Hei me erotaan!

Ja heti aluksi siis varmennan, että me ei todellakaan erota, mutta monet keski-ikäiset.

Kävin viikolla kaverini kanssa lounaalla ja ystäväni avautui ongelmista kotirintamalla. Asiat olivat luistaneet lujaa alamäkeen ja edessä olisi ilmeisesti ositus kahteen ja uusi elämä. Tuo tarina on meille keski-ikäisille piinallisen tuttu. Muistelen muutamilta viime vuosilta useampia samansuuntaisia keskustuja ja myös samanlaisia lopputuloksia. Senpä takia piti vähän tutkia asiaa....

Suomalaiset avioliitot

Suomessa solmitaan vuodessa noin 25 tuhatta avioliittoa. Avioeroja taas vuodessa saadaan aikaan noin 13,5 tuhatta kappaletta. Ensimmäiset avioliitot solmitaan keskimäärin noin kolmenkymmenen ikävuoden kohdilla ja erot taas tulevat vastaan noin neljässäkympissä. Siis keskimäärin ensimmäisen avioliiton vanhenemisikä on noin kymmenen vuotta.  Ensimmäinen avioliitto päätyy eroon noin 39% todennäköisyydellä. Tämähän on selvästi alle puolet, jolloin joskus yleisestikin kuultu puheenparsi "kaikkihan eroavat" johtuu siitä, ettemme näe metsää puilta eli emme kykene huomaamaan niitä liittoja, jotka elävät ja voivat hyvin.

Viimeisessä viidessä vuodessa solmittujen avioliittojen määrä on pudonnut noin viisituhatta kappaletta vuodessa, mutta erojen määrä sen sijaan on pysynyt lähes samoilla tuhansilla. Ilmeisesti tuo helppo ja ah niin pakanallinen avoliitto uhkaa vanhaa instituutiota.

Miks me erotaan?

Koska olen edelleenkin sosiologi, niin eron syitä oli pakko hieman penkoa ja mikäs sen parempi lähde kuin julkkisjuorut. Siellä yleisimmät eron syyt olivat "Kasvoimme erilleen", "Suhteeseen astui kolmas osapuoli", "Tuli arki vastaan" tai sitten nuo erilaiset ongelmatapaukset, kuten alkoholi, huumeet, väkivalta tai vakavat mielenterveyden häiriöt. Jos noita viimeksi mainittuja ongelmaisia ei lasketa, niin ihmisten suurin ongelma tuntuu olevan arkielämän sietämättömyys ja kommunikaation puute.

Kasvoimme erilleen

Ihmiset eivät varsinaisesti kasva erilleen. Mutta kun aikaa kuluu, niin jossain vaiheessa huomataan, että ei olla kasvettu samaan suuntaan. Käytännössä siis on kulunut aikaa ilman, että kumpikaan on vaivautunut selvittämään, mitä sen asuinkumppanin päässä liikkuu ja mitkä ovat hänen tavoitteensa elämässä. Ja kun arkikommunikaatio ei sisällä minkäänlaisia avioliiton kehityskeskusteluja, niin lopputulos on se, että puhe pysyy turvallisella arkialueella koskien lapsia, kotitöitä ja perheen pyörittämistä. Puhetta siis syntyy, mutta sen sisältö on nolla. Se, että perheen imurointivuorot saadaan jaettua tasan, ei tarkoita, että siistissä talossa asuu onnellisia ihmisiä. Minä uskon, että ihmiset kasvavat kyllä samaan suuntaan, jos vaan on halua nähdä oman navan lisäksi myös sen toisen napa sekä sen sisältämät tavoitteet ja halut. Onnellisia ihmisistä tuskin tulee vain sillä, että tehdään samoja juttuja ja tykätään samoista asioista, vaan sillä, että ymmärretään toista ja halutaan tukea myös toisen tavoitteita.

Tuli arki vastaan

Tämä tapahtuu joka maanantai. Valitettavasti etenkin nuorilla aviopareilla on vääränlaiset odotukset siitä, mitä ihmisten arkielämä on yhdessä. Aikuisten kesken elämä on vielä kohtalaisen helppoa ja siinä ei suurempia ylämäkiä saa aikaan, mutta siinä vaiheessa, kun kuvioon astuu lapsi ja usein vielä useampia pieniä lapsia, niin parisuhde joutuu todella koetukselle. Silloin arki tulee vastaan ja hakkaa sinua imurinputkella ohimoon. Tässä vaiheessa se avioliiton arki todella testataan. Omassa tuttavapiirissäni tässä vaiheessa kyydistä hyppää usein perheen mies, joka "ei vaan kestä arkea" tai "haluaa omaa tilaa". Sitä tilaa ei todellakaan perheestä löydy, mutta sitä voi sinne perheen sisälle kyllä rakentaa - sekä miehelle että naiselle.

