Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste vapaa-aika. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vapaa-aika. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 3. elokuuta 2025

Kesäloma over and out



 Aamulla kello soi seitsemältä, mutta mies soi hereille jo varmaan ennen kuutta. On kesäloman jälkeisen maanantain aamu. Takana kaksi viikkoa täysin työtöntä aikaa. En tehnyt mitään edes vähänkään työltä haisevaa, vaan pitäydyin pelkissä kotihommissa. Ketkä edellistä kahta viikkoa muistelevat, niin hellettä pukkasi - ihan jokaisena neljänätoista päivänä. Aurinkoa rajattomasti, lämmintä niin, ettei vanhoja luita paljon tarvinnut saunottaa erikseen ja totta kai tilastolukemien varmistamiseksi yksi ukkosmyrsky. 

Olin lomalla varmaan enemmän ulkona takapihalla kuin sisällä. Tällaisella säällä ei kaipaa edes kesämökkiä. Niin inhottavan kermaperseistä kuin se onkin sanoa, niin hellepäivän päälle koneellisesti viilennetty asumus on kyllä nannaa.

Aamupäivät menivät sujuvasti lukien ja kirjoittaen ja illat ihaillen luontoa. Korkeintaan terassi vaihtui välillä auringosta varjon puolelle. Nimittäisin tällaista lomaa "easy living"-lomaksi. Suunnitteluun, toteutukseen tai edes matkanjohtajan rooliin ei tarvinnut juuri energiaa tuhlata, mutta kuitenkin tekemistä riitti tasaisesti koko jaksolle. Helppoa, halpaa ja mukavaa.

Parasta lomassa oli kiireettömyys ja suloinen joutilaisuus. Pitkät aamut kirjojen parissa ilman painetta lähteä johonkin tai tehdä jotain. Iltapäivät, joihin kuuluivat lähes pakollisina päiväunet ja päälle illat täynnä hyviä kotimaisia tv-sarjoja tai sitten istuskelua ulkona.

Mietin hetken jopa eläkettä - siis sitä eläkettä, jota vaille tulen itse jäämään. Ehkä minun eläkkeeni eletään pienissä paloissa keskellä työuraa. Varastettuja perjantaita, joista kalenteri putsataan ja pitkiä viikonloppuja, joihin jo yksikin lisäpäivä tuo loman tuntua. Yrittäjänä tuo valinta olisi täysin mahdollinen ja jopa melko harkittava.

Onnistunut lomastrategia - suunnittele itse itsellesi ja heitä suunnitelmat roskiin

Tämän kesän loma ajoittui ruuhkaisimpaan aikaan heinäkuussa. Siis ne viikot, kun jokaiseen lomaaktiviteetiltä tuoksuvaan paikkaan pitää jonottaa. Ei ehkä minun suosikkini, mutta kun ei käy missään turistikatiskoissa tai -rysissä, ei ruuhkaa edes huomaa. Säiden puolesta minulle parempaa osumaa ei olisi voinut tulla. Veikkaan, että näistä kahdesta helleviikosta lähetän armolahjoja säänhaltijalle vielä lokakuussakin. Sen verran hyvin henkiset aurinkopaneelini akkuja latasivat. Sain valo- ja lämpöhoitoa todellakin riittävästi, enkä minuuttiakaan liikaa.

Jotenkin tähän vuoteen suunnittelemattomuus osui hyvin. Pidempi lomareissu ei oikein jaksanut kiinnostaa ketään osakkaista, eikä suunnittelupöydällä ollut mitään järkevää näkemistä. Ulkomaille ei olisi tehnyt edes mieli. Siis parempi pysyä kotona, mutta pysyä myös erossa kaikesta tekemättömästä metatyöstä. En pessyt mattojaikkunoitaterasseja tai oikeastaan mitään muuta kuin itseni iltaisin.

Loma tuntui jotenkin enemmän itsevalitulta kuin aikoihin. Siitä jäi nyt puuttumaan tunne, että lomailen  muita varten. Vaikka kotona olikin täysmiehitys, ei kukaan tuntunut kaipaavan seuramiestä tai matkanjohtajaa - tai edes kiinteistöpäällikköä. 

Helppo elämä

Kotona ollessakin mentiin melko ohkasilla ohjaksilla. Ruokavalikoima oli suunnilleen grillimakkaraa ja jotain muuta. Pääasiassa helppoa, vaivatonta ja jotakuinkin ruokkivaa. Maisteltua tuli kyllä lomamaiseen tapaan Lörtsyt Savonlinnan torilla, Vedyt Lappeenrannan torilla ja jopa pannini Mikkelin torilla. Meni siis aika lailla torittamiseksi koko homma - eikä sovi unohtaa vanhan Porvoon toria, jossa ei tosin syöty mitään. 

Vaatteiksi kelpasivat shortsit ja t-paita, koko kahden viikon ajan. Tosin kerran puin päälle uimashortsit ja pari kertaa saattoi t-paitakin vaihtua pellavapaitaan. Viimeistään tänä kesänä muuten lopullisesti rakastuin pellavavaatteisiin. Tarjolla oli keveitä, suht viileitä ja ennen kaikkea kivan näköisiä pellavaisia housuja, shortseja ja paitoja. Missä nämä kaikki ovat olleet aiemmin?!

Innolla töihin

Tästä alkaa sitten syyskausi. Minun vuoteni vaihtuu jotenkin aina kesällä ja loman jälkeen palataan töihin levännein ja uudistetuin aivoin. On suorastaan ihana palata takaisin tutun pöydän ääreen ja asiakkaiden pariin. Tämän päivän mieli pyörittelee jo huomista ja suunnittelen ennakkoon aamun kulkua. Projektit jatkuvat, työ ei lopu ja into on taas huipussaan. Kädet syyhyävät päästä jatkamaan siitä, mihin pari viikkoa sitten jäin.

Loman onnistumisesta kertoo se, että olo on levännyt. Sellainen kuin se on parhaimmillaan pitkien yöunien jälkeen. Mieli on saanut syötettä jostain muusta kuin työstä. Se on saanut syötettä kirjoista, kirjoittamisesta ja ajattelusta. Lomalla aina tajuaa, miten ajatukset urautuvat ei-loma-aikaan. Ne miettivät työtä, sen jälkeistä vapaata ja sitten taas töitä. Vapaa ajattelu häviää ja luovuus katoaa. Se on työssäolon suurin harmi.

Työstä muuten kertoo se, millä mielin sinne palaa loman jälkeen. Kun lukee ihmisten postauksia, sieltä joutuu valitettavan paljon lukemaan sitä, miten vähän töihinpaluu kiinnostaa tai miten vähän töitä huvittaa aloittaa loman jälkeen. Jos paluu ahdistaa, kannattaa aina miettiä, onko paikka oikea. Yleensä loma tuo hyvää perspektiiviä omaan työhön ja saa näkemään tutun ja turvallisen työn toisessa valossa. 

Minullakin oli vuosia, jolloin loman viimeisenä iltana ahdisti ja jopa pelotti mennä töihin takaisin. Loma oli ollut liian ihana, että siitä olisi halunnut luopua tai sitten odottava työ oli jotain, mitä ei halunnut enää suorittaa. Jos olisin silloin tarttunut tuohon ajatukseen kiinni, olisin saattanut tehdä monta ratkaisua jo aiemmin. Kannattaa siis kuunnella omia tuntemuksiaan rehellisesti.

Mitä tapahtuu syksyllä?

Eipä juuri mitään erikoista. Työt jatkuvat ennallaan ja elämä pysyy kiireisenä. Jos Luoja suo, yksi iso kirjoitusprojekti pääsee maaliin ja olen tehnyt jotain, mistä olen haaveillut. Sen takia olen valmis jopa himmaamaan vähän töissäkin. Mutta sen näyttää aika ja jaksaminen. En ota asiasta sen isompia paineita, koska kyse on harrastuksesta.

Syksyllä on vähän koulutusta. Aloitin yhtä kolmen kurssin sarjaa ennen kesää ja sen toinen osa on elokuussa. Mielenkiintoinen kokonaisuus, joka vie ammatillisesti hieman jäsenkorjauksen puolelle. Tämä kurssisarja on ikään kuin tiiseri jäsenkorjauksesta ja ainakin ensimmäisen jakson perusteella asiaa pitää alkaa vakavasti harkitsemaan. Hierontaa on nyt viisi vuotta takana ja lisäoppi auttaisi ratkaisemaan asiakkaiden ongelmia entistä paremmin. Olen huomannut, että osaamiselle on kysyntää ja apua tarvitsevia on joka päivä enemmän. Kyse ei ehkä niinkään ole siitä, että ihmiset olisivat huonompikuntoisia vaan siitä, että apua ei saa enää sieltä, mistä ennen. Mielelläni vastaan huutoon omalta osaltani.

Ja vapaata aion pitää myös loppuvuonna aiempia vuosia enemmän. Elokuussa on vielä pari vapaata perjantaita ja sen jälkeen alan miettiä, jatkuvatko perjantaivapaat vielä syksylläkin. Ainakin lisälepo on tehnyt hyvää. Homma täytyy pyöräyttää laskukoneen kautta ja tsekata rehellisesti, mihin on varaa. Itsentä loppuunajamiseen ei ole varaa.

Hyvää alkavaa elokuuta ja hyvää työviikkoa niille, joiden lomat loppuu tähän!

lauantai 13. toukokuuta 2023

Koululaisena juoksemassa

"Hiki valuu otsalta ja jättää pitkän märän viivan pitkin paidan etumusta. Vilkaisen kellon näyttöä, joka kertoo, että 7,5 km on täynnä. Ylitän viime viikkoisen lenkin pituuden melkein kahdella kilometrillä. Kilometrivauhti kertoo, että viimeinen kilometri on tultu melkein minuuttia alle tavoitevauhdin. Pudistelen päätäni, koska sen ei pitäisi olla mahdollista. Mutta korvissa kuulen valmentajan sanat "kuntonne nousee kohisten, ettekä te voi sille mitään" - mies näköjään tietää, mitä puhuu.

