Keltamusta kevät

Lähde: wikipedia

Lappeenrannassa jännitetään ensimmäistä kertaa piiiiitkiin aikoihin SM-liigan loppupelejä. Keltamusta SaiPa ei ole tosissaan päässyt tappelemaan mitalipeleissä 60-luvun jälkeen. Puhutaan todellisesta kiekkosensaatiosta ja lätkähuumasta. Tätä kirjoitettaessa SaiPan ja Rauman Lukon välieräsarja on tilanteessa 3-2 SaiPalle ja huomenna pelataan seuraava (ja toivottavasti viimeinen) nitrokamppailu. 

Kyse on tarinasta, jota kukaan ei olisi syksyllä osannut kertoa. Kyse ei ole vain draaman kaaresta, vaan henkilöistä ja taustoista ilmiön takana. Lappeenrannassa on tehty vuosien yrittämisen jälkeen monta asiaa oikein - monella eri taholla. Onnistumisia on tullut seuran kabinetissa, kaukalossa, kaukalon laidalla ja jopa hallia ympäröivässä kaupungissa. 

Vanhaa keittiö-sosiologia tällainen kiinnostaa totta kai!

Urheilu elää tarinoista

Liigassa on nähty vuosien varrella monta "pienestä mestariksi"-tarinaa. Kanada-maljaa ovat päässeet hypistelemään kestomestareiden lisäksi mm. HPK, Ässät, JYP, mutta ei koskaan SaiPa (eikä muuten KalPakaan). Tarina syntyy epätodennäköisyyksistä silloin kun paperilla heikoksi tai keskinkertaiseksi laskettu joukkue pystyykin kaatamaan Liigan Goljatit ja nousee huipulle. Tarinat todistavat, ettei urheilussakaan asioita voida laskea etukäteen, eikä menestystä voi ostaa (muutenhan HIFK:n hallissa mestaruusviirejä olisi nykyistä enemmän).

Joka vuosi mestarisuosikeiksi veikataan, ymmärrettävästi, suurimman budjetin ja vahvimman menestyksen joukkueet. Mitä suurempi budjetti sitä paremmat hankinnat. Kärkiseurat ostavat riveihinsä nimimiehiä, joiden varaan lasketaan menestyksen antura. Liigassa nähdään joka vuosi palaajia joko NHL:stä tai Euroopan kärkisarjoista. Vahvimmat ostajat ovat yleensä HIFK, Kärpät ja Tappara. Onneksi peli ei ole pelattu ennen kuin viimeinenkin gameseven on ohi.

Tarinoissa rakentuu joukkue, joka on osasiaan suurempi. Joukkue, jonka menestys rakentuu siitä, että se harjoittelee, pelaa ja menestyy yhdessä. Löytyy taito kasata ketjut tasaisesti suorittavaksi koneeksi ja taustalle saadaan valmentaja, joka osaa hyödyntää joukkueen vahvuuksia ja häivyttää heikkouksia. On orkesteri ja sille paras kapelimestari. 

Lopputulosta ei edes pystytä täysin selittämään. Joukkueeseen syntyy magiikkaa ja onnistumisen kierre, jota ei saada pysäytettyä ennen päätyä. Jokaisen kauden jokaiselle joukkueelle tulee ylä- ja alamäkiä. Voitaja on se, joka nousee viimeisenä ylös (vanhaa Rocky-viisautta mukaillen).

Miksi SaiPa 2025?

Kausiennakot olivat Saipalle julmia. Joukkuetta veikattiin varmaksi mestis-karsijaksi, eikä kukaan - siis yhtään kukaan - veikannut, että SaiPa pelaisi välierissä. Korkeimmille sijoille oli tarjolla tilastojen ja taulukoiden mukaan varmempia joukkueita, kuten Tappara, Pelicans, HIFK tai TPS. Noista ennakkoon kovimmista ei yksikään pelaa tällä kaudella loppupeleissä. Varmoista suosikeista Lukko on ainoa, joka naamaansa mitalipeleissä näyttää.

Pelillisten suoritusten lisäksi epäonnistumista on aiempina vuosina nähty myös kabinetin puolella. Epäonnistuneet kaudet, niiden synnyttämä taloudellinen paine sekä suoraan sanottuna hölmöilyllä menetetty maine ajoivat seuran konkurssin partaalle. Kuten hyvään tarinaan kuuluu, koko seura oli tuntien päässä kaatumisesta vielä ennen kauden alkua. Pelastajaksi tuli nippu paikallisia yrittäjiä, jotka ottivat todellisen riskin lähtiessään mukaan epävarmaan urheilubisnekseen. Vielä tänäkään päivänä en ymmärrä, mistä se usko menestyvään kiekkobisnekseen löytyi, mutta yrittäjien aivoituksia ei kukaan yleensä ymmärräkään. 

Ehkä tuo omistajavaihdos muutti myös kykyä katsoa Saipa-nimistä tuotetta? En usko, että vanhojen omistajien taidot tai kyvyt olivat hukassa, mutta ehkä kyse oli siitä, että koneesta oli bensa loppu ja uusia näkökulmia vanhaan rakkauteen ei ollut löydettävissä. Itse näen tämän uuden SaiPan aiempaa ihmisläheisempänä ja sen katsantokanta on vedetty lähemmäs keskivertokansalaisten tasoa. On selvää, että hallia ei vedetä täyteen huonolla tuotteella, mutta pelkkä menestys ei selitä sitä huumaa, jota kaupungissa nyt koetaan. Joukkueen taakse on saatu vahvan omistajajoukon lisäksi myös yleisö ja yleisöön ihmisiä "joita kiekko ei oikeastaan edes kiinnosta". Heidän lisäkseen tukijoihin on vahvasti leimautunut myös kaupunki. Tähän saakka joukkue, kaupunki ja jopa yleisö ovat olleet tukkanuottasilla keskenään. Kaupunki alkoi jo hieman karsastaa SaiPaa hallikysymyksen takia, yleisö karttoi lehtereitä menestyksen puutteen takia ja seuran tunnelma oli jotenkin liigamaisen kliininen ja se ei koskettanut enää lipuista maksavaa yleisöä. 

Tällä hetkellä SaiPa näkyy ja kuuluu joka paikassa. Kun kävelee missä päin kaupunkia tahansa, on kotien ikkunoissa pelipaitoja kannatuksen merkkinä. Tätä ei aiempina vuosina ole nähty. Rehellisyyden nimissä Lappeenrannasta on puuttunut sellainen suurten massojen kannattajuus, jossa joukkueen takana seistään niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Kun menestystä on puuttunut, täyttyvät estarit pilkkaviesteistä ja kannatuksen sijaan mieluummin potkaistaan maassamakaavaa vielä kerran, oppiipahan olemaan. SaiPaa pidettiin mieluummin synkkänä rahareikänä ja pakollisena pahana - unohtaen, että sen työllistävä vaikutus kaupungissa on lähes sata henkilötyövuotta kauden aikana. Jos etsit samankokoista firmaa miltä tahansa alalta tässä kaupungissa, saat kelata listaa aika pitkään. 

Omistajapohjan viisaus näkyy taloushallinnossa. Ensimmäiseen kauteensa omistajat lähtivät sillä rahalla, mikä taskusta löytyy. Pelaajien hankinnoissa ei rahallisesti hulluteltu, mutta käytettiin sitä enemmän viisautta. Omistajien lisäksi toinen merkittävä tekijä menestyksen takana on ostaminen. Harri Aho on toki tullut isommista piireistä, mutta osaa selkeästi lukea peliä myös pienemmän budjetin näkökulmasta. Petmanin veljesten houkuttelu kotiin, maalivahtiosaston monipuolisuus ja ennen kaikkea kesken kauden tehdyt hankinnat, etenkin Mark Pysykin tulo, kertovat siitä, että järjellä saa parempaa jälkeä kuin rahalla. Ainakin ulospäin näytti siltä, että jälkihankintoja tehtiin vasta sen jälkeen, kun rahat niihin oli tienattu. Alkukausi elettiin varmaankin suu säkkiä myöten, mutta katsomon kautta tilitetyt lisätulot sijoitettiin uudelleen ja tulosta syntyi. Ilman Pysykiä & kumppaneita ei Saipan viitoskone jyskyttäisi tuota tahtia. 

Ja se Raipe

Tarinaan kuuluu kapelimestari. Meillä se on vähäsanainen, median antisankari Raipe. Raimo Helmistä ei ennen tätä kautta pidetty kovinkaan kultapossutason osaajana. TPS:n hopean jälkeen tuli mononkuva sarkapöksyyn ja paikkaa sai etsiä milloin mistäkin ulkomaan sarjasta. SaiPalle hän oli profiilin mukainen hankinta, täynnä potentiaalia ja näyttämisen halua. Sekä SaiPalla että Raipella oli ainoastaan voitettavaa tässä kaupassa. 

Mutta tuskin kukaan arvasi, että juuri "hämeen hiljanen" on se, joka täällä onnistuu rakentamaan joukkueen. Vanhojen omistajien aikaan penkin päähän raahattiin milloin minkäkin tason sateentekijää huutamaan tuuleen, mutta joukkueita ei tuntunut syntyvän. Valmentaminen on niin herkkää touhua, ettei aiempi menestys takaa hyvää lopputulosta, kun kaupunki ja joukkue vaihtuvat. Pahin farssi - todellinen aallonpohja - täällä nähtiin, kun Pekka Virta houkuteltiin ilmeisen kovalla rahalla tuomaan menestystä. Metodit ja mies olivat vääriä, rahaa paloi ja tulos jäi taskuun. Lopputuloksena mies lähti kiertoon kesken kauden, eikä ole sen jälkeen palannut. SaiPa osaa syödä miestä myllynkivien lailla. 

En ymmärrä jääkiekosta riittävästi arvostellakseni, mutta en usko Raimo Helmisen tuoneen teknisesti mitään uutta tullessaan. En usko, että hänen fläppitaulun piirrokset ovat mitään monalisaa verrattuna muiden valmentajien työhön. Mutta luulen, että hänen taitonsa tulee siitä, että hän näkee joukkueen osaset muita paremmin valmiina. Hän osaa valita oikeat tyypit oikeaan rooliin, rakentaa yksilöistä itseään isomman joukkueen ja vanhana legendana hän saa pelaajat kuuntelemaan, uskomaan itseensä ja joukkueeseen. 

Valitettavasti en ole Helmistä koskaan tavannut, mutta olen lähes jokaisen tiedotustilaisuuden katsonut jälkikäteen. Ymmärrän, miksi Raipea ei ole aiemmin katsottu tähtivalmentajien joukkoon - hän kun ei ole niitä Felix-kauluksisia paskanpuhujia, joita nykyiset sliipatut rasvatukat tuppaavat olemaan. Raipe ei liikoja puhu, eikä kommentoi. Jos hänestä saa kaksi lausetta ulos, on se jo monologi. Luulen, että valmentajien odotetaan tätä nykyä olevan mediakauniita, pr-valmennettuja hölösuita, joilta lätkämantra lähtee rannelaukauksen lailla ensimmäisestä kysymyksestä liikkeelle ja pysähtyy vasta kun kamerat sammuvat. 

