Joskus sitä onnistuu tulemaan onnelliseksi kovin pienistä asioista. Tänä aamuna heräsin vasta kello 8:30 ja olin nukkunut koko yön yhteen putkeen. Olo oli täysin latautunut ja kehokin luuli varmaan minun vaipuneen koomaan. Ensimmäiseen pariin minuuttiin eivät sormet ja varpaat meinanneet löytää elämään ollenkaan oikeaa säveltä. Mutta hitaasti ja vakaasti kuin keski-ikäinen pääsin elämän juonesta kiinni. Kuuntelin hetken lapsen leikkiääniä olohuoneesta ja mieleen tuli ajatus kirjoittaa jotain asioista, joista olen kiitollinen.
Perusasiat kunniaan
Meillä ihmisillä on paha tapa tottua kaikkiin arkisiin asioihin niin, ettei niiden tärkeyttä huomaa ennen kuin jokin järkyttää tasapainoa. Varmaan jokaisella on arkipäivässä asioita, joista olisi syytä viskata silloin tällöin positiivinen muikkari yläkertaan. Sen sijaan usemmiten löydämme kyllä pienetkin nillittämisen aiheet helposti ja annamme ongelmien haudata hyvät asiat alleen. Meistä useita vaivaa elämässä mittakaavaongelma.
Terveys on juuri yksi niistä asioista, jotka ovat meille itsestäänselvyyksiä. Emme edes huomaa teveyden olemassaoloa ennen kuin jokin todella uhkaa terveyttä tai menetämme osan siitä. Harva muistaa kiittää siitä, että pystyy joka päivä kävelemään omin jaloin paikasta toiseen tai siitä, että näkee ja kuulee kaiken. Entä jos menettäisimme jonkin noista? Valitettavan moni tarvitsee jonkin herätyksen ennen kuin alkaa arvostaa omaa ja läheistensä terveyttä.
Läheiset ovat toinen hyvä esimerkki. Aina välillä unohtuu se, kuinka onnellisessa asemassa itse on, kun ympärillä on ihmisiä, joiden kanssa voi elämänsä jakaa. Toisinaan elämässä kyllästyttää sekä avioliitto että lapset. Nuo ovat juuri niitä hetkiä, jolloin olisi eniten syytä nostaa nenä pois omasta perseestä ja miettiä, millaista elämä sitten olisi, jos nuo häiriötekijät olisivat pois. Saattaisimme olla aika yksinäisiä tai ainakin kaipaisimme lähellemme jotain.
Ja ehkä meille suomalaisille on myös hyvä muistaa se, että elämme yhdessä maailman vakaimmista maista. Vaikka Suomi ei ole täydellinen paratiisi tai jokaisen unelmamaa, niin meillä on asiat vielä suhteellisen hyvin. Yhteiskuntarauhamme on korkealla tasolla, voimme luottaa siihen, että julkinen infrastruktuuri toimii ja ketään ei meillä jätetä yksin, vaan apua löytyy kaikilla tasoilla. Kun kuuntelee ihmisiä, jotka matkustavat paljon, niin yleensä he kertovat selväsanaisesti sen, miten mukavalta tuntuu palata kotimaan kamaralle.
Iloitse onnesta - siedä epäonnea
Itse aina huomaa sisäsyntyisen negatiivisuuden ja pessimisimin pyrkivän välillä väkisin pintaan. Kun onnistun jossain, niin vähättelen suorituksen merkitystä ja kiellän itseäni keulimasta suotta tyyliin "vielä se epäonni vie tästäkin voitosta ilon". Todellisuudessa jokaisesta onnistumisesta ja voitosta tulisi olla ylpeä ja onnellinen. Vaikka jonain toisena päivänä vastaan tulisikin epäonnea, niin eihän se tätä kyseistä onnistumista enää kaada. Positiivisesta suorituksesta tulee antaa itsellekin taputus olkapäälle.
