"Herään pimeässä. Silmät eivät aukea, mutta aivot ovat jo käynnissä. Käännyn katsomaan kelloa kännykän näytössä - silmiin paistuvat tutut neljällä alkavat lukemat. On taas keksittävä aivoille tekemistä tunniksi, jotta uni saa tilaa palata..."
Unettomuus on suomalaisten uusi kansansairaus. Tilastojen mukaan jonkinasteisista uniongelmista kärsii jopa kolmannes suomalaisista ja noin 10% on kroonikoita. Tuosta koostuu jo viikkotasolla valtava määrä valvottuja tunteja.
Unettomuutta on tietääkseni useampaa eri laatua. Osa ihmisistä ei pysty nukahtamaan ja osalla taas uni katkeaa kesken tai loppuu ennen aikojaan.
Unettomuus osuu kipeimmin meihin keski-ikäisiin. Tämä siksi, että uniongelmien juuret ovat usein mielestä johtuvia ja meillä osuu samaan saumaan paine saada synkronoitua työ, perhe ja lapset. Ei ole ihme, jos nahkakaihtimet eivät pysy kiinni, kun mieltä painavat työasiat ja samaan aikaan pitäisi päteä isänä, puolisona ja ylipäänsä hyvänä ihmisenä.
Kuulun myös itse näihin univammaisiin. Koetan aina mahdollisuuksien mukaan pitää nukkumisrytmin tasaisena ja käydä nukkumaan yhdentoista aikaan. Tällöin herään monesti neljän aikaan. Toissailtana kun menin unille reilusti ennen kymmentä, niin olipa yllätys herätä vaihteeksi kurkistelemaan kelloa jo kahdelta aamuyöllä. Viimeksi olenkin tainnut nähdä kahden ja kolmen välin baarin pöydästä käsin ja yhtä vähän näkemistä oli silloinkin.
Oma unettomuuteni on kausittaista. Välillä on pitkiä aikoja, että nukun pitkiä (seitsemän tunnin) yöunia heräämättä ja sitten taas on kausia, jolloin kehon kovalevy hyrähtää käyntiin joka yö kello neljältä. Uni yksinkertaisesti katkeaa ja huomaan herätessä, että aivot käyvät läpi milloin mitäkin ajatuksia. Ajatukset liittyvät elämään, työhön, parisuhteeseen, lapsiin tai kaikkiin noihin. Ainoa yhdistävä tekijä on, että nuo ajatukset ovat kappale elävää elämää.
(M)ikä parantaa
Unettomuuteen on yhtä monta lääkettä kuin on syitäkin. Siinä missä toinen uskoo lääkekemiaan, luulee toinen että lääke löytyy lämpimästä maidosta.
Minä uskon siihen, että koska syyt johtuvat korvien välistä, niin lääkkeet löytyvät samasta paikasta.
Älä anna unettomuuden vituttaa
Minulle vapauttavin oivallus oli se, että unettomuuden ei saa antaa käydä hermoille. Jos alat yöllä miettiä, kuinka paljon energiaa valvominen syö ja pohdit, kuinka vaikealta seuraava työpäivä tuntuu, niin ei se uni ainakaan helpommin tule. Minä olen opetellut ajattelemaan, että pitää valvoa, jos valvottaa - keho kyllä osaa vaatia veronsa, kun väsymys käy ylivoimaiseksi (arvatkaa, miksi olen nokosten ystävä?!). En myöskään mieti, miten tuleva päivä tulee menemään. Työpäivää ei pieni valvominen rassaa - työt jaksaa tehdä vähän väsyneenäkin. Ja monesti yhtä vaikeita päiviä on vastaan tullut hyvien unienkin jälkeen.
Ajattele ajatukset loppuun
Toinen minua vapauttanut ajatus oli se, kun aloin ajatella mieleen tulleet ajatukset loppuun. Ajatukset sinällään eivät minua stressanneet, vaan se, että jätin ongelmat kellumaan ilmaan vailla ratkaisua. Nykyisin ajattelen asiat loppuun ja jaan ongelmat niihin asioihin, joihin löytyy ratkaisu ja niihin, jotka jäävät selvittämättä. Noille selvittämättömille rakennan mielessäni suunnitelman, jolla ne hoidetaan. Ja lopuksi kirjan kannet kuvainnollisesti kiinni.