Valmentaja tekee joukkueesta joukkueen. Työelämässä tämä sama näkyy esimiestasolla. On esimiehiä, jotka saavat tiimin pelaamaan yhteen ja on niitä toisia. Molempien kanssa olen töitä ehtinyt tekemään ja kyllä lopputuloksen tunnistaa työn jäljestä ja taloudellisesta tuloksesta. Hyvä valmentaja - samoin kuin esimies - tulevat pitkässä juoksussa paljon halvemmaksi, kun lasketaan tulos miinus kulut. Hyvien valmentajien/esimiesten jäljiltä työhalukkuus nousee, teho työn sisällä kasvaa ja innokkuus synnyttää myös innovaatioita, joita paskempi pomo ei pysty ulosmittaamaan. Ei jääkiekko työelämää kummempaa kai ole. 

Kuudes kenttäpelaaja

Lappeenrannassa on jo vuosia käyty kiivasta jäähallikeskustelua. Siinä on vatkattu, pitäisikö kaupunkiin rakentaa uusi jäähalli, minkä kokoinen ja ennen kaikkea mihin se tulisi valaa. Kaupungin ovesta on marssinut konsulttia toisensa perään ja heidän suustaan on kuultu mahtavia tarinoita 12 000 katsojan kansiareenoista ja pienemmistä toriparkeista. Rahaa on pelkkään konsultointiin mennyt yhden pelaajabudjetin verran, eikä tiedossa ole vielä edes hallin paikkaa. Tuo kaikki saa aikaan epävarmuutta sekä joukkueessa että kannattajissa. Hallikeskustelu on vienyt fokuksen tärkeimmästä - eli lätkästä. 

Katsojia hallikeskustelu on kyllästyttänyt. Vanhan hallin katsomoon ei ole viitsitty lähteä, kun joukkue ei menesty ja uutta halliakaan ei ole näkyvissä. Rehellisesti puhuen ei uudelle hallille oikein ole ollut katetta (kirjaimellisesti!) ennen tätä kautta. Jos uhkana on ollut pudotus alasarjoihin, olisi halli-investointi liigajoukkueen osalta turha. Toki hallilla on myös muita käyttäjiä, mutta keskusteluissa hallikysymys on henkilöitynyt vahvasti vain SaiPaan. Ja jos vanhakin halli kumisee tyhjyyttään, on uudesta turha haaveilla. 

Tällä kaudella hallikeskustelussa on onnistuttu tekemään Kouvolan kaltainen käännös - muutetaan vanha ja homeinen halli brändiksi. On alettu puhua kiimaliiteristä tai Lappeenrannan ladosta. Vanha halli onkin yhtäkkiä sympaattinen ja siellä taisteleva joukkue kuin myrskyssä purjehtiva Odysseus, kaikkien suosikki. Melkoista mediapeliä ja sissimarkkinointia.

Nythän asiat ovat toisin myös hallikeskustelun osalta. Vanha halli täyttyy peli toisensa jälkeen. Ja vaikka katsomot ovat täynnä, jäävät tulot puolitiehen, kun enempää katsojia ei yksinkertaisesti sisään saa tungettua. Vajaan viidentonnin lato on menestyvälle joukkueelle taakka. Jotta menestystä saadaan ruokittua, tarvitaan tuloja. Ja jotta saadaan tuloja, tarvitaan lisää katsojia - koska katsojien perässä tulevat myös sponsorit ja heidän perässä raha. Mitä suurempi näkyvyys sitä suurempi hintalappu on mainospaikalle. 

Se on varmaan muuttunut jo nyt, ettei Saipan myyjien tarvitse juuri asiakkaille päin soitella. Tulevan kauden mainospaikat menevät kuumille kiville ja köyhimpiä saa potkia toimiston ovien ulkopuolelle. Se on totta kai hyvä - mutta parempaankin päästäisiin, jos katsomoissa olisi tilaa vaikka puolitoista kertaa nykyisen verran. Nyt tuota isompaa hallia voitaisiin pitää hyväntekeväisyyden sijaan jopa investointina. Isompi SaiPa todennäköisesti pyörittää isommin myös paikallista taloutta, mikä taas pyörittää kulutuksessa pyöriviä euroja isommaksi. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Ei tarvitse olla mikään oraakkeli arvatakseen, että kauden jälkeen jäähallikysymys palaa kaupungin päänsäryksi. Onneksi siellä on tuore valtuusto asiaa ratkomassa - taas kerran. 

Muuttunut kaupunkiorganisaatio

Tarinan taustalla pyörii myös "hyvä kuningas" nimeltä kaupunki. SaiPan ja kaupungin välit ovat pitkälti ongelmallisen hallikeskustelun vuoksi olleet hieman kimurantit. Muiden urheiluseurojen näkökulmasta Saipa on ollut tukirahaimuri, joka jättää muut varjoonsa, mutta toisaalta taas kaupunki on pysynyt hieman turhankin näkymättömissä, kun katsotaan joukkueen työllistävää vaikutusta. Jos ovesta marssisi sata henkeä työllistävä teollisuusyritys, olisi sille halli pystyssä alta vuoden. 

Nyt tuntuui, että kaupungin ja SaiPan välitkin ovat eheytyneet. Pitkälti kaupungin aloitteesta ja ripeiden toimenpiteiden ansiosta Kauppatorille rakentui kisakatsomo, josta SaiPan pelejä pystyy nauttimaan kansalaistasolta vailla maksua. Kaupungilta tämä oli upea pr-lämäri ylämummoon. Torin kisakatsomo sai näkyvyyttä kansallisesti enemmän kuin mikään muu yksittäinen Lappeenrannan tapahtuma vuosiin. Ja tuo huomio oli spontaania, ei ostettua. 

Arvostan näin veronmaksajana, että kansalle tarjotaan leipää ja sirkushuveja. Viidentoista vuoden ajalta olen kyllä enemmän kironnut kuin kiittänyt kaupunkiorganisaation pahvipäisyyttä ja taantumuksellisuutta. Mutta viimeisen reilun vuoden ajan täällä ovat puhaltaneet uudet tuulet. Kaupungin selkeä piristyminen, yritysten innovatiivisuuden tukeminen ja suoranainen kehityshalukkuus ja -kyky ovat nostaneet kaupungin profiilia. Meille on syntynyt hyvän kierre, joka näkyy ulospäin. Pidän tästä uuden Lappeenrannan otteesta. 

Taustoja en tietenkään voi tietää, koska en ole minkään tason poliittinen peluri (ainakaan vielä,haha), mutta kummallisen hyvin tämä osallistuminen ja tukeminen liittyvät kaupunginjohtajan vaihtoon - liekö sattumaa vai osumaa. 

Nyt se pytty kotiin!

Mitä pidemmälle kausi menee sitä vahvemmin uskomme täällä meidän poikiin. Asiat, joista ennen kerrottiin iltasatuja, ovat nyt jopa käden ulottuvilla. Olisimme yhden voiton päässä loppuottelupaikasta. Meille olisi ihan oikeasti mahdollista tapella siitä, että Kanada-malja jää kesänviettoon Saimaan rannalle. Tällaisesta huumasta ei Tampereella tai Oulussa edes ymmärretä. Jos sanotaan, että helvetti jäätyy, kun Suomi voittaa Euroviisut, niin lienee kohtuullista todeta, että uudelleen se sulaa, kun Saipa voittaa mestaruuden - ja nyt sekin on lähellä.

Pidän näitä lätkästä mitään ymmärtämättömiä peukkujani pystyssä koko kauden lopun. Uskon totta kai siihen, että Raipe johtaa orkesterinsa finaaliin and beyond. Mutta kävi miten kävi, on tämä kausi jättänyt Lappeenrantaan selkeät merkit, että me pystymme olemaan vakavasti otettava kiekkokaupunki.

Nyt jätkät se pytty kotiin!!!!

Lähde: Liiga.fi

Koululaisena juoksemassa

"Hiki valuu otsalta ja jättää pitkän märän viivan pitkin paidan etumusta. Vilkaisen kellon näyttöä, joka kertoo, että 7,5 km on täynnä. Ylitän viime viikkoisen lenkin pituuden melkein kahdella kilometrillä. Kilometrivauhti kertoo, että viimeinen kilometri on tultu melkein minuuttia alle tavoitevauhdin. Pudistelen päätäni, koska sen ei pitäisi olla mahdollista. Mutta korvissa kuulen valmentajan sanat "kuntonne nousee kohisten, ettekä te voi sille mitään" - mies näköjään tietää, mitä puhuu.

 Hymyilyttää, koska askel on edelleen kevyt. Enää ei jokaista askelta edes ajattele, vaan tulee metrejä, ei - satoja metrejä, että ajatus on juoksun sijaan jossain muualla. Keuhkoissa ilma kulkee tasaisesti ja testaan itsekseni ääneen puhumalla, että kellon kertoma vauhti on sopivaa. Kun vihdoin lopetan tajuan, että olen viimeisen tunnin aikana juossut enemmän kuin edelliseen viiteen vuoteen yhteensä. Ajatus naurattaa, vaikka oikean jalan rakko hieman kurtistaa kulmia. Lienee pakko mennä ostamaan sittenkin uudet lenkkarit...." 

Viime vuosien liikuntasuoritukset ovat olleet omalta osaltani "enemmän puhetta, vähemmän tekoja"-tyyppistä puurtamista, jossa haaveita ja ideoita oman ruhon liikuttamiseen kyllä löytyy, mutta asioiden realisoituminen tuskanhieksi on jäänyt minimiin. Vuosi toisensa jälkeen valahtaa ohi ilman, että fitnes-päiväkirjan sivut täyttyisivät muista kuin kukkasista ja kauniista lupauksista. 

Ongelma on keski-ikäiselle kovin tyypillinen. Arki on aikataulutettu niin pitkälle, että omien harrastusten sovittaminen muutenkin turhan tiukaksi aikataulutettuun elämään on kuin survoisi viisikymppisen miehen jalkoja pillifarkkuihin - epämukavaa, toimimatonta ja ennen kaikkea rumaa katsella. Keski-iässä aikavarkaita löytyy joka nurkan takaa, ja jokainen niistä on omasta mielestään se numero yksi. Omien harrastusten sovittaminen kaikkeen muuhun tuntuu jopa hieman itsekkäältä. Ja itsekäs pitääkin olla - terveellä tavalla. Loppujen lopuksi kukaan ei pyydä hylkäämään perhettä, jättämään kotitöitä tekemättä tai vähentämään töitä - vaikka pahimmillaan harrastaminen sitä tekeekin. Maailma on pullollaan golf-, metsästys- tai purjehdusleskiä jotka tuntevat jääneensä armotta kakkoseksi puolison harrastuksen jälkeen.

Usein ongelmaksi väitetään ajanpuute. Ajasta ei kenelläkään ole sen enempää puutetta kuin toisilla. Jokainen meistä saa vuorokauteensa samat 24 tuntia, joiden käytön saamme suunnitella loppujen lopuksi melkein itse. Ajan kuluttaminen oikein on taiteen ja tieteen suloinen riemuvoitto. Mitä enemmän käytät aikaasi hyödyttömästi "tiktokkaillen" sitä vähemmän sitä jää lenkkeilylle. Ei moite, vaan fakta - ja samalla valintakysymys.

Yrittäjän ajanvalinnat

Itse syyllistyn ajankäytössä todelliseen laiskuuteen. Työpäivät venähtävät monesti (onneksi nykyisin on keskiviikkoisin ja torstaisin stoppari, joka estää turhat venymiset) ja kun illalla tulee kotiin, on liian puhki liikkuakseen sohvan ja jääkaapin väliä pidemmälle. Ja työn aikataulut ovat melko kaoottiset - alkuviikosta tulen kotiin vasta kahdeksan jälkeen - ja monesti ensimmäiset tahdit näppäimistöllä lyödään seitsemän jälkeen, aamulla. 

Ja koska viikot kuluvat tiiviisti töiden merkeissä, jää viikonlopuille vähän turha paine sekä lepäämisestä että muista pakollisista aktiviteeteista. Yleensä olen nykyisin jo torstaisin niin poikki, ettei minusta kovin suurta iloa kotona olekaan. Ja vika ei edelleenkään ole työssä - tai sen aikatauluissa, vaan siinä, etten osaa hyödyntää työn ulkopuolisia aikoja riittävän tehokkaasti. 

Kyse on pelkän liikunnan lisäksi muustakin. Liikkuminen on paras tapa pitää omasta työkunnostaan huolta - ja yksinyrittäjän kunnosta ei huolehdi kukaan muu kuin yrittäjä itse. Työkunnosta huolehtiminen tarkoittaa perimmiltään sitä, että liikkumalla ja pitämällä itsestä huolta, varmistan sen, että pystyn tuottamaan sen palvelun, mitä minulta odotetaan ja pystyn toimimaan täysipainoisesti läpi vuoden ja jopa vuodesta toiseen. 

Työskentelen päivät urheilijoiden, paljon urheilevien sekä myös ei-urheilevien parissa. Kunnosta huolehtimisen näkee ihmisistä monella tapaa. Liikkuvat ihmiset ovat keskimäärin elämässään tasapainoisempia, onnellisempia ja kaikin tavoin toimintakykyisiä. Ja jos liikunta ei kiinnosta, tai mahdu muuten elämään, se näkyy usein myös alavireisyytenä muussakin kuin pururadalla. Tämä on raaka yleistys vailla tieteellistä pohjaa, mutta tulee kyllä riittävän laajalla otannalla.

Aikataulutus ja kuinka se hallitaan

Tähän mennessä lienee tullut selväksi, että ongelma on ajanhallintani. Kaoottiseen työaikatauluun ei saa mahtumaan järkevästi harrastuksia, joissa on joku kiinnitetty aikataulu. Se syö pois siis lajitreenit. Lisäksi työ on luonteeltaan sellaista, että esim. omia sormia on varjeltava vammoilta, koska muutaman viikon murtumaloma voisi käydä turhan rajusti kukkaron päälle. Siis unohdetaan judot ja muut sen tyyppiset. 

Onneksi harrastaa voi myös ilman aikatauluja. Talvella hiihtää voi aamuyön tunneista aina iltapimeään saakka ja kesällä taas pururadalle pääsee silloin, kun kello ja kalenteri sen sallii. Samoin kuntosalit ovat nykyisin sellaisia, että sinne pääsee melkein mihin aikaan tahansa. Itse olisin luonteeltani enemmän aamutreenaaja, kun vaan sali löytyy sopivan matkan päästä sekä kotoa että työmaalta.

Aikataulutuksen salaisuus on suunnitelmallisuudessa, itsekkyydessä ja ryhdikkyydessä. Paras tapa olisi raa'asti kalenteroida menonsa joka viikolle ja laittaa niistä muistutukset. Silloin kalenteri ystävällisesti kehottaa liikkumaan ja jopa itselle valehtelu unohtamisesta menee hankalaksi. Itsekkyyttä taas vaatii se, että osaa laittaa omat liikunta-asiat edes joskus etusijalle ja työntää jotain muuta sivuun. Monesti etenkin äiti-ihmisten perisynti on se, että järjestys on kiveenhakattu "lapset-kotityöt-palkkatyöt-"ja jos ehtii, niin sitten omat jutut"- koira- mies. Tällöin harvoin päästään edes sinne omiin harrastuksiin saakka ennen kuin kaikki potentiaalinen aika- ja energiavaranto on tuhlattu loppuun. 

Ryhdikkyys taas meinaa sitä, että kalenteroiduista ja suunnitelluista menoista pidetään kiinni. Rumasti sanottuna, jos kalenteri käskee liikkumaan, silloin pistetään Tiktokit kiinni ja painellaan baanalle. Luovuutta on hyvä käyttää sen verran, että kaikista omatoimilajeista etsii sen itselleen sopivimman. Juoksu ei sovi kaikille, eikä pyörää löydy läheskään jokaisesta autotallista. Ja kaikkiin lajeihin saa apua, jos homma ei itsestään luista. 

Siitäpä tarinaa seuraavassa...

Juoksukouluun

Oma suhtautumisena juoksuun on ollut viha-rakkaus-suhde vailla rakkautta. Olen käytännössä aina ollut kehno juoksija, enkä ole vaivautunut ikinä opettelemaan tekniikkaa tai käyttämään aikaa harjoitteluun. Ajatuksellisesti onnistunut alku on tyssännyt siihen, että ensimmäisen suoran päässä sydän pyrkii ulos rintakehästä ja keuhkot huutavat happea niin, ettei sijaa jää edes kunnon vit.... harmitukselle. Yleensä olen syyttänyt asiasta joko huonoja kenkiä tai olematonta kuntoa - mutta kuinka väärässä olenkaan ollut nämä vuodet.

Lähinnä omien asiakkaiden tarinoista syntyi kipinä opetella juoksemaan. Kuulin pöydän ääressä riittävän monta menestystarinaa siitä, kuinka juoksunvihaajasta on leivottu lenkkeilijä, jotta aloin uskoa itsekin omiin mahdollisuuksiini. Ja mikä parasta, tieto juoksukoulun alustakin tuli omasta asiakaspiiristä. Jos hieroja huolehtii asiakkaistaan, niin toimii se yhtä lailla toiseenkin suuntaan.

Lappeenrannassa on onneksi saatavilla jopa valtakunnan tasolla erittäin tasokasta koulutusta Juoksuakatemian taholta. Juoksuakatemia järjestää joka vuosi kaksi juoksukoulua, jossa noviiseista koulitaan harrastajia. Jokainen pystyy treenaamaan omalla tasollaan ja koulusta saa vinkkejä niin maratonille treenaavat kuin pelkästään omaksi ilokseen hölköttelevät. Lisäksi akatemia järjestää säännöllisesti eri tyyppisiä treenejä, joihin on akatemian jäsenillä on mahdollisuus osallistua. 

Ja jotta sain murhattua kaksi kärpästä yhdellä läimäyksellä, niin patistin sohvan toisesta nurkasta vaimoni matkaan kouluun. Koulun kautta olisi mahdollisuus molemmille kehittyä yhtä aikaa ja ehkä jopa löytää jonkinlainen yhteinen harrastus, johon karata kotitöiltä ja lapsilta. Ja ajatuksena pariskuntana juoksukouluun meno oli hyvä. Niinä hetkinä, kun toisella meinaa usko loppua, toimii toinen puolisko varapatterina ja molemmat voittavat. Luulisin, että juoksukoulu on tehnyt hyvää meille molemmille.

Juoksuakatemian koulu sopii kaikenlaisille ja kaikentasoisille treenaajille. Jos minä pärjään koulussa, pärjää siellä varmasti melkein kuka vain. Jopa itselle oli yllätys, kuinka alhaalta treenaaminen alkoi (ja kuinka alhaalla oma juoksukunto todellisuudessa oli). Mutta viikko viikolta juoksuun alkoi löytyä sekä tahti että tyyli. Koulun opit askeltamisesta, vauhdin hakemisesta sekä "todella hitaasti kiiruhtamisesta" iskostuivat nopeasti päähän ja pikkuhiljaa treeneissä juostut matkat pitenivät.

Mihin koulu on johtanut? Juoksukoulusta viedään viimeisiä viikkoja ja nollatason juoksusta olen edennyt siihen, että tänä aamuna heitin lauantain aamulenkkinä 7,5km - kokonaan juosten ja vieläpä 7 minuutin kilometrivauhtia. Todellisiin juoksijoihin verrattuna se ei ole mitään, mutta omaan alkutilanteeseen nähden se on jotain, mihin en itse olisi uskonut. Ja mikä parasta - lopussakaan en tullut hampaat irvessä huohottaen, vaan enemmänkin naureskellen, kuinka helppoa eteneminen olikaan.

Hetkittäin - todella harvoin ja nopeasti ohikiitävissä minuuteissa - juoksu jopa tuntuu rennolta. Huomaa, kuinka pää tyhjenee, et mieti matkaa, aikaa tai uupumista, vaan liidät eteenpäin ilman mitään tuntemusta. Juoksussa on jokaisella löydettävissä se oma zen-taso, jolloin vai vain nauttia. Ymmärrän nyt niitä ihmisiä, joille juoksu on elämäntapa - onhan se vähän koukuttavaa, hyvällä tavalla.  

Mikään koulu ei tee juoksijaa (tai minkään muun lajin harrastajaa) ihmisestä, joka ei halua oppia. Mutta koulusta voi saada sen oikean asenteen sekä apua siihen "ensimmäisen askeleen dilemmaan". Vaikein askel otettavaksi on se, joka otetaan kodin kynnyksen yli. Sen jälkeen loput tulevat helpommalla. Itse sain koulusta totta kai apua juoksutekniikkaan, vauhdin hakemiseen, harjoittelumuotoihin, mutta ennen kaikkea koulu on luonut uskoa siihen, että minusta voisi olla juoksijaksi. Tuo tulos on saavutettu rehellisellä ja aidolla valmentamisella. Kun koulun peräsimessä on valmentaja, joka on todella vihkiytynyt juoksun saloihin ja itse aidosti haluaa opettaa ihmisiä juoksemaan, ei lopputulos voi olla muuta kuin onnistunut. Ja Jarmo Viskari on kaikkea tuota - mies, joka on luultavasti syntynyt lenkkarit jalassa.

Itse asetin kesän tavoitteeksi juosta kympin. Tällä hetkellä näyttää, että jopa tavoitteenasetanta on liian kesysti asetettu, mutta tavoitteita voi aina rukata. Ehkä tuohon on pistettävä matkan lisäksi joku vauhtitavoite, jotta se tuntuu riittävän haastavalta. 

Juoksuakatemian sivut löytyvät muuten täältä

Omat opit juoksemisesta

Ensimmäinen ja tärkein oppi on se, että älä luule osaavasi. Juoksemista pidetään taitona, jonka jokainen osaa ja joka onnistuu, jos osaa sitoa lenkkarin nauhoihin rusettisolmun. Joo, varmaan se joiltain onnistuu, mutta itse en olisi ikinä oppinut omin voimin juoksemaan. Juoksemiseen ja kaikkeen harrastamiseen liittyvä oppi - "hae apua". Kaikkiin lajeihin on joku, joka voi neuvoa. Ota neuvot vastaan ja opettele rauhassa. Ja vaikka osaatkin, saatat ammattilaisen näpeissä löytää vanhoihin taitoihin täysin uusia ulottuvuuksia.

Toinen oppi on se sama ja vanha, joka pätee joka asiaan. Älä häpeä! Ei se minunkaan taaperrus mitään kaunista katsottavaa ollut alussa (eikä varmaan ole vieläkään), mutta pohjalla olemisessa on se hyvä puoli, että sieltä tietää, mihin suuntaan on mentävä. Kukaan ei ole seppä tai suutari syntyessään ja jokainen on joskus aloittanut alusta. Tärkeintä on edetä itse itseään varten miettimättä vertailuja muihin. Ei se mitään hauskaa ole, kun porukka ohittaa treeneissä kierroksella, mutta mitä sinnikkäämmin treenaa sitä pienemmäksi se ero kapenee. Ja ylipäätään harjoitusringit ovat todella kannustavia ja niissä se positiivinen ryhmäpaine siivittää omaa tasoa parempiin suorituksiin. Eli rohkeasti mukaan vaan.

Kolmas - ja itselle se tärkein oppi - on se, että niitä asioita vastaan on käytävä, mitä todella pelkää tai vihaa. En todellakaan pitänyt juoksemisesta, enkä kuvitellut sitä millään tapaa omaksi maailmakseni. Mutta kun omia antipatioitaan oppii ravistelemaan ja uskaltaa mennä tulta päin, voi löytää itselleen jotain uutta ja ennen kaikkea oppii itsestään uutta. Harvoin näissä kokeiluissa mitään oikeaa menetettävää on - ehkä yrität ja epäonnistut, mutta vuoden jälkeen sitäkään et enää muistaisi. 

Neljäs oppi liittyy ajanhallintaan. Omat liikuntaharrastukset eivät synny sillä, että odotat jonkun heittävän sinut pihalle liikkumaan. Aika harrastamiseen on otettava - ja joskus se vaatii sitä, että jotain muuta on jätettävä tekemättä. Olen aina ollut (ja olen edelleen) sitä mieltä, että puhuminen epämukavuusalueesta on paskaa. Ihmisen ei tarvitse mennä epämukavuusalueelleen, vaan on kyettävä löytämään ne mukavuusalueet, joita ei aiemmin ole tiedostanut. Minusta epämukavuusalueet saavat edelleen jäädä kokemusrinkini ulkopuolelle, mutta ehkä suhtaudun avoimemmin niihin mahdollisuuksiin, joita oman mukavuusalueeni rajamailla on. 

Jopa lenkkeily - niin uskomattoman helppoa kuin se suorittamisena onkin, vaatii kovaa itsekuria. Ketään ei kiinnosta juosta sateessa, pakkasessa tai lumituiskussa, mutta lähteminen kannattaa silti. Fiilis siitä, kun suoritus on tehty ja hiki valuu joka huokosesta, on aika voittamaton. Itse suosittelen edelleen kalenterointia, aikatauluttamista ja puhelimen muistutuksia. Ne ovat kaikki sisäisen minän perseellepotkijoita, joiden ansiosta lähden useammin kuin jään. Ja ehkä - huom. ehkä - tulee aika, jolloin lähteminen on niin vakiota, ettei sitä enää mieti. Sinne on kuitenkin vielä aikaa.

Loppukaneetti - kilpavarustelun aakkoset

Vaikka juoksuun ei varsinaisesti tarvita kuin lenkkarit ja kyky solmia nauhat, niin totta kai kilpavarustelu on hiipinyt siihenkin lajiin.

Varusteet liittyvät yhtä lailla mukavuuteen kuin tekniikkaan. Minusta tärkeintä on alussa tehdä juoksusta mukavaa. Siihen vaikuttaa yllättävän paljon se, että juostessa ei tule liian kuuma (tai kylmä). Hengittävä vaatetus ja oikea kerrostelu on helppoa - ja halpaa - rakentaa. Hyvin alkanut fiilis menee taatusti pilalle, jos saat parin kierroksen jälkeen lämpöhalvauksen tai vaatteet tuntuvat päällä inhottavan märiltä ja raskailta. Siis housut ja paita on hyvä hankinta (ja halvin sellainen). Jos vaatetus ei ole mukava, loppuu harrastaminen alkuunsa. Ja unohtaa ei kannata muuten sukkiakaan - on melkoinen merkitys, että kengän sisällä on napakka sukka, joka ei tee jalalle ongelmia liikkuessaan kengän sisällä.

Kengät ostaisin vasta toisena. Tämä sen takia, että opetteluvaiheessa omasta askeleesta oppii paljon sellaista, joka vaikuttaa kenkien ostoon. Ja alussa juokseminen on joka tapauksessa sellaista rämpimistä, että sen tekee huonommillakin lenkkareilla. 

Lenkkareista puhutaan paljon, ja niissä tason variaatio onkin valtava. Juuri kenkäkaupasta tulleena, voin sanoa, etten tiennyt ennen koulua kenkien ostamisesta mitään. Onneksi - taas kerran - on omat asiakkaat. Parin viime viikon aikana olen keskustellut pöydän ääressä juoksukengistä jokusen tunnin ja sieltä se päämäärä on löytynyt. Kenkiin ei ole pakko sijoittaa miljoonaa, eikä se edes kannata harrastajatasolla, mutta omantyyppiseen kenkään kannattaa sijoittaa. Jotta kengät saa kulumaan, on niillä juostava paljon - eli perusharrastajan ei kenkiä tarvitse montaa kertaa vuodessa uusia.

Itse tein kenkävalinnan näin. Menin kauppaan ja pyysin molempiin jalkoihin eri merkin kengän. Niistä sitten raakkasin huonomman pois ja valikoin merkeistä parhaan vaihtamalla kengän aina toiseen niin, että parempi parista sai jäädä jalkaan. Kun pitää jalassa kahta eri merkin kenkää, huomaa merkkien väliset erot helpommin. Toki se myyjälle aiheuttaa harmaita hiuksia, kun lattialla saattaa olla kymmenkunta kenkää hujan hajan, mutta yleensä myyjä saa myös myytyä paremmat kengät asiakkaalle. 

Ja kolmas - yllättävän tärkeä - apuväline on urheilukello. Tunnustan itsekin nauraneeni ajatukselle, että kello muka opettaa (ja sopivasti myös pakottaa) juoksemaan. Mutta oikein käytettynä kello on todella hyvä apuväline, etenkin kun oman kehon ja sen rajojen tuntemus on vaillinainen. Kelloissa merkkejä ja malleja on valtavasti. Kalleinta ei kannata ostaa, jos elämässä on olemassa jonkinlainen budjetti. Tämä siksi, että halvemmallakin pärjää hyvin. 

Itse päädyin Polarin Vantage M2:een. Perusteluna kotimaisuus, ulkonäkö ja aikataulullisesti sopiva budjetointi (Powerin synttäritarjous). Vantagessa toiminnot ovat kaikki olemassa ja helposti löydettävissä. Kello on ulkonäöltään neutraali ja sopii käteen kuin hyvä hansikas. Lisäksi Polarin ohjelmisto toimii hyvin tallentamisessa ja arvojen tarkastelussa jälkikäteen. 

Koska en ymmärrä sykemaailmasta mitään, käytän kellossa eniten km-aikaa ja vauhtia. Tiedän suunnilleen oman kilometrivauhtini rajat ja pystyn juostessa pelaamaan niillä siten, ettei vauhti karkaa käsistä. Vaikka kehontuntemukseni on fyysisesti keskivertoa parempi, niin vauhdin arvioinnissa olen todella surkea. Ilman kelloa vauhtini karkaisi äkkiä liian kovaksi ja silloin etenemiselle tulee nopea loppu. Pidemmälle edetessä sykkeen ja sykerajojen tarkkailu taas antaisi uusia ulottuvuuksia siihen, miten omaa vauhtia voi kehittää ja miten harjoitusten kestoa ja tehoa voi kasvattaa. Sinne on minulla kuitenkin vielä matkaa. 

"Juostessa päähän pälkähtää ajatus siitä, kuinka kiitollinen saa olla omasta ammatistaan. Niinä aikoina, kun liikunta ei ole juuri kiinnostanut, on työ antanut keholle fyysistä buustia. Päivät pöydän ääressä ihmisiä käsitellen, pitää yllä sentään jotain fyysistä aktiviteettia. Ja yhtä kiitollinen olen myös ihmisistä, joita olen pöydän ääressä tavannut. Kolmeen vuoteen olen tavannut ainoastaan kivoja ihmisiä ja oppinut heiltä valtavasti omasta ammatistani, itsestäni - niin ja juoksemisesta"

Junnut kentällä - ja vanhemmat katsomossa

"Kaksi sekuntia ennen summerin soittoa pallo menee nätisti yläkulmaan. Seuraavien sekuntien aikana tapahtuu monta heräämistä ja monta kuolemaa. Voittavan joukkueen pelaajat juoksevat kentälle ja kokoontuvat yhdeksi pyöriväksi myllyksi maalintekijän ympärille. Jatkopaikan ratkaissut maali nostaa hallissa infernaalisen metelin. Vanhemmat taputtavat omilleen seisaaltaan ja muutama isä pyyhkii vaivihkaa silmäkulmastaan kyyneleen. Vastustajat makaavat kentällä kaiken menettäneinä, surullisina ja voimattomina. "Näinkö tässä kävi!". Katson toisella silmällä omia voittaneita, mutta myös hävinneitä vastustajia. Riemun lisäksi sielua pistää sääli vastustajaa ja heidän liian pitkää kotimatkaansa kohtaan. No, tätä se urheilu on."

Ohessa katkelma meidän perheen tästä viikonlopusta. Vaikka pelit ovat vielä kesken, niin tuntuu kuin jotain olisi jo voitettu. Pojan joukkue petasi itselleen jatkopaikan kahdella upealla pelillä. Pitkän kauden päätteeksi pilvien takaa paistaa hienoinen valonkaje.

Kentälle sopimattomat

Olen kirjoittanut junioriurheilusta aikaisemminkin ja viitannut harrastaviin nuoriin parissa muussakin tekstissä. Tämä ajatus nyt hahmottui tänään mieleeni salibandya seuratessani ja ajattelin siirtää sen tekstiksi.

On yksi ryhmä, jolle junioriuheilu ei sovi. He ovat lasten vanhemmat. Vanhempien joukossa on monenlaista säheltäjää. Suurin osa vanhemmista löytyy viikonloppuisin katsomosta, kahvionpitäjinä, järjestysmiehinä, huoltajina, valmentajina tai muuten sivuosan esittäjinä. Mutta tuon massan sisään ja taakse jää myös niitä yksilöitä, joille lapsen urheilu ei tee hyvää.

Huonoin tapaus on se vanhempi, jota lapsen harrastaminen ei kiinnosta. Hän ei ehkä ymmärrä lajia tai kokee, että harrastus vie liikaa aikaa, rahaa ja sen eteen joutuu näkemään suotta vaivaa. Tuo on totta, osittain. Lapsen harrastus vie meidän aikuisten aikaa aivan tolkuttomasti ja ruuhkaperheen arki koostuukin siitä, että viikot kuskataan lapsia paikasta toiseen ja viikonloput lähetetään samaa jälkikasvua pelireissuille tai ollaan ottamassa häntä vastaan aamuyön tunteina. Se aika jolloin lapsi ei ole menossa harkkoihin tai tulossa harkoista, mietitään, miten kerätään rahat harrastamiseen. Tämä tarkoittaa sitä, että harrastavien lasten vanhemmat kiertävät sukulaisia ja työpaikkoja lista kourassa myymässä sukkia/vessapaperia/keksejä/pesuaineita/mausteita tai muuta artikkelia, jonka myymisestä seuran tilille kilahtaa roposia, joilla sitten maksetaan pelireissujen viulut. Lisäksi vanhemmat tietenkin miettivät päänsä puhki, mistä kolosesta revitään rahat harrastusmaksujen, vakuutusten ja lisenssien maksamiseen. Mikään noista artikkeleista ei ole kovin halpaa, olipa lajivalinta sulkapallo, salibandy tai hevospoolo.

Toiseksi huonoin arkkityyppi on vanhempi, jota lapsen harrastaminen kiinnostaa liikaa. He soittelevat valmentajille iltaisin ja kyselevät, miksei Aki-Petteri pelaa ja miksi se Matikaisen poika on ykkösessä, kun meidän pojalla on selvästä enemmän lahjoja. Omaa lasta prässätään harjoittelemaan kovemmin ja enemmän ja kun lopulta lapsi nakkaa hanskat naulaan ja pelihousut narikkaan, ollaan vallan hämmästyneitä, että mikäs nyt. Näille ehkä motiivi lapsen harrastamiseen on väärä. Yleensä näissä tapaa juuri se kenttien vihatuimman lätkäfaijan eli tyypin, joka elää lapsen kautta omaa kaatunutta uraansa.

Noiden kahden ääripään välille mahdumme me muut ja varmaan meissäkin riittää vikoja enemmän kuin keskikokoisessa ranskalaisessa perhefarmarissa. 

Junnu-urheilun fiksut teesit

Lapsen harrastamisen pitää lähteä lapsesta. Halu urheilla, piirtää, tanssia tai taiteilla tulee lähteä siitä, että lapsi sanoo haluavansa kokeilla juttuja ja harrastaa. Meilläkin on tehty lajikokeiluja ja on epäonnistuttu ja lopetettu. On lähdetty itku silmässä treeneihin, kunnes on lapsen kanssa yhdessä todettu, että ehkä se judon musta vyö ei ollut meidän tavoittelun arvoinen. Lisäksi on koetettu udella 8 päivää viikossa sängyssään lojuvalta lapselta, että "ei sua urheilu kiinnostais?".

Kaikesta on opittu ja opeista on saatu paljon positiivisia kokemuksia. Nyt meillä asuu kolme harrastavaa lasta, joista ketään ei tarvitse itku silmässä saatella harjoituksiin. Vaikeita päiviä välillä on, mutta niitä varmaan mahtuu jokaiselle aikuisellekin - vai väitättekö lähtevänne joka aamu töihin samalla satasen sykkeellä?

Opeta lasta häviämään - ja opeta lasta voittamaan

Junnu-urheilu on ja tietyn pisteen jälkeen sen tuleekin olla, kamppailua voitosta. Se tarkoittaa sitä, että oppiakseen voittamaan, täytyy osata myös hävitä. Vielä B-junnu ikäisissäkin näkee sitä, että tappion koittaessa maila paiskataa kaukalon laitaan säpäleiksi ja kentältä lähdetään vittua ladellen pukuhuoneeseen. Toisaalta taas junnuissa näkee myös niitä, jotka ottavat voitot liiallisena gloriana niin, että takinnapit lentävät katsomoon saakka.

Minä voin tunnustaa, että olen helvetin huono häviäjä. Isäni ei pelannut kanssani shakkia enää teini-iän kieppeillä, koska suutuin häviämisestä niin kovin. Samoin olen kehnohko lautapelien pelaaja, jos niissä uhkaa käydä niin, etten voitakaan - olipa vastus kolme tai kolmekymmentävuotias. Siksi en suosittele kenellekään, että kutsutte minua mihinkään aikuisten lautapeli-iltaan. Saattaa lipsahtaa tunteisiin....

Urheiluun kuuluvat yhtä lailla niin voitot kuin tappiot. Maailmanhistoria ei tunne yhtään urheilijaa, joka ei olisi hävinnyt, mutta voittajien taulusta voidaan lukea monen sellaisen nimi, jotka ovat ottaneet tappioista opikseen ja opetelleet tappioiden kautta voittamaan.

Myös voittaminen on taitolaji. Tunnen monia ikäisiäni, jotka saivat nuorena liian helpolla menestystä, jolloin harjoittelun nälkä katosi ja tilalle hiipi ylimielisyys treenaamista ja lajia kohtaan. Lopputulos oli se, että kun siirryttiin ikäluokkiin, joissa kilpailu oli kovempaa, ne enemmän harjoitelleet painoivat ohi. Suomalaiset lähiöbaarit ovatkin pullollaan näitä "melkein menestyneitä" junioriurhelijoita.

Kannusta, kehu, kuuntele - ole kiinnostunut

Urheilu tai harrastus on lapsen unelma. Onko julmempaa kuin tarkoituksella murskata jonkun unelma - ja vieläpä oman lapsen? Jokaisesta lapsesta - tai oikeastaan aika harvasta lapsesta - tulee teemuselänne tai kaisamäkäräinen. Mutta se ei saa olla harrastusurheilun motivaatiokaan. Lapsen harrastamisen motivaatio on kehittyä omassa lajissaan sille tasolle, joka on henkilökohtainen maksimi ja harrastuksen tarkoitus on tuottaa lapselle elämyksiä, iloa ja rikkautta.

Juuri tuon takia lasta tulee tukea tappion hetkillä ja olla läsnä silloin, kun harkkoihin ei jaksaisi lähteä tai pelireissu tuntuu liian pitkältä. Lasta pitää osata kannustaa silloinkin, kun peli ei suju tai tulee epäonnistumisia. Lapsenkin unelma kaipaa välillä tukirankaa ja buustia ja minusta meidän aikuisten tehtävä on tarjota sitä.

Jos aikuinen kannustaa lasta ainoastaan menestyksen tai maineen vuoksi, niin ollaan hypätty askel väärään ja kauas. Menestys tulee suorittamisen ilosta ja halusta pärjätä siinä, mitä rakastaa. Se ei tule ilman työntekoa, mutta halua tehdä työtä ei synny, jos lajia ei rakasta (ellei katsota Andre Agassin elämää). Kannustaminen tulee siis suunnata työntekoon ja motivaation ylläpitämiseen ja sitä kautta unelman eteenpäin viemiseen.

Seurasin tänään poikaa, joka oli sijoitettu neloskenttään eli ei-pelaavaan kentälliseen. Alkuverkat poika veti täysillä ja vähintään samaan tahtin kuin muut. Pelin ajan hän seisoi penkinpäässä pelissä 100% mukana eläen ja joukkuetovereita kannustaen. Onnistumiset olivat yhtä suuria hänelle kuin kentällä pelaavillekin ja hän oli joukkueen osa siinä, missä toisetkin. Minusta hän oli sen joukkueen todellinen tsemppari,sillä hän oli siirtänyt oman harmituksensa sivuun, koska sisäisti sen, mistä joukkuelajissa on kyse - joukkue pärjää joukkueena ja häviää joukkueena ja jokaista tarvitaan.

Kotona olet huoltaja ja kentän laidalla katsoja

Junnu-urheilu ei ole mitään helppoa valmentajille tai huoltajillekaan. Valmennustiimi tekee vaikeita päätöksiä siitä, ketkä pelaavat ja ketkä jätetään penkille. Penkille jäävien motivaatiota on pidettävä yllä, sillä he ovat samalla lailla osa joukkuetta kuin pelaava viisikkokin. Ja jokaisessa valinnassa valmentajat ottavat riskin, että se menee pieleen ja palaute on armoton - sekä joukkueelta että vanhemmilta. Valmentajille kuuluu antaa meidän vanhempien taholta työrauha peluuttaa joukkuetta omalla tavallaan. Ei ole kenenkään vanhemman tehtävä mennä häsäämään pelaajavalintoihin tai pelata valintojen suhteen kabinettipeliä. Myös nuoret ymmärtävät pelin hengen. He tunnustavat valmentajan joukkueen ainoaksi auktoriteetiksi, eikä pelaajille tule itku silmään siitä, että jotkut pelit seurataan penkiltä - ei se itku saisi silloin tulla vanhemmillekaan.

Siis rakkaat minusta-ei-tullut-teemu-selänne- vanhemmat. Katsomossa oleva vanhempi on katsoja, eikä mitään muuta. Kotona hän on lapsen huoltaja ja kokkipyykkäriteippaajakuski. Itse nostan hattua jokaiselle tyypille, joka uhraa aikaansa ja energiaansa nuorisojoukkueen valmentajana. En voi edes kuvitella, kuinka paljon uhrauksia tekevät ne isät ja äidit, jotka matkustavat eri joukkueiden mukana kaikki peliviikonloput ja siirtävät samalla omaa elämäänsä syrjään. Sanomattakin on selvää, että minusta ei siihen olisi - hyvä kun jaksaa omaa kolmikkoa kotona koko viikonlopun...

Maksa ja ole tyytyväinen

Harrastaminen maksaa, mutta harrastamattomuus maksaa enemmän. Väitän, että jos lapsen vetää harrstuksista pois ja sen rahan säästää lapsena, niin loppulasku siitä samasta nuoresta on ajan saatossa isompi. Harrastaminen tarjoaa lapselle mahdollisuuden toteuttaa itseään, saada elämyksiä, ystäviä ja eväitä sille, että aikuisena hän pärjää myös muualla kuin kotona. Kun laitan pojan bussilla pelireissulle kohti Oulua, niin otan riskin, että hän oppii juomaan matkalla kaljaa ja käymään naisissa. Mutta siinä on myös riski, että poika oppii tuolla reissulla tulemaan toimeen omillaan niin, ettei äiti kulje jatkuvasti perässä korjaamassa pyykkejä lattialta tai muistuttamassa tavaroiden huolehtimisesta - luotan jälkimmäiseen, ja merkkejä moisesta on jo näkyvissä.

Minä näen harrastamisen vaihtoehtona sen, että junnut pyörivät ostareilla kaljapussi kourassa ja viettävät aikaansa sitä joutavaan kuluttaen. Tai istuvat sohvannurkassa pleikkarin ohjain kädessä ja koettavat kehittää ennenaikaista keskivartalolihavuutta. Kumpikaan ei kuulosta siltä tulevaisuudelta, jota toivoisin lapsille. Näin ollen minun vaihtoehtoni on maksaa - maksaa kiltisti ne viulut, joita harrastaminen kustantaa.

Kaiken kaikkiaan rakkaat vanhemmat. Tarjotaan lapsillemme mahdollisuus toteuttaa itseään harrastamisen kautta. Koetetaan resurssiemme mukaan tukea lapsen unelmaa siitä, että harrastamalla he saavat jotain omaa ja itselle tärkeää. Totta kai maksaminen, kuskaaminen ja huolehtiminen joskus vituttaa, mutta kun aikaa katsoo eteenpäin, niin on se sen arvoista. 
 

 

Massa liikkumassa

Eilen illalla tulin töistä hieman normaalia aikaisemmin - perinteinen puolen tunnin nuokkuminen sohvalla ja sen päälle ruoka. Päätin kuitenkin rikkoa rutiineja ja yllättää itseni. Mahtavan keväisen auringonpaisteen houkuttelemana läksin pitkästä aikaa kävelylle. 

Ennen lähtöä otin pikaisen vilkaisun eteisen peiliin ja edelleen sieltä tuijotteli daddy-vartalon omaava keski-ikäinen mies. Ei ehkä enää niin komea, mutta oman genrensä 100% puhdas edustaja. Kohautin olkapäitäni, tungin napit korviin ja Aamulypsyn uusinta kuulumaan. Päälle hieman sportimpaa vaatetusta ja ei kun keväiselle baanalle. Kolmen vartin ei-niin-voimakävelyn päälle olo oli kummallisen virkeä ja sanoisinko jopa elinvoimainen. Siinä kävellessä ehdin ajatella monen monta ajatusta - muun muassa tämän postauksen rungon.

Voin helposti tunnustaa kärsiväni puutteesta - siis liikunnan puutteesta. Tuo liikunnan vaihtaminen laiskotteluun näkyy siinä, että vartaloon on ilmestynyt teletappi-kukkulaa muistuttavia pyöreitä muotoja. Lisäksi jokainen ylösnousu sohvalta saa huulilta purkautumaan kevyen ähkäisyn. Kehon tuntee edelleen, mutta eri syistä. Jos ennen kehossa tunsi lihaksia joka paikassa, niin nyt se tuntuma on vaihtunut eri näköisiin ja kokoisiin kolotuksiin ja pakotuksiin lihasten olemattomissa paikoissa. Keho siellä huutelee, että missäs ne tänne tarkoitetut muskelit ovat. Suoraan sanottuna olen päästänyt itseni parissa vuodessa rapakuntoon. Miksi ihmeessä??

Enhän minä aina ole tällainen ollut?

Minulla on takana vähintään kohtalainen historia liikunnasta. Olen pienestä pitäen tykännyt urheilusta ja ehtinyt harrastaa useampia lajeja. Lapsena tuli junnujoukkueissa testattua jalkapallot ja jääkiekot ja lopulta päädyin valitsemaan omaksi lajikseni uinnin. Uimahallien kloorinkäryssä vierähtivät sitten teinivuodet, kunnes minua kutsuivat pussikalja ja naiset. No nuo kaksi antidopingia eivät paljon kuntoa kohottaneet ja voimakkaasti ne vieraannuttivat minutkin kaikesta ylimääräisestä liikunnasta muutamaksi vuodeksi - kunnes rakastuin liikuntaan uudelleen.

Lukiossa löysin itseni yllättäen kuntosalilta ja olin juuri kuin se Eppu Normaalin urheiluhullu, joka päätti pakaroistaan tehdä niin isot, että silmät putoavat naisten päistä. Treenaaminen sopi minulle elämäntapana ja harrastuksena. Olin salilla kuin kotonani ja pidin siitä, että tekemisen tulokset näkyivät koko ajan ja tekemisen tahdin sai määrittää itse. Taisin ottaa parhaimmillaan treenatessa kymmenen kiloa vuodessa, kunnes rakastuin jälleen...

Opiskeluiässä rakastuin jälleen bilettämiseen ja lopulta bilettäminen vaihtui pariutumiseen ja tasaiseen perhe-elämään. Kun koetti yhdistellä opiskelua, työntekoa sekä opiskelijaelämää, niin liikunta tipahti veneestä kuin se kuuluisa eno. Tuli seitsemän vuoden tauko, jossa sali vaihtui pitkiin kävelyihin, luontoretkiin ja yleishyödylliseen jolkotteluun paikasta toiseen. Siten taas elämä alkoi viskellä ja lopulta rakastuin uudelleen....

Löysin vuosien jälkeen (oikeastaan seitsemän laihan vuoden jälkeen, noin raamatullisesti sanoen) itseni jälleen salilta ja alkoi treenikuuri kakkonen. Sen aikana otin itseäni uudestaan niskasta kiinni ja treenasin itseni hyvään kuntoon. Sain päälle rutiinin ja tiukan elämänrytmin, missä ohjelmaan kuului enemmän ruokaa, proteiineja sekä kuntosalia ja vähemmän baareja, biletystä ja krapulaisia viikonloppuaamuja. Keho tuntui ja näytti hyvältä.

Kuinka päädyit tuosta olotilasta tähän nykyiseen, kysyin ohuesti keskivartalolihavalta peilikuvaltani?

Mää ny vaan ole tämmöttis

Raaka ja rehellinen vastaus kysymykseen on se, että annoin periksi. Jossain vaiheessa elämässä tuli muutamia takaiskuja. Ensin repesi napa ja sen jälkeen kuoli isä. Ensimmäinen herätti ajatuksen, että jos liikunta ei ehkäise vammoja, niin miksi liikkua. Toinen taas kertoi, että jos 2000 kilometriä talvessa hiihtävä perusterve mies kuolee noin vaan sänkyynsä, niin mitäs hyötyä siitä liikunnasta muka on - ei se isääkään suojannut?! Menetin totaalisesti uskoni liikunnan terveelliseen voimaan.

Perheessä oli pieni lapsi ja pari isompaa, jolloin ajalle oli aina joku ottaja. Treenaaminen ja sen mukainen elämä vaati sitä, että aikaa oli järjesteltävä. Olisi pitänyt alkaa näkemään vaivaa sen eteen, että pääset liikkeelle. Enää ei voinut lähteä salille säännöllisesti ja tasaisella rytmillä. Joka kerta, kun tein lähtöä salille, tunsin itseni rikolliseksi, koska kotona olisi ollut muutakin tehtävää. Pienen lapsen kanssa yöunet olivat välillä mitä sattuu ja aamuisin en saanut itseäni ylös, jotta olisin jaksanut treenata ennen töihinlähtöä. Treeniajat vaihtelivat ja säännöllisyys katosi. Pikkuhiljaa käyntikertojen välit kasvoivat ja samalla kynnys palata salille nousi Eiffel-tornin korkeuksiin. Rytmin ja tasaisuuden kautta katosi myös motivaatio. Pikkuhiljaa huomasin, etteivät kroppa tai aivot kaivanneet liikuntaa, vaan ne adaptoituivat olemaan sohvalla. Jos olin ennen koukussa salilla käymiseen, niin nyt olin koukussa sohvaan. Niin koukussa, ettei ylösnousua näkynyt.

Vaikka kuulostaa siltä, että sysään syytä omaan liikkumattomuuteeni muiden harteille, niin sitä en tee. Nuo kaikki ovat oikeasti vain sitä, että hain tekosyitä olla tyhmä, laiska ja saamaton. Liikuntaan löytyy aikaa aina, jos sitä oikeasti haluaa. Samoin lajeja löytyy nykyisin niin monia erilaisia, että niistä löytää itselleen passelin ja lajia voi vaihtaa, jos moti yhteen loppuu. Nyt vaan loppui moti koko liikuntaan. 

Korjausliike

Kun tuolla kävellessä puuskutin menemään omalla M.A.D-vartalollani (Middle-Aged-Daddy), niin mietin, kuinka tilanteen saisi korjattua. Jos liikunta ei ole ollut vierasta edelliseen kolmeenkymmeneen vuoteen, niin miksi se olisi nyt? Pitäisikö tuo motivaatio rakentaa jonkun pantin kautta? Jos teen vaikka viidensadan euron talletuksen, jonka saan itselleni puhtaasti huvitteluun sen jälkeen, kun vuoden aikana on liikuntasuorituksia tullut X kappaletta. Sitten jos noita suoritteita ei tule, niin raha meneekin vaikka vaimon alusvaaterahastoon (toki siitä silloin hyödyn minäkin, mutta en niin paljoa).

Ykkösjuttu olisi motivaation löytäminen. Minun pitäisi onnistua palauttamaan oma uskoni siihen, että liikunta on jees ja urheilu on hyvästä. Pitäisi jostain repiä halu liikkua niiden ratkaisevien muutaman kuukauden ajaksi, jotta saisi jälleen rutiinin päälle. Ja kun rutiinin saa päälle, niin homma rullaa kuin maratonjuoksu. Liikunnassa ongelmallista on aloittaminen ja sen jälkeinen tuskainen alkutaival. Kun on taistellut läpi kivuliaan startin, niin rutiinia ei niin helpolla enää pysäytäkään. Liikunnasta tulee elämäntapa ja osa arkea.

Nyt olen iloisena katsellut, kun vaimoni on löytänyt itselleen mieluisen harrastuksen. Hieman (positiivisesti) kateellisena heipattelen hänet pari kertaa viikossa intoa puhkuvana treeneihin ja huomaan jo nyt, että harrastus on tehnyt hyvää. Liikunta on antanut selvästi lisää virtaa akkuihin ja myös pääsy kodin ulkopuolelle omaan harrastuspiiriin tekee silminnähden hyvää. Pidän peukkuja, että kohta alkutaival olisi taisteltu ja hänellekin treeneistä tulee elämäntapa ja rutiini, jota noudatetaan orjallisen tarkasti.

Toinen auttava tekijä olisi se, että harrastaisi liikuntaa jonkun kanssa - olisi osa jotain ryhmää tai jos treenaisi salilla, niin hankkisi treenikaverin. Lukiossa meitä kävi salilla muutaman jullin kiinteä porukka ja silloin treenaaminen olikin varmaan kaikkein hauskinta. Siinä tuli hieman vertailukohtaa siihen, miten treenit purevat ja "paljonko sieltä penkistä nousee". Ja kun salilla sovittiin käytävän, niin sosiaalinen paine ehkäisi sen, ettei treenejä jättänyt koskaan väliin. Ja tulihan saliporukasta oma posse, jonka kanssa läppää heitettiin sitten muustakin kuin treenaamisesta.

Kolmas juttu olisi "sen oman jutun" löytäminen. En tiedä, palaisinko nyt salille vai etsisinkö jotain muuta harrastusta. Kuntosali on ja tulee aina olemaan ikuinen rakkauteni, mutta jos motivaatio siellä treenaamiseen katosi, niin ehkä onkin paikallaan etsiä jotain muuta. Miten ja mistä aloittaisin lajikokeilut ja mitä kaikkea pitäisi testata "sen oikean" löytämiseksi?

Eteenpäin!

Joka tapauksessa nyt alkavat olla viimeiset hetket tehdä kunnon korjausliike, jos meinaan palata liikkuvamman elämäntavan pariin vapaaehtoisesti. Minun geeneillä ja elämäntavoilla toinen vaihtoehto on, että korjausliikkeen tekee lääkäri, joka ensimmäisen infarktin jälkeen kehottaa voimakkaasti harkitsemaan kuntosalia tai lenkkipolkua puhkipierryn sohvan sijaan.

On siis aika alkaa etsiä jotain, mikä saisi tämän omenavartalon hytkymään jonkin urheilulajin parissa niin, että pikkuhiljaa kasvaisi kunto ja sitä kautta myös positiivisempi elämänasenne. Jotain kautta on löydettävä usko siihen, että liikunta tekee hyvää ja niiden alkutaipaleen lihaskipujen takana on jotain positiivista ja elämänlaatua kohottavaa.

Ja toki minäkin vielä jaksan uskoa, että kaiken sen pehmeän keskivartalon sisällä asuu edelleen se lihaksikas atleetti, jonka pari vuotta sitten tuohon ruskeaan rasvaan käärin. Nyt se on vaan kaivettava esiin ja se vaatii raakaa työtä.  

 

Ampumahiihtoa paikan päällä

En ole fanaattinen penkkiurheilija, mutta muutamia lajeja seuraan televisiosta jopa niin, että koetan osua esitysajan kanssa yhtä aikaa paikalle. Harvoin viitsin kuluttaa pidempää aikaa muutenkaan television parissa ja noista tuokioista vain murto-osa jää urheilulle. Viime vuosina olen hylännyt jopa jääkiekon MM-kisat väliin ratkaisupelejä lukuunottamatta.

 Urheilu on aina parasta paikan päällä. Kiekko näyttää ja tuntuu hallissa erilaiselta kuin kotikatsomossa. No tänä talvena jääkiekko oli meille Lappeenrantalaisille melkoinen pettymys, enkä itsekään katsomon penkkejä kuluttanut yhtä peliä enempää. Tuo ei johtunut menestyksestä, vaan enemmänkin siitä, että vähälle ajalle oli parempaakin ajankulua (kuten tämän blogin kirjoittaminen).

Talvella oma suosikki penkkiurheilulajiksi on ehdottomasti ampumahiihto. Alunperin olen lajin katsojaksi ajautunut sattumalta, mutta nykyään yritän katsoa joka viikonlopulta televisiosta ainakin yhden kisan ja seurata myös maailmancupin tilannetta. Totta kai osuutensa on menestyneillä naisampumahiihtäjillä ja etenkin sillä, että sekä Mari Laukkanen että Kaisa Mäkäräinen ovat Pohjois-Karjalan tyttöjä. Lajin viehätys ei kuitenkaan synny menestyksestä, vaan lajin luonteesta. Hiihdon ja ammunnan yhdistäminen saa aikaan sen, että kisan voittajaa on vaikeaa ennustaa etukäteen tai edes ensimmäisen ammunnan jälkeen. Kilpailijan taito on osata hiihtää riittävän kovaa, mutta ei niin kovaa, että ammunta hajoaa ja tulee sakkoja. Paras ampumahiihtäjä ei ole paras hiihtäjä eikä paras ampuja, vaan paras taktikko. Ja mikään kisoista ei ole ratkennut ennen kuin kaikki laukaukset on ammuttu ja viimeinen rinki kierretty. Ampumahiihto on onnistunut siinä, missä esimerkiksi Formula 1 on epäonnistunut - pitämään kisan jännityksen yllä koko kisan elinkaaren ajan.

Emme siis paljon miettineet, kun viime vuoden lopulla ilmoitettiin, että Venäjälle suunniteltu maailmancup-viikonloppu siirrettiin Kontiolahdelle. Me tulisimme olemaan katsomossa.

Kisapäivistä meille paras oli lauantai, jolloin hiihdettäisiin takaa-ajon kilpailut sekä miesten että naisten osalta. Lauantain riski valinnaksi oli se, että jos perjantain pikakisa menisi suomalaisittain poskelleen, niin lauantain odotusarvo menestyksen suhteen olisi heikompi. Mutta onneksi suomalaisten menestys ei ollut ykkösmotiivi lähdölle.

Kisaviikonlopun pläni

Me suunnittelimme viikonlopun kahden pysähdyksen taktiikalla. Perjantaina töiden jälkeen tavarat äkkiä kasaan ja yöksi mummolaan Punkaharjulle. Rikollisesti päätimme jättää pienimmän pois matkasta (mikä myöhemmin paljastui ainoaksi oikeaksi vedoksi) ja sitten lauantaina ajaisimme aamusta kisapaikalle. Lauantain kilpailut alkaisivat vasta kello 13, joten aamulla meitä ei odottanut edes aikainen startti.

Kisojen jälkeen sitten ajoimme vielä Punkaharjulle takaisin ja sunnuntaina takaisin kotiin. Kisoista tulisi meille päivän pyrähdys. Ennen kisoja stoppasimme Joensuussa vielä pikaiselle lounaalle (toinen viisas veto, koska kisapaikan ruokapaikkoihin oli todella massiiviset jonot) ja pyrimme olemaan kisapaikalla tuntia ennen kisaa. Vanhastaan tiesimme, että parkkipaikoilta on stadionille vähän matkaa ja katsomossa on fiksua olla vähintään puoli tuntia ennen kisaa, jos meinaa saada paikat, josta jotain näkeekin.

Ja ne kisat

Lauantaista näki aamusta alkaen, että kyseessä oli kevään tähän saakka kaunein ja lämpimin päivä. Se toi haastetta pukeutumiselle. Toppapuku ja paksut karvakengät totta kai, mutta mitä muuta? Oma valintani oli laittaa päälle kolme kerrosta niin, että kylmä ei tule, mutta jos kuuma yllättää, niin välistä voi jotain karsia. Kuuma ei koko päivän aikana tullut muulloin kuin stadionille kävellessä, mutta kylmä meinasi kipristellä varpaita naisten kisan loppupuolella. Kun tietää, että joutuu seisomaan pitkiä aikoja katsomossa paikallaan, niin kylmä hiipii väkisin sisään jostain vaatteen aukosta. Toisaalta taas täysi katsomo pitää itsessään lämpimänä ja kisan aikana ei kylmää kyllä jouda tuntemaan, vaan tunnelma tuo lämpöä jokaiseen soluun. 

Kontiolahden sijainti houkuttelee paikalle monen maan kansalaisia, mutta pääosan turisteista muodostivat nuo pitkäkilpiset ystävämme itärajan takaa. He antoivat muutamia näytteitä liikennekulttuuristaan sekä meno- että paluumatkalla. Muuten liikenne soljui rauhallisesti kisapaikalle, eikä ruuhkaa mennessä ollut. Kisaviikonlopulle oli Joensuusta järjestetty shuttle-busseja, jotka kuljettivat Joensuusta Kontiolahteen kisaturisteja viiden minuutin välein. Se vähensi omien autojen määrää huomattavasti ja parkkipaikat riittivät. Lisäksi kisapaikoille oli järjestetty iso määrä liikenteenohjaajia, joiden tarpeellisuus mahdollisti kisojen päätyttyä maltilliset ruuhkat ja sujuvan liikenteen kaikille. 

Kaiken kaikkiaan kisajärjestelyt olivat Kontiolahden urheilijoille todellinen voimainkoitos ja onnistunut sellainen. Kolmessa kuukaudessa oli kisojen infra taiottu paikalleen ja kaikki mahdolliset vapaaehtoiset haalittu jostain kasaan. Normaalisti vastaavien kisojen järjestämiseen käytetään aikaa noin vuosi eli nyt oli pakkoraossa tehty ihmeitä!

Kisatunnelmat

Miesten kisa täytti kyllä katsomot, mutta enemmänkin porukkaa olisi mahtunut. Olimme kisakatsomossa noin reilut puoli tuntia ennen kisan alkua ja ehdimme nähdä lämmittelyhiihdot ja nähdä vilauksen tähdistä. 

Miesten kisa oli äärimmäisen jännittävä koko kisan ajan ja kärjen sijoitukset vaihtuivat tasaisesti. Ammuntoja pystyi seuraamaan kohtuullisen hyvin suoraan tauluista ja screenille emme nähneetkään, koska ryhmä venäläisfaneja liehutteli lippuja juuri meidän ja ison screenin välissä. Hiihdon väliaikoja pystyi helposti seuraamaan stadionin toisella puolella olevalta tulostaululta. Lisäksi kolmella kielellä toteutettu selostus kyllä piti katsojat tietoisina tilanteesta. Takaa-ajo oli tälläkin kertaa jännittävä seurattava. Kisan yhdentenätoista lähtenyt venäläinen Shipulin oli vielä ennen viimeistä ammuntaa kiinni lähes mitalisijoista, mutta lajin luonteelle ominaisesti viimeisen ammunnan epäonni heilautti sijoituksen alas. 

Minusta parasta oli suomalaiskatsomon kiitollisuus ja uskollisuus omille. Suomalainen Olli Hiidensalo taisteli loppupään sijoituksista, mutta sai joka ammunnalla valtavat aplodit ja maaliintullessa Hiidensalo otettiin vastaan kuin voittaja. Voisi kuvitella, että rinnassa sykki maalissakin sinivalkoinen sydän, joskin kisasykkeellä.

Kisan voitosta käytiin hyvä taistelu ja kisa ratkesi vasta loppusuoralla. Hyvässä johtoasemassa lähtenyt Fourcade putosi yhden huonon ammunnan takia pois mitaleilta. Ei se mestarikaan onnistu joka kerralla.

Ne naiset

Naisten kisan odotusarvo on suomalaisille miesten kisaa suurempi. Meillä on kestotähti Kaisa Mäkäräinen ja manttelinperijäksi tulossa Mari Laukkanen, joka aika ajoin väläyttää osaamistaan ja sijoittuu kärkisijojen tuntumaan. Kotiyleisölle kumpikin ovat suuria sankareita ja sen huomasi jo siinä, että katsomot olivat täynnä sen reilut puoli tuntia ennen kisoja. Lämmittelyssä kumpikin suomalainen sai osakseen suuret aplodit aina ohi hiihtäessään. Jonkin verran porukkaa tuli paikalle ainoastaan naisten kisaa katsomaan.

Itse kisa ei mennyt aivan odotusten mukaisesti, Laukkanen taisteli hyvistä sijoituksista vielä makuuammuntojen aikaan, mutta putosi lopulta hyvien sijoitusten ulkopuolelle. Mäkäräisen kisa ei ollut sen valoisampi ja tällä kertaa menestys meni muihin maihin. 

Menestystä tärkeämpää olikin itse tunnelma ja fiilistely live-urheilusta. Se ei todellakaan tuottanut pettymystä, vaan aurinkoinen päivä yhdistettynä yli 13.000 päiseen yleisöön oli kokemus itsessään. Kisapaikalla oli kaiken kaikkiaan positiivinen ja iloinen fiilis. Vaikka joka paikassa oli ruuhkaa ja ihmisiä liikkui edestakaisin isoja määriä, niin ruuhkat etenivät rauhalliseen tahtiin. Ruoka- ja juomapaikoille muodostui miesten ja naisen kisan välissä pitkät jonot, mutta kaikille tuntui makkaraa piisaavan ja omansa saivat kaikenkieliset ampumahiihdon ystävät. Miesten ja naisten lähtöjen välissä oli minusta liian pitkä väli. Kulutettavaa aikaa oli lähes kolme tuntia, eikä siellä viihdettä ihan niin pitkäksi aikaa kyllä riittänyt. Mekin tulimme katsomoon jo tunti ennen naisten kisan alkua ja hieman ehti jopa aika käydä pitkäksi odotellessa.

Stadionilta pois

Naisten kisan jälkeen kisaruuhka alkoi purkautua tasaiseen tahtiin. Kuuluttajien pyynnöistä huolimatta suurin osa katsojista alkoi tehdä lähtöä ja se tiesi teille tasaisen pitkää ruuhkaa. Meilläkin meni stadionilta ulospäin mennessä ensimmäiseen viiteen kilometriin tunti - autolla ajaen. Risteykset oli kuitenkin hyvin miehitetty vapaaehtoisilla ja poliiseilla, mikä takasi sen, että eri parkkialueiden kaikista risteyksistä autoja laskettiin tasaiseen tahtiin. 

Lopulta kuitenkin olimme turvallisesti kuutostiellä matkalla kohti kotia. Matkalla vielä koetimme saada aikaa kulumaan leikkimällä jonkinsortin DJ:tä soittamalla Spotifysta vuorollaan jokaisen toivebiisejä. Lisäksi otimme muutamia erikoiskierroksia, muten "Vain Elämää", "Ysäri", "Huumorimusiikki" ja "Suomi-iskelmä"-kierros. Tuolla tavalla aikaa saikin hyvin kulumaan ja kauniissa täysikuun valossa oli mukavaa matkata.

Päivästä tuli kuitenkin noin 12 tunnin mittainen ja huokaisimmekin yhteen ääneen vaimon kanssa, että oli onni jättää pienin vielä "kisabussin" ulkopuolelle. Kolmevuotias ei ehkä olisi nauttinut kisatunnelmasta meidän aikuisten lailla ja kotimatkalla meillä olisi ollut kaverina nälkäinen, pissihätäinen ja väsynyt ihmisentaimi, joka tuskin olisi suhtautunut kisaruuhkaan positiivisen ihmettelevästi ihaillen. Nyt kun olimme "kaksi aikuista plus teini"-kombolla matkassa, niin viihdyttämisen tarve ei ollut niin suuri. Teinikin oli onnellinen Hesen hampurilaisesta sekä jäätelöstä. 

Vaikka olenkin sitä mieltä, että lapsille on syytä opettaa, että suomalaisen kansanluonteen perimmäinen olemus syntyy urheilukatsomoissa tai penkkiurheillessa kotisohvilla, niin liian nuorena en lapsia katsomoon  raahaisi. Lapset ehtivät kyllä myöhemminkin oppimaan sen, että meidän kansallinen itsetuntomme nousee ainoastaan MM- tai olympiakisamenestyksen kautta, olipa laji miten typerä tahansa. 

Meillä kävi yhden lapsen kanssa niin, että vein hänet tunnetusti värikästä kieltä sisältävään pesäpallokatsomoon huomattavan nuorella iällä, missä lapsi oppi suomalaisen värikkäästi myös kiroilemaan. Tämä johti siihen, että loimme perheeseen säännön, jonka mukaan kiroilla saa, mutta ainoastaan pesäpallo- tai jääkiekkokatsomossa.

Urheilu on parasta paikan päällä

Mikään ei todellakaan voita urheilun seuraamista paikan päällä. Kisafiilistä ja jännitystä ei kotisohvalla aisti koskaan samalla tavalla kuin katsomossa. Mitään mukavaa se katsomossa seisominen ei aina ole. Nytkin naisten kisan aikana jouduin niin ahtaaseen väliin, etten pystynyt edes taputtamaan. Lisäksi kun naisten kisa oli iltapäivän aikaan, niin katsomossa oli aistittavissa keväinen nautittujen oluiden ja poltettujen sikareiden tuoksu. Ja ruuhkassa näköala kapeni hieman, vaikka kisaa pystyi hyvin seuraamaankin. Kisan seuraamisen lisäksi jouduin seuraamaan edessä seisoneen herrasmiehen siniristi-lippua, joka koko ajan uhkasi tökätä minua nenään tai silmään. Nyt kuvista päätellen paras boogie olikin ollut maastokatsomossa seinänousun kohdilla, jossa lippumeri ja kohina oli loistava. Voi vaan kuvitella, miten hienolta tuntuu hiihtää sellaisen huutavan yleisön edessä pystyjyrkkää seinää ylös (jos nyt sellaisen nousun kipuaminen voi hyvältä tuntua).

Tämän kisapäivän suola oli loistava keväinen keli. Ehkä tunnelma ei olisi niin katossa ollut räntäsateessa tai jäätävässä pakkasessa, mutta nyt keli oli se "kentän kuudes pelaaja". Ja minusta on kyllä hienoa nähdä livenä huippu-urheilijoita, joita normaalisti seuraa televisiosta - ja samaltahan ne näyttävät, vaikkakin pienemmiltä, kun katsomon yläreunasta seuraa. 

Ampumahiihto on yleisöystävällinen laji. Kisan kulkua on helppo seurata ja ammuntaa pystyy yllättävänkin hyvin seuraamaan myös katsomosta käsin. Hinnat maailmancupiin olivat minusta vähintään kohtuulliset. Meitä oli kolme henkeä ja A-katsomon liput koko lauantaille olivat yhteensä satasen luokkaa. Minua ruuhkat eivät rieponeet, eikä missään vaiheessa tullut pinnan alta esiin se naama punaisena kanssaliikkujat helvettiin manaava liikenneraivoaja (etenkin, kun vielä vaimo oli ajovuorossa poispäin mentäessä). Edes venäläisten omat liikennesäännöt eivät saaneet aikaan muuta kuin hyväntahtoista ihmettelyä. 

Kisojen järjestelyt olivat erittäin onnistuneet. Onneksi Kontiolahden urheilijat on rutinoitunut maailmantason kisojen järjestäjä. Vain se mahdollisti sen, että kolmessa kuukaudessa saadaan kasaan riittävä määrä vapaaehtoisia ja kisat saatiin sujumaan noin hienosti. 

Oikeastaan ainoa harmittava seikka koko viikonlopussa oli se, että suomaisia ei parhailla sijoilla nähty.

 

Keski-ikäinen...

...petaa sängyn joka aamu
...lukee sanomalehden - paperisena
...kerää metsästä sienet ja marjat
...harrastaa murtomaahiihtoa
...on käynyt lavatansseissa
...muistaa tv-luvan tarkastajat
...on soittanut puhelinkopista kolikkopuhelimella
...osaa ajastaa videoiden nauhoituksen

...muistaa, kun televisioon tuli kolmas kanava
...tuntee Hannu Karpon
...on miettinyt, kumpi on kovempi Ritari Ässä vai Katuhaukka (No Ritari Ässä tietenkin!)
...tietää, kuka ampui J.R.n
...tietää, kuka on Caroline Spencer
...on pitänyt päällään Kummeli-paitaa

...muistaa, kun Ylen kahdesta radiokanavasta tuli kolme
...pitää Pertti Salovaara jonkin sortin radiostarana
...on kuullut Esko Riihelän liikenneohjelmia
...on kuunnellut Höyry Häyrisen selostamia jääkiekko-otteluita (muistaa, kun Timo Susi otti vauhtia maalin takaa)

...muistaa, kun Keke Rosberg ajoi formulaa
...muistaa, kun Jari Kurri nosti Stanley cup-pokaalin
...tietää, kuka on Tiina Lillak
...tietää, mihin Henri Toivonen kuoli
...pitää Matti Nykästä mäkihyppääjän eikä "laulajana"
...muistaa ikuisesti jääkiekon MM-95:n

...on fanittanut Dingoa (salaa tai julkisesti)
...muistaa, että Ressu Redford lauloi Bocart Co:ssa
...tietää, kuka on Kirka
...osaa tanssia tiputanssia ja Macarenaa

...tietää, mikä on Neuvostoliitto
...osaa laulaa maakuntalaulun
...tietää, kuka on Ronald Reagan
...muistaa Afganistanin sodan
...muistaa, kun Berliinin muuri murtui

Jotkut osuu, Jotkut ei. Mutta ehkä tätä jotain puhetta saa työpaikan kahvipöytään tai kotona ruokapöytään teinien kanssa.