Ja sama pätee myös niihin elämän epäonnistumisiin. Niihin ei saisi jäädä makaamaan, vaan ottaa virheistä opiksi ja suunnata kohti uusia seikkailuja. Minuakin vaivaa usein suomalaistyypillinen halu jäädä vellomaan epäonnen syliin ja pilllittää sitä, kuinka minä aina pystynkin epäonnistumaan. Oikea tapa on pyyhkäistä nenästä enimmät veret pois ja aloittaa alusta. Elämän mittakaavavirhe näkyy helpoiten juuri suhtautumisessa onnistumisiin ja epäonnistumisiin. Pienet epäonnistumiset tuntuvat usein suuremmilta kuin isotkin onnistumiset.
Kiitollisuus ja onnellisuus - serkukset
Ihminen on onnellinen silloin, kun hän ei ole onneton. Ja ihminen on onnellinen silloin, kun hän tahtoo olla onnellinen ja nähdä elämän positiiviset puolet. Onnellisuus on loppujen lopuksi pitkälti valintakysymys. Tunnen ihmisiä, joilla asiat ovat sillä tolalla, että moni rasvaisi köyttä tai ainakin sirottelisi tuhkaa päälleen, mutta silti nuo ihmiset painavat sairauksien tai taloudellisten epäonnistumisten keskellä hymyssä suin nähden tulevaisuuden parempana kuin tämän päivän. Vastavuoroisesti tunnen ihmisiä, joilla elämässä ei todellisuudessa ole mitään valittamista, mutta jokin pieni asia sakkaa. Ehkä rakkaus puuttuu tai työpaikka ei ole juuri toiveiden mukainen. Nuo ihmiset pystyvät suhteellisen ison onnistumisprosentin läpi näkemään elämässään huonot puolet ja suhtautuvat huomiseen enemmän uhkana kuin mahdollisuutena.
Kiitollisuus ja onnellisuus ovat sukua sen vuoksi, että kiitollinen ihminen pystyy näkemään, mitkä asiat elämässä ovat hyvin. Kiittämätön ihminen sen sijaan keskittyy näkemään elämässä puutteita ja vajavaisuutta.
Olen vanhemmiten huomannut itsessäni sen puolen, että näen elämän päivä päivältä parempana. Olen onnistunut (toivottavasti) jättämään turhasta nillittämisen pois arkikielestä sekä ohittamaan myös pienet epäonnistumiset olkaa kohauttamalla. Isompiin epäonnistumisiin suhtaudun kuin Nelson Mandela, joka sanoi, ettei koskaan häviä - hän joko voittaa tai oppii. Samaa positiivisuutta olen koettanut luoda tänne blogin teksteihin. Olisi helppoa nähdä esimerkiksi keski-ikä kovin negatiivisena terminä, joka sisältää kriisejä ja voimakkaan vanhenemiskokemuksen. Tuo sama on positiivisuuden kielelle käännettynä se, että kriisit ovat oppimisen paikkoja, joiden jälkeen ihminen on kokemusta rikkaampi ja valmiimpi kohtaamaan uusia haasteita. Vanheneminen sen sijaan tuo kokemusta, jota voi koettaa levittää myös keski-iän kourissa painiville kanssaeläjille.
Sanoista tekoihin
Mistä sitten tänään olen kiitollinen?
Nuo alussa mainitut pitkät yöunet saivat koko päivän hienosti lentoon. Tänään teimme vaimon kanssa pihatyöt kevätkuntoon eli piha on pääosin haravoitu ja ylimääräiset kasvustot leikattu pihapensaista. Molemmissa autoissa on kesärenkaat alla eli ensi viikolla ajelu on äänimaailmaltaan hieman hiljaisempaa. Lisäksi suurin osa perheen polkupyöristä on ajokunnossa. Elämä alkaa huutaa ensimmäistä pyöräretkeä satamaan jäätelölle.
Olen myös kiitollinen siitä, että huomennakin lähden töihin, koska
työnteko takaa sen, että taloudellinen turva säilyy. Lisäksi bonuksena
perheestämme starttaa huomenna toinenkin auto työmaan suuntaan eli
perheen toisenkin työikäisen arki on vähän aikaa toisenlaista.
Noin yleismaailmallisesti olen kiitollinen siitä, että olen terve, suomalainen, keski-ikäinen mies. Elämässä on tällä hetkellä suurin osa palikoista niin tiukasti maassa kiinni, etten pelkää elämän perustusten sortuvan heti huomenna. Ja tässä iässä tiedän myös sen, että jos nuo perusutukset jossain vaiheessa horjuvat, niin elämä on opettanut sen verran kättentaitoja, että pystyn kasaamaan jämistä vielä uuden talon, joka varmasti on vielä entistä ehompi.
