuntoilu aivan oman kestävyyden äärirajoilla.

Ja se Jyvälä - minä kyllä ymmärrän, että kaveri on huolissaan, jos luottotiedot ovat menneet pornolinjoille soitteluun ja ihmissuhteet ja sosiaalinen elämä on kärsinyt sen vuoksi, että on pakko tuijottaa ihmismekaniikkaa ruudulta. Minusta tuolle ongelmalle on järkevää tehdä jokin totaalinen stoppi. Ymmärrän toisaalta senkin, että tuolle addiktiolle on hauska naureskella. Toisin kuin huumeet, niin porno on kuulunut varmaan jokaisen nuoren miehen elämään jossain vaiheessa. En tunne yhtään miestä, joka ei olisi lukenut alan kirjallisuutta tai lehdistöä tai katsellut asiaa sivuavia videoita. Ja tänä päivänä lähdemateriaalin löytäminen on helpompaa kuin koskaan, koska tarjontaa suorastaan tursuaa joka paikasta. Mutta koska ongelma on sama kuin muissakin addiktioissa, niin myös ratkaisu on olemassa. Vaikka kadut ovat baareja pullollaan, niin ei niihin ole pakko mennä sisälle. (Tietenkään ogelman ratkaisu ei ole niin yksinkertainen - ei juoppo lopeta juomasta sillä, että hänelle sanotaan "lopeta se juominen")

Itse en tekisi tuollaisella ongelmalla noin julkista kaapista astumista. On asioita, jotka on hyvä pitää itsellä ja omassa tiedossa - veikkaan, että valtakunnan runkkaajan maineesta on vaikea päästä eroon, olipa ongelma kuinka todellinen ja apua vaativa tahansa.

Mukavaa viikkoa arkielämän hanskaajat ja muut!