Blogi löytyy nyt uudesta kodistaan!

Kuten jo jokin aikaa sitten vinkkasin, niin elämässä ja tässä blogissa tapahtuu muutoksia. Tänä aamuna on Ra(s)kas Keski-ikä siirtynyt Kaakon Viestinnän uuteen blogisivustoon Ponttiin.

Uusi osoite on:

http://pontti.fi/raskaskeskiika/

Jatkossakin Ra(s)kas keski-ikä aikoo toimia keski-ikäisten ihmisten sanansaattajana ja elämäntien kuvaajana. Sisältöä tai johtoajastusta ei ole tarkoitus muuttaa mihinkään. Toivonkin, että vanhat lukijat löytävät myös tuonne Ponttiin ja jatkavat blogin seuraamista.

Miksi Ponttiin?

Lyhyt vastaus on se, että koska kysyttiin... Mutta se ei tietenkään ole koko totuus. Toisinaan tämä kirjoittaminen käy yksinäiseksi ja tietyllä tavalla kirjoittamisen horisontti katoaa. Pontti tarjoaa minulle verkoston, jossa on muita bloggaajia sekä yhteisötuottaja, jolta kysyä neuvoa ja saada perspektiiviä omaan kirjoittamiseen.

Ja Ponttiin uskallan alustana luottaa, koska uskon pystyväni tuottamaan samantasoista (ja ehkä jopa parempaa) tekstiä kuin tähänkin saakka. Luotan sisällön vielä kehittyvän entisestään. Sanoisinko lyyrisesti, että rakkaan lapsen uskaltaa laskea sellaisiin käsiin, joka sallii hänen kasvaa.

Nähdään siis jatkossa Pontissa!

Zen ja täydellisen selfien metsästys

Blogini on löytänyt uuden kodin ja piakkoin se siirtyy Pontti-nimiseen sisältöportaaliin, johon on koottu kirjoittajia eri elämänaloilta. Itse olin yhtä aikaa yllättynyt, onnellinen ja otettu, kun kuulin, että Ra(s)kas Keski-ikä haluttaisiin Ponttiin mukaan. Uskon vahvasti, että Pontista tulee kova juttu ja sisällöstä löytyy jopa tätäkin blogia kovempaa tavaraa. Ainakin kirjoittajat ovat kiinnostava kattaus.

No tämä siis juontona....

Tarvitsin Ponttia varten itsestäni edustavan minäkuvan. Tämä on luonnollisinta ottaa itse eli tuottaa salonkikelpoinen selfie. Nykypäivän puhelimet antavat jo perusmallissaan loistavat mahdollisuudet kuvan ottamiseen ja jopa kuvan muokkaamiseen. Selfieille on jopa omat kamerasovellukset, joissa ei naaman osumista ruutuun tarvitse arpoa. Ja ainakin minun puhelin jopa opastaa, mihin katsoa ja miten ottaa kuva.

Ongelma ei olekaan tekniikka, vaan asenne. Minusta tuntuu edelleen kovin hoopolta ottaa itsestä kuvia, koska näen oman naamani, eikä sen katsominen ole mitenkään helppo juttu. Ja kyse ei ole naaman fysiikasta - se on kuitenkin pysynyt tuossa hartioiden päällä mukana jo reilut neljäkymmentä vuotta ja saanut monia kehuja vähintään välttävästä ulkonäöstään ja kyvystään edustaa minua. Olenko sitten kriittinen, mutta omasta naamasta otetusta kuvasta ei koskaan tule sellaista, joka miellyttää.

Koska keski-ikä, niin ihmettelen nuorison tapaa ottaa omia kuviaan jatkuvasti. Kun perheellä ennen matkustettiin, niin kuvia otettiin nähtävyyksistä eikä suinkaan niin, että omaa naamaa kuvattiin eri tilanteissa ja ilmeissä. Nykyisin etenkin teineille oma naama tuntuu olevan suurin nähtävyys, jota kuvataan päivittäin kymmeniä kertoja.

Google käteen ja ohjeita etsimään

Wikipedia kertoo sen, että selfie otetaan itsestä, se on laadultaan huono ja se laitetaan sosiaaliseen mediaan ihmeteltäväksi. Tämän verran olisin tiennyt jo googlettakin. Mutta miten se otetaan?!

Kun seuraan nuorisoa, niin he vain heilauttavat kännykän käden mitan päähän, tempaisevat huulet törölle, kääntävät päätä ja 'räps' se on siinä. Koko hommaan menee sekunti ja seuraavat kymmenen minuuttia kuvaa käsitellään paremmaksi. Ja sen jälkeen sekunti ja tuotos on koko maailman ihmeteltävänä.

Ohjeiden mukaan täytyy ottaa huomioon seuraavat seikat:
- Valo
- Hymy
- Katse yläviistoon
- Tsekkaa tausta
- Käännä päätä
- Heilauta hiuksia (no ei näillä haivenilla...)
- Hävitä käsi kuvasta

Ja kun olet saanut nuo kaikki tehtyä, niin aloita alusta ja....
- Rajaa kuva
- Säädä värit ja valot kohdalleen
- Lisää filtterit ja tehosteet
- Tsekkaa vielä kerran, ettei kuvassa ole mitään noloo

Lopulta tuskastuin ja lopetin yrittämästä. Selfiet eivät ole minua varten. En koskaan pysty ottamaan itsestäni kuvaa niin, että saisin siitä rennon otoksen, jossa hymyilen vapautuneesti, katson kameraan (tai siis en katso kameraan, vaan katson puhelimen ruudun yläkulmaan) ja hymyilen.  Minun ottamat kuvat näyttivät sille, että keski-ikäinen mies pyytää totisena kameralta armoa sen verran, että edes koko naama mahtuisi kuvaan, mutta ei takana näkyvät tiskit, vaatekasat, leluläjät tai muu arkielämä.

Elämän selfie

Tuon kuvan kanssa painiessa tajusin, että meidän elämä on tänä päivänä selfie. Annamme joka paikkaan itsestämme tietyn kuvan, josta rajataan pois osat, jotka eivät ole kelvollisia. Emme halua näyttää elämämme taustalta ongelmakasoja tai jakaa murheita muiden kanssa. Kiillotamme ja säädämme kuvan kirkkaaksi ja kelvolliseksi standardit täyttäväksi duck-faceksi.

Koetamme kaikin keinoin jakaa sosiaalisessa mediassa itsestämme jotain kuvaa ja yhtä paljon haluamme myös rajata näkyvistä epäkelpoja aineksia pois. Teen tuota samaa itsekin. En kovin usein vaivaudu sosiaalisessa mediassa valittamaan, nurisemaan tai nostamaan esiin ongelmia. En halua antaa itsestäni negatiivisen valittajan ulkokuvaa.

En myöskään jaa mielelläni elämästä suruja, pettymyksiä tai niitä asioita, joita pelkään. En jotenkin kehtaa rasittaa muita omilla ongelmillani. Sen sijaan helposti tartun Twitterin varteen, kun löydän jotain kehumista, kiittämistä tai hienoja asioita, joita haluan muidenkin huomaavan. Tämä on sitä rajaamista. Onneksi sentään rajaan asioita positiivisiin asioihin. Tiedän ihmisiä, joiden elämäntehtävä on valittaa kaikesta ja kaikille.

Muuten pyrin elämässäni enemmän "nofilter"-osastolle. En ainakaan tahallisesti muuta totuutta ja sen värejä kirkkaammaksi. Jos jotain kerron, niin toki se on minun näkökulmastani kerrottua, mutta toivottavasti ei liian puolueellista. Eli kuvaan omaa elämääni yläviistosta, mutta katson kyllä suoraan kameraan.

Tehosteita elämäni selfiessä toki on - edustanhan keski-ikää, perheenisää, tiettyä ammattia ja koulutustaustaa. Ne varmaan näkyvät selfiessä ja toki tuo selfie lipsahtaa joskus ryhmä- selfieksi, kun täällä blogissakin kerron perheemme ja lastemme elämästä. (Joskus toki lisään ryhmäselfien kontrastia, kun paljastan lapsiperheen karun arjen kaikessa himmeässä loistossaan).

Minun elämäni selfie löytyykin vivahteineen täältä blogista. Tätä lukemalla pääsee varmaan hyvin selville, millaista elämää tällainen keskiverto keski-ikäinen perhe elää. Kuva on toivottavasti rehellinen ja ei liian siloteltu.

Oman elämäni selfiessä toivon näyttäväni itsestäni positiivisen, hyvää ajattelevan ja hyvään pyrkivän ihmisen, joka luo iloa myös ympärilleen. Todellisuudessa saatan välillä olla raivostuttava vittupää, jonka suurin ongelma on se, kuinka olla oikeassa tai ainakin todistaa muiden olevan väärässä. Joskus olen myös viimeiseen tikkiin saakka pelaava väittelijä, olipa kyseessä minkä tasoinen tietokilpailu tahansa. Mutta nämä puolet filtteröin mielelläni julkisuudesta pois.

Omassa elämässään ei pitäisikään pyrkiä siihen täydelliseen selfieen, vaan sietää se, että rajausten takaa näkyy arjen vaate- ja lelukasoja, eikä naamakaan ole filttereillä väritetty hymyinen, vaan joskus väsynyt ja jopa kulunut. Elämä on parhaimmillaan silloin, kun sen kaikista kontrasteista saa nauttia.

 Tänään olen keskustellut naamakkain ja somettain aika monen ihmisen kanssa, koska työpaikkani vaihtuu. Huomasin jättäneeni työkavereihin positiivisen jäljen ja tuli fiilis, että ainakin vanhassa työyhteisössä olen kaivattu palanen. Nuo keskustelut tuntuivat hyvältä, vaikkakin haikeus vanhan ja tutun jättämisestä voimistui.

Niin se lopullinen selfie - kai sen tässä voi paljastaa, vaikkei se täydellinen olekaan.

Ridin' high, livin' free

Sille, joka ei aja moottoripyörää, on mahdotonta selittää sitä tunnetta, joka tulee, kun ensimmäisen kerran ajokauden alussa starttaat pyörän. Kuuntelet, kuinka moottori ottaa oikeat kierrokset ja nenässä alkaa tuntua vieno pakokaasun tuoksu. Innokkaana testaat valot ja jarrut ja katsot rengaspaineet.

Käännät pyörän varovasti tielle ja totuttulet istumaan satulassa. Jalat hakevat jarrupoljinta ja vaihdevipua. Kädet tuntuvat oudolta tangolla. Vaihdat vaihteet ripeästi isoimpaan ja pikaisesti vilkaiset, kuinka nopeusmittarin neula kipuaa ylöspäin.

Ilmavirta meinaa heittää sinut pyörän selästä ja kypärän visiirin aukosta virtaa sisään raikasta kesäilmaa. On yhtä aikaa kylmä ja kuuma. Tuulenvireen alta kuulet moottorin murinan, joka henkäilee kiihtyvällä tahdilla.

Sitten mutkaisella tiellä huomaat, että osaat taas ajaa. Keho myötäilee pyörän liikkeitä mutkissa ja kaarteet menevät notkeammin läpi. Olo rentoutuu ja löydät oikean ajoasennon. Kroppa rentoutuu ja kasvoille nousee poskia pakottava hymy, sillä muistat, että tämä on parasta kesässä!

Taudinkuva

Olen kolmekymppisestä sairastanut sairautta nimeltä motorismi. Sen pakko-oireita näkee keväisin, kun kuskien on pakko saada moottoripyörä alle heti lumien kaikottua. Talvisin taudinkuvaan kuuluu monilla messuilla käynti ja mallikatalogien selaaminen. Pahimmassa vaiheessa olevat ostavat talvella kesää varten uusia ajovarusteita tai ainakin käyvät tallissa käynnistelemässä pyörää ja nuuhkimassa pakokaasua.

Yleensä tauti kehittyy iän myötä sellaiseen vaiheeseen, että oireista kertovan moottoripyörän koko kasvaa isommaksi ja mallit vaihtuvat muutaman vuoden välein. Harva jää sellaiseen vaiheeseen, että ajaa yhdellä pyörällä (tai edes merkillä) läpi uransa. Minullakin taitaa olla kymmeneen vuoteen jo kolmas pyörä menossa.

Motoristit myös kerääntyvät kesäisin antamaan vertaistukea muille taudista kärsiville. Pitkin kesää näkee tietä myöten ajavia motoristilaumoja, jotka ovat menossa kokoontumisajoihin. Noissa kokoontumisajoissa vertaillaan omia kokemuksia ja annetaan vinkkejä uusille tautia kantaville.

Taudin hoito

Taudin hoito on onneksi yksinkertaista. Heti kesäkauden alussa aletaan ajella rauhallisia lenkkejä pitkin mutkaisia teitä ja nautiskellaan kypärän läpi kulkevasta kesäilmasta tuoksuineen. Ajelulle karataan aina silloin, kun perheen silmä välttää ja motoristiperheen isää harvoin kesällä kotona näkeekään.

Taudin oireita helpottaa myös pyörän huoltaminen autotallissa. Pahimmat oireet helpottuvat, kun saa upottaa kätensä lämpimään moottoriöljyyn tai irrotella ajamisen karstoittamia tulppia. Myös ketjujen rasvaus tai kaasuttimen säätö voi tehdä pahimpiin oireisiin pikaisen parantumisen.