Noiden edelllämainittujen lisäksi olen kuitenkin eniten kiitollinen noista kahdella jalalla kävelevistä ihmisenaluista, jotka tuottavat ilon lisäksi joka päivä myös uusia ja ennennäkemättömiä kokemuksia. Eilen otimme taas neiti kolmen kanssa mittaa toisistamme pihalla ja lopputulos oli se, että vahvempi voitti eli jouduin kantamaan punaisena kirkuvan palosireenin palomiesotteella takaisin sisälle liian pitkäksi venyneen iltaulkoilun jälkeen. Silti tuo ihmisaurinko oli tänä aamuna lähdössä uuteen päivään entistä positiivisemmalla mielellä ja tänään meillä olikin aika mahtava päivä pihatöiden parissa. Voiko tuosta muka olla kiittämätön??
Hyvää ja positiivista viikkoa - muistakaa kiittää hyvistä asioista!
Tämä on blogi keski-ikäisestä ihmislapsesta, joka on selviytynyt tähän asti ilman käyttöohjetta. Täällä kerron perheestä, työstä, vanhenemisesta, yhteiskunnasta ja elämästä –kaikissa harmaan sävyissä. Ra(s)kas Keski-ikä on julkinen päiväkirja, henkilökohtainen terapiahuone ja paikka, jossa voin olla väärässäkin, kunhan olen vakuuttava. Elämä ei ole kiiltokuvaa. Tänne kirjoitan niin kuin koen, näen ja joskus täysin väärin ymmärrän. Elämästä saa tekemällä hyvän. Tai ainakin hyvän tarinan.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämänhalu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämänhalu. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 23. huhtikuuta 2017
torstai 16. maaliskuuta 2017
Massa liikkumassa
Eilen illalla tulin töistä hieman normaalia aikaisemmin - perinteinen puolen tunnin nuokkuminen sohvalla ja sen päälle ruoka. Päätin kuitenkin rikkoa rutiineja ja yllättää itseni. Mahtavan keväisen auringonpaisteen houkuttelemana läksin pitkästä aikaa kävelylle.
Ennen lähtöä otin pikaisen vilkaisun eteisen peiliin ja edelleen sieltä tuijotteli daddy-vartalon omaava keski-ikäinen mies. Ei ehkä enää niin komea, mutta oman genrensä 100% puhdas edustaja. Kohautin olkapäitäni, tungin napit korviin ja Aamulypsyn uusinta kuulumaan. Päälle hieman sportimpaa vaatetusta ja ei kun keväiselle baanalle. Kolmen vartin ei-niin-voimakävelyn päälle olo oli kummallisen virkeä ja sanoisinko jopa elinvoimainen. Siinä kävellessä ehdin ajatella monen monta ajatusta - muun muassa tämän postauksen rungon.
Voin helposti tunnustaa kärsiväni puutteesta - siis liikunnan puutteesta. Tuo liikunnan vaihtaminen laiskotteluun näkyy siinä, että vartaloon on ilmestynyt teletappi-kukkulaa muistuttavia pyöreitä muotoja. Lisäksi jokainen ylösnousu sohvalta saa huulilta purkautumaan kevyen ähkäisyn. Kehon tuntee edelleen, mutta eri syistä. Jos ennen kehossa tunsi lihaksia joka paikassa, niin nyt se tuntuma on vaihtunut eri näköisiin ja kokoisiin kolotuksiin ja pakotuksiin lihasten olemattomissa paikoissa. Keho siellä huutelee, että missäs ne tänne tarkoitetut muskelit ovat. Suoraan sanottuna olen päästänyt itseni parissa vuodessa rapakuntoon. Miksi ihmeessä??
Enhän minä aina ole tällainen ollut?
