Kesäloman kirjakassin sisältö

Kesäloma näkyy uhkaavasti kalenterissa parin viikon päässä. Ensimmäistä kertaa pariin vuoteen saan ihan luvalla lörvehtiä aamulla pidempään ja käyttää aikaani vaikka suosikkiharrastukseeni, lukemiseen. Varaudun kesäloman viettoon hyvissä ajoin hakemalla kirjastosta "kesälomakassin". Sen sisältö on enemmän tai vähemmän tarkkaan harkittu ja pitää sisällään minulle sopivan kombon erilaista lukemista, jolla pärjään läpi vapaan. 

Valitsen kirjastosta yleensä viidestä kymmeneen kirjaa. Sisältö koostuu tietyllä tavalla ja pyrin löytämään tietyt vakioelementit, jotta lukemiseni saa eri ulottuvuuksia ja pysyn kirjojen parissa koko loman ajan. Kirjoista täytyy löytyä vastine eri fiiliksiin ja yleensä luenkin paria kirjaa yhtä aikaa ristikkäin.

Kuinka löydän omat suosikkini ja miten tuon kassin sisältö hupenee kirja kerrallaan?

Aperitiiviksi pari tiiseriä

Kesäloman kirjakassiin kuuluu ehdottomasti pari helppoa tiiseriä, joilla herätän lukuhimon täyteen liekkiin. Tiiseri on jotain helppoa ja jotain, mikä ei vaadi liikaa aivotoimintaa lukijalta. Tiisereiksi käytän helppoja dekkareita, kevyttä huumoria tai tuttuja klassikoita.

Paras tiiseri jokaiseen kesään on Reijo Mäen uusin Vares-dekkari. Niissä hahmot ovat tuttuja, tarinan kerronta etenee kuin Aurajoen vesi ja juoni on ymmärrettävän helppo. En yhtään ihmettele, että Varekset ovat koko kansan suosikkeja vuodesta toiseen. Laatu on tasaista ja aina, kun otat Vareksen käteen, tiedät mitä saat.

Muuten omia aperitiivejani lukemiseen ovat Juha Vuorisen kirjat, Vexi Korhosen dekkarit, Matti Röngän kirjoittamat Viktor Kärppä -kirjat tai sitten sellaiset klassikot, joita olen lukenut niin monta kertaa, että juoni on tuttu, mutta yksityiskohdat häipyvät muistista. 

Niin sanottuihin iki-klassikoihin kuuluvat muun muassa Mika Waltarin pitkät historiaromaanit, Daniel Defoen kirjoittama Robinson Crusoe tai vaikka kaikki Leon Urisin kirjoittamat kirjat. Aperitiivin ei tarvitse olla lyhyt tai kevyt. Sen ainoa tehtävä on herättää lukuhimo henkiin ja totuttaa silmät sekä keho tulevaan lukumaratoniin. 

Tiiserit ovat myös niitä, joihin ei koskaan kyllästy. Olen lukenut kaikki Juha Vuorisen teokset ehkä kymmeneen kertaan ja silti ne kelpaavat jokaisen kesän alkuun tiisereiksi herättämään lukuhimon kerta toisensa jälkeen. Tiiserit ovat myös monesti kirjoja, joita ostan omaan kirjahyllyyni. Iän myötä minusta on tullut erittäin tarkka siitä, mitä haluan itselleni ja missä taas lainaaminen riittää. Itselleni ostan nykyisin enää vain teoksia, joiden pariin tiedän palaavani myöhemmin. Käytännössä meiltä kirjahyllystä löytyy suosikki-bändien elämänkertoja sekä sellaista kevyttä kamaa, joita tulen lukemaan monta kertaa ja joiden pariin palaan aina, kun lukuhimo jostain syystä sammuu.

Pääruuaksi sopivasti faktaa ja fiktiota

Koostan oman lukukassini niin, että siellä on sopivassa suhteessa faktaa ja fiktiota. Haluan lukiessa oppia lisää ja lukea esimerkiksi historiasta, mutta sen lisäksi aivot kaipaavat tuuletusta, jota ne saavat vaikkapa hyvien dekkareiden tai historia-fiktion kautta. Yleensä minulla on kesken yksi kirja faktaa ja yksi fiktiota. Usein, kun on väsynyt, ei jaksa lukea paksua faktaa, vaan aivot kaipaavat pelkkää viihdettä. Sitten taas toisinaan kevyt fiktio ei riitä, vaan aivot kaipaavat haasteita ja tartun mieluiten faktaan.