Osa myös lumehoitaa tautiaan vaikkapa ajamalla torille kahville moottoripyörällään ja istumalla torikahviossa ajokamat päällä koko päivän. Siinä sitten yhtä aikaa tuntee itsensä kesäturistiksi ja motoristiksi - olipa tori kotikaupungissa tai vierailla mailla. Yleensä vielä ajokamat keräävät helposti juttuseuraa kanssamotoristeista.

Taudin parantuminen 

Tautiin ei ole olemassa varsinaista lopullista parannuskeinoa. Motorismiin sairastuneet tuppaavat ajamaan läpi elämänsä ja monesti pyörä vain mukautuu tarpeisiin ja kykyihin. Päälle seitsemänkymmenen ikäiset papparaiset harvoin enää taivuttavat itseään Hayabusan selkään, mutta vanhempikin jalka nousee vielä matalan customin satulan yli.

Välillä oireet toki helpottavat ja ajaminen voi olla hiljaisempaa. Minäkin olin välillä pari kesää ajamatta kokonaan rahan- ja ajanpuutteen vuoksi, mutta sinne se pyörän selkään tie vei heti, kun aikaakin alkoi jostain löytyä.

Tauti sinällään ei ole kuolemaksi, mutta valitettavasti monia motoristiveliä liikenne vie vuosittain. Tuota on koetettu ehkäistä lisääntyneellä koulutuksella ja sillä, että kortin saaminen on nykyisin aika haastavaa. Itse olen sitä mieltä, että järkevyyden raja on ylitetty jo aikaa sitten. Vaikka koulutusta annettaisiin kuinka paljon, niin kaikkia liikenteen uhkia ei voi ehkäistä ja usein kolari johtuu enemmän muista liikenteessä olijoista kuin itse motoristista.

Jos nuori motoristi haluaa päästä kaksipyöräisen sarviin, niin ensin hän ajaa autokoulussa mopokortin, jolla ajelee mopoa siihen saakka, kunnes ikä riitää ensimmäiseen A1-moottoripyöräkorttiin. Sen jälkeen, jos pyörän kokoa halutaan kasvattaa, niin autokoulu kutsuu jälleen ja kortti kohoaa A2-luokkaan. Mutta jos kärpäsen purema ei helpota tälläkään, niin isojen pyörien selkään vie vasta A-kortti, jonka senkin saa autokoulun kautta käymällä. Eli urheiluauton rattiin pääsee yhdellä kortilla, mutta vastaavavauhtiseen moottoripyörään tarvitaan aika monta vaihetta. Ei kuulosta reilulta?

Oma epikriisini

Kävin eilen ajelemassa ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen moottoripyörällä. Pienen ensijännityksen jälkeen huomasin, että vanha koira muisti vielä temput ja pyörä taipui kilometri kerrallaan paremmin kurveihin. Parinkymmenen kilometrin jälkeen ajamisen nautinto kokonaisuudessaan löytyi ja aloin todella tykätä taas ajamisesta.

Mutkaisilla teillä aloin harmitella, miksi olin jättänyt pari kesää ajamatta. Ilmavirta, kesän tuoksu ja kypärän sisältä avautuva maisema vei mennessään ja uskon, että tänä kesänä tie saattaa kutsua minua kovemmin kuin koskaan tähän saakka.

Hyvää viikonloppua ja motoristeille turvallisia kilometrejä!

Viisi ajatusta tähän päivään

Takana melko vauhdikas viikonloppu hääjuhlineen ja mummola-vierailuineen. Nyt kun pyykit on pesty, tavarat purettu ja on aika istahtaa tuokioksi koneen ääreen, niin pieni teksti sunnuntaiksi. Ohessa viisi ajatusta viikonlopulta

1) Uni lamaannuttaa
Nukun jostain syystä mummolassa kuin tukki. Saan siellä ehkä parhaiten unta ja yleensä unet venähtävät kahdeksaan tuntiin tai hieman yli. Se on tällaiselle semivaikeasta univammasta kärsivälle lottovoittoa lähentelevä kokemus.

Kuitenkin kun tuollaisilta ylipitkiltä unilta herää, on olo kuin koomasta nousseelta.  Ilmeisesti keho ei ole tottunut pitkään yhtämittaiseen lepoon, koska kropan ja aivojen startti vie yleensä vartin. Sormet ja varpaat alkaa tuntea viiden minuutin jälkeen ja silmiin tulee katse vasta parin minuutin ravistelun päälle. Keski-ikäinen ei todellakaan pomppaa sängystä kuin vieteriukko suorille jaloille.

2) Onnellinen perhe
Olimme lauantaina todistamassa nuoren parin astumista avioliittoon. Häät ovat mahtava juhla täynnä iloa ja rakkautta. Ja tälläkin kertaa tuntui kuin koko juhlaa olisi ympäröinyt yksi suuri onnen aura. Kun katsoo elämäntaipaleen alussa olevaa nuorta paria, niin muistaa, miten paljon enemmän tuossa iässä oli uskoa elämään ja uskoa siihen, että suunta on ainoastaan ylöspäin. Ehkä tavallaan kadehtii heitä, joilla kaikki tämä haastavampi tie on vielä kulkematta.

Häät myös palauttavat uskon siihen, että elämässä tapahtuu hyviä asioita ja että kyynisyyden ja surun takaa näkyy myös pilkistävä aurinko.

3) Ystävien murheet
Ystäväperheemme kamppailee vakavien ongelmien kanssa. Tuntuu jotenkin voimattomalta ja tyhmältä, kun ei pysty auttamaan tai edes sanomaan mitään sellaista, mikä lohduttaisi tai edes sellaista, joka ei kuulosta tyhjältä. Elämässä tulisi osata olla joka päivä ainakin vähän onnellinen siitä, että asiat ovat ihan perushyvin. Kukaan meistä ei tiedä, minä päivänä elämän pelikentällä vedetään juuri se alimmainen palikka pois, jolloin kaikki tuttu ja turvallinen romahtaa.

Samalla ajattelin sitäkin, että teimmepä mitä tahansa, niin emme voi estää sitä, etteikö vastoinkäymisiä tule ihan meille tavallisillekin ihmisille. Emme voi mitenkään rokottaa tai ylisuojella itseämme tai lapsiamme kaikkia vastoinkäymisiä vastaan, vaan maailmassa on asioita, jotka eivät noudata mitään tahtoa tai logiikkaa.

4) Jumalan täytyy olla olemassa
En ole ihmisistä sieltä hartaimmasta päästä, mutta olen jonkinsortin tapauskovainen. Minulle Jumala on olemassa ja todellinen, vaikken häntä sunnuntaisin juuri käy kirkossa tapaamassa tai julistamassa hänenkään sanaansa ovelta ovelle. Maksan mielelläni kirkollisveron, koska koen, että se on kannattava sijoitus.

Viikonlopun häät pidettiin Kerimäen puukirkossa, joka on laatuaan maailman suurin. Kun kävelin kirkon käytävää ja ihailin seinien kokoa ja alttarin kauneutta, päähän iski ajatus, että ei näitä rakennuksia rakenneta millekään olemattomalle. Tuo sama tunne tulee joka kerta, kun kävelen kirkoissa (tykkään ulkomaillakin vierailla paikallisissa uskonlaitoksissa). Kirkkojen mahtavuus näyttää minusta suurinta kunniaa sille, kehen ihmiset uskovat ja turvaavat.

Kirkossa istuessa ehdin miettiä sitä, mitä kaikkea ne Kerimäen kirkon penkitkin ovat ehtineet nähdä. Kirkko on itsessään melkein 180 vuotta vanha ja jo tuossa ajassa maailma on ehtinyt kääntyä 180 astetta useampaan kertaan. Ei kuulosta sattumalta, että tuo rakennus on kaikissa myllerryksissä jäänyt pystyyn ja säilynyt.

5) Usko kevääseen palaa
Parissa päivässä puut ovat kasvattaneet oksilleen kauniit pienet lehdenalut ja tulppaanit suorastaan hyppäsivät mullan sisältä esiin. Metsissä kuuluu pikkulintujen sonaatit ja takapihallakin kärsii olla jo shortseissa. On se uskottava, että tänäkin vuonna talvi jää hopeasijalle ja Suomeen koittaa kevät.

Odotan innolla sitä aamua, kun voin kahvikupin kanssa hiipiä takaterassin portaille kuuntelemaan lintujen tinder-showta ja lukemaan sanomalehteä ilman, että kahvi jäähtyy kuppiin jo postilaatikolta takapihalle kävellessä.

Pahoittelut, ettei tähän saanut enempää kuvia mausteeksi. Viikonloppuna kamera jäi jostain syystä taskuun ja kuvat ottamatta. Toivottavasti tekstistä kuitenkin saa jotain kuvaa, miten mielenkiintoinen viikonloppu meidän sirkuksellamme oli. Hauskaa oli ja kovin onnellista, vaikkakin ilon joukkoon mahtui myös hieman harmaampia sävyjä. Keski-ikäisten elämä muistuttaakin heidän hiusmuotiaan - saa olla onnellinen, jos harmaan sävyjen seasta pilkistää väriä.

Hauskaa viikkoa kaikille!

Luopumisen ihana keveys

Olen tehnyt viimeiset pari viikkoa luopumistyötä. Elämässäni tapahtuu piakkoin muutoksia, joihin haluan ja pystyn valmistautumaan etukäteen. Pystyn tekemään etukäteen luopumistyötä, jossa annan periksi ja luovun vanhasta ja mahdollisuuksien mukaan valmistaudun uuden kohtaamiseen.

On aina haikeaa luopua sellaisesta, joka on tuttua ja turvallista. Suurin osa meistä ihmisistä, minäkin,  olemme taipuvaisia siihen, että elämä kulkisi tasaisesti vanhan diesel-veturin lailla eteenpäin. Emme haluaisi herätä aamuisin miettimällä, mitä päivä tuo tullessaan, vaan mieluummin toivoisimme, että elämä ennustettavuus olisi maksimi. (No tämä on ehkä enemmän meidän keski-ikäisten oire).

Luopumisen edellä vanhassa näkee aina vain positiivisia puolia. Aika kultaa muistoja jo hieman etukäteen ja mieleen hiipii epävarmuus "miksi oikein luovun tästä?". Siinä mieli kapinoi sitä vastaan, että hyppäisin kielekkeeltä johonkin, mitä en tunne.

Muutosvastaisuus vs. muutosmyönteisyys

Kaikkiin muutoksiin voi suhtautua kahdella tavalla - joko positiivisesti tai negatiivisesti. Voimme siis olla muutosvastaisia tai muutosmyönteisiä. Jos jossain isossa joukossa tehdään muutoksia, niin porukka jakaantuu kolmeen luokkaan, ne ovat "Yes", "Miksi vitussa?" ja "Ihan sama". Sama jako toistuu lähes poikkeuksetta kaikissa tapauksissa.

Avain postiiviseen muutokseen löytyy omasta asenteesta. Mitä positiivisemmin suhtaudut muutokseen ja ymmärrät sen tavoitteet sekä tavoitellun lopputuloksen (ja perustelut) sitä helpompaa on myös astua muutoksen taakse. Jokaisessa muutoksessa on vapaus valita - olenko muutosmyönteinen vai muutosvastainen.

Muutosmyönteisyydellä on paljon positiviisia vaikutuksia. Jos katsot asioita positiivisten valojen suodattamana, on paljon helpompaa ajatella, että muutos on hyvästä. Mitä enemmän ajattelet muutoksen positiivisia puolia sitä myönteisempänä näet myös muutoksen jälkeisen maailman. Ja lopputulos on, että sinulla itselläsi on parempi olla. Muutoksen käsittelyssä ainoa, jota tarvitsee ajatella, olet sinä itse. Muutoksen henkisellä läpikäynnillä tavoitellaan itselle hyvää oloa.

Muutosmyönteisyys myös auttaa vanhasta luopumisessa. Kun katseen suuntaa eteenpäin, niin peruutuspeilin maailma ei näytäkään niin houkuttelevalta. Ja jos lopputulos on väistämätön eli muutosta ei edes voisi välttää, niin miksi suotta hangoitella vastaan.

Ja muutosmyönteisyys auttaa uuden oppimisessa. Lienee kaikille selvää, että jos ajattelet tulevia aikoja myönteisesti, niin tieto ja oppi uudesta myös uppoaa paremmin päähän. Jos taas päätät asettua muutosta vastaan, niin samalla aivot koettavat sulkea uutta tietoa pääsemästä sisään.

Muutosvastaisuus sen sijaan auttaa näkemään vanhat asiat todellisuutta positiivisemmassa valossa. Kaipailet vanhaa ja mietit,että miksi hyvää pitäisi muuttaa. Mutta missä meidänkin maailmamme olisi, jos mitään ei olisi muutettu?

Ja kyllähän muutosvastaisuus on kokonaisuudessaan melkoista energianhukkaa. Samalla aikaa käytät omaa energiaasi siihen, että koetat vastustaa muutosta, koetat puolustella vanhaa ja vielä estät aivojasi oppimasta uutta. Energiankulutus on kolminkertainen verrattuna siihen, että suhtautuisit muutokseen positiivisesti ja keskittyisit uuden omaksumiseen.

Miksi vanhasta luopuminen sitten on niin vaikeaa?