Älä dokaa, äläkä syö lääkkeitä
Lääkkeet ovat harvoin ratkaisu ongelmaan, jonka syy ovat ajatusmaailman ongelmat. Jos et ratkaise ongelmaa, niin vaiva ei parane, vaan lääkkeillä voit korkeintaan siirtää ongelmaa eteenpäin - ja kasvattaa sitä samalla.
Alkoholi on myös huono ratkaisu ongelmiin. Minun uniani eivät koskaan varasta kahvi tai tee, mutta alkoholi taas on niin viekas pirulainen, että se huonontaa unta. Sen vuoksi koetan juoda nykyisin maltillisesti. Ja jos otan illalla pienen napsun, niin teen sen siten, että se poistuu elimistöstä ennen unta. Viina ja uni eivät oikein samaan päähän mahdu.
Lue tai kuuntele jotain
Jos en jostain syystä saa unta pienen ajattelun jälkeen, niin nousen reilusti ylös, enkä jää sänkyyn makoilemaan. Hiivin itsekseni olohuoneen puolelle, otan kirjan ja luen. Yleensä jopa nautin aamuyön hiljaisista hetkistä. Ainakin lukurauha on taattu.
Joskus taas en jaksa nousta ylös, vaikka uni on poissa. Ympäröivä maailma vaikuttaa niin kylmältä ja pimeältä, etten halua jättää lämpimän peiton antamaa suojaa. Tällöin pistän napit korviin ja kuuntelen jotain. Ykkösvalinta ovat tietenkin aina Aamulypsyn uusinnat, mutta muitakin vaihtoehtoja on. Minua tutut äänet korvissa rauhoittavat ja yleensä nukahdankin puheensorinaan melko nopeasti (minulla onkin tusinoittain ohjelmia, joista olen kuunnellut ensimmäiset viisitoista minuttia :) )
Ja paras tapa saada unta olisi tietenkin seksi. Hyvällä rakastelulla saisi taatusti hyvät ja kestävät unet - ja vaikka unta ei saisi, niin taatusti ei harmittaisi. Seksiä vaan on noina aamuyön tunteina kovin harvoin tarjolla...
Reipasta yötä ja kauniita unia teille kaikille ja iso miehekäs jaxuhali niille, jotka tätä tekstiä lukevat mustina aamuyön tunteina.
Tämä on blogi keski-ikäisestä ihmislapsesta, joka on selviytynyt tähän asti ilman käyttöohjetta. Täällä kerron perheestä, työstä, vanhenemisesta, yhteiskunnasta ja elämästä –kaikissa harmaan sävyissä. Ra(s)kas Keski-ikä on julkinen päiväkirja, henkilökohtainen terapiahuone ja paikka, jossa voin olla väärässäkin, kunhan olen vakuuttava. Elämä ei ole kiiltokuvaa. Tänne kirjoitan niin kuin koen, näen ja joskus täysin väärin ymmärrän. Elämästä saa tekemällä hyvän. Tai ainakin hyvän tarinan.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste uniongelmat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste uniongelmat. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 28. joulukuuta 2016
keskiviikko 26. lokakuuta 2016
Tupluurit
On yksi asia, joka jakaa kansan tehokkaammin kahtia kuin sosiaalidemokratia tai maataloustuet. Tuo asia on suhde päiväuniin ja niiden nukkumiseen. Osa ihmisistä rakastaa ja osa vihaa. Välimuotoja ei juurikaan ole. Itse koen olevani päiväunien suhteen jonkin sortin ammattilainen ja kuulun ehdttomasti tuohon puolestapuhujien puolueeseen - nokosia on tullut nautittua ja niistä on tullut nautittua.
Jokaisella ikäkaudella on omat unensa
Suhde päikkäreihin muuttuu iän myötä. Pieni lapsi nukkuu unet, koska on pakko ja kehittyvälle ihmiselle pienet lataushetket ovat välillä tarpeen. Sitten, kun lapsi kasvaa siihen ikään, että osaa puhua, hänen ensimmäisiä lauseitaan on "en muuten nuku päiväunia". Siitä alkaakin lyhyt taistelu, jossa vanhemmat koettavat saada lapsen nukkumaan vaikka väkisin ja yhtä suurella intensiteetillä lapsi pyrkii nuo unet välttämään. Välillä keskustelu päiväunista muistuttaa suurvaltojen aserajoitusneuvotteluja. Ja yleensä vanhemmille käykin kuin Pohjois-Korealle - paljon puhetta ja uhkailuja aivan turhaan.