Arjen suhteen odotuksemme ovat pielessä senkin vuoksi, että ihailemme vääriä asioita. Ihanteena pidetään esimerkiksi isovanhempiemme tilannetta, jossa yhteistä arkea elettiin kymmeniä vuosia ja siedettiin rajujakin juttuja yhdessä. Me haluaisimme olla noita samoja ihmisiä, mutta emme vaan voi. Emme voi, koska maailma on muuttunut ja ihmisen onnellisuuskäsite on muuttunut. Entinen hyvän elämän -käsite oli kovin toisenlainen kuin nykyisin. Emme enää tyytyisi niin vähään määrään onnellisuutta tai paremmin sanottuna - emme enää pystyisi löytämään onnnellisuutta niin vaatimattomista asioista kuin isovanhempamme.

Ja toisaalta taas - uskallan väittää, että isovanhempiemmekaan avioliitoista onnellisia ei ollut niin iso osa kuin luulemme. Se, mitä meidän pitäisi arvostaa on arjen kurjuuden sietäminen ja se, että tietyssä vaiheessa elämää arki on melko paskaa - mutta myös tietää se, että jossain vaiheessa tuo vaihe menee ohi ja elämä helpottaa. Arki ei selätä niitä, joilla pysyy usko tuohon tulevaan ja siihen, että harmaassakin on sävyjä. Avioliitto onkin pitkän aikavälin kestotesti, jossa kulumisen jäljet todella tulevat näkyviin.

Suhteeseen tuli kolmas osapuoli

Suhteeseen tulee uusia osapuolia siinä vaiheessa, kun usko kahdenväliseen elämään on mennyt. Suurimmassa osassa tapauksia, joita minä tiedän, kolmas osapuoli ei oikeasti ole syy veneen kaatumiseen, vaan pelkästään seuraus jollekin muulle. Yleensä vieraisiin pöytiin aletaan vilkuilla siinä vaiheessa, kun oman pöydän tarjonta on mennyt liian laihaksi tai syntyy yksinkertaisesti huomiovaje.

Avioliittoon ei kolmansia osapuolia pääse, jos ihmiset pitävät huolta parisuhteestaan. Ja tällä tarkoitan nimenomaan sitä aikuisten välistä parisuhdetta, jossa ovet pannaan kiinni ja ovelle lappu, jossa lukee "pääsy kielletty". Tuossa pelissä kun ei valitettavasti pärjää sillä, että pitää jääkaapissa aina puolison lempimakkaraa ja muistaa silittää kalsarit joka lauantai. Se parisuhde säilyy ainoastaan sillä, että siihen panostaa ja sen muistaa pitää hengissä niinäkin aikoina, kun ajalle on muita ottajia. Mutta vaikka aikavarkaita ja ajan varaajia on paljon, niin uskoisin, että parisuhteeseen sijoitettu aika on kuitenkin varustettu kaikkein parhaimmalla tuotto-odotuksella.

Ulkopuolisiin suhteisiin ei tietenkään ajauduta pelkän seksinpuutteen takia. Irto-, sala- ja seksisuhteita syntyy ihan puhtaasta huomionkaipuusta. Tähän pätee vähän sama kuin erilleen kasvamiseen. Jos et ole itse kiinnostunut omasta puolisostasi, niin todennäköisesti hän hakee jonkun, joka on kiinnostunut hänestä. Aikuiseen ihmiseen on kuitenkin jäänyt sen verran ripaus lasta, että hän kaipaa huomiota ja eniten juuri siltä primääriviiteryhmältään eli perheeltä. Mutta edelleenkin - vieraissa käyminen on oire, ei syy.

Alkoholi, huumeet ja väkivalta sen sijaan ovat niitä asioita, joissa yleensä on helpompi luovuttaa kuin koettaa pelastaa. Maailma on väärällään niitä naisia, jotka jäävät väkivaltaiseen avioliittoon uskoen parempaan maailmaan - sijoitus, jolle ei tuottoa tule löytymään. Sama on huumeidenkäyttäjissä. Elämä on niin rajallisen lyhyt aika, että sen uhraaminen narkkarin pelastamiseksi on minun mielestä liian suuri uhraus. On ihmisiä, jotka ajattelevat toisin ja sallin tuon heille.

Kerro, missä viisaaksi tullaan

Jos kirjoittaisin kirjan, niin se käsittelisi onnellisuutta. Se kertoisi siitä, miten ihminen voi tulla onnelliseksi ja miten elämää pitäisi harjoitella, jotta onnettomuus ja alakulo eivät vie elämästä kaikkea iloa. Avioliitot pysyvät onnellisina näillä ohjeilla:

1) Ole kiinnostunut

Välinpitämättömyys tappaa avioliitot. Jos et ole kiinnostunut toisesta osapuolesta, niin saat hänet kokemaan arvottomuutta ja teet vaimostasi/miehestäsi onnettoman. Siitä seuraa kostonkierre, jossa myös toinen lakkaa olemasta kiinnostunut sinusta - parisuhde kun on kahden kauppa. Lopputulos on, että kotona asuu kaksi puhumatonta mörköä ja vuosien mittaan huomataan