Usein vastustamme muutosta sen vuoksi, että pelkäämme luonnostaan kaikkea uutta. Vaikka ihminen on eläinlajina jopa riesaksi saakka utelias, niin meihin on kuitenkin tekovaiheessa sisäänrakennettu moodi, joka haluaa vastustaa uutta ja erilaista.

Me haluisimme elämän olevan tasapainossa ja pyrimme koko ajan siihen, että elämän muuttuvat tekijät olisivat mahdollisimman vähäiset. Siksi myös hyljimme niitä tekijöitä, jotka koettavat horjuttaa tuota tasapainoa.

Kyse on myös energiataloudesta. Kun elämän energiankulutus halutaan pitää minimissä, koetamme vältellä tekijöitä, jotka pakottavat kuluttamaan energiaa yli perustarpeen. Ja kuten jo edelle kirjoitin, uuden opettelu kuluttaa energiaa - kuluttaa, vaikka suhtautuisimme muutokseen positiivisin mielin.

Itse aion käydä kohti tulevia taistoja kypärä päässä ja positiivisin mielin. Aseina muutosmyönteisyydessä ovat positiivisuus, ennakkoluulottomuus ja uteliaisuus. Aion nähdä tulevassa enemmän positiivista kuin negatiivista ja aion myös hyvästellä vanhan hyvillä mielin ja niin, että muistot saa kullata aika eikä muutosvastaisuus.  

Hyvää ja aurinkoista viikonloppua ystävät!

Onnea äidit

Kuva aamukävelyltä - ensimmäinen keväinen aamu tänä vuonna

Tänään on liput nostettu salkoon äitien kunniaksi. Äitienpäivä on ehdottomasti yksi vuoden tärkeimmistä juhlista, koska silloin arvon saavat ne teot ja rakkaus, joka yleensä hautautuu arjen alle ja jää sekä huomaamatta että huomioimatta.

Elämäni äidit / 1

Minun ja äitini suhde on selkeä, mutta erikoinen. Näemme harvoin, mutta puhumme paljon. Meidän keskustelumme käydään jo fyysisen etäisyyden vuoksi puhelimitse ja sähköpostitse. Enkä usko, että kumpikaan meistä kokee huomiovajetta sen vuoksi, että emme istu samassa kahvipöydässä kovinkaan usein. Enkä suoraan sanottuna voisi edes kuvitella, että lähtisimme esimerkiksi yhteiselle lomamatkalle puolta päivää pidemmäksi aikaa - me vaan emme ole sellaisia tyyppejä.

Koska vanhempani ovat eronneet ollessani hieman toisellakymmenellä, olen rakentanut suhteen kumpaankin vanhempaani erikseen. Suhde ei ole samanlainen isääni kuin on äitiini. Isäni oli enemmän vähäsanainen, mutta taattu fyysinen turvapaikka ja viimeinen satama kaikissa onnettomuuksissa, joita minäkin sain aikaan tasaiseen tahtiin. Äitini sen sijaan on aina ollut ja on edelleen henkinen turvapaikka, jolle puran tunnepuolen solmuja - niistäkin asioista, joita en kerro kellekään muulle. Isäni kuoleman jälkeen suhteemme on lähentynyt, mikä on luonnollistakin. Nythän äitini on ainoa vanhempani.

Äitini kanssa meitä yhdistää rakkaus kirjoihin ja kirjallisuuteen. On pitkälti äitini ansiota, että olen aikoinani kirjojen pariin eksynyt. Puhelimessa puhumme joskus pitkiä aikoja kirjoista, joita olemme lukeneet tai joita pitäisi lukea. Saan myös säännöllisesti puhelimeeni hyviä vinkkejä pakkoluettavista kirjoista. Huolimatta hieman erilaisesta kirjamausta yhtymäkohtia löytyy kyllä helposti.

Olen kiitollinen äidistäni ja siitä, että hän on kaikista karikoista huolimatta aina ollut läsnä ja saatavilla. Koskaan en ole kokenut hetkeä, että olisin jäänyt ilman äidinrakkautta, vaikka suhteemme ei ehkä perinteisen äiti-lapsi-suhteen normeja täytäkään. Jokainen meistä elää tavallaan.

Elämäni äidit / 2

Toinen elämäni äiti on tietenkin perheemme lasten äiti. Hän on se puolisko, jonka kanssa jaan arkeni 100%:sti ja jota ilman oma sirkuksemme ei pyörisi pitkään ilman, että rattaat jumittuisivat. Hänessä ihailen sitä lähes loputonta jaksamista ja uurastamista kaikkien lasten eteen. En voisi kuvitella, että tulee hetki, jolloin hän asettaisi omat tarpeensa lasten tarpeiden edelle tai että tulisi hetki, jolloin hän nostaisi kädet pystyyn ja sanoisi, että nyt riittää - hoitakoot omat ongelmansa.

Itse olen meistä kahdesta se huomattavasti kovasieluisempi ja lyhytpinnaisempi. Minun ongelmanratkaisu-jaksamiseni yltää noin tuntiin ongelman alkamisesta, kun vaimoni voi ratkaista jotain lapsen ongelmaa useita päiviä - putkeen. Minusta tuo kärsivällisyys ja loputon jaksaminen on äitiyttä parhaimillaan.

Toinen äitiydessä ihailemani piirre on se, että rakkautta lapsia kohtaan riittää aivan loputtomasti. Ei tule hetkeä, jolloin itkevä lapsi ei löydä syliä tai kiukutteleva lapsi rauhoittavia sanoja. Siinä on joku äiteihin sisäänrakennettu ominaisuus, jota ihailen ja joka varmaan rakentuu jokaiseen äitiin sitä kautta, kun lasten kanssa on.

Vaimolleni olen kiitollinen siitä, että hän jaksaa lasten kanssa minua kilometrejä pidemmälle. Tiedän, että lapsilla tulee aina olemaan äiti, jonka syli on heille avoin ja turvapaikka tarjolla, kävi elämässä miten tahansa. Se on paljon se.

Elämäni äidit / 3

Jokaiselle avioituneelle tai avoutuneelle miehelle kolmas äiti on anoppi. Hehän ovat nainen sen hurmaavan ja hirveän vaimon takana - eli katsomassa anoppia näet oman vaimosi tulevaisuuden. Mutta anopit ovat paljon muutakin kuin aikakone vaimon tulevaisuuteen.

Meidän perheelle ainakin anoppi on melkoinen hätävaraturvapaketti, joka pelastaa perheemme säännöllisesti milloin mistäkin pulasta. Mummoa on soitettu hätiin milloin tekemään suursiivousta ja milloin hoitamaan kipeää lasta. Ja aina on apua saatu.

Minulle anoppila on myös paikka, jossa olen oppinut nauttimaan perhejuhlista. Punkaharjun mummola on juhlapyhinä kuin pala Serranon perhettä, kun talo täyttyy huutavista lapsista ja kilpaa puhuvista aikuisista. Ruokapöytä notkuu käsittämättömistä herkuista ja ravitsevasta lihapitoisesta ruuasta. Vävystä pidetään parempaa kuin hyvää huolta.

Anopilleni olen kiitollinen tietenkin siitä, että hän on luonut tuon ihmeellisen vaimoni. Sen lisäksi olen kiitollinen siitä turvasatamasta, johon perheemme saa säännöllisin väliajoin purjehtia. Anopin luona perheen kaikkien lasten on hyvä olla ja sinne heidät voi hyvillä mielin jättää, jos ja kun joskus vielä vaimon kanssa karkaamme kaksin (siis toki tullaksemme pian takaisin!).

Elämien äidit / loput

Luin aamulla ystäväni Facebook-kirjoituksen, jonka viesti oli se, että äitiys on enemmän mielentila kuin synnyttämällä hankittu arvonimi. Olen tuosta täysin samaa mieltä - jo oman taustani takia. Lapsen vanhempi on se, jonka lapsi kokee tuon äidin arvonimen arvoiseksi. Biologisen äidin lisäksi tai sijasta tuo äiti voi olla äitipuoli, sijaisäiti, isoäiti, kasvatusäiti tai kuka muu, joka rakastaa ja hoitaa.

Pienenä minutkin vietiin aina kesähoitoon mummolaan, jossa olin melko lailla koko kymmenen viikon kesäloman. Noista kesistä olen kiitollinen omille isovanhemmilleni sekä kummeille, jotka minusta pitivät huolta.

Itse puolivanhempana myös tiedän, että lasta voi kasvattaa muutkin kuin syntymätodistukseen merkityt vanhemmat. Olen kymmenen vuoden ajan jakanut kodin puolison kautta tulleiden lasten kautta, enkä tänä päivänä koe noita lapsipuolia piiruakaan vähempiarvoiseksi kuin tuota itsetekemääni. Kymmenen vuoden ajan tuo toiminta-duo on kulkenut rinnalla ja heidän kanssaan on saanut jakaa niin iloja kuin surujakin. Eikä tuo vanhemmuus ole todistusta paljon kysynyt. Asennetta se välillä vaatii paljonkin, mutta sitä tekee koko elämä.

Tänään ruusu teille kaikki äidit, äitipuolet, sijaisäidit, isoäidit, varamummot ja muut, jotka annatte lapselle tai lapsille turvallisen sylin, johon kivuta silloin, kun läheisyysvaje iskee rajummin. Kiitos teille äidit, kun jaksatte meitä lapsellisia miehiä samaan tapaan kuin tekoaikuisia teinejä ja kiukuttelevia taaperoitakin. Kyllä se niin on, että te äidit tätä maailmaa pyöritätte.


 

Menneen talven Lumia

Menetin tänään yhden parhaista ystävistäni. Hän kuoli suoraan sanottuna käsiini. Vain pieni valontuikahdus ja hän oli mennyt. Kolme vuotta tuo ystävä oli lähelläni joka päivä ja joskus hengailimme jopa öisin. Voisi melkein sanoa, että olimme erottamattomat. Alussa me vain soiteltiin ja tekstailtiin, mutta sitten ystävyytemme syveni ja tulivat Whatsappit, Face, Twittwe ja jopa Instagram. Ystäväni perehdytti minut noiden kaikkien saloihin sovellus kerrallaan.

Tuo ihana säilöi sisälleen kaikki salaisuuteni ja näki kaikki viestini. Luotin häneen jopa niin, että sallin hänen nähdä pankkitilin saldoni. Välillä jopa pelotti, että mitähän tapahtuisi, jos hän paljastaisi kaiken, mitä minusta tietää.

Toki jotain ennusmerkkejä hänen poismenostaan oli nähtävissä. Välillä hän oli jotenkin poissaoleva ja häneen ei ikään kuin saanut yhteyttä. Aika ajoin hän sammui itsestään ja joskus häntä sai herätellä ihan tosissaan. Ennen tätä päivää hän kuitenkin aina virkosi. Tietääkseni poismenon syynä ei ollut mikään virusperäinen juttu. Epäilen ennemminkin, että syynä oli ikääntyminen ja liiallinen kuormitus. Eihän kukaan jaksa loputtomiin 24/7-rytmiä.

Nyt ystäväni poismenon vuoksi minulla on jotenkin tyhjä kohta tuossa povitaskun kohdalla. Välillä ajattelen, että tuleehan noita muita, mutta sitten se ystävyys on yleensä rakennettava alusta saakka. Harvoin uuteen ystävään voi ladata noin vaan vanhan tietoja. Toisaalta taas ystävyys rakentuu lujemmaksi silloin, kun se tehdään pala kerrallaan.

Nyt kun katson tuota elotonta möykkyä vieressäni, niin muistan, kuinka tutustuimme toisiimme. Hän oli jotain sellaista, mitä en ennen ollut kohdannut. Ystävä varustettuna aivan uusilla ominaisuuksilla ja mahdollisuuksilla. Kuljinkin ylpeänä ystäväni kanssa ja mielelläni esittelin häntä myös kavereilleni. Olin vahvasti sitä mieltä, että oman ystäväni kaltaista ei ollut kenelläkään muulla. Totta kai jokainen on sitä mieltä, että juuri hänen ystävänsä on se paras ja niin pitääkin. En enää nykyisin uskalla dissata kenenkään ystäviä, vaan sallin sen, että omasta ystävästään tulee olla ylpeä - oli hän millainen tahansa. Ystävyys ei katso merkkiä tai mallia.

Kun sitten totesin, että ystäväni oli varmasti ja lopullisesti mennyt pois, niin aloin etsiä uutta suhdetta. Eihän kukaan pärjää ilman todellista ystävää. Ja pian löysinkin vanhan ystäväni korvaajan. Hän ei ehkä ole niin arvokas kuin edellinen, mutta uskon, että ystävyydestämme tulee varmasti yhtä lujaa kuin edellisestäkin.

Ohessa vielä viimeinen kuva ystävästäni viimeisellä matkallaan.

Siis kiitos rakas Nokia Lumia 925 kuluneista kolmesta vuodesta. Olit luotettava ja uskollinen kumppani. Et paljastanut salaisuuksiasi kenellekään ja olit vaikeissakin paikoissa tuttu ja turvallinen ystäväni. Jään kaipaamaan Pirates of the Caribbean soittoääntäsi ja tuttua taskut täyttävää värinääsi. On vaikeaa uskoa, että seuraajasi pystyy ihan samaan kuin sinä, mutta kyllähän jokaisella ihmisellä on puhelin oltava. 