Teini-ikäinen ei päiväunia nuku kuin sairastuttuaan tai salaa ryypättyään. Siinä vaiheessa elämää on niin kiire elää, ettei siitä voi uhrata minuuttiakaan nukkumiseen. Unet ovat vain välttämätön paha. Teinien elämä onkin kuin yhtä pitkää amfetamiinin käyttöä, jossa valvotaan valvomisen ilosta ja pahin vihollinen ja tuhlaaaja on nukkuminen (en puhu kokemuksesta tuon amfetamiinin suhteen, mutta pitkä teini-iän yötön yö on hämärästi tuttua). Olen joskus koemielessä ehdottanut teineille päikkäreiden nukkumista ja ilme on aina näkemisen arvoinen. Reaktio on sama kuin pyytäisit pukemaan päälle tuulipuvun ja lähtemään torille laulamaan Mattia ja Teppoa karaokessa.
Teini-iän jälkeen taas ihanassa aikuisuudessa päikkärit tekisivät kunniakkaan paluun elämään, jos niille vaan olisi aikaa. Iltaisin silmien nahkakaihtimet painuvat väkisin kasaan, mutta elämänrytmi ei anna periksi. On vain vastustettava painovoiman vaikutusta ja keskityttävä seuraavaan rastiin. Päiväunesta tulee fantasia, josta öisin nähdään unta. Etenkin kun lapset ovat pieniä, niin vaihtaisit hyviin päiväuniin vaikka jonkun joutavimmmista sisäelimistä tai osan tulevasta eläkkeestä.
Lopulta ihmisestä tulee vanha. Päiväunia nukutaan, koska muutakaan tekemistä ei ole. Elämänrytmi on verkkaista ja jokaiseen väliin voi tunkea pienet "powerit" tai suomalaisittain voimaunet. Unesta voi nauttia keinutuolissa, sohvalla tai vaikka kesämökin laiturilla. Unta otetaan tukkupakkauksissa ja jossain vaiheessa ne nuorena kertyneet univelatkin tulevat varmaan kuitattua, vaikka korot olisivat peräisin 80-luvulta.
Tekniikkalaji tämäkin
Päiväunissa ratkaisevaa ei suinkaan ole pituus, vaan unen syvyys. Parhaat unet ovat pituudeltaan jossain vartin ja puolen tunnin välissä. Silloin ehtii nukahtaa ja upota unen suloiseen syvyyteen ja herättyä olo on kuin juuri ladatulla kännykän akulla. Hetken tuntuu, että kaikki on mahdollista.
Paikalla ei ole väliä. Pienet unet voi nukkua sohvalla, lattialla tai vaikka auton penkillä lasta odotellessa harkoista. Kummisetäni kertoo tarinaa heinämiehen nokosista. Tämän mukaan ennen maaseudulla heinämiehet ottivat lyhyet unet aina päiväruuan jälkeen. Heinämies kävi tuvan kapealle penkille, nosti hatun silmilleen ja jalkaterän toisen jalkaterän päälle. Heinämiehen nokoset olivat optimaalisen mittaiset silloin, kun jalkaterä tipahti toisen päältä (tai koko heinämies kapealta penkiltä). Kuulostaa loogiselta - tai sitten vaan hyvältä tarinalta. Kummisetäni on muutenkin kunnon tarinamiehiä - terkut, koska tiedän hänen lukevan tätäkin postausta :)
Suurin riski päivänokosten epäonnistumiselle piilee siinä, että ne venähtävät liian pitkiksi. Aivot tulkitsevat yli puolen tunnin päiväunet jo yöuniksi ja sammuttavat keskusyksikön kokonaan. Tämän seurauksena herättyäsi olet aivan pyörryksissä ja pää on tukossa kuin Pietarin pääviemäri. Parasta tässä on vielä se, että liian pitkät unet tuhoavat mahdollisuuden kunnon yöuniin. Sitten, kun lopulta heräät päiväunilta ja saat aivosi taas kierroksille, on kello jo yksitoista. Siinä sitten seisot peilin edessä ja koetat todistaa aivoillesi, että on aika käydä yöunille ja että ne parin tunnin viltin alla vietetyt nokkaunet eivät olleet todellista unta, vaan pelkkä harjoitus. Lopputulos on se, että kukut aamuyöllä etsien televisiosta jotain järkevää katsottavaa ja odottelet yöunta tulevaksi.
Työtapaturman jäljiltä...