 Hymyilyttää, koska askel on edelleen kevyt. Enää ei jokaista askelta edes ajattele, vaan tulee metrejä, ei - satoja metrejä, että ajatus on juoksun sijaan jossain muualla. Keuhkoissa ilma kulkee tasaisesti ja testaan itsekseni ääneen puhumalla, että kellon kertoma vauhti on sopivaa. Kun vihdoin lopetan tajuan, että olen viimeisen tunnin aikana juossut enemmän kuin edelliseen viiteen vuoteen yhteensä. Ajatus naurattaa, vaikka oikean jalan rakko hieman kurtistaa kulmia. Lienee pakko mennä ostamaan sittenkin uudet lenkkarit...." 



Viime vuosien liikuntasuoritukset ovat olleet omalta osaltani "enemmän puhetta, vähemmän tekoja"-tyyppistä puurtamista, jossa haaveita ja ideoita oman ruhon liikuttamiseen kyllä löytyy, mutta asioiden realisoituminen tuskanhieksi on jäänyt minimiin. Vuosi toisensa jälkeen valahtaa ohi ilman, että fitnes-päiväkirjan sivut täyttyisivät muista kuin kukkasista ja kauniista lupauksista. 

Ongelma on keski-ikäiselle kovin tyypillinen. Arki on aikataulutettu niin pitkälle, että omien harrastusten sovittaminen muutenkin turhan tiukaksi aikataulutettuun elämään on kuin survoisi viisikymppisen miehen jalkoja pillifarkkuihin - epämukavaa, toimimatonta ja ennen kaikkea rumaa katsella. Keski-iässä aikavarkaita löytyy joka nurkan takaa, ja jokainen niistä on omasta mielestään se numero yksi. Omien harrastusten sovittaminen kaikkeen muuhun tuntuu jopa hieman itsekkäältä. Ja itsekäs pitääkin olla - terveellä tavalla. Loppujen lopuksi kukaan ei pyydä hylkäämään perhettä, jättämään kotitöitä tekemättä tai vähentämään töitä - vaikka pahimmillaan harrastaminen sitä tekeekin. Maailma on pullollaan golf-, metsästys- tai purjehdusleskiä jotka tuntevat jääneensä armotta kakkoseksi puolison harrastuksen jälkeen.

Usein ongelmaksi väitetään ajanpuute. Ajasta ei kenelläkään ole sen enempää puutetta kuin toisilla. Jokainen meistä saa vuorokauteensa samat 24 tuntia, joiden käytön saamme suunnitella loppujen lopuksi melkein itse. Ajan kuluttaminen oikein on taiteen ja tieteen suloinen riemuvoitto. Mitä enemmän käytät aikaasi hyödyttömästi "tiktokkaillen" sitä vähemmän sitä jää lenkkeilylle. Ei moite, vaan fakta - ja samalla valintakysymys.

Yrittäjän ajanvalinnat

Itse syyllistyn ajankäytössä todelliseen laiskuuteen. Työpäivät venähtävät monesti (onneksi nykyisin on keskiviikkoisin ja torstaisin stoppari, joka estää turhat venymiset) ja kun illalla tulee kotiin, on liian puhki liikkuakseen sohvan ja jääkaapin väliä pidemmälle. Ja työn aikataulut ovat melko kaoottiset - alkuviikosta tulen kotiin vasta kahdeksan jälkeen - ja monesti ensimmäiset tahdit näppäimistöllä lyödään seitsemän jälkeen, aamulla. 

Ja koska viikot kuluvat tiiviisti töiden merkeissä, jää viikonlopuille vähän turha paine sekä lepäämisestä että muista pakollisista aktiviteeteista. Yleensä olen nykyisin jo torstaisin niin poikki, ettei minusta kovin suurta iloa kotona olekaan. Ja vika ei edelleenkään ole työssä - tai sen aikatauluissa, vaan siinä, etten osaa hyödyntää työn ulkopuolisia aikoja riittävän tehokkaasti. 

Kyse on pelkän liikunnan lisäksi muustakin. Liikkuminen on paras tapa pitää omasta työkunnostaan huolta - ja yksinyrittäjän kunnosta ei huolehdi kukaan muu kuin yrittäjä itse. Työkunnosta huolehtiminen tarkoittaa perimmiltään sitä, että liikkumalla ja pitämällä itsestä huolta, varmistan sen, että pystyn tuottamaan sen palvelun, mitä minulta odotetaan ja pystyn toimimaan täysipainoisesti läpi vuoden ja jopa vuodesta toiseen. 

Työskentelen päivät urheilijoiden, paljon urheilevien sekä myös ei-urheilevien parissa. Kunnosta huolehtimisen näkee ihmisistä monella tapaa. Liikkuvat ihmiset ovat keskimäärin elämässään tasapainoisempia, onnellisempia ja kaikin tavoin toimintakykyisiä. Ja jos liikunta ei kiinnosta, tai mahdu muuten elämään, se näkyy usein myös alavireisyytenä muussakin kuin pururadalla. Tämä on raaka yleistys vailla tieteellistä pohjaa, mutta tulee kyllä riittävän laajalla otannalla.



Aikataulutus ja kuinka se hallitaan

Tähän mennessä lienee tullut selväksi, että ongelma on ajanhallintani. Kaoottiseen työaikatauluun ei saa mahtumaan järkevästi harrastuksia, joissa on joku kiinnitetty aikataulu. Se syö pois siis lajitreenit. Lisäksi työ on luonteeltaan sellaista, että esim. omia sormia on varjeltava vammoilta, koska muutaman viikon murtumaloma voisi käydä turhan rajusti kukkaron päälle. Siis unohdetaan judot ja muut sen tyyppiset. 

Onneksi harrastaa voi myös ilman aikatauluja. Talvella hiihtää voi aamuyön tunneista aina iltapimeään saakka ja kesällä taas pururadalle pääsee silloin, kun kello ja kalenteri sen sallii. Samoin kuntosalit ovat nykyisin sellaisia, että sinne pääsee melkein mihin aikaan tahansa. Itse olisin luonteeltani enemmän aamutreenaaja, kun vaan sali löytyy sopivan matkan päästä sekä kotoa että työmaalta.

Aikataulutuksen salaisuus on suunnitelmallisuudessa, itsekkyydessä ja ryhdikkyydessä. Paras tapa olisi raa'asti kalenteroida menonsa joka viikolle ja laittaa niistä muistutukset. Silloin kalenteri ystävällisesti kehottaa liikkumaan ja jopa itselle valehtelu unohtamisesta menee hankalaksi. Itsekkyyttä taas vaatii se, että osaa laittaa omat liikunta-asiat edes joskus etusijalle ja työntää jotain muuta sivuun. Monesti etenkin äiti-ihmisten perisynti on se, että järjestys on kiveenhakattu "lapset-kotityöt-palkkatyöt-"ja jos ehtii, niin sitten omat jutut"- koira- mies. Tällöin harvoin päästään edes sinne omiin harrastuksiin saakka ennen kuin kaikki potentiaalinen aika- ja energiavaranto on tuhlattu loppuun. 

Ryhdikkyys taas meinaa sitä, että kalenteroiduista ja suunnitelluista menoista pidetään kiinni. Rumasti sanottuna, jos kalenteri käskee liikkumaan, silloin pistetään Tiktokit kiinni ja painellaan baanalle. Luovuutta on hyvä käyttää sen verran, että kaikista omatoimilajeista etsii sen itselleen sopivimman. Juoksu ei sovi kaikille, eikä pyörää löydy läheskään jokaisesta autotallista. Ja kaikkiin lajeihin saa apua, jos homma ei itsestään luista. 
Siitäpä tarinaa seuraavassa...



Juoksukouluun

Oma suhtautumisena juoksuun on ollut viha-rakkaus-suhde vailla rakkautta. Olen käytännössä aina ollut kehno juoksija, enkä ole vaivautunut ikinä opettelemaan tekniikkaa tai käyttämään aikaa harjoitteluun. Ajatuksellisesti onnistunut alku on tyssännyt siihen, että ensimmäisen suoran päässä sydän pyrkii ulos rintakehästä ja keuhkot huutavat happea niin, ettei sijaa jää edes kunnon vit.... harmitukselle. Yleensä olen syyttänyt asiasta joko huonoja kenkiä tai olematonta kuntoa - mutta kuinka väärässä olenkaan ollut nämä vuodet.

Lähinnä omien asiakkaiden tarinoista syntyi kipinä opetella juoksemaan. Kuulin pöydän ääressä riittävän monta menestystarinaa siitä, kuinka juoksunvihaajasta on leivottu lenkkeilijä, jotta aloin uskoa itsekin omiin mahdollisuuksiini. Ja mikä parasta, tieto juoksukoulun alustakin tuli omasta asiakaspiiristä. Jos hieroja huolehtii asiakkaistaan, niin toimii se yhtä lailla toiseenkin suuntaan.

Lappeenrannassa on onneksi saatavilla jopa valtakunnan tasolla erittäin tasokasta koulutusta Juoksuakatemian taholta. Juoksuakatemia järjestää joka vuosi kaksi juoksukoulua, jossa noviiseista koulitaan harrastajia. Jokainen pystyy treenaamaan omalla tasollaan ja koulusta saa vinkkejä niin maratonille treenaavat kuin pelkästään omaksi ilokseen hölköttelevät. Lisäksi akatemia järjestää säännöllisesti eri tyyppisiä treenejä, joihin on akatemian jäsenillä on mahdollisuus osallistua. 

Ja jotta sain murhattua kaksi kärpästä yhdellä läimäyksellä, niin patistin sohvan toisesta nurkasta vaimoni matkaan kouluun. Koulun kautta olisi mahdollisuus molemmille kehittyä yhtä aikaa ja ehkä jopa löytää jonkinlainen yhteinen harrastus, johon karata kotitöiltä ja lapsilta. Ja ajatuksena pariskuntana juoksukouluun meno oli hyvä. Niinä hetkinä, kun toisella meinaa usko loppua, toimii toinen puolisko varapatterina ja molemmat voittavat. Luulisin, että juoksukoulu on tehnyt hyvää meille molemmille.