Teille lukijoille tämä olkoon pieni sarkastinen muistutus siitä, miten tärkeiksi ystäviksi annamme puhelintemme muodostua. Ja samalla myös hyvä muistuttaa siitä, kuinka pulassa olemme, kun puhelimesta sitten aika jättää. Itsekin jouduin koko päivän keräilemään tietoja sieltä sun täältä, lataamaan appseja uudestaan ja rakentamaan uuden puhelimen käytännössä nollasta. Mutta nyt kun tuota uutta kapulaa on päivän näpelöinyt, niin kyllä siitä kumppanin saa mediasotaan.

Hauskaa viikkoa lukijat!

 

Suomalainen unelma - omakotitalo

Kirjoituslomaviikko mennä hujahti kuin siivillä. Aivot eivät lakkaa ajattelemasta kirjoittamista tai sitä, mitä haluan lukijoille jq blogin seuraajille kertoa. Toki sen verran tein "lomalla töitä", että kirjoittelin muutamia aihioita ylös muistivihkoon ja herättelin joitakin ajatuksia teksteistä uudelleen henkiin. Mutta riviäkään en tänne blogiin kirjoittanut, enkä edes vilkaissut kävijämääriä. Ja jos totta puhutaan, niin viikko meni melko tiiviiseen tahtiin tämän tekstin aiheen takia. Eli missä me keski-ikäiset asumme ja elämme.

Tiilitalossa asuu onnellinen perhe

Suomalaisen perheen unelmakoti on omakotitalo - ainakin kaikille niille, joilla sitä taloa ei ole. Me, jotka olemme itsemme saaneet huijattua tiilitalojen onnellisiksi perheiksi, mietimme keskimäärin joka kevät ja syksy, että miten tästä ikuisesta velkahelvetistä pääsee eroon. Syystöiden aikaan katsomme hieman kaihoisasti kerrostalojen lämpimien valojen taakse ja mietimme, miksi noiden elementtiorjien ei tarvitse haravoida lehtiä tai etsiä haravoiduille lehdille jotain sijoituspaikkaa. Talvisin, kun raahaamme kuuraiset takapuolet pihalle tekemään lumitöitä, mietimme ohitsekiitävän hetken sitä, kuinka suuri tuo suomalaisen unelman hinta onkaan.

Itse olen perinteinen lähiön kasvatti ja asunut koko lapsuuteni kerrostalossa. Perheen kauniimpi osapuoli sen sijaan on kotoisin vähän enemmän maalta, eikä ole kerrostalojakaan nähnyt kuin valokuvissa. Sen vuoksi meillä on aika ajoin pieniä näkemyseroja siitä, missä onnellinen ihminen voi asua. 

Ensimmäisen kerran tuohon unelmaan tulee särö siinä vaiheessa, kun istumme pankissa tekemässä kauppakirjoja ja panttikirjoja juuri hankkimastamme tiiliin verhoillusta omaisuuskertymästä. Hieman ehkä ihmettelemme, miksi vastapäätä istuva omakotitalon myyjä näyttää omituisen onnelliselta, vaikka on juuri joutunut luopumaan unelmastaan. Emme ymmärrä, että tuo tyytyväinen hymy tulee siitä, että unelmaansa pettynyt, saa huijattua seuraavan toopen samaan jamaan, jossa itse on ollut. Ja vanha totuus on, että suomalaisen ihmisen suurin ilo on vahingonilo. Siinä ihmetellessä emme edes huomaa, kuinka lainapapereihin piirtyy yksi ylimääräinen nolla loppusummaan. Mutta silläkään ei tuossa onnenhuumassa ole väliä, sillä olemmehan juuri nousseet maan ykkösketjuun - omakotiasujiin. Samalla nimenkirjoituksella olemme yhtä aikaa adoptoineet perheeseen yhden huollettavan lisää ja tehneet keskenämme paljon tiiviimmän sitoumuksen kuin mikään papin aamen voisi koskaan tehdä. Olemme pyhästi luvanneet myötä- ja vastamäessä maksaa pankille heidän lainaamansa rahat takaisin - korkojen kera.

Tällainen keskiverto omakotitalo, jota meidänkin sirkuksemme asustaa, on todellinen ikiliikkuja. Ensinnäkin se liikuttaa tehokkaasti kaikki rahat pois pankkitililtä, kun työnantaja on ne sinne hetkeksi saanut. Joka kuukausi rukoilen, että kunpa tässä kuussa joku lasku jäisi tulematta ja tilillä näkyisi kerrankin plusmerkkinen loppusaldo. Tuon toiveen sijaan näen lähes kuukausittain laskuja, joiden olemassaoloa en muistanutkaan - vesi, sähkö, jätehuolto, kaukolämpö, verot, lainat, vakuutukset....lista on loputon.

Mutta liikuttaa se talo isäntääkin. Kun saat toisesta päästä kaikki repsottavat paikat korjattua, niin sama show alkaa vastapäätä taloa. Siinä sitten etenkin keväisin isäntä juoksee taloa ympäri numeroa liian pienet haalarit päällään ja koettaa löytää, tilkitä ja maalata piiloon kaikki talven tekemät tuhot. Samaan aikaan rouva pyllöttää takapihan kukkapenkissä miettien, mitä ihmettä sitä tänä vuonna perennapenkkiin piilotetaan, jotta saadaan ensin jännittää, tuhoaako taimet halla, syökö ne myyrä vai ennen aikainen talvi.

Me olemme jo vuosia sitten päätyneet keskittyä pihalla kahteen kasviin. Alapihalla kasvatamme sammalta - se on helppohoitoista ja kauniin vihreää ja ylempänä taas olemme koettaneet saada kasvamaan nurmikkoa, koska ruohonleikkuri tarjoaa minulle kesäisin jokaviikkoisen liikunta-annoksen. Siinä saan samalla edes hieman tyydytettyä sisäistä pärinäpoikaani, kun leikkurissa sentään on moottori ja se käyttää bensaa (tai sitä perkeleen pienkonebensaa, joka haisee enemmän tärpätiltä kuin oikealta moottoribensalta!)

Tämä talonhoitoon kulutettu aika on pakko laskea siihen pakolliseen parisuhdeaikaan, koska edes teknisesti ollaan samalla pihalla ja yhtä aikaa. Kevättalkoiden jälkeen, kun varastosta on kaivettu pihakalusteet ja jostain on paikannettu ylivuotinen kaasugrilli, voi hetkiseksi huokaista helpotuksesta, onnitella itseä ja puraista hiillosmakkaraa, kunnes sisältä kuuluu lapsen ääni "Isiiiii, täällä valuu vettä lattialle....". 

Joka kuukausi laskujen maksun jälkeen, käyn vielä kiertämässä kodin jokaisen kodinkoneen läpi. Kiitän jääkaappia/pesukonetta/kuivuria/pakastinta/televisiota ja muita vimpaimia kuluneesta kuukaudesta, annan lämpimän halin ja pyydän kestämään vielä yhden kuukauden, koska varaa uusimiseen ei ole. Toisaalta ehkä koneet ovatkin niin myötätuntoisia meitä kohtaan, koska tietävät työsopimuksensa jatkuvan toistaiseksi. Jos esimerkiksi pesukone joutuisi koko ajan pelkäämään yt:tä tuotannollisten syiden vuoksi, niin sillehän voisi tulla stressi. Yön synkkinä tunteina lingon jauhaessa tuhatta kierrosta se saisi pieneen mieleensä aloittaa pikku italialaisen. Kolmen tunnin sijaan se pesisi lakanapyykkiä neljä tai jopa viisi tuntia. Saisihan se sairasta mielihyvää, kun seuraisi luukun läpi, miten väsynyt omakotiasuja odottaa valmista pyykkiään vielä puolenyön jälkeen.

Omakotitalo myös opettaa omistajaansa. Väittäisin, että lähes jokainen omakotitalon omistaja on keskivertoinsinööriä kätevämpi ratkomaan ongelmia, joita talo eteemme heittää. Vielä viisi vuotta sitten minäkään en tiennyt ilmanvaihtokoneiden logiikasta tai pesuhuoneen rakenteista yhtään mitään, mutta rakas tiiliverhoiltu senseini on kärsivällisesti noita taitoja opettanut. Nyt kun kuulen pannuhuoneesta käyttöveden termostaatin ulinaa, niin tiedän, että ulkona lämpötila on laskenut juuri alle kahden plusasteen ja olemme siirtyneet talvikauteen. Samoin, kun liesituulettimen sisältä alkaa valua vettä, niin tiedän lämpömittariin katsomatta, että lämpötila on mennytkin pakkasen puolelle ja ilmanvaihtoputkisto siellä rakentaa omaa jääkauttaan. Alussa se otti kovasti luonnon päälle, mutta ajastaan noihin persoonallisiin ilmiöihin tottuu. Kerrostalossahan ihmiset eivät opi kuin soittamaan kiinteistönhuoltoon ja seuraamaan ikkunasta, milloin apu saapuu paikalle.

Todellisuudessa meidänkään sirkukselle ei edes voisi kuvitella muuta asuinpaikkaa kuin omakotitalo. Kerrostalossa saisimme häädön ennen ensimmäisen täyden kuukauden täyttymistä jo pelkän melutason vuoksi. Ja toisaalta ei meidän neljän vuodenajan varustus mahtuisi mihinkään kanakoppiin. Jos asuisimme jossain elementtiloukussa, niin varastotilaa pitäisi varastaa kaikilta naapureita ja osa tavaroista varastoida johonkin pressutalliin pihan perälle. Lapsiperheelle omakotitalo on kaikista ongelmista ja vaivoista huolimatta se ainoa oikea asuinmuoto. Täällä saamme mekastaa rauhassa ja viskellä tavaramme pitkin pihoja jos siltä sattuu tuntumaan. Mutta kun jälkikasvun takapäivystäjä pudottaa avaimensa viimeisen kerran keittiönpöydälle, niin....

Nyt kun meilläkin on kevättyöt tehty ja pihat raivattu odottamaan ruohonleikkuukautta, voimme hyvillä mielin hengähtää, istua terassin tuolille ja katselle sitä, kuinka mukavaa onkaan asua ihan omassa rauhassa. Ja kyllä tuosta tehdystä työstä saa myös sen reilun tekemisen meiningin - eli tuntuu, että pihassa näkee oman kätensä jäljen. Ehkä sitä on tehnyt jotain, jolla on tarkoituksensa. 

Ensimmäinen vuosi täynnä

Tasan vuosi sitten kirjoitin ruudulle ensimmäisen tekstini ja Ra(s)kas keski-ikä sai alkunsa. Kuten aina uuden saadessa alkunsa, on ennen synnytystä tehtävä paljon työtä. Ennen varsinaista kirjoitustyötä oli tehty kilotolkulla ajatustyötä sekä myös painia sen kanssa, voinko todella saattaa maailmaan yhden blogin. Suurimmat pelot olivat se, ettei sitä kukaan lue tai jos lukee, niin nauraa - vääristä syistä. Vaikka tiesin tuntevani lähes kaikki aakkosten kirjaimet ja tiesin jopa saavani ruudulle kokonaisia sanoja, ei julkisen ja kaikille näkyvän tekstin tekeminen ollu mikään peace of cake. Päinvastoin mitä enemmän ajattelin blogia sitä enemmän ajatus sen kirjoittamisesta alkoi kauhistuttaa. Lopulta kuitenkin päätin hypätä tuntemattomaan ja kirjoittaa.


Mistä kirjoitan?

Blogin aiheet lähtevät edelleen keski-ikäisyyden myytistä. Keski-ikä on yhtä monivivahteinen ja elämää mullistava elämänvaihe kuin murrosikä tai uhmaikä, mutta silti sitä pidetään jotenkin harmaana, nuhjuisena ja kriisiytyneenä. Minä taas veikkaan, että tulee vielä aika, jolloin keski-ikäisyys on trendikästä. Keski-iässä tehdään monia elämää myllertäviä muutoksia ja uusia alkuja, jotka puolestaan synnyttävät markkinan. Ja kun jokin synnyttää markkinan, niin sehän on yhtä äkkiä muodikasta. Eli miettikääpä markkinamiehet myös keski-ikää trendituotteena!

Minulle keski-ikä on kuitenkin lähinnä näkökulma. Elämäni sisältö on kombo isyyttä, perhe-elämää, työelämää, arkielämää sekä myös miehen elämää. Nuo kaikki yhdistyvät tässä blogissa yhteen kymmenen sormen pakettiin. Vaikka pääosa elämästäni on arkea, jonka voisi kuvitella olevan vähän tylsää, niin omasta mielestäni elän erittäin rikasta ja moniväristä elämänvaihetta. Välillä tuntuu, ettei vuorokaudessa tunnit yksinkertaisesti riitä edes ruuhkavuosista voivotteluun. Perheen isommat lapset suunnittelevat seuraavia askeleita kohti itsenäisempää elämää ja toisaalta taas pienin kasvaa humisten kuin honka. Voisi sanoa, että vauhtia ja ongelmia riittää kaikilla tasoilla ja kovin erilaissa jutuissa. Parhaimmillaan Serranon perhe istuu keittiönpöydän ääressä ja vasempaan korvaan huutaa moottoripyörää kaipaava teini ja oikeaan korvaan taas painetta tuo ihminen, joka haluaisi oppia ajamaan edes polkupyörällä. Samaan aikaan kuin lapset kasvavat, me vanhemmat huomaamme jättävämme nuoruuden ihan oikeasti taaksepäin. Ensimmäiset ovet elämästä menevät kiinni, tosin avaten samalla uusia ovia.