Vahinkoja sattuu ammattilaisellekin, sillä juuri ylläkuvatulla tavalla kävi minulle tänään. Vartin powereiksi tarkoitetut unoset venähtivät yli tunnin mittaisiksi ja silmät eivät meinanneet aueta enää ollenkaan. Siksi kirjoitan tätä postausta puoli yhdentoista aikaan ja mietin, että näinköhän ensi yönä uni uskaltaa tulla luomien taa, vai meneekö ensi yö valvoessa.
Tykkään ottaa pienet nokoset heti työpäivän jälkeen. Kun istuu toimistossa koneen ääressä koko päivän, ovat silmät aivan loppu ja pää käy muutenkin kierroksilla. Silloin parasta mitä tiedän, on buutata henkilökohtainen kovalevy vartiksi ja ottaa pienet. Onni on vaimo, joka tämän sallii...
Oma uneni ei kysy paikkaa, eikä aikaa. Kun pääsen syvän meditatiivisen unen sisään, minua ei mikään herätä. Siinä saa käydä nykimässä isompikin lapsi, jos meinaa minut saada heräämään kesken latauksen. Mutta täytyy kyllä tunnustaa, että perheen keskinäisen rauhan ja yleisen mielenterveyden vuoksi nuo vartin nokoset kannattaa minulle välillä myöntää. Se vartti nimittäin lataa vanhemmankin mallisen akun lähes täyteen ja meno jatkuu loppuillan pirteämpänä. Väsyneenä en todellakaan ole mitään parasta mahdollista seuraa - tosin kukapa on...
Vanha sanonta, että uni on kuin rahaa laittaisi pankkiin, pitää ainakin minun kohdallani kutinsa. Nukkukaa ihmiset pienet unet työpäivän päälle, sillä uni on parasta lääkettä väsymykseen.
Jokaisella ikäkaudella on omat unensa
Suhde päikkäreihin muuttuu iän myötä. Pieni lapsi nukkuu unet, koska on pakko ja kehittyvälle ihmiselle pienet lataushetket ovat välillä tarpeen. Sitten, kun lapsi kasvaa siihen ikään, että osaa puhua, hänen ensimmäisiä lauseitaan on "en muuten nuku päiväunia". Siitä alkaakin lyhyt taistelu, jossa vanhemmat koettavat saada lapsen nukkumaan vaikka väkisin ja yhtä suurella intensiteetillä lapsi pyrkii nuo unet välttämään. Välillä keskustelu päiväunista muistuttaa suurvaltojen aserajoitusneuvotteluja. Ja yleensä vanhemmille käykin kuin Pohjois-Korealle - paljon puhetta ja uhkailuja aivan turhaan.
Teini-ikäinen ei päiväunia nuku kuin sairastuttuaan tai salaa ryypättyään. Siinä vaiheessa elämää on niin kiire elää, ettei siitä voi uhrata minuuttiakaan nukkumiseen. Unet ovat vain välttämätön paha. Teinien elämä onkin kuin yhtä pitkää amfetamiinin käyttöä, jossa valvotaan valvomisen ilosta ja pahin vihollinen ja tuhlaaaja on nukkuminen (en puhu kokemuksesta tuon amfetamiinin suhteen, mutta pitkä teini-iän yötön yö on hämärästi tuttua). Olen joskus koemielessä ehdottanut teineille päikkäreiden nukkumista ja ilme on aina näkemisen arvoinen. Reaktio on sama kuin pyytäisit pukemaan päälle tuulipuvun ja lähtemään torille laulamaan Mattia ja Teppoa karaokessa.
Teini-iän jälkeen taas ihanassa aikuisuudessa päikkärit tekisivät kunniakkaan paluun elämään, jos niille vaan olisi aikaa. Iltaisin silmien nahkakaihtimet painuvat väkisin kasaan, mutta elämänrytmi ei anna periksi. On vain vastustettava painovoiman vaikutusta ja keskityttävä seuraavaan rastiin. Päiväunesta tulee fantasia, josta öisin nähdään unta. Etenkin kun lapset ovat pieniä, niin vaihtaisit hyviin päiväuniin vaikka jonkun joutavimmmista sisäelimistä tai osan tulevasta eläkkeestä.
