Onnea 10 ikävuodesta Ra(s)kas Keski-ikä!

 

Onneksi on Facebook! Ilman sitä olisin lipunut ohi tärkeästä merkkipäivästä täysin huomaamatta. Tänään kymmenen vuotta täyttää "lapsistani" nuorin eli tämä blogi nimeltä Ra(s)kas Keski-ikä. Kymppi on tällä alalla suuri merkkipaalu, jota ei sovi jättää huomiotta. Verrattain usein blogien kirjoittamiseen kyllästytään jo parissa vuodessa, kun oma ideapussi on puhallettu tyhjiin, eikä sanottavaa ole. Jostain olen lukenut, että jo seitsemää vuotta pidetään blogimaailmassa keskimääräistä pidempänä aikana. Ja nyt olen tällä julkisella päiväkirjalla päässyt kymmeneen ikävuoteen.

En ole itsekään ollut koko aikaa aktiivinen kirjoittaja. On mennyt vuosia, jolloin tekstejä on syntynyt vähän ja tekstien väli on ollut pitkä kuin Eppu Normaalin levyjen julkaisuissa. Blogi on jäänyt ruuhkavuosien rattaisiin, eikä aikaa - tai energiaa - ole kirjoittamiseen ollut. Mutta silti hengissä on sinnitelty. Nyt syntyvä teksti on järjestyksessään 308. eli on näitä näppäimiä jonkin verran hakattu (käytössä taitaa olla neljäs läppäri, jotka bloggaamiseen käytän).

Aihepiirit ovat vaihdelleet ajan ja aikakauden mukaan. Kasvoin itse neljänkymmenen ikävuoden nuoresta pojanklopista aikuiseksi. Täytin viime vuonna viisikymmentä vuotta ja tähän kymmenen vuoden jaksoon on mahtunut melkoinen määrä isoja ja pieniä elämän käännekohtia.

Elämäni on nyt aivan erilaista kuin se oli kymmenen vuotta sitten. En ollut yrittäjä, vaan lomarahahuorana protestanttisessa palkkatyössä. Tässä välissä olen opiskellut yhden ammatin (työn ohessa ja omalla rahalla), viettänyt vuoden koulussa opiskelijana ja kaksi opettajana. Blogin alkuvaiheessa kotona asui kolme keskenkasvuista lasta, kun nyt täällä majailee yksi osa-aikaisesti murjottava esiteini. Loput ovat älynneet lähteä etsimään omaa onneaan uusista osoitteista. Autot ovat vaihtuneet ja jopa poliittinen kanta on alkanut kallistua vasemmalle. Aiemmasta elämästä ovat jäljellä entinen omakotitalo ja vaimo - onneksi ovat! Kaipuu on jäänyt Saabin rattiin ja Uimaharjuun.

Ja muuttunut on myös kirjoittaminen. Blogin alussa jännitin julkaista omia tekstejäni julkisesti. Niitä hiottiin, suunniteltiin, esiluetettiin ja joskus hävettiin. Nyt on enää kuukausi siihen, että esikoisromaani näkee päivänvalon ja lähtee maailmalle etsimään uusia lukijoita. Eikä tekstit tai kirjoittaminen hävetä yhtään. Päinvastoin - olen ylpeä blogista ja ylpeä siitä, että uskallan kirjoittaa sekä itseäni esiin että luoda tarinoita toisten silmiä varten. 

Aina, kun katsoo kymmenen vuotta taaksepäin, miettii, miten helvetissä on jaksanut ne pahimmat vuodet. Kymmenen vuotta sitten olin henkisesti melko hajalla. Isä oli kuollut, työelämä oli luisumassa kohti väsymistä ja arki oli painimista kolmen lapsen rikastamassa oravanpyörässä. Ei ollut mahdollisuutta vetää happea tai heittäytyä latautumaan, vaan perhettä, kotia sekä työtä oli luotsattava eteenpäin niin resursseilla, mitä oli. En arvostele heitä, jotka palavat loppuun, enkä missään nimessä väheksy heitä, jotka sortuvat taakan alle - mutta minulla ei sellaiseen ollut varaa, eikä mahdollisuutta

Aikaa oli vähän, energiaa vielä vähemmän - mutta velkaa kyllä riitti (ja riittää edelleen). Kaikki ne ratkaisut ja risteyskohdat sitten realisoituivat "uudeksi elämäksi", josta nyt nautin. Kovassa prässissä hioutui timantti.

Tänä päivänä olen ehjempi, energisempi ja monella tavalla terveempi fyysisesti ja henkisesti. Arvomaailmassa on tehty hieman remonttia. Oikea termi lienee maadoittuminen ja monimuotoistuminen. Kirjoituksissa se näkyy paljon poliittisena pohdintana ja maailmantuskan purkamisena. Toki siihen on johtanut sekin, että kymmenessä vuodessa tämän maapallon johtolinjat ovat menneet sekaisin kuin ranskalaisten autojen virtapiirit. Kaikki entinen varmuus, ennustettavuus ja turva ovat kadonneet ja viimeisen parin vuoden aikana tilalle ovat tulleet kaaos, sodan uhka ja synkkyys. Olemme maapallona lähempänä seuraavaa suursotaa kuin koskaan toisen maailmansodan jälkeen. Ja se on suurimpia syitä laittaa omia ajatuksia ja maailmantapahtumia myös talteen. Haluan muistaa nämä vuodet ja tapahtumat sitten, kun hulluus häipyy ja tilalle astuu järki ja sovinnaisuus. 

Mistä kirjoitan?

Tänä päivänä kirjoitukset ovat paljon päiväkirjamaista muistiinpanojen tekemistä. Kirjaan blogiin ylös merkittäviä tapahtumia ja koetan tallentaa omia tunnelmia. Valitettavasti viime aikoina tilaa ovat saaneet hulluuden kapellimestarit  - eli kolmen suuren poliittisen navan diktaattorit. Heidän toimintansa seuraaminen on kuin katsoisi formulan iskeytymistä seinään - täydestä vauhdista. Valitettavasti se on meidän realismiamme 2020-luvulla.

Edelleen rakastan keski-ikää. Edelleen näen sen trendikkäänä ja ihanana elämänvaiheena, joka jatkaa antamistaan. Vuosi vuodelta minun elämäni tuntuu paremmalta, varmemmalta ja helpommalta. Helppoutta ei aiheuta pelkästään lasten kasvu tai velan pieneneminen. Helppoutta tekee elämän syväymmärryksen kasvaminen. Osaan elää fiksummin, taloudellisemmin ja ennen kaikkea mailaa turhia puristelematta. Sielussa on enemmän tilaa hengittää. 

Ja loppu kolmannes teksteistä tulee arjesta. Kirjoitan kirjoittamisesta - kappas kehveliä, kun kirjakin on tuossa tulossa. Kirjoitan yrittäjyydestä - hups keikkaa, kun kaksi firmaa pyörii tuossa jaloissa. Elämä täyttyy nykyisin edelleen työnteosta. Se on tavallaan sitovampaa, mutta tavallaan vapaampaa. Valitsen jokaisen työpäivän itse omasta tahdosta. En tee töitä muille, mutta en pysty tulemaan toimeen ilman muista ihmisiä. Työ asiakkaiden kanssa on erittäin rakasta ja rikasta. Työ antaa minulle tänään enemmän kuin ennen. Se ei ole pakko, se on valinta. 

Miksi kirjoitan?

Motivaatio on muuttunut hieman itsestä ulospäin. Kirjoitan lukijoille enemmän kuin alussa. Ensimmäiset vuodet availin tänne sivuille pääni solmuja ja koetin päästä selville, mitä tunnen ja ajattelen. Omat ajatukset näyttävät selkeämmiltä, kun ne lukee näytöltä. Mutta sitä mukaa, kun oma pää on selkiytynyt, on tullut tilaa kirjoittaa muille. Lukijoita tässä matkan varrella on tarttunut erittäin kiitettävä määrä. Luettujen kertojen lukema kasvaa teksti tekstiltä ja myös palautetta tulee - saa tulla enemmänkin. Teillehän tätä myös tehdään.

Merkittävä motivaatio kirjoittamiselle on oppia ja kehittyä paremmaksi kirjoittajaksi. Luen toisinaan vanhoja tekstejä. Ne ovat hyviä - parempia kuin luulisi, mutta kehitettävää on edelleen. Tekstien tekeminen on helpompaa. Esityötä tarvitsee tehdä vähemmän ja turha itsekriittisyys on kadonnut. Nyt aiheeksi riittää joku hyvä lause tai ajatus, joka tulee lehdistä, somesta, perheenjäseniltä tai kyliltä kuultuna. Jotkut jutut ovat saaneet alkunsa jostain työn lomassa käydystä keskustelusta, joka sitten lähtee blogin sivulla lentoon. 

Kirjoitan, koska yksinkertaisesti rakastan kirjoittamista. Pidän tekstin tuottamisesta, tarinoista ja myös siitä, että näitä joku muukin lukee kuin äiti ja vaimo (joiden molempien lukupanoksesta olen joka kerta valtavan kiitollinen edelleen!). Ehkä suurin "voittoni" lukijoiden suhteen on ollut saada oman perheen lapset lukemaan näitä "viisauksia". Yhden heistä huijasin jopa kirjoittamaan tänne. 

Omat intohimot kirjoittamisen suhteen liittyvät julkaistaviin teksteihin. Olen vuosia himoinnut kirjan kirjoittamista. Nyt se toteutuu. Samalla työstän toista käsikirjoitusta, josta toivon samanlaista onnistumista kuin ensimmäisestä. Pitkien tekstien tuottaminen on hankalampaa kuin blogin pitäminen. Työ on pitkäjänteistä, hidasta ja myös vaativaa. Kirjan juonen piteleminen käsissä on yhtä suurta 3D-ajattelua, joka vaatii onnistuakseen aikaa ja tilaa. Mutta homman kiinnostavuus on siinä haasteessa. Kun sitä on kerran maistanut, ei luopuakaan voi.

Mitä tulevaisuus tuo Ra(s)kaalle Keski-iälle?

Blogi jatkaa elämistään. Kuten elämä se muuttuu, kehittyy ja kasvaa. Kymmenen vuotta sitten en tiennyt meneväni opiskelemaan, löytäväni uutta ammattia (josta en kyennyt edes haaveilemaan), kirjoittavani kirjaa. En osannut kuvitella, millaista vanhemmuus on, kun lapset ovat isoja, osa jopa aikuisia. En tiennyt, kuinka paljon elämää voi rakastaa, kun se sujuu ja maistuu helpolta. Luulen, että seuraavat kymmenen vuotta tarjoavat vähintään yhtä hyvän kokemusrekisterin kuin kymmenen edellistä.

Maailma pelottaa. On paljon suuria valtavirtoja, jotka eivät ole käsissämme. Kotimaisen historian tumpeloin pääministeri on globaaleissa rattaissa pieni hiekanjyvä, joka ei saisi suurta vahinkoa aikaan, vaikka haluaisi. Verrokkina toiset valtion päämiehet sulkevat koko maailman öljyhanat tai uhkaavat naapureita ydinaseella. Meillä tehdään ehkä satatuhatta työtöntä, mutta naapurissa miljoona vainajaa. Asiat kannattaa aina suhteuttaa perspektiiviin. 

