Junnut kentällä - ja vanhemmat katsomossa

"Kaksi sekuntia ennen summerin soittoa pallo menee nätisti yläkulmaan. Seuraavien sekuntien aikana tapahtuu monta heräämistä ja monta kuolemaa. Voittavan joukkueen pelaajat juoksevat kentälle ja kokoontuvat yhdeksi pyöriväksi myllyksi maalintekijän ympärille. Jatkopaikan ratkaissut maali nostaa hallissa infernaalisen metelin. Vanhemmat taputtavat omilleen seisaaltaan ja muutama isä pyyhkii vaivihkaa silmäkulmastaan kyyneleen. Vastustajat makaavat kentällä kaiken menettäneinä, surullisina ja voimattomina. "Näinkö tässä kävi!". Katson toisella silmällä omia voittaneita, mutta myös hävinneitä vastustajia. Riemun lisäksi sielua pistää sääli vastustajaa ja heidän liian pitkää kotimatkaansa kohtaan. No, tätä se urheilu on."

Ohessa katkelma meidän perheen tästä viikonlopusta. Vaikka pelit ovat vielä kesken, niin tuntuu kuin jotain olisi jo voitettu. Pojan joukkue petasi itselleen jatkopaikan kahdella upealla pelillä. Pitkän kauden päätteeksi pilvien takaa paistaa hienoinen valonkaje.

Kentälle sopimattomat

Olen kirjoittanut junioriurheilusta aikaisemminkin ja viitannut harrastaviin nuoriin parissa muussakin tekstissä. Tämä ajatus nyt hahmottui tänään mieleeni salibandya seuratessani ja ajattelin siirtää sen tekstiksi.

On yksi ryhmä, jolle junioriuheilu ei sovi. He ovat lasten vanhemmat. Vanhempien joukossa on monenlaista säheltäjää. Suurin osa vanhemmista löytyy viikonloppuisin katsomosta, kahvionpitäjinä, järjestysmiehinä, huoltajina, valmentajina tai muuten sivuosan esittäjinä. Mutta tuon massan sisään ja taakse jää myös niitä yksilöitä, joille lapsen urheilu ei tee hyvää.

Huonoin tapaus on se vanhempi, jota lapsen harrastaminen ei kiinnosta. Hän ei ehkä ymmärrä lajia tai kokee, että harrastus vie liikaa aikaa, rahaa ja sen eteen joutuu näkemään suotta vaivaa. Tuo on totta, osittain. Lapsen harrastus vie meidän aikuisten aikaa aivan tolkuttomasti ja ruuhkaperheen arki koostuukin siitä, että viikot kuskataan lapsia paikasta toiseen ja viikonloput lähetetään samaa jälkikasvua pelireissuille tai ollaan ottamassa häntä vastaan aamuyön tunteina. Se aika jolloin lapsi ei ole menossa harkkoihin tai tulossa harkoista, mietitään, miten kerätään rahat harrastamiseen. Tämä tarkoittaa sitä, että harrastavien lasten vanhemmat kiertävät sukulaisia ja työpaikkoja lista kourassa myymässä sukkia/vessapaperia/keksejä/pesuaineita/mausteita tai muuta artikkelia, jonka myymisestä seuran tilille kilahtaa roposia, joilla sitten maksetaan pelireissujen viulut. Lisäksi vanhemmat tietenkin miettivät päänsä puhki, mistä kolosesta revitään rahat harrastusmaksujen, vakuutusten ja lisenssien maksamiseen. Mikään noista artikkeleista ei ole kovin halpaa, olipa lajivalinta sulkapallo, salibandy tai hevospoolo.

Toiseksi huonoin arkkityyppi on vanhempi, jota lapsen harrastaminen kiinnostaa liikaa. He soittelevat valmentajille iltaisin ja kyselevät, miksei Aki-Petteri pelaa ja miksi se Matikaisen poika on ykkösessä, kun meidän pojalla on selvästä enemmän lahjoja. Omaa lasta prässätään harjoittelemaan kovemmin ja enemmän ja kun lopulta lapsi nakkaa hanskat naulaan ja pelihousut narikkaan, ollaan vallan hämmästyneitä, että mikäs nyt. Näille ehkä motiivi lapsen harrastamiseen on väärä. Yleensä näissä tapaa juuri se kenttien vihatuimman lätkäfaijan eli tyypin, joka elää lapsen kautta omaa kaatunutta uraansa.