Juoksuakatemian koulu sopii kaikenlaisille ja kaikentasoisille treenaajille. Jos minä pärjään koulussa, pärjää siellä varmasti melkein kuka vain. Jopa itselle oli yllätys, kuinka alhaalta treenaaminen alkoi (ja kuinka alhaalla oma juoksukunto todellisuudessa oli). Mutta viikko viikolta juoksuun alkoi löytyä sekä tahti että tyyli. Koulun opit askeltamisesta, vauhdin hakemisesta sekä "todella hitaasti kiiruhtamisesta" iskostuivat nopeasti päähän ja pikkuhiljaa treeneissä juostut matkat pitenivät.

Mihin koulu on johtanut? Juoksukoulusta viedään viimeisiä viikkoja ja nollatason juoksusta olen edennyt siihen, että tänä aamuna heitin lauantain aamulenkkinä 7,5km - kokonaan juosten ja vieläpä 7 minuutin kilometrivauhtia. Todellisiin juoksijoihin verrattuna se ei ole mitään, mutta omaan alkutilanteeseen nähden se on jotain, mihin en itse olisi uskonut. Ja mikä parasta - lopussakaan en tullut hampaat irvessä huohottaen, vaan enemmänkin naureskellen, kuinka helppoa eteneminen olikaan.

Hetkittäin - todella harvoin ja nopeasti ohikiitävissä minuuteissa - juoksu jopa tuntuu rennolta. Huomaa, kuinka pää tyhjenee, et mieti matkaa, aikaa tai uupumista, vaan liidät eteenpäin ilman mitään tuntemusta. Juoksussa on jokaisella löydettävissä se oma zen-taso, jolloin vai vain nauttia. Ymmärrän nyt niitä ihmisiä, joille juoksu on elämäntapa - onhan se vähän koukuttavaa, hyvällä tavalla.  

Mikään koulu ei tee juoksijaa (tai minkään muun lajin harrastajaa) ihmisestä, joka ei halua oppia. Mutta koulusta voi saada sen oikean asenteen sekä apua siihen "ensimmäisen askeleen dilemmaan". Vaikein askel otettavaksi on se, joka otetaan kodin kynnyksen yli. Sen jälkeen loput tulevat helpommalla. Itse sain koulusta totta kai apua juoksutekniikkaan, vauhdin hakemiseen, harjoittelumuotoihin, mutta ennen kaikkea koulu on luonut uskoa siihen, että minusta voisi olla juoksijaksi. Tuo tulos on saavutettu rehellisellä ja aidolla valmentamisella. Kun koulun peräsimessä on valmentaja, joka on todella vihkiytynyt juoksun saloihin ja itse aidosti haluaa opettaa ihmisiä juoksemaan, ei lopputulos voi olla muuta kuin onnistunut. Ja Jarmo Viskari on kaikkea tuota - mies, joka on luultavasti syntynyt lenkkarit jalassa.

Itse asetin kesän tavoitteeksi juosta kympin. Tällä hetkellä näyttää, että jopa tavoitteenasetanta on liian kesysti asetettu, mutta tavoitteita voi aina rukata. Ehkä tuohon on pistettävä matkan lisäksi joku vauhtitavoite, jotta se tuntuu riittävän haastavalta. 

Juoksuakatemian sivut löytyvät muuten täältä



Omat opit juoksemisesta

Ensimmäinen ja tärkein oppi on se, että älä luule osaavasi. Juoksemista pidetään taitona, jonka jokainen osaa ja joka onnistuu, jos osaa sitoa lenkkarin nauhoihin rusettisolmun. Joo, varmaan se joiltain onnistuu, mutta itse en olisi ikinä oppinut omin voimin juoksemaan. Juoksemiseen ja kaikkeen harrastamiseen liittyvä oppi - "hae apua". Kaikkiin lajeihin on joku, joka voi neuvoa. Ota neuvot vastaan ja opettele rauhassa. Ja vaikka osaatkin, saatat ammattilaisen näpeissä löytää vanhoihin taitoihin täysin uusia ulottuvuuksia.

Toinen oppi on se sama ja vanha, joka pätee joka asiaan. Älä häpeä! Ei se minunkaan taaperrus mitään kaunista katsottavaa ollut alussa (eikä varmaan ole vieläkään), mutta pohjalla olemisessa on se hyvä puoli, että sieltä tietää, mihin suuntaan on mentävä. Kukaan ei ole seppä tai suutari syntyessään ja jokainen on joskus aloittanut alusta. Tärkeintä on edetä itse itseään varten miettimättä vertailuja muihin. Ei se mitään hauskaa ole, kun porukka ohittaa treeneissä kierroksella, mutta mitä sinnikkäämmin treenaa sitä pienemmäksi se ero kapenee. Ja ylipäätään harjoitusringit ovat todella kannustavia ja niissä se positiivinen ryhmäpaine siivittää omaa tasoa parempiin suorituksiin. Eli rohkeasti mukaan vaan.

Kolmas - ja itselle se tärkein oppi - on se, että niitä asioita vastaan on käytävä, mitä todella pelkää tai vihaa. En todellakaan pitänyt juoksemisesta, enkä kuvitellut sitä millään tapaa omaksi maailmakseni. Mutta kun omia antipatioitaan oppii ravistelemaan ja uskaltaa mennä tulta päin, voi löytää itselleen jotain uutta ja ennen kaikkea oppii itsestään uutta. Harvoin näissä kokeiluissa mitään oikeaa menetettävää on - ehkä yrität ja epäonnistut, mutta vuoden jälkeen sitäkään et enää muistaisi. 

Neljäs oppi liittyy ajanhallintaan. Omat liikuntaharrastukset eivät synny sillä, että odotat jonkun heittävän sinut pihalle liikkumaan. Aika harrastamiseen on otettava - ja joskus se vaatii sitä, että jotain muuta on jätettävä tekemättä. Olen aina ollut (ja olen edelleen) sitä mieltä, että puhuminen epämukavuusalueesta on paskaa. Ihmisen ei tarvitse mennä epämukavuusalueelleen, vaan on kyettävä löytämään ne mukavuusalueet, joita ei aiemmin ole tiedostanut. Minusta epämukavuusalueet saavat edelleen jäädä kokemusrinkini ulkopuolelle, mutta ehkä suhtaudun avoimemmin niihin mahdollisuuksiin, joita oman mukavuusalueeni rajamailla on. 

Jopa lenkkeily - niin uskomattoman helppoa kuin se suorittamisena onkin, vaatii kovaa itsekuria. Ketään ei kiinnosta juosta sateessa, pakkasessa tai lumituiskussa, mutta lähteminen kannattaa silti. Fiilis siitä, kun suoritus on tehty ja hiki valuu joka huokosesta, on aika voittamaton. Itse suosittelen edelleen kalenterointia, aikatauluttamista ja puhelimen muistutuksia. Ne ovat kaikki sisäisen minän perseellepotkijoita, joiden ansiosta lähden useammin kuin jään. Ja ehkä - huom. ehkä - tulee aika, jolloin lähteminen on niin vakiota, ettei sitä enää mieti. Sinne on kuitenkin vielä aikaa.

Loppukaneetti - kilpavarustelun aakkoset

Vaikka juoksuun ei varsinaisesti tarvita kuin lenkkarit ja kyky solmia nauhat, niin totta kai kilpavarustelu on hiipinyt siihenkin lajiin.

Varusteet liittyvät yhtä lailla mukavuuteen kuin tekniikkaan. Minusta tärkeintä on alussa tehdä juoksusta mukavaa. Siihen vaikuttaa yllättävän paljon se, että juostessa ei tule liian kuuma (tai kylmä). Hengittävä vaatetus ja oikea kerrostelu on helppoa - ja halpaa - rakentaa. Hyvin alkanut fiilis menee taatusti pilalle, jos saat parin kierroksen jälkeen lämpöhalvauksen tai vaatteet tuntuvat päällä inhottavan märiltä ja raskailta. Siis housut ja paita on hyvä hankinta (ja halvin sellainen). Jos vaatetus ei ole mukava, loppuu harrastaminen alkuunsa. Ja unohtaa ei kannata muuten sukkiakaan - on melkoinen merkitys, että kengän sisällä on napakka sukka, joka ei tee jalalle ongelmia liikkuessaan kengän sisällä.

Kengät ostaisin vasta toisena. Tämä sen takia, että opetteluvaiheessa omasta askeleesta oppii paljon sellaista, joka vaikuttaa kenkien ostoon. Ja alussa juokseminen on joka tapauksessa sellaista rämpimistä, että sen tekee huonommillakin lenkkareilla. 

Lenkkareista puhutaan paljon, ja niissä tason variaatio onkin valtava. Juuri kenkäkaupasta tulleena, voin sanoa, etten tiennyt ennen koulua kenkien ostamisesta mitään. Onneksi - taas kerran - on omat asiakkaat. Parin viime viikon aikana olen keskustellut pöydän ääressä juoksukengistä jokusen tunnin ja sieltä se päämäärä on löytynyt. Kenkiin ei ole pakko sijoittaa miljoonaa, eikä se edes kannata harrastajatasolla, mutta omantyyppiseen kenkään kannattaa sijoittaa. Jotta kengät saa kulumaan, on niillä juostava paljon - eli perusharrastajan ei kenkiä tarvitse montaa kertaa vuodessa uusia.

Itse tein kenkävalinnan näin. Menin kauppaan ja pyysin molempiin jalkoihin eri merkin kengän. Niistä sitten raakkasin huonomman pois ja valikoin merkeistä parhaan vaihtamalla kengän aina toiseen niin, että parempi parista sai jäädä jalkaan. Kun pitää jalassa kahta eri merkin kenkää, huomaa merkkien väliset erot helpommin. Toki se myyjälle aiheuttaa harmaita hiuksia, kun lattialla saattaa olla kymmenkunta kenkää hujan hajan, mutta yleensä myyjä saa myös myytyä paremmat kengät asiakkaalle. 

Ja kolmas - yllättävän tärkeä - apuväline on urheilukello. Tunnustan itsekin nauraneeni ajatukselle, että kello muka opettaa (ja sopivasti myös pakottaa) juoksemaan. Mutta oikein käytettynä kello on todella hyvä apuväline, etenkin kun oman kehon ja sen rajojen tuntemus on vaillinainen. Kelloissa merkkejä ja malleja on valtavasti. Kalleinta ei kannata ostaa, jos elämässä on olemassa jonkinlainen budjetti. Tämä siksi, että halvemmallakin pärjää hyvin. 