Minulla on takana vähintään kohtalainen historia liikunnasta. Olen pienestä pitäen tykännyt urheilusta ja ehtinyt harrastaa useampia lajeja. Lapsena tuli junnujoukkueissa testattua jalkapallot ja jääkiekot ja lopulta päädyin valitsemaan omaksi lajikseni uinnin. Uimahallien kloorinkäryssä vierähtivät sitten teinivuodet, kunnes minua kutsuivat pussikalja ja naiset. No nuo kaksi antidopingia eivät paljon kuntoa kohottaneet ja voimakkaasti ne vieraannuttivat minutkin kaikesta ylimääräisestä liikunnasta muutamaksi vuodeksi - kunnes rakastuin liikuntaan uudelleen.
Lukiossa löysin itseni yllättäen kuntosalilta ja olin juuri kuin se Eppu Normaalin urheiluhullu, joka päätti pakaroistaan tehdä niin isot, että silmät putoavat naisten päistä. Treenaaminen sopi minulle elämäntapana ja harrastuksena. Olin salilla kuin kotonani ja pidin siitä, että tekemisen tulokset näkyivät koko ajan ja tekemisen tahdin sai määrittää itse. Taisin ottaa parhaimmillaan treenatessa kymmenen kiloa vuodessa, kunnes rakastuin jälleen...
Opiskeluiässä rakastuin jälleen bilettämiseen ja lopulta bilettäminen vaihtui pariutumiseen ja tasaiseen perhe-elämään. Kun koetti yhdistellä opiskelua, työntekoa sekä opiskelijaelämää, niin liikunta tipahti veneestä kuin se kuuluisa eno. Tuli seitsemän vuoden tauko, jossa sali vaihtui pitkiin kävelyihin, luontoretkiin ja yleishyödylliseen jolkotteluun paikasta toiseen. Siten taas elämä alkoi viskellä ja lopulta rakastuin uudelleen....
Löysin vuosien jälkeen (oikeastaan seitsemän laihan vuoden jälkeen, noin raamatullisesti sanoen) itseni jälleen salilta ja alkoi treenikuuri kakkonen. Sen aikana otin itseäni uudestaan niskasta kiinni ja treenasin itseni hyvään kuntoon. Sain päälle rutiinin ja tiukan elämänrytmin, missä ohjelmaan kuului enemmän ruokaa, proteiineja sekä kuntosalia ja vähemmän baareja, biletystä ja krapulaisia viikonloppuaamuja. Keho tuntui ja näytti hyvältä.
Kuinka päädyit tuosta olotilasta tähän nykyiseen, kysyin ohuesti keskivartalolihavalta peilikuvaltani?
Mää ny vaan ole tämmöttis
Raaka ja rehellinen vastaus kysymykseen on se, että annoin periksi. Jossain vaiheessa elämässä tuli muutamia takaiskuja. Ensin repesi napa ja sen jälkeen kuoli isä. Ensimmäinen herätti ajatuksen, että jos liikunta ei ehkäise vammoja, niin miksi liikkua. Toinen taas kertoi, että jos 2000 kilometriä talvessa hiihtävä perusterve mies kuolee noin vaan sänkyynsä, niin mitäs hyötyä siitä liikunnasta muka on - ei se isääkään suojannut?! Menetin totaalisesti uskoni liikunnan terveelliseen voimaan.
Perheessä oli pieni lapsi ja pari isompaa, jolloin ajalle oli aina joku ottaja. Treenaaminen ja sen mukainen elämä vaati sitä, että aikaa oli järjesteltävä. Olisi pitänyt alkaa näkemään vaivaa sen eteen, että pääset liikkeelle. Enää ei voinut lähteä salille säännöllisesti ja tasaisella rytmillä. Joka kerta, kun tein lähtöä salille, tunsin itseni rikolliseksi, koska kotona olisi ollut muutakin tehtävää. Pienen lapsen kanssa yöunet olivat välillä mitä sattuu ja aamuisin en saanut itseäni ylös, jotta olisin jaksanut treenata ennen töihinlähtöä. Treeniajat vaihtelivat ja säännöllisyys katosi. Pikkuhiljaa käyntikertojen välit kasvoivat ja samalla kynnys palata salille nousi Eiffel-tornin korkeuksiin. Rytmin ja tasaisuuden kautta katosi myös motivaatio. Pikkuhiljaa huomasin, etteivät kroppa tai aivot kaivanneet liikuntaa, vaan ne adaptoituivat olemaan sohvalla. Jos olin ennen koukussa salilla käymiseen, niin nyt olin koukussa sohvaan. Niin koukussa, ettei ylösnousua näkynyt.