Noiden kahden ääripään välille mahdumme me muut ja varmaan meissäkin riittää vikoja enemmän kuin keskikokoisessa ranskalaisessa perhefarmarissa. 

Junnu-urheilun fiksut teesit

Lapsen harrastamisen pitää lähteä lapsesta. Halu urheilla, piirtää, tanssia tai taiteilla tulee lähteä siitä, että lapsi sanoo haluavansa kokeilla juttuja ja harrastaa. Meilläkin on tehty lajikokeiluja ja on epäonnistuttu ja lopetettu. On lähdetty itku silmässä treeneihin, kunnes on lapsen kanssa yhdessä todettu, että ehkä se judon musta vyö ei ollut meidän tavoittelun arvoinen. Lisäksi on koetettu udella 8 päivää viikossa sängyssään lojuvalta lapselta, että "ei sua urheilu kiinnostais?".

Kaikesta on opittu ja opeista on saatu paljon positiivisia kokemuksia. Nyt meillä asuu kolme harrastavaa lasta, joista ketään ei tarvitse itku silmässä saatella harjoituksiin. Vaikeita päiviä välillä on, mutta niitä varmaan mahtuu jokaiselle aikuisellekin - vai väitättekö lähtevänne joka aamu töihin samalla satasen sykkeellä?

Opeta lasta häviämään - ja opeta lasta voittamaan

Junnu-urheilu on ja tietyn pisteen jälkeen sen tuleekin olla, kamppailua voitosta. Se tarkoittaa sitä, että oppiakseen voittamaan, täytyy osata myös hävitä. Vielä B-junnu ikäisissäkin näkee sitä, että tappion koittaessa maila paiskataa kaukalon laitaan säpäleiksi ja kentältä lähdetään vittua ladellen pukuhuoneeseen. Toisaalta taas junnuissa näkee myös niitä, jotka ottavat voitot liiallisena gloriana niin, että takinnapit lentävät katsomoon saakka.

Minä voin tunnustaa, että olen helvetin huono häviäjä. Isäni ei pelannut kanssani shakkia enää teini-iän kieppeillä, koska suutuin häviämisestä niin kovin. Samoin olen kehnohko lautapelien pelaaja, jos niissä uhkaa käydä niin, etten voitakaan - olipa vastus kolme tai kolmekymmentävuotias. Siksi en suosittele kenellekään, että kutsutte minua mihinkään aikuisten lautapeli-iltaan. Saattaa lipsahtaa tunteisiin....

Urheiluun kuuluvat yhtä lailla niin voitot kuin tappiot. Maailmanhistoria ei tunne yhtään urheilijaa, joka ei olisi hävinnyt, mutta voittajien taulusta voidaan lukea monen sellaisen nimi, jotka ovat ottaneet tappioista opikseen ja opetelleet tappioiden kautta voittamaan.

Myös voittaminen on taitolaji. Tunnen monia ikäisiäni, jotka saivat nuorena liian helpolla menestystä, jolloin harjoittelun nälkä katosi ja tilalle hiipi ylimielisyys treenaamista ja lajia kohtaan. Lopputulos oli se, että kun siirryttiin ikäluokkiin, joissa kilpailu oli kovempaa, ne enemmän harjoitelleet painoivat ohi. Suomalaiset lähiöbaarit ovatkin pullollaan näitä "melkein menestyneitä" junioriurhelijoita.

Kannusta, kehu, kuuntele - ole kiinnostunut

Urheilu tai harrastus on lapsen unelma. Onko julmempaa kuin tarkoituksella murskata jonkun unelma - ja vieläpä oman lapsen? Jokaisesta lapsesta - tai oikeastaan aika harvasta lapsesta - tulee teemuselänne tai kaisamäkäräinen. Mutta se ei saa olla harrastusurheilun motivaatiokaan. Lapsen harrastamisen motivaatio on kehittyä omassa lajissaan sille tasolle, joka on henkilökohtainen maksimi ja harrastuksen tarkoitus on tuottaa lapselle elämyksiä, iloa ja rikkautta.

