Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämänkerta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämänkerta. Näytä kaikki tekstit

perjantai 6. joulukuuta 2019

Tervo ja Loiri




Ostin tänä vuonna tasan kaksi kirjaa. Toinen oli Putinin trollit, josta kirjoitin viimeksi ja toinen on Jari Tervon kirjanjärkäle Loiri. Molemmat kirjat olivat nappiostoksia ja hintansa väärtejä, mutta aivan eri syistä.

Tervon tarina Vesa-Matti Loirista on eittämättä vuoden kiistellyin, kiitellyin, luetuin, myydyin ja mitä näitä superlatiiveja nyt onkaan. On suoranainen sääli, että kirjan keräämä julkisuus on keskittynyt täysin tarinan kannalta epäolennaisiin detaljeihin. Ymmärrän toki, että iltapäivälehdet saavat lukijoita klikkihuorauksella ja mikäs maailmassa sen paremmin myy kuin seksi - vaikka se olisi tapahtunut joskus kultaisina vuosikymmeninä. Jos tarinasta jäävät mieleen vain naissuhteet ja spermaan liukastuminen, ei koko tarinaa ole oikeasti vaivauduttu lukemaan. Senkin ymmärtää - vajaat seitsemänsataa sivua on monelle iltapäivälehden toimittajalle ylivoimainen urakka.

Kuva kanvaasille

Somessa kirjaa on moitittu, että se ei keskity vain multitalentti Loiriin, vaan kertoo koko Loirin elinkaaren aikaisesta kotimaisesta taiteilijaelämästä. Minusta taas  tässä on juuri tarinan vahvuus. Tervo ei keskity maalaamaan muotokuvaa, vaan maalaa kohteen osaksi maisemaa. Pelkän tekijän ympärille kietoutuu kokonainen ajankuva, joka on kiehtova. Loiri sidotaan osaksi aikaa ja paikkaa, jolloin tarinaan pääsevät seikkailemaan myös he, joiden ansiota osittain on se, että Loiri on Loiri. Sain ehkä noin sata ahaa-elämystä siitä, kun tajusin, keiden kanssa Loiri on teatterin lavaa tai baarin penkkiä yhtä aikaa kuluttanut.

Kuva itse kohteesta ei häviä maisemaan, vaan päinvastoin terävöityy ja saavuttaa jopa paremman perspektiivin. Ajastaan tai ympäristöstään irrotettu Loiri ei kantaisi niin pitkälle kuin tarinat, joissa seikkailee käytännössä koko suomalaisen näyttämötaiteen ykkösrosteri. Kaikki tarinat on kirjoitettu kohdetta ja entouragea kunnioittaen pilke silmäkulmassa ja ymmärtäen. Jotenkin taustalla kuulee, kuinka tarinoita on kerrottu ja kirjoitettu mökinnurkassa aromalasi kourassa naureskellen.

Tarina ei päästä otteestaan. Loiri itsessään on kiinnostava, mutta vähintään yhtä kiinnostavaa on esimerkiksi henkilödynamiikka Spede Pasaseen - yhteen loirinluojista. Kirjallaan Tervo tekee tahtomattaankin palveluksen myös edesmenneelle Spedelle - olisin moukka, jos en seuraavana lukisi Tuomas Marjamäen 2017 ilmestynyttä "Spede nimittäin"-kirjaa. Haluan tietenkin kuulla myös toisen puolen tarinasta.



Kirjoittajan kirja

Suomeen on viime vuosina hiipinyt uusi tyyli tehdä elämänkertoja niin, että kirjoittajana on muilla kirjallisuuden alalla ansioituneita tekijöitä. Tällöin lopputulos on, että kirja kuulostaa myös muulta kuin itse kohteeltaan. Parhaiden kirjoittajien ääni kuuluu tarinan taustalta ja se saakin kuulua. Kuivahkoista elämänkerroista syntyy oikeaa viihdettä, kun näkökulma kohteeseen ei ole passikuvamaisen kohtisuora, vaan taiteellisen vino.