Vaikka kuulostaa siltä, että sysään syytä omaan liikkumattomuuteeni muiden harteille, niin sitä en tee. Nuo kaikki ovat oikeasti vain sitä, että hain tekosyitä olla tyhmä, laiska ja saamaton. Liikuntaan löytyy aikaa aina, jos sitä oikeasti haluaa. Samoin lajeja löytyy nykyisin niin monia erilaisia, että niistä löytää itselleen passelin ja lajia voi vaihtaa, jos moti yhteen loppuu. Nyt vaan loppui moti koko liikuntaan.
Korjausliike
Kun tuolla kävellessä puuskutin menemään omalla M.A.D-vartalollani (Middle-Aged-Daddy), niin mietin, kuinka tilanteen saisi korjattua. Jos liikunta ei ole ollut vierasta edelliseen kolmeenkymmeneen vuoteen, niin miksi se olisi nyt? Pitäisikö tuo motivaatio rakentaa jonkun pantin kautta? Jos teen vaikka viidensadan euron talletuksen, jonka saan itselleni puhtaasti huvitteluun sen jälkeen, kun vuoden aikana on liikuntasuorituksia tullut X kappaletta. Sitten jos noita suoritteita ei tule, niin raha meneekin vaikka vaimon alusvaaterahastoon (toki siitä silloin hyödyn minäkin, mutta en niin paljoa).
Ykkösjuttu olisi motivaation löytäminen. Minun pitäisi onnistua palauttamaan oma uskoni siihen, että liikunta on jees ja urheilu on hyvästä. Pitäisi jostain repiä halu liikkua niiden ratkaisevien muutaman kuukauden ajaksi, jotta saisi jälleen rutiinin päälle. Ja kun rutiinin saa päälle, niin homma rullaa kuin maratonjuoksu. Liikunnassa ongelmallista on aloittaminen ja sen jälkeinen tuskainen alkutaival. Kun on taistellut läpi kivuliaan startin, niin rutiinia ei niin helpolla enää pysäytäkään. Liikunnasta tulee elämäntapa ja osa arkea.
Nyt olen iloisena katsellut, kun vaimoni on löytänyt itselleen mieluisen harrastuksen. Hieman (positiivisesti) kateellisena heipattelen hänet pari kertaa viikossa intoa puhkuvana treeneihin ja huomaan jo nyt, että harrastus on tehnyt hyvää. Liikunta on antanut selvästi lisää virtaa akkuihin ja myös pääsy kodin ulkopuolelle omaan harrastuspiiriin tekee silminnähden hyvää. Pidän peukkuja, että kohta alkutaival olisi taisteltu ja hänellekin treeneistä tulee elämäntapa ja rutiini, jota noudatetaan orjallisen tarkasti.
Toinen auttava tekijä olisi se, että harrastaisi liikuntaa jonkun kanssa - olisi osa jotain ryhmää tai jos treenaisi salilla, niin hankkisi treenikaverin. Lukiossa meitä kävi salilla muutaman jullin kiinteä porukka ja silloin treenaaminen olikin varmaan kaikkein hauskinta. Siinä tuli hieman vertailukohtaa siihen, miten treenit purevat ja "paljonko sieltä penkistä nousee". Ja kun salilla sovittiin käytävän, niin sosiaalinen paine ehkäisi sen, ettei treenejä jättänyt koskaan väliin. Ja tulihan saliporukasta oma posse, jonka kanssa läppää heitettiin sitten muustakin kuin treenaamisesta.
Kolmas juttu olisi "sen oman jutun" löytäminen. En tiedä, palaisinko nyt salille vai etsisinkö jotain muuta harrastusta. Kuntosali on ja tulee aina olemaan ikuinen rakkauteni, mutta jos motivaatio siellä treenaamiseen katosi, niin ehkä onkin paikallaan etsiä jotain muuta. Miten ja mistä aloittaisin lajikokeilut ja mitä kaikkea pitäisi testata "sen oikean" löytämiseksi?
Eteenpäin!