Juuri tuon takia lasta tulee tukea tappion hetkillä ja olla läsnä silloin, kun harkkoihin ei jaksaisi lähteä tai pelireissu tuntuu liian pitkältä. Lasta pitää osata kannustaa silloinkin, kun peli ei suju tai tulee epäonnistumisia. Lapsenkin unelma kaipaa välillä tukirankaa ja buustia ja minusta meidän aikuisten tehtävä on tarjota sitä.

Jos aikuinen kannustaa lasta ainoastaan menestyksen tai maineen vuoksi, niin ollaan hypätty askel väärään ja kauas. Menestys tulee suorittamisen ilosta ja halusta pärjätä siinä, mitä rakastaa. Se ei tule ilman työntekoa, mutta halua tehdä työtä ei synny, jos lajia ei rakasta (ellei katsota Andre Agassin elämää). Kannustaminen tulee siis suunnata työntekoon ja motivaation ylläpitämiseen ja sitä kautta unelman eteenpäin viemiseen.

Seurasin tänään poikaa, joka oli sijoitettu neloskenttään eli ei-pelaavaan kentälliseen. Alkuverkat poika veti täysillä ja vähintään samaan tahtin kuin muut. Pelin ajan hän seisoi penkinpäässä pelissä 100% mukana eläen ja joukkuetovereita kannustaen. Onnistumiset olivat yhtä suuria hänelle kuin kentällä pelaavillekin ja hän oli joukkueen osa siinä, missä toisetkin. Minusta hän oli sen joukkueen todellinen tsemppari,sillä hän oli siirtänyt oman harmituksensa sivuun, koska sisäisti sen, mistä joukkuelajissa on kyse - joukkue pärjää joukkueena ja häviää joukkueena ja jokaista tarvitaan.

Kotona olet huoltaja ja kentän laidalla katsoja

Junnu-urheilu ei ole mitään helppoa valmentajille tai huoltajillekaan. Valmennustiimi tekee vaikeita päätöksiä siitä, ketkä pelaavat ja ketkä jätetään penkille. Penkille jäävien motivaatiota on pidettävä yllä, sillä he ovat samalla lailla osa joukkuetta kuin pelaava viisikkokin. Ja jokaisessa valinnassa valmentajat ottavat riskin, että se menee pieleen ja palaute on armoton - sekä joukkueelta että vanhemmilta. Valmentajille kuuluu antaa meidän vanhempien taholta työrauha peluuttaa joukkuetta omalla tavallaan. Ei ole kenenkään vanhemman tehtävä mennä häsäämään pelaajavalintoihin tai pelata valintojen suhteen kabinettipeliä. Myös nuoret ymmärtävät pelin hengen. He tunnustavat valmentajan joukkueen ainoaksi auktoriteetiksi, eikä pelaajille tule itku silmään siitä, että jotkut pelit seurataan penkiltä - ei se itku saisi silloin tulla vanhemmillekaan.

Siis rakkaat minusta-ei-tullut-teemu-selänne- vanhemmat. Katsomossa oleva vanhempi on katsoja, eikä mitään muuta. Kotona hän on lapsen huoltaja ja kokkipyykkäriteippaajakuski. Itse nostan hattua jokaiselle tyypille, joka uhraa aikaansa ja energiaansa nuorisojoukkueen valmentajana. En voi edes kuvitella, kuinka paljon uhrauksia tekevät ne isät ja äidit, jotka matkustavat eri joukkueiden mukana kaikki peliviikonloput ja siirtävät samalla omaa elämäänsä syrjään. Sanomattakin on selvää, että minusta ei siihen olisi - hyvä kun jaksaa omaa kolmikkoa kotona koko viikonlopun...