Koetan luoda toivoa ja tehdä keski-iästä entistä trendikkäämpää. Minun maailmassani keski-ikäiset tullaan näkemään valtakunnan trendsettereinä ja esikuvina. Heidän jälkiään seurataan ajattelussa, pukeutumisessa ja arkielämän käytännöllisyydessä. Keski-ikäiset ovat mainosmiesten unelmien kohde ja haavekuva. Heillä on rahaa, asennetta ja kykyä käyttää kumpaakin. Toivon, että tulevaisuudessa Ra(s)kaassa keski-iässä on vähemmän ässää.

Kiitos teille rakkaat lukijat kuluneesta kymmenestä vuodesta. Jokainen teistä on tärkeä. En tee blogia rahasta, enkä kyllä rahallakaan. Teen tätä puhtaasta rakkaudesta lajiin ja kirjoittamisen intohimosta. Kuten näette blogin ulkonäöstä, ei täällä ole mainostajia, eikä kirjoittamisesta kukaan maksa muuta kuin silloin tällöin kehuja. Mutta blogin pitävät elossa lukukerrat, kommentit ja se, ettei tätä tarvitse pelkästään itselle kirjoittaa. Jatkakaa lukemista, kommentointia ja läsnäoloa.

Ja ennen kaikkea - Let´s make Keski-ikä Greatest again!

Lukuhaaste-25 vuodelle 2026

 

Puolittaisena uuden vuoden lupauksena annoin ainakin itselleni valan, että aion tänä vuonna panostaa (ainakin viime vuotta) enemmän ihan fyysisten kirjojen kuluttamiseen. Kiireen ja laiskuuden takia kirjat ovat jääneet viime vuosina vähän taka-alalle. Ja fyysisen kirjan sijaan olen itsekin kuluttanut äänikirjoja, jotka täyttävät kyllä paikkansa jossain määrin kirjallisuuden kuluttamisessa, mutta eivät ihan pääse perinteisen paperikirjan tasolle. Äänikirjoja ei tähän haasteeseen sotketa sitten ollenkaan.

Ja koska olen mukavuudenhaluinen ja perusluonteeltani helppouteen pyrkivä, ovat kirjavalintani myös suhteellisen helppoja. Luen kyllä sujuvasti faktaa ja fiktiota sekaisin, mutta en nykyisin juurikaan pakota itseäni mukavuusalueeni takalaidoille. Tulee liikaakin luettua top-listojen kärkinimiä, tuttuja dekkaristeja tai sitten varmasti mielenkiintoisia elämänkertoja. 

Päätin siis rakentaa itselleni pienen lukuhaasteen vuodelle 2026. Kun Threadsiä lukee, huitelevat ihmisten vuoden lukuhaasteet jossain sadan ja kahdensadan kirjan välissä ja jopa yli. Minulle sellainen maraton-urakointi on aivan liikaa. Tuossa tahdissa oma kirjoittaminen ja tekstin tuottaminen alkaisivat väkisin kärsiä ja lukemisestakin tulisi turhan pakotettua. 

Laskin, että jos annan kullekin kirjalle kaksi viikkoa aikaa, ehdin vuoden aikana lukea noin 25 kirjaa. Kaksi viikkoa on lisäksi pitkä aika lukea vähän laajempikin teos (tai sitten jos alla on lyhyt teos, voi siitä ylijääneen ajan käyttää pidempään tai vaikeampaan kirjaan). Ja totta kai tämä lukuhaaste tarkoittaa luettujen kirjojen minimimäärää, eikä suinkaan pistettä, minkä jälkeen lukemisen voi lopettaa. Tavoite on aktivoida ja kannustaa, eikä pelkästään pakkosuorittaa.

Oheisen pohdinnan tuloksena syntyi yllä nähtävä 5X5 bingoruudukko, johon on kerätty kirjat aihealueittain. Kirjat on jaettu suunnilleen 50/50 tieto- ja kaunokirjallisten teosten kesken, jotta siitä löytyisi kaikenlaista lukuintoa ruokkivaa materiaalia. 

Taulukon kirjat voi lukea mielivaltaisessa järjestyksessä, eikä aikataulua ole muuten sidottu kuin, että homma on oltava tehtynä vuoden 2026 loppuun mennessä. Tähän vapaavalinnaisuuteen vaikuttaa myös se, että joillakin kirjoilla voi kirjastossa olla pitkätkin varausajat, jolloin niiden saaminen itselle luettavaksi on enemmänkin arpapeliä. 

Tässä haasteessa määrää olennaisempi asia on, että lukeminen säilyisi aktiivisena läpi vuoden sekä se, että lukeminen olisi mahdollisimman monipuolista. Odotan, että kun hieman pakotettuna luen myös mukavuusalueelta tulevia teoksia, ne antavat sopivia ahaa-elämyksiä löytää itselle uudet rajat mukavuudelle. Sen lisäksi pienet pelisäännöt pakottavat etsimään kirjoja eri tavalla kuin tähän saakka. 

Sivujen sisältä -blogi aktivoituu taas

Tämän lukuhaasteen myötä aktivoin taas useamman vuoden uinumassa olleen kirjablogini "Sivujen sisältä". Kirjoittelin blogia Ra(s)kaan keski-iän rinnalla jonkin aikaa, mutta sitten tämä omasta elämästä horiseminen vei voiton, eikä aika riittänyt kahden blogin ylläpitoon. Elämäntilanne oli toinen, tavoitteet olivat toisenlaiset ja into ylipäätään kirjalliseen tuotantoon oli toisenlaista. Nyt koetan suorittamisen sijaan tuottaa vain iloa.

Tällä kertaa otan vähän kevyemmän asenteen. Teen kirja-arvioita, ehdotuksia sekä muuta tähän kirjahaasteeseen liittyvää tuonne kirjablogin puolelle. Pidän Ra(s)kaan keski-iän edelleen omasta elämästä kertovana tarinapäiväkirjana.

Syynä tuohon kirjablogin ylläpitoon löytyy osin omasta kirjoitusharrastuksesta. Oman kirjoittamisen myötä kiinnostus kotimaiseen kirjallisuuteen ylipäätään on kasvanut ja mielelläni tarjoan oman ääneni kaltaisilleni kirjoittajille. Toivottavasti saisin blogille lukijoita lukijoiden lisäksi tyypeistä, jotka itse kirjoittavat. 

Lukuhaaste-25 pelisäännöt

1) Tavoitteena on lukea vuoden 2026 aikana yhteensä vähintään 25 kirjaa taulukon mukaisilta aihealueilta. Yksi kirja vastaa yhtä taulukon ruutua.

2) Tähän haasteeseen hyväksytään vain fyysinen, luettava, kirja tai e-kirja. Äänikirjaa ei haasteen suorittamisessa saa käyttää.

3) Teokset on luettava kokonaan alusta loppuun saakka. Puolittain luettu teos ei suoritukseksi kelpaa, ei vaikka vetoaisit teoksen arvioitua heikompaan tasoon tai elämää suurempaan kiireeseen.

4) Kirjat saa lukea vapaasti valittavassa järjestyksessä. Samaan ruutuun saa lukea kuinka monta kirjaa haluaa, mutta jokaisesta ruudusta pitää löytyä vähintään yksi teos.

5) Kukin kirja saa kuulua vain yhteen kategoriaan. Yhdellä kirjalla ei saa ruksia yhtä ruutua enempää, vaikka se osuisikin moneen eri kategoriaan.

6) Joissakin ruuduissa on tarkemmin määritelty ajanjakso (ilmestymisvuosi), jolta kirjan julkaisu on löydyttävä tai joku muu määritelmä (esim. palkintoehdokkuus). Nämä ovat kiveenhakattuja ja rangaistuksen uhalla noudatettavia asioita (vaikkeivat oikeasti olekaan).

7) Lukeminen ei ole vakava asia, eikä tämä haastekaan saa olla sellaista. Teoksia saa sopivasti taivutella sopimaan kategorioihin, jos muuten sopivaa teosta ei löydy.

8) Tästä haasteesta, kirjoista sekä lukemisesta on sopivaa, jopa suotavaa, keskustella somessa, ystävien kesken tai vaikka työpaikan kahvipöydässä.

9) Annan omia vinkkejä kuhunkin kategoriaan, mutta ne ovat vain yhden keittiösosiologin mielipiteitä, joita ei tarvitse sen enempää noteerata.

10) Ilmoittaudu mukaan haasteeseen ja ota kaveri mukaan!

Tällaisia kirjoja on tarkoitus lukea - tarkennukset kategorioittain:

Kotimaisen esikoiskirjailijan teos. Tähän kelpuutetaan vuosien 2025-2026 aikana julkaistut esikoiskirjat. Teoksen laadulla ei sinällään ole merkitystä - julkaisuvuosi sekä se, että kirja on kirjoittajan ensimmäinen, merkitsevät. Tässä tuetaan kotimaista esikoiskirjallisuutta - jos voitte, niin ostakaa tuo teos omaksi, niin tuette samalla jonkun kirjoittajan harrastusta - ja unelmaa.

Teos vieraalta mantereelta: Turhan usein tulee valittua teokset Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta. Sieltä tulee toki suurin osa tuotannosta, mutta myös arvomaailma on meille helpommin ymmärrettävää. Tähän ruutuun haetaan kirjaa, joka on kotoisin Aasiasta, Afrikasta, Etelä-Amerikasta (ja okei - myös Australia käy). Ajatuksena on, että kirjan kautta on hyvä tutustua hiemaan itselle vieraampaan arvomaailmaan ja kirjoitustyyliin. 

Back to teens - nuorten kirja, josta lukeminen alkoi: Mikä sinulle oli se kirja, joka sytytti kipinän lukemiseen? Nyt on aika palata etsimään Viisikoita, Tarzaneita, Kolmea etsivää tai vaikka Tiina-kirjoja. Miltä nuo kirjat tuntuvat aikuisena ja vieläkö pääset siihen fiilikseen, kun lukeminen vei mennessään?

Tiedekirja: Joskus tekee hyvää sivistää itseään. Lue kirja, joka on puhdasta faktaa ja joka kertoo jostain vakavammasta. Aihealue voi olla historiaa, biologiaa, maantiedettä tai vaikka sosiologiaa. Poistu hetkeksi kaunokirjallisuudesta ja lue vähän karumpaa faktaa. 

Kulttuurielämänkerta: Tähän kuuluvat näyttelijät, ohjaajat, käsikirjoittajat tai vaikka kirjailijat. Kenen eletty elämä kiinnostaa niin, että haluat lukea hänen koko tarinansa? 

Kirjallisuuden kiistaton klassikko: Yhdelle se on Bukowski, toiselle Dostojevski. Lue kirja, joka on kestänyt aikaa ja jonka tietää sinun ja äitisi lisäksi myös naapurin Pena. Lue kirja, jonka "jokainen tietää". Jos puistattaa, hylkää venäläiset klassikot ja valitse vaikka Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie - on se klassikko sekin.