Joka tapauksessa nyt alkavat olla viimeiset hetket tehdä kunnon korjausliike, jos meinaan palata liikkuvamman elämäntavan pariin vapaaehtoisesti. Minun geeneillä ja elämäntavoilla toinen vaihtoehto on, että korjausliikkeen tekee lääkäri, joka ensimmäisen infarktin jälkeen kehottaa voimakkaasti harkitsemaan kuntosalia tai lenkkipolkua puhkipierryn sohvan sijaan.
On siis aika alkaa etsiä jotain, mikä saisi tämän omenavartalon hytkymään jonkin urheilulajin parissa niin, että pikkuhiljaa kasvaisi kunto ja sitä kautta myös positiivisempi elämänasenne. Jotain kautta on löydettävä usko siihen, että liikunta tekee hyvää ja niiden alkutaipaleen lihaskipujen takana on jotain positiivista ja elämänlaatua kohottavaa.
Ja toki minäkin vielä jaksan uskoa, että kaiken sen pehmeän keskivartalon sisällä asuu edelleen se lihaksikas atleetti, jonka pari vuotta sitten tuohon ruskeaan rasvaan käärin. Nyt se on vaan kaivettava esiin ja se vaatii raakaa työtä.
Ennen lähtöä otin pikaisen vilkaisun eteisen peiliin ja edelleen sieltä tuijotteli daddy-vartalon omaava keski-ikäinen mies. Ei ehkä enää niin komea, mutta oman genrensä 100% puhdas edustaja. Kohautin olkapäitäni, tungin napit korviin ja Aamulypsyn uusinta kuulumaan. Päälle hieman sportimpaa vaatetusta ja ei kun keväiselle baanalle. Kolmen vartin ei-niin-voimakävelyn päälle olo oli kummallisen virkeä ja sanoisinko jopa elinvoimainen. Siinä kävellessä ehdin ajatella monen monta ajatusta - muun muassa tämän postauksen rungon.
Voin helposti tunnustaa kärsiväni puutteesta - siis liikunnan puutteesta. Tuo liikunnan vaihtaminen laiskotteluun näkyy siinä, että vartaloon on ilmestynyt teletappi-kukkulaa muistuttavia pyöreitä muotoja. Lisäksi jokainen ylösnousu sohvalta saa huulilta purkautumaan kevyen ähkäisyn. Kehon tuntee edelleen, mutta eri syistä. Jos ennen kehossa tunsi lihaksia joka paikassa, niin nyt se tuntuma on vaihtunut eri näköisiin ja kokoisiin kolotuksiin ja pakotuksiin lihasten olemattomissa paikoissa. Keho siellä huutelee, että missäs ne tänne tarkoitetut muskelit ovat. Suoraan sanottuna olen päästänyt itseni parissa vuodessa rapakuntoon. Miksi ihmeessä??
Enhän minä aina ole tällainen ollut?
Minulla on takana vähintään kohtalainen historia liikunnasta. Olen pienestä pitäen tykännyt urheilusta ja ehtinyt harrastaa useampia lajeja. Lapsena tuli junnujoukkueissa testattua jalkapallot ja jääkiekot ja lopulta päädyin valitsemaan omaksi lajikseni uinnin. Uimahallien kloorinkäryssä vierähtivät sitten teinivuodet, kunnes minua kutsuivat pussikalja ja naiset. No nuo kaksi antidopingia eivät paljon kuntoa kohottaneet ja voimakkaasti ne vieraannuttivat minutkin kaikesta ylimääräisestä liikunnasta muutamaksi vuodeksi - kunnes rakastuin liikuntaan uudelleen.
Lukiossa löysin itseni yllättäen kuntosalilta ja olin juuri kuin se Eppu Normaalin urheiluhullu, joka päätti pakaroistaan tehdä niin isot, että silmät putoavat naisten päistä. Treenaaminen sopi minulle elämäntapana ja harrastuksena. Olin salilla kuin kotonani ja pidin siitä, että tekemisen tulokset näkyivät koko ajan ja tekemisen tahdin sai määrittää itse. Taisin ottaa parhaimmillaan treenatessa kymmenen kiloa vuodessa, kunnes rakastuin jälleen...