Itse päädyin Polarin Vantage M2:een. Perusteluna kotimaisuus, ulkonäkö ja aikataulullisesti sopiva budjetointi (Powerin synttäritarjous). Vantagessa toiminnot ovat kaikki olemassa ja helposti löydettävissä. Kello on ulkonäöltään neutraali ja sopii käteen kuin hyvä hansikas. Lisäksi Polarin ohjelmisto toimii hyvin tallentamisessa ja arvojen tarkastelussa jälkikäteen. 

Koska en ymmärrä sykemaailmasta mitään, käytän kellossa eniten km-aikaa ja vauhtia. Tiedän suunnilleen oman kilometrivauhtini rajat ja pystyn juostessa pelaamaan niillä siten, ettei vauhti karkaa käsistä. Vaikka kehontuntemukseni on fyysisesti keskivertoa parempi, niin vauhdin arvioinnissa olen todella surkea. Ilman kelloa vauhtini karkaisi äkkiä liian kovaksi ja silloin etenemiselle tulee nopea loppu. Pidemmälle edetessä sykkeen ja sykerajojen tarkkailu taas antaisi uusia ulottuvuuksia siihen, miten omaa vauhtia voi kehittää ja miten harjoitusten kestoa ja tehoa voi kasvattaa. Sinne on minulla kuitenkin vielä matkaa. 

"Juostessa päähän pälkähtää ajatus siitä, kuinka kiitollinen saa olla omasta ammatistaan. Niinä aikoina, kun liikunta ei ole juuri kiinnostanut, on työ antanut keholle fyysistä buustia. Päivät pöydän ääressä ihmisiä käsitellen, pitää yllä sentään jotain fyysistä aktiviteettia. Ja yhtä kiitollinen olen myös ihmisistä, joita olen pöydän ääressä tavannut. Kolmeen vuoteen olen tavannut ainoastaan kivoja ihmisiä ja oppinut heiltä valtavasti omasta ammatistani, itsestäni - niin ja juoksemisesta"

sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

Lomattoman kesä

Työn, koulun ja perhe-elämän yhteensovittaminen on pitänyt minut erossa blogin kirjoittamisesta. Ja samalla kyllä huomasin, että olin jollain keinoin nollannut aivot koko kirjoittamimoodista. Tekstiä ei synny, jos sitä ei treenaa ja kirjoittamista ei treenaa, jos ei tartu kynään, vaikka väkisin. Kesä onneksi inspiroi uudella tapaa ja tekee mieli tarttua saunavastan lisäksi myös muihin kuumiin puheenaihioihin.

Näkymä toimistosta on parhaimmillaan tällainen



Yleisin kysymys kesäkuun alusta alkaen käsittelee kesäloman viettoa, alkamista, loppumista tai suunnitelmia. Facebook täyttyy toinen toistaan nokkelammista tavoista ilmoittaa, kuinka työhön tulee nyt muutaman viikon pakollinen tauko, jonka aikana työn rasittamaa ruotoa lepuutetaan. Loman jälkeen maailma on taas parempi ja ihminen on valmis kohtaamaan syksyn rasitukset.

Loma on ansaittua pakkotyötä

Suomalainen työelämä pyörii käytännössä kesälomien ympärillä. Työvuosi katkaistaan lomalla ja elämä jaetaan kahteen osaan - ennen ja jälkeen heinäkuun. Loma on useimmille monella tapaa ansaittu. Se on ansaittu jo sen vuoksi, että lomapäivät tienataan edellisvuonna ja kertyneistä palkallisista lompäivistä nautitaan useamman viikon jaksoissa. Suomessa suurin ihmisoikeusrikos - ainakin iltapäivälehtien mukaan - on se, jos työntekijä ei saakaan viettää lomaansa koko neljän viikon jaksoa kerrallaan.

Loma on ansaittu myös nykyisen työelämän kiireisyyden vuoksi. Kun vanhempieni sukupolvi pääsi lomalle, heidän suunnitelmissaan oli monesti mökinrakennustalkoot tai vaikka maalla asuvien sukulaisten auttaminen heinätöissä. Kun tämän päivän toimiston sankari jää lomalle, on hän pari ensimmäistä päivää silmät kiinni kuittaamassa univelkojaan - tai edes niiden korkoja.

Työelämän lisäksi stressaavaa on koko arkielämä. Jostain kumman syystä aikataulutamme elämämme aamusta iltaan niin, ettei varsinaista lepohetkeä koita ennen katkonaisia yöunia. Elämme jatkuvan menemisen pakon ja suorittamisen tilassa, josta emme tunnu pääsevän pakoon ennen lomaa.

Valitettavasti tuo kaikki luo myös paineita lomanviettoon. Pakkaamme koko toiveiden tynnyrin ratkeamispisteeseen saakka, jotta neljän viikon loputtoman vapauden aikana saisimme sekä rentoutettua itsemme että tehtyä tyhjäksi koko vuoden aikana kertyneen to-do-listan. Suoritamme myös lomalla. On käytävä visiteeraamassa kaukaisimmatkin sukulaiset ja on tehtävä huomiota vaille jääneet talon työt sekä kasvatettava lapset, kukat ja perunat. Eikä se riitä - olisi ehdittävä tekemään hienoja lomamatkoja, jotta voimme some-patsastella hiekkarannoilla täysien skumppalasien kanssa. Hymyiltävä on, vaikka poskia kuinka pakottaa.

Pahimmillaan kesäloma on yhtä lailla aikataulutetta juoksemista kuin arkikin, vaikka syy muuttuu. Lomastressistä saammekin lukea heijasteita lehtien palstoilta, kun poliisien kotihälytykset kasvavat ja heinäkuun jälkeen avioeropiikki hipoo taivasta.

Sisäinen kyynikkoni valitettavasti ennustaa, että nämä nykyiset pitkät kesälomat tulevat vielä tiensä päähän. Kun väki vähenee ja siirtyy eläkkeelle, niin työelämä tiivistyy entisestään. Ja kun ay-liike hellittää rasvaisia kouriaan vallankahvasta, niin pitkät lomaoikeudet lisukkeineen ovat ensimmäisenä sillä liipasimella, jonka maksamisesta työnantajat haluavat luopua. Toivottavasti samasta lomajärjestelmästä saavat vielä lapsemme nauttia, mutta hieman epäilen....


Lähialuematkalta naapurikaupunkiin

 Sitten on meitä, joilla ei lomaa olekaan

Työelämän muutosten takia minulla ei ole kesälomaa ollenkaan tänäkään vuonna. Viime vuonna olin toista kertaa elämässäni kesätöissä ja katselin hellekesän päivät toimiston huuruisen ikkunan takaa. Nyt taas painan duunia kesän putkeen ja koetan saada hieman vapaata tuonne syksyyn, kun perheen pienin starttaa eskariuraansa ja siirtyy yhteiskuntamme tarjoamaan koulutusputkeen.

Lomattoman kesä on hieman erilainen muihin verrattuna. Ei ole mitään pidempää pätkää, mitä odottaa. Ei ole sitä taukoa, joka katkaisisi vuoden sopivasti kahtia, eikä ole odotettavissa paussia, jonka aikana saisin kuitattua univelat nolliin. Ja silti - jostain syystä ei edes harmita.

En ole tosiaankaan mikään perustapaus lomattomasta työläisestä. Kun teen töitä pääasiassa kotona, ei työympäristöni ole se normaalein. En ole toivottamassa työkavereilleni suupielet kirstyen hyvää lomaa samalla salassa toivoen sadekauden osuvan kaikkien muiden lomaan paitsi omaani. En mussuta lomapullaa sen seitsemää kertaa, enkä ruksi kalenterista jäljellä olevia päiviä mustiksi.

Ympäristöni on muutenkin erilainen. Jos keli osuu kohdalleen, pystyn siirtymään takaterassille tekemään töitä auringonpaisteeseen. Ja jos kotinurkat alkavat kovasti ahdistaa, voin siirtää toimiston helposti Uimaharjuun. Jo pelkkä ympäristön vaihdos muuttaa työn tekemisen fiilistä.

Olen myös muuttanut työn tekemisen rytmiä kesän ajaksi. Kun päivät ovat aamusta saakka valoisia, aloitan työt jo kuudelta. Kun pistän koneen kiinni iltapäivällä kahden aikaan, on minulla käytettävissä pitkä iltapäivä melkein mihin tahansa. Voin kopata yhden tai useamman lapsen matkaan ja mennä rannalle, museoon tai vaikka Viipuriin. Ja jos auton starttaa kahden aikaan, ennen iltaa ehtii käymään vaikka pienellä road tripillä naapurikaupungissa. Vaihtoehtoja tekemiselle kyllä riittää, kun vaan viitsii lähteä.

Totta kai painetta tulee viikonloppuihin. Jos en ole koulussa, viikonlopuisin on kiva tehdä jotain kesätekemistä. Yleensä se ei tarkoita mitään ihmeellistä, mutta pääasia on, että se poikkeaa arjesta. Pitkä pyörälenkki satamaan tai muurinpohjalettujen paistaminen luo fiiliksen kuin olisi pidemmälläkin vapaalla.

Ja kesäinen Suomi painottuu muutenkin viikonloppuihin. Lähes kaikki tapahtumat ovat lauantaista sunnuntaihin, joten niistä nauttimiseen ei lomaa tarvita (toipumiseen ehkä). Tosin emme ainakaan vielä ole vaimoni kanssa intoutuneet festarieläimiksi tai tanssikansalaisiksi, mutta kuka ties se aika koittaa, kun pieninkin kasvaa sen ikäiseksi, että pärjää itsekseen.

Minulle vaihtelua tuo myös koulu. Kun pakkaa repun ja lähtee koulunpenkille viikonlopuksi, on kuin astuisi eri maailmaan. Koulukavereita en näe omassa arjessa, koska välystä muihin on melkein kolmesataa kilometriä. Onkin aika lailla rentouttavaa viettää sitten koulussa aikaa "uusien ihmisten" parissa. Ja varsinkin nyt, kun koulusta yhä isompi osa kuluu asiakkaiden parissa, saa siitä omaan elämään lisävirtaa. Ero syntyy tässäkin tapauksessa kontrastista. Eli väliä ei sinällään ole sillä, mitä teet, vaan sillä, että teet "jotain ihan muuta". 

