Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjasto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjasto. Näytä kaikki tekstit

tiistai 10. marraskuuta 2026

Maksullinen kirjasto tyhmentää kansaa

 


Tänään sorrun kirjoittamaan vähän jopa populistis-poliitikkomaisesti yhden asian puolesta, vaikka se vähän blogin idean vastaista saattaa ollakin. Mutta tämä yksittäinen asia on minulle sen verran sydämen asia, että sen puolesta lähden barrikadeille ja kahlitsen itseni Parven oveen vuorokaudeksi, jos pakottava tilanne tulee eteen.

Etenkin Threadissä (nykyisessä valtavirtatrendien tutkiskelukanavassani) on puhuttu siitä, että Valtionvarainministeriön leikkauslistalla on ollut myös kirjastokortin maksuttomuuden poistaminen. Esityksen mukaan kolmenkymmenen euron vuosimaksu toisi vuodessa valtion kassaan huimat 36 miljoonaa euroa. Summan mittakaavasta kertoo se, että melko lailla sama summa oli tipahtaa pääministeri Orpon perstaskusta kaverin jäähallin tueksi. Eli puhutaan poliitikkokielellä marginaalisista summista. 

Ja ei, en ole edelleenkään yksinkertainen - kyseessä on vain yksi kohta ministeriön säästölistalla, mikä itsessään ei siis ollut toimenpidelista, vaan pelkästään luettelo toimenpiteistä, jotka on otettava tarkasteluun, jotta Suomi-merkkinen vene ei hörppää laidoiltaan vettä. Eli kirjastokortin muuttuminen maksulliseksi on yhtä todennäköistä kuin Vasemmistoliittolainen valtionvarainministeri ensi keväänä - mahdollinen, mutta ei todennäköinen.

Asia nousi puheenaiheeksi luultavasti vain siksi, että ah niin laadukas ja uutisnälkäinen iltapäivälehdistö saa aiheesta helposti raflaavia otsikoita ja sopivasti "pöhinää someen". Kirjasto kiinnostaa ja koskettaa valtavaa määrä ihmisiä ja sen palveluja käyttää meistä isoin osa. Ei sitä ihan seuraamuksitta voi sörkkiä edes valtion leikkaava virkamies. (Ja tavallaan on vähän noloa, että tällä blogitekstillä pelaan tuon samaisen uutishuoraavan lehdistön piikkiin antamalle sille turhaa näkyvyyttä - no näinhän tätä somea kai pelataan)

Kirjasto on kansansivistyksen kehto

Miksi tämä asia minua koskettaa? Koska maksuton kirjasto on taannut minulle kahta kautta sivistyskokemuksia, johon muuten ei olisi ollut mahdollisuuksia. Kirjaston kautta minulla on kautta aikojen ollut varaa lukea kauno- sekä tietokirjallisuutta, jota muuten voisin ihailla korkeintaan kirjakaupan hyllyillä. Ja minun lisäkseni se tarjoaa saman mahdollisuuden kaikille suomalaisille. 

Ja myös kirjoittajana kirjasto on alusta, jolla saan omat tekstini lukijoille. Huolimatta valtavasta myyntimenestyksestä (lukekaa sarkasmi rivien välistä), on kirjasto tarinani ehdottomasti paras viestintäväline. Kirjaston kautta kirjani on luultavasti tullut tutummaksi paljon laajemmalle joukolle lukijoita kuin myyntilistojen kautta.

Ja isossa kuvassa tällä on kahtalaista merkitystä. Toisaalta kirjaston avulla marginaalikirjailijat saavat lukijoita ja sitä kautta myös tuloja lainastokorvauksista. Tällaisessa maassa kirjamyynnillä elää kahden käden sormilla mitattava määrä kirjailijoita - ja niistäkin sormista on jo jokunen saattanut mennä sirkkeliin. Eli kirjamyynti ei elätä kirjailijoita - eikä myöskään suomalaista kirjallista kulttuuria.

Ne marginaalikirjailijat - ja etenkin he (tai me) - ovat olennainen osa kotimaisen kulttuurin ylläpitämisessä ja kehittymisessä. Jos tällaisen vaatimattoman kielialueen kirjallinen kulttuuri perustuu vain myyntihittien varaan, on otos luvattoman kapea. Edes Tervon kokoinen valtava kulttuurijärkäle ei pystyisi kokonaista kielialueen kulttuuria pitämään pystyssä. 

Ja vaikka kirjastokortin maksullisuus ei tarkoita koko järjestelmän alasajoa, se tarkoittaa käyttäjäkunnan kapenemista ja yksipuolistumista. Jos lainaaminen on maksullista, sitä käyttävät vain ne, joilla siihen on varaa, eli eivät kaikki tulotasosta riippumatta. Se yksipuolistaa käyttäjäkuntaa ja sen preferenssejä haluttiin tai ei. Pitkässä juoksussa meille aletaan syöttää mantraa, ettei kirjastoa käytä kukaan ja se joutaa ajaa alas koko laitos. Siihen ei suomalaisella kirjallisuudella ole varaa.

Ilmainen lainastolaitos on taistelun ja historian tulos


Kirjasto on ollut maksuton ja kaikille avoin viime vuosisadan alusta saakka. Sitä ennen tieto oli pääasiassa kirjastoitu tiedelaitosten, kirkon ja valtionhallinnon käyttöön sekä opetustarkoituksiin. Maksuttomuuden ja kansallistumisen kautta kirjaston hyllyiltä alkoi löytyä myös kaunokirjallisuutta, jonka varaan lopulta rakentui koko suomalainen identiteetti. Kirjojen ja kirjallisuuden merkitys suomalaisuuden rakentamisessa on ollut valtava. Ilman kirjoja ja suomen kieltä meidän kulttuuri tuskin olisi syntynyt näin vahvana ja omaleimaisena. 

Kirjasto säilytti asemansa myös lama-ajan Suomessa. Vaikka töitä ei ollut, sai kirjastossa lukea päivän lehden, lainata kirjoja ja kuluttaa aikaa. Silloin kirjastolaitos hoiti omalta osaltaan jopa mielenterveystyötä pitämällä laman masentamat työttömät kiinni keskikaljan lisäksi kirjallisessa viihteessä. Nyt tämä voi naurattaa, kun meidän pääasiallinen viihdykkeemme on jokaisen taskusta löytyvä internet. Mutta 1990-luvun alussa huvit olivat tiukassa. Kirjasto ja radio olivat suunnilleen ainoat maksuttomat ajanviettotavat (jonnet tuskin muistaa, että jopa television katselusta piti virallisesti maksaa tv-lupa).

Totta kai kirjaston merkitys ja funktio on muuttunut sitä mukaa, kun lukeminen ja tekstin käyttö on muuttunut. Fyysiset kirjat vaihtuvat äänikirjoihin ja e-kirjoihin, eikä lehtiä lue enää kukaan. Sekä sanoma- että aikakauslehtien tilaajat ovat tätä nykyä äänetön vähemmistö, joita kummaksutaan. Muutoksista huolimatta kirjasto voi hyvin. Viime vuonna kirjastoista tehtiin yhteensä melkein 88 miljoonaa lainaa ja kasvua edellisvuoteen oli 4%. 

Ja onhan kirjastokin muuttunut. Nykyisestä lainalaitoksesta löytyy kirjojen lisäksi pelejä, liikuntavälineitä ja jopa urheiluseurojen kausikortteja. Suurimmalle osalle meistä perinteisen kirjaston kanta-asiakkaista on tuotevalikoima jopa shokeeraavan suuri. Ja uutta tulee koko ajan. Kävin loppukesästä ensimmäistä kertaa Helsingin suht tuoreessa Oodissa ja se oli lievästi sanottuna kirjastojen mersu. Tuoterepertuaarista löytyi jopa meidän upeaan uuteen kirjastoon verrattuna uskomattomia asioita, kuten 3D-tulostin, suurkuvatulostin, soittimet sekä pelihuoneet. Lapseni totesi lakonisesti, että jos Lappeenrannassa olisi tällainen kirjasto, ei meikäläistä paljon kotona näkyisi. 

Kirjastokortti on ollut jo useammalle sukupolvelle sivistyksen luottokortti vailla luottorajaa. Kirjastokortin avulla on ollut mahdollista opiskella, tutustua historiaan, tieteisiin, taiteisiin tai sitten ihan vain kirjoitettuun roskaan (en viittaa tässä omaan kirjaani). Kirjasto sulkee syliinsä lapset, jotka pääsevät ottamaan ensimmäiset maistiaiset tarinoista, saduista ja kirjoitetusta kielestä. Lukutaito on aina ollut kansansivistyksen reaalinen mittari ja Suomessa kirjastolla on ollut korvaamaton merkitys lukutaidon kehittymisessä jokaiselle. 

Ja kirjasto tarjoaa jokaiselle mahdollisuuden liittyä jonoon odottamaan uusinta Satu Rämön teosta luettavaksi - vailla maksua (itse toki kirjaeliitin vankkumattomana edustajana hankin kirjan suoraan kirjailijan kädestä). 

Tasa-arvon ja rauhan paikka

Kirjastokortin maksullisuus ei toki kaikkia toimintoja kirjastossa saisi uudelleenarvioitavaksi, mutta vaikutusta sillä olisi. Sillä olisi sama vaikutus kuin suhteettomiin kohoavilla terveyskeskusmaksuilla - osa käyttäjistä jää tulotasonsa vuoksi palvelujen ulkopuolelle. Ja tätä en nimenomaan kirjaston osalta toivoisi. Tiedän (ja muistan jo omasta nuoruudestani) paljon nuoria, jotka koulupäivän jälkeen menivät kirjastoon, koska muuta järkevää paikkaa ajanvietolle ollut. Samaa tehdään luultavasti tänä päivänä. Kirjasto tarjoaa rauhallisen paikan erilaisille ihmisille lähtökohdista, tulotasosta tai perhetaustasta huolimatta. Sen ovista mahtuvat sisään kaikki kaupungin asukkaat. 

Kirjastokorttimaksulla saatava säästö tuskin tämän maan taloutta heilauttaa suuntaan tai toiseen. Se sama summa on saatavissa muilla keinoilla, joten kyse onkin nimenomaan tulevan hallituksen valitsemista arvoista. Nykyinen hallitus tulee jäämään historiaan todellisena sivistyksen ja kulttuurin tuhoajana. Oletettavaa siis on, että seuraavissa vaaleissa laiva kääntyy 180 astetta ja saamme vaihteeksi valtaan kotimaista kulttuuria puolustavan valtaeliitin. Hyvällä tuurilla tästä ajatuksesta maksullisesta kirjastokortista tulee vain muisto ajasta, jolloin kotimainen kulttuuri koetettiin kiduttaa hivuttamalla kuoliaaksi.

Näissä mikrotason säästöissä ei ole kyse rahasta, vaan arvovalinnoista. Marginaalisäästöissä ei oikeasti kukaan voita, mutta joku häviää - yleensä se köyhin viisi prosenttia kohderyhmästä. Niin tässäkin. Kirjaston maksullisuus ei haittaa minua henkilökohtaisesti. Minulla on varaa maksaa kolmekymmentä euroa vuodessa - ja mielelläni sen maksaisin. Maksan nytkin vuosittain sakkoja ihan sen takia, että kirjasto saa kassaansa jotain täytettä (no unohdan totta kai palauttaa kirjat ajoissa, mutta selitän itselleni, että teen sen kirjaston tulojen vuoksi). 

Ongelma ehkä onkin siinä, etten halua kirjaston kuuluvan vain kaltaisilleni maksukykyisille, vaan kaikille. Haluan sen kuuluvan lapsille, jotka vasta astuvat lukemisen maailmaan ja haluan sen kuuluvan vähävaraisille, joille se voi olla ainoa keino löytää itselleen ajankohtaista ja laadukasta lukemista. Haluan kirjaston kuuluvan sille kirjailijalle, jonka kirjoja myydään viisi, mutta lainataan satoja kertoja.

Kauniiksi lopuksi - jos kansaa tyhmentää tahallaan riistämällä siltä kulttuurisen sivistyksen, saa tulevaisuudessa harmikseen sivistymättömiä päättäjiä. Ja minusta tuntuu, että tuota lajia meillä on tarpeeksi jo nyt.

sunnuntai 9. elokuuta 2026

Kirjan ystävän päivä 9.8.

 

Lapsuuden suosikit, kuva luotu tekoälyn avustuksella

Nyt menossa oleva elokuun 9. päivä on monella tapaa kirjallisuuteen ja taiteeseen liittyvä. Siksi on melko luonnollista aloittaa aamu kirjoittamalla kirjoista, kirjallisuudesta sekä kotimaisesta kulttuurista. 

Vuodesta 2020 alkaen on elokuun yhdeksäntenä päivänä vietetty Tove Janssonin ja suomalaisen taiteen päivää. Kyseinen päivä on vuonna 1914 syntyneen kirjailijan, kuvataiteilijan ja Muumien äidin syntymäpäivä. Hänen kirjallinen tuotantonsa ja tuotannon merkitys suomalaiselle kulttuurille ansaitsee todellakin oman juhlapäivänsä. Tove Jansson on myös tuorein liputuspäivän ansainnut kotimainen kulttuurivaikuttaja. 

Toinen tänään vietettävä juhlapäivä on kansainvälinen Book lovers day. Suomeksi tuo taitaisi kääntyä kirjan ystävän päiväksi. Ja kuten harrastuksestani arvaatte, on tuolla minulle suurempi merkitys. Siksi kirjoitan mieluummin kirjoista elämässäni kuin Tove Janssonista (joka toki ansaitsisi kirjoituksen jos toisenkin!)

Yksinäisen lapsen pakopaikka

Olin ja olen ainoa lapsi vanhemmilleni. Kun sisaruksia ei ollut, oli pakko rakentaa leikit ja niiden maailmat pitkälti yksin. Lisäksi olin jo lapsena sen verran introvertti, etten hakeutunut koko aikaa kavereiden pariin, vaan viihdyin hyvin itsekseni. 

Sisarusten sijaan Luoja antoi lahjaksi kohtalaisen hyvän mielikuvituksen, eikä legoleikkien luomiseen tarvittu apulaisia. Ritarilinnat taisteluineen syntyivät käden käänteessä ja muovisten sotilaiden rintamat taistelivat toisiaan vastaan olohuoneen eturintamalla panssarivaunuineen ja tykkeineen. Vanhemmilleni lienee ollut selvää, ettei siitä pienestä kaverista voi tulla kuin jotain luovaa - tai kouluampuja. Onneksi lopputulos oli se ensimmäinen.

Kirjat löysin heti, kun opin lukemaan. En ollut lapsena mitenkään poikkeuksellisen välkky (tuskin aikuisenakaan) ja opin lukemaan koulussa - ja sielläkin vähän hitaanlaisesti. Mutta kun se lukujunan diesel saatiin jyskyttämään, ei rakkaus kirjoihin ole koskaan sammunut.

Suomalainen kirjastojärjestelmä ansaitsee megalomaanisen suuren halauksen ja onnittelut. Kirjasto on suomalaisen kansansivistyksen kehto. Kirjaston ansiosta uudet kirjat sekä kaikenlainen tietokirjallisuus on ollut kansalaisten ulottuvilla pelkän kirjastokortin hankkimisen vaivalla - tulotasosta riippumatta. Kirjastoihin sijoitetut rahat ovat tulleet moninkertaisina takaisin siinä, että kansan sivistystaso alemmillakin koulutustasoilla on vähintään kohtalainen. On Luojan lykky, että maamme isät älysivät jo aikanaan, että lukutaidon ulottaminen jokaiseen torppaan on merkittävämpi taito kuin varpaiden kaivelu ja kaskinauriin viljely. 

Joensuun Rantakylän sivukirjastosta löysin toisen kodin. Sen sisältämät kansien sisäänsä sulkemat aarteet veivät mukanaan. Luin koko kirjaston lastenosaston läpi muutamassa vuodessa. Tutuiksi tulivat Edgar Rice Burroughsin kirjoittamat Tarzanit sekä Mars-sarja. Toinen suosikkini oli Enid Blyton - eikä pelkästään Viisikkojen takia. Blyton kirjoitti monia muitakin nuorille suunnattuja kirjasarjoja, kuten Seikkailu- ja Arvoitus-kirjat. Erikoista on, että vietin lapsuuttani 1980-luvulla ja nuo kirjat oli kirjoitettu jo silloin neljäkymmentä vuotta aiemmin - mutta tarinat toimivat edelleen. Klassikoille aika ei tee hallaa.

Enid Blytonin vahvuus oli Frendit-efektin hyödyntäminen. Hän pystyi luomaan kirjoihin päähahmoista koostuvan porukan, jonka keskinäisistä suhteista sai rakennettua metatarinaa varsinaisen juonen ympärille. Viisikon ja muiden nuorten elämää seurasi kiinnostuneena kirjasta toiseen samalla, kun koetti ratkaista hahmojen mukana kirjan varsinaista arvoitusta. 

Sotakirjojen aatelia, kuva luotu tekoälyn avulla


Kohti aikuisten osastoa

Muistan elävästi päivän, kun tajusin lukeneeni koko kirjaston lastenosaston läpi. Mitään lainattavaa ei löytynyt, eikä uusintakierros kiinnostanut. Tajusin, että on aika siirtyä seinän taakse aikuisten osastolle. Se tunne, kun seisot kaunokirjallisen osaston kohdassa A ja katsot hyllyä eteenpäin. Koko osasto on täynnä uusia, lukemattomia kirjoja - ja voin aloittaa urakan alusta. Joskus joulu on joka päivä.

Ensimmäisenä aikuisten osastolta lainasin Daniel Defoen Robinson Crusoen. Sekään ei ihan tuore teos ollut, koska kirjan alkuperäisteos on kirjoitettu 1719 eli reilut kaksi ja puoli vuosisataa aiemmin. Omistan yhden kappaleen Robinson Crusoeta nykyisin ja pidän sitä kirjahyllyssä. Kirja on maailmanluokan klassikko, johon tulee palattua vielä tänä päivänäkin. Tarina on ikuinen ja sen sisältämät filosofiset pohdinnat toimivat yhtä hyvin tämän päivän ihmiselle kuin hänen kollegalleen vuosisatojen takaa. 

Aloitin myös elämäkertojen lukemisen verrattain nuorena. Olen aina ollut kiinnostunut muiden elämästä ja hyvät elämäkerrat päästävät kurkistamaan tunnettujen ihmisten elämään kulissien taakse. Ne kertovat, miten meidän tuntemasta tyypistä on tullut tunnettu ja mitä hän oli ennen julkista uraansa. Mitkä ovat syyt, miksi joku urheilija menestyy ja miten taiteilijat kestävät menestystä. Rakastan edelleen tarinoita bändien synnyistä, noususta ja kuolemasta. Ahmin nykyisinkin urheilijaelämänkertoja - jopa lajeista, joita en itse edes osaa tai tunne. Kirjojen kautta olen löytänyt Doorsin musiikin ja Andre Agassin tenniksen. Elämäkerran kautta olen alkanut fanittaa Charlie Chaplinia sekä toisen maailmansodan hävittäjä-ässiä. Ilman kirjoja en tietäisi heistä mitään. 

Kaunokirjallinen esikuvani, Anni Polva - kriitikoiden vihaama ja kansan rakastama viihdekirjailija


Kohti oman kirjaston keräämistä

Lapsena kirjat olivat kalliita, eikä niitä kotiin juuri ostettu. Kirjoja saatiin ja annettiin lahjaksi ja ne olivat jonkin sortin arvokapistuksia. Meillä kotona kirjahylly koostui muutamasta Anni Polvan teoksesta (muistan yhden "Nyt lähden minä"), parista Arto Paasilinnan lahjaksi saadusta kirjasta (Hirtettyjen kettujen metsä ja Ulvova mylläri ainakin). Hassua on, että Arto Paasilinnat olivat kirjahyllyssä edelleen, kun tyhjensin isäni jäämistöä Uimaharjun talosta lähes neljäkymmentä vuotta myöhemmin - melkoisia kestosuosikkeja sanoisin.

Taas muisto - olimme kotibileissä luokkakaverini luona. Hänen vanhempansa olivat luultavasti omiani enemmän kiinnostuneita kirjoista, koska tuossa asunnossa oli yksi seinä varattu lattiasta kattoon kirjahyllylle. Bileiden keskellä seisoin sen kirjahyllyn edessä ja ihailin. Sitä, että joillain voi olla omia kirjoja niin paljon. Luultavasti sillä hetkellä päätin hiljaa itsekseni, että jonain päivänä myös minulla on yhtä paljon kirjoja (Anu A. et tiedäkään, mitä suuria elämänhallinnan päätöksiä lapsuudenkotisi olohuoneessasi on tehty kesken bileiden).

Ja niin minä lopulta tein. Aloin hankkia kirjoja yksi kerrallaan. Jossain vaiheessa kirjojen hinnat laskivat painotekniikan kehittymisen ja kilpailun myötä. Kovakantisten lisäksi alettiin painaa pehmoisia ja lopulta pokkareita. Fiinimpien kirjakauppojen oheen tuli myös halpamyyntipaikkoja, joista kirjoja sai opiskelijabudjettiin sopivammalla hinnalla. Kirjat tulivat alennusmyynteihin, kun painosmäärät kasvoivat ja volyymi suureni.

Ostin harkiten - ja harkitsematta. Kirjoja jäi käteen milloin antikvariaatista, milloin messuilta. Niitä tuli ostettua junamatkaa tai kesälomaa varten. Pokkareita jäi käteen ale-laarista, koska "ainahan ne joskus tulee luettua". Tämä oli sitä harkitsematonta kulutusta, josta en vielä viidenkympin koreassa iässäkään ole päässyt eroon. 

Harkiten ostan teoksia, joihin palaan myöhemmin. Kirjahyllystä pysyvän paikan saavat kirjallisuuden klassikot, jotka täytyy omistaa. Ensimmäisenä näistä nostan Mika Waltarin historialliset teokset, mutta en klassikko Sinuhea. Omistan sen totta kai, mutta en pidä sitä Waltarin parhaana kirjana. Waltaria itseään sen sijaan pidän kaikkien aikojen kotimaisena kirjailijana. Hänen tuotantotapansa, kyky rakentaa pitkiä, ehjiä tarinoita ja pitää käsissään juonta niin, että se kantaa tuhat sivua, on ylittämätön. Waltarin kykyyn kirjoittaa ja kykyyn rakentaa omia maailmoja, ei Suomessa pysty kukaan, eikä tule pystymään. Mika Waltari oli yksi uniikki Jumalan luomus kirjailijaksi. 

Klassikoiksi katson itse vain kirjoja, joita oikeasti luen. En perusta millään tapaa venäläisistä klassikoista tai Shakespearesta. En jaksa lukea heidän teoksiaan loppuun, enkä siksi kaipaa hyllyyni pelkkää täytettä. Waltarin lisäksi tykkään itse Leon Urisin teoksista. Uris on maailman mittakaavassa samaa kuin Waltari. Suosikkini on Kolmiyhteys, joka kertoo Irlannin historiasta 1840-luvusta aina 1900-luvun alkuun saakka. Se sitoo hahmot Sinn Feinin syntyyn sekä siihen, mistä Irlannin ja Britannian kriisissä on kyse. 

Kirjojen suhteen minulla on kaksi quilty pleasurea. Ensimmäinen ovat toista maailmansotaa koskettavat teokset. Niitä on historian saatossa kirjahylly(i)ssäni kulkenut satoja. Välillä ne ovat olleet valokuvakirjoja, välillä elämäkertoja. Ja sitten on taistelukuvauksia, jotka kertovat taisteluista siellä ja täällä. Totta kai omistan suuren osan Antony Beevorin teoksista, joista Berliini 1945 on koko genren klassikko. Sen lukeneet muistavat ikuisesti sanaparin "kumm frau". 

Toinen heikkouteni ovat rock-elämäkerrat. Bändeistä en voi ohittaa Led Zeppeliniä, AC/DC:tä tai Doorsia. Kun heitä koskevaa materiaalia joku julkaisee, löytyy teos melko nopeasti myös minun kirjahyllystäni. 

Perkaan kirjahyllyni läpi aina sitä mukaa, kun tila loppuu. Koska ei ole varaa ostaa kokonaista kirjastohuonetta (vielä), on pakko karsia teoksia - että voi ostaa lisää. Kirjahylly täyttyy yleensä ensin normaalisti hyllyt täyteen. Sen jälkeen ensimmäisen rivin eteen tulee toinen rivi, jonka jälkeen kirjoja pakataan hyllyyn myös rivien päälle. Lopulta koko hylly on sellainen sekamelska, että se näyttää jo pahalta, eikä sieltä löydä mitään. Tämä tarkoittaa, että on aika tehdä siivous. Siis karsia kirjoista "ei niin hyvät" pois ja samalla vannoa, etten koskaan enää osta yhtään kirjaa lisää. 

Eikä kirjoja suinkaan heitetä roskiin. Sellaiseen olen aivan liian hentomielinen. Kirjat pakataan laatikkoon ja viedään vintille, josta ne sitten "löydetään" muutaman vuoden päästä - ja saatetaan hellästi viimeiselle matkalleen. 

Vielä tänäkin päivänä sydämeni itkee verta, kun joudun hävittämään kirjan. Jokainen kirja on kuitenkin tekijänsä sielusta raavittu teos, jonka eteen on tehty valtavasti töitä. Asiaa ei helpota yhtään, kun yhden kirjan kirjoittaneena tiedän, mikä määrä työtä yhtä kirjaa varten tehdään. Mutta koetan aina silti pitää realiteetit ja tajuta, etten voi ihan jokaista kirjaa säilöä ja pitää hyllyssä.

Lukemisesta kirjoittamiseen

Minulle oli luonnollinen jatke alkaa kirjoittaa kirjaa. Olin lukenut tuhansia ja taas tuhansia teoksia. Tiesin, millaisesta kirjasta itse pitäisin ja koetin luoda sellaisen. Kirjoittamaan ei opi, jos ei lue. Tuntematta kirjoja ja kirjallisuutta, ei mitään omaa ole mahdollista saada aikaan. 

Kirjoittaminen ei ole matkimista tai kopiointia. Kirjoittaminen on sitä, että luot maailman ja sinne hahmot. Omien hahmojesi suhteen olet Jumala, joka saa päättää, mitä maailmassa tapahtuu. Ihmiset rakastavat, vihaavat, pettävät, kuolevat. Heidän kohtalonsa on kirjoittajan käsissä. Tarinan luominen on maagista ja juonen kuljettaminen alusta loppuun on hullua. Päässä vilisee tarina, josta koetat saada kiinni ja tehtäväsi on solmia alussa avatut langat takaisin kiinni ennen viimeistä sivua. 

En olisi ollut kypsä kirjoittamaan kirjaa vielä kolmekymppisenä. Ikä on tuonut kyvyn antaa hahmoille syvyyttä ja elämää. On tullut järkeä juoksuttaa tarinaa pidemmälle ja luoda kokonainen maailma. Tällä hetkellä suunnittelen kokonaista sarjaa päähahmojen ympärille. Toivon, että kustantaja tarttuu sarjan ensimmäiseen osaan ja pääsen tekemään töitä luomusteni kanssa. 

Olen nyt välitilassa. Odotan kustantajien mielipidettä tarjotusta käsikirjoituksesta. Kirjoittamisen vimman tuhlaan tänne blogiin ja tyhjennän sieluani tutusti tänne julkisen päiväkirjan puolelle. Tämä maailma on minulle tuttu, koska tätä arkea elän joka päivä. 

Kirjoja eri muodoissaan

En osta pelkästään fyysisiä kirjoja. Kulutan myös äänikirjoja. Kirjallisuuden tuotantotapojen on muututtava aikojen myötä. Pelkkä fyysinen kirja ei pärjää enää taistelussa kuluttajien ajasta. Tarinoiden saattamiseksi lukijan tietoisuuteen pitää päästä mukaan myös kiireiseen arkeen. On luotava tapoja, joilla kynnys tarinaan tarttumiseen on mahdollisimman matala. Tähän yksi vastaus on äänikirja.

Äänikirja kulkee mukana silloin, kun fyysisen kirjan käyttö on mahdotonta. Äänikirja tavoittaa lukijan lenkillä, kotitöiden keskellä tai vaikka työmatkalla. Äänikirja ei ole fyysisen kirja surma, vaan se on toisenlainen tuotantotapa auttaa lukijaa ja kirjaa kohtaamaan toisensa. Jokainen kirjailija kirjoittaa saadakseen tarinalle lukijoita - vain harvat kirjoittavat pelkästään ansaitakseen. Tuloja tärkeämpää on se, että tarinaa luetaan. 

Kirjallisuuden surma ovat kirjoista maksettavat korvaukset. Kotimaisella kirjallisuudella elää melko pieni joukko kirjoittajia. Yhdestä kirjasta saatava korvaus on sen verran pliisu, että kirjamyynnin pitäisi olla valtava, jotta elanto tekemisestä syntyy. Ja syntyyhän se muutamille huippunimille. Mutta noiden suosituimpien (en väitä, että parhaiden) takana on kirjoittajien joukko, joiden elanto koostuu apurahoista tai siitä, että kirjoja tehdään harrastuksena oman työn ohella. Käytännössä siis käydään töissä, että on varaa kirjoittaa. 

"Ole parempi, niin pärjäät" voisi joku sanoa. Mutta ihan noinkaan se ei mene. Ymmärrän kustantajien logiikan. Heidän tehtävänsä on tuottaa kannattavaa liiketoimintaa. Se tarkoittaa joskus sitä, että on kustannettava genreä, joka kannattaa ja sivuutettava taiteellisia ambitioita. Niin minäkin tekisin, jos omilla rahoillani leikkisin. Toki toivon, että kustannusohjelmaan sisällytetään myös vähemmän myyviä artikkeleita, jotta suomalaisuuden kulttuurinen kuva täydentyy. Tavallaan siis toivon, että myyntimenestyksestä saatavia voittoja käytetään osinkojen maksun lisäksi myös kustannusohjelman laajentamiseen vähemmän myyviin teoksiin.

Positiivista on huomata se, että suosikkien valinnoissa valta on edelleen lukijoilla. Joka vuosi kotimaisessa kirjallisuudessa nousee suosikkeja myös valtamarkkinan ulkopuolelta. Onnistumisia tulee sekä isojen kustantajien marginaalikirjoissa että pienten kustantajien teoksissa. Yksikään kustantaja ei onneksi pysty täysin ennustamaan sitä, mitä Suomi lukee. Siinä tuon alan suola ja jännitys varmaan piileekin. 

Nyt kuitenkin lopetan - kirjallisuudesta ja kirjoista voisin puhua vaikka loppupäivän, mutta tuskin sille lukijoita löytyy. Armahdan teitä lukijat ja pistän pisteen tähän.  

*****

Juhlikaa ihmiset kotimaista taidetta ja kirjallisuutta. Käykää museoissa ja taidenäyttelyissä. Ostakaa kirjoja ja ostakaa mielellään kotimaista kirjallisuutta. Jokainen kotimaisen kirjailijan ostettu teos tukee sitä, että Suomessa säilyy meidän omaa kieltä ja kulttuuriperimää. Kirjallisuuden eläminen takaa, että  pysymme sellaisina, mitä olemme aina olleet. Takaan ja vannon, että kirjan kirjoittanut ihminen osaa olla kiitollinen jokaisesta ostetusta teoksesta. Siinä kuitenkin kannatetaan heidän intohimoaan ja elämäntyötä. 

Ja jos haluatte ostaa minun esikoisteostani "Niin kuin me sen muistamme", yhteyden saa tämän blogin kautta. Kirjan hinta on 20€/kpl + mahdolliset postituskulut 5,50€. Yhteyden saa blogin sivussa olevan viestikentän kautta, messengerissä tai vaikka sähköpostilla pesu.neljassakympissa@gmail.com



perjantai 17. heinäkuuta 2020

Kesäloman kirjakassin sisältö



Kesäloma näkyy uhkaavasti kalenterissa parin viikon päässä. Ensimmäistä kertaa pariin vuoteen saan ihan luvalla lörvehtiä aamulla pidempään ja käyttää aikaani vaikka suosikkiharrastukseeni, lukemiseen. Varaudun kesäloman viettoon hyvissä ajoin hakemalla kirjastosta "kesälomakassin". Sen sisältö on enemmän tai vähemmän tarkkaan harkittu ja pitää sisällään minulle sopivan kombon erilaista lukemista, jolla pärjään läpi vapaan. 

Valitsen kirjastosta yleensä viidestä kymmeneen kirjaa. Sisältö koostuu tietyllä tavalla ja pyrin löytämään tietyt vakioelementit, jotta lukemiseni saa eri ulottuvuuksia ja pysyn kirjojen parissa koko loman ajan. Kirjoista täytyy löytyä vastine eri fiiliksiin ja yleensä luenkin paria kirjaa yhtä aikaa ristikkäin.

Kuinka löydän omat suosikkini ja miten tuon kassin sisältö hupenee kirja kerrallaan?



Aperitiiviksi pari tiiseriä

Kesäloman kirjakassiin kuuluu ehdottomasti pari helppoa tiiseriä, joilla herätän lukuhimon täyteen liekkiin. Tiiseri on jotain helppoa ja jotain, mikä ei vaadi liikaa aivotoimintaa lukijalta. Tiisereiksi käytän helppoja dekkareita, kevyttä huumoria tai tuttuja klassikoita.

Paras tiiseri jokaiseen kesään on Reijo Mäen uusin Vares-dekkari. Niissä hahmot ovat tuttuja, tarinan kerronta etenee kuin Aurajoen vesi ja juoni on ymmärrettävän helppo. En yhtään ihmettele, että Varekset ovat koko kansan suosikkeja vuodesta toiseen. Laatu on tasaista ja aina, kun otat Vareksen käteen, tiedät mitä saat.

Muuten omia aperitiivejani lukemiseen ovat Juha Vuorisen kirjat, Vexi Korhosen dekkarit, Matti Röngän kirjoittamat Viktor Kärppä -kirjat tai sitten sellaiset klassikot, joita olen lukenut niin monta kertaa, että juoni on tuttu, mutta yksityiskohdat häipyvät muistista. 

Niin sanottuihin iki-klassikoihin kuuluvat muun muassa Mika Waltarin pitkät historiaromaanit, Daniel Defoen kirjoittama Robinson Crusoe tai vaikka kaikki Leon Urisin kirjoittamat kirjat. Aperitiivin ei tarvitse olla lyhyt tai kevyt. Sen ainoa tehtävä on herättää lukuhimo henkiin ja totuttaa silmät sekä keho tulevaan lukumaratoniin. 

Tiiserit ovat myös niitä, joihin ei koskaan kyllästy. Olen lukenut kaikki Juha Vuorisen teokset ehkä kymmeneen kertaan ja silti ne kelpaavat jokaisen kesän alkuun tiisereiksi herättämään lukuhimon kerta toisensa jälkeen. Tiiserit ovat myös monesti kirjoja, joita ostan omaan kirjahyllyyni. Iän myötä minusta on tullut erittäin tarkka siitä, mitä haluan itselleni ja missä taas lainaaminen riittää. Itselleni ostan nykyisin enää vain teoksia, joiden pariin tiedän palaavani myöhemmin. Käytännössä meiltä kirjahyllystä löytyy suosikki-bändien elämänkertoja sekä sellaista kevyttä kamaa, joita tulen lukemaan monta kertaa ja joiden pariin palaan aina, kun lukuhimo jostain syystä sammuu.

Pääruuaksi sopivasti faktaa ja fiktiota

Koostan oman lukukassini niin, että siellä on sopivassa suhteessa faktaa ja fiktiota. Haluan lukiessa oppia lisää ja lukea esimerkiksi historiasta, mutta sen lisäksi aivot kaipaavat tuuletusta, jota ne saavat vaikkapa hyvien dekkareiden tai historia-fiktion kautta. Yleensä minulla on kesken yksi kirja faktaa ja yksi fiktiota. Usein, kun on väsynyt, ei jaksa lukea paksua faktaa, vaan aivot kaipaavat pelkkää viihdettä. Sitten taas toisinaan kevyt fiktio ei riitä, vaan aivot kaipaavat haasteita ja tartun mieluiten faktaan.

Iki-suosikkini ovat toiseen maailmansotaan liittyvät elämänkerrat tai kertomukset. Viime aikoina olen lukenut melkoisesti Auschwitzista kertovia tarinoita, joista parhaat ovat "Auschwitzin tatuoija", "Auschwitzin apteekkari" sekä "Sonderkommando". Lisäksi yksi yllättävimmistä, josta en ole nähnyt arvioita missään on Thomas Hardingin kirjoittama "Hanns ja Rudolf". Kaikkia noita suosittelen lukemaan, jotta oppisimme sen, kuinka paha maailma voi pahimmillaan olla. 

Luen toki myös ihan rintamakertomuksia tai sodassa kunnostautuneiden komentajien elämänkertoja. Erikoista on se, että amerikkalaisista tai englantilaisista ei juuri tarinoita tunneta, mutta sen sijaan saksalaisten komentajien elämänkertoja löytää helposti. Jos jotain pitäisi suositella, niin lukulistalle "Panssarikreivi", "Otto Carius, Tiikerit mudassa" sekä "Vaitelias Otto". Kenraalitason taistelijoista hyvin kirjoitettu kirja on "Karl Dönitz ja kolmannen valtakunnan viimeiset päivät". 

Sodan lisäksi koostan kirjakassini muusikko- tai urhelijaelämänkerroilla. Haen kirjoista tarinoita ihmisistä, joiden elämää ihailen. Koetan löytää tarinoita, jotka kertovat, miksi jostakusta on tullut suosittu menestyjä. Ensimmäisenä näistä kirjoista mieleen tulee "Shoe dog" (Niken perustajan tarina), Andre Agassin elämänkerta sekä "Voittoja ja valheita", mikä kertoi Lance Armstrongin doping-huuruisen tarinan. Urheilussa luen eri lajien edustajia todella laajalla skaalalla. Niissä lajia tärkeämpää on se, että kirja kertoo taustat sekä menestystekijät.

Kolmas suosikkigenreni faktapuolella ovat muusikot. Luen bänditarinoita tai sitten muusikoiden elämänkertoja. Kirjojen aiheet eivät välttämättä liity edes musiikkiin, mitä kuuntelen, vaan valintaan päätyy monesti muusikoita, joiden elämän tiedän olleen mielenkiintoinen. Ja on usein käynyt niinkin, että löydän jonkun yhtyeen musiikin vasta tekijöiden tarinoiden takaa. Näin kävi esimerkiksi The Who -yhtyeelle, jonka musiikin löysin sen jälkeen, kun luin Pete Townshendin kirjoittaman kirjan "Kuka olen". 

Luonnollisesti ahmin ensimmäisenä ne kirjat, jotka kertovat bändeistä, joita kuuntelen. Olen ostanut itselleni melkoisen läjän Led Zeppeliniä, AC/DC:tä, Red hot Chilli peppersiä tai The Doorsia kertovaa kirjallisuutta. 

Yksi salainen paheeni faktakirjoissa on Ruotsin historia. Olen heikkona teoksiin, jotka kertovat Ruotsin suurvalta-ajasta sekä sen ajan kuninkaista. On jotenkin kiehtovaa ajatella, että nykyinen "Euroopan villasukka" Ruotsi on ollut joskus koko Euroopan mahtivaltio ja todellinen suurvalta, jolle kukaan ei ole voinut mitään. Pakkohan siitä on lukea!



Fiktiossa tuttua ja tuntematonta

Fiktiopuolella pyrin ottamaan sekoituksen tunnettuja ja tuntemattomia tekijöitä. Pidän kirjasarjoista, kuten Conn Igguldenin Keisari- tai Valloittaja-sarjoista. Niissä on löyhä yhteys todellisuuteen, mutta tarinat on kuitenkin tehty fiktion ehdoilla. Igguldenin lisäksi pidän Bernard Cornwellin Uthred-sarjasta. 

Historia-fiktion lisäksi ahmin dekkareita. Vaimoni on ihastunut ruotsalaisiin dekkareihin ja monesti mukaani kirjastosta tarttuu Anna Janssonia, Camilla Läckebergiä tai Viveca Steniä, mutta minua nuo eivät viehätä. Itse olen enemmän Jens Lapidus-miehiä. Tavaan sujuvasti myös Grebe&Leanderin Venäjä-sarjaa tai ihan vaan kevyitä Jack Higgins -jännäreitä.

Tykkään myös paljon kotimaisista dekkareista. Uusin suosikkini on Max Seeck, jolla on hallussa hyvät tarinat, uskottavat hahmot sekä riittävän epäennustettava juonenkulku. Seeckin lisäksi kelpuutan kotimaisista Marko Kilpeä tai Jarkko Sipilän tekemiä kirjoja. Minusta dekkareissa suomalaisten kirjoittajien taso on todella kova. Meillä on omanlainen tyyli sekä uskottavat kirjoittajat, jotka pystyvät rakentamaan juonenkuluista riittävän haastavia ja oikealla tavalla kammottavia. Seeckiä voin sanoa jopa kadehtivani. Hänellä on hyvä hahmogalleria ja hän osaa kuljettaa juonta niin, että lukemista ei yksinkertaisesti voi lopettaa. Dekkareissa pidän siitä, että hahmot ovat uskottavia, mutta inhimillisiä. Sen lisäksi, että he ratkovat rikoksi, he myös rakastuvat, pettyvät, kärsivät ja ovat väsyneitä. Ihan kuin me kaikki muutkin kuolevaiset.

Yleensä löydän omat fiktiopuolen kirjani kirjaston "Viimeksi palautettujen" hyllystä. Viimeksi palautetut kertoo muutenkin, mitä kansalaiset lukevat ja siellä on monesti teoksia, jotka ovat jääneet varauslistan ulkopuolelle, mutta joita kuitenkin luetaan. Totta kai lonttaan myös kirjakauppojen uutuuhyllyjä sekä luetuimpien listoja. Käyn säännöllisesti ihailemassa Suomalaisen kirjakaupan valikoimaa ja kuolaan lukemattomien uutuusteosten perään.

Yksi salainen rakkauteni ovat Jari Tervon kirjat. Ne ovat ainoita kaunokirjallisia teoksia, joita pakotan itseni lukemaan yli sadan sivun. Tervo koostaa kirjansa niin, että ne lähtevät liikkeelle todella hitaasti. Tervon kirjoissa luet ensimmäiset sata sivua kuin katekismusta ja sen jälkeen tarina vie mennessään niin, että kun kirja loppuu, rukoilet, että sivuja tulisi jostain lisää. Tervo on mestari tarinan hiivuttamisessa ja siinä, että hän koukuttaa lukijan hahmoihin täysin huomaamatta.



Mikä on hyvä ja mikä huono kirja?

Kun valitsen luettavaksi kymmenen kirjaa, tiedän, että niistä kolme menee suoraan hylkyyn. Minulla on tietyt kriteerit, joilla luen kirjoja ja en koskaan kuluta aikaani sellaisten kirjojen parissa, jotka eivät sovi tiettyyn formuun. En pakota itseäni lukemaan kirjoja sen takia, että tekijä on tuttu tai siksi, että kirjan lukeminen nostaisi omaa sivistystäni. Olen esim. koettanut pariin kertaan lukea Salman Rushdien "Saatanalliset säkeet"-kirjaa ja todennut sen olevan niin tekotaiteellista paskaa, ettei minun aikani tule ikinä riittämään siihen. Lukeminen on minulle ennen kaikkea viihdettä ja hyvää ajankulua.

Ensimmäinen kriteeri on se, että tarinan täytyy juosta alusta saakka. En koskaan lue viittäkymmentä sivua pidemmälle kirjaa, joka ei lähde käyntiin. Ymmärrän, että joillakin kirjoittajilla on tarve salata kirjan juoni mahdollisimman pitkälle ja paljastaa se vasta lopussa. Minä en koskaan lue sellaisia kirjoja. Jos tarina ei starttaa, kirja menee "luiskaan".

Sekava juoni tarkoittaa yleensä sitä, että luet tarinaa kymmenen sivua ja huomaat, ettet ole tajunnut koko juonesta sanaakaan. Sitten palaat takaisin ja koetat löytää kohdan, jossa menit sekaisin. Jos tuota samaa teet riittävän monta kertaa, ei lukemisesta tule mitään. Kirjan lukemisen on tarkoitus olla helppoa ja viihteellistä. Ymmärrän, että toiset tekevät kirjallisuudesta taidetta, mutta he saavatkin etsiä lukijansa muualta.

Yksi iso miinustekijä on myös se, jos hahmoja on liikaa. Osa kirjoittajista rakastaa sitä, että kirjaan luodaan hahmo toisensa perään. Lukijalle se on tuskaa. Parhaissa kirjoissa hahmoja on alle kymmenen ja ne ovat käsitettävissä olevia ja liittyvät juoneen luontevasti. Sivuhahmoilla kirjan juoni hävitetään ja tärkeimmäksi tekijäksi muodostuu se, että koko kylä saa nimensä kirjan sivuille.

Itse arvostan myös kaunista ja sujuvaa kieltä. Kirjoja ei tarvitse kirjoittaa kirjakielellä, mutta tykkään siitä, että sanojen käyttö on huoliteltua ja siistiä. Eräs kaikkien aikojen parhaimmista ja kauneimmista kirjoista, joita olen lukenut, on Minna Rytisalon "Lempi". Sitä lukiessa tuntui, että jokainen sana on mietitty ja hiottu osumaan toisiinsa. Koko kirja oli minusta yksi kaunis taideteos. Kirjan juoni ei ehkä ollut kärkikastia, mutta kieli itsessään oli niin kaunista, että itketti. Suosittelen lukemaan.

Minusta kirja ei voi olla liian pitkä. Rakastan Waltarin kirjoittamia pitkiä historiateoksia sekä Ken Folletin eepoksia. Niissä tarina juoksee koko ajan, tarina pysyy koossa ja kirjailija pystyy maalaamaan uskottavasti maailman lukijan eteen. Vaikka teosten koko lähentelee tuhatta sivua, ei yksikään sivu ole turha tai kirjoitettu vain täytteeksi. Lukiessa voi vain ihailla tekijään pitkämielisyyttä ja taitoa. Pitkien kirjojen ainoa ongelma on se, että niitä on mahdotonta lukea sängyssä. 

Elämänkerroissa jätän väliin teokset, joita ei oikeasti ole kirjoitettu. Osa elämänkerroista on pelkkiä luetteloita päähenkilön saavutuksista ja tekijällä ei ole itsellä ollut mitään mielenkiintoa hakea luvuille tai sattumille taustoja.  Hyvänä esimerkkinä vaikka Joel McIverin Metallica tai Black Sabbath -tekeleet. Kaikkein huonoimmat teokset on lisäksi tehty ilman kohteen hyväksyntää tai omaa panosta.

Hyvässä elämänkerrassa tekijä on kiinnostunut kohteesta ja värittää elämän merkkipaaluja hyvillä knopeilla ja tarinoilla. Kohdetta on kuvailtu monesta eri näkökulmasta ja varmistusta faktoille on haettu kohteen ulkopuolelta. Viime aikojen parhaiten tehdyistä teoksista mieleen tulee Tuomas Marjamäen kirjoittama "Spede nimittäin", jossa teksti elää ja tarinat vievät lukijan mukanaan. Vaikka itse en tod. ole Spede-fani, niin kirjan luin suorastaan ahmimalla. Ja se oli täysin tekijän ansiota. Ja totta kai parasta on, jos kirjan tekijänä on itse kohde. Hyvänä esimerkkinä vaikka Tina Turnerin "Minun rakkaustarinani" tai RHCP:n Flean kirjoittama "Happoa lapsille".



Lukeminen kannattaa aina

Olen ollut lukumiehiä koko ikäni. Opin lukemaan vasta ala-asteen ensimmäisellä luokalla ja muistan, että helpolla tuo taito ei päähäni istunut. Mutta sitten kun lopulta sain kirjaimet oikeaan järjestykseen, ei lukemiseni ole koskaan loppunut. Minun suurin inspiraationi on ollut oma äitini. Niin kauan kuin muistan, on äitini istunut kirja kädessä ja kirjannut myös ylös teokset, jotka hän on lukenut. Äitini haukansilmien ohi ei pääse yksikään lukemisen arvoinen uutuus.

Äitini kanssa vaihdamme vielä nykyäänkin lukuvinkkejä ja annamme toisillemme hyviä neuvoja siitä, mitä hyvää maailmassa on kirjoitettu. Ja tuota samaa lukemisen intoa koetan saada taottua myös lastemme päähän. Uskon siihen, että kirja on ikuinen formaatti, olkoon muotona perinteinen paperi tai sitten uusi sähkökirja. Kirjojen parissa saa aikansa kulumaan ja edelleenkin uskon, että kirjat sivistävät meitä ihmisiä paremmiksi. Ja ainakin kirjoihin on tallennettu menneiden aikojen virheet, joita ei huolisi toistaa. En lupaa, että lukeminen itsessään automaattisesti viisastaa, mutta antaa se siihen hieman paremmat eväät.

Hyvää viikonloppua!