Maksa ja ole tyytyväinen

Harrastaminen maksaa, mutta harrastamattomuus maksaa enemmän. Väitän, että jos lapsen vetää harrstuksista pois ja sen rahan säästää lapsena, niin loppulasku siitä samasta nuoresta on ajan saatossa isompi. Harrastaminen tarjoaa lapselle mahdollisuuden toteuttaa itseään, saada elämyksiä, ystäviä ja eväitä sille, että aikuisena hän pärjää myös muualla kuin kotona. Kun laitan pojan bussilla pelireissulle kohti Oulua, niin otan riskin, että hän oppii juomaan matkalla kaljaa ja käymään naisissa. Mutta siinä on myös riski, että poika oppii tuolla reissulla tulemaan toimeen omillaan niin, ettei äiti kulje jatkuvasti perässä korjaamassa pyykkejä lattialta tai muistuttamassa tavaroiden huolehtimisesta - luotan jälkimmäiseen, ja merkkejä moisesta on jo näkyvissä.

Minä näen harrastamisen vaihtoehtona sen, että junnut pyörivät ostareilla kaljapussi kourassa ja viettävät aikaansa sitä joutavaan kuluttaen. Tai istuvat sohvannurkassa pleikkarin ohjain kädessä ja koettavat kehittää ennenaikaista keskivartalolihavuutta. Kumpikaan ei kuulosta siltä tulevaisuudelta, jota toivoisin lapsille. Näin ollen minun vaihtoehtoni on maksaa - maksaa kiltisti ne viulut, joita harrastaminen kustantaa.

Kaiken kaikkiaan rakkaat vanhemmat. Tarjotaan lapsillemme mahdollisuus toteuttaa itseään harrastamisen kautta. Koetetaan resurssiemme mukaan tukea lapsen unelmaa siitä, että harrastamalla he saavat jotain omaa ja itselle tärkeää. Totta kai maksaminen, kuskaaminen ja huolehtiminen joskus vituttaa, mutta kun aikaa katsoo eteenpäin, niin on se sen arvoista. 
 

 

Nuorisourheilu ja huippu-urheilu

Petteri Sihvonen nosti todellisen myrskyn juniorien vanhempien uima-altaassa tämän viikkoisella kolumnillaan ja aihe pysynyt koko viikon framilla. Niille, jotka tähän urheilun syvään totuuteen ole vielä tutustuneet, niin linkki on tässä:

https://blog.paf.com/petterisihvonen/2016/08/21/akateemiset-aidit-pilasivat-suomalaisen-huippu-urheilun/#.V8EKFMWU9yI

Luin kirjoituksen vielä tarkemmalla silmällä aamulla läpi ja eihän tätä voi olla ottamatta käsittelyyn. Itselläni on taustaa junioriurheiluun sen verran, että olen lapsena saanut harrastaa kaikkea, mihin rahat vaan riittivät ja enkä omista lahjakkuutta missään muussa kuin nenänkaivelussa ja suunsoitossa. Urheilullisinta minussa lienee se, että osaan istua SaiPan pelissä juuri optimaalisessa asennossa ja näytän kaikkitietävältä kiekkonikkarilta. Isäni toimi muutamissa joukkueissa valmentajana ja mikä parasta hän toimi useampia vuosia junnu-lätkässä myös erotuomarina. Siinä sitä saa perspektiiviä suomalaisiin vanhempiin. Tästä samasta syystä en itse voisi koskaan valmentaa tai tuomaroida mitään joukkuetta. Valitettavasti jokaisen joukkueen vanhemmistoon kuuluu vakiona vähintään se yksi persereikä.

Nyt aikuisiällä olen saanut seurata paria junioriurheilun tarinaa. Toisessa tarjottiin lajeja kokeiluun, mutta mikään niistä ei tuottanut tulosta, mutta liikunnan ilo löytyi tanssista. Harrastaminen on kivaa ja lapsi on sitoutunut siihen, että käy treeneissä ja oppii uutta ilman mitään menestymisen painetta. Lapsi tajusi saman kuin me vanhemmatkin - huippu-urheilu ei ollut häntä varten. Toisessa taas laji löytyi pienen etsimisen jälkeen ja samalla paljastui iso läjä halua tehdä töitä ja menestyä, mutta myös lahjakkuutta lajissa, joka on tuntunut vievän nuoren miehen sielun kokonaan. Siis Sihvosen termein samasta perheestä löytyy Toni-Petteri ja sitten se huippu.