Lopulta ihmisestä tulee vanha. Päiväunia nukutaan, koska muutakaan tekemistä ei ole. Elämänrytmi on verkkaista ja jokaiseen väliin voi tunkea pienet "powerit" tai suomalaisittain voimaunet. Unesta voi nauttia keinutuolissa, sohvalla tai vaikka kesämökin laiturilla. Unta otetaan tukkupakkauksissa ja jossain vaiheessa ne nuorena kertyneet univelatkin tulevat varmaan kuitattua, vaikka korot olisivat peräisin 80-luvulta.
Tekniikkalaji tämäkin
Päiväunissa ratkaisevaa ei suinkaan ole pituus, vaan unen syvyys. Parhaat unet ovat pituudeltaan jossain vartin ja puolen tunnin välissä. Silloin ehtii nukahtaa ja upota unen suloiseen syvyyteen ja herättyä olo on kuin juuri ladatulla kännykän akulla. Hetken tuntuu, että kaikki on mahdollista.
Paikalla ei ole väliä. Pienet unet voi nukkua sohvalla, lattialla tai vaikka auton penkillä lasta odotellessa harkoista. Kummisetäni kertoo tarinaa heinämiehen nokosista. Tämän mukaan ennen maaseudulla heinämiehet ottivat lyhyet unet aina päiväruuan jälkeen. Heinämies kävi tuvan kapealle penkille, nosti hatun silmilleen ja jalkaterän toisen jalkaterän päälle. Heinämiehen nokoset olivat optimaalisen mittaiset silloin, kun jalkaterä tipahti toisen päältä (tai koko heinämies kapealta penkiltä). Kuulostaa loogiselta - tai sitten vaan hyvältä tarinalta. Kummisetäni on muutenkin kunnon tarinamiehiä - terkut, koska tiedän hänen lukevan tätäkin postausta :)
Suurin riski päivänokosten epäonnistumiselle piilee siinä, että ne venähtävät liian pitkiksi. Aivot tulkitsevat yli puolen tunnin päiväunet jo yöuniksi ja sammuttavat keskusyksikön kokonaan. Tämän seurauksena herättyäsi olet aivan pyörryksissä ja pää on tukossa kuin Pietarin pääviemäri. Parasta tässä on vielä se, että liian pitkät unet tuhoavat mahdollisuuden kunnon yöuniin. Sitten, kun lopulta heräät päiväunilta ja saat aivosi taas kierroksille, on kello jo yksitoista. Siinä sitten seisot peilin edessä ja koetat todistaa aivoillesi, että on aika käydä yöunille ja että ne parin tunnin viltin alla vietetyt nokkaunet eivät olleet todellista unta, vaan pelkkä harjoitus. Lopputulos on se, että kukut aamuyöllä etsien televisiosta jotain järkevää katsottavaa ja odottelet yöunta tulevaksi.
Työtapaturman jäljiltä...
Vahinkoja sattuu ammattilaisellekin, sillä juuri ylläkuvatulla tavalla kävi minulle tänään. Vartin powereiksi tarkoitetut unoset venähtivät yli tunnin mittaisiksi ja silmät eivät meinanneet aueta enää ollenkaan. Siksi kirjoitan tätä postausta puoli yhdentoista aikaan ja mietin, että näinköhän ensi yönä uni uskaltaa tulla luomien taa, vai meneekö ensi yö valvoessa.
Tykkään ottaa pienet nokoset heti työpäivän jälkeen. Kun istuu toimistossa koneen ääressä koko päivän, ovat silmät aivan loppu ja pää käy muutenkin kierroksilla. Silloin parasta mitä tiedän, on buutata henkilökohtainen kovalevy vartiksi ja ottaa pienet. Onni on vaimo, joka tämän sallii...
Oma uneni ei kysy paikkaa, eikä aikaa. Kun pääsen syvän meditatiivisen unen sisään, minua ei mikään herätä. Siinä saa käydä nykimässä isompikin lapsi, jos meinaa minut saada heräämään kesken latauksen. Mutta täytyy kyllä tunnustaa, että perheen keskinäisen rauhan ja yleisen mielenterveyden vuoksi nuo vartin nokoset kannattaa minulle välillä myöntää. Se vartti nimittäin lataa vanhemmankin mallisen akun lähes täyteen ja meno jatkuu loppuillan pirteämpänä. Väsyneenä en todellakaan ole mitään parasta mahdollista seuraa - tosin kukapa on...
Vanha sanonta, että uni on kuin rahaa laittaisi pankkiin, pitää ainakin minun kohdallani kutinsa. Nukkukaa ihmiset pienet unet työpäivän päälle, sillä uni on parasta lääkettä väsymykseen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