Keski-iän lisäksi blogin toisena johtavana teemana olen koettanut pitää onnellista elämää. Pyrin pitämään nillittämisen ja joutavasta valittamisen poissa sivuilta ja sen sijaan tuoda asioihin positiivisen klangin. Vähän synkemmissäkin asioissa voi nähdä positiviisen puolen ja jos ei sitä, niin ainakin jonkinlaisen opetuksen, joka kantaa eteenpäin. Ei liene suurikaan salaisuus, että jopa lapsenomaisesti haaveilen jonain päivänä kirjoittavani kirjan, joka käsittelee onnellisen elämän tavoittelua ja osin myös siksi pidän tuota teemaa yllä myös blogissani. Minua kiehtoo se, miten jokainen voi nähdä elämänsä onnellisena ja tehdä valintoja sekä ratkaisuja, jotka johtavat onnelliseen elämään. Yhtä lailla taas harmittaa nähdä sitä, kuinka ihmiset haaskaavat elämästään ison osan olemalla onnettomia - ja usein vain siksi, etteivät osaa tai tahdo olla onnellisia.

Miksi kirjoitan?

Ajatus omasta kirjallisesta maailmasta sai kipinän siitä, että koin minulla olevan jotain sanottavaa maailmalle. Tuo sama tunne elää edelleen. Viikon alussa seuraan sitä, saavatko tekstini lukijoita, mutta puolessavälissä viikkoa alkaa tulla tunne, että on sanottava jotain lisää. Alkuajoista näkökulma on muuttunut niin, että kirjoitan nykyisin enemmän lukijoille. Alussa, kun en tiennyt, löytääkö Ra(s)kas keski-itä yhtään lukijaa, kirjoitin enemmän itselleni. Itse oli ainoa lukija, jonka pystyin ruudun takaa näkemään. Nyt olen ilokseni huomannut, että itseni, vaimoni ja äitini lisäksi ruudun takana väijyy muitakin lukijoita. Osan tunnen ja osaa en. Mutta olipa lukija kuka tahansa, niin arvostan suuresti sitä, että joku uhraa aikaansa lukemalla tekstejäni ja jopa palaa blogin pariin viikko toisensa jälkeen.

Minulle blogi on myös terapiahuone omaan itseen. Kirjoittamalla näen ja muokkaan omia ajatuksiani ja kirjoittajan lisäksi toimin myös yhtenä blogin lukijana. On jopa yllättävän terapeuttista kirjoittaa ulos omia kokemuksiaan ja tuntemuksia ja välillä nuo tekstit kyllä roiskahtavat aika syvällekin. Juuri tänään äitini kysyi, että missä minulla menee raja kirjoittamisessa? Ajatukseni  lähtee suunnilleen siitä, että kirjoitan tänne sillä syvyydellä, josta voin puhua työkaverieni kanssa. Jos ajattelette lähimpiä työkavereita, niin hehän ovat jostain bestiksen ja kliinisen kollegan välistä. On siis ihmisiä, joille paljastatte itsestänne vielä enemmän (kuten vaikkapa oma puoliso), mutta kuitenkin parhaat työkaverit ovat niitä, joille kerrot asioita itsestäsi syvemmältä kuin keskivertotuttavalle. Oletteko samaa mieltä?

Ja toki koen olevani myös jonkinlainen positiivisen keski-iän lähettiläs. Uskon, että annan lukijoille jotain, mistä he ehkä saavat jotain - vaikka sitten hymyn keskelle paskaa maanantaita. Blogin perimmäinen tavoite on saada ihmiset lukiessaan toteamaan "tuota minäkin olen miettinyt!"

Miten kirjoitan?

Aiheet saavat kipinänsä yleensä yhdestä lauseesta tai ajatuksesta. Tuo johtoajatus löytää tiensä muistivihkoon, jossa kerään teeman ympärille tarinan. Tämä teksti on 91:n tekstini tähän blogiin eli sanottavaa on ainakin tähän saakka löytynyt. Nuo lauseet saattavat tulla mistä vain taivaan ja maan väliltä. Tekstit ovat lähteneet oman parisuhteen kiemuroista, keskusteluista vaimon kanssa tai sitten lasten toilailuista. Totta kai osansa teksteistä ovat synnyttäneet maan mainioimman kahvipöydän keskustelut tai sitten jokin sanomalehden artikkeli.

Olen vuodessa täyttänyt jo kaksi muistivihkollista aiheita ja tekstiaihioita. Kerään marginaaleihin vinkkejä tuleviksi teksteiksi ja jonkin verran kirjoitan muistivihkoihin myös päiväkirjatyyppisiä julkaisematta jääviä tekstejä. Eli kun jonain päivänä maallinen vaellukseni päättyy, niin sieluni oksennus löytyy tuolta muistikirjojen välistä.

Koetan antaa tänne teksteihin kohtalaisen paljon itsestäni, mutta paljon jätän myös paljastamatta. Parisuhteesta jätän asioita suljettujen ovien taakse ja lapsista myös asioita, jotka eivät ole soveliaita tänne sijoittaa. En kirjoita kohun, maineen tai paljastelun vuoksi. Enkä halua tämän olevan mikään kurkistusikkuna perheemme elämään. Enemmänkin tämä on kurkistusikkuna minun pääni sisään. Monet tekstit esiluetan vaimollani, mutta en ehkä niinkään tekstin sisällön vuoksi, vaan siksi, että haluan tietää edelleen, onko ajatukseni hölmö vai julkaisukelpoinen.

No mutta entäs nyt?

Ensimmäinen vuosi on opettanut aivan valtavasti kirjoittamisesta ja siitä, kuinka tekstiä tuotetaan. Olen myös oppinut paljon tekstien kuvittamisesta, blogin ulkoasun muokkaamisesta ja siitä, mitä ihmiset lukevat ja mitä ei. Itseäni on yllättänyt se, kuinka paljon olen kirjoittanut isyydestä ja vanhemmuudesta. Vaikka se ei ollut tarkoitus tai johtoajatus, niin huomaan, että tekstit saavat lukijoita ja ovat siis varmaan jotain vertaistukea kanssakeski-ikäisille.

Rehellisenä ihmisenä voin myös tunnustaa, että kaikki tuottamani teksti ei ole ollut priimaa. Väliin mahtuu huonoja päiviä, jotka tuottavat huonoja tekstejä. Mutta jokaisesta tekstistä tulee olla ylpeä - ne ovat aikansa tuotteita.

Kirjoittaminen on mahtavaa, vapauttavaa ja erittäin antoisaa. Veikkaan, että tämän blogin lukijoista, tämä blogi on antanut eniten minulle itselleni. Olen löytänyt väylän toteuttaa itseäni ja saanut vihdoin auki jo vuosia kyteneen tekstin tuottamisen innon. Toivottavasti Ra(s)kas keski-ikä saa elää vielä monia vuosia ja näkee myös vuosien mittaan uusia lukijoita. Kirjoittaminen siis jatkuu!

Lopuksi valtava kiitos teille ruudun takana väijyvät lukijat. Ilman teitä tätä ei synny. Jokainen palaute menee tuonne sielun poimujen sisälle ja kannustaa kirjoittamaan lisää. Eniten kommentteja tulee face-to-face ja vuoden aikana minut on yllätetty aika monta kertaa sanoilla "mä luin sun blogias" - se jaksaa ilahduttaa edelleen aivan valtavasti. Jokainen lukija merkkaa sitä, että on olemassa taas yksi ihminen lisää, joka on kiinnostunut minun ajatuksistani. Ja jokainen meistä on sen verran huomionkipeä, että osaa arvostaa omalla tekemisellä saatua huomiota. Siis kommentoikaa, keskustelkaa ja ennen kaikkea lukekaa. 

Tämän tekstin jälkeen pidän viikon tauon kirjoittamisesta ja vietän ansaittua vappua (en siis koko viikkoa, enhän minä mikään teekkari ole, vaan sosiologi!). Nauttikaa tästä arvoituksellisesta keväästä ja kesän odotuksesta.  

Toni Mikael 

PS. Tätä tekstiä luotaessa käytettiin yksi lasi espanjalaista punaviiniä sormien nivelrasvana

Kiitti hei!

Joskus sitä onnistuu tulemaan onnelliseksi kovin pienistä asioista. Tänä aamuna heräsin vasta kello 8:30 ja olin nukkunut koko yön yhteen putkeen. Olo oli täysin latautunut ja kehokin luuli varmaan minun vaipuneen koomaan. Ensimmäiseen pariin minuuttiin eivät sormet ja varpaat meinanneet löytää elämään ollenkaan oikeaa säveltä. Mutta hitaasti ja vakaasti kuin keski-ikäinen pääsin elämän juonesta kiinni. Kuuntelin hetken lapsen leikkiääniä olohuoneesta ja mieleen tuli ajatus kirjoittaa jotain asioista, joista olen kiitollinen.

Perusasiat kunniaan

Meillä ihmisillä on paha tapa tottua kaikkiin arkisiin asioihin niin, ettei niiden tärkeyttä huomaa ennen kuin jokin järkyttää tasapainoa. Varmaan jokaisella on arkipäivässä asioita, joista olisi syytä viskata silloin tällöin positiivinen muikkari yläkertaan. Sen sijaan usemmiten löydämme kyllä pienetkin nillittämisen aiheet helposti ja annamme ongelmien haudata hyvät asiat alleen. Meistä useita vaivaa elämässä mittakaavaongelma. 

Terveys on juuri yksi niistä asioista, jotka ovat meille itsestäänselvyyksiä. Emme edes huomaa teveyden olemassaoloa ennen kuin jokin todella uhkaa terveyttä tai menetämme osan siitä. Harva muistaa kiittää siitä, että pystyy joka päivä kävelemään omin jaloin paikasta toiseen tai siitä, että näkee ja kuulee kaiken. Entä jos menettäisimme jonkin noista? Valitettavan moni tarvitsee jonkin herätyksen ennen kuin alkaa arvostaa omaa ja läheistensä terveyttä.

Läheiset ovat toinen hyvä esimerkki. Aina välillä unohtuu se, kuinka onnellisessa asemassa itse on, kun ympärillä on ihmisiä, joiden kanssa voi elämänsä jakaa. Toisinaan elämässä kyllästyttää sekä avioliitto että lapset. Nuo ovat juuri niitä hetkiä, jolloin olisi eniten syytä nostaa nenä pois omasta perseestä ja miettiä, millaista elämä sitten olisi, jos nuo häiriötekijät olisivat pois. Saattaisimme olla aika yksinäisiä tai ainakin kaipaisimme lähellemme jotain.

Ja ehkä meille suomalaisille on myös hyvä muistaa se, että elämme yhdessä maailman vakaimmista maista. Vaikka Suomi ei ole täydellinen paratiisi tai jokaisen unelmamaa, niin meillä on asiat vielä suhteellisen hyvin. Yhteiskuntarauhamme on korkealla tasolla, voimme luottaa siihen, että julkinen infrastruktuuri toimii ja ketään ei meillä jätetä yksin, vaan apua löytyy kaikilla tasoilla. Kun kuuntelee ihmisiä, jotka matkustavat paljon, niin yleensä he kertovat selväsanaisesti sen, miten mukavalta tuntuu palata kotimaan kamaralle.

Iloitse onnesta - siedä epäonnea

Itse aina huomaa sisäsyntyisen negatiivisuuden ja pessimisimin pyrkivän välillä väkisin pintaan. Kun onnistun jossain, niin vähättelen suorituksen merkitystä ja kiellän itseäni keulimasta suotta tyyliin "vielä se epäonni vie tästäkin voitosta ilon". Todellisuudessa jokaisesta onnistumisesta ja voitosta tulisi olla ylpeä ja onnellinen. Vaikka jonain toisena päivänä vastaan tulisikin epäonnea, niin eihän se tätä kyseistä onnistumista enää kaada. Positiivisesta suorituksesta tulee antaa itsellekin taputus olkapäälle.


Ja sama pätee myös niihin elämän epäonnistumisiin. Niihin ei saisi jäädä makaamaan, vaan ottaa virheistä opiksi ja suunnata kohti uusia seikkailuja. Minuakin vaivaa usein suomalaistyypillinen halu jäädä vellomaan epäonnen syliin ja pilllittää sitä, kuinka minä aina pystynkin epäonnistumaan. Oikea tapa on pyyhkäistä nenästä enimmät veret pois ja aloittaa alusta. Elämän mittakaavavirhe näkyy helpoiten juuri suhtautumisessa onnistumisiin ja epäonnistumisiin. Pienet epäonnistumiset tuntuvat usein suuremmilta kuin isotkin onnistumiset.

Kiitollisuus ja onnellisuus - serkukset

Ihminen on onnellinen silloin, kun hän ei ole onneton. Ja ihminen on onnellinen silloin, kun hän tahtoo olla onnellinen ja nähdä elämän positiiviset puolet. Onnellisuus on loppujen lopuksi pitkälti valintakysymys. Tunnen ihmisiä, joilla asiat ovat sillä tolalla, että moni rasvaisi köyttä tai ainakin sirottelisi tuhkaa päälleen, mutta silti nuo ihmiset painavat sairauksien tai taloudellisten epäonnistumisten keskellä hymyssä suin nähden tulevaisuuden parempana kuin tämän päivän. Vastavuoroisesti tunnen ihmisiä, joilla elämässä ei todellisuudessa ole mitään valittamista, mutta jokin pieni asia sakkaa. Ehkä rakkaus puuttuu tai työpaikka ei ole juuri toiveiden mukainen. Nuo ihmiset pystyvät suhteellisen ison onnistumisprosentin läpi näkemään elämässään huonot puolet ja suhtautuvat huomiseen enemmän uhkana kuin mahdollisuutena.