Toki focus kirjassa häipyy piirun verran kohteesta kirjailijaan päin. Mutta se tekee lukemisesta viihdyttävämpää ja uskoisin, että Loirin kirjaa lukevat Loiri-fanien lisäksi myös Tervo-fanit.

Voin hyvin tunnustaa, että ennen kirjan lukemista en itsekään ollut Loirin suurin fani. Toki hän on ollut minun aikakauteni suuria nimiä, mutta kapea iltapäivälehtien valokeila tai yksi Vain Elämää ei tehnyt vielä suurta vaikutusta.

Sen sijaan Tervon fani on helppo olla. Jari Tervon romaanit ovat kaikki samalla tavalla kimurantteja. Ensimmäiset sata sivua koettaa oppia ymmärtämään tarinaa ja päästä juoneen mukaan, mutta kun lopulta tarina avautuu, niin olo on kuin kulkisit vuoristoradalla - vauhti kiihtyy ja matkaa haluaisi jatkaa yhä pidemmälle. Viimeisen sivun jälkeen olo on yhtä aikaa tyhjä ja tyrmistynyt - "Nytkö se loppui ja olipa taas kokemus".

Taiteen renesanssinero

Minun kuvani Loirista oli jälkeenpäin katsottuna luvattoman kapea. En tiennyt hänen ansioistaan urheilun saralla ja muusikkonakin homma jäi vähän Nocturneen ja Lapin kesään.

Tervon kirjan ansio on kuvaus siitä, kuinka huiman laaja-alaisen uran Loiri on elämässään tehnyt. Tarina kertoo uteliaasta ihmisestä, joka on osannut tarttua tilaisuuksiin ja joka on oppinut hyödyntämään mahdollisuudet, jotka ovat lopulta vieneet hänet teatterin lavoilta täysimittaiseen spedeilyyn ja jalkapallomaalilta monikertaisiin vesipallomestaruuksiin. Minusta Loirin kohdalla voidaan helposti puhua taiteen monialaisesta renesanssinerosta. 

Mutta tuo kirjanjärkäle ei suinkaan ole vain tekoja listattuna. Se kuvaa myös hienosti ihmisen tekojen taustalla. Loirista piirtyy menestyksen fasadin takaa tunteva, inhimillinen ihminen, joka pystyy myös myöntämään, että henkilökohtaisessa elämässä ei Jusseja ole aina tullut.

Koomikon elämään on mahtunut myös kohtuuton määrä tragediaa perheenjäsenten ja lasten menetysten kautta. Menestyksen kääntöpuolena on ollut kaikkien suomalaisten taiteentarinoiden juoneen pakollisena kuuluva sivuhenkilö nimeltä verottaja. Joskus tuntuu, että näitä taiteentekijöiden tarinoita voisi verottaja käyttää hyväkseen yrittäjäopinnoissa.

Toinen taiteentarinoiden vakiovieras eli alkoholi juoksee myös Loirin matkassa läpi tarinan. Loiri ei peittele tai koeta kirkastaa kuvaansa. Välillä viina vie ja johtaa myös kohtuuttomuuksiin. Poikkeuksen tarinassa muihin verrattuna tekevät Loirin kertomukset huumeiden käytöstä. Uskon, että ajankuvaan huumeet ovat kuuluneet muillakin taiteentekijöillä, mutta yhtä rehellistä, avointa ja toisaalta arkista kertomusta niiden käytöstä taidan lukea ensimmäistä kertaa suomalaisessa elämänkertakirjallisuudessa.

Ykköspallilla syystä

En ihmettele, miksi Tervon Loiri. on ykköspallilla myynti- ja lukulistoilla. Koko tarina on yhtä suurta viihdettä, joka pitää otteessaan ensisivuista saakka. Mielenkiinnon ykköskeilassa taistelevat loistava kirjoitustyyli ja kohteen elämä. Välillä en itsekään osannut sanoa, kumpi on mielenkiintoisempaa - ja kuten hyvissä tiimeissä yleensä - yhteistulos on yksilöitään vahvempi.