Opiskeluiässä rakastuin jälleen bilettämiseen ja lopulta bilettäminen vaihtui pariutumiseen ja tasaiseen perhe-elämään. Kun koetti yhdistellä opiskelua, työntekoa sekä opiskelijaelämää, niin liikunta tipahti veneestä kuin se kuuluisa eno. Tuli seitsemän vuoden tauko, jossa sali vaihtui pitkiin kävelyihin, luontoretkiin ja yleishyödylliseen jolkotteluun paikasta toiseen. Siten taas elämä alkoi viskellä ja lopulta rakastuin uudelleen....
Löysin vuosien jälkeen (oikeastaan seitsemän laihan vuoden jälkeen, noin raamatullisesti sanoen) itseni jälleen salilta ja alkoi treenikuuri kakkonen. Sen aikana otin itseäni uudestaan niskasta kiinni ja treenasin itseni hyvään kuntoon. Sain päälle rutiinin ja tiukan elämänrytmin, missä ohjelmaan kuului enemmän ruokaa, proteiineja sekä kuntosalia ja vähemmän baareja, biletystä ja krapulaisia viikonloppuaamuja. Keho tuntui ja näytti hyvältä.
Kuinka päädyit tuosta olotilasta tähän nykyiseen, kysyin ohuesti keskivartalolihavalta peilikuvaltani?
Mää ny vaan ole tämmöttis
Raaka ja rehellinen vastaus kysymykseen on se, että annoin periksi. Jossain vaiheessa elämässä tuli muutamia takaiskuja. Ensin repesi napa ja sen jälkeen kuoli isä. Ensimmäinen herätti ajatuksen, että jos liikunta ei ehkäise vammoja, niin miksi liikkua. Toinen taas kertoi, että jos 2000 kilometriä talvessa hiihtävä perusterve mies kuolee noin vaan sänkyynsä, niin mitäs hyötyä siitä liikunnasta muka on - ei se isääkään suojannut?! Menetin totaalisesti uskoni liikunnan terveelliseen voimaan.
Perheessä oli pieni lapsi ja pari isompaa, jolloin ajalle oli aina joku ottaja. Treenaaminen ja sen mukainen elämä vaati sitä, että aikaa oli järjesteltävä. Olisi pitänyt alkaa näkemään vaivaa sen eteen, että pääset liikkeelle. Enää ei voinut lähteä salille säännöllisesti ja tasaisella rytmillä. Joka kerta, kun tein lähtöä salille, tunsin itseni rikolliseksi, koska kotona olisi ollut muutakin tehtävää. Pienen lapsen kanssa yöunet olivat välillä mitä sattuu ja aamuisin en saanut itseäni ylös, jotta olisin jaksanut treenata ennen töihinlähtöä. Treeniajat vaihtelivat ja säännöllisyys katosi. Pikkuhiljaa käyntikertojen välit kasvoivat ja samalla kynnys palata salille nousi Eiffel-tornin korkeuksiin. Rytmin ja tasaisuuden kautta katosi myös motivaatio. Pikkuhiljaa huomasin, etteivät kroppa tai aivot kaivanneet liikuntaa, vaan ne adaptoituivat olemaan sohvalla. Jos olin ennen koukussa salilla käymiseen, niin nyt olin koukussa sohvaan. Niin koukussa, ettei ylösnousua näkynyt.
Vaikka kuulostaa siltä, että sysään syytä omaan liikkumattomuuteeni muiden harteille, niin sitä en tee. Nuo kaikki ovat oikeasti vain sitä, että hain tekosyitä olla tyhmä, laiska ja saamaton. Liikuntaan löytyy aikaa aina, jos sitä oikeasti haluaa. Samoin lajeja löytyy nykyisin niin monia erilaisia, että niistä löytää itselleen passelin ja lajia voi vaihtaa, jos moti yhteen loppuu. Nyt vaan loppui moti koko liikuntaan.
Korjausliike
Kun tuolla kävellessä puuskutin menemään omalla M.A.D-vartalollani (Middle-Aged-Daddy), niin mietin, kuinka tilanteen saisi korjattua. Jos liikunta ei ole ollut vierasta edelliseen kolmeenkymmeneen vuoteen, niin miksi se olisi nyt? Pitäisikö tuo motivaatio rakentaa jonkun pantin kautta? Jos teen vaikka viidensadan euron talletuksen, jonka saan itselleni puhtaasti huvitteluun sen jälkeen, kun vuoden aikana on liikuntasuorituksia tullut X kappaletta. Sitten jos noita suoritteita ei tule, niin raha meneekin vaikka vaimon alusvaaterahastoon (toki siitä silloin hyödyn minäkin, mutta en niin paljoa).