Historiallinen romaani: Kahlaa läpi kaunokirjallinen teos, joka on jollain tapaa sidottu historiaan ja sen tapahtumiin. Minulle tämä tarkoittaa Ken Folletia, Jukka M. Heikkilää, Conn Igguldenia, Leon Urisia tai Anthony Beevoria. Tärkeintä on kirjan historiallinen konteksti ja jonkinlainen sidos oikeasti elettyyn elämään. Nämä tuppaavat yleensä olemaan sellaisia tiiliskiven paksuisia, joten varaa aikaa hieman enemmän.

True crime -kirja: Onko se Immu vai Nacci? Olipa kuka tahansa, mutta tässä kirjassa pitää haista kongitarinat ja maistua huumekaupasta istuttu kakku. True crime on tietokirjallisuuden uusimpia muotivirtauksia ja tähän sopivia ehdokkaita pitäisi löytyä helposti. Tämähän on siitä hauska kategoria, että kirjoittajat edustavat lain molempaa puolta, rosvoa tai poliisia.

Poliitikko-elämänkerta: Jos edellisessä istuttiin linnassa, niin tavallaan tuomio se on tämäkin. Päähenkilö saa olla kotimainen tai ulkomainen, mutta meriitit on oltava haettu joltain politiikan foorumilta. Kukaan ei kiellä lukemasta Caesarista tai Kaarle Suuresta, mutta voi se olla Ben Zyskowiczkin.

Dekkari-klassikko: Dekkarit ovat ylipäätään todella kova kategoria, jossa suomalaiset kirjailijat kunnostautuvat nykyisin kovalla tasolla. Meillä on nippu niin kovia kirjoittajia, että Keski-Euroopassa tunnetaan genre Nordic noir. Mutta nyt ei mennä siihen. Tällä kertaa pitäisi kirjan olla klassikko-ainesta. Arsene Lupin, Sherlock Holmes, Maigret....no Vareskin passaa. Klassikon status on aina hieman häilyvä käsite.

Urheilu-elämänkerta: Yksi henkilökohtaisista suosikeistani. Miksi joku urheilija nousee huipulle, kun sata muuta ei pääse edes ykkösdivariin. Urheilijoiden elämä on kiinnostanut aina ja siihen tarjokkaita kirjoitetaan joka vuosi enemmän. Ajan henki on se, että ensimmäiset elämänkerrat kirjoitetaan jo kolmekymppisenä, kun ura on kesken ja sen jälkeen tekstejä tarkennellaan sitä mukaa, kun ura joko etenee tai tuhoutuu. Älä anna lajin olla este - ja jos olet rohkea, etsit päähenkilön lajista, jota et edes ymmärrä.

Eepos:  Eepos on käsitteenä vähän hankala. Tässä tapauksessa se on kansantarustoon kuuluva, runollinen kokonaisuus, joka pitää sisällään sankareita ja taistelua hyvän ja pahan välillä. Tunnetuimpia eepoksia lienevät Ilias ja Odysseia, Gilgames tai suomalaisten oma Kalevala. Minusta taas eepoksen tunnusmerkin täyttää vaikka Vänrikki Stoolin tarinat. Hyvä listaus eepoksiksi kelpaavista löytyy wikipediasta

Nordic noir -dekkari: No okei - tunnustan.... Keksin tämän kategorian, että pääsen lukemaan Satu Rämön Tinnan ja kirjoittamaan siitä blogiin. Mutta onhan tämä käsitteenä huikea. Synkkää, murhamaista dekkaripeltoa, jotka kynnetään Suomessa ja muissa pohjoismaissa. Niin laadukasta tekstiä, että sille on annettu oma alakategoria. Kyse on siis pohjoismaisista dekkareista, joissa selvitetään hieman erikoisia, makaabereja ja synkkiä rikoksia. Tästä ei pelkällä murhalla selviä. 

Tämän haluan lukea uudestaan: Tee kunniakas paluu kirjalliseen historiaasi. Ota käteen kirja, joka on jäänyt mieleen. Lue uudestaan ja mieti, miksi se teki vaikutuksen silloin ensimmäisellä kerralla? Ja mitä uutta löydät kertaalleen kalutusta romaanista? Tähän minulla on ehdokkaita koko kirjahyllyn täydeltä.

Romantiikka- / Spicy-romaani: Tämä on minulle hieman oudompi genre, mutta samalla kategoria, joka on kasvattanut suosiotaan viime aikoina. Ymmärtääkseni kotimaisia tekijöitä on toistaiseksi vähemmän ja painopiste on enemmän käännöspuolella. Suoraan en tähän montaa ehdokasta osaa vielä antaa, mutta kunhan ruutu tulee ajankohtaiseksi, niin lupaan syventyä tähänkin.

Kotimainen dekkari: Valikoima on valtava ja taso on kova, mutta pliis lukekaa tuoreempien, eikä ehkä niin tunnettujen tekijöiden dekkareita. Tämä on yksi eniten kasvavista kirjagenreistä. Laaja tarjonta nostaa tasoa ja antaa mahdollisuuden valita oman maun mukaisia kirjoja. Ehdottomasti yksi niistä kategorioista, joita itse odotan. 

Self help kirja: Tämäkin on genre, joka kasvaa ja kehittyy. Tarjontaa tulee joka puolelta maailmaa ja apua löytää melkein mihin tahansa sitä tarvitsee. Ajatuksena minulla on etsiä kirja, joka opettaa ajattelemaan asioista uudella tavalla, antaa henkiseen hyvinvointiin avaimia tai valaisee jonkun vieraamman kulttuurin ajatusmalleja. Ensimmäisenä mieleen tulee japanilaisten ikigai -teokset tai omasta kirjahyllystä löytyvä David Gogginsin "Läpi harmaan kiven", jota en ole saanut vielä ensimmäiseen puoleen vuoteen aloitettua.

Finlandia-ehdokas: Pidetään tämä kategoriassa sen verran tuoreena, että lokeroon kelpuutetaan Finlandia-ehdokkaat tältä vuosikymmeneltä. Lista ehdokkaista (ja voittajista) löytyy täältä

Muusikko-elämänkerta: Tämä kategoria on täyttä rockia....tai iskelmää...tai melkein mitä tahansa musiikiksi laskettavaa. Olipa soittaja kitaristi tai laulaja, niin joukkoon kelpuutetaan kuka tahansa leipänsä musiikilla tienannut. Omia suosikkeja ovat 1970- ja 80-lukujen rock-jumalat, joista onneksi julkaistaan joka vuosi jotain uutta.

Sotakirja: Jokainen on lukenut jonkun Lehväslaihon tai MacLeanin. Sotakirjat ovat vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen etenkin isänpäivien vakiotarjontaa. Tähän voidaan kelpuuttaa joko sotaromaani tai sodasta kertova tietokirja - kunhan kranaatit räjähtää, konekiväärit laulaa ja veri lentää. 

Runoteos: Jos oli spicy-kirjallisuus outoa, niin ei ole kovin tuttua kotimainen runouskaan. Mutta tulta päin, sanoi palomies. Eli mielelläni tartun kotimaiseen runouteen ja saattelen itseni säkeiden siivin kohti uutta. Tässä ei runouden julkaisuvuodella ole merkitystä, vaan pelkästään sillä, että kirja on runoja täysi. 

Huumorikirja: Ennen oli Paasilinna, nyt on Vuorinen. Huumori on mainettaan herkempi laji, josta julkaistaan suhteellisen vähän kirjallisuutta. Minä olen kyllä Vuoriseni lukenut ja huutonauranut milloin missäkin epäsopivassa paikassa. Juha Vuorisen lisäksi annan vahvan suosituksen Haminalaisen Jari Nenosen kirjoille. Niiden löytämiselle varmin paikka on kirjaston huumoriosasto.

Julkkiselämänkerta: Tämän päivän yksi kohisten kasvavista kirjatrendeistä on julkkiksista julkaistavat elämänkerrat. Julkkis on ihminen, joka on tunnettu ei mistään ja joka on elämässään saavuttanut statuksen, jossa hänet tunnetaan siitä, että hänet tunnetaan. Nämä kirjat kirjoitetaan silloin, kun päähenkilö on kolmenkymmenen korvilla ja saavuttanut kaiken, minkä reality tv-show:ssa pystyy. On kierretty BB:t, TIS:t; Farmit sekä parit seikkailusarjat. Ja kun uusia sarjoja ei enää kehitetä, tai naama on liian kulunut, on aika kirjoittaa elämänkerta. Keneen sinä haluat tutustua, Nikoon, Samiin, Saraan tai Anneen? Minusta tämä on valitettavan halpa kategoria, joka perustuu puhtaasti kustantajan rahastamiseen, mutta ansaitsee paikkansa tässä haasteessa siinä missä muutkin.

Antikvariaattilöytö: Tämä oli minusta mielenkiintoinen keksintö. Eli ajatuksena on hankkia kirja joko kirpparilta tai antikvariaatista. Se tarkoittaa, että kirja voi olla mitä tahansa, kunhan se on käytettynä hankittu. Tämä olkoon yllätys lukijalle itsellekin, millaiseen kirjaan etsintä päätyy. Kirjakaupan ale-kori ei tähän käy ja lisäpisteitä saa, jos löytää kirjan, jossa on edellisen omistajan omistuskirjoitus.

Myyntimenestys 2000-luvulta: Viimeisessä kohdassa mennään helppoa tietä. Kahlaa läpi tämän vuosituhannen myyntilistat ja valitse sieltä jotain sellaista, mitä muutkin ovat ostaneet. Valitse se suosituin tai vaikka seuraava, mutta ota kerrankin kirja, joka on itsestäänselvästi myyntimenestys. 

Ja näillä eväillä pitäisi haaste saada suoritettua. Tervetuloa mukaan ihan jokaiselle. Toivottavasti luvassa on antoisia lukuhetkiä ja sen lisäksi mielellään keskustelua kirjoista, vinkkejä eteenpäin ja ennene kaikkea uusia löytöjä. Kirjat ovat loputon maailma, mutta joskus itseään pitää potkia tutkimaan myös niitä teoksia, jotka helposti jäävät testaamatta.

Sivujen sisältä -blogin löydät täältä

Kirja äänessä - tutustumassa äänikirjapalveluihin

 

Kuten lukijat tietävät, olen fanaattinen kirjamies. Olen lukenut siitä saakka, kun opin laittamaan kirjaimet mielessäni oikeaan järjestykseen ja ymmärsin, että sanoista rakentuu pääni sisään aivan toinen, erilainen, maailma, jossa rajoja ei tunneta. Ahmin faktaa sekä fiktiota sievästi sekaisin ja meneillään on koko ajan vähintään yksi kirja.

Olen pitänyt perinteistä paperikirjaa tähän saakka aivan ylivoimaisena formaattina lukemiselle. Sen käyttömukavuus, siirrettävyys sekä toistettavuus ovat huippuluokkaa. Tuote on täysin kierrätettävä ja sen voi antaa helposti myös luettavaksi seuraavalle innokkkaalle. Ongelmana formaatissa on se, että kirjan julkaisu on kalllista ja julkaisutoiminta on keskittynyt lähes totaalisesti kustantajien käsiin. Kustantajat ovat lopulta se porukka, joka päättää, mitä kansa lukee. Jos kirjaa ei kustanneta, ei sitä ole olemassa.