Asenne ja ajankäytön optimointi

 Lomattomalle tärkeintä on löytää ne pienet lomasaarekkeet arjen keskeltä ja viikonlopuista. Ei ole helppoa repiä itseään mihinkään aktiviteetteihin viikonloppuna, kun takana on pitkä tai vielä pidempi työviikko. Pienen happihypyn tai kaupunkiretken jälkeen olo on rentoutunut ja fiilis on melkein sama kuin olisit ollut lomalla.

Oma asenne on syytä olla kohdillaan. Jos olet muiden lomista kateellinen tai omasta lomattomuudestasi katkera, hukkaat vain omaa energiaasi aivan turhaan. Jokainen löytää varmasti kesästään nautintoa, olivatpa muiden lomat kuinka monta viikkoa pidemmät tahansa. Ja omaa energiaa kannattaa ennemmin kerätä kuin hukata.

Jos omat lomapäivät ovat nollissa, niin silloin aikaa ei kannata hukata turhiin aikasyöppöihin. Minusta pahimmat aikasyöpöt ovat televisio, some ja alkoholi. Kun aikaa ei kerta ole, en mielelläni hukkaa sitä television edessä tuijottamalla uusintoja (Frendejä ei lasketa....) tai en myöskään oikein osaa istua pitkää iltaa terassilla tuoppi kourassa (hyviä kaverisynttäreitä ei lasketa :D ). En myöskään pidä mitään suureen ääneen julistettua somepaastoa, mutta jostain syystä huomaan puhelimeni viehätysvoiman katoavan kesän aikana. Jos on maisemia, mitä katsoa, teen sen mieluummin takapihalta kuin puhelimen ruudulta.

Olen (jälleen kerran) kiitollinen työnantajalleni siitä, että olen löytänyt näin erikoisen työn. Jos en tekisi töitä kotona (tai missä vaan), tuskin osaisin ottaa kesääni näin rennosti. Ja paljon on vaikutusta sillä, että saan tehdä töitä aika lailla omassa rytmissäni. Saan ajallisesti poimia rusinat pullasta, eli tehdä töitä aamupäivät ja lomailla iltapäivät.

Oli aika, kun kesät olivat loputtomia ja lomat kestivät ikuisesti

Loma on ansaittua vapaata

Te, joilla on lomaa, nauttikaa! Jokainen työtä tekevä on lomansa ansainnut omalla työllään. Aikaa ja energiaa ei kannata hukata joutavaan suorittamiseen, vaan mieluummin lepoon ja Suomen ah niin lyhyestä kesästä nauttimiseen. Jokaisen kesän jälkeen aurinko painuu taas mailleen ja edessä on pimeä syksy. Sen kohtaamiseen kannattaa kerätä kesältä aurinkoenergiaa sekä muistoja, jotka hymyilyttävät takuuvarmasti vielä marraskuussakin. 
 

lauantai 2. helmikuuta 2019

Vapaaillat ennen - ja nyt

 

Uusioperheemme kvintetin jäsenet ulostivat itsensä yksi kerrallaan kotoa lauantaiaamuna ja huomasin olevani kotona ihan yksin. Kuuntelin hämmästyneenä ympäröivää hiljaisuutta. Luulisi, että sillä huudolla, joka meidän perheestä parhaimmillaan lähtee, seinät kaikuisivat vähintään pari päivää sen jälkeen, kun viimeinen on lopettanut puhumisen. Mutta ei - jokainen seinä vaikeni kuin muuri.
Nojasin nojatuolissa taaksepäin. Ensin olin hieman tilanteesta hämilläni. Sitten huulille hiipi vieno hymy. Minulla olisi käytettävissä kokonainen päivä ja koko talo itselläni. Ja sen mukana täysi vapaus tehdä lähes mitä vain (lain ja avioliittosopimuksen sallimissa rajoissa luonnollisesti).

Siis kokonaiseen päivään ei jokaisesta makuuhuoneesta kuuluisi toinen toistaan paskempaa musiikkia. Lattialla ei tarvitse varoa astuvansa leluista rakennettuihin jalkaväkimiinoihin, joiden sisältämät legopalikat työntyvät suoraan jalkapohjasta läpi tai pikkuautojen muodostamiin liukumiinoihin, jotka johtavat minun ikäisellä helposti venähtäneisiin nivelsiteisiin tai kallonmurtumaan.

Kun oikein tarkkaan kuunteli, niin kuuli tärkeimmän. Missään ei kuulunut pyykkikoneen laulua tai astianpesukoneen aariaa, joka kertoisi, että sinun on noustava sohvalta ripustamaan pyykkejä juuri silloin, kun raskaat silmäluomet haluaisivat peittää valvovan maailman. Tänään ei pyykkikone pyöri ja ruuankin syön pahvilautasilta.

Nautin hiljaisuudesta pienen...tai saattoi siinä mennä pidempikin hetki. Mietin, mitä kaikkea vapaapäiväni pitäisi sisällään ja lopputulos yllätti. Keski-ikäisen vapaapäivä on kovin erilainen kuin kolmekymppisen....saatikka sitten parikymppisen.

Näin ovat vapaapäivät muuttuneet.
Toni 20 vuotta - teenage years
Kun Toni 20 vuotta jätettiin yksin kotiin, niin missio oli valmis jo viikkoa ennen. Tärkeintä olivat kaverit ja mökäöljy, jota suomalaisissa panimoissa pannaan tynnyritolkulla. Kun kännyköitä ei ollut, niin kaverien keskuudessa heitettiin viidakkorumpu soimaan. Illalla on bileet - tuokaa bisseä ja itsenne.

Parikymppisinä illat aloitettiin kuin suutarien kengänteko - eli otettiin kunnon pohjat. Porukalla kokoonnuttiin bilepaikkaan lauantaisin kuuden jälkeen. Rappukäytävien seinät kaikuivat iloisesti kilisevien kassien nuoteista ja illalla porukka loi itse oman ohjelmansa. Jos en ihan väärin muista, niin kukaan ei illan aikana tuijottanut kännykän näyttöä (koska kännykkää ei ollut), eikä illan aikana otettu yhtään duckface-selfietä (koska maailma ei tuntenut selfietä eikä edes duckfacea). Ja miettikää - silti oli hauskaa!!

Siitä sitten viimeistään kymmenen aikaan kaupungille sillä vehkeellä, mikä kullakin oli - toisinaan pyörällä ja toisinaan taksilla. Rahatilanne yleensä viittoi ensimmäisen, lihasvoimalla kulkevan, vehkeen käyttöön. Kaupungilla iltaa vietettiin pubityyppisessä ratkaisussa (Bing! Joensuulaiset ja Kultapääsky) ja siitä sitten enemmän yökerhoa muistuttavaan juottolaan, kunnes kello kuin huomaamatta pärähti neljään, jolloin sikaniskainen portieeri pyysi enemmän tai vähemmän ystävällisesti (häädettävän kunnosta riippuen) poistumaan kotiin nukkumaan.
Sunnuntaiaamuna sitä sitten keräiltiin kilpaa taskusta kolikoita ja hataria muistinkappaleita, että missäs oli oltu, kenen kanssa ja ennen kaikkea millä helvetin ilveellä olen löytänyt tieni takaisin kotiin!! Voin muuten sanoa, että noina vuosina oli Luoja aika monta kertaa mukana, kun kaupungilta on pyöräilty promillevälillä 1-3 ‰ - ja ilman kypärää, turvavyötä, valoja tai muita 2000-luvun keksintöjä. Lapset - ei ikinä noin!!

Meidän nuoruudessa (eipä kuulosta kovin vanhalta ei...) ei sitten ollut instoja, faceja, snäppejä tai muita teknisiä tallentimia, joiden kautta edellisen illan tapahtumat olisi tallennettu ikuisiksi ajoiksi. Silloin vielä tietoa välitettiin ihan kuin esi-isät kuunaan - ihmiseltä ihmiselle ja suusta suuhun. Toki tuo viestintätapa synnytti legendoja ja suuria tarinoita - mutta tuskin se Kalevalakaan ihan totta on.

Illan missio - vetää nuppi turvoksiin ja lompakko kuivaksi.
Illan strategia - pohjat-pubi-klubi ja neljältä kotiin.
Toni 30 vuotta - semisti aikuinen
Toni on kasvanut kymmenellä vuodella ja on omasta mielestään aikuinen. Mielessä siintää kultainen keski-ikä, sillä onhan pankista otettu jo asuntolainaa ja farkkua löytyy muualtakin kuin vaatekaapista - nimittäin parkkipaikalta. Ja taas koittaa se ilta, kun paikkavartiointi pettää, mies jätetään vaille hoitoa ja hän saa itse päättää, miten tuon rajoitetun koevapauden haluaa käyttää.

Pois ovat jääneet pohjat ja yökerhot. Kaukana on usvainen humalaisten maailma, jossa älyllisen tekemisen tallentaminen katkaistiin kemiallisesti puolenyön jälkeen. Nyt ollaan aikuisia, eikä örvelletä.

Illanvietto alkoi sillä, että soitettiin parille valitulle kaverille. Ajatuksena oli tehdä tasokasta gourmet-ruokaa, katsella ehkä elokuvia ja juoda ruuan kanssa hyviä juomia. Keskiolutpullojen kilinä oli vaihdettu hienostuneempaan punaviiniin, josta (omasta mielestä) keskusteltiin älykkäästi. Koko Suomi oli tuolloin punaviinin värjäämä ja jokaisen itseriittoisen jupinalun oli osattava erottaa Chile Espanjasta muuallakin kuin peruskoulun kartastossa. Me, jotka emme nuorena tienneet viinirypäleiden olevan olemassakaan, keskustelimme sisäfileen tuoksuisessa keittiössä siitä, onko se Merlot sittenkin parempi kaveri kotimaiselle naudanlihalle kuin "Cab".