Huippu-urheilu ja junioriurheilu

Olen Sihvosen kanssa samaa mieltä, että jos halutaan tuottaa huippu-urheilijoita, niin "kaikki pelaa"-periaate ei noita huippuja tuota. Huippu-urheilu vaatii todellista sitoutumista ja hurjaa halua tehdä töitä ja sitoutua lajiin jo nuorena. Se vaatii sitä, että sille joukkueelle tai lajille uhrataan oma sekä vanhempien elämä jo pienestä pitäen ja alusta saakka on tietoinen halu pärjätä omassa lajissa ja mennä siinä päätyyn saakka. Näillä lapsilla on jo B-ikäisenä takana on tuhansia tunteja töitä. Ja jos puhutaan joukkuepelistä, niin se tarkoittaa, että koko joukkue on täynnä samanlaisia ja samaa haluavia nuoria.

Näissä joukkueissa valmentaja on auktoriteetti, joka päättää ketkä pelaavat ja ennen kaikkea, ketkä eivät pelaa. Kokemukseni mukaan tämä ei ole ongelma lapsille, vaan vanhemmille. Monta kertaa olen itse istunut katsomossa ja katsonut, kun poika istuu penkillä odottaen peliaikaa sitä saamatta. Mutta kun olen pojan kanssa keskustellut, niin se kuuluu hänestä pelin henkeen. Ja nyt puhutaan ihan oikeasta lahjakkuudesta eikä Toni-Petteristä.

"Kaikki pelaa"-säännöt eivät huipulle tähtäämisessä toimi valmentajan, pelaajien eikä edes niiden peliajatta jäävien takia. Valmentajalle työn tekeminen pelaajilla, joilla ei ole menestymisen halua ja ennen kaikkea työnteon halua, on tuskainen taival. Se turhauttaa ja lopulta saa aikaan sen, että myös valmentajan moti on syöty loppuun. Valmentajasta tulee ihakki eli henkilö, jolle joukkueen eteenpäin meneminen on "ihan sama".

Pelaajille taas osaamattoman nipun laittaminen kentälle on tuskaa. Parhaassa tapauksessa "Nuori Suomi"-kentällinen häviää koko pelin ja aiheuttaa joukkueessa juopaa pelaajien kesken. Ja uskokaa pois - lapsetkin pelaavat voitosta jo pienestä pitäen.

Pahinta tuo "kaikki pelaa"-mentaliteetti on niille nuorille, jotka eivät ole niin hyviä ja motivoituneita pelaajia. Hehän tuntevat niskassaan valmentajien, pelikavereiden ja myös omien vanhempien katseet. Pärjätä pitäisi, vaikka mitään mahdollisuutta siihen ei ole. Monta kertaa kaukalolta lähteekin isän matkaan aika hiljaisia poikia ja tyttöjä.

Millä tämä yhtälö sitten ratkaistaan?

Ensinnäkin liikunta kuuluu kaikille ja kaikentasoisille pelaajille. Lasten ja nuorten harrastaminen ja liikunta on tärkein tekijä siinä, että lapset eivät valu kadulle liian aikaisin tekemään ei-mitään-järkevää. Toiseksi taas lapsena opittu tapa liikkua kantaa aikuisiälle. Jos tuota tapaa ei opi lapsena, ei se tartu enää aikuisenakaan. Ja liikkumattomuuden kustannukset ovat kansanterveydelle ja terveysmenoille myrkkyä. Kuinka paljon Suomessa hoidetaan jo nyt niitä seurauksia, jotka johtuvat liikunnan puutteesta ja huonoista elämäntavoista?