Kiitollisuus ja onnellisuus ovat sukua sen vuoksi, että kiitollinen ihminen pystyy näkemään, mitkä asiat elämässä ovat hyvin. Kiittämätön ihminen sen sijaan keskittyy näkemään elämässä puutteita ja vajavaisuutta.

Olen vanhemmiten huomannut itsessäni sen puolen, että näen elämän päivä päivältä parempana. Olen onnistunut (toivottavasti) jättämään turhasta nillittämisen pois arkikielestä sekä ohittamaan myös pienet epäonnistumiset olkaa kohauttamalla. Isompiin epäonnistumisiin suhtaudun kuin Nelson Mandela, joka sanoi, ettei koskaan häviä - hän joko voittaa tai oppii. Samaa positiivisuutta olen koettanut luoda tänne blogin teksteihin. Olisi helppoa nähdä esimerkiksi keski-ikä kovin negatiivisena terminä, joka sisältää kriisejä ja voimakkaan vanhenemiskokemuksen. Tuo sama on positiivisuuden kielelle käännettynä se, että kriisit ovat oppimisen paikkoja, joiden jälkeen ihminen on kokemusta rikkaampi ja valmiimpi kohtaamaan uusia haasteita. Vanheneminen sen sijaan tuo kokemusta, jota voi koettaa levittää myös keski-iän kourissa painiville kanssaeläjille.

Sanoista tekoihin

Mistä sitten tänään olen kiitollinen?

Nuo alussa mainitut pitkät yöunet saivat koko päivän hienosti lentoon. Tänään teimme vaimon kanssa pihatyöt kevätkuntoon eli piha on pääosin haravoitu ja ylimääräiset kasvustot leikattu pihapensaista. Molemmissa autoissa on kesärenkaat alla eli ensi viikolla ajelu on äänimaailmaltaan hieman hiljaisempaa. Lisäksi suurin osa perheen polkupyöristä on ajokunnossa. Elämä alkaa huutaa ensimmäistä pyöräretkeä satamaan jäätelölle.

Olen myös kiitollinen siitä, että huomennakin lähden töihin, koska työnteko takaa sen, että taloudellinen turva säilyy. Lisäksi bonuksena perheestämme starttaa huomenna toinenkin auto työmaan suuntaan eli perheen toisenkin työikäisen arki on vähän aikaa toisenlaista.

Noin yleismaailmallisesti olen kiitollinen siitä, että olen terve, suomalainen, keski-ikäinen mies. Elämässä on tällä hetkellä suurin osa palikoista niin tiukasti maassa kiinni, etten pelkää elämän perustusten sortuvan heti huomenna. Ja tässä iässä tiedän myös sen, että jos nuo perusutukset jossain vaiheessa horjuvat, niin elämä on opettanut sen verran kättentaitoja, että pystyn kasaamaan jämistä vielä uuden talon, joka varmasti on vielä entistä ehompi.


Noiden edelllämainittujen lisäksi olen kuitenkin eniten kiitollinen noista kahdella jalalla kävelevistä ihmisenaluista, jotka tuottavat ilon lisäksi joka päivä myös uusia ja ennennäkemättömiä kokemuksia. Eilen otimme taas neiti kolmen kanssa mittaa toisistamme pihalla ja lopputulos oli se, että vahvempi voitti eli jouduin kantamaan punaisena kirkuvan palosireenin palomiesotteella takaisin sisälle liian pitkäksi venyneen iltaulkoilun jälkeen. Silti tuo ihmisaurinko oli tänä aamuna lähdössä uuteen päivään entistä positiivisemmalla mielellä ja tänään meillä olikin aika mahtava päivä pihatöiden parissa. Voiko tuosta muka olla kiittämätön??

Hyvää ja positiivista viikkoa - muistakaa kiittää hyvistä asioista!  

Tätä ne lapset opettaa

 

Olen joskus ennenkin sanonut, että en haluaisi profiloitua isä-bloggaajaksi, vaikka isyys ja lapset ovatkin erittäin suuri osa elämääni. Pyrin olemaan ihan vaan keski-ikäinen niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Toisinaan on kuitenkin mahdottoman hauskaa huomata, että lapset opettavat meitä aikuisia aivan valtavan paljon. Minäkin keski-ikäisenä kantturana opin lähes joka päivä jotain uutta noista kahdella jalalla kävelevistä ihmisentaimista. Aikuisen ja lapsen välisessä suhteessa kasvatusliikenne kulkee suomalaisen maantien lailla kahteen suuntaan tasaisesti pomppien. Aikuiset kuvittelevat jakavansa jälkikasvulleen jotain kuolematonta tietoa, mutta oppivat siinä sivussa salassapäiten ja huomaamatta lapsiltaan vähintään saman verran. Ohessa pieni kokoelma asioita, joita lapset ovat minulle opettaneet.

1) Huutaminen ei kannata

Meidän viimeinen ihmistaideteoksemme on luonteeltaan kovintakin graniittia tiukempi pakkaus. Ja kuten kaikki graniittilohkareet, on tämäkin irrotettu emäkalliosta eli minusta (ja vähän vaimostakin). Juuri tuosta samanluontoisuudesta johtuukin se, että toisinaan ajaudumme koviin periaatteellisiin väittelyihin, joissa minun aseitani ovat isän auktoriteetti sekä keski-ikäisen elämänkokemus. Vastapuolella lapsen argumentteina toimivat yleensä taikasanat "no six!", "koska en haluu" ja tietenkin "En, koska sinä olet tyhmä/kakka/muu sopiva adjektiivi". Hämmästyttävän usein nuo lapsen käyttämät parisanaiset lauseet vielä toimivat salasanan murto-ohjelmia tehokkaammin ja huomaan kuin huomaankin antaneeni jälleen kerran jossain asiassa periksi kiharalle päälle, joka on varustettu korvien välin täyttävällä hymyllä. Saakelin naiset ja naisen alut!

Usein ennen tuota lopputulosta käymme kaksin koko Serranon perheen taaksejättävää huutokilpailua. Samaa metodia on koetettu käyttää (lähes yhtä onnistuneesti) myös isompien suhteen ja parhaimmillaan meillä huutaakin viisi ihmistä yhteen ääneen jokaisen ollessa omasta mielestään ainoana oikeassa. Eli toisin kuin väitetään, oikeassa voi yhden mielipiteen sijasta olla yhdestä viiteen mielipidettä. (Ja miksi me ei käydä missään lomamatkoilla?!)

Olen kuitenkin huomannut, että tuo yletön huutaminen ei tuo lopputulosta koskaan. Lapset osallistuvat noihin aikuisten aloittamiin huutokonsertteihin oikein mielellään, koska tietävät, että kun aikuinen menettää hermonsa, niin lapsi on voittaja. Lapsethan ovat pienestä koostaan ja vajavaisesta kielitaidostaan huolimatta erittäin taitavia mielenkääntäjiä ja Geneven sopimuksen kieltämien psykologisten aseiden käyttäjiä. En tiedä kenenkään saavan hermojani palamaan niin nopeasti ja totaalisesti kuin tuollaisen kolmevuotiaan lapsukaisen.

No mikä sitten auttaa?

Jaa-a, siinäpä vasta kysymys. Lapsen mieli on niin monimutkainen, ettei siihen ole yhtä oikeaa metodia. Joskus auttaa aikuisen järkipuhe hi-taas-ti ja var-mas-ti esitettynä hiljaisella äänellä, mutta se ei toimi kuin yhdessä tapauksessa kymmenestä - eikä koskaan silloin, kun sitä eniten kaipaa. Joskus taas toimii vakuuttavalla alabassolla tehty aikuisen auktoriteettiin vetoaminen, mutta sekin toimii yhdessä tapauksessa kymmenestä - eikä tietenkään silloin, kun sille on kovin tarvis. 

Teille, joilla on tulevia teinejä, voin jo nyt valaista, että lapsen pipo ei mene päähän tai nilkat piiloon yhtään kertaa sanoilla "koska minä sanon niin" - lopputulos on sama, jos sanoisit "seesam aukene" tai "simsalabim". Teini-ikäisen mieli on kuin itsekiristyvä solmu - mitä enemmän vedät sitä kireämmälle köysi menee. Jos teinille koettaa paukuttaa tylyä faktaa silmät ja korvat täyteen, niin lopputulos on se, että teini sitä varmemmin kohauttaa olkapäitään ja uskoo tietävänsä asiat paremmin. Todistin tuon asian viimeksi noin puoli tuntia sitten.

Yleispätevää vastausta kasvatuksessa onnistumiseen ei siis ole, mutta sen tiedän, että kova ääni ja keski-ikäisen auktoriteetti ovat jotakuinkin tehottomia, eikä järkipuhekaan toimi kuin rajallisesti.

2) Lapsi on kuin peiliin katsoisi

Lapsesta näkee kiusallisen usein sen, millainen itse olen. Lapsihan käyttäytyy opittujen mallien mukaan ja seuraa läheisintä esimerkkiään eli vanhempiaan. Usein tuijotan tuota pientä lasta ja huomaan hänessä häiritsevän piirteen - vain todetakseni, että näen siinä palan itseäni. 

Tuo peili on kuitenkin hyvä opetuskappale. Sen, mikä omaa silmää häiritsee, voi myös korjata ja saada toimimaan eri tavalla. Se vain vaatii sitä, että itse alan toimimaan toisin. Eli lapsen muuttaminen käy ainoastaan itseä muuttamalla. Jos itse huudan suoraa huutoa moottoritiellä, paukutan nyrkkiä rattiin ja haukun kaikki kanssa-autoilijat alimpaan helvettiin, niin lienee turha toivoa, että jälkikasvusta tulisi rauhallinen sunnuntai-autoilija, joka ymmärtää jokaista "tieystävää" ja sallii kaikkien tojotoiden ajaa omaa vauhtiaan ilman ensimmäistäkään hermostumisen oiretta. 

Pienessä lapsessa oman esimerkin näkee käytösmalleissa ja tavoissa ratkaista ongelmia. Teineissä oman esimerkin vaikutus on paljon vaarallisempi, sillä matkiminen siirtyy asenteisiin ja mielipiteisiin. Onkin verrattain lyhyt päättelytehtävä, että jos et halua lapsestasi nurkkapatrioottia rasistia, niin älä ole sitä itse. Asenteet liukenevat teinin päähän kuin jääpala viskilasiin -hiljaa ja huomaamatta. Meidän vanhempien tulisikin muistaa joka päivä, että paremman maailman rakentaminen käy ainoastaan meidän omien asenteiden muuttamisen kautta, koska ne siirtyvät seuraavaan ja sitä kautta seuraavaan sukupolveen.

 

  

3) Jokaisen aamun voi aloittaa alusta

Suurin ihailuni kohde pienessä lapsessa on hänen taitonsa aloittaa jokainen aamu alusta. Vaikka ilta päättyisi millaiseen itkuun ja huutoon tahansa, niin aamulla ovesta astelee aurinkoisesti hymyilevä lapsi, joka on pyyhkinyt edellisen illan mielestään kokonaan. Tuolla taidolla olisi meille aikuisille aivan valtavan paljon käyttöä. Uhraamme asteen verran liikaa aikaa murehtimalla mennyttä ja elämme liikaa niissä asioissa, jotka ovat jo takanapäin ja joita ei siis voi muuttaa. Meille olisi viisasta useammin käydä nukkumaan sillä ajatuksella, että huomenna kaikki on toisin. Meidän tulisi myös olla hieman armeliaampia toisiamme kohtaan. Moniko aviopari riitelee illan ja käy nukkumaan ajatuksella ottaa huomenna revanssi? Monelleko on tärkeämpää olla oikeassa kuin onnellinen?

Lapsella sen sijaan on synnynäinen kyky nähdä uusi päivä potentiaalina. Hän pystyy aloittamaan aamut puhtaalta pöydältä muistamatta mitään edellisen illan negatiivisia tunteita. Mitä talentteja nuo pienet ihmiset ovatkaan!

Yksi omia helmasyntejäni on pyrkiä jopa yli sataprosenttiseen oikeassaolemiseen. Uhraan omaa (ja muiden) mielenterveyttä siihen, että saan jonkun merkityksettömän asian kääntymään omaksi hyväkseni. Olen myös etenkin nuorempana ollut niitä ihmisiä, jotka voivat jatkaa riitelyä ja murjottamista tasan sitä hetkestä, johon se illalla on jätetty - voi noita kanssani eläneitä naisparkoja! Vasta nyt neljänkympin paremmalla puolella olen hieman oppinut olemaan myös väärässä. Jokohan seuraavana kokeilisin lautapelejä....

 4) Mikä tahansa voi olla mitä tahansa

Seuraan toisinaan leikkivää lasta, joka alkaa kehittää mitättömän näköisistä palasista leikkiä, joka pikkuhiljaa kehittyy kokonaiseksi maailmaksi. Lapsen mielikuvitus on rajaton. Jos meille aikuisille antaa kaksi puukeppiä ja kävyn, niin lopputulos on, että kepit on tungettu nenään ja käpy viskattu naapurin auton kylkeen. Noin kahdenkymmenen sekunnin päästä aikuinen seisookin tylsistyneenä seinää vasten ja näprää älypuhelintaan kehuskellen virtuaaliystävilleen, kuinka retrosti on juuri leikkinyt. 