Ruuan päälle siemaistiin vielä pari lasi konjakkia. Tislemehu lämmitti mukavasti nielua (sillä vielä ei maha ollut siinä kunnossa, että konjakkia nautittiin kilpaa Samarinin kanssa) ja olotila oli koko kaveriporukalla veljellisen humalainen. Saattoipa siinä kosteiden silmäkulmien takaa lurahtaa ilmoille jopa pari juomalaulua - mahdollisesti Topi Sorsakosken tuotannosta.

Baarin sijaan suunnattiin yläkertaan saunaan. Sielläkään ei vedelty pullosta mitään Karjalaa, vaan oluet oli tehty jossain Tsekissä tai Tanskassa. Pyyhkeet oli kiedottu alkavien kaljamahojen ympärille ja kulmia kurtistellen herrasmiehet miettivät, onko oluen lämpötila sopiva "just eikä melkein".
Ainoa, mikä ei ole kymmeneen vuoteen vaihtunut, ovat jutut. Edelleen miehiä kiinnostivat naiset ja autot. Ja jos on talvisaika, niin aina oli sopivaa keskustella hieman lätkästä. Mutta pääasiassa pysyttiin näin aikuisenakin älyllisten juttujen alapuolella ja juttujen taso lähentelee pitkin iltaa absoluuttista nollapistettä.

Loppuillasta taksi nouti herrasmiehet pois ajaen heidät kotiin. Jos oltiin oikein villejä, niin vetäydyttiin jossain vaiheessa iltaa vielä pubiin naukkailemaan hyvälaatuiset viski-olut-yhdistelmät, joiden kylkeen imaistiin sikarit suoraan humidorista. Olihan Suomi silloin sentään vielä Suomi, jossa baarit tuoksuivat oluen, savun ja humalaisten ihmisten sekoitukselle ja sisällä sai itseään (ja muita) savustaa mielensä mukaan ilman terveysfasistien kapinointia.

Seuraavana aamuna ei krapulaa juuri podettu, mutta ensimmäisiin kännyköihin kilahtelivat tekstiviestit kiittäen mukavasta illasta, joka otettaisiin heti uusiksi, kun joku saisi aikaan järjestää kokoontumisen.

Illan missio - käykö sisäfileen kanssa chileläinen vai espanjalainen punaviini?
Illan strategia - luodaan ilta, josta puhutaan vielä viikonkin päästä.
Toni 40 vuotta - selkeästi keski-ikäinen
Tänään, kun saan koko päivän vapaaksi, aion elää tylsää elämää. Heti aamusta hoidan itselleni ruokaa, juomaa ja herkkuja niin, ettei koko päivään tarvitse taatusti poistua mihinkään. Puhelimella en aio kertoa kenellekään (paitsi tämän blogin tuhansille lukijoille), että olen yksin. Nautin siitä, ettei minun tarvitse sosiaalistella kenenkään kanssa tai järjestää kenellekään ruokaa, juomista, saunaa tai mitään muutakaan aktiviteettia. Ja vika ei ole muissa ihmisissä, vaan siinä, että kokemani rauha on niin ainutkertaista, että siitä täytyy ottaa kaikki ilo irti.

Ruokavalio koostuu pääasiassa niistä ruuista, joita muut perheessä eivät tykkää syödä JA joita voi valmistaa näkemättä minkään näköistä vaivaa. Käytännössä voin paljastaa, että syön yleensä ryynimakkaraa ja ranskalaisia...jos niitäkään.

Heti aamusta sallin itselleni lasin punaviiniä. Sen nautin sen kunniaksi, että yleisen käsityksen mukaan on sopimatonta juopotella heti aamusta ja tämä olkoon siis minun hetkeni kapinallisena.

Yhtä lasia enempää en voi ottaa, koska a) maha ei kestä enempää ja b) jos meinaan lukea, niin toisen lasin jälkeen silmät pomppivat tekstillä niin paljon, ettei lukemisesta tule mitään ja c) toisen lasin jälkeen veisi jo nukkumatti minut päiväunille, jolloin päivästä valuu viltin alla liian suuri osa.

Seuraavaksi otan käteeni kirjan. Olen jo edellisellä viikolla haalinut kirjastosta pari kolme kirjaa. Valikoimaan täytyy olla sen vuoksi enemmän, että aina ei voi tietää, minkä tyyppisen tekstin lukeminen sytyttää. Nytkin tuolilla odottaa yksi urheiluelämänkerta, yksi Ulrike Meinhofista kertova kirja (70-luvun euroterroristi) ja viimeisenä on Jaakko Tepon elämänkerta, jota luen kirjoittajan (Antti Heikkinen) ansiosta. Joku noista kolmesta joka tapauksessa ottaa tartunnan.

Ja viimeinen puuttuva osanen on musiikki. Seuraa suuri paljastus omasta pimeästä puolestani. Kun olen yksin, niin kuuntelen monesti oopperaa (koska sitä ei perheessämme siedä kukaan muu).

Yleensä valitsen joko Wagnerin lentävän hollantilaisen tai sitten Aidan - sen version, jossa laulaa Luciano Pavarotti. Kun porukka on pois, niin luukutan oopperaa sillä volyymilla, että varmaan siitä osansa saavat myös naapurit (toivottavasti muuten ovat Pavarottin ystäviä!). En siis todellakaan ole mikään oopperan asiantuntija, mutta lukemisen taustalle sopii kaunis musiikki, joka ei häiritse ajatuksia.

Hihittelen hieman punaviinipöllyssä - luen ja nautin siitä, että elämä on yksinkertaista. Luultavasti käyn päiväunille puolenpäivän jälkeen ja illalla lämmitän itselleni saunan, jossa kuuntelen vuorostaan Rollareiden "Havana Moon" livetaltiointia. Uskokaa kerettiläiset, kun sanon - Rollarit ja suomalainen sauna ovat aivan lyömätön kombo!

Jos vanhat (tai vähintään keski-ikäiset) merkit pitävät paikkansa, niin saunan jälkeen nautitut valikoidut saunaoluet (ihan perinteistä ruokakaupan Iisalmelaista valikoimaa, jossa on sen vanhan armeijan miehen kuva) saavat unen silmään jo kymmenen jälkeen. Minun tapauksessa vielä nukahdan sohvalle huonoon asentoon, josta saan seuraavaksi päiväksi päänsäryn (siis sen saman, joka ennen hommattiin kallilla rahalla yökerhosta), jota sitten parantelen sunnuntaiaamun.

Ja jos sunnuntaiaamuna ei vielä kotona näy ketään, niin käännän poikkeuksellisesti kanavan kello kahdeksan ykköselle ja katselen sohvalla viltin alta Avaraa luontoa. Siitä tulee jotenkin kivasti oma lapsuus mieleen.

Illan missio - anna aikaa itselle ja tee sitä, mitä et normaalisti voi.
Illan strategia - aikaisin ylös, aikaisin nukkumaan. Älä nukahda sohvalle!

Hyvää viikonloppua ystävät!

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Perhe lomasilla

Perjantai ja odotan kuumeisesti, että kello lyö neljä. Pöytä on siivottu, sähköpostissa poissaoloviesti ja seuraavan viikon kalenterista on varmistettu, että roikkumaan ei jää mitään. Minun töitäni tekevälle pitäisi jäädä siistit mestat, eikä mitään pommeja. Lopulta kello kilahtaa pykälään, valot pois ja keväisessä säässä kävellen kohti kotia. On talviloman aika!

Tänä vuonna keskisen Suomen talvilomaviikko osuu helmi- ja maaliskuun vaihteeseen eli sopivasti kesken talvilomaa talvi vaihtuu kevääseen ja alkaa vuoden parempi puolisko. (Aina pienen juhlan paikka!!) Meillä oli ajatuksena karata kotoa pois heti, kun mahdollista. Pakkasimme siis tavarat jo perjantaina ja starttasimme pienelle lomamatkalle lauantaiaamuna. Keskieurooppalainen perhefarmari kattoon asti tavaraa täyteen, takapenkin taavit saivat aamupalan autoon (millä ostettiin ainakin alkumatkaksi hiljainen ja rauhallinen osuus) ja ei kun kuutostietä pohjoiseen päin.  Kuten kuvasta näkyy, on kuskivuorossa tällä kertaa perheen kauniimpi osapuoli ja minä saan luxuksena istua takana.


Kun kyseessä on vain viikon loma, niin siinä ei mahdottomia ehdi puuhaamaan. Suuntasimme ensin mummolaan pariksi päiväksi lepäämään ja nauttimaan "easy livingistä". Mummolassahan on tarjolla lisäkäsipareja lastenhoitoon sekä meille aikuisille hieman hengähdystaukoa normaalista arjen paahtamisesta. Lasten lisäksi mummo pitää huolta myös aikuisten riittävästä ravinnonsaannista ja ukki taas viihdyttää pienintä niin, että on mahdollista huomaamatta karata päiväunille nurkkakammariin. Ja tätä mahdollisuutta ainakin minä käytin melko sumeilematta hyväksi.

Nykyisin lomalta odottaa eniten sitä, että saa irrota arjesta ja poistua tutuista kotiympyröistä vaikka vähäksi aikaa. Lomaa on se, kun ne tutut tavarat ja sotkut jäävät sadan kilometrin päähän, eivätkä kaiva mieltä ja sielua. Tärkeää on, että rutiinit rikkoontuvat ja elämään tulee toisenlainen rytmi. Ymmärrän jälleen hieman paremmin heitä, jotka joka kesä jaksavat lähteä järvenrantaan mökille koko kesälomaksi, vaikka olot mökillä olisivat kuinka paljon alkeellisemmat kuin kotona. 


Mummolassa sattui vielä juuri talven viimeiseksi päiväksi täydellinen ulkoilupäivä. Otimmekin kunnon valokylpyjä ja kävimme porukalla jäällä kävelemässä pitkän lenkin. Pikkuihminen sai kokeilla myös suksia ja tyylistä sekä vauhdista päätellen meillä on kahdenkymmenen vuoden päästä odotettavissa kotimainen mitalitoivo silloisiin MM-koisihin. 