Huippu- ja harrastusurheilulle tulee olla eri joukkueet ja eri pelaajat. Jokaiselle nuorelle tulisi olla mahdollisuus harrastaa omalla tasollaan. Jos lapsesta ei tule huippua, niin toivottavasti edes lajin aktiiviharrastaja. Kyllä minäkin lätkästä nautin lapsena, vaikka en koskaan siinä pärjännyt. Sitten sainkin pelata höntsä-joukkueessa, jolla toki oli omat pelipaidat, mutta harvemmin veristä kamppailua pokaalista.

Käytännössä ongelma on tälläkin hetkellä hienotunteisuus ja päättämättömyys. Emme uskalla tunnustaa, että menestymisen eteen tehdään töitä ja vaaditaan lahjakkuutta jo pienestä pitäen. Emmekä myönnä edes itsellemme, että jokaisesta ei vaan tule "TeemuSelännettä" - tuo on meidän vanhempien ongelma, ei lasten. Petteri Sihvosen termein puhuttuna suurin ongelmat eivät ole ainoastaan akateemiset äidit, vaan myös ex-lätkä-faijat, jotka koettavat taikoa paskasta kultaa.

Ja emme pysty tekemään päätöstä siitä, että urheiluseura Nakkilan Nakki tähtää SM-sarjaan ja Makkolan Makkara taas haluaa tarjota mahdollisuuden pelata pelaamisen ilosta. Nyt on onneksi jo vähän nähtävissä tämän suuntaista liikennettä. Olen lehti-ilmoituksista seurannut, että on alkanut tulemaan joukkueita, jotka haluavat kerätä niitä pelaajia, jotka eivät huippuihin mahdu. Kun tehdään päätös eriyttää huiput ja harrastajat, niin henkinen tuska helpottuu ainakin pelaajilta ja valmentajilta. Vanhempien tuskaa tämä ei välttämättä paranna.

Lapsiurheilun kustannukset

Se, mitä Sihvonenkaan ei suuressa viisaudessaan käsitellyt on, että suurin huippu-urheilun ja myös harrastusuheilun tuho ovat alati kasvavat kustannukset. Olen itsekin nähnyt, kuinka mahdollisesti lahjakkaan lapsen ura tyssää siihen, että perheellä ei ole varaa harrastaa. Tämä siis nykypäivän Suomessa, missä koko yhteiskunta perustuu "kaikki maksaa liikaa veroja"-mentaliteettiin.

Lasten urheilu vaatii todella paljon aikaa ja rahaa. Harrastuspaikkojen maksuja on korotettu koko ajan, joukkueiden kulut nousevat pelimatkojen ja valmennusmaksujen takia. Harrastusvälineet kehittyvät vuosi vuodelta ja samoin niiden kustannukset. Harrastuspaikkojen määrää on vähennetty ja se tarkoittaa sitä että lasta kuskataan eri puolelle kaupunkia kovin kummallisiin aikoihin. Niitä kaikkien vanhempien kaipaamia "halpoja lajeja" ei tänä päivänä tahdo löytyä mistään. Ja vaikka tuo harrastaminen kallista onkin, niin olen silti sitä mieltä, että joka penni on sijoittamisen väärti.

Kun talous vetää samaan aikaa kovasti alamäkeen, olemme kohta keskiaikaisessa tilanteessa, jossa harrastaminen on mahdollista vain hyväosaisille. Mitä sitten tapahtuu niiden perheiden lapsille, joissa vanhemmat ovat työttömiä ja harrastaminenkin jää pois rahanpuutteen takia? Emme pelkästää syrjäytä noita lapsia, vaan hukkaamme varmasti lahjakkuuksia, joista olisi tullut urheilukentällä menestystarinoita.

Jo sillä rahalla, mitä laitoimme Rion olympialaisiin, olisi tehty junioriurhelussa paljon hyvää. Rion joukkueen yhden pronssimitalin hinta oli miljoona euroa. Onko tuo kohtuullista? Olisin ehkä lähettänyt postikortin, jossa kerrotaan, että rahat on loppu ja emme tulekaan kisoihin. Nähdään ehkä neljän vuoden päästä.

Pahoittelut kyynisyydestäni, mutta Paavo Nurmikin kääntyisi haudassaan, jos olisi tätä rämpimistä näkemässä.