Ykkösjuttu olisi motivaation löytäminen. Minun pitäisi onnistua palauttamaan oma uskoni siihen, että liikunta on jees ja urheilu on hyvästä. Pitäisi jostain repiä halu liikkua niiden ratkaisevien muutaman kuukauden ajaksi, jotta saisi jälleen rutiinin päälle. Ja kun rutiinin saa päälle, niin homma rullaa kuin maratonjuoksu. Liikunnassa ongelmallista on aloittaminen ja sen jälkeinen tuskainen alkutaival. Kun on taistellut läpi kivuliaan startin, niin rutiinia ei niin helpolla enää pysäytäkään. Liikunnasta tulee elämäntapa ja osa arkea.
Nyt olen iloisena katsellut, kun vaimoni on löytänyt itselleen mieluisen harrastuksen. Hieman (positiivisesti) kateellisena heipattelen hänet pari kertaa viikossa intoa puhkuvana treeneihin ja huomaan jo nyt, että harrastus on tehnyt hyvää. Liikunta on antanut selvästi lisää virtaa akkuihin ja myös pääsy kodin ulkopuolelle omaan harrastuspiiriin tekee silminnähden hyvää. Pidän peukkuja, että kohta alkutaival olisi taisteltu ja hänellekin treeneistä tulee elämäntapa ja rutiini, jota noudatetaan orjallisen tarkasti.
Toinen auttava tekijä olisi se, että harrastaisi liikuntaa jonkun kanssa - olisi osa jotain ryhmää tai jos treenaisi salilla, niin hankkisi treenikaverin. Lukiossa meitä kävi salilla muutaman jullin kiinteä porukka ja silloin treenaaminen olikin varmaan kaikkein hauskinta. Siinä tuli hieman vertailukohtaa siihen, miten treenit purevat ja "paljonko sieltä penkistä nousee". Ja kun salilla sovittiin käytävän, niin sosiaalinen paine ehkäisi sen, ettei treenejä jättänyt koskaan väliin. Ja tulihan saliporukasta oma posse, jonka kanssa läppää heitettiin sitten muustakin kuin treenaamisesta.
Kolmas juttu olisi "sen oman jutun" löytäminen. En tiedä, palaisinko nyt salille vai etsisinkö jotain muuta harrastusta. Kuntosali on ja tulee aina olemaan ikuinen rakkauteni, mutta jos motivaatio siellä treenaamiseen katosi, niin ehkä onkin paikallaan etsiä jotain muuta. Miten ja mistä aloittaisin lajikokeilut ja mitä kaikkea pitäisi testata "sen oikean" löytämiseksi?
Eteenpäin!
Joka tapauksessa nyt alkavat olla viimeiset hetket tehdä kunnon korjausliike, jos meinaan palata liikkuvamman elämäntavan pariin vapaaehtoisesti. Minun geeneillä ja elämäntavoilla toinen vaihtoehto on, että korjausliikkeen tekee lääkäri, joka ensimmäisen infarktin jälkeen kehottaa voimakkaasti harkitsemaan kuntosalia tai lenkkipolkua puhkipierryn sohvan sijaan.
On siis aika alkaa etsiä jotain, mikä saisi tämän omenavartalon hytkymään jonkin urheilulajin parissa niin, että pikkuhiljaa kasvaisi kunto ja sitä kautta myös positiivisempi elämänasenne. Jotain kautta on löydettävä usko siihen, että liikunta tekee hyvää ja niiden alkutaipaleen lihaskipujen takana on jotain positiivista ja elämänlaatua kohottavaa.
Ja toki minäkin vielä jaksan uskoa, että kaiken sen pehmeän keskivartalon sisällä asuu edelleen se lihaksikas atleetti, jonka pari vuotta sitten tuohon ruskeaan rasvaan käärin. Nyt se on vaan kaivettava esiin ja se vaatii raakaa työtä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)