Iki-suosikkini ovat toiseen maailmansotaan liittyvät elämänkerrat tai kertomukset. Viime aikoina olen lukenut melkoisesti Auschwitzista kertovia tarinoita, joista parhaat ovat "Auschwitzin tatuoija", "Auschwitzin apteekkari" sekä "Sonderkommando". Lisäksi yksi yllättävimmistä, josta en ole nähnyt arvioita missään on Thomas Hardingin kirjoittama "Hanns ja Rudolf". Kaikkia noita suosittelen lukemaan, jotta oppisimme sen, kuinka paha maailma voi pahimmillaan olla. 

Luen toki myös ihan rintamakertomuksia tai sodassa kunnostautuneiden komentajien elämänkertoja. Erikoista on se, että amerikkalaisista tai englantilaisista ei juuri tarinoita tunneta, mutta sen sijaan saksalaisten komentajien elämänkertoja löytää helposti. Jos jotain pitäisi suositella, niin lukulistalle "Panssarikreivi", "Otto Carius, Tiikerit mudassa" sekä "Vaitelias Otto". Kenraalitason taistelijoista hyvin kirjoitettu kirja on "Karl Dönitz ja kolmannen valtakunnan viimeiset päivät". 

Sodan lisäksi koostan kirjakassini muusikko- tai urhelijaelämänkerroilla. Haen kirjoista tarinoita ihmisistä, joiden elämää ihailen. Koetan löytää tarinoita, jotka kertovat, miksi jostakusta on tullut suosittu menestyjä. Ensimmäisenä näistä kirjoista mieleen tulee "Shoe dog" (Niken perustajan tarina), Andre Agassin elämänkerta sekä "Voittoja ja valheita", mikä kertoi Lance Armstrongin doping-huuruisen tarinan. Urheilussa luen eri lajien edustajia todella laajalla skaalalla. Niissä lajia tärkeämpää on se, että kirja kertoo taustat sekä menestystekijät.

Kolmas suosikkigenreni faktapuolella ovat muusikot. Luen bänditarinoita tai sitten muusikoiden elämänkertoja. Kirjojen aiheet eivät välttämättä liity edes musiikkiin, mitä kuuntelen, vaan valintaan päätyy monesti muusikoita, joiden elämän tiedän olleen mielenkiintoinen. Ja on usein käynyt niinkin, että löydän jonkun yhtyeen musiikin vasta tekijöiden tarinoiden takaa. Näin kävi esimerkiksi The Who -yhtyeelle, jonka musiikin löysin sen jälkeen, kun luin Pete Townshendin kirjoittaman kirjan "Kuka olen". 

Luonnollisesti ahmin ensimmäisenä ne kirjat, jotka kertovat bändeistä, joita kuuntelen. Olen ostanut itselleni melkoisen läjän Led Zeppeliniä, AC/DC:tä, Red hot Chilli peppersiä tai The Doorsia kertovaa kirjallisuutta. 

Yksi salainen paheeni faktakirjoissa on Ruotsin historia. Olen heikkona teoksiin, jotka kertovat Ruotsin suurvalta-ajasta sekä sen ajan kuninkaista. On jotenkin kiehtovaa ajatella, että nykyinen "Euroopan villasukka" Ruotsi on ollut joskus koko Euroopan mahtivaltio ja todellinen suurvalta, jolle kukaan ei ole voinut mitään. Pakkohan siitä on lukea!

Fiktiossa tuttua ja tuntematonta

Fiktiopuolella pyrin ottamaan sekoituksen tunnettuja ja tuntemattomia tekijöitä. Pidän kirjasarjoista, kuten Conn Igguldenin Keisari- tai Valloittaja-sarjoista. Niissä on löyhä yhteys todellisuuteen, mutta tarinat on kuitenkin tehty fiktion ehdoilla. Igguldenin lisäksi pidän Bernard Cornwellin Uthred-sarjasta. 

Historia-fiktion lisäksi ahmin dekkareita. Vaimoni on ihastunut ruotsalaisiin dekkareihin ja monesti mukaani kirjastosta tarttuu Anna Janssonia, Camilla Läckebergiä tai Viveca Steniä, mutta minua nuo eivät viehätä. Itse olen enemmän Jens Lapidus-miehiä. Tavaan sujuvasti myös Grebe&Leanderin Venäjä-sarjaa tai ihan vaan kevyitä Jack Higgins -jännäreitä.

Tykkään myös paljon kotimaisista dekkareista. Uusin suosikkini on Max Seeck, jolla on hallussa hyvät tarinat, uskottavat hahmot sekä riittävän epäennustettava juonenkulku. Seeckin lisäksi kelpuutan kotimaisista Marko Kilpeä tai Jarkko Sipilän tekemiä kirjoja. Minusta dekkareissa suomalaisten kirjoittajien taso on todella kova. Meillä on omanlainen tyyli sekä uskottavat kirjoittajat, jotka pystyvät rakentamaan juonenkuluista riittävän haastavia ja oikealla tavalla kammottavia. Seeckiä voin sanoa jopa kadehtivani. Hänellä on hyvä hahmogalleria ja hän osaa kuljettaa juonta niin, että lukemista ei yksinkertaisesti voi lopettaa. Dekkareissa pidän siitä, että hahmot ovat uskottavia, mutta inhimillisiä. Sen lisäksi, että he ratkovat rikoksi, he myös rakastuvat, pettyvät, kärsivät ja ovat väsyneitä. Ihan kuin me kaikki muutkin kuolevaiset.

Yleensä löydän omat fiktiopuolen kirjani kirjaston "Viimeksi palautettujen" hyllystä. Viimeksi palautetut kertoo muutenkin, mitä kansalaiset lukevat ja siellä on monesti teoksia, jotka ovat jääneet varauslistan ulkopuolelle, mutta joita kuitenkin luetaan. Totta kai lonttaan myös kirjakauppojen uutuuhyllyjä sekä luetuimpien listoja. Käyn säännöllisesti ihailemassa Suomalaisen kirjakaupan valikoimaa ja kuolaan lukemattomien uutuusteosten perään.

Yksi salainen rakkauteni ovat Jari Tervon kirjat. Ne ovat ainoita kaunokirjallisia teoksia, joita pakotan itseni lukemaan yli sadan sivun. Tervo koostaa kirjansa niin, että ne lähtevät liikkeelle todella hitaasti. Tervon kirjoissa luet ensimmäiset sata sivua kuin katekismusta ja sen jälkeen tarina vie mennessään niin, että kun kirja loppuu, rukoilet, että sivuja tulisi jostain lisää. Tervo on mestari tarinan hiivuttamisessa ja siinä, että hän koukuttaa lukijan hahmoihin täysin huomaamatta.

Mikä on hyvä ja mikä huono kirja?

Kun valitsen luettavaksi kymmenen kirjaa, tiedän, että niistä kolme menee suoraan hylkyyn. Minulla on tietyt kriteerit, joilla luen kirjoja ja en koskaan kuluta aikaani sellaisten kirjojen parissa, jotka eivät sovi tiettyyn formuun. En pakota itseäni lukemaan kirjoja sen takia, että tekijä on tuttu tai siksi, että kirjan lukeminen nostaisi omaa sivistystäni. Olen esim. koettanut pariin kertaan lukea Salman Rushdien "Saatanalliset säkeet"-kirjaa ja todennut sen olevan niin tekotaiteellista paskaa, ettei minun aikani tule ikinä riittämään siihen. Lukeminen on minulle ennen kaikkea viihdettä ja hyvää ajankulua.

Ensimmäinen kriteeri on se, että tarinan täytyy juosta alusta saakka. En koskaan lue viittäkymmentä sivua pidemmälle kirjaa, joka ei lähde käyntiin. Ymmärrän, että joillakin kirjoittajilla on tarve salata kirjan juoni mahdollisimman pitkälle ja paljastaa se vasta lopussa. Minä en koskaan lue sellaisia kirjoja. Jos tarina ei starttaa, kirja menee "luiskaan".

Sekava juoni tarkoittaa yleensä sitä, että luet tarinaa kymmenen sivua ja huomaat, ettet ole tajunnut koko juonesta sanaakaan. Sitten palaat takaisin ja koetat löytää kohdan, jossa menit sekaisin. Jos tuota samaa teet riittävän monta kertaa, ei lukemisesta tule mitään. Kirjan lukemisen on tarkoitus olla helppoa ja viihteellistä. Ymmärrän, että toiset tekevät kirjallisuudesta taidetta, mutta he saavatkin etsiä lukijansa muualta.

Yksi iso miinustekijä on myös se, jos hahmoja on liikaa. Osa kirjoittajista rakastaa sitä, että kirjaan luodaan hahmo toisensa perään. Lukijalle se on tuskaa. Parhaissa kirjoissa hahmoja on alle kymmenen ja ne ovat käsitettävissä olevia ja liittyvät juoneen luontevasti. Sivuhahmoilla kirjan juoni hävitetään ja tärkeimmäksi tekijäksi muodostuu se, että koko kylä saa nimensä kirjan sivuille.

Itse arvostan myös kaunista ja sujuvaa kieltä. Kirjoja ei tarvitse kirjoittaa kirjakielellä, mutta tykkään siitä, että sanojen käyttö on huoliteltua ja siistiä. Eräs kaikkien aikojen parhaimmista ja kauneimmista kirjoista, joita olen lukenut, on Minna Rytisalon "Lempi". Sitä lukiessa tuntui, että jokainen sana on mietitty ja hiottu osumaan toisiinsa. Koko kirja oli minusta yksi kaunis taideteos. Kirjan juoni ei ehkä ollut kärkikastia, mutta kieli itsessään oli niin kaunista, että itketti. Suosittelen lukemaan.

Minusta kirja ei voi olla liian pitkä. Rakastan Waltarin kirjoittamia pitkiä historiateoksia sekä Ken Folletin eepoksia. Niissä tarina juoksee koko ajan, tarina pysyy koossa ja kirjailija pystyy maalaamaan uskottavasti maailman lukijan eteen. Vaikka teosten koko lähentelee tuhatta sivua, ei yksikään sivu ole turha tai kirjoitettu vain täytteeksi. Lukiessa voi vain ihailla tekijään pitkämielisyyttä ja taitoa. Pitkien kirjojen ainoa ongelma on se, että niitä on mahdotonta lukea sängyssä. 

Elämänkerroissa jätän väliin teokset, joita ei oikeasti ole kirjoitettu. Osa elämänkerroista on pelkkiä luetteloita päähenkilön saavutuksista ja tekijällä ei ole itsellä ollut mitään mielenkiintoa hakea luvuille tai sattumille taustoja.  Hyvänä esimerkkinä vaikka Joel McIverin Metallica tai Black Sabbath -tekeleet. Kaikkein huonoimmat teokset on lisäksi tehty ilman kohteen hyväksyntää tai omaa panosta.

Hyvässä elämänkerrassa tekijä on kiinnostunut kohteesta ja värittää elämän merkkipaaluja hyvillä knopeilla ja tarinoilla. Kohdetta on kuvailtu monesta eri näkökulmasta ja varmistusta faktoille on haettu kohteen ulkopuolelta. Viime aikojen parhaiten tehdyistä teoksista mieleen tulee Tuomas Marjamäen kirjoittama "Spede nimittäin", jossa teksti elää ja tarinat vievät lukijan mukanaan. Vaikka itse en tod. ole Spede-fani, niin kirjan luin suorastaan ahmimalla. Ja se oli täysin tekijän ansiota. Ja totta kai parasta on, jos kirjan tekijänä on itse kohde. Hyvänä esimerkkinä vaikka Tina Turnerin "Minun rakkaustarinani" tai RHCP:n Flean kirjoittama "Happoa lapsille".

Lukeminen kannattaa aina

Olen ollut lukumiehiä koko ikäni. Opin lukemaan vasta ala-asteen ensimmäisellä luokalla ja muistan, että helpolla tuo taito ei päähäni istunut. Mutta sitten kun lopulta sain kirjaimet oikeaan järjestykseen, ei lukemiseni ole koskaan loppunut. Minun suurin inspiraationi on ollut oma äitini. Niin kauan kuin muistan, on äitini istunut kirja kädessä ja kirjannut myös ylös teokset, jotka hän on lukenut. Äitini haukansilmien ohi ei pääse yksikään lukemisen arvoinen uutuus.

Äitini kanssa vaihdamme vielä nykyäänkin lukuvinkkejä ja annamme toisillemme hyviä neuvoja siitä, mitä hyvää maailmassa on kirjoitettu. Ja tuota samaa lukemisen intoa koetan saada taottua myös lastemme päähän. Uskon siihen, että kirja on ikuinen formaatti, olkoon muotona perinteinen paperi tai sitten uusi sähkökirja. Kirjojen parissa saa aikansa kulumaan ja edelleenkin uskon, että kirjat sivistävät meitä ihmisiä paremmiksi. Ja ainakin kirjoihin on tallennettu menneiden aikojen virheet, joita ei huolisi toistaa. En lupaa, että lukeminen itsessään automaattisesti viisastaa, mutta antaa se siihen hieman paremmat eväät.

Hyvää viikonloppua!