Koska ajat muuttuvat ja ihmiset kasvavat, on minunkin pakko testata myös uutta. Äänikirjat ovat vallanneet kirjamarkkinaa jo muutaman vuoden verran. Palveluiden tarjoajien kirjo on leventynyt ja äänikirjoiksi taiottavien teosten määrä on räjähtänyt. Helposti siitä vetää yhtäläisyysviivan, että kirjan kulutusformaatti siirtyy paperilta äänen suuntaan. 

Minulle äänikirjat ovat toistaiseksi jääneet vielä vieraaksi. Tämä on oikeasti ensimmäinen testi millekään kokonaiselle äänikirjalle. Jotain katkelmia olen aiemmin testannut ja kuunnellut vähän sivusta, kun joku muu on kirjaa kuunnellut.

Ennakkoajatuksena ajanpuute ja lukukokemuksen vajaus

Ennakkoon ajattelin, että äänikirjan kuuntelulle olisi vaikeaa löytää aikaa. Perinteisen kirjan lukeminen on tekemistä itsessään ja se tarjoaa yhtä aikaa puuhaa korville, silmille ja käsille. Mutta jos otan kuuteluun äänikirjan, niin mitä silmäni ja käteni tekevät sillä aikaa. En ole käsityöihmisiä oikein millään tasolla, enkä usko, että voisin tehdä esim. ristikoita yhtä aikaa äänikirjan kanssa. Ja jos menen sänkyyn kuuntelemaan kirjaa, niin uni valtaa sielun ennen ensimmäistä viittä minuuttia. 

Toisaalta taas ajattelin, että äänikirja on helppo yhdistää muuhun tekemiseen. Äänikirjasta voi kätevästi nautiskella kotitöitä tehdessä tai ulkoillessa. Silloin se toki vei alaa podcasteilta, joihin olen kovin kiintynyt, mutta ehkä sopu sijaa antaa tässäkin. Ja onhan aina mahdollista oppia jotain uuttakin tekemistä. Kuka ties opettelen piirtämään tai maalaamaan samalla, kun kuuntelen kirjaa.

Epäilin myös, pääseekö kirjassa samaan tunnelmaan kuin perinteisessä kirjassa. Lukiessa luon kirjan maisemista ja henkilöistä pääni sisään mielikuvan, joka tarkentuu, elää ja kehittyy kirjan kuluessa. Onnistuisiko sama kuunnellessa, kun mielikuva syötetään päähän lukijan äänen kautta? Lukiessa tapahtumat myös rytmittyvät eri tavalla minun tahtiini. Kirjan jännimmissä kohdissa tekstin lukunopeus kasvaa ja taas suvantokohdissa hidastuu. Mitä tapahtuu, kun kirjaa syötetään tasaisella rytmillä läpi teoksen?

Ja kolmas epäluuloni liittyi alustaan ja sen toimivuuteen. Kirjojen selaaminen alustoilta on jopa liiankin helppoa ja tuntui, että suurin ongelma on runsaudenpula. Lisäksi kirjat on jaoteltu genreihin jopa fiksummin kuin kirjastossa ja oppivien järjestelmien ansiosta seuraavat teaserit hyppäävät silmille kuin Jäätteenmäen faksi, pyytämättä ja tilaamatta. 

Ja okei - onhan tämäkin täällä tunnustettava. Suurin ongelmani äänikirjan kanssa olisi todennäköisesti se, että jos - tai tarkemmin sanottuna kun nukahdan, niin äänikirja ei nukahda yhtä aikaa kanssani, vaan syöttää tekstiä edelleen korviini. Kuinka helppoa olisi löytää ns. katkokohta jälkeenpäin? Ainakin podcastien kohdalla scrollaaminen on yhtä helvettiä. Keski-ikäiselle miehelle siis vallankin kriittinen arvostelun kohde.

Alustan valinta on mielikuvakysymys

Äänikirjojen kuuntelulle on tarjolla suhteellisen suuri määrä eri vaihtoehtoja. Suurin osa on pelkästään äänikirjatarjontaan keskittyneitä palveluita, mutta joukossa on myös Suplan kaltainen moniäänijätti, jonka brändin alla on tarjontaa radiosta podcastien kautta äänikirjoihin.

Palvelut on pääsääntöisesti kuukausihinnoiteltuja ja hinnat eivät juurikaan vaihtele. Tavan kuluttajalle valinta operaattorin välillä on enemmän mielikuva- kuin kustannuskysymys. Lähes kaikki palveluntarjoajat antavat mahdollisuuden tutustua palveluun enemmän tai vähemmän ilmaiseksi kahden viikon tai kuukauden ajaksi. 

Valtavirta-bulkki löytyy tasaisen varmasti jokaiselta palveluntarjoajalta. Niillä se suuri raha tehdäänkin. Eroa palvelujen välillä voi tulla erikoisuuksissa ja pienemmissä painoksissa. Jos etsit harrastukseen tai lifestyleen liittyvää yksittäistä teosta, voi olla, että jokaisesta narikasta sitä et löydä. Jos ei aio kuunnella Hotakaista tai Michelle Obamaa, niin ennakkoon tutustuminen voi siis olla fiksua. Tosin en kahlannut kaikkien operaattoreiden tarjontaa ennakolta. Minulle kyse on tutustumisesta,jolloin alustan valinta oli lopulta helppo tehtävä.

Kaikilla alustoilla homma pelaa samalla tapaa. On appi, jolle rekisteröidytään ja sen jälkeen antaa palaa. Alustat on tehty oppiviksi ja helppokäyttöisiksi ja niiden kanssa pärjää tumpelompikin somepeukalo.

Valitsin äänikirjaalustaksi Suplan. Minulle se on tuttu formaatti ja sovellus ja äänikirjat toivat tuttuun maailmaan vain uuden ulottuvuuden. Ja joo - olin mainoksen orja. Supla tarjosi törkyhalpaa puolen vuoden pakettia, josta en voinut mitenkään kieltäytyä. Mutta toisaalta - pärjään tuolla yhdellä äänialustalla alusta loppuun saakka.

Kuuntelusta pitää tehdä mukavaa

Äänikirjan saa ulostettua kaikesta sieltä, mistä ääntä pihisee muutenkin. Puhelimen voi yhdistää stereoihin, tai chromecastin kautta vaikka televisioon. Kuuntelussa voi hyödyntää kannettavia kaiuttimia tai sitten kuunnella voi kuulokkeilla. Kuulokkeiden käyttäminen antaa mahdollisuuden ottaa kirja mukaan muuhun tekemiseen ja kuulokkeilla kuunnellessa muu perhe säästyy turhalta äänisaasteelta (jos nyt kirjallisuutta voi sellaiseksi koskaan sanoa).

Itse käytän ulkoillessa nappikuulokkeita (langattomia sellaisia). Sisätiloissa taas kuuntelen kirjaa bluetooth-kaiuttimesta tai sitten sankakuulokkeista. Osa ei kuitenkaan halua sulkea muuta maailmaa ulos ja sen takia, olisi kätevää, jos olisi kannettava kuuloke, joka kulkee mukana, mutta pitää myös muun maailman äänet tarjolla. Välimallina toimiikin niin sanottu puettava niskakaiutin. Niissä kaiutin tulee niskan taakse, mutta ääni ei tule suoraan korviin, vaan pienistä kaiuttimista. Ääni kohdistuu korviin, jolloin se ei häiritse myöskään ulkopuolisia. Löysin kyseisen malliset kaiuttimet joulun alla (lahjaksi totta kai) ja testissä tuo malli on osoittautunut ihan toimivaksi.

Koska selittäminen on haastavaa, niin parempi pistää kuva internetin ihmeellisistä syövereistä.

Niskakaiutin, kuva sivulta hintaseuranta.fi

Kuuntelusta pitää pystyä tekemään mukavaa, koska yksi kirja kestää tunteja. Epämukavaan asiaan ei kukaan satsaa sellaista aikaa.

Testi - Miika Nousiainen, Pintaremontti. Lukijana Oskari Katajisto.

Elämäni ensimmäiseksi äänikirjaksi valikoitui Miika Nousiaisen kirjoittama Pintaremontti. Kyseessä on kahdeksan ja puolen tunnin mittainen rykäisy, jonka korviini valutti Oskari Katajisto. Valitsin Nousiaisen kirjan, koska tiesin pysyväni sen mukana helposti. Miika Nousiaisen teksti on sujuvaa, elävää ja helppotajuista. Kirjoista ei tarkoituksellisesti tehdä kokijalle monimutkaista kikkailevalla sanataiteella tai murteilla. Kiinnostavuus tulee siitä, että hahmot ovat tavallisia ja samaistuttavia, mutta heidän elämää katsotaan hieman vinosta näkökulmasta. Nousiaisinen rakentaa kuulijan päähän tavallisuudesta mielikuvamaailman, joka saa väkisinkin hymyilemään. Kirjailija Nousiainen on samanlainen hahmo kuin "Pitääkö olla huolissaan" -panelisti Nousiainen.

Lukijana Oskari Katajisto on nappisuoritus. Hänen äänessään on hyvää tummaa väriä. Lukemisessa on tasainen, hyvä rytmi ja tekstiä on väritetty sopivasti. Persoonallinen äänenväri saa tarttumaan tekstiin paremmin. Se on kuin liisteri, joka liimaa kuulijan korvat tarinaan kiinni.

Joskus kuuntelin kohtauksia ensimmäisistä äänikirjoista ja niissä äänenväri oli tahallisesti haluttu häivyttää. Lukeminen on tasaista monotonista ja väritöntä. Ajatus oli, että lukemisen piti olla tasaista massaa, jotta se ei häiritse tekstiä. Käsittämätöntä paskaa. Onneksi ihminen on oppiva eläin.

Lukemisessa saa ja siinä pitää olla väriä. Lukijan persoonallinen ääni parantaa tekstiä ja saa lukijan kiinnostumaan. Kun tekstiä vielä värittää sopivin äänenpainoin, niin  elävällä luvulla nousee kirja uuteen lentoon. Mutta mitään näytelmää ei kirjan lukeminen saa olla. Meikkitermein puhuttaessa voisi sanoa, että äänikirja kaipaa pientä ehostusta, mutta mitään juhlameikkiä tekstin päälle ei saa laittaa.

Tulevaisuudessa hyvistä lukijoista tulee taistelu. Meille tulee syntymään huippulukijoiden ammattikunta, joka taatusti tekee lukemisella myös tiliä. Ja ero huonon ja huipun välillä on huima. Olen sivusta seurannut Samu Haberin lukemaa omaa elämänkertaansa ja onhan se efekti loistava. Samu tuntee tekstin ja osaa painottaa oikeissa kohdissa. Kun kyseessä ei ole ammattinäyttelijä, niin oikeat värit tulevat vaistosta - ja osuvat oikeaan. Joo - ja onhan Haberille suotu vähän liiankin jumalainen ääni mihin tahansa käyttöön, en minä kadehdi, mutta....