Tätä kirjaa ei olisi voinut kirjoittaa kukaan muu kuin Jari Tervo. Tai tarinasta olisi tullut jotain muuta kuin nyt ulostautunut mestariteos. Tarinasta kuulee ja haistaa sen, että Loiria on kirjoitettaessa hengitetty syvälle sisään. Lopputulos on Tervon näköinen tarina Loirista, joka sattuu vielä olemaan 110% faktaa.

Minua viihdyttivät tervomaiset pikku anekdootit, knoppitiedot ja tervomaiset sutkautukset. Toki muutamassa kohdassa kirjaa lapiolla kouhaistaa muutama sentti tarinasta sivuun, mutta tarinan kulkua se ei vie harhaan. Kirjan paha puoli on se, että siitä on mahdotonta päästää irti ennen loppua. Teos on kuin suomalaiset sotaelokuvat - lopputuloksen sinällään tietää, mutta tarinan lukee loppuun, koska pelkkä matkanteko on päämäärää tärkeämpi.

Kirja on turkasen paksu ja pitkä, mutta lukemista enemmän hengästyttää se, että joku on oikeasti joutunut tuon Loirin elämän elämään. Sanonta "totuus on tarua ihmeellisempää" pätee. Tällaista tarinaa tuskin olisi keksinyt omasta päästään edes Jari Tervo.

Kaiken kaikkiaan Jari Tervon Loiri. on kehujensa väärti. Se ei killu myyntilistojen kärjessä iltapäivälehtien skuuppien takia, vaan siksi, että Vesa-Matti Loiri antaa tarinalle puitteet ja kun puitteet maalaa raameihin Tervo, niin lopputulos on väistämättä klassikko.

Suosittelen!


sunnuntai 3. helmikuuta 2019

JiiHooTee

 


Lukemisessa hauskinta on oppia ja joutua nöyrtymään oman rajatun maailmankatsomuksensa edessä. Joskus joutuu kääntämään kelkkansa totaalisesti ja pahimmassa tapauksessa jopa tunnustamaan olleensa väärässä. Luen paljon elämänkertoja eri elämänaloilta. Minua niissä kiehtovat tarinat, jotka kertovat, kuinka tunnetusta ihmisestä on tullut suosittu ja millainen hänen tarinansa on ollut. Usein nuo tarinat yllättävät ja käy niin, että elämänkerran lukemisen jälkeen näen koko hahmon uudessa valossa. On kuin munamiehen sisältä löytäisi kokonaisen Riku Niemisen. Mutta että Cheekkin....

Elämässä täytyy olla periaatteita. Periaatteita on kahdenlaisia - niitä, jotka pysyvät ja niitä, jotka muuttuvat. Ei liene maailman suurin salaisuus, että pidän nuorisomusiikkia noin pääsääntöisesti paskana tekeleenä. Minun rajatun keski-ikäisen maailmani musiikki on tehty "ennen" ja siinä soivat oikeat soittimet ja ihmiset laulavat itse ilman timanttihammaskoruja tai ylenmääräistä bling blingiä. Oikeassa musiikissa haisee hiki ja pieru, eikä Chanel ja Bollinger.

Johdatus saatteli minut kirjaston musiikkiosaston hyllylle ja huomasin siellä hylättynä räp-artisti Cheekistä väännetyn elämänkerran "JHT - Musta lammas". En aikonut alunperin lukea kirjaa, mutta muistin, kun perheen lökäpöksyteineistä toinen oli etsinyt samaista teosta tehdäkseen koulun esitelmää. Jos joku tekstillä varustettu opus kiinnostaa kaikkea kirjallisia tekeleitä kammoavaa nuorta, on siinä oltava jotain poikkeuksellista.

Mikä ihmeen Cheek

 

Lähtökohtaisesti en pidä Cheekistä. Minusta hän edustaa öykkärimäistä menestyjäräppäriä, jonka elämä kietoutuu rahan, naisten, skumpan ja Bentleyn ympärille. Olen tutustunut hänen tuotantoonsa väkisin, koska sitä tuputetaan kaikilla kuvitelluilla ja kuvittelemattomilla radiokanavilla. Kesäisin et voi välttää hänen "aaaah"-korinaansa, koska jokainen kesä alkaa sillä, että megaluokan tuotantokoneisto pullauttaa yhden kiiltävän ja viimeiseen saakka hiotun Cheek-hitin. Jos ei timantit ole ikuisia, niin Yippikayjee soikoon ei kukaan muukaan muka!

