Menneen talven Lumia

Menetin tänään yhden parhaista ystävistäni. Hän kuoli suoraan sanottuna käsiini. Vain pieni valontuikahdus ja hän oli mennyt. Kolme vuotta tuo ystävä oli lähelläni joka päivä ja joskus hengailimme jopa öisin. Voisi melkein sanoa, että olimme erottamattomat. Alussa me vain soiteltiin ja tekstailtiin, mutta sitten ystävyytemme syveni ja tulivat Whatsappit, Face, Twittwe ja jopa Instagram. Ystäväni perehdytti minut noiden kaikkien saloihin sovellus kerrallaan.

Tuo ihana säilöi sisälleen kaikki salaisuuteni ja näki kaikki viestini. Luotin häneen jopa niin, että sallin hänen nähdä pankkitilin saldoni. Välillä jopa pelotti, että mitähän tapahtuisi, jos hän paljastaisi kaiken, mitä minusta tietää.

Toki jotain ennusmerkkejä hänen poismenostaan oli nähtävissä. Välillä hän oli jotenkin poissaoleva ja häneen ei ikään kuin saanut yhteyttä. Aika ajoin hän sammui itsestään ja joskus häntä sai herätellä ihan tosissaan. Ennen tätä päivää hän kuitenkin aina virkosi. Tietääkseni poismenon syynä ei ollut mikään virusperäinen juttu. Epäilen ennemminkin, että syynä oli ikääntyminen ja liiallinen kuormitus. Eihän kukaan jaksa loputtomiin 24/7-rytmiä.

Nyt ystäväni poismenon vuoksi minulla on jotenkin tyhjä kohta tuossa povitaskun kohdalla. Välillä ajattelen, että tuleehan noita muita, mutta sitten se ystävyys on yleensä rakennettava alusta saakka. Harvoin uuteen ystävään voi ladata noin vaan vanhan tietoja. Toisaalta taas ystävyys rakentuu lujemmaksi silloin, kun se tehdään pala kerrallaan.

Nyt kun katson tuota elotonta möykkyä vieressäni, niin muistan, kuinka tutustuimme toisiimme. Hän oli jotain sellaista, mitä en ennen ollut kohdannut. Ystävä varustettuna aivan uusilla ominaisuuksilla ja mahdollisuuksilla. Kuljinkin ylpeänä ystäväni kanssa ja mielelläni esittelin häntä myös kavereilleni. Olin vahvasti sitä mieltä, että oman ystäväni kaltaista ei ollut kenelläkään muulla. Totta kai jokainen on sitä mieltä, että juuri hänen ystävänsä on se paras ja niin pitääkin. En enää nykyisin uskalla dissata kenenkään ystäviä, vaan sallin sen, että omasta ystävästään tulee olla ylpeä - oli hän millainen tahansa. Ystävyys ei katso merkkiä tai mallia.

Kun sitten totesin, että ystäväni oli varmasti ja lopullisesti mennyt pois, niin aloin etsiä uutta suhdetta. Eihän kukaan pärjää ilman todellista ystävää. Ja pian löysinkin vanhan ystäväni korvaajan. Hän ei ehkä ole niin arvokas kuin edellinen, mutta uskon, että ystävyydestämme tulee varmasti yhtä lujaa kuin edellisestäkin.

Ohessa vielä viimeinen kuva ystävästäni viimeisellä matkallaan.

Siis kiitos rakas Nokia Lumia 925 kuluneista kolmesta vuodesta. Olit luotettava ja uskollinen kumppani. Et paljastanut salaisuuksiasi kenellekään ja olit vaikeissakin paikoissa tuttu ja turvallinen ystäväni. Jään kaipaamaan Pirates of the Caribbean soittoääntäsi ja tuttua taskut täyttävää värinääsi. On vaikeaa uskoa, että seuraajasi pystyy ihan samaan kuin sinä, mutta kyllähän jokaisella ihmisellä on puhelin oltava. 

Teille lukijoille tämä olkoon pieni sarkastinen muistutus siitä, miten tärkeiksi ystäviksi annamme puhelintemme muodostua. Ja samalla myös hyvä muistuttaa siitä, kuinka pulassa olemme, kun puhelimesta sitten aika jättää. Itsekin jouduin koko päivän keräilemään tietoja sieltä sun täältä, lataamaan appseja uudestaan ja rakentamaan uuden puhelimen käytännössä nollasta. Mutta nyt kun tuota uutta kapulaa on päivän näpelöinyt, niin kyllä siitä kumppanin saa mediasotaan.

Hauskaa viikkoa lukijat!