Oma kuunteluni pirstaloitui noin 15-30 minuutin pätkiin. Koin kirjaa imuroidessa, kävellessä, töitä tehdessä ja ihan vaan ollessa. Kuten arvasin - en pysty pitkäksi aikaa keskittymään vain kirjan kuunteluun, vaan käteni kaipaavat jotain tekemistä. Ja nukkumaan käydessä kuuntelu on täysin mahdotonta. Onneksi Supla tarjoaa ns. uniajastimen, jolla voi määrittää, miten pitkän ajan päästä kirja sammuu itsestään. Sillä pelastaa kyllä isoimmat vahingot, jos osaa arvata, kuinka pitkä vieteri on ennen unen tuloa. 

Kirjan kuutelu oli muuten onnistunut kokeilu. Äänikirjoilla on paikkansa, mutta minulla ne eivät tule kokonaan korvaamaan perinteistä formaattia. Äänikirja sopii toisenlaisiin tilanteisiin kuin paperinen. Mielikuvamaailma ei ainakaan minulle synny yhtä voimakkaana kuin lukiessa ja tekstin elosta häipyy jotain. Mutta toisaalta taas äänikirja tuo tekstistä nauttimisen toisenlaisiin tilanteisiin kuin perinteinen. Yhdessä nuo kaksi formaattia toimivat täydellisesti. 

Mietin myös sitä, että äänikirjana kustantaminen lienee halvempaa kuin paperisen kirjan. Jos kirjan loisikin vain äänimaailmaan, niin kustannusmarkkina avautuisi pienemmille omakustanteille paremmin. Mietiskelin jo ideaa, että voisin tehdä kirjan pelkästään ääniversiona ja julkaista sen podcast-tyyppisesti jakso kerrallaan. 

Niin - ja se kirja. Nousiaisen teksti toimii kuin häkä. Tarina on uskottava, hauska ja rehellinen. Se valuu korvista sisään ja tekee päässä pienen pyöräytyksen nostaen suupielet ylöspäin. Hahmot ovat samaistuttavia, tavallisia ja arkisia. Taviksista saa yllättävän hyvän tarinan, kun osaa kirjoittaa ja Miika Nousiainen kieltämättä sen osaa. 

Kesäloman kirjakassin sisältö

Kesäloma näkyy uhkaavasti kalenterissa parin viikon päässä. Ensimmäistä kertaa pariin vuoteen saan ihan luvalla lörvehtiä aamulla pidempään ja käyttää aikaani vaikka suosikkiharrastukseeni, lukemiseen. Varaudun kesäloman viettoon hyvissä ajoin hakemalla kirjastosta "kesälomakassin". Sen sisältö on enemmän tai vähemmän tarkkaan harkittu ja pitää sisällään minulle sopivan kombon erilaista lukemista, jolla pärjään läpi vapaan. 

Valitsen kirjastosta yleensä viidestä kymmeneen kirjaa. Sisältö koostuu tietyllä tavalla ja pyrin löytämään tietyt vakioelementit, jotta lukemiseni saa eri ulottuvuuksia ja pysyn kirjojen parissa koko loman ajan. Kirjoista täytyy löytyä vastine eri fiiliksiin ja yleensä luenkin paria kirjaa yhtä aikaa ristikkäin.

Kuinka löydän omat suosikkini ja miten tuon kassin sisältö hupenee kirja kerrallaan?

Aperitiiviksi pari tiiseriä

Kesäloman kirjakassiin kuuluu ehdottomasti pari helppoa tiiseriä, joilla herätän lukuhimon täyteen liekkiin. Tiiseri on jotain helppoa ja jotain, mikä ei vaadi liikaa aivotoimintaa lukijalta. Tiisereiksi käytän helppoja dekkareita, kevyttä huumoria tai tuttuja klassikoita.

Paras tiiseri jokaiseen kesään on Reijo Mäen uusin Vares-dekkari. Niissä hahmot ovat tuttuja, tarinan kerronta etenee kuin Aurajoen vesi ja juoni on ymmärrettävän helppo. En yhtään ihmettele, että Varekset ovat koko kansan suosikkeja vuodesta toiseen. Laatu on tasaista ja aina, kun otat Vareksen käteen, tiedät mitä saat.

Muuten omia aperitiivejani lukemiseen ovat Juha Vuorisen kirjat, Vexi Korhosen dekkarit, Matti Röngän kirjoittamat Viktor Kärppä -kirjat tai sitten sellaiset klassikot, joita olen lukenut niin monta kertaa, että juoni on tuttu, mutta yksityiskohdat häipyvät muistista. 

Niin sanottuihin iki-klassikoihin kuuluvat muun muassa Mika Waltarin pitkät historiaromaanit, Daniel Defoen kirjoittama Robinson Crusoe tai vaikka kaikki Leon Urisin kirjoittamat kirjat. Aperitiivin ei tarvitse olla lyhyt tai kevyt. Sen ainoa tehtävä on herättää lukuhimo henkiin ja totuttaa silmät sekä keho tulevaan lukumaratoniin. 

Tiiserit ovat myös niitä, joihin ei koskaan kyllästy. Olen lukenut kaikki Juha Vuorisen teokset ehkä kymmeneen kertaan ja silti ne kelpaavat jokaisen kesän alkuun tiisereiksi herättämään lukuhimon kerta toisensa jälkeen. Tiiserit ovat myös monesti kirjoja, joita ostan omaan kirjahyllyyni. Iän myötä minusta on tullut erittäin tarkka siitä, mitä haluan itselleni ja missä taas lainaaminen riittää. Itselleni ostan nykyisin enää vain teoksia, joiden pariin tiedän palaavani myöhemmin. Käytännössä meiltä kirjahyllystä löytyy suosikki-bändien elämänkertoja sekä sellaista kevyttä kamaa, joita tulen lukemaan monta kertaa ja joiden pariin palaan aina, kun lukuhimo jostain syystä sammuu.

Pääruuaksi sopivasti faktaa ja fiktiota

Koostan oman lukukassini niin, että siellä on sopivassa suhteessa faktaa ja fiktiota. Haluan lukiessa oppia lisää ja lukea esimerkiksi historiasta, mutta sen lisäksi aivot kaipaavat tuuletusta, jota ne saavat vaikkapa hyvien dekkareiden tai historia-fiktion kautta. Yleensä minulla on kesken yksi kirja faktaa ja yksi fiktiota. Usein, kun on väsynyt, ei jaksa lukea paksua faktaa, vaan aivot kaipaavat pelkkää viihdettä. Sitten taas toisinaan kevyt fiktio ei riitä, vaan aivot kaipaavat haasteita ja tartun mieluiten faktaan.

Iki-suosikkini ovat toiseen maailmansotaan liittyvät elämänkerrat tai kertomukset. Viime aikoina olen lukenut melkoisesti Auschwitzista kertovia tarinoita, joista parhaat ovat "Auschwitzin tatuoija", "Auschwitzin apteekkari" sekä "Sonderkommando". Lisäksi yksi yllättävimmistä, josta en ole nähnyt arvioita missään on Thomas Hardingin kirjoittama "Hanns ja Rudolf". Kaikkia noita suosittelen lukemaan, jotta oppisimme sen, kuinka paha maailma voi pahimmillaan olla. 

Luen toki myös ihan rintamakertomuksia tai sodassa kunnostautuneiden komentajien elämänkertoja. Erikoista on se, että amerikkalaisista tai englantilaisista ei juuri tarinoita tunneta, mutta sen sijaan saksalaisten komentajien elämänkertoja löytää helposti. Jos jotain pitäisi suositella, niin lukulistalle "Panssarikreivi", "Otto Carius, Tiikerit mudassa" sekä "Vaitelias Otto". Kenraalitason taistelijoista hyvin kirjoitettu kirja on "Karl Dönitz ja kolmannen valtakunnan viimeiset päivät". 

Sodan lisäksi koostan kirjakassini muusikko- tai urhelijaelämänkerroilla. Haen kirjoista tarinoita ihmisistä, joiden elämää ihailen. Koetan löytää tarinoita, jotka kertovat, miksi jostakusta on tullut suosittu menestyjä. Ensimmäisenä näistä kirjoista mieleen tulee "Shoe dog" (Niken perustajan tarina), Andre Agassin elämänkerta sekä "Voittoja ja valheita", mikä kertoi Lance Armstrongin doping-huuruisen tarinan. Urheilussa luen eri lajien edustajia todella laajalla skaalalla. Niissä lajia tärkeämpää on se, että kirja kertoo taustat sekä menestystekijät.

Kolmas suosikkigenreni faktapuolella ovat muusikot. Luen bänditarinoita tai sitten muusikoiden elämänkertoja. Kirjojen aiheet eivät välttämättä liity edes musiikkiin, mitä kuuntelen, vaan valintaan päätyy monesti muusikoita, joiden elämän tiedän olleen mielenkiintoinen. Ja on usein käynyt niinkin, että löydän jonkun yhtyeen musiikin vasta tekijöiden tarinoiden takaa. Näin kävi esimerkiksi The Who -yhtyeelle, jonka musiikin löysin sen jälkeen, kun luin Pete Townshendin kirjoittaman kirjan "Kuka olen". 

Luonnollisesti ahmin ensimmäisenä ne kirjat, jotka kertovat bändeistä, joita kuuntelen. Olen ostanut itselleni melkoisen läjän Led Zeppeliniä, AC/DC:tä, Red hot Chilli peppersiä tai The Doorsia kertovaa kirjallisuutta. 

Yksi salainen paheeni faktakirjoissa on Ruotsin historia. Olen heikkona teoksiin, jotka kertovat Ruotsin suurvalta-ajasta sekä sen ajan kuninkaista. On jotenkin kiehtovaa ajatella, että nykyinen "Euroopan villasukka" Ruotsi on ollut joskus koko Euroopan mahtivaltio ja todellinen suurvalta, jolle kukaan ei ole voinut mitään. Pakkohan siitä on lukea!

Fiktiossa tuttua ja tuntematonta

Fiktiopuolella pyrin ottamaan sekoituksen tunnettuja ja tuntemattomia tekijöitä. Pidän kirjasarjoista, kuten Conn Igguldenin Keisari- tai Valloittaja-sarjoista. Niissä on löyhä yhteys todellisuuteen, mutta tarinat on kuitenkin tehty fiktion ehdoilla. Igguldenin lisäksi pidän Bernard Cornwellin Uthred-sarjasta. 

Historia-fiktion lisäksi ahmin dekkareita. Vaimoni on ihastunut ruotsalaisiin dekkareihin ja monesti mukaani kirjastosta tarttuu Anna Janssonia, Camilla Läckebergiä tai Viveca Steniä, mutta minua nuo eivät viehätä. Itse olen enemmän Jens Lapidus-miehiä. Tavaan sujuvasti myös Grebe&Leanderin Venäjä-sarjaa tai ihan vaan kevyitä Jack Higgins -jännäreitä.