Etenkin työelämässä tuota visuaalista hahmottelukykyä tarvitsisi enemmän. Maailmaa muuttuu koko ajan nopeammin. Se vaatii meiltä osakkailta sitä, että pystymme muuttumaan mukana ja mieluummin jopa ennakoimaan asioita niin, että olemme muutosta puoli askelta edellä. Tämä vaatisi sitä, että pystyisimme näkemään uuden kehityksen polut etukäteen ja muuttamaan nykyisen maailman sellaiseksi, mitä se ei vielä ole. Käytännössä kyse on juuri mielikuvituksesta. 

Me keski-ikäiset usein tuhahtelemme sille, kuinka nuoret vievät työpaikkamme ja astuvat firmojen johtoon, vaikka paikat kuuluisivat ikäjärjestyksessä meille. Kyse on kuitenkin palkanmaksajan halusta nähdä kehittäjinä ne ihmiset, joilla on siihen suurin potentiaali. Kovenevassa muutosvauhdissa kokemuksen arvo pienenee suhteessa kykyyn nähdä visioita. 

   

5) Kysy, jos on kysyttävää

Kun kuljet tuollaisen kolmevuotiaan kanssa pitkin kaupungin katuja, niin hänen joka toinen lauseensa sisältää kysymyksen. Utelias lapsi tutustuu ympäristöönsä ja haluaa tietää siitä kaiken - jopa ne asiat, joille ei ole selitystä. Lapsi ei tunne mitään kynnystä sille, mitä voi kysyä - tosin eivät ne tunne mitään rajaa sillekään, mitä kysymyksiä voi esittää missäkin paikassa. Onko jollekin muullekin vanhemmalle tuttua se, että lapsi vilkaisee naapurikassalla olevan ostoskoriin ja ihmettelee suureen ääneen, miten paljon joku voi ostaa "isin Karhu-vissyä"?

Kun keski-ikäinen menee rautakauppaan, hän etsii aikansa kaipaamaansa tuotetta hyllyjen välistä. Hän saattaa kulkea rautakaupan läpi kolmeen kertaan löytämättä etsimäänsä. Sen jälkeen hän raapii päätään, soittaa vaimolle valitellen, ettei tuotetta ole ja vaihtaa kauppaa tai lähtee tyhjin käsin kotiin. Missään nimessä hän ei mene nolaamaan itseään ja kysymään apua myyjältä. Pahinta mitä keski-ikäinen mies tietää on se, että naapurin Pena näkisi miehen rautakaupassa ilman, että hän tietää, missä venetsialaisten marmorilaattojen irrotukseen tarkoitettu saumanliotuskitti on. Johan sille Shellillä naurettaisiin oikein porukalla.

Jos maailma olisi lastenkaltainen, niin me aikuisetkin kysyisimme, kun kysytyttää. Moniko avioliitto pelastuisi sillä, että ajatustenlukutaidon sijasta keskityttäisiin kysymiseen ja vastaamiseen. Moniko pilalle mennyt kotiremontti olisi korjaantunut sillä, että vinkkiä olisi kysytty ammattilaiselta? Ja moniko sydänkohtaus jäisi toteutumatta sillä, että alentuisimme kertomaan kroppaa vaivanneista oireista lääkärille? Niinpä niin, tämäkin oppi olisi helppo matkia pienemmiltä ihmisiltä.


Kuten todettu - lapset ovat opintopisteettömän käytännön pedagogian käveleviä oppikirjoja. Heidän kauttaan maailmasta voisi oppia paljon -  ja yleensä hyviä asioita. Olen huomannut, että lapsi on pienenä läpeensä hyvä ja pyrkii kaikessa toimessaan hyvään. Ja vaikka joskus nuo toimet johtavatkin eri tasoisiin ja kokoisiin vahinkoihin, niin mikään vakuutus ei korvaa tapahtunutta vahinkoa samalla tasolla kuin lapsen aurinkoinen ja aito hymy sekä vienolla äänellä esitetty anteeksipyyntö. Tuota samaa asennetta suosittelen meille aikuisillekin.

Hyvää pääsiäisen jälkeistä arkiviikkoa kaikille!

Mitä toivon lapsista tulevan?

Katson sohvalta pienen kiharapään  touhuja. Kasasta leluja on tullut keskikokoisen yhteiskunnan kokoinen leikki täynnä toimintaa. Jokaisella palikalla ja muovieläimellä on oma roolinsa ja leikkiä johtaa yksinoikeudella kapelimestari, jonka suu käy tasaiseen tahtiin antaen leluille neuvoja ja käskyjä. En voi kuin ihailla lapsen mielikuvitusta, joka saa muunnettua yksinkertaisen muovipalikan eläväksi olennoksi. Alan miettiä, mitä toivoisin tuosta ihmisentaimesta kasvavan?

Isompien suhteen toivo alkaa olla mennyttä. Kasvatuksen positiivisiin aspekteihin vaikuttavat tekijät olisi pitänyt laskea viljavaan maahan jo vuosia sitten. Nyt kun ensimmäiset kolkuttelevat aikuisuuden portteja, niin voi enää vain toivoa, että joitain viisauksia on kotoa saatu syötettyä. Meidän vanhempien esittämät toiveet ovat vain toiveita. Viisas ja harkitsevainen nuori tekee itse päätöksen - joko ratkaisuvaihtoehtoja puntaroiden tai silmät kiinni suunnistaen.

Tuo nuorin on sen sijaan vielä siinä iässä, että kasvatuksella hänen elämänsä suuntaa voidaan bonsaimaisesti ohjailla johonkin suuntaan. Välillä tuollainen kolmevuotias vaikuteimuri ottaa kyllä onkeensa kaikista ei-niin-toivotuista jutuista, mutta vanhempien viisaudet putoavat korvien ulottuvilta kuin rasva teflonpannusta. Lapset ovatkin siinä suhteessa jänniä olentoja, että niihin syöttää erilaisia kasvatustapahtumia koko lapsuuden ajan, mutta lopputulosta ei näe ennen kuin aikuisena. Lastenkasvatusta voisikin nimittää pitkän aikavälin tuuripeliksi.

Jos saisin valita ne jutut, joita toivon lapsistani tulevan, niin tässä olisi short list

1) Luku- ja kirjoitustaito

 Vaikka nykynuoriso tuntuu valuvan kovaa vauhtia takaisin muinaisen Egyptin tasolle kommunikoidessaan pääsääntöisesti hymiöin, emojein ja mystisin kirjainlyhentein, niin väitän silti, että hyvä luku- ja kirjoitustaito ovat tulevaisuudessakin mainettaan tärkeämpiä ominaisuuksia. Ja vaikka maailma läpisomeutuisi kuinka pitkälle tahansa, niin tieto ympäröivästä todellisuudesta imaistaan silti silmien läpi aivoihin. Tällä hetkellä saan itse ihailla, kuinka sanat avautuvat kirjain kerrallaan lapselle ja nyt hän hahmottelee joitakin kirjoitettuja sanoja. Oivaltamisen ilo paistaa pienistä silmistä ja tuntuu, että noiden pienten taitojen kautta lapsi kasvaa noin puoli metriä päivässä.

Oma oppini ja viisauteni, jos sitä sellaisena voi pitää, on lähes täysin kirjoista opittua. Lukeminen ja opiskelu pelastivat minut nuorena kouluun ja sitä kautta täysijärkisenä työelämään. Kirjat ovat opettaneet minulle paljon sellaista, mitä en ole omin silmin koskaan nähnyt ja jotenkin sitä toivoisi, että sama jatkuisi myös seuraavalle sukupolvelle.

Pelkän mekaanisen lukutaidon lisäksi paljon tärkeämpää on se, että lapset oppisivat lukemaan asioita kriittisesti ja arvioimaan aina tiedon todenperäisyyttä. Tänä päivänä minua harmittaa suunnattomasti kaikenlaisen kvasitiedon määrä. Minun lapsuudessa totuus tuli sanomalehdistä ja radiosta. Totta kai tuokin median tuottotapa oli yksipuolista, mutta totta se ainakin oli. Lehdissä ei tänäkään päivänä kirjoiteta varmistamatonta tietoa ja lehdet myös kantavat vastuun aina tuottamastaan tiedosta.

Tänään taas tieto nuorille tulee useita epävirallisia reittejä myöten ja tiedon joukossa on enemmän epätotuuksia kuin totuuksia. Seurasin pari vuotta sitten yhden rikosuutisen leviämistä sekä virallisissa kanavissa että nuorten maailmassa. Siinä vaiheessa, kun sanomalehti vielä selvitti tapahtuman taustoja ja selvitti, mitä oikeasti tiedetään tapahtuneen, oli meidän keittiönpöydässä nuorisolla jo "varma tieto" tekijästä, hänen kansallisuudestaan ja teon motiiveista - lienee sanomattakin selvää, että lopulta mikään noista "varmoista tiedoista" ei pitänyt paikkaansa. Mihin kaikkeen nuo "varmat tiedot" olisivatkaan pahimmillaan voineet johtaa?

2) Avoimuus erilaisuutta kohtaan

Maailma muuttuu ja se vaati, että uuteen on pystyttävä sopeutumaan ja erilaisuutta on opittava sietämään aivan toisella tavalla kuin ennen. Muutos ei ole aina uhka, eikä erilaisuus saavu aina tavoitteenaan lanata kaikki vanha maan tasalle.

Erilaisuus lisääntyy kaikin tavoin. Me ihmiset muutumme koko ajan erilaisiksi ja kuilu kahden edellisen sukupolven välillä kasvaa koko ajan suuremmaksi. Minäkin vihaan pääsääntöisesti lähes kaikkea nuorisomusiikkia, Samoin kummastelen nuorison tapaa pukeutua tai kauhistelen joidenkin nuorison edustajien käytöstapojen puutetta. Mutta kun katson rehellisesti peiliin, niin tuskin nuoriso pitää minustakaan musiikkimakuni tai vaatteideni vuoksi. Ja huonokäytöksisiä löytyy meissä keski-ikäisissä taatusti vähintään saman verran kuin nuorisossa. Sietäminen, oppiminen ja kärsivällisyys ovat hyveitä, jotka johtavat rauhalliseen yhteiseloon.

Lisäksi maailman avautuminen johtaa siihen, että kohtaamme ilmiöitä, joita emme ennen ole kohdanneet aiemmin. Voin rehellisesti sanoa, että Joensuulaisessa maisemassa et 90-luvun alussa törmännyt muslimeihin, mustiin tai juuri homoihinkaan. Nyt taas samaa toria kiertäessäni on kirjo samanlainen kuin muissakin keskisuurissa kaupungeissa. Kaikkien ihmisten juuret eivät saata olla Pohjois-Karjalaisessa peruskalliossa, mutta yhtä hyvin he toria osaavat kiertää ja minun käsitykseni mukaan tänne mahtuu ihmisiä maailman eri kolkista.

Toivonkin lasteni näkevän erilaisuuden myös mahdollisuutena itseään kohtaan. Kun ei keskity sulkemaan ketään elinpiirinsä ulkopuolelle, niin nuo muut toimivatkin voimavarana ja mahdollisuutena.

3) Kyky elää elämää, jossa voi toteuttaa itseään ja jahdata unelmiaan

Oma missioni elämässä on saada ihmiset uskomaan aikuisemmallakin iällä unelmoimiseen ja siihen, että onnellisuus lisääntyy sitä kautta, kun ihminen luo unelmia ja jahtaa niitä. Omille lapsilleni toivon kaikkein eniten sitä, että he pienestä pitäen uskaltavat unelmoida ja toteuttaa unelmiaan - huolimatta siitä, kuinka hulluja nuo unelmat ovat. Minusta unelmat ovat elämän moottori, joka kuljettaa meitä eteenpäin ja jonka kautta omat päämäärämme tulevat todeksi.

Kyky unelmoida tuo mukanaan kyvyn nähdä oman elämän potentiaalit ja mahdollisuudet sekä nousta omien kykyjen yläpuolelle. Ihmisen itsensä on oltava ensimmäinen, joka uskoo siihen, että joskus myös mahdoton on mahdollista, kun sen eteen tekee töitä.

Toivon myös, että lapsillani säilyy kyky innostua uusista asioista ja myös uskallus kokeilla uusia asioita. Totta kai toivon, että he tulevat näkemään maailmaa paljon enemmän kuin itse sitä ole nähnyt ja luultavasti tulen näkemään. Matkailuun sijoitettu raha tuo sijoituksen takaisin henkisenä kasvuna ja oppina erilaisuudesta.

