Kirjan ystävän päivä 9.8.

 

Lapsuuden suosikit, kuva luotu tekoälyn avustuksella

Nyt menossa oleva elokuun 9. päivä on monella tapaa kirjallisuuteen ja taiteeseen liittyvä. Siksi on melko luonnollista aloittaa aamu kirjoittamalla kirjoista, kirjallisuudesta sekä kotimaisesta kulttuurista. 

Vuodesta 2020 alkaen on elokuun yhdeksäntenä päivänä vietetty Tove Janssonin ja suomalaisen taiteen päivää. Kyseinen päivä on vuonna 1914 syntyneen kirjailijan, kuvataiteilijan ja Muumien äidin syntymäpäivä. Hänen kirjallinen tuotantonsa ja tuotannon merkitys suomalaiselle kulttuurille ansaitsee todellakin oman juhlapäivänsä. Tove Jansson on myös tuorein liputuspäivän ansainnut kotimainen kulttuurivaikuttaja. 

Toinen tänään vietettävä juhlapäivä on kansainvälinen Book lovers day. Suomeksi tuo taitaisi kääntyä kirjan ystävän päiväksi. Ja kuten harrastuksestani arvaatte, on tuolla minulle suurempi merkitys. Siksi kirjoitan mieluummin kirjoista elämässäni kuin Tove Janssonista (joka toki ansaitsisi kirjoituksen jos toisenkin!)

Yksinäisen lapsen pakopaikka

Olin ja olen ainoa lapsi vanhemmilleni. Kun sisaruksia ei ollut, oli pakko rakentaa leikit ja niiden maailmat pitkälti yksin. Lisäksi olin jo lapsena sen verran introvertti, etten hakeutunut koko aikaa kavereiden pariin, vaan viihdyin hyvin itsekseni. 

Sisarusten sijaan Luoja antoi lahjaksi kohtalaisen hyvän mielikuvituksen, eikä legoleikkien luomiseen tarvittu apulaisia. Ritarilinnat taisteluineen syntyivät käden käänteessä ja muovisten sotilaiden rintamat taistelivat toisiaan vastaan olohuoneen eturintamalla panssarivaunuineen ja tykkeineen. Vanhemmilleni lienee ollut selvää, ettei siitä pienestä kaverista voi tulla kuin jotain luovaa - tai kouluampuja. Onneksi lopputulos oli se ensimmäinen.

Kirjat löysin heti, kun opin lukemaan. En ollut lapsena mitenkään poikkeuksellisen välkky (tuskin aikuisenakaan) ja opin lukemaan koulussa - ja sielläkin vähän hitaanlaisesti. Mutta kun se lukujunan diesel saatiin jyskyttämään, ei rakkaus kirjoihin ole koskaan sammunut.

Suomalainen kirjastojärjestelmä ansaitsee megalomaanisen suuren halauksen ja onnittelut. Kirjasto on suomalaisen kansansivistyksen kehto. Kirjaston ansiosta uudet kirjat sekä kaikenlainen tietokirjallisuus on ollut kansalaisten ulottuvilla pelkän kirjastokortin hankkimisen vaivalla - tulotasosta riippumatta. Kirjastoihin sijoitetut rahat ovat tulleet moninkertaisina takaisin siinä, että kansan sivistystaso alemmillakin koulutustasoilla on vähintään kohtalainen. On Luojan lykky, että maamme isät älysivät jo aikanaan, että lukutaidon ulottaminen jokaiseen torppaan on merkittävämpi taito kuin varpaiden kaivelu ja kaskinauriin viljely. 

Joensuun Rantakylän sivukirjastosta löysin toisen kodin. Sen sisältämät kansien sisäänsä sulkemat aarteet veivät mukanaan. Luin koko kirjaston lastenosaston läpi muutamassa vuodessa. Tutuiksi tulivat Edgar Rice Burroughsin kirjoittamat Tarzanit sekä Mars-sarja. Toinen suosikkini oli Enid Blyton - eikä pelkästään Viisikkojen takia. Blyton kirjoitti monia muitakin nuorille suunnattuja kirjasarjoja, kuten Seikkailu- ja Arvoitus-kirjat. Erikoista on, että vietin lapsuuttani 1980-luvulla ja nuo kirjat oli kirjoitettu jo silloin neljäkymmentä vuotta aiemmin - mutta tarinat toimivat edelleen. Klassikoille aika ei tee hallaa.

Enid Blytonin vahvuus oli Frendit-efektin hyödyntäminen. Hän pystyi luomaan kirjoihin päähahmoista koostuvan porukan, jonka keskinäisistä suhteista sai rakennettua metatarinaa varsinaisen juonen ympärille. Viisikon ja muiden nuorten elämää seurasi kiinnostuneena kirjasta toiseen samalla, kun koetti ratkaista hahmojen mukana kirjan varsinaista arvoitusta. 

Sotakirjojen aatelia, kuva luotu tekoälyn avulla

Kohti aikuisten osastoa

Muistan elävästi päivän, kun tajusin lukeneeni koko kirjaston lastenosaston läpi. Mitään lainattavaa ei löytynyt, eikä uusintakierros kiinnostanut. Tajusin, että on aika siirtyä seinän taakse aikuisten osastolle. Se tunne, kun seisot kaunokirjallisen osaston kohdassa A ja katsot hyllyä eteenpäin. Koko osasto on täynnä uusia, lukemattomia kirjoja - ja voin aloittaa urakan alusta. Joskus joulu on joka päivä.

Ensimmäisenä aikuisten osastolta lainasin Daniel Defoen Robinson Crusoen. Sekään ei ihan tuore teos ollut, koska kirjan alkuperäisteos on kirjoitettu 1719 eli reilut kaksi ja puoli vuosisataa aiemmin. Omistan yhden kappaleen Robinson Crusoeta nykyisin ja pidän sitä kirjahyllyssä. Kirja on maailmanluokan klassikko, johon tulee palattua vielä tänä päivänäkin. Tarina on ikuinen ja sen sisältämät filosofiset pohdinnat toimivat yhtä hyvin tämän päivän ihmiselle kuin hänen kollegalleen vuosisatojen takaa. 

Aloitin myös elämäkertojen lukemisen verrattain nuorena. Olen aina ollut kiinnostunut muiden elämästä ja hyvät elämäkerrat päästävät kurkistamaan tunnettujen ihmisten elämään kulissien taakse. Ne kertovat, miten meidän tuntemasta tyypistä on tullut tunnettu ja mitä hän oli ennen julkista uraansa. Mitkä ovat syyt, miksi joku urheilija menestyy ja miten taiteilijat kestävät menestystä. Rakastan edelleen tarinoita bändien synnyistä, noususta ja kuolemasta. Ahmin nykyisinkin urheilijaelämänkertoja - jopa lajeista, joita en itse edes osaa tai tunne. Kirjojen kautta olen löytänyt Doorsin musiikin ja Andre Agassin tenniksen. Elämäkerran kautta olen alkanut fanittaa Charlie Chaplinia sekä toisen maailmansodan hävittäjä-ässiä. Ilman kirjoja en tietäisi heistä mitään. 

Kaunokirjallinen esikuvani, Anni Polva - kriitikoiden vihaama ja kansan rakastama viihdekirjailija

Kohti oman kirjaston keräämistä

Lapsena kirjat olivat kalliita, eikä niitä kotiin juuri ostettu. Kirjoja saatiin ja annettiin lahjaksi ja ne olivat jonkin sortin arvokapistuksia. Meillä kotona kirjahylly koostui muutamasta Anni Polvan teoksesta (muistan yhden "Nyt lähden minä"), parista Arto Paasilinnan lahjaksi saadusta kirjasta (Hirtettyjen kettujen metsä ja Ulvova mylläri ainakin). Hassua on, että Arto Paasilinnat olivat kirjahyllyssä edelleen, kun tyhjensin isäni jäämistöä Uimaharjun talosta lähes neljäkymmentä vuotta myöhemmin - melkoisia kestosuosikkeja sanoisin.

Taas muisto - olimme kotibileissä luokkakaverini luona. Hänen vanhempansa olivat luultavasti omiani enemmän kiinnostuneita kirjoista, koska tuossa asunnossa oli yksi seinä varattu lattiasta kattoon kirjahyllylle. Bileiden keskellä seisoin sen kirjahyllyn edessä ja ihailin. Sitä, että joillain voi olla omia kirjoja niin paljon. Luultavasti sillä hetkellä päätin hiljaa itsekseni, että jonain päivänä myös minulla on yhtä paljon kirjoja (Anu A. et tiedäkään, mitä suuria elämänhallinnan päätöksiä lapsuudenkotisi olohuoneessasi on tehty kesken bileiden).

Ja niin minä lopulta tein. Aloin hankkia kirjoja yksi kerrallaan. Jossain vaiheessa kirjojen hinnat laskivat painotekniikan kehittymisen ja kilpailun myötä. Kovakantisten lisäksi alettiin painaa pehmoisia ja lopulta pokkareita. Fiinimpien kirjakauppojen oheen tuli myös halpamyyntipaikkoja, joista kirjoja sai opiskelijabudjettiin sopivammalla hinnalla. Kirjat tulivat alennusmyynteihin, kun painosmäärät kasvoivat ja volyymi suureni.

Ostin harkiten - ja harkitsematta. Kirjoja jäi käteen milloin antikvariaatista, milloin messuilta. Niitä tuli ostettua junamatkaa tai kesälomaa varten. Pokkareita jäi käteen ale-laarista, koska "ainahan ne joskus tulee luettua". Tämä oli sitä harkitsematonta kulutusta, josta en vielä viidenkympin koreassa iässäkään ole päässyt eroon. 

Harkiten ostan teoksia, joihin palaan myöhemmin. Kirjahyllystä pysyvän paikan saavat kirjallisuuden klassikot, jotka täytyy omistaa. Ensimmäisenä näistä nostan Mika Waltarin historialliset teokset, mutta en klassikko Sinuhea. Omistan sen totta kai, mutta en pidä sitä Waltarin parhaana kirjana. Waltaria itseään sen sijaan pidän kaikkien aikojen kotimaisena kirjailijana. Hänen tuotantotapansa, kyky rakentaa pitkiä, ehjiä tarinoita ja pitää käsissään juonta niin, että se kantaa tuhat sivua, on ylittämätön. Waltarin kykyyn kirjoittaa ja kykyyn rakentaa omia maailmoja, ei Suomessa pysty kukaan, eikä tule pystymään. Mika Waltari oli yksi uniikki Jumalan luomus kirjailijaksi. 

Klassikoiksi katson itse vain kirjoja, joita oikeasti luen. En perusta millään tapaa venäläisistä klassikoista tai Shakespearesta. En jaksa lukea heidän teoksiaan loppuun, enkä siksi kaipaa hyllyyni pelkkää täytettä. Waltarin lisäksi tykkään itse Leon Urisin teoksista. Uris on maailman mittakaavassa samaa kuin Waltari. Suosikkini on Kolmiyhteys, joka kertoo Irlannin historiasta 1840-luvusta aina 1900-luvun alkuun saakka. Se sitoo hahmot Sinn Feinin syntyyn sekä siihen, mistä Irlannin ja Britannian kriisissä on kyse. 

Kirjojen suhteen minulla on kaksi quilty pleasurea. Ensimmäinen ovat toista maailmansotaa koskettavat teokset. Niitä on historian saatossa kirjahylly(i)ssäni kulkenut satoja. Välillä ne ovat olleet valokuvakirjoja, välillä elämäkertoja. Ja sitten on taistelukuvauksia, jotka kertovat taisteluista siellä ja täällä. Totta kai omistan suuren osan Antony Beevorin teoksista, joista Berliini 1945 on koko genren klassikko. Sen lukeneet muistavat ikuisesti sanaparin "kumm frau". 

Toinen heikkouteni ovat rock-elämäkerrat. Bändeistä en voi ohittaa Led Zeppeliniä, AC/DC:tä tai Doorsia. Kun heitä koskevaa materiaalia joku julkaisee, löytyy teos melko nopeasti myös minun kirjahyllystäni. 

Perkaan kirjahyllyni läpi aina sitä mukaa, kun tila loppuu. Koska ei ole varaa ostaa kokonaista kirjastohuonetta (vielä), on pakko karsia teoksia - että voi ostaa lisää. Kirjahylly täyttyy yleensä ensin normaalisti hyllyt täyteen. Sen jälkeen ensimmäisen rivin eteen tulee toinen rivi, jonka jälkeen kirjoja pakataan hyllyyn myös rivien päälle. Lopulta koko hylly on sellainen sekamelska, että se näyttää jo pahalta, eikä sieltä löydä mitään. Tämä tarkoittaa, että on aika tehdä siivous. Siis karsia kirjoista "ei niin hyvät" pois ja samalla vannoa, etten koskaan enää osta yhtään kirjaa lisää. 

Eikä kirjoja suinkaan heitetä roskiin. Sellaiseen olen aivan liian hentomielinen. Kirjat pakataan laatikkoon ja viedään vintille, josta ne sitten "löydetään" muutaman vuoden päästä - ja saatetaan hellästi viimeiselle matkalleen. 

Vielä tänäkin päivänä sydämeni itkee verta, kun joudun hävittämään kirjan. Jokainen kirja on kuitenkin tekijänsä sielusta raavittu teos, jonka eteen on tehty valtavasti töitä. Asiaa ei helpota yhtään, kun yhden kirjan kirjoittaneena tiedän, mikä määrä työtä yhtä kirjaa varten tehdään. Mutta koetan aina silti pitää realiteetit ja tajuta, etten voi ihan jokaista kirjaa säilöä ja pitää hyllyssä.

Lukemisesta kirjoittamiseen

Minulle oli luonnollinen jatke alkaa kirjoittaa kirjaa. Olin lukenut tuhansia ja taas tuhansia teoksia. Tiesin, millaisesta kirjasta itse pitäisin ja koetin luoda sellaisen. Kirjoittamaan ei opi, jos ei lue. Tuntematta kirjoja ja kirjallisuutta, ei mitään omaa ole mahdollista saada aikaan. 

Kirjoittaminen ei ole matkimista tai kopiointia. Kirjoittaminen on sitä, että luot maailman ja sinne hahmot. Omien hahmojesi suhteen olet Jumala, joka saa päättää, mitä maailmassa tapahtuu. Ihmiset rakastavat, vihaavat, pettävät, kuolevat. Heidän kohtalonsa on kirjoittajan käsissä. Tarinan luominen on maagista ja juonen kuljettaminen alusta loppuun on hullua. Päässä vilisee tarina, josta koetat saada kiinni ja tehtäväsi on solmia alussa avatut langat takaisin kiinni ennen viimeistä sivua. 

En olisi ollut kypsä kirjoittamaan kirjaa vielä kolmekymppisenä. Ikä on tuonut kyvyn antaa hahmoille syvyyttä ja elämää. On tullut järkeä juoksuttaa tarinaa pidemmälle ja luoda kokonainen maailma. Tällä hetkellä suunnittelen kokonaista sarjaa päähahmojen ympärille. Toivon, että kustantaja tarttuu sarjan ensimmäiseen osaan ja pääsen tekemään töitä luomusteni kanssa. 

Olen nyt välitilassa. Odotan kustantajien mielipidettä tarjotusta käsikirjoituksesta. Kirjoittamisen vimman tuhlaan tänne blogiin ja tyhjennän sieluani tutusti tänne julkisen päiväkirjan puolelle. Tämä maailma on minulle tuttu, koska tätä arkea elän joka päivä. 

Kirjoja eri muodoissaan

En osta pelkästään fyysisiä kirjoja. Kulutan myös äänikirjoja. Kirjallisuuden tuotantotapojen on muututtava aikojen myötä. Pelkkä fyysinen kirja ei pärjää enää taistelussa kuluttajien ajasta. Tarinoiden saattamiseksi lukijan tietoisuuteen pitää päästä mukaan myös kiireiseen arkeen. On luotava tapoja, joilla kynnys tarinaan tarttumiseen on mahdollisimman matala. Tähän yksi vastaus on äänikirja.

Äänikirja kulkee mukana silloin, kun fyysisen kirjan käyttö on mahdotonta. Äänikirja tavoittaa lukijan lenkillä, kotitöiden keskellä tai vaikka työmatkalla. Äänikirja ei ole fyysisen kirja surma, vaan se on toisenlainen tuotantotapa auttaa lukijaa ja kirjaa kohtaamaan toisensa. Jokainen kirjailija kirjoittaa saadakseen tarinalle lukijoita - vain harvat kirjoittavat pelkästään ansaitakseen. Tuloja tärkeämpää on se, että tarinaa luetaan. 

Kirjallisuuden surma ovat kirjoista maksettavat korvaukset. Kotimaisella kirjallisuudella elää melko pieni joukko kirjoittajia. Yhdestä kirjasta saatava korvaus on sen verran pliisu, että kirjamyynnin pitäisi olla valtava, jotta elanto tekemisestä syntyy. Ja syntyyhän se muutamille huippunimille. Mutta noiden suosituimpien (en väitä, että parhaiden) takana on kirjoittajien joukko, joiden elanto koostuu apurahoista tai siitä, että kirjoja tehdään harrastuksena oman työn ohella. Käytännössä siis käydään töissä, että on varaa kirjoittaa. 

"Ole parempi, niin pärjäät" voisi joku sanoa. Mutta ihan noinkaan se ei mene. Ymmärrän kustantajien logiikan. Heidän tehtävänsä on tuottaa kannattavaa liiketoimintaa. Se tarkoittaa joskus sitä, että on kustannettava genreä, joka kannattaa ja sivuutettava taiteellisia ambitioita. Niin minäkin tekisin, jos omilla rahoillani leikkisin. Toki toivon, että kustannusohjelmaan sisällytetään myös vähemmän myyviä artikkeleita, jotta suomalaisuuden kulttuurinen kuva täydentyy. Tavallaan siis toivon, että myyntimenestyksestä saatavia voittoja käytetään osinkojen maksun lisäksi myös kustannusohjelman laajentamiseen vähemmän myyviin teoksiin.

Positiivista on huomata se, että suosikkien valinnoissa valta on edelleen lukijoilla. Joka vuosi kotimaisessa kirjallisuudessa nousee suosikkeja myös valtamarkkinan ulkopuolelta. Onnistumisia tulee sekä isojen kustantajien marginaalikirjoissa että pienten kustantajien teoksissa. Yksikään kustantaja ei onneksi pysty täysin ennustamaan sitä, mitä Suomi lukee. Siinä tuon alan suola ja jännitys varmaan piileekin. 

Nyt kuitenkin lopetan - kirjallisuudesta ja kirjoista voisin puhua vaikka loppupäivän, mutta tuskin sille lukijoita löytyy. Armahdan teitä lukijat ja pistän pisteen tähän.  

*****

Juhlikaa ihmiset kotimaista taidetta ja kirjallisuutta. Käykää museoissa ja taidenäyttelyissä. Ostakaa kirjoja ja ostakaa mielellään kotimaista kirjallisuutta. Jokainen kotimaisen kirjailijan ostettu teos tukee sitä, että Suomessa säilyy meidän omaa kieltä ja kulttuuriperimää. Kirjallisuuden eläminen takaa, että  pysymme sellaisina, mitä olemme aina olleet. Takaan ja vannon, että kirjan kirjoittanut ihminen osaa olla kiitollinen jokaisesta ostetusta teoksesta. Siinä kuitenkin kannatetaan heidän intohimoaan ja elämäntyötä. 

Ja jos haluatte ostaa minun esikoisteostani "Niin kuin me sen muistamme", yhteyden saa tämän blogin kautta. Kirjan hinta on 20€/kpl + mahdolliset postituskulut 5,50€. Yhteyden saa blogin sivussa olevan viestikentän kautta, messengerissä tai vaikka sähköpostilla pesu.neljassakympissa@gmail.com

Lukuhaaste-25 vuodelle 2026

 

Puolittaisena uuden vuoden lupauksena annoin ainakin itselleni valan, että aion tänä vuonna panostaa (ainakin viime vuotta) enemmän ihan fyysisten kirjojen kuluttamiseen. Kiireen ja laiskuuden takia kirjat ovat jääneet viime vuosina vähän taka-alalle. Ja fyysisen kirjan sijaan olen itsekin kuluttanut äänikirjoja, jotka täyttävät kyllä paikkansa jossain määrin kirjallisuuden kuluttamisessa, mutta eivät ihan pääse perinteisen paperikirjan tasolle. Äänikirjoja ei tähän haasteeseen sotketa sitten ollenkaan.

Ja koska olen mukavuudenhaluinen ja perusluonteeltani helppouteen pyrkivä, ovat kirjavalintani myös suhteellisen helppoja. Luen kyllä sujuvasti faktaa ja fiktiota sekaisin, mutta en nykyisin juurikaan pakota itseäni mukavuusalueeni takalaidoille. Tulee liikaakin luettua top-listojen kärkinimiä, tuttuja dekkaristeja tai sitten varmasti mielenkiintoisia elämänkertoja. 

Päätin siis rakentaa itselleni pienen lukuhaasteen vuodelle 2026. Kun Threadsiä lukee, huitelevat ihmisten vuoden lukuhaasteet jossain sadan ja kahdensadan kirjan välissä ja jopa yli. Minulle sellainen maraton-urakointi on aivan liikaa. Tuossa tahdissa oma kirjoittaminen ja tekstin tuottaminen alkaisivat väkisin kärsiä ja lukemisestakin tulisi turhan pakotettua. 

Laskin, että jos annan kullekin kirjalle kaksi viikkoa aikaa, ehdin vuoden aikana lukea noin 25 kirjaa. Kaksi viikkoa on lisäksi pitkä aika lukea vähän laajempikin teos (tai sitten jos alla on lyhyt teos, voi siitä ylijääneen ajan käyttää pidempään tai vaikeampaan kirjaan). Ja totta kai tämä lukuhaaste tarkoittaa luettujen kirjojen minimimäärää, eikä suinkaan pistettä, minkä jälkeen lukemisen voi lopettaa. Tavoite on aktivoida ja kannustaa, eikä pelkästään pakkosuorittaa.

Oheisen pohdinnan tuloksena syntyi yllä nähtävä 5X5 bingoruudukko, johon on kerätty kirjat aihealueittain. Kirjat on jaettu suunnilleen 50/50 tieto- ja kaunokirjallisten teosten kesken, jotta siitä löytyisi kaikenlaista lukuintoa ruokkivaa materiaalia. 

Taulukon kirjat voi lukea mielivaltaisessa järjestyksessä, eikä aikataulua ole muuten sidottu kuin, että homma on oltava tehtynä vuoden 2026 loppuun mennessä. Tähän vapaavalinnaisuuteen vaikuttaa myös se, että joillakin kirjoilla voi kirjastossa olla pitkätkin varausajat, jolloin niiden saaminen itselle luettavaksi on enemmänkin arpapeliä. 

Tässä haasteessa määrää olennaisempi asia on, että lukeminen säilyisi aktiivisena läpi vuoden sekä se, että lukeminen olisi mahdollisimman monipuolista. Odotan, että kun hieman pakotettuna luen myös mukavuusalueelta tulevia teoksia, ne antavat sopivia ahaa-elämyksiä löytää itselle uudet rajat mukavuudelle. Sen lisäksi pienet pelisäännöt pakottavat etsimään kirjoja eri tavalla kuin tähän saakka. 

Sivujen sisältä -blogi aktivoituu taas

Tämän lukuhaasteen myötä aktivoin taas useamman vuoden uinumassa olleen kirjablogini "Sivujen sisältä". Kirjoittelin blogia Ra(s)kaan keski-iän rinnalla jonkin aikaa, mutta sitten tämä omasta elämästä horiseminen vei voiton, eikä aika riittänyt kahden blogin ylläpitoon. Elämäntilanne oli toinen, tavoitteet olivat toisenlaiset ja into ylipäätään kirjalliseen tuotantoon oli toisenlaista. Nyt koetan suorittamisen sijaan tuottaa vain iloa.

Tällä kertaa otan vähän kevyemmän asenteen. Teen kirja-arvioita, ehdotuksia sekä muuta tähän kirjahaasteeseen liittyvää tuonne kirjablogin puolelle. Pidän Ra(s)kaan keski-iän edelleen omasta elämästä kertovana tarinapäiväkirjana.

Syynä tuohon kirjablogin ylläpitoon löytyy osin omasta kirjoitusharrastuksesta. Oman kirjoittamisen myötä kiinnostus kotimaiseen kirjallisuuteen ylipäätään on kasvanut ja mielelläni tarjoan oman ääneni kaltaisilleni kirjoittajille. Toivottavasti saisin blogille lukijoita lukijoiden lisäksi tyypeistä, jotka itse kirjoittavat. 

Lukuhaaste-25 pelisäännöt

1) Tavoitteena on lukea vuoden 2026 aikana yhteensä vähintään 25 kirjaa taulukon mukaisilta aihealueilta. Yksi kirja vastaa yhtä taulukon ruutua.

2) Tähän haasteeseen hyväksytään vain fyysinen, luettava, kirja tai e-kirja. Äänikirjaa ei haasteen suorittamisessa saa käyttää.

3) Teokset on luettava kokonaan alusta loppuun saakka. Puolittain luettu teos ei suoritukseksi kelpaa, ei vaikka vetoaisit teoksen arvioitua heikompaan tasoon tai elämää suurempaan kiireeseen.

4) Kirjat saa lukea vapaasti valittavassa järjestyksessä. Samaan ruutuun saa lukea kuinka monta kirjaa haluaa, mutta jokaisesta ruudusta pitää löytyä vähintään yksi teos.

5) Kukin kirja saa kuulua vain yhteen kategoriaan. Yhdellä kirjalla ei saa ruksia yhtä ruutua enempää, vaikka se osuisikin moneen eri kategoriaan.

6) Joissakin ruuduissa on tarkemmin määritelty ajanjakso (ilmestymisvuosi), jolta kirjan julkaisu on löydyttävä tai joku muu määritelmä (esim. palkintoehdokkuus). Nämä ovat kiveenhakattuja ja rangaistuksen uhalla noudatettavia asioita (vaikkeivat oikeasti olekaan).

7) Lukeminen ei ole vakava asia, eikä tämä haastekaan saa olla sellaista. Teoksia saa sopivasti taivutella sopimaan kategorioihin, jos muuten sopivaa teosta ei löydy.

8) Tästä haasteesta, kirjoista sekä lukemisesta on sopivaa, jopa suotavaa, keskustella somessa, ystävien kesken tai vaikka työpaikan kahvipöydässä.

9) Annan omia vinkkejä kuhunkin kategoriaan, mutta ne ovat vain yhden keittiösosiologin mielipiteitä, joita ei tarvitse sen enempää noteerata.

10) Ilmoittaudu mukaan haasteeseen ja ota kaveri mukaan!

Tällaisia kirjoja on tarkoitus lukea - tarkennukset kategorioittain:

Kotimaisen esikoiskirjailijan teos. Tähän kelpuutetaan vuosien 2025-2026 aikana julkaistut esikoiskirjat. Teoksen laadulla ei sinällään ole merkitystä - julkaisuvuosi sekä se, että kirja on kirjoittajan ensimmäinen, merkitsevät. Tässä tuetaan kotimaista esikoiskirjallisuutta - jos voitte, niin ostakaa tuo teos omaksi, niin tuette samalla jonkun kirjoittajan harrastusta - ja unelmaa.

Teos vieraalta mantereelta: Turhan usein tulee valittua teokset Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta. Sieltä tulee toki suurin osa tuotannosta, mutta myös arvomaailma on meille helpommin ymmärrettävää. Tähän ruutuun haetaan kirjaa, joka on kotoisin Aasiasta, Afrikasta, Etelä-Amerikasta (ja okei - myös Australia käy). Ajatuksena on, että kirjan kautta on hyvä tutustua hiemaan itselle vieraampaan arvomaailmaan ja kirjoitustyyliin. 

Back to teens - nuorten kirja, josta lukeminen alkoi: Mikä sinulle oli se kirja, joka sytytti kipinän lukemiseen? Nyt on aika palata etsimään Viisikoita, Tarzaneita, Kolmea etsivää tai vaikka Tiina-kirjoja. Miltä nuo kirjat tuntuvat aikuisena ja vieläkö pääset siihen fiilikseen, kun lukeminen vei mennessään?

Tiedekirja: Joskus tekee hyvää sivistää itseään. Lue kirja, joka on puhdasta faktaa ja joka kertoo jostain vakavammasta. Aihealue voi olla historiaa, biologiaa, maantiedettä tai vaikka sosiologiaa. Poistu hetkeksi kaunokirjallisuudesta ja lue vähän karumpaa faktaa. 

Kulttuurielämänkerta: Tähän kuuluvat näyttelijät, ohjaajat, käsikirjoittajat tai vaikka kirjailijat. Kenen eletty elämä kiinnostaa niin, että haluat lukea hänen koko tarinansa? 

Kirjallisuuden kiistaton klassikko: Yhdelle se on Bukowski, toiselle Dostojevski. Lue kirja, joka on kestänyt aikaa ja jonka tietää sinun ja äitisi lisäksi myös naapurin Pena. Lue kirja, jonka "jokainen tietää". Jos puistattaa, hylkää venäläiset klassikot ja valitse vaikka Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie - on se klassikko sekin.

Historiallinen romaani: Kahlaa läpi kaunokirjallinen teos, joka on jollain tapaa sidottu historiaan ja sen tapahtumiin. Minulle tämä tarkoittaa Ken Folletia, Jukka M. Heikkilää, Conn Igguldenia, Leon Urisia tai Anthony Beevoria. Tärkeintä on kirjan historiallinen konteksti ja jonkinlainen sidos oikeasti elettyyn elämään. Nämä tuppaavat yleensä olemaan sellaisia tiiliskiven paksuisia, joten varaa aikaa hieman enemmän.

True crime -kirja: Onko se Immu vai Nacci? Olipa kuka tahansa, mutta tässä kirjassa pitää haista kongitarinat ja maistua huumekaupasta istuttu kakku. True crime on tietokirjallisuuden uusimpia muotivirtauksia ja tähän sopivia ehdokkaita pitäisi löytyä helposti. Tämähän on siitä hauska kategoria, että kirjoittajat edustavat lain molempaa puolta, rosvoa tai poliisia.

Poliitikko-elämänkerta: Jos edellisessä istuttiin linnassa, niin tavallaan tuomio se on tämäkin. Päähenkilö saa olla kotimainen tai ulkomainen, mutta meriitit on oltava haettu joltain politiikan foorumilta. Kukaan ei kiellä lukemasta Caesarista tai Kaarle Suuresta, mutta voi se olla Ben Zyskowiczkin.

Dekkari-klassikko: Dekkarit ovat ylipäätään todella kova kategoria, jossa suomalaiset kirjailijat kunnostautuvat nykyisin kovalla tasolla. Meillä on nippu niin kovia kirjoittajia, että Keski-Euroopassa tunnetaan genre Nordic noir. Mutta nyt ei mennä siihen. Tällä kertaa pitäisi kirjan olla klassikko-ainesta. Arsene Lupin, Sherlock Holmes, Maigret....no Vareskin passaa. Klassikon status on aina hieman häilyvä käsite.

Urheilu-elämänkerta: Yksi henkilökohtaisista suosikeistani. Miksi joku urheilija nousee huipulle, kun sata muuta ei pääse edes ykkösdivariin. Urheilijoiden elämä on kiinnostanut aina ja siihen tarjokkaita kirjoitetaan joka vuosi enemmän. Ajan henki on se, että ensimmäiset elämänkerrat kirjoitetaan jo kolmekymppisenä, kun ura on kesken ja sen jälkeen tekstejä tarkennellaan sitä mukaa, kun ura joko etenee tai tuhoutuu. Älä anna lajin olla este - ja jos olet rohkea, etsit päähenkilön lajista, jota et edes ymmärrä.

Eepos:  Eepos on käsitteenä vähän hankala. Tässä tapauksessa se on kansantarustoon kuuluva, runollinen kokonaisuus, joka pitää sisällään sankareita ja taistelua hyvän ja pahan välillä. Tunnetuimpia eepoksia lienevät Ilias ja Odysseia, Gilgames tai suomalaisten oma Kalevala. Minusta taas eepoksen tunnusmerkin täyttää vaikka Vänrikki Stoolin tarinat. Hyvä listaus eepoksiksi kelpaavista löytyy wikipediasta

Nordic noir -dekkari: No okei - tunnustan.... Keksin tämän kategorian, että pääsen lukemaan Satu Rämön Tinnan ja kirjoittamaan siitä blogiin. Mutta onhan tämä käsitteenä huikea. Synkkää, murhamaista dekkaripeltoa, jotka kynnetään Suomessa ja muissa pohjoismaissa. Niin laadukasta tekstiä, että sille on annettu oma alakategoria. Kyse on siis pohjoismaisista dekkareista, joissa selvitetään hieman erikoisia, makaabereja ja synkkiä rikoksia. Tästä ei pelkällä murhalla selviä. 

Tämän haluan lukea uudestaan: Tee kunniakas paluu kirjalliseen historiaasi. Ota käteen kirja, joka on jäänyt mieleen. Lue uudestaan ja mieti, miksi se teki vaikutuksen silloin ensimmäisellä kerralla? Ja mitä uutta löydät kertaalleen kalutusta romaanista? Tähän minulla on ehdokkaita koko kirjahyllyn täydeltä.

Romantiikka- / Spicy-romaani: Tämä on minulle hieman oudompi genre, mutta samalla kategoria, joka on kasvattanut suosiotaan viime aikoina. Ymmärtääkseni kotimaisia tekijöitä on toistaiseksi vähemmän ja painopiste on enemmän käännöspuolella. Suoraan en tähän montaa ehdokasta osaa vielä antaa, mutta kunhan ruutu tulee ajankohtaiseksi, niin lupaan syventyä tähänkin.

Kotimainen dekkari: Valikoima on valtava ja taso on kova, mutta pliis lukekaa tuoreempien, eikä ehkä niin tunnettujen tekijöiden dekkareita. Tämä on yksi eniten kasvavista kirjagenreistä. Laaja tarjonta nostaa tasoa ja antaa mahdollisuuden valita oman maun mukaisia kirjoja. Ehdottomasti yksi niistä kategorioista, joita itse odotan. 

Self help kirja: Tämäkin on genre, joka kasvaa ja kehittyy. Tarjontaa tulee joka puolelta maailmaa ja apua löytää melkein mihin tahansa sitä tarvitsee. Ajatuksena minulla on etsiä kirja, joka opettaa ajattelemaan asioista uudella tavalla, antaa henkiseen hyvinvointiin avaimia tai valaisee jonkun vieraamman kulttuurin ajatusmalleja. Ensimmäisenä mieleen tulee japanilaisten ikigai -teokset tai omasta kirjahyllystä löytyvä David Gogginsin "Läpi harmaan kiven", jota en ole saanut vielä ensimmäiseen puoleen vuoteen aloitettua.

Finlandia-ehdokas: Pidetään tämä kategoriassa sen verran tuoreena, että lokeroon kelpuutetaan Finlandia-ehdokkaat tältä vuosikymmeneltä. Lista ehdokkaista (ja voittajista) löytyy täältä

Muusikko-elämänkerta: Tämä kategoria on täyttä rockia....tai iskelmää...tai melkein mitä tahansa musiikiksi laskettavaa. Olipa soittaja kitaristi tai laulaja, niin joukkoon kelpuutetaan kuka tahansa leipänsä musiikilla tienannut. Omia suosikkeja ovat 1970- ja 80-lukujen rock-jumalat, joista onneksi julkaistaan joka vuosi jotain uutta.

Sotakirja: Jokainen on lukenut jonkun Lehväslaihon tai MacLeanin. Sotakirjat ovat vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen etenkin isänpäivien vakiotarjontaa. Tähän voidaan kelpuuttaa joko sotaromaani tai sodasta kertova tietokirja - kunhan kranaatit räjähtää, konekiväärit laulaa ja veri lentää. 

Runoteos: Jos oli spicy-kirjallisuus outoa, niin ei ole kovin tuttua kotimainen runouskaan. Mutta tulta päin, sanoi palomies. Eli mielelläni tartun kotimaiseen runouteen ja saattelen itseni säkeiden siivin kohti uutta. Tässä ei runouden julkaisuvuodella ole merkitystä, vaan pelkästään sillä, että kirja on runoja täysi. 

Huumorikirja: Ennen oli Paasilinna, nyt on Vuorinen. Huumori on mainettaan herkempi laji, josta julkaistaan suhteellisen vähän kirjallisuutta. Minä olen kyllä Vuoriseni lukenut ja huutonauranut milloin missäkin epäsopivassa paikassa. Juha Vuorisen lisäksi annan vahvan suosituksen Haminalaisen Jari Nenosen kirjoille. Niiden löytämiselle varmin paikka on kirjaston huumoriosasto.

Julkkiselämänkerta: Tämän päivän yksi kohisten kasvavista kirjatrendeistä on julkkiksista julkaistavat elämänkerrat. Julkkis on ihminen, joka on tunnettu ei mistään ja joka on elämässään saavuttanut statuksen, jossa hänet tunnetaan siitä, että hänet tunnetaan. Nämä kirjat kirjoitetaan silloin, kun päähenkilö on kolmenkymmenen korvilla ja saavuttanut kaiken, minkä reality tv-show:ssa pystyy. On kierretty BB:t, TIS:t; Farmit sekä parit seikkailusarjat. Ja kun uusia sarjoja ei enää kehitetä, tai naama on liian kulunut, on aika kirjoittaa elämänkerta. Keneen sinä haluat tutustua, Nikoon, Samiin, Saraan tai Anneen? Minusta tämä on valitettavan halpa kategoria, joka perustuu puhtaasti kustantajan rahastamiseen, mutta ansaitsee paikkansa tässä haasteessa siinä missä muutkin.

Antikvariaattilöytö: Tämä oli minusta mielenkiintoinen keksintö. Eli ajatuksena on hankkia kirja joko kirpparilta tai antikvariaatista. Se tarkoittaa, että kirja voi olla mitä tahansa, kunhan se on käytettynä hankittu. Tämä olkoon yllätys lukijalle itsellekin, millaiseen kirjaan etsintä päätyy. Kirjakaupan ale-kori ei tähän käy ja lisäpisteitä saa, jos löytää kirjan, jossa on edellisen omistajan omistuskirjoitus.

Myyntimenestys 2000-luvulta: Viimeisessä kohdassa mennään helppoa tietä. Kahlaa läpi tämän vuosituhannen myyntilistat ja valitse sieltä jotain sellaista, mitä muutkin ovat ostaneet. Valitse se suosituin tai vaikka seuraava, mutta ota kerrankin kirja, joka on itsestäänselvästi myyntimenestys. 

Ja näillä eväillä pitäisi haaste saada suoritettua. Tervetuloa mukaan ihan jokaiselle. Toivottavasti luvassa on antoisia lukuhetkiä ja sen lisäksi mielellään keskustelua kirjoista, vinkkejä eteenpäin ja ennene kaikkea uusia löytöjä. Kirjat ovat loputon maailma, mutta joskus itseään pitää potkia tutkimaan myös niitä teoksia, jotka helposti jäävät testaamatta.

Sivujen sisältä -blogin löydät täältä

Hieman tavoitteellisesta kirjoittamisesta

Kuva: Pixabay / jestemrobert

Olen kirjoittanut erilaisia tekstejä kohta parin vuosikymmenen ajan. Suurin osa teksteistä on suljettu muistikirjojen sivujen sisälle, eikä niiden ole tarkoituskaan saavuttaa päivänvaloa, vaan jäädä perikunnan riesaksi komeron ylähyllylle. En ole koskaan ollut mikään päiväkirjan pitäjä. Ra(s)kas Keski-ikä on minun versioni päiväkirjasta.

Toistaiseksi näkyvin kirjallinen tuotokseni on tämä blogi. Siihen olen kirjannut elämääni, tapahtumia ja myös koko suomalaisen yhteiskunnan elämää vuosia. Nämä jäljet jäävät virtuaalimaailmaan näkyville niin kauan kuin alusta elää. Blogin aloitin alunperin siksi, että saan jonkinlaisen julkisen alusta ajatuksilleni. Halusin jollain tapaa ilmaista itseäni, mutta samalla myös kirjoittaa pysyvämmin muistiin elämäni tapahtumia.

Edelleen käväisen lukemassa vanhoja tekstejä, koska Ra(s)kaan Keski-iän sivuille on kirjattu oman elämän ylä- ja alamäkiä. Palaan mukaviin hetkiin ja muistelen vanhoja. Joskus tekisi mieli korjata sanamuotoja tai jopa sisältöjä, mutta autenttisuutta on kunnioitettava, vaikka se vähän kirvelee.

Blogi on ollut koulu. Se on opettanut kirjoittamaan ja siirtämään tajunnanvirtaa muistikirjan syheröistä ihmisen luettavaan muotoon. Blogi on myös ollut terapiapaikka. Kun lukee omaa tekstiään, tajuaa myös omia ajatuksiaan paremmin. Näkee itsensä ulkopuolisena ja osaa jotenkin fiksummin analysoida, mikä tässä elämässä on pielessä.

Kuva: Pixabay / Pexels

Runoja, satuja, kaikkea muuta kirjallista

Blogin lisäksi olen kirjoittanut muutakin. Kun viimeinen lapsi oli pieni, kirjoitin hänelle tarinoita ja satuja. Paras palaute, mitä olen koskaan saanut kirjoituksista oli se, kun lapsi palasi tänä kesänä yhden vanhan sadun pariin ja sanoi sen olevan edelleen hyvä. Olen onnistunut sentään jossain.

En rajaa itseltäni mitään pois. Olen testannut runojen kirjoittamista - ei ehkä ominta alaa, mutta ehdottomasti kokeilemisen arvoista. Viime aikoina olen huomannut vielä, että kotimainen runous nostaa taas päätään. Luulen, että kotimaisen musiikin suosio ja lyriikoiden arvostus heijastuu kirjoitettuun runouteen. Runoushan on sanataidetta parhaimmillaan. Pieneen määrään tekstiä riimitellään tarina. 

Ja jotta oppisin, olen tehnyt työelämää koskevia artikkeleita enemmän faktapohjalta kokemusasiantuntijana. Näitä on julkaistu LinkedIn:ssä ja pari taitaa löytyä Duunitorin sivuiltakin. Työelämä kiehtoo minua ja sen lainalaisuuksien ruotiminen etenkin esimiesasemasta oli mielenkiintoista. Nyt voisin tehdä samaa yrittämisestä. Viiden vuoden aikana kerätyt opit olisi hyvä jakaa eteenpäin, jotta joku saisi niistä joko inspiraation uudelle uralle tai oppeja yrittäjänpolun alkuun. Samanlaisia tekstejä olen itsekin kahlannut ennen kuin pistin Y-tunnuksen hakuun. 

Kuva: Pixabay / Ofuss

Kirjoittamaan oppii lukemalla

 Ennen kuin opin kirjoittamaan, tein valtavasti töitä kirjan sivujen vastakkaisella puolella - lukijana. Olen lukenut erilaisia kirjoja käytännössä siitä saakka, kun opin lukemaan - ja sain kirjastokortin. Kirjaston löytäminen ja sen sisällön rikkaus on ollut ensimmäinen askel opiskelussa minkään sortin kirjoittajaksi.

Kukaan ei ole Waltari syntyessään, paitsi kaikki Waltarit. Jotta oppisi kirjoittamaan, on luettava muiden tekemää kirjallista tuotantoa. Minun kirjoittajan tieni on lähtenyt Joensuun Rantakylän sivukirjastosta, jonka lasten- sekä aikuistenosaston kahlasin läpi ennen aikuisuutta. Oli maagista löytää uusia kirjoja ja kirjasarjoja. Sivuille painetut seikkailut veivät uusiin maailmoihin ja loivat eläväksi kirjoittajan luomat hahmot. Luin Enid Blytonin Viisikot ja Seikkailu- sarjat. Ahmin Edgar Rice Burroughsin tekemät Tarzan- ja Mars-sarjat. Noiden kanssa lukulistalla oli liuta muita nuorten kirjoja ennen kuin tajusin pelanneeni lastenosaston läpi ja oli aika siirtyä seuraavalle tasolle. Minulla on päässäni jopa tarkka muistikuva, kun seison ensimmäistä kertaa kirjaston aikuistenosaston ensimmäisen hyllyn päässä ja mietin, että kaikki nämä kirjat ovat lukematta.

Nykyinen lukemistoni kattaa kaikenlaista kirjallisuutta. Luen kaunokirjallista bulkkia ja vakavampaa proosaa. Selaan ja ahmin tietokirjallisuutta, etenkin toisen maailmansodan historiaa sekä muusikoiden ja urheilijoiden elämänkertoja. Tästä olen kirjoittanut täällä blogissa aiemminkin.

Lukeminen kertoo, miten tekstiä tuotetaan. Jos et ole lukenut romaania, et voi tietää, mitä sen pitäisi sisältää. Muiden tekstien lukeminen auttaa löytämään omaa ääntä ja kirjallista ilmaisumuotoa. Fiksu ei kopioi, eikä ota vaikutteita liikaa. Mutta fiksua on tutkia erilaisia kirjoitustyylejä ja -tapoja.

Vanhoista kirjailijoista kaksi suosikkiani ovat nyt ja aina Mika Waltari ja Leon Uris. Molempien historiaan sidotut eepokset vievät mukanaan. Kirjoitustyyli on dieselmäinen - alku on hidastempoista ja käynnistyminen vaatii vähän hehkua. Mutta kun kirjassa saa kierrokset päälle, ei lukemista voi lopettaa. Etenkin Waltarin tiiliskivissä monilla loppuu usko ensimmäiseen sataan sivuun. Hahmot ja tarinat ovat vaikeaselkoisia ja rytmiä on hankala löytää. Mutta kun alun on saanut runnottua väkisin läpi, ei kirjaa voi enää jättää kesken.

Hyvää kirjaa tulee aina ikävä, kun sen on lukenut. Kun pääset viimeiseen kolmannekseen, toivot, etteivät sivut ihan vielä loppuisi. Tarina ja hahmot ovat syöpyneet sisuksiin niin, että luulet niiden olevan jopa tuttujasi. Tällainen hahmo on esimerkiksi Jussi Waltteri Vares, Reijo Mäen rosoinen yksityisetsivä, jonka lähes kaikki tarinat löytyvät omasta kirjahyllystäni. Kun tyypin seikkailuja lukee vuosikymmenen, on hänestä väkisin tullut vähän tuttu. 

Kuva: Pixabay / Un-perfekt

Haaveena romaani

Ultimaattinen ja eittämättä suurin haaveeni kirjoittajana on luoda kustannettu kaunokirjallinen romaani. Tavallaan se kirjallinen ympyrä sulkeutuisi, kun kirjaston hyllyillä olisi kirja, jonka selkämyksessä komeilee oma nimi. Joku aikuisuuden alkumetreillä tarpova ihmisenalku saattaa tarttua kirjaani ja saada siitä alun omalle tielleen.

Ja on yritetty, on saatana kirjoitettu. Romaanin alkuja on koneiden kovalevyt pullollaan. On hyviä ideoita, jotka on kirjattu ylös ja sommiteltu pitkälle valmiiksi. On muistikirjojen sivumarginaalissa olevia hahmoja, lauseita tai tapahtumia. Parhaimmillaan olen kirjoittanut jopa koko käsikirjoituksen saamatta sitä kustantajalle läpi. Ehkä se paras idea tai tuotantotapa on odottanut löytäjäänsä.

Käsikirjoitukset olen kirjoittanut ideoina paperille. Mitä tapahtuu, kuka tekee ja mitä tekee. Kirjan kulku on noin-arvioituina lukuina ja niiden sisällä ranskalaiset viivat. Homma on yleensä tyssännyt ajan puutteeseen sekä uskon loppumiseen omaan ideaan. Edelleen tuolla kovalevyllä on ainakin pari sellaista kirjan alkua, joiden tekemiseen uskon jollain tasolla ainakin itse "sitten joskus". 

Romaanissa kiehtoo ajatus siitä, että luot tarinan, jossa on oma maailma ja sen sisältämät hahmot. Hahmot antavat mahdollisuuden olla jumalana kaunokirjallisilla elämillä ja luoda niille tapahtumia ja elämänjanaa. Voit leikkiä tyypeillä ja antaa heille tilaisuuden kokea mitä vaan. En kirjoita menestyksen tai tuoton takia. Kumpikin ovat huonoja lähtökohtia itseä kiinnostavalle tekemiselle. Haluan luoda jotain, mikä tuottaa iloa muille. Ja totta kai haluan todistaa itselleni, että romaanin tekeminen on mahdollista.

Kuva: Pixabay / Webandi

Puolivalmis tuotos

Kesällä sain inspiraation tarinasta, jota nyt kirjoitan. Kirjan käsikirjoituksesta on valmiina 7/8 eli aletaan mennä loppuliukuun. Muutama vuosi sitten en olisi hiiskunutkaan tekemisistäni, mutta tällä kertaa minulla on jotenkin vahva usko siihen, että saan työstettyä käsikirjoituksen ainakin kustantajalle saakka. Sehän ei tietenkään takaa vielä mitään, vaan työn pitäisi kiehtoa kustantavaa tahoa niin paljon, että se saisi julkaisuluvan. Mutta tällä hetkellä minulle riittää se, että tekisin tuo työn edes loppuun.

Tällä kertaa olen kirjoittanut täysin poikkeavalla tavalla. En sketsannut, en tehnyt yhtään muistiinpanoja tai ennakkosuunnitellut. Olen vain orjallisesti kirjoittanut tarinaa eteenpäin kronologisesti. Homma lähti sellaisesta "opettele kirjoittamaan"-haasteesta. Huomasin, että pääni ei kirjoittamisen suhteen (tai minkään muunkaan) ollut enää tikissä. Jotta pääsin edes blogitarinoissa eteenpäin, piti antaa päälle "hyppystartti". Siksi aloin kirjoittaa kaksi sivua päivässä ajatuksella "kirjoita mitä vain, kunhan paperi täyttyy".

Tuon kahden sivun pakkokirjoittamisen tuloksena kehittyi tarina, johon syntyivät hahmot ja heidän elämänsä. Pikkuhiljaa tarina vei minua eteenpäin sellaisella voimalla, etten voinut enää jättää asiaa sikseen. Nyt tuo käsikirjoitus on pakko työstää loppuun ja saattaa julkaisukuntoon. Tehköön sen kelvollisuudesta päätöksen joku viisaampi. 

Kuva: Pixabay / ds_30

Tarina kulkee päässä

Kun kirjoitan blogitekstiä tai tällä kertaa kaunokirjallista tarinaa, kulkee teksti eräänlaisena nauhana päässä. Siis käytännössä kuulen itseni kertovan minulle tarinaa, jota koetan jäljentää paperille (tai ruudulle). Nyt tuo tarina on kulkenut päässäni kahden kuukauden ajan ja kehittynyt sitä mukaa paremmaksi. Tuon sisäisen kerronnan takia minun on kirjoitettava auki jotain joka päivä. Jos jätän kirjoittamisen pariksikin päiväksi, katoaa tarina päästä ja lanka katoaa. Tarinasta uudelleen kiinnisaaminen on vaikeaa, enkä sen vuoksi haluaisi luopua hyvästä alusta. 

Kirjoittamiseen pätee sama sääntö kuin kaikkeen muuhun harrastamiseen. Sitä oppii vain tekemällä. Kirjoittamista ei opi kuin kirjoittamalla ja treenaamalla kehittyy paremmaksi koko ajan. Oikotietä tai mitään erityistä lahjakkuutta ei ole. Ja myös kirjoittamisessa pitää uskaltaa epäonnistua. Vaikka kirjoitan kaksi sivua päivässä, se ei tarkoita kahta sivua valmista tekstiä. Joskus joudun pyyhkimään puolet edellisen päivän tuotoksesta pois, koska sisältö on kuraa. Mutta kirjoittamalla lisää jalostuu kura savitiiliksi, joiden varaan rakentuu kokonainen maailma. 

Kirjoitan nykyisin siksi, että en enää häpeä mitään. Nuorempana olisin luultavasti ollut nykyistäkin lahjakkaampi kirjoittaja, mutta häpesin liikaa sitä, mitä halusin tehdä. En uskonut omiin kykyihin, enkä pitänyt harrastusta sen arvoisena, että olisin panostanut siihen tarpeeksi. Kirjoittaminen oli jotenkin noloa ja omat vaatimukset lopputulokselle liian kovia.

Nyt kun vanhempana olen luopunut vapaaehtoisesti koko häpeän viitasta, uskallan ilmaista itseäni vapaammin ja vahvemmin. Tämän kappaleen toivon lukevan vaikka yhdenkin viisitoista-vuotiaan, joka miettii, voiko harrastaa runoutta, kirjoittamista tai muuta luovaa. Kyllä voi ja pitää voida. Häpeä ei saisi estää yhtään ihmistä luovuuden tieltä. Häpeä on oman pään sisällä olevaa ennakkoluuloa itseä ja omia kykyjä kohtaan. Se ei ole todellista väheksyntää kenenkään tekemisiä kohtaan.

Kuva: Pixabay / Printeboek

Raskainta on tarkastaminen ja itsekritiikki

Itse kirjoittaminen ei ole koskaan ollut minun ongelmani. Sanoja paperille tulee kuin porolta paskaa. Ongelma on sen tekstin siivoaminen. Blogi ei ole koskaan niin sniidu sanamuodoista tai tekstin 100% toimimisesta. Täällä kelpaa vähän skrodempikin jälki. Toki luen kaikki tekstini pariin kertaan ennen julkaisua ja korjaan sekä stilisoin, mutta en tykkää siitä yhtään. Olisi kiva, kun kaikki teksti tulisi päästä ulos valmiina ja siistittynä. 

Mutta annapa olla, kun tekstiä on 160 liuskaa. Se tarkastaminen ja kriittinen ajattelu on potenssiin kymmenen. Ei hirveästi kiinnostaisi kahlata omaa kirjaansa läpi kolmeen kertaan, muistaa kaikki epäjohdonmukaisuudet tai toistot ja viilata sanamuodot kerta kerralta virtaviivaisemmiksi. Nyt kun olen viimeisen tarinan tekstejä hieman korjannut jo kirjoitusvaiheessa, huomaan tekeväni tekstistä suoraan ääneenlukukelpoisempaa - siis käytännössä äänikirjakelpoisempaa. Siistin sanoja niin, että niiden lukeminen ääneen olisi helpompaa ja notkeampaa ja kuulijalle armollisempaa. 

Todelliset kirjailijat kuulemma hiovat, viilaavat ja tehostavat tekstiä moneen kertaan, jotkut jopa vuosia. Minua sellainen ei voisi vähempää kiinnostaa, vaikka se todellisuudessa on puolet tarinan kirjoittamisesta. Olen liian kärsimätön. Odotan liikaa, että joku muu saa tekstin luettavakseen (ihan sama pätee muuten näihin blogijuttuihinkin). Mutta tuohon tarkistustyöhönkin on vain nöyrryttävä.

Jollain tapaa toivon salaa vähän sateista ja synkkää syksyä, että inspiraatio kirjoittamiseen säilyisi. Toivon todella, että saan käsikirjoituksen maaliin niin, että sen voi lähettää eteenpäin. Ja totta kai salaisissa haaveissa on saada kirjoitukselle hyväksyntä, jotta tekstin näkee joku muukin kuin minä. 

PS. Lisäsin blogin sivupalkkiin palautelomakkeen, jos jollekin tulee salaisempaa asiaa, jota ei kommentteihin voi heittää. Saa käyttää, muttei oo pakko.

Lomapäiväkirjat osa 7/X

 Lomassa on menossa pari mitäänsanomatonta välipäivää. Viikonlopun hautajaisreissun jälkeen on toisaalta hyvä olla hieman aloillaan ja palautua, mutta koko ajan on olo, että pitäisi tehdä joko tehdä jotain järkevää tai olla jossain muualla.  Kotona tyhjänpanttina oleminen tekee mielen levottomaksi. Töitä en juurikaan ajattele, vaikka mielenkiinnolla seuraankin varauskalenterin täyttymistä ja tulevien viikkojen taattua kiirettä. Tavallaan olen irtautunut työstä niin hyvin, että tuntuu jotenkin oudolta, että on olemassa toiminnantila nimeltä "työ". Mutta pakko sanoa, että eipä paljon ahdistakaan :)

Toisaalta juuri tekemättömyyden pitäisi olla parasta lomaa. Silloin pää lepää ja keho palautuu. Mutta koti ei ehkä ole paras ympäristö joutilaisuudelle. Täällä joka paikka muistuttaa tekemättömistä töistä ja hoitamattomista hommista. Eli käytännössä on hieman huono omatunto joutilaisuudesta - protestanttinen etiikka kolkuttaa ohimoita.

Tiistaina pistin alulle tämän kesän suururakan eli vintin siivouksen. Talon käyttövintille on kerääntynyt viimeisten noin viidentoista vuoden aikana melkoinen määrä pois silmistä raivattua tavaraa ja kun neliöitä on paljon, niin aika paljon turhaa ja tarpeetonta saa säilöttyä. Nytkin kiertoon lähti seitsemän muovilaatikollista kirjoja, papereita ja erilaisia lehtiä, jotka on tallennettu siltä varalta, että joskus niille tulee vielä kysyntää. Ei ole tullut....

Poistetut kirjat on otettu kirjahyllystä pois ja siirretty ns. välivarastoon. Laatikoissa huomasi ostokausien kerroksellisuuden. Välillä oli ostettu hyvinkin vakavaa tietokirjallisuutta ja korkealentoista filosofiaa ja välillä taas hankinnat ovat olleet lähinnä kioskikirjallisuutta ja kevyttä proosaa. Joukossa oli myös lukemattomia klassikoita (tällä kertaa lukemattomuus tarkoitti sitä, että kansia ei juuri oltu raoteltu...) 

Yhtä kaikki sinne menivät kierrätykseen kaikki. Kannet irti ja sekajätteeseen ja paperiosat paperinkeräykseen. Pieni tyyppi oli ahkerana apulaisena irrottamassa kansia. 

Tunnustan - olen kirjaholisti, jonka suurin ongelma on kirjojen liiallinen hankkiminen ja se, että tunnen aivan turhan suurta vetovoimaa kirjakauppoja kohtaan. Haluni ostaa ja säilöä kirjoja eivät pysty kohtaamaan, koska kirjahyllyn kapasiteetti on rajallinen ja haluni kirjojen omistamiseen on rajaton. 

Lukuinto lähtee lapsuudesta

Luin artikkelin, jonka mukaan klassinen kirjahylly ei nykyisin ole enää olohuoneen vakiokaluste. Ilmeisesti se johtuu siitä, että olohuoneen vanhat normikoristeet - paperiset valokuvat ja paperiset kirjat eivät ole pystyneet pitämään pintaansa kamppailussa asuntojen tehoneliöissä. 

Minä olen omistanut kirjahyllyn niin kauan kuin olen asunut poissa kotoa. Ja kirjahylly on myös aina ollut kirjoja täysi. Rakastan kirjoja - niiden paperisia versioita. Säännöllisin väliajoin törmään tilanteeseen, jossa hyllyt ovat täynnä, mutta kassissa on kasa uusia teoksia odottamassa sijoituspaikkaa. Silloin on käytävä läpi vanhat kirjat ja siirrettävä poistoon vähiten tarpeelliset kirjat, jotka eivät ole lunastaneet paikkaansa klassikoiden joukossa.

Muistan lapsena, kun kävin luokkakaverini kotona ja näin siellä täyden seinällisen kirjahyllyä. Kadehdin hyllyjen sisältämää sivistystä ja mietin, miten paljon aikaa ja vaivaa sellaisen määrän  hankkiminen on vienyt. Meillä kotona kirjoja oli ehkä yhden käden sormien verran - ja niistäkin yksi oli vihkiraamattu ja loput lahjaksi saatuja. Ihan kiusallanikin ostin myöhemmin isälleni aina lahjaksi kirjoja, jotteivat hyllyt vaan pääsisi tyhjenemään. 

Äitini on aina ollut lukijatyyppi. Häneltä olen luultavasti perinyt oman lukuintoni. Muistan äitini jo lapsuudesta sellaisena, että yöpöydällä oli vähintään yksi kirja odottamassa lukemistaan. Äidiltäni opin myös kirjaston käyttämisen. Melko lailla heti, kun opin lukemaan, opin myös lainaamaan kirjoja kirjastosta. Lainaamani määrät olivat järjettömiä, mutta kaikki kirjat Rantakylän lastenosastolta tuli käytyä läpi.

Muistan elävästi, miten tajusin jossain vaiheessa, että koko lastenosasto oli kahlattu läpi ja kirjat olivat loppuneet (silloin uusimistahti ja laina-aineiston laajuus ei ollut nykyistä luokkaa) ja mieleen iski epätoivo. Tässäkö tää sitten oli? Kunnes tajusin siirtyä aikuisten osastolle ja lukemattomia kirjoja (niitä, joita en ollut lukenut SEKÄ lukematon määrä) oli ihan uusi määrä - homma alkoi siis alusta!! Ja yhtä kova olen käyttämään kirjastoa edelleen. Tosin nykyisin homma perustuu enemmän varauksiin ja niiden noutoihin ja vähemmän hyllyjen välissä seisoskeluun. 

Kirjasto on aina ollut ja on edelleen paras mahdollinen kohde verovaroille. Kirjasto on helpoin tapa tuottaa sivistystä ja tarjota lukuelämyksiä kaiken ikäisille - varallisuustasosta huolimatta. Ja harvinaista kyllä kirjasto on pitänyt pintansa ajan saatossa. 

Kirjahyllyn täyttämisen logiikka

Ostamieni kirjojen kiertonopeus on kasvanut. Se johtuu siitä, että kirjoja tuotetaan tänä päivänä enemmän kuin koskaan, niiden taso on noussut ja samasta aiheesta saattaa löytää valtavan paljon materiaalia. Ja totta kai oma varallisuustasokin on noussut. Opiskeluaikana (ostin kirjoja silloinkin) uutuuskirja oli niin kallis, että sen ostamista piti harkita tarkkaan. Nykyisin taas tarpeellisia kirjoja tulee hankittua enemmän nopeiden (siis ei aina fiksujen) päätösten seurauksena. 

Koska kirjahyllyn metrimäärä on vakio - ja hyvin rajallinen, on sisältöä käytävä läpi suhteellisen taajaan. Tämä sen lisäksi, että omaa ostamista on pitänyt rajata moneen kertaan. Hyllyjen täyttäminen on tosin melko luovaa. Kirjat ovat aluksi siisteissä riveissä, kunnes rivien päälle muodostuu lisärivejä, jotka sitten täydentyvät rivien eteen ahdetuilla viime hetken hankinnoilla. Sitten jossain vaiheessa hyllyn sekavuus kypsyttää mielen yli ja on aika tehdä siivous. Lopputulos löytyi sitten vintille pakatuista muovilaatikoista.

Kirjojen hävittäminen on edelleen yhtä vaikeaa. Ei tekisi mieli heittää roskiin teosta, jonka tekemiseen on uhrattu niin suuri määrä aikaa ja vaivaa. Kirja on jonkun kirjoittajan unelma ja unelman täyttymys. Tuntuu suorastaan loukkaukselta heittää kirja roskikseen. Toivon, ettei kukaan kirjailija joudu näkemään, kuinka oma hengentuote lähtee viimeiselle matkalleen kohti kierrätyskeskusta. Nuoruudessani, kun kirjojen hankkiminen oli vähäisempää, oli kohtaloa mahdollista huijata. Käytetyn kirjan pystyi viemään antikvariaattiin, jossa se lopulta löysi uuden kodin - ja uuden kirjahyllyn.

Mitä kirjahylly sitten pitää sisällään?

Minun kirjahyllyni on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisenä ovat ne kirjat, joiden pariin palaan useampaan kertaan. Käytännössä joka kesä luen Juha Vuorisen räävittömän tuotannon ja pahimpaan dekkarinhimoon ahmin Reijo Mäen Vares-sarjaa. Ne ovat kevyttä lomalukemista aikuiseen makuun. Noita täydennän Matti Röngän Viktor Kärppä -sarjalla. Koska kirjat ovat käytössä suhteellisen usein, on fiksumpaa omistaa ne itse.

Toinen osa kirjahyllystä pitää sisällään musiikkiin liittyvää kirjallisuutta. Koska kuuntelen paljon musiikkia, on mukavaa omistaa kirjoja, jotka kertovat tarinoita biisien ja bändien takaa. Hyllyssä on sellaisten bändien ja muusikoiden elämänkertoja, joiden tuotantoa kuuntelen säännöllisesti. Nätissä rivissä ovat Led Zeppelinin, AC/DC:n sekä The Doorsin ja Rolling Stonesin tarinat. Mitkään tusinamuusikot tai hetken hittitehtaat eivät minun hyllyyni päädy. Tämän hyllyn ongelma on tarjonnan laajuus. Uusia kirjoja ilmestyy koko ajan ja on vaikeaa löytää tilaa uusille teoksille, kun aiempia ei raaski millään heittää pois. Sopu sijaa antaa, on tämän hyllyn motto.

Musiikin lisäksi yksi hylly on varattu toista maailmansotaa koskevalle kirjallisuudelle. Sotahistoria on  kiinnostanut minua kouluajoista lähtien. Toisen maailmansodan henkilöhistoriaa perataan edelleen läpi ja joka vuosi ilmestyy teoksia, jotka tarkentavat ja parantavat sodan kuvauksia. Siksi tässä kohtaa hyllyssä käy jatkuva valikointi. Vanhat kirjat väistyvät uusien tieltä. Lisäksi omat kiinnostuksen kohteetkin vaihtelevat. Jossain vaiheessa siirryin Euroopan rintamalta Tyynenmeren rintamalle ja nyt viime aikoina minua on alkanut kiinnostaa Suomen sodan tapahtumat. 

Viimeinen osa kirjahyllystä on varattu klassikoille, joita nyt vaan on omistettava. Minulle klassikot ovat esim. Mika Waltarin teoksia. Samoin Leon Uris on minulle kirjailija, jota tulee luettua paljon. Ja totta kai jokaiselta itseään kunnioittavalta lukijaharrastajalta on löydyttävä Kalevala, Vänrikki Stoolin tarinat, Sodankäynnin taito ja Ilias ja Odysseia - sekä tietenkin kaikkein tärkeimpänä - Raamattu. Nuo ovat kirjoja, jotka nyt vaan pitää olla tarjolla - ja luettuna (no raamattua en ole lukenut, kuunnellut äänikirjana enemmän...).

Kirjahylly on taistelu tilasta ja turhuudesta. Itse arvostan edelleen paperista kirjaa niin paljon, että haluan ostaa uusia kirjoja. Mutta koska tilasta on pulaa, harkitsen jokaisen kirjan ostamista kerta kerran jälkeen enemmän. Jos mahdollista olisi, omistaisin kokonaisen kirjastohuoneen. Sen seinät olisivat teoksia täynnä, eikä tila loppuisi ihan äkkiä kesken. Keskellä huonetta olisi muhkea nojatuoli ja seinän vierustalla pehmeästi musiikkia toistavat kaiuttimet. Seinän kirjahyllyt imisivät kaiken muun äänimaailman itseensä niin, että lukemaan keskittyminen olisi täydellistä. Siihen kylkeen lasi hyvää viskiä ja aika menettäisi merkityksensä.

Kirja äänessä - tutustumassa äänikirjapalveluihin

 

Kuten lukijat tietävät, olen fanaattinen kirjamies. Olen lukenut siitä saakka, kun opin laittamaan kirjaimet mielessäni oikeaan järjestykseen ja ymmärsin, että sanoista rakentuu pääni sisään aivan toinen, erilainen, maailma, jossa rajoja ei tunneta. Ahmin faktaa sekä fiktiota sievästi sekaisin ja meneillään on koko ajan vähintään yksi kirja.

Olen pitänyt perinteistä paperikirjaa tähän saakka aivan ylivoimaisena formaattina lukemiselle. Sen käyttömukavuus, siirrettävyys sekä toistettavuus ovat huippuluokkaa. Tuote on täysin kierrätettävä ja sen voi antaa helposti myös luettavaksi seuraavalle innokkkaalle. Ongelmana formaatissa on se, että kirjan julkaisu on kalllista ja julkaisutoiminta on keskittynyt lähes totaalisesti kustantajien käsiin. Kustantajat ovat lopulta se porukka, joka päättää, mitä kansa lukee. Jos kirjaa ei kustanneta, ei sitä ole olemassa.

Koska ajat muuttuvat ja ihmiset kasvavat, on minunkin pakko testata myös uutta. Äänikirjat ovat vallanneet kirjamarkkinaa jo muutaman vuoden verran. Palveluiden tarjoajien kirjo on leventynyt ja äänikirjoiksi taiottavien teosten määrä on räjähtänyt. Helposti siitä vetää yhtäläisyysviivan, että kirjan kulutusformaatti siirtyy paperilta äänen suuntaan. 

Minulle äänikirjat ovat toistaiseksi jääneet vielä vieraaksi. Tämä on oikeasti ensimmäinen testi millekään kokonaiselle äänikirjalle. Jotain katkelmia olen aiemmin testannut ja kuunnellut vähän sivusta, kun joku muu on kirjaa kuunnellut.

Ennakkoajatuksena ajanpuute ja lukukokemuksen vajaus

Ennakkoon ajattelin, että äänikirjan kuuntelulle olisi vaikeaa löytää aikaa. Perinteisen kirjan lukeminen on tekemistä itsessään ja se tarjoaa yhtä aikaa puuhaa korville, silmille ja käsille. Mutta jos otan kuuteluun äänikirjan, niin mitä silmäni ja käteni tekevät sillä aikaa. En ole käsityöihmisiä oikein millään tasolla, enkä usko, että voisin tehdä esim. ristikoita yhtä aikaa äänikirjan kanssa. Ja jos menen sänkyyn kuuntelemaan kirjaa, niin uni valtaa sielun ennen ensimmäistä viittä minuuttia. 

Toisaalta taas ajattelin, että äänikirja on helppo yhdistää muuhun tekemiseen. Äänikirjasta voi kätevästi nautiskella kotitöitä tehdessä tai ulkoillessa. Silloin se toki vei alaa podcasteilta, joihin olen kovin kiintynyt, mutta ehkä sopu sijaa antaa tässäkin. Ja onhan aina mahdollista oppia jotain uuttakin tekemistä. Kuka ties opettelen piirtämään tai maalaamaan samalla, kun kuuntelen kirjaa.

Epäilin myös, pääseekö kirjassa samaan tunnelmaan kuin perinteisessä kirjassa. Lukiessa luon kirjan maisemista ja henkilöistä pääni sisään mielikuvan, joka tarkentuu, elää ja kehittyy kirjan kuluessa. Onnistuisiko sama kuunnellessa, kun mielikuva syötetään päähän lukijan äänen kautta? Lukiessa tapahtumat myös rytmittyvät eri tavalla minun tahtiini. Kirjan jännimmissä kohdissa tekstin lukunopeus kasvaa ja taas suvantokohdissa hidastuu. Mitä tapahtuu, kun kirjaa syötetään tasaisella rytmillä läpi teoksen?

Ja kolmas epäluuloni liittyi alustaan ja sen toimivuuteen. Kirjojen selaaminen alustoilta on jopa liiankin helppoa ja tuntui, että suurin ongelma on runsaudenpula. Lisäksi kirjat on jaoteltu genreihin jopa fiksummin kuin kirjastossa ja oppivien järjestelmien ansiosta seuraavat teaserit hyppäävät silmille kuin Jäätteenmäen faksi, pyytämättä ja tilaamatta. 

Ja okei - onhan tämäkin täällä tunnustettava. Suurin ongelmani äänikirjan kanssa olisi todennäköisesti se, että jos - tai tarkemmin sanottuna kun nukahdan, niin äänikirja ei nukahda yhtä aikaa kanssani, vaan syöttää tekstiä edelleen korviini. Kuinka helppoa olisi löytää ns. katkokohta jälkeenpäin? Ainakin podcastien kohdalla scrollaaminen on yhtä helvettiä. Keski-ikäiselle miehelle siis vallankin kriittinen arvostelun kohde.

Alustan valinta on mielikuvakysymys

Äänikirjojen kuuntelulle on tarjolla suhteellisen suuri määrä eri vaihtoehtoja. Suurin osa on pelkästään äänikirjatarjontaan keskittyneitä palveluita, mutta joukossa on myös Suplan kaltainen moniäänijätti, jonka brändin alla on tarjontaa radiosta podcastien kautta äänikirjoihin.

Palvelut on pääsääntöisesti kuukausihinnoiteltuja ja hinnat eivät juurikaan vaihtele. Tavan kuluttajalle valinta operaattorin välillä on enemmän mielikuva- kuin kustannuskysymys. Lähes kaikki palveluntarjoajat antavat mahdollisuuden tutustua palveluun enemmän tai vähemmän ilmaiseksi kahden viikon tai kuukauden ajaksi. 

Valtavirta-bulkki löytyy tasaisen varmasti jokaiselta palveluntarjoajalta. Niillä se suuri raha tehdäänkin. Eroa palvelujen välillä voi tulla erikoisuuksissa ja pienemmissä painoksissa. Jos etsit harrastukseen tai lifestyleen liittyvää yksittäistä teosta, voi olla, että jokaisesta narikasta sitä et löydä. Jos ei aio kuunnella Hotakaista tai Michelle Obamaa, niin ennakkoon tutustuminen voi siis olla fiksua. Tosin en kahlannut kaikkien operaattoreiden tarjontaa ennakolta. Minulle kyse on tutustumisesta,jolloin alustan valinta oli lopulta helppo tehtävä.

Kaikilla alustoilla homma pelaa samalla tapaa. On appi, jolle rekisteröidytään ja sen jälkeen antaa palaa. Alustat on tehty oppiviksi ja helppokäyttöisiksi ja niiden kanssa pärjää tumpelompikin somepeukalo.

Valitsin äänikirjaalustaksi Suplan. Minulle se on tuttu formaatti ja sovellus ja äänikirjat toivat tuttuun maailmaan vain uuden ulottuvuuden. Ja joo - olin mainoksen orja. Supla tarjosi törkyhalpaa puolen vuoden pakettia, josta en voinut mitenkään kieltäytyä. Mutta toisaalta - pärjään tuolla yhdellä äänialustalla alusta loppuun saakka.

Kuuntelusta pitää tehdä mukavaa

Äänikirjan saa ulostettua kaikesta sieltä, mistä ääntä pihisee muutenkin. Puhelimen voi yhdistää stereoihin, tai chromecastin kautta vaikka televisioon. Kuuntelussa voi hyödyntää kannettavia kaiuttimia tai sitten kuunnella voi kuulokkeilla. Kuulokkeiden käyttäminen antaa mahdollisuuden ottaa kirja mukaan muuhun tekemiseen ja kuulokkeilla kuunnellessa muu perhe säästyy turhalta äänisaasteelta (jos nyt kirjallisuutta voi sellaiseksi koskaan sanoa).

Itse käytän ulkoillessa nappikuulokkeita (langattomia sellaisia). Sisätiloissa taas kuuntelen kirjaa bluetooth-kaiuttimesta tai sitten sankakuulokkeista. Osa ei kuitenkaan halua sulkea muuta maailmaa ulos ja sen takia, olisi kätevää, jos olisi kannettava kuuloke, joka kulkee mukana, mutta pitää myös muun maailman äänet tarjolla. Välimallina toimiikin niin sanottu puettava niskakaiutin. Niissä kaiutin tulee niskan taakse, mutta ääni ei tule suoraan korviin, vaan pienistä kaiuttimista. Ääni kohdistuu korviin, jolloin se ei häiritse myöskään ulkopuolisia. Löysin kyseisen malliset kaiuttimet joulun alla (lahjaksi totta kai) ja testissä tuo malli on osoittautunut ihan toimivaksi.

Koska selittäminen on haastavaa, niin parempi pistää kuva internetin ihmeellisistä syövereistä.

Niskakaiutin, kuva sivulta hintaseuranta.fi

Kuuntelusta pitää pystyä tekemään mukavaa, koska yksi kirja kestää tunteja. Epämukavaan asiaan ei kukaan satsaa sellaista aikaa.

Testi - Miika Nousiainen, Pintaremontti. Lukijana Oskari Katajisto.

Elämäni ensimmäiseksi äänikirjaksi valikoitui Miika Nousiaisen kirjoittama Pintaremontti. Kyseessä on kahdeksan ja puolen tunnin mittainen rykäisy, jonka korviini valutti Oskari Katajisto. Valitsin Nousiaisen kirjan, koska tiesin pysyväni sen mukana helposti. Miika Nousiaisen teksti on sujuvaa, elävää ja helppotajuista. Kirjoista ei tarkoituksellisesti tehdä kokijalle monimutkaista kikkailevalla sanataiteella tai murteilla. Kiinnostavuus tulee siitä, että hahmot ovat tavallisia ja samaistuttavia, mutta heidän elämää katsotaan hieman vinosta näkökulmasta. Nousiaisinen rakentaa kuulijan päähän tavallisuudesta mielikuvamaailman, joka saa väkisinkin hymyilemään. Kirjailija Nousiainen on samanlainen hahmo kuin "Pitääkö olla huolissaan" -panelisti Nousiainen.

Lukijana Oskari Katajisto on nappisuoritus. Hänen äänessään on hyvää tummaa väriä. Lukemisessa on tasainen, hyvä rytmi ja tekstiä on väritetty sopivasti. Persoonallinen äänenväri saa tarttumaan tekstiin paremmin. Se on kuin liisteri, joka liimaa kuulijan korvat tarinaan kiinni.

Joskus kuuntelin kohtauksia ensimmäisistä äänikirjoista ja niissä äänenväri oli tahallisesti haluttu häivyttää. Lukeminen on tasaista monotonista ja väritöntä. Ajatus oli, että lukemisen piti olla tasaista massaa, jotta se ei häiritse tekstiä. Käsittämätöntä paskaa. Onneksi ihminen on oppiva eläin.

Lukemisessa saa ja siinä pitää olla väriä. Lukijan persoonallinen ääni parantaa tekstiä ja saa lukijan kiinnostumaan. Kun tekstiä vielä värittää sopivin äänenpainoin, niin  elävällä luvulla nousee kirja uuteen lentoon. Mutta mitään näytelmää ei kirjan lukeminen saa olla. Meikkitermein puhuttaessa voisi sanoa, että äänikirja kaipaa pientä ehostusta, mutta mitään juhlameikkiä tekstin päälle ei saa laittaa.

Tulevaisuudessa hyvistä lukijoista tulee taistelu. Meille tulee syntymään huippulukijoiden ammattikunta, joka taatusti tekee lukemisella myös tiliä. Ja ero huonon ja huipun välillä on huima. Olen sivusta seurannut Samu Haberin lukemaa omaa elämänkertaansa ja onhan se efekti loistava. Samu tuntee tekstin ja osaa painottaa oikeissa kohdissa. Kun kyseessä ei ole ammattinäyttelijä, niin oikeat värit tulevat vaistosta - ja osuvat oikeaan. Joo - ja onhan Haberille suotu vähän liiankin jumalainen ääni mihin tahansa käyttöön, en minä kadehdi, mutta....

Oma kuunteluni pirstaloitui noin 15-30 minuutin pätkiin. Koin kirjaa imuroidessa, kävellessä, töitä tehdessä ja ihan vaan ollessa. Kuten arvasin - en pysty pitkäksi aikaa keskittymään vain kirjan kuunteluun, vaan käteni kaipaavat jotain tekemistä. Ja nukkumaan käydessä kuuntelu on täysin mahdotonta. Onneksi Supla tarjoaa ns. uniajastimen, jolla voi määrittää, miten pitkän ajan päästä kirja sammuu itsestään. Sillä pelastaa kyllä isoimmat vahingot, jos osaa arvata, kuinka pitkä vieteri on ennen unen tuloa. 

Kirjan kuutelu oli muuten onnistunut kokeilu. Äänikirjoilla on paikkansa, mutta minulla ne eivät tule kokonaan korvaamaan perinteistä formaattia. Äänikirja sopii toisenlaisiin tilanteisiin kuin paperinen. Mielikuvamaailma ei ainakaan minulle synny yhtä voimakkaana kuin lukiessa ja tekstin elosta häipyy jotain. Mutta toisaalta taas äänikirja tuo tekstistä nauttimisen toisenlaisiin tilanteisiin kuin perinteinen. Yhdessä nuo kaksi formaattia toimivat täydellisesti. 

Mietin myös sitä, että äänikirjana kustantaminen lienee halvempaa kuin paperisen kirjan. Jos kirjan loisikin vain äänimaailmaan, niin kustannusmarkkina avautuisi pienemmille omakustanteille paremmin. Mietiskelin jo ideaa, että voisin tehdä kirjan pelkästään ääniversiona ja julkaista sen podcast-tyyppisesti jakso kerrallaan. 

Niin - ja se kirja. Nousiaisen teksti toimii kuin häkä. Tarina on uskottava, hauska ja rehellinen. Se valuu korvista sisään ja tekee päässä pienen pyöräytyksen nostaen suupielet ylöspäin. Hahmot ovat samaistuttavia, tavallisia ja arkisia. Taviksista saa yllättävän hyvän tarinan, kun osaa kirjoittaa ja Miika Nousiainen kieltämättä sen osaa. 

Kesäloman kirjakassin sisältö

Kesäloma näkyy uhkaavasti kalenterissa parin viikon päässä. Ensimmäistä kertaa pariin vuoteen saan ihan luvalla lörvehtiä aamulla pidempään ja käyttää aikaani vaikka suosikkiharrastukseeni, lukemiseen. Varaudun kesäloman viettoon hyvissä ajoin hakemalla kirjastosta "kesälomakassin". Sen sisältö on enemmän tai vähemmän tarkkaan harkittu ja pitää sisällään minulle sopivan kombon erilaista lukemista, jolla pärjään läpi vapaan. 

Valitsen kirjastosta yleensä viidestä kymmeneen kirjaa. Sisältö koostuu tietyllä tavalla ja pyrin löytämään tietyt vakioelementit, jotta lukemiseni saa eri ulottuvuuksia ja pysyn kirjojen parissa koko loman ajan. Kirjoista täytyy löytyä vastine eri fiiliksiin ja yleensä luenkin paria kirjaa yhtä aikaa ristikkäin.

Kuinka löydän omat suosikkini ja miten tuon kassin sisältö hupenee kirja kerrallaan?

Aperitiiviksi pari tiiseriä

Kesäloman kirjakassiin kuuluu ehdottomasti pari helppoa tiiseriä, joilla herätän lukuhimon täyteen liekkiin. Tiiseri on jotain helppoa ja jotain, mikä ei vaadi liikaa aivotoimintaa lukijalta. Tiisereiksi käytän helppoja dekkareita, kevyttä huumoria tai tuttuja klassikoita.

Paras tiiseri jokaiseen kesään on Reijo Mäen uusin Vares-dekkari. Niissä hahmot ovat tuttuja, tarinan kerronta etenee kuin Aurajoen vesi ja juoni on ymmärrettävän helppo. En yhtään ihmettele, että Varekset ovat koko kansan suosikkeja vuodesta toiseen. Laatu on tasaista ja aina, kun otat Vareksen käteen, tiedät mitä saat.

Muuten omia aperitiivejani lukemiseen ovat Juha Vuorisen kirjat, Vexi Korhosen dekkarit, Matti Röngän kirjoittamat Viktor Kärppä -kirjat tai sitten sellaiset klassikot, joita olen lukenut niin monta kertaa, että juoni on tuttu, mutta yksityiskohdat häipyvät muistista. 

Niin sanottuihin iki-klassikoihin kuuluvat muun muassa Mika Waltarin pitkät historiaromaanit, Daniel Defoen kirjoittama Robinson Crusoe tai vaikka kaikki Leon Urisin kirjoittamat kirjat. Aperitiivin ei tarvitse olla lyhyt tai kevyt. Sen ainoa tehtävä on herättää lukuhimo henkiin ja totuttaa silmät sekä keho tulevaan lukumaratoniin. 

Tiiserit ovat myös niitä, joihin ei koskaan kyllästy. Olen lukenut kaikki Juha Vuorisen teokset ehkä kymmeneen kertaan ja silti ne kelpaavat jokaisen kesän alkuun tiisereiksi herättämään lukuhimon kerta toisensa jälkeen. Tiiserit ovat myös monesti kirjoja, joita ostan omaan kirjahyllyyni. Iän myötä minusta on tullut erittäin tarkka siitä, mitä haluan itselleni ja missä taas lainaaminen riittää. Itselleni ostan nykyisin enää vain teoksia, joiden pariin tiedän palaavani myöhemmin. Käytännössä meiltä kirjahyllystä löytyy suosikki-bändien elämänkertoja sekä sellaista kevyttä kamaa, joita tulen lukemaan monta kertaa ja joiden pariin palaan aina, kun lukuhimo jostain syystä sammuu.

Pääruuaksi sopivasti faktaa ja fiktiota

Koostan oman lukukassini niin, että siellä on sopivassa suhteessa faktaa ja fiktiota. Haluan lukiessa oppia lisää ja lukea esimerkiksi historiasta, mutta sen lisäksi aivot kaipaavat tuuletusta, jota ne saavat vaikkapa hyvien dekkareiden tai historia-fiktion kautta. Yleensä minulla on kesken yksi kirja faktaa ja yksi fiktiota. Usein, kun on väsynyt, ei jaksa lukea paksua faktaa, vaan aivot kaipaavat pelkkää viihdettä. Sitten taas toisinaan kevyt fiktio ei riitä, vaan aivot kaipaavat haasteita ja tartun mieluiten faktaan.

Iki-suosikkini ovat toiseen maailmansotaan liittyvät elämänkerrat tai kertomukset. Viime aikoina olen lukenut melkoisesti Auschwitzista kertovia tarinoita, joista parhaat ovat "Auschwitzin tatuoija", "Auschwitzin apteekkari" sekä "Sonderkommando". Lisäksi yksi yllättävimmistä, josta en ole nähnyt arvioita missään on Thomas Hardingin kirjoittama "Hanns ja Rudolf". Kaikkia noita suosittelen lukemaan, jotta oppisimme sen, kuinka paha maailma voi pahimmillaan olla. 

Luen toki myös ihan rintamakertomuksia tai sodassa kunnostautuneiden komentajien elämänkertoja. Erikoista on se, että amerikkalaisista tai englantilaisista ei juuri tarinoita tunneta, mutta sen sijaan saksalaisten komentajien elämänkertoja löytää helposti. Jos jotain pitäisi suositella, niin lukulistalle "Panssarikreivi", "Otto Carius, Tiikerit mudassa" sekä "Vaitelias Otto". Kenraalitason taistelijoista hyvin kirjoitettu kirja on "Karl Dönitz ja kolmannen valtakunnan viimeiset päivät". 

Sodan lisäksi koostan kirjakassini muusikko- tai urhelijaelämänkerroilla. Haen kirjoista tarinoita ihmisistä, joiden elämää ihailen. Koetan löytää tarinoita, jotka kertovat, miksi jostakusta on tullut suosittu menestyjä. Ensimmäisenä näistä kirjoista mieleen tulee "Shoe dog" (Niken perustajan tarina), Andre Agassin elämänkerta sekä "Voittoja ja valheita", mikä kertoi Lance Armstrongin doping-huuruisen tarinan. Urheilussa luen eri lajien edustajia todella laajalla skaalalla. Niissä lajia tärkeämpää on se, että kirja kertoo taustat sekä menestystekijät.

Kolmas suosikkigenreni faktapuolella ovat muusikot. Luen bänditarinoita tai sitten muusikoiden elämänkertoja. Kirjojen aiheet eivät välttämättä liity edes musiikkiin, mitä kuuntelen, vaan valintaan päätyy monesti muusikoita, joiden elämän tiedän olleen mielenkiintoinen. Ja on usein käynyt niinkin, että löydän jonkun yhtyeen musiikin vasta tekijöiden tarinoiden takaa. Näin kävi esimerkiksi The Who -yhtyeelle, jonka musiikin löysin sen jälkeen, kun luin Pete Townshendin kirjoittaman kirjan "Kuka olen". 

Luonnollisesti ahmin ensimmäisenä ne kirjat, jotka kertovat bändeistä, joita kuuntelen. Olen ostanut itselleni melkoisen läjän Led Zeppeliniä, AC/DC:tä, Red hot Chilli peppersiä tai The Doorsia kertovaa kirjallisuutta. 

Yksi salainen paheeni faktakirjoissa on Ruotsin historia. Olen heikkona teoksiin, jotka kertovat Ruotsin suurvalta-ajasta sekä sen ajan kuninkaista. On jotenkin kiehtovaa ajatella, että nykyinen "Euroopan villasukka" Ruotsi on ollut joskus koko Euroopan mahtivaltio ja todellinen suurvalta, jolle kukaan ei ole voinut mitään. Pakkohan siitä on lukea!

Fiktiossa tuttua ja tuntematonta

Fiktiopuolella pyrin ottamaan sekoituksen tunnettuja ja tuntemattomia tekijöitä. Pidän kirjasarjoista, kuten Conn Igguldenin Keisari- tai Valloittaja-sarjoista. Niissä on löyhä yhteys todellisuuteen, mutta tarinat on kuitenkin tehty fiktion ehdoilla. Igguldenin lisäksi pidän Bernard Cornwellin Uthred-sarjasta. 

Historia-fiktion lisäksi ahmin dekkareita. Vaimoni on ihastunut ruotsalaisiin dekkareihin ja monesti mukaani kirjastosta tarttuu Anna Janssonia, Camilla Läckebergiä tai Viveca Steniä, mutta minua nuo eivät viehätä. Itse olen enemmän Jens Lapidus-miehiä. Tavaan sujuvasti myös Grebe&Leanderin Venäjä-sarjaa tai ihan vaan kevyitä Jack Higgins -jännäreitä.

Tykkään myös paljon kotimaisista dekkareista. Uusin suosikkini on Max Seeck, jolla on hallussa hyvät tarinat, uskottavat hahmot sekä riittävän epäennustettava juonenkulku. Seeckin lisäksi kelpuutan kotimaisista Marko Kilpeä tai Jarkko Sipilän tekemiä kirjoja. Minusta dekkareissa suomalaisten kirjoittajien taso on todella kova. Meillä on omanlainen tyyli sekä uskottavat kirjoittajat, jotka pystyvät rakentamaan juonenkuluista riittävän haastavia ja oikealla tavalla kammottavia. Seeckiä voin sanoa jopa kadehtivani. Hänellä on hyvä hahmogalleria ja hän osaa kuljettaa juonta niin, että lukemista ei yksinkertaisesti voi lopettaa. Dekkareissa pidän siitä, että hahmot ovat uskottavia, mutta inhimillisiä. Sen lisäksi, että he ratkovat rikoksi, he myös rakastuvat, pettyvät, kärsivät ja ovat väsyneitä. Ihan kuin me kaikki muutkin kuolevaiset.

Yleensä löydän omat fiktiopuolen kirjani kirjaston "Viimeksi palautettujen" hyllystä. Viimeksi palautetut kertoo muutenkin, mitä kansalaiset lukevat ja siellä on monesti teoksia, jotka ovat jääneet varauslistan ulkopuolelle, mutta joita kuitenkin luetaan. Totta kai lonttaan myös kirjakauppojen uutuuhyllyjä sekä luetuimpien listoja. Käyn säännöllisesti ihailemassa Suomalaisen kirjakaupan valikoimaa ja kuolaan lukemattomien uutuusteosten perään.

Yksi salainen rakkauteni ovat Jari Tervon kirjat. Ne ovat ainoita kaunokirjallisia teoksia, joita pakotan itseni lukemaan yli sadan sivun. Tervo koostaa kirjansa niin, että ne lähtevät liikkeelle todella hitaasti. Tervon kirjoissa luet ensimmäiset sata sivua kuin katekismusta ja sen jälkeen tarina vie mennessään niin, että kun kirja loppuu, rukoilet, että sivuja tulisi jostain lisää. Tervo on mestari tarinan hiivuttamisessa ja siinä, että hän koukuttaa lukijan hahmoihin täysin huomaamatta.

Mikä on hyvä ja mikä huono kirja?

Kun valitsen luettavaksi kymmenen kirjaa, tiedän, että niistä kolme menee suoraan hylkyyn. Minulla on tietyt kriteerit, joilla luen kirjoja ja en koskaan kuluta aikaani sellaisten kirjojen parissa, jotka eivät sovi tiettyyn formuun. En pakota itseäni lukemaan kirjoja sen takia, että tekijä on tuttu tai siksi, että kirjan lukeminen nostaisi omaa sivistystäni. Olen esim. koettanut pariin kertaan lukea Salman Rushdien "Saatanalliset säkeet"-kirjaa ja todennut sen olevan niin tekotaiteellista paskaa, ettei minun aikani tule ikinä riittämään siihen. Lukeminen on minulle ennen kaikkea viihdettä ja hyvää ajankulua.

Ensimmäinen kriteeri on se, että tarinan täytyy juosta alusta saakka. En koskaan lue viittäkymmentä sivua pidemmälle kirjaa, joka ei lähde käyntiin. Ymmärrän, että joillakin kirjoittajilla on tarve salata kirjan juoni mahdollisimman pitkälle ja paljastaa se vasta lopussa. Minä en koskaan lue sellaisia kirjoja. Jos tarina ei starttaa, kirja menee "luiskaan".

Sekava juoni tarkoittaa yleensä sitä, että luet tarinaa kymmenen sivua ja huomaat, ettet ole tajunnut koko juonesta sanaakaan. Sitten palaat takaisin ja koetat löytää kohdan, jossa menit sekaisin. Jos tuota samaa teet riittävän monta kertaa, ei lukemisesta tule mitään. Kirjan lukemisen on tarkoitus olla helppoa ja viihteellistä. Ymmärrän, että toiset tekevät kirjallisuudesta taidetta, mutta he saavatkin etsiä lukijansa muualta.

Yksi iso miinustekijä on myös se, jos hahmoja on liikaa. Osa kirjoittajista rakastaa sitä, että kirjaan luodaan hahmo toisensa perään. Lukijalle se on tuskaa. Parhaissa kirjoissa hahmoja on alle kymmenen ja ne ovat käsitettävissä olevia ja liittyvät juoneen luontevasti. Sivuhahmoilla kirjan juoni hävitetään ja tärkeimmäksi tekijäksi muodostuu se, että koko kylä saa nimensä kirjan sivuille.

Itse arvostan myös kaunista ja sujuvaa kieltä. Kirjoja ei tarvitse kirjoittaa kirjakielellä, mutta tykkään siitä, että sanojen käyttö on huoliteltua ja siistiä. Eräs kaikkien aikojen parhaimmista ja kauneimmista kirjoista, joita olen lukenut, on Minna Rytisalon "Lempi". Sitä lukiessa tuntui, että jokainen sana on mietitty ja hiottu osumaan toisiinsa. Koko kirja oli minusta yksi kaunis taideteos. Kirjan juoni ei ehkä ollut kärkikastia, mutta kieli itsessään oli niin kaunista, että itketti. Suosittelen lukemaan.

Minusta kirja ei voi olla liian pitkä. Rakastan Waltarin kirjoittamia pitkiä historiateoksia sekä Ken Folletin eepoksia. Niissä tarina juoksee koko ajan, tarina pysyy koossa ja kirjailija pystyy maalaamaan uskottavasti maailman lukijan eteen. Vaikka teosten koko lähentelee tuhatta sivua, ei yksikään sivu ole turha tai kirjoitettu vain täytteeksi. Lukiessa voi vain ihailla tekijään pitkämielisyyttä ja taitoa. Pitkien kirjojen ainoa ongelma on se, että niitä on mahdotonta lukea sängyssä. 

Elämänkerroissa jätän väliin teokset, joita ei oikeasti ole kirjoitettu. Osa elämänkerroista on pelkkiä luetteloita päähenkilön saavutuksista ja tekijällä ei ole itsellä ollut mitään mielenkiintoa hakea luvuille tai sattumille taustoja.  Hyvänä esimerkkinä vaikka Joel McIverin Metallica tai Black Sabbath -tekeleet. Kaikkein huonoimmat teokset on lisäksi tehty ilman kohteen hyväksyntää tai omaa panosta.

Hyvässä elämänkerrassa tekijä on kiinnostunut kohteesta ja värittää elämän merkkipaaluja hyvillä knopeilla ja tarinoilla. Kohdetta on kuvailtu monesta eri näkökulmasta ja varmistusta faktoille on haettu kohteen ulkopuolelta. Viime aikojen parhaiten tehdyistä teoksista mieleen tulee Tuomas Marjamäen kirjoittama "Spede nimittäin", jossa teksti elää ja tarinat vievät lukijan mukanaan. Vaikka itse en tod. ole Spede-fani, niin kirjan luin suorastaan ahmimalla. Ja se oli täysin tekijän ansiota. Ja totta kai parasta on, jos kirjan tekijänä on itse kohde. Hyvänä esimerkkinä vaikka Tina Turnerin "Minun rakkaustarinani" tai RHCP:n Flean kirjoittama "Happoa lapsille".

Lukeminen kannattaa aina

Olen ollut lukumiehiä koko ikäni. Opin lukemaan vasta ala-asteen ensimmäisellä luokalla ja muistan, että helpolla tuo taito ei päähäni istunut. Mutta sitten kun lopulta sain kirjaimet oikeaan järjestykseen, ei lukemiseni ole koskaan loppunut. Minun suurin inspiraationi on ollut oma äitini. Niin kauan kuin muistan, on äitini istunut kirja kädessä ja kirjannut myös ylös teokset, jotka hän on lukenut. Äitini haukansilmien ohi ei pääse yksikään lukemisen arvoinen uutuus.

Äitini kanssa vaihdamme vielä nykyäänkin lukuvinkkejä ja annamme toisillemme hyviä neuvoja siitä, mitä hyvää maailmassa on kirjoitettu. Ja tuota samaa lukemisen intoa koetan saada taottua myös lastemme päähän. Uskon siihen, että kirja on ikuinen formaatti, olkoon muotona perinteinen paperi tai sitten uusi sähkökirja. Kirjojen parissa saa aikansa kulumaan ja edelleenkin uskon, että kirjat sivistävät meitä ihmisiä paremmiksi. Ja ainakin kirjoihin on tallennettu menneiden aikojen virheet, joita ei huolisi toistaa. En lupaa, että lukeminen itsessään automaattisesti viisastaa, mutta antaa se siihen hieman paremmat eväät.

Hyvää viikonloppua!