Tykkään myös paljon kotimaisista dekkareista. Uusin suosikkini on Max Seeck, jolla on hallussa hyvät tarinat, uskottavat hahmot sekä riittävän epäennustettava juonenkulku. Seeckin lisäksi kelpuutan kotimaisista Marko Kilpeä tai Jarkko Sipilän tekemiä kirjoja. Minusta dekkareissa suomalaisten kirjoittajien taso on todella kova. Meillä on omanlainen tyyli sekä uskottavat kirjoittajat, jotka pystyvät rakentamaan juonenkuluista riittävän haastavia ja oikealla tavalla kammottavia. Seeckiä voin sanoa jopa kadehtivani. Hänellä on hyvä hahmogalleria ja hän osaa kuljettaa juonta niin, että lukemista ei yksinkertaisesti voi lopettaa. Dekkareissa pidän siitä, että hahmot ovat uskottavia, mutta inhimillisiä. Sen lisäksi, että he ratkovat rikoksi, he myös rakastuvat, pettyvät, kärsivät ja ovat väsyneitä. Ihan kuin me kaikki muutkin kuolevaiset.

Yleensä löydän omat fiktiopuolen kirjani kirjaston "Viimeksi palautettujen" hyllystä. Viimeksi palautetut kertoo muutenkin, mitä kansalaiset lukevat ja siellä on monesti teoksia, jotka ovat jääneet varauslistan ulkopuolelle, mutta joita kuitenkin luetaan. Totta kai lonttaan myös kirjakauppojen uutuuhyllyjä sekä luetuimpien listoja. Käyn säännöllisesti ihailemassa Suomalaisen kirjakaupan valikoimaa ja kuolaan lukemattomien uutuusteosten perään.

Yksi salainen rakkauteni ovat Jari Tervon kirjat. Ne ovat ainoita kaunokirjallisia teoksia, joita pakotan itseni lukemaan yli sadan sivun. Tervo koostaa kirjansa niin, että ne lähtevät liikkeelle todella hitaasti. Tervon kirjoissa luet ensimmäiset sata sivua kuin katekismusta ja sen jälkeen tarina vie mennessään niin, että kun kirja loppuu, rukoilet, että sivuja tulisi jostain lisää. Tervo on mestari tarinan hiivuttamisessa ja siinä, että hän koukuttaa lukijan hahmoihin täysin huomaamatta.

Mikä on hyvä ja mikä huono kirja?

Kun valitsen luettavaksi kymmenen kirjaa, tiedän, että niistä kolme menee suoraan hylkyyn. Minulla on tietyt kriteerit, joilla luen kirjoja ja en koskaan kuluta aikaani sellaisten kirjojen parissa, jotka eivät sovi tiettyyn formuun. En pakota itseäni lukemaan kirjoja sen takia, että tekijä on tuttu tai siksi, että kirjan lukeminen nostaisi omaa sivistystäni. Olen esim. koettanut pariin kertaan lukea Salman Rushdien "Saatanalliset säkeet"-kirjaa ja todennut sen olevan niin tekotaiteellista paskaa, ettei minun aikani tule ikinä riittämään siihen. Lukeminen on minulle ennen kaikkea viihdettä ja hyvää ajankulua.

Ensimmäinen kriteeri on se, että tarinan täytyy juosta alusta saakka. En koskaan lue viittäkymmentä sivua pidemmälle kirjaa, joka ei lähde käyntiin. Ymmärrän, että joillakin kirjoittajilla on tarve salata kirjan juoni mahdollisimman pitkälle ja paljastaa se vasta lopussa. Minä en koskaan lue sellaisia kirjoja. Jos tarina ei starttaa, kirja menee "luiskaan".

Sekava juoni tarkoittaa yleensä sitä, että luet tarinaa kymmenen sivua ja huomaat, ettet ole tajunnut koko juonesta sanaakaan. Sitten palaat takaisin ja koetat löytää kohdan, jossa menit sekaisin. Jos tuota samaa teet riittävän monta kertaa, ei lukemisesta tule mitään. Kirjan lukemisen on tarkoitus olla helppoa ja viihteellistä. Ymmärrän, että toiset tekevät kirjallisuudesta taidetta, mutta he saavatkin etsiä lukijansa muualta.

Yksi iso miinustekijä on myös se, jos hahmoja on liikaa. Osa kirjoittajista rakastaa sitä, että kirjaan luodaan hahmo toisensa perään. Lukijalle se on tuskaa. Parhaissa kirjoissa hahmoja on alle kymmenen ja ne ovat käsitettävissä olevia ja liittyvät juoneen luontevasti. Sivuhahmoilla kirjan juoni hävitetään ja tärkeimmäksi tekijäksi muodostuu se, että koko kylä saa nimensä kirjan sivuille.

Itse arvostan myös kaunista ja sujuvaa kieltä. Kirjoja ei tarvitse kirjoittaa kirjakielellä, mutta tykkään siitä, että sanojen käyttö on huoliteltua ja siistiä. Eräs kaikkien aikojen parhaimmista ja kauneimmista kirjoista, joita olen lukenut, on Minna Rytisalon "Lempi". Sitä lukiessa tuntui, että jokainen sana on mietitty ja hiottu osumaan toisiinsa. Koko kirja oli minusta yksi kaunis taideteos. Kirjan juoni ei ehkä ollut kärkikastia, mutta kieli itsessään oli niin kaunista, että itketti. Suosittelen lukemaan.

Minusta kirja ei voi olla liian pitkä. Rakastan Waltarin kirjoittamia pitkiä historiateoksia sekä Ken Folletin eepoksia. Niissä tarina juoksee koko ajan, tarina pysyy koossa ja kirjailija pystyy maalaamaan uskottavasti maailman lukijan eteen. Vaikka teosten koko lähentelee tuhatta sivua, ei yksikään sivu ole turha tai kirjoitettu vain täytteeksi. Lukiessa voi vain ihailla tekijään pitkämielisyyttä ja taitoa. Pitkien kirjojen ainoa ongelma on se, että niitä on mahdotonta lukea sängyssä. 

Elämänkerroissa jätän väliin teokset, joita ei oikeasti ole kirjoitettu. Osa elämänkerroista on pelkkiä luetteloita päähenkilön saavutuksista ja tekijällä ei ole itsellä ollut mitään mielenkiintoa hakea luvuille tai sattumille taustoja.  Hyvänä esimerkkinä vaikka Joel McIverin Metallica tai Black Sabbath -tekeleet. Kaikkein huonoimmat teokset on lisäksi tehty ilman kohteen hyväksyntää tai omaa panosta.

Hyvässä elämänkerrassa tekijä on kiinnostunut kohteesta ja värittää elämän merkkipaaluja hyvillä knopeilla ja tarinoilla. Kohdetta on kuvailtu monesta eri näkökulmasta ja varmistusta faktoille on haettu kohteen ulkopuolelta. Viime aikojen parhaiten tehdyistä teoksista mieleen tulee Tuomas Marjamäen kirjoittama "Spede nimittäin", jossa teksti elää ja tarinat vievät lukijan mukanaan. Vaikka itse en tod. ole Spede-fani, niin kirjan luin suorastaan ahmimalla. Ja se oli täysin tekijän ansiota. Ja totta kai parasta on, jos kirjan tekijänä on itse kohde. Hyvänä esimerkkinä vaikka Tina Turnerin "Minun rakkaustarinani" tai RHCP:n Flean kirjoittama "Happoa lapsille".

Lukeminen kannattaa aina

Olen ollut lukumiehiä koko ikäni. Opin lukemaan vasta ala-asteen ensimmäisellä luokalla ja muistan, että helpolla tuo taito ei päähäni istunut. Mutta sitten kun lopulta sain kirjaimet oikeaan järjestykseen, ei lukemiseni ole koskaan loppunut. Minun suurin inspiraationi on ollut oma äitini. Niin kauan kuin muistan, on äitini istunut kirja kädessä ja kirjannut myös ylös teokset, jotka hän on lukenut. Äitini haukansilmien ohi ei pääse yksikään lukemisen arvoinen uutuus.

Äitini kanssa vaihdamme vielä nykyäänkin lukuvinkkejä ja annamme toisillemme hyviä neuvoja siitä, mitä hyvää maailmassa on kirjoitettu. Ja tuota samaa lukemisen intoa koetan saada taottua myös lastemme päähän. Uskon siihen, että kirja on ikuinen formaatti, olkoon muotona perinteinen paperi tai sitten uusi sähkökirja. Kirjojen parissa saa aikansa kulumaan ja edelleenkin uskon, että kirjat sivistävät meitä ihmisiä paremmiksi. Ja ainakin kirjoihin on tallennettu menneiden aikojen virheet, joita ei huolisi toistaa. En lupaa, että lukeminen itsessään automaattisesti viisastaa, mutta antaa se siihen hieman paremmat eväät.

Hyvää viikonloppua!

JiiHooTee

 


Lukemisessa hauskinta on oppia ja joutua nöyrtymään oman rajatun maailmankatsomuksensa edessä. Joskus joutuu kääntämään kelkkansa totaalisesti ja pahimmassa tapauksessa jopa tunnustamaan olleensa väärässä. Luen paljon elämänkertoja eri elämänaloilta. Minua niissä kiehtovat tarinat, jotka kertovat, kuinka tunnetusta ihmisestä on tullut suosittu ja millainen hänen tarinansa on ollut. Usein nuo tarinat yllättävät ja käy niin, että elämänkerran lukemisen jälkeen näen koko hahmon uudessa valossa. On kuin munamiehen sisältä löytäisi kokonaisen Riku Niemisen. Mutta että Cheekkin....

Elämässä täytyy olla periaatteita. Periaatteita on kahdenlaisia - niitä, jotka pysyvät ja niitä, jotka muuttuvat. Ei liene maailman suurin salaisuus, että pidän nuorisomusiikkia noin pääsääntöisesti paskana tekeleenä. Minun rajatun keski-ikäisen maailmani musiikki on tehty "ennen" ja siinä soivat oikeat soittimet ja ihmiset laulavat itse ilman timanttihammaskoruja tai ylenmääräistä bling blingiä. Oikeassa musiikissa haisee hiki ja pieru, eikä Chanel ja Bollinger.

Johdatus saatteli minut kirjaston musiikkiosaston hyllylle ja huomasin siellä hylättynä räp-artisti Cheekistä väännetyn elämänkerran "JHT - Musta lammas". En aikonut alunperin lukea kirjaa, mutta muistin, kun perheen lökäpöksyteineistä toinen oli etsinyt samaista teosta tehdäkseen koulun esitelmää. Jos joku tekstillä varustettu opus kiinnostaa kaikkea kirjallisia tekeleitä kammoavaa nuorta, on siinä oltava jotain poikkeuksellista.