Tähän olen koettanut käyttää KKK-menetelmää mahdollisimman paljon. Tuohan sisältää sen, että lasta Kehutaan, Kannustetaan ja Kiitetään asioista. Kotoa lähtevä positiivinen boogie saa lapsen uskomaan itseensä ja omiin kykyihinsä ja luottamaan siihen, että maailmassa pärjää, kun uskaltaa yrittää. (Tätä ei siis pidä sekoittaa siihen Pohjois-Amerikasta kotoisin olevaan lakana päässä hihhulointiin, joka toki sekin kannustaa omanlaiseensa luovuuteen, mutta ei ehkä lapsille sopivalla tai lakia kunnoittavalla tavalla)

4) Kyky tulla toimeen omillaan

Haluan lapsistani normaaleja veroja maksavia kansalaisia. Minulle ei ole merkityksellistä, mitä he tekevät työkseen tai harrastavat, kunhan pysyvät lain ja asetusten sisäpuolella. Mieluummin näen lasten lähtevän touhuihinsa onnellisina kuin että kulkisivat turpa mutturassa tekemässä työtä, joka ei tee muuta kuin rikkaaksi.

Työn lisäksi toivoisin, että lapsista kasvaa kaikin puolin itsenäisiä ja omat asiansa hoitavia aikuisia, jotka tulevat toimeen omillaan. Pahin pelkoni on, että nurkistamme löytyy vielä kahdenkymmenen vuoden päästä kolme nenänkaivajaa, jotka eläkkeen maksupäivänä tulevat pyytämään viikkorahaa ja autoa lainaksi. Ajatuskin puistattaa.

5) Usko ihmisen hyvyyteen

Viime aikojen uutisten jälkeen on vaikea ajatella pelkkiä positiivisia ajatuksia eläinlajista nimeltä ihminen. Osa meistä tuntuu olevan maapallolla pelkästään aiheuttaakseen kaaosta ja tuhoa. Ja nuo tuhon tekoset suuntautuvat pahiten juuri täysin sivullisiin ja sitä kautta viattomiin ihmisiin. Lopputulos on sama, olipa kyseessä ISIS-terroristien teot Tukholmassa, Yhdysvaltojen ohjusiskut Syyriassa tai Venäläisten tekemät tykistökeskitykset Ukrainassa.

Siltikään en usko, että oikea reaktio on sulkea kaikki rajat ja kääntyä sisäänpäin uskoen, että maailman pahuuden voi siten välttää. En jaksa uskoa kaiken väkivallan ja kaaoksen katoavan sillä, että keskitymme täällä Suomessa tuijottamaan vain omaa napaamme ja suljemme korvat maailman tapahtumilta.

Kun eli lapsuuttaan 90-luvun Joensuussa, niin näki, mihin kaikkeen tietämättömyys ja ennakkoluuloisuus voivat johtaa. Tänä päivänä tuo sen aikainen ulkomaalaisvastainen aate tuntuu asteen verran lapselliselta. Ja yhtä lapsellista on käyttää tuota samaa ymmärtämättömyyttä ja suvaitsemattomuutta vaaliaseena, kuten nyt tehdään eri puolilla Eurooppaa - ja myös Suomessa. En ole koskaan kokenut olevani mikään maailmanhalaaja ja minusta rikolliset kuuluu lähettää takaisin paluupostissa sinne, mistä he ovat tulleet - huolimatta siitä, mikä siellä odottaa. Mutta en voi mitenkään uskoa siihen, että on oikein vihata toista ihmistä puhtaasti perustuen uskontoon, ihonväriin tai vaikka seksuaaliseen suuntautumiseen. Tämän perusperiaatteen toivon siirtyvän myös eteenpäin lapsilleni. Minun vakaa uskoni on, että suvaitsevaisuus rakentaa parempaa maailmaa.

Hupsista - teksti meni hieman syvemmälle kuin oli tarkoitus, mutta toivottavasti lukijoista löytyy samanhenkisiä ja samoilla tavoitteilla varustettuja ihmisiä!

Hauskaa viikkoa!

Keski-iän ilot ja murheet

Heräsin viikonloppuun vähän poikkeuksellisesti jo viiden aikaan. Mielessä pyöri sata miljoonaa asiaa, eikä kaikissa soinut positiivinen klangi. Takana on nyrkkeilytermein keskiraskas viikko ja perjantaina, kun pistin työkoneen kiinni, olo oli vähän selkäänsaaneen makuinen. Jäin siinä sitten itsekseni miettimään, että mihin kaikkeen olen ajatuksiani kuluneen viikon aikana uhrannut. Tässä siis kotisosiologista liiba-laabaa vailla mitään tieteellistä pohjaa.

 Murheet

Tällainen keski-ikäinen hermokimppu ehtii viikossa murehtia ja huolehtia aikamoisen monesta asiasta. Koska elämästä yli 70% pyöritään kotona, niin iso osa murheistakin liittyy kotiasioihin ja kaikkiin niihin pienempiin ja isompiin jalkapareihin, jotka samaa lattiaa kuluttavat. Lapset tuovat elämään kaikenlaista pikku murhetta ja huolta - ihan tasaisesti jokainen kolmesta. Samoin keski-ikäistyvä avioliitto saa välillä kulmat kurttuun. Lapsipohjaiset murheet liittyvät useimmin heidän tulevaisuuteensa ja siihen huoleen, jota heistä tuntee. Vastuu painaa. Ja avioliitto taas on se elämän osatekijä, joka valitettavasti saa kantaa vastuuta myös muista ongelmista. Kuulostaako tutulta, että kun rahallisesti menee alavireisesti, niin myös parisuhde kärsii? Tai kun töissä on kovat paineet, ei se parisuhdekaan kukoista.

Samoin meidän perhe on elämässään juuri siinä vaiheessa, että miniatyyrivaltion tulo- ja menoarvio ei ole juuri koskaan täydellisessä balanssissa ja ylijäämää ei kuukausitasolla ole näkyvissä. Tuossa tilanteessa raha-asiat hiipivät väkisin sekä pääministerin että vaatimattomamman sisäministerin mieleen useammin kuin kerran viikossa. Ja tähän kvasisosiologiseen tarkastelujaksoon mahtui vielä kuunvaihde, jolloin tilitämme tulostaimme ison osan erilaisille osakeyhtiömallisille velkojille. Onko siis ihme, että tilin tyhjyyttä jaksaa ihmetellä. Vanhassa kunnon 70-lukulaisessa maailmassa, jolloin käteinen oli kova sana, kuunvaihteessa setelien kahina varmaan ylsi kuuhun asti. Yhtenä ja samana päivänä työnantaja kuvittelee korvaavansa meille kultaakin arvokkaan työpanoksemme ja yhtä lailla me kuvittelemme olevamme moiseen tyytyväisiä ja kiitollisia.Tällä viikolla tein vielä itseni kanssa yhden taloudellisesti hankalan päätöksen, joka aiheutti ensin huolta, mutta toisaalta sen tehtyäni olo oli ehkä hieman iisimpi.

Tällä viikolla uhrasin jonkin verran murheenajatuksia myös ystävillemme, jotka kamppailevat lapsensa vaikean sairauden kanssa. Tutuu turhauttavalta, kun auttamaan ei pysty ja tietää, että perheen elämä pyörii todella vakavien asioiden äärellä. Toisaalta taas, kun katsoo toisten kamppailua "ihan oikeiden" murheiden kanssa, niin siinä menevät omat muutaman pennin murheet oikeaan mittasuhteeseen.

Samoin tähän viikkoon mahtui myös pari globaalia murheen lähdettä. Kun terroriteot tuodaan Pietariin ja Tukholmaan, niin siinä tuntee todella, kuinka lähelle maailman pahuus jo yltää. En tunne mitään todellista maailmantuskaa, mutta nuo teot kertovat, että terrori hakee kohteensa sattumanvaraisesti. Terrorismin lähtökohtainen motiivi on huomionherättäminen ja kauhun aikaansaaminen kaikissa, ja ennen kaikkea viattomissa, ihmisissä. Samoin Yhdysvaltojen tekemä ohjusisku Syyriaan on mainettaan pahempi asia. Jos Yhdysvallat iskee raskain ohjuksin kohteeseen, jossa sijaitsee myös Venäjän maajoukkoja, niin eikö se teistä muista kuulosta jo veren kaivamiselta nenästä isolla peukalolla?

Yleensä olen oman terveyteni suhteen melko huoleton veikko. Jos ei lasketa noita suhteellisen kauniiksi pyöristyneitä ruumiinmuotoja, niin olen jotakuinkin terve ja myös tunnen itseni terveeksi. Tällä viikolla kuitenkin ruumis joutui jonkun tietoturvaiskun kouriin, koska puolet viikosta kolotuksia löytyi vähän joka puolelta. Ja koska keski-ikä, niin sitä alkaa miettiä, joko se supervartalon alasajo alkaa.

Viikon murheet kääntyivät minulla tällaiseksi piiraaksi:

Ilot

Olen kuitenkin perusluonteeltani positiivinen ja melko huoleton velikulta. Niinpä elämään mahtui kuluneen viikon aikana myös paljon iloja. Hauskasti ne ilon lähteet ovat pitkälti samoissa paikoissa kuin murheetkin. Perheenjäsenet tuovat elämään paljon positiivista ja enemmän heistä onneksi iloa on kuin murhetta. Suhteellisen täysijärkinen ja tasapainoinen parisuhde sekä lasten tuomat väriläiskät elämään antavat paljon - ja antavat enemmän kuin murheuttavat. Vaikka joissain propagandateksteissä lapsia väitetään kalliiksi ja hankaliksi, niin ainakin tällä viikolla huomasin, että sijoituksena lapset "pitävät päällään" erittäin hyvin. Kun saaduista ilon hetkistä vähennetään murheet, niin minä koin jääväni reilusti voiton puolelle. Ja kuten murhetta, niin myös iloja tuottivat kaikki kolme vajaakasvuista tasaiseen tahtiin. Viikon lause minusta on pienimmän kello 5:46 heittämä positiiis-sävyinen lausahdus "eiköhän se isi meidän ole jo aika herätä ja nousta ylös".

Minulle iloa tällä viikolla tuottivat myös kevään voimakas vihertyminen sekä ensi viikolla koittava lyhyt lomantynkä. Jos tällä viikolla ehkä painoi edellinen kuusipäiväinen työviikko, niin enemmän sain kyllä sairasta nautintoa siitä, että ensi viikon lyhyt viikko lyheni vielä lyhyemmäksi. Lomaa tähän väsymykseen kaipaa ja nyt se tulee todella hyvään saumaan. Eilen autolla ajellessani seurasin, kuinka pellot ovat jo auenneet ja ensimmäiset kurjet sekä joutsenet olivat saapuneet jostain Fuengirolan lämmöstä. Siinä alkaa olla viimeisiä merkkejä siitä, että vuoden parempi puolisko on täydessä vauhdissa ja talveen ei ole paluuta ennen loppuvuotta. Kesää manatakseni vaihdoin jopa yhteen autoon kesäisemmät renkaat alle. Muistattehan, mitä kaikkea renkaanvaihtoon liittyy

Iloa tuottivat edellisten lisäksi tietenkin myös ystävät viesteineen ja puheluineen. Minun ilahduttamiseen ei niin mahdottomia tarvita. Ja on se tunnustettava, että työstäkin sai muutamia ilonhetkiä. Kun työn osaa suhteuttaa siihen, millaista elämä olisi ilman työtä, niin kummasti se alkaa askel kevetä aamulla tehtaaseen taivaltaessa. Elämän ilot ja murheet ovatkin usein suhteellisia ja onnellisen ihmisen erottaa onnettomasti usein se, kuinka hyvin omat asiansa osaa laittaa mittasuhteisiin.

Viimeiset viisitoista prosenttia ilon ajatuksista laitoin otsikolle "elämä". Kaiken kaikkiaan elämä tässä iässä ja tähän aikaan vuodesta on enemmän positiivista kuin negatiiista. Ja kun seuraa muiden ihmisten todellisia huolia, niin sitä jotenkin helposti osaa laittaa omat murheensa oikeaan perspektiiviin ja iloita niistä pienemmistäkin asioista. Elämä kaikkineen on tosi jees.

Ja yksi suuri ilon aiheuttaja on myös tämä blogi. Huomaan, että lukijamäärä kasvaa viikko viikolta ja tuntuu, että uusia lukijoita löytyy myös. Tuskin vaimo ja äitikään jaksaa niin montaa kertaa tekstejäni käydä tarkistelemassa. Ja aina tuolla kylillä ja somessa liikkuessa saa myös palautetta - toki enemmänkin kelpaa.

Ilon piiras näyttää tältä:

 

Tilin saldo

Kokonaisuuten viikko jäi  minusta plussan puolelle. Murheet, joita koin, olivat lopulta aika pieniä ja kovin maallisia. Ja yli neljänkymmenen vuoden kokemuksella myös tiedän, että laskujen maksusta aiheutuva vitutus katoaa muutamassa päivässä, kun joutuu valmistautumaan taas uusiin haasteisiin. Myös työelämän kiireet ovat kausiluonteisia ja kun kelkka kääntyy kohti kesää, niin työn murheet vaihtuvat kesän odotukseen. Positiivisen puolen kevät ja lähestyvä lomanen antavat voimaa, joka peittoaa murhepuolta helposti. Kuka muka jaksaa keväällä olla murheellinen?

Testinä tämä kvasisosiologinen pohdinta oli minusta tervettä. Aina aika ajoin on syytä laittaa murhepisteet yhteen koriin ja ilon pisteet toiseen ja laittaa nuo korit vaakaan. Helposti huomaa, että ne jutut, jotka vievät elämäniloa varjon puolelle, ovatkin suhteessa aika pieniä. Tässä elämänpelissä hyvin pitkälti asenne ratkaisee!

Hyvää viikonloppua lukijat!