Tuntui oikeasti keväältä ja valon voiman tunsi jokaisessa solussa. Tuskin on parempaa ja halvempaa lääkettä uupumukseen ja väsymykseen kuin kevään ensimmäiset auringonsäteet. Jäältä ei olisi halunnut lähteä pois ollenkaan. Harmi, ettei tuota lääkettä osaa ottaa pieninä annoksina myös loman ulkopuolella. Vaiva jäälle menoon ei olisi iso täällä kotonakaan.

Kiireen ja suorittamisen pois jättäminen on avainsana onnistuneeseen lomaan. Vapaa ei ole ainakaan minulle sitä aikaa, jolloin on saatava suorituskortti täyteen rasteja ja koko viikoksi olisi oltava tarkka suunnitelma. Missään nimessä lyhyeen lomaan eivät kuulu suursiivoukset ja remontit, vaan enemmänkin aikataulutonta yhdessäolemista ja nauttimista siitä, että saa olla vaan.

Kun olimme nauttineet mummolan vieraanvaraisuudesta muutaman päivän, otimme nokan kohti Pohjois-Karjalaa ja kesäpaikkaamme. Puolessavälissä matkaa näki selvästi, että lunta on pohjoisemmassa osassa Karjalaa aika lailla enemmän kuin meillä kotona. Talvella ja talvella on eroa eri osissa maata. 

Ennen Uimaharjuun menemistä teimme pienen kierroksen Joensuussa. Söimme lounasta toisen mummin kanssa ja sen jälkeen kevyt kierros kaupungilla ja karkkikaupan kautta kohti viimeistä etappia. Joensuu on viime vuosina parantanut kaupunkikuvaansa huomattavasti ja tällaiselle ex-Joensuulaiselle koko keskusta näyttää kovin erilaiselta (ja kieltämättä paremmalta) kuin ennen. Muutaman kerran joutuu jopa reittiä hakemaan, kun välistä on kadonnut itselle tuttuja maamerkkejä. Harmillisesti vaan jälleen kerran sää oli "helmikuuksi tyypillinen" vesisade, joten mitään pitkää kierrosta emme jaksaneet tehdä



Joensuun jälkeen siis suoraan Uimaharjuun. Kun kesäpaikalla ei käy pitkään aikaan, niin siinä on pari mietittävää juttua. Jos käy kaupassa jo menomatkalla, niin kukas muistaa, mitä puuttuu!? Eipä kukaan. Ja sen vuoksi meilläkin on nyt iso kasa käsisaippuaa ja leivinpaperia, mutta ei ollenkaan talouspaperia tai esim. nytkin leipomuksiin kaivattua korppujauhoa. Toinen mielenkiintoinen pohdittava on, siivotaanko ensin, vasta viimeisenä vai siivotaanko ollenkaan. Periaatteessa, kun kukaan ei talossa ole ollut kuukausiin, ei siivouksen tarvetta olisi ja lyhyellä lomalla ketään ei kiinnosta tarttua imurinvarteen ja kuluttaa lyhyestä ajasta siivoukseen paria tuntia. Nytkin siis päätimme ummistaa silmämme pieneltä pölymäärältä ja tyydyimme hyvin pikaiseen imurointiin noin niin kuin silmänlumeeksi.

Lomalla täytyy osata ottaa rennosti ja jättää pois niitä joutavanpäiväisiä rutiineja ja pakollisia aktiviteetteja, jotka elämää yleensä tahdittavat. Kukaan ei kuole siihen, että yksi viikkosiivous jää tekemättä, mutta jonkun parisuhde voi kuolla siihen, että koskaan ei ole aikaa kurkistaa rutiinien taakse ja viettää aikaa rennosti hyggeillen. Mietimme illalla, miksi tuollainen lyhyt loma tuntuukin nyt niin hyvältä ja tulimme siihen lopputulokseen, että poistuminen kotiympyröistä ja rutiineista oli juuri nyt paikallaan. Ei liikoja kotitöitä, sotkuja ja "pakollista" tekemistä, niin sielu lepää. Lisäksi sen ajan, jonka normaalisti käyttäisi tavaroiden raivaamiseen, siivoamiseen tai tarkemmin sanottuna sotkujen päivittelyyn, voi nyt kuluttaa ulkoillen, nauttien raittiista ilmasta ja perheen seurasta. 


Pieni takaisku koettiin heti ensimmäisenä aamuna. Takapihan pressutallista oli toinen puoli sortunut lumen alla ja tallissa olevien tavaroiden pelastamiseksi oli päästävä pikaisesti korjaushommiin. Tilanteen pelasti tälläkin kertaa lähistöllä asuva setäni, jolla oli aiheeseen sopivat tarvekalut ja varaosat. Siis katkenneet metalliputket vaihdettiin uusiin ja talli on lähes entistä paremmassa kuosissa. Homman opetus - putkien läpi oli porattu katon vahvistamiseksi laitettujen lautojen kannatinruuvit. Putkeen ei saisi porata reikiä, koska se heikentää putken lujuutta. Tällä kertaa selvittiin säikähdyksellä. Harmituksesta johtuen en tajunnut ottaa kuvaa leuhottavasta teltasta ja sitä ympäröivästä lumimäärästä. 

Muu aika menikin pihalla pyöriessä, mäkeä laskiessa ja katolta lumia pudotellessa. Siis ei mitään järkevää tekemistä, mutta jotain pientä puuhaa käsille, jottei loma mene makoiluksi. Tässä vaiheessa muuten pakko heittää kiitokset paikalliselle marketille. Lumi oli tukkinut tien varastoon, joten kaikki mäenlaskuvälineet olivat "kanissa". Hätäapua etsittiin monesta paikasta, mutta tilanteen pelasti kylän K-kauppa. Siellä ystävällinen rouva kaiveli liukurit esiin ja mäenlaskutiimin ammattitason välineistö oli kasassa.

Vaikka lomalla pitää levätä ja nukkua, niin minusta ei ole fiksua käyttää lomaansa sohvalla kroonisesti makoillen tai televisiota tuijottaen. Lojuminen ei minulle edusta lepoa, vaan lepoa edustaa se, että tekeminen poikkeaa normaalista. Minäkin olen normaalisti arkipäivät hyvässä tallessa toimiston uumenissa, mihin päivänvalo ei käy. Joten nyt kun päivän sai viettää ulkona, niin onhan se erilaista. Nyt tosin tekemistä olikin niin paljon, että mäenlaskuun päästiin vasta iltapimeällä. Oma hauskuutensa siinäkin...


 



Kuvassa perheen tyttöjen lahjaksi saamat hassut kettusukat - aika huikeat :)

Vapaan lumen määrä katolla oli reilut puoli metriä. Ja kun kyse on tuollaisesta suveentuneesta lumesta, niin siinä alkaa olla painoa sen verran, että osa oli pakko ottaa jo pois. Tyhjentelin kattoa sopivissa erissä ja välillä kävin katsomassa hiihdon MM-kisoja (Iivo on kyllä kova jätkä!!). En ottanut edes katon tyhjentämisestä mitään hikiurakkaa, vaan enemmänkin tein hommia rennosti kaupungin virkamiesten TES:iä noudattaen. Kun tahti ei ole sata lasissa, niin hommat maistuvat ja oppii nauttimaan matkasta eikä vain päämäärästä.


Parin päivän jälkeen vielä palasimme mummolaan yhdeksi yöksi ja lopulta perjantaina takaisin kotiin. Itselle oli harmillista sulkea Uimaharjun talon ovi taas kiinni ja lähteä takaisin arkeen. Kakkoskotiin kuitenkin kaipailee niillä väleillä, kun siellä ei aikoihin ehdi käymään ja onhan se aina omanlaisensa rauhan saareke.

Perheen pienimmästä näki ensimmäistä kertaa, että hänellä oli jo hieman koti-ikävä, vaikka hauskaa reissussa olikin. Pienelle ihmiselle viikko on pitkä aika olla kotoa pois ja loman jälkeen on mukavaa löytää omat tutut lelut entisiltä paikoiltaan. (Irrotimme lapsen muuten padistaan koko viikoksi, eikä hänelle tullut kertaakaan vieroitusoireita - ehkä tämä ei olekaan toivoton tapaus!)

Viikonloppuna saamme vielä vieraita. Pienin heräsikin aamulla jo ennen kuutta ja puki päälle juhlamekon. Onko kyse siis siitä, että hän odotta vieraita niin kovin vai onko kyseessä joku prinsessa-syndrooma, joka pakottaa suhtautumaan jokaiseen päivään kuin juhlaan? 

Loma oli enemmän kuin paikallaan ja sanoisin, että tämän vuoden suunnittelemattomuus oli paras suunnitelma, joka meillä on ollut lomaan vuosikausiin. Onnistumisen takana olivat rento ote, riittävän väljä ajankäyttö ja energian suuntaaminen siihen, että liikaa ei tehdä, mutta ei lojuta paikallaankaan - ja poistutaan kotoa niin kauas, ettei tiskikoneen pauhu yllä korviin.

Hyvää viikonloppua ja lomaa niille, joilla se on vielä edessäpäin! 

sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Jos olis mulla miljoona

Kolmas lomaviikko takana ja tällä viikolla tein yhden loman fiksuimmista ratkaisuista. Otin lapsista pienimmät matkaan ja menimme mummolaan muutamaksi päiväksi. Kyseessä oli selkeä win-win-ratkaisu, sillä mummo jo viikolla soitteli ja kyseli, että eikös sitä voisi heilläkin aikaa viettää - isovanhempien ikävä on vanhempien siunaus.

Mummolaloma oli täynnä tekemistä ja olemista. Lapset ja isovanhemmat saivat nauttia täysillä toistensa seurasta ja jättivät vielä minut istumaan sohvannurkkaan parin hyvän kirjan kanssa. Sainkin viikon aikana luettua muutaman hyvän opuksen. Kirjoista voin muuten suositella Marutei Tsurusen kirjaa "Sinisilmäinen samurai" - kertoo hienon tarinan siitä, kuinka lieksalaisesta maatalon pojasta tuli ensimmäinen länsimainen, joka on valittu Japanin parlamenttiin.

 Ja koska pienimmän saattoi hyvällä omallatunnolla siirtää mummon seuraksi kello kuusi aamulla (tämä lapsi to-del-la nauttii aikaisista aamuista - tämän kesän ennätys on ollut kello 5:37 korvan juuresta kuuluva kuiskaus "Isi, joko noustaan ylös, minua EI nukuta..."), niin saatoin jopa nukkua vähän pidempään. Ja ilmeisesti vaimokin nautti siitä, että sai kerrankin olla itsekseen kotona (oliko tämä siis sittenkin win-win-win-ratkaisu??).

Kaiken kaikkiaan viikko oli loistava. Pienin pääsi ensimmäisen kerran uimaan järvessä, näki höyryveturin ja kävimme myös Suomen nykyisin ehkä vilkkaimmalla kesätorilla - Savonlinnan kauppatorilla ooppera-aamuna. Lisäksi pääsimme tutustumaan uudistettuun Punkaharjun entiseen Valtionhotelliin, joka on uudessa kuosissaan todella upea. Arvostan hotellin uusien yrittäjien innostusta, osaamista ja ennen kaikkea sitoutumista aloittamaansa työhön ja toivon todella, että he saavat perinteisen hotellin lentoon ja täyteen asiakkaita myös ooppera-ajan ulkopuolella. Puitteet ainakin ovat kerrassaan mahtavat. Niille lukijoista, jotka eivät paikkaa tunne, niin käykääs tutustumassa http://hotellipunkaharju.fi/

Mutta tämä lomakuulumisista. Tuossa äsken kahvia juodessa tuli mieleen vanha kunnon ajatusleikki, josta muotoilin tämän päivän kirjoituksen....

 Paljonko tarvitsee rahaa, ettei tarvitsisi tehdä töitä?
 
Varmaan useimmat meistä työtätekevistä ovat leikkineet ajatuksella, mitä tapahtuisi, jos olisi niin paljon rahaa, ettei töihin tarvitsisi mennä. Paljonko rahaa tarvitsisi ja mitä sillä rahalla tekisi?

Tietotoimisto Googlen mukaan suomalaisten keskipalkka oli viime vuonna 3538€ kuukaudessa. Jos lasketaan, että työläisen ura alkaa noin kaksikymppisenä ja jatkuu 67-vuotiaaksi saakka, niin työuran pituudeksi tulee huimaavat 47 vuotta. Tällä laskutoimituksella saadaan työuran tuloiksi

3538€ * 47 * 12,5 (lomarahat huomoiden) = 2 078 575€

Tästä summasta maksamme veroja noin kolmanneksen, jolloin käteen jäävä osuus on noin 1,4m€. Toisin sanottuna noin puolellatoista miljoonalla ihmisen elintaso pitäisi olla verrattain normaali niin, että palkkatyön pakkoa ei olisi, mutta elintaso vastaisi normaalin keskivertopalkansaajan elintasoa. Ajattele, jos joku löisi tuon summan kouraan parikymppisenä ja edessä olisi velaton elämä?

Työntekoa omilla ehdoilla ja lisää vapaa-aikaa

Ensimmäinen päätettävä asia olisi se, tekisinkö töitä, jos pakkoa ei olisi. Ongelmana tuossa saadussa rahassa olisi se, että siitä ei eläkettä kerry ja elämä nykyisin jatkuu eläkeiän jälkeen vielä parikymmentä vuotta, jos hyvin käy. Milläs tuo loppuelämä rahoitetaan, jos ei töissä käy. Ja työssä on muutenkin hyviä elementtejä, joiden takia sitä kannattaa tehdä. Joutilaan elämä ei houkuttelevuudestaan huolimatta varmaankaan ole niin hohdokasta.

Oma ratkaisuni olisi ehdottomasi työnteko, mutta pienemmässä määrin ja enemmän omilla ehdoilla. Voisin ehkä perustaa yrityksen, joka ei sitoisi täyteen työaikaan, mutta joka toisi toivottuja lisätuloja ja antaisi elämään jotain rytmiä. Omat haaveeni liittyvät johonkin hyvinvointiin ja terveyteen tai toisaalta voisin perustaa vaikka verkkokirjakaupan erikoiskirjoille. No toisaalta, jos rahaa olisi, niin miksen tekisi molempia. Yrittäminen voisi olla hieman vapaampaa, kun varsinaista onnistumisen pakkoa ei ole. Itselle suurin kynnys oman yrityksen perustamiseen liittyy siihen, että pelkään epäonnistumista ja tietenkin pelkään sitä, mitä tapahtuu, jos yritys ei tuokaan nyt elämiseen tarvittavaa rahaa. Tuskin kovinkaan tuntemattomia pelkoja muillekaan.

Toisaalta voisin tehdä sijoituksen jonkun muun yritykseen niin, että saisin osakkaana rahaa tuotoista. Kuinka sitten valkata se yritys, joka tulee tulevaisuudessa tuottamaan - ei mikään helppo valinta?

Ajatukseni työnteon suhteen liittyy eniten siihen, että haluaisin itselleni jäävän aikaa ns. omaan tekemiseen eli johonkin, minkä ei tarvitse tuottaa mitään. Aikaa käyttäisin omien unelmien toteuttamiseen.

Perushankinnat ensin

Rahat sijoittaisin siten, että ensin tekisin perushankinnat. Ensimmäisenä olisi järkevää hankkia koti varusteltuna siten, että halvinta ei tarvitsisi ostaa, mutta ei nyt Mielen kultahanoihinkaan mentäisi. Todennäköisesti ostaisin myös kesäpaikan tai kakkosasunnon. Lisääntyneelle vapaa-ajalle olisi hyvä olla viettopaikka, johon voisi vetäytyä koko perheen kesken.

Tämän päälle tietenkin autot ja muut kulkupelit. Itselleni moottoripyörä on aina ollut tärkeä ja olen pitänyt pyörää, vaikka rahat ovat välillä tiukilla olleetkin. Tälläkin hetkellä pyörä odottaa tallissa, mutta seisontavakuutuksessa. Toivottavasti ensi kesänä on jo ajokelien aika.... Ja jos haaveista puhutaan, niin ehkä purjevene on minulle ollut se toteutumaton haave. Ja nyt kun aikaa kerran on, niin....

Mitenkään pröystäilemättä hankkien nuo perustarpeet saisi kasaan 500-600t€, jolloin käyttöön jäisi vajaa miljoona. Tämä olisi siis se raha, jolla elettäisiin. (Tähän väliin kuuluu se takakireiden ekonomien lause, että rahat kannattaisi sijoittaa johonkin tuottavaan tiliin tai rahastoon niin, että korkotulot blaa blaa ja sijoitustuotto pölö pölö...., joten kuvitelkaa se kuivakka tekstiosuus tähän kohtaan)

Asumiskuluissahan säästyisi pitkä penni, kun asuntoa ei tarvitsisi hankkia lainarahalla ja kaikki korkomenot sekä asunnossa, että esimerkiksi autoissa jäisivät pois. Laskin muuten eräänä päivänä, että lainoihin kuuluvat lainaturvavakuutukset kustantavat meille laina-aikana noin 55t€ eli käytännössä tuossa asuntolainan sivussa maksamme vakuutusyhtiölle sellaisen reilunkokoisen yksiön verran rahaa. Ja parhaassa tapauksessa vielä rahaa, jota emme vakuutusyhtiöstä nosta koskaan korvauksina pois. Olisiko fiksumpaa säästää nuo rahat ja muuttaa ne vaikka sijoitusasunnoksi, jonka voi hätätilanteessa myydä pois ja muuttaa rahaksi?!

Hyvin sijoitettua rahaa olisi myös lasten harrastusten turvaaminen ja se, että kaikki saisivat harrastaa suunnilleen sitä, mitä mieli halajaa. Meilläkin on vuosien varrella käyty muutamia keskusteluja siitä, kuinka kallista harrastaminen on ja toisaalta joitakin harrastuksia on ollut pakko hylätä niiden kalleuden vuoksi. Raha, joka menee siihen, että lapset pysyy pois torin laidalta notkumasta, on minusta hyvin sijoitettua rahaa. Jos nyt ei jokaiselle omaa ponia osteta, niin ainakin paremmat nappikset!

Loppuraha unelmien toteuttamiseen

Jos työnteon määrää saisi vähennettyä ja taloudellista painetta palkkatulojen keräämiseen ei olisi, niin käyttäisin aikaa omien unelmieni toteuttamiseen. Haluaisin nähdä maailmaa ja matkustella enemmän. Nyt jos rahaa olisi käytettävissä, niin todennäköisesti pakkaisin koko orkesterin lentokoneeseen pari kertaa vuodessa ja tekisin maailmaa muillekin tutuiksi. Lista itselleni vielä ennennäkemättömistä kohteista on lähes loputon; Lontoo, Normandia, Kreikka, koko Pohjois-Amerikka, Kiina, Japani ja päälle vielä Suomen omat kohteet, joissa voisin käydä useampaankin kertaan.

Toisaalta oma haaveeni on ollut aina tutustua Saksaan paremmin ja nyt voisi olla mahdollista ottaa joku puolen vuoden sapatti ja hengailla germaanisten veljieni kanssa - siellä sitten volkkarin tehtaalla vääntelisin muttereita turkkilaisten ja muiden maahantulokkaiden kanssa kilpaa bretzeleistä nautiskellen.

Ja ehkä toinen isompi haave olisi tuottaa jotain kirjalllisesti näkyvää. Ehkä uskaltaisin höllätä kukkaronnyörejä niin, että tekisin jonkin omakustanteen - kuka ties lifestyle-oppaan keski-ikäisille tai sitten humoristisen dekkarin Reijo Mäen hengessä.

Ja noin kokonaisuutena haluaisin käyttää rahaa siihen, että oma sekä perheen hyvinvointi olisi tapissaan niin henkisesti kuin fyysisestikin. Jos rahaa olisi, niin sen käyttäminen yhteiseen hyvään, terveyteen ja henkiseen hyvinvointiin, olisi rahalle varmaankin kaikkein paras sijoitus.

Uskoisin, että jokaisella olisi oma karttansa, miten käyttäisi tuon puolitoista miljoonaa, mutta varmaan raha menisi itse kullakin siihen, että oma onni lisääntyisi ja unelmat toteutuisivat, kumpikin on sijoituskohteena "priceless".