Mikä ihmeen Cheek

 

Lähtökohtaisesti en pidä Cheekistä. Minusta hän edustaa öykkärimäistä menestyjäräppäriä, jonka elämä kietoutuu rahan, naisten, skumpan ja Bentleyn ympärille. Olen tutustunut hänen tuotantoonsa väkisin, koska sitä tuputetaan kaikilla kuvitelluilla ja kuvittelemattomilla radiokanavilla. Kesäisin et voi välttää hänen "aaaah"-korinaansa, koska jokainen kesä alkaa sillä, että megaluokan tuotantokoneisto pullauttaa yhden kiiltävän ja viimeiseen saakka hiotun Cheek-hitin. Jos ei timantit ole ikuisia, niin Yippikayjee soikoon ei kukaan muukaan muka!

Lisäksi meidänkin teineillä oli vaihe, jossa Cheek oli kovempaa kuin työstetty teräs ja molempien nurkkakammarien stereot soitti lahtelaista valkoghetto-papatusta. Olohuoneen stereoihin moisella molinalla oli ehdoton kielto - sehän saattaisi jopa rikkoa vanhat putkiradio-Blaupunktit!

Minun silmissä koko Cheekin tarina oli "isommasta isompaan"-tarina, jonka kulminaatiopiste nähtiin olympiastadionilla. Sen jälkeen Suomi oli valloitettu ja Cheek ilmoitti, että tämä oli tässä ja edessä ovat uudet suunnitelmat. Nuoren räpin Ikaroksen lento, uho ja tuho. Pienen kielialueen räp-kuninkaalle tulee tässä maassa äkkiä raja vastaan kun laajentuminen pysähtyy samalla lailla kuin Suomen armeijalla jatkosodan alun jälkeen vanhoille rajoille.

Näillä ennakkoasenteilla siis tartuin kirjaan - mitäpä luulette, että tapahtui?

Sarkapalttoon kääntämisen ABC

 

Kirjaa lukiessa paljastui, että olin tullut tarinaan mukaan vasta puolenvälin jälkeen. Se on sama kuin näkisit Kauniista ja rohkeista vasta sen vaiheen, kun Ridge menee naimisiin sadannen kerran Brooken kanssa - eli parhaat palat jäävät näkemättä.

"Same old same old, ajattelin. Taas kerran Tiihonen tekee hattu kourassa promoa itse itselleen, koska kukaan muu ei usko Tiihosen asiaan"

Cheek on urallaan ollut todellinen hiphopin ja Suomi-räpin pioneeri. Eikä menestyskään ole tullut ilman lujaa työntekoa, epäonnistumista, epävarmuutta ja vaillla tietoakaan tulevasta. En itsekään tiennyt, kuinka nuori kotimaisen hiphop-musiikin tarina on. Vielä kymmenen vuotta sitten kukaan ei tuntenut Cheekiä tai muitakaan niistä hassun nimisistä artisteista, jotka nyt valloittavat listoja. Koko genre on tehnyt huiman nousun keskarikuppiloiden lattianrajasta aina stadionille saakka. Tehty työmäärä on vaatinut nöyryyttä, pettymyksiä ja lujaa työntekoa. Eikä edes kunigas-Cheek ole saanut menestystään itsestään.

Oli aika huimaa lukea, kuinka epävarmalta stadikan kingin tie on välilä tuntunut. Kaveri on itse ollut itsensä promoottori, markkinamies, miksaaja ja tuottaja. Tämä siksi, ettei kukaan muu kuin se Tiihonen uskonut jutun menestykseen tai siihen, että räpistä saataisiin salonkikelpoista tavaraa koko kansalle. Kymmenessä vuodessa tehdystä työstä näkyy nyt vain se timanttinen huippu. Ja olisiko se timanttinen huippu edes kaikille näkyvissä ilman Vain elämäätä, jonka ykköskaudelle Cheek kiinnitettiin räppäri-osaston edustajaksi. Vaikka tv-sarjan lopputuloksesta tuli huikea menestys, niin koko Vain elämää sisälsi ykköskaudella vielä melkoisia epävarmuustekijöitä.
Perhana, aloin pitää tästä Tiihosesta tosissaan....

Luulin ennakkoon, että kirja Cheekistä oli kirjoitettu pönkittämään Cheekin vuittonin kovaa egoa, mutta olin siinäkin väärässä. Kirja oli kirjoitettu valottamaan sitä, että Cheek ei ole vain Cheek, eikä Cheek ole aina ollut bling blingiä. Koko tarinassa on paljon näkymättömiä asioita ja vähemmän kiiltäviä kulmia.

Kirja on kirjoitettu sekä Jaresta että Cheekistä. Musiikin lisäksi JHT valottaa sitä, mitä tapahtuu räppärin pään sisällä ja suljettujen ovien takana. Kiiltokuva-artistista paljastuu haavoittuva ja humaani puoli ja menestyksen mukanaantuomia varjoja. Kun lukee kirjaa, miettii väkisin, että julkisuudella on loppujen lopuksi aika kova hinta.

Koko Tiihonen on erittäin kiinnostava tapaus säröineen, epävarmuuksineen ja inhmillisine piirteineen. Kiiltoa ja menestystä kiehtovampaa on se, että menestyksen eteen on tehty työtä ja työn taustalla on aito rakkaus musiikkiin. Se menestykseen pakolla tuotettu musiikki on yhden ihmisen intohimon ruumiillistuma ja samanlainen luomus kuin mikä tahansa muukin musiikki/kirja/maalaus/veistos. Ei Cheekin musiikin tahtotilana ole menestys, vaan se, että Cheek haluaa kertoa Jaren tarinaa ja biisit syntyvät eletystä elämästä.

Kun tuhka laskeutuu, niin jää enää pyhä viha nuorisomusiikkia kohtaan :)

 

Lukeminen kannattaa aina

 

Pääsin lukemaan hyvin kirjoitettua tarinaa artistista, joka on omalla työllä noussut ryysyistä rikkauksiin - ja voin käsi takataskun lompakolla sanoa kateudetta, että tuo mies on miljoonansa ansainnut.

Kirjassa vetoaa rehellisyys ja se, että siinä ei peitellä mitään. Kirja paljastaa Cheekin alta Jaren ja näyttää nuo kaksi tyyppiä yhdessä. Tarinaan kuuluvat sivuhahmot, kuten velipoika Jere, Brädi ja muut räppärit. Hahmoja on paljon, mutta ei liikaa niin, että tarinan päähenkilö peittyisi. Cheekjare kulkee aina kärjessä.

Tarinan opetus minulle oli se, että omaan työhön kannattaa uskoa ja sitä uskoa vaaditaan silloin, kun kukaan muu ei sinuun usko. Jos tiedät,että homma on hyvää, mutta kukaan muu ei sitä näe, on mahdollisuus siihenkin, että olet itse oikeassa ja ne muut väärässä.

Lisäksi opetus oli se, että jos meinaa arvostella, on syytä tuntea koko tarina, eikä hypätä kyytiin vain puolestavälistä. JHT:n tarinan alku ei ole se kaunein. Cheek ei ole aina ollut kiiltokuvan kaunis menestyjä, vaan menestys on vain lopputulos viidentoista vuoden työnteosta. Sen Bentleyn eteen on saanut nähdä vaivaa, pettyä, yrittää uudelleen ja vielä senkin jälkeen pelätä epäonnistumista. Minusta tuon jälkeen Bentley on ihan kohtullinen palkinto.

"Bentleyn kaltaisella autolla ajamiseen ja etenkin sellaisen omistamiseen liittyy hiphopille ja räppäreille ominaista show-off-elementti. Se on selvää, mutta en voisi kuvitellakaan harjoittavani sellaista osamaksulla. Show off ilman substanssia olisi valehtelemista. Tärkeä ohjenuora urallani on aina ollut tämä: älä koskaan esitä sellaista, mitä et ole"

Tässäkin tapauksessa siis kirjaan tarttuminen on vaivan arvoista. Nuoresta kaverista kirjoitettu hyvä tarina, jossa oli koko draaman kaari. Kirjan alussa ei välttämättä olisi arvannut sen päätyvän stadionille. Paljon kiillosta ja blingistä osaa antaa anteeksi, eikä Cheekin hahmo näytä ollenkaan samalta kuin ennen kirjan lukemista.

No toimii kirja markkinakikkakin -tahtomalla tai tahtomatta. Tätä kirjoittaessa Spotify soittaa taukoamatta Cheek-hittejä ja väkisin kiehtoo kyllä nähdä se elokuva, joka uudesta ystävästäni Tiihosesta on tehty. Brändäystä parhaimmillaan....



PS. Nuorisomusiikki on edelleen paskaa!

Vapaaillat ennen - ja nyt

 

Uusioperheemme kvintetin jäsenet ulostivat itsensä yksi kerrallaan kotoa lauantaiaamuna ja huomasin olevani kotona ihan yksin. Kuuntelin hämmästyneenä ympäröivää hiljaisuutta. Luulisi, että sillä huudolla, joka meidän perheestä parhaimmillaan lähtee, seinät kaikuisivat vähintään pari päivää sen jälkeen, kun viimeinen on lopettanut puhumisen. Mutta ei - jokainen seinä vaikeni kuin muuri.
Nojasin nojatuolissa taaksepäin. Ensin olin hieman tilanteesta hämilläni. Sitten huulille hiipi vieno hymy. Minulla olisi käytettävissä kokonainen päivä ja koko talo itselläni. Ja sen mukana täysi vapaus tehdä lähes mitä vain (lain ja avioliittosopimuksen sallimissa rajoissa luonnollisesti).

Siis kokonaiseen päivään ei jokaisesta makuuhuoneesta kuuluisi toinen toistaan paskempaa musiikkia. Lattialla ei tarvitse varoa astuvansa leluista rakennettuihin jalkaväkimiinoihin, joiden sisältämät legopalikat työntyvät suoraan jalkapohjasta läpi tai pikkuautojen muodostamiin liukumiinoihin, jotka johtavat minun ikäisellä helposti venähtäneisiin nivelsiteisiin tai kallonmurtumaan.

Kun oikein tarkkaan kuunteli, niin kuuli tärkeimmän. Missään ei kuulunut pyykkikoneen laulua tai astianpesukoneen aariaa, joka kertoisi, että sinun on noustava sohvalta ripustamaan pyykkejä juuri silloin, kun raskaat silmäluomet haluaisivat peittää valvovan maailman. Tänään ei pyykkikone pyöri ja ruuankin syön pahvilautasilta.

Nautin hiljaisuudesta pienen...tai saattoi siinä mennä pidempikin hetki. Mietin, mitä kaikkea vapaapäiväni pitäisi sisällään ja lopputulos yllätti. Keski-ikäisen vapaapäivä on kovin erilainen kuin kolmekymppisen....saatikka sitten parikymppisen.

Näin ovat vapaapäivät muuttuneet.

Toni 20 vuotta - teenage years

Kun Toni 20 vuotta jätettiin yksin kotiin, niin missio oli valmis jo viikkoa ennen. Tärkeintä olivat kaverit ja mökäöljy, jota suomalaisissa panimoissa pannaan tynnyritolkulla. Kun kännyköitä ei ollut, niin kaverien keskuudessa heitettiin viidakkorumpu soimaan. Illalla on bileet - tuokaa bisseä ja itsenne.

Parikymppisinä illat aloitettiin kuin suutarien kengänteko - eli otettiin kunnon pohjat. Porukalla kokoonnuttiin bilepaikkaan lauantaisin kuuden jälkeen. Rappukäytävien seinät kaikuivat iloisesti kilisevien kassien nuoteista ja illalla porukka loi itse oman ohjelmansa. Jos en ihan väärin muista, niin kukaan ei illan aikana tuijottanut kännykän näyttöä (koska kännykkää ei ollut), eikä illan aikana otettu yhtään duckface-selfietä (koska maailma ei tuntenut selfietä eikä edes duckfacea). Ja miettikää - silti oli hauskaa!!

Siitä sitten viimeistään kymmenen aikaan kaupungille sillä vehkeellä, mikä kullakin oli - toisinaan pyörällä ja toisinaan taksilla. Rahatilanne yleensä viittoi ensimmäisen, lihasvoimalla kulkevan, vehkeen käyttöön. Kaupungilla iltaa vietettiin pubityyppisessä ratkaisussa (Bing! Joensuulaiset ja Kultapääsky) ja siitä sitten enemmän yökerhoa muistuttavaan juottolaan, kunnes kello kuin huomaamatta pärähti neljään, jolloin sikaniskainen portieeri pyysi enemmän tai vähemmän ystävällisesti (häädettävän kunnosta riippuen) poistumaan kotiin nukkumaan.
Sunnuntaiaamuna sitä sitten keräiltiin kilpaa taskusta kolikoita ja hataria muistinkappaleita, että missäs oli oltu, kenen kanssa ja ennen kaikkea millä helvetin ilveellä olen löytänyt tieni takaisin kotiin!! Voin muuten sanoa, että noina vuosina oli Luoja aika monta kertaa mukana, kun kaupungilta on pyöräilty promillevälillä 1-3 ‰ - ja ilman kypärää, turvavyötä, valoja tai muita 2000-luvun keksintöjä. Lapset - ei ikinä noin!!

Meidän nuoruudessa (eipä kuulosta kovin vanhalta ei...) ei sitten ollut instoja, faceja, snäppejä tai muita teknisiä tallentimia, joiden kautta edellisen illan tapahtumat olisi tallennettu ikuisiksi ajoiksi. Silloin vielä tietoa välitettiin ihan kuin esi-isät kuunaan - ihmiseltä ihmiselle ja suusta suuhun. Toki tuo viestintätapa synnytti legendoja ja suuria tarinoita - mutta tuskin se Kalevalakaan ihan totta on.

Illan missio - vetää nuppi turvoksiin ja lompakko kuivaksi.
Illan strategia - pohjat-pubi-klubi ja neljältä kotiin.

Toni 30 vuotta - semisti aikuinen

Toni on kasvanut kymmenellä vuodella ja on omasta mielestään aikuinen. Mielessä siintää kultainen keski-ikä, sillä onhan pankista otettu jo asuntolainaa ja farkkua löytyy muualtakin kuin vaatekaapista - nimittäin parkkipaikalta. Ja taas koittaa se ilta, kun paikkavartiointi pettää, mies jätetään vaille hoitoa ja hän saa itse päättää, miten tuon rajoitetun koevapauden haluaa käyttää.

Pois ovat jääneet pohjat ja yökerhot. Kaukana on usvainen humalaisten maailma, jossa älyllisen tekemisen tallentaminen katkaistiin kemiallisesti puolenyön jälkeen. Nyt ollaan aikuisia, eikä örvelletä.

Illanvietto alkoi sillä, että soitettiin parille valitulle kaverille. Ajatuksena oli tehdä tasokasta gourmet-ruokaa, katsella ehkä elokuvia ja juoda ruuan kanssa hyviä juomia. Keskiolutpullojen kilinä oli vaihdettu hienostuneempaan punaviiniin, josta (omasta mielestä) keskusteltiin älykkäästi. Koko Suomi oli tuolloin punaviinin värjäämä ja jokaisen itseriittoisen jupinalun oli osattava erottaa Chile Espanjasta muuallakin kuin peruskoulun kartastossa. Me, jotka emme nuorena tienneet viinirypäleiden olevan olemassakaan, keskustelimme sisäfileen tuoksuisessa keittiössä siitä, onko se Merlot sittenkin parempi kaveri kotimaiselle naudanlihalle kuin "Cab".

Ruuan päälle siemaistiin vielä pari lasi konjakkia. Tislemehu lämmitti mukavasti nielua (sillä vielä ei maha ollut siinä kunnossa, että konjakkia nautittiin kilpaa Samarinin kanssa) ja olotila oli koko kaveriporukalla veljellisen humalainen. Saattoipa siinä kosteiden silmäkulmien takaa lurahtaa ilmoille jopa pari juomalaulua - mahdollisesti Topi Sorsakosken tuotannosta.

Baarin sijaan suunnattiin yläkertaan saunaan. Sielläkään ei vedelty pullosta mitään Karjalaa, vaan oluet oli tehty jossain Tsekissä tai Tanskassa. Pyyhkeet oli kiedottu alkavien kaljamahojen ympärille ja kulmia kurtistellen herrasmiehet miettivät, onko oluen lämpötila sopiva "just eikä melkein".
Ainoa, mikä ei ole kymmeneen vuoteen vaihtunut, ovat jutut. Edelleen miehiä kiinnostivat naiset ja autot. Ja jos on talvisaika, niin aina oli sopivaa keskustella hieman lätkästä. Mutta pääasiassa pysyttiin näin aikuisenakin älyllisten juttujen alapuolella ja juttujen taso lähentelee pitkin iltaa absoluuttista nollapistettä.

Loppuillasta taksi nouti herrasmiehet pois ajaen heidät kotiin. Jos oltiin oikein villejä, niin vetäydyttiin jossain vaiheessa iltaa vielä pubiin naukkailemaan hyvälaatuiset viski-olut-yhdistelmät, joiden kylkeen imaistiin sikarit suoraan humidorista. Olihan Suomi silloin sentään vielä Suomi, jossa baarit tuoksuivat oluen, savun ja humalaisten ihmisten sekoitukselle ja sisällä sai itseään (ja muita) savustaa mielensä mukaan ilman terveysfasistien kapinointia.

Seuraavana aamuna ei krapulaa juuri podettu, mutta ensimmäisiin kännyköihin kilahtelivat tekstiviestit kiittäen mukavasta illasta, joka otettaisiin heti uusiksi, kun joku saisi aikaan järjestää kokoontumisen.

Illan missio - käykö sisäfileen kanssa chileläinen vai espanjalainen punaviini?
Illan strategia - luodaan ilta, josta puhutaan vielä viikonkin päästä.

Toni 40 vuotta - selkeästi keski-ikäinen

Tänään, kun saan koko päivän vapaaksi, aion elää tylsää elämää. Heti aamusta hoidan itselleni ruokaa, juomaa ja herkkuja niin, ettei koko päivään tarvitse taatusti poistua mihinkään. Puhelimella en aio kertoa kenellekään (paitsi tämän blogin tuhansille lukijoille), että olen yksin. Nautin siitä, ettei minun tarvitse sosiaalistella kenenkään kanssa tai järjestää kenellekään ruokaa, juomista, saunaa tai mitään muutakaan aktiviteettia. Ja vika ei ole muissa ihmisissä, vaan siinä, että kokemani rauha on niin ainutkertaista, että siitä täytyy ottaa kaikki ilo irti.

Ruokavalio koostuu pääasiassa niistä ruuista, joita muut perheessä eivät tykkää syödä JA joita voi valmistaa näkemättä minkään näköistä vaivaa. Käytännössä voin paljastaa, että syön yleensä ryynimakkaraa ja ranskalaisia...jos niitäkään.

Heti aamusta sallin itselleni lasin punaviiniä. Sen nautin sen kunniaksi, että yleisen käsityksen mukaan on sopimatonta juopotella heti aamusta ja tämä olkoon siis minun hetkeni kapinallisena.

Yhtä lasia enempää en voi ottaa, koska a) maha ei kestä enempää ja b) jos meinaan lukea, niin toisen lasin jälkeen silmät pomppivat tekstillä niin paljon, ettei lukemisesta tule mitään ja c) toisen lasin jälkeen veisi jo nukkumatti minut päiväunille, jolloin päivästä valuu viltin alla liian suuri osa.

Seuraavaksi otan käteeni kirjan. Olen jo edellisellä viikolla haalinut kirjastosta pari kolme kirjaa. Valikoimaan täytyy olla sen vuoksi enemmän, että aina ei voi tietää, minkä tyyppisen tekstin lukeminen sytyttää. Nytkin tuolilla odottaa yksi urheiluelämänkerta, yksi Ulrike Meinhofista kertova kirja (70-luvun euroterroristi) ja viimeisenä on Jaakko Tepon elämänkerta, jota luen kirjoittajan (Antti Heikkinen) ansiosta. Joku noista kolmesta joka tapauksessa ottaa tartunnan.

Ja viimeinen puuttuva osanen on musiikki. Seuraa suuri paljastus omasta pimeästä puolestani. Kun olen yksin, niin kuuntelen monesti oopperaa (koska sitä ei perheessämme siedä kukaan muu).

Yleensä valitsen joko Wagnerin lentävän hollantilaisen tai sitten Aidan - sen version, jossa laulaa Luciano Pavarotti. Kun porukka on pois, niin luukutan oopperaa sillä volyymilla, että varmaan siitä osansa saavat myös naapurit (toivottavasti muuten ovat Pavarottin ystäviä!). En siis todellakaan ole mikään oopperan asiantuntija, mutta lukemisen taustalle sopii kaunis musiikki, joka ei häiritse ajatuksia.

Hihittelen hieman punaviinipöllyssä - luen ja nautin siitä, että elämä on yksinkertaista. Luultavasti käyn päiväunille puolenpäivän jälkeen ja illalla lämmitän itselleni saunan, jossa kuuntelen vuorostaan Rollareiden "Havana Moon" livetaltiointia. Uskokaa kerettiläiset, kun sanon - Rollarit ja suomalainen sauna ovat aivan lyömätön kombo!

Jos vanhat (tai vähintään keski-ikäiset) merkit pitävät paikkansa, niin saunan jälkeen nautitut valikoidut saunaoluet (ihan perinteistä ruokakaupan Iisalmelaista valikoimaa, jossa on sen vanhan armeijan miehen kuva) saavat unen silmään jo kymmenen jälkeen. Minun tapauksessa vielä nukahdan sohvalle huonoon asentoon, josta saan seuraavaksi päiväksi päänsäryn (siis sen saman, joka ennen hommattiin kallilla rahalla yökerhosta), jota sitten parantelen sunnuntaiaamun.

Ja jos sunnuntaiaamuna ei vielä kotona näy ketään, niin käännän poikkeuksellisesti kanavan kello kahdeksan ykköselle ja katselen sohvalla viltin alta Avaraa luontoa. Siitä tulee jotenkin kivasti oma lapsuus mieleen.

Illan missio - anna aikaa itselle ja tee sitä, mitä et normaalisti voi.
Illan strategia - aikaisin ylös, aikaisin nukkumaan. Älä nukahda sohvalle!

Hyvää viikonloppua ystävät!