Lisäksi meidänkin teineillä oli vaihe, jossa Cheek oli kovempaa kuin työstetty teräs ja molempien nurkkakammarien stereot soitti lahtelaista valkoghetto-papatusta. Olohuoneen stereoihin moisella molinalla oli ehdoton kielto - sehän saattaisi jopa rikkoa vanhat putkiradio-Blaupunktit!

Minun silmissä koko Cheekin tarina oli "isommasta isompaan"-tarina, jonka kulminaatiopiste nähtiin olympiastadionilla. Sen jälkeen Suomi oli valloitettu ja Cheek ilmoitti, että tämä oli tässä ja edessä ovat uudet suunnitelmat. Nuoren räpin Ikaroksen lento, uho ja tuho. Pienen kielialueen räp-kuninkaalle tulee tässä maassa äkkiä raja vastaan kun laajentuminen pysähtyy samalla lailla kuin Suomen armeijalla jatkosodan alun jälkeen vanhoille rajoille.

Näillä ennakkoasenteilla siis tartuin kirjaan - mitäpä luulette, että tapahtui?

Sarkapalttoon kääntämisen ABC

 

Kirjaa lukiessa paljastui, että olin tullut tarinaan mukaan vasta puolenvälin jälkeen. Se on sama kuin näkisit Kauniista ja rohkeista vasta sen vaiheen, kun Ridge menee naimisiin sadannen kerran Brooken kanssa - eli parhaat palat jäävät näkemättä.
"Same old same old, ajattelin. Taas kerran Tiihonen tekee hattu kourassa promoa itse itselleen, koska kukaan muu ei usko Tiihosen asiaan"
Cheek on urallaan ollut todellinen hiphopin ja Suomi-räpin pioneeri. Eikä menestyskään ole tullut ilman lujaa työntekoa, epäonnistumista, epävarmuutta ja vaillla tietoakaan tulevasta. En itsekään tiennyt, kuinka nuori kotimaisen hiphop-musiikin tarina on. Vielä kymmenen vuotta sitten kukaan ei tuntenut Cheekiä tai muitakaan niistä hassun nimisistä artisteista, jotka nyt valloittavat listoja. Koko genre on tehnyt huiman nousun keskarikuppiloiden lattianrajasta aina stadionille saakka. Tehty työmäärä on vaatinut nöyryyttä, pettymyksiä ja lujaa työntekoa. Eikä edes kunigas-Cheek ole saanut menestystään itsestään.

Oli aika huimaa lukea, kuinka epävarmalta stadikan kingin tie on välilä tuntunut. Kaveri on itse ollut itsensä promoottori, markkinamies, miksaaja ja tuottaja. Tämä siksi, ettei kukaan muu kuin se Tiihonen uskonut jutun menestykseen tai siihen, että räpistä saataisiin salonkikelpoista tavaraa koko kansalle. Kymmenessä vuodessa tehdystä työstä näkyy nyt vain se timanttinen huippu. Ja olisiko se timanttinen huippu edes kaikille näkyvissä ilman Vain elämäätä, jonka ykköskaudelle Cheek kiinnitettiin räppäri-osaston edustajaksi. Vaikka tv-sarjan lopputuloksesta tuli huikea menestys, niin koko Vain elämää sisälsi ykköskaudella vielä melkoisia epävarmuustekijöitä.
Perhana, aloin pitää tästä Tiihosesta tosissaan....

Luulin ennakkoon, että kirja Cheekistä oli kirjoitettu pönkittämään Cheekin vuittonin kovaa egoa, mutta olin siinäkin väärässä. Kirja oli kirjoitettu valottamaan sitä, että Cheek ei ole vain Cheek, eikä Cheek ole aina ollut bling blingiä. Koko tarinassa on paljon näkymättömiä asioita ja vähemmän kiiltäviä kulmia.

Kirja on kirjoitettu sekä Jaresta että Cheekistä. Musiikin lisäksi JHT valottaa sitä, mitä tapahtuu räppärin pään sisällä ja suljettujen ovien takana. Kiiltokuva-artistista paljastuu haavoittuva ja humaani puoli ja menestyksen mukanaantuomia varjoja. Kun lukee kirjaa, miettii väkisin, että julkisuudella on loppujen lopuksi aika kova hinta.

Koko Tiihonen on erittäin kiinnostava tapaus säröineen, epävarmuuksineen ja inhmillisine piirteineen. Kiiltoa ja menestystä kiehtovampaa on se, että menestyksen eteen on tehty työtä ja työn taustalla on aito rakkaus musiikkiin. Se menestykseen pakolla tuotettu musiikki on yhden ihmisen intohimon ruumiillistuma ja samanlainen luomus kuin mikä tahansa muukin musiikki/kirja/maalaus/veistos. Ei Cheekin musiikin tahtotilana ole menestys, vaan se, että Cheek haluaa kertoa Jaren tarinaa ja biisit syntyvät eletystä elämästä.

Kun tuhka laskeutuu, niin jää enää pyhä viha nuorisomusiikkia kohtaan :)

 

Lukeminen kannattaa aina

 

Pääsin lukemaan hyvin kirjoitettua tarinaa artistista, joka on omalla työllä noussut ryysyistä rikkauksiin - ja voin käsi takataskun lompakolla sanoa kateudetta, että tuo mies on miljoonansa ansainnut.

Kirjassa vetoaa rehellisyys ja se, että siinä ei peitellä mitään. Kirja paljastaa Cheekin alta Jaren ja näyttää nuo kaksi tyyppiä yhdessä. Tarinaan kuuluvat sivuhahmot, kuten velipoika Jere, Brädi ja muut räppärit. Hahmoja on paljon, mutta ei liikaa niin, että tarinan päähenkilö peittyisi. Cheekjare kulkee aina kärjessä.

Tarinan opetus minulle oli se, että omaan työhön kannattaa uskoa ja sitä uskoa vaaditaan silloin, kun kukaan muu ei sinuun usko. Jos tiedät,että homma on hyvää, mutta kukaan muu ei sitä näe, on mahdollisuus siihenkin, että olet itse oikeassa ja ne muut väärässä.

Lisäksi opetus oli se, että jos meinaa arvostella, on syytä tuntea koko tarina, eikä hypätä kyytiin vain puolestavälistä. JHT:n tarinan alku ei ole se kaunein. Cheek ei ole aina ollut kiiltokuvan kaunis menestyjä, vaan menestys on vain lopputulos viidentoista vuoden työnteosta. Sen Bentleyn eteen on saanut nähdä vaivaa, pettyä, yrittää uudelleen ja vielä senkin jälkeen pelätä epäonnistumista. Minusta tuon jälkeen Bentley on ihan kohtullinen palkinto.

"Bentleyn kaltaisella autolla ajamiseen ja etenkin sellaisen omistamiseen liittyy hiphopille ja räppäreille ominaista show-off-elementti. Se on selvää, mutta en voisi kuvitellakaan harjoittavani sellaista osamaksulla. Show off ilman substanssia olisi valehtelemista. Tärkeä ohjenuora urallani on aina ollut tämä: älä koskaan esitä sellaista, mitä et ole"

Tässäkin tapauksessa siis kirjaan tarttuminen on vaivan arvoista. Nuoresta kaverista kirjoitettu hyvä tarina, jossa oli koko draaman kaari. Kirjan alussa ei välttämättä olisi arvannut sen päätyvän stadionille. Paljon kiillosta ja blingistä osaa antaa anteeksi, eikä Cheekin hahmo näytä ollenkaan samalta kuin ennen kirjan lukemista.

No toimii kirja markkinakikkakin -tahtomalla tai tahtomatta. Tätä kirjoittaessa Spotify soittaa taukoamatta Cheek-hittejä ja väkisin kiehtoo kyllä nähdä se elokuva, joka uudesta ystävästäni Tiihosesta on tehty. Brändäystä parhaimmillaan....



PS. Nuorisomusiikki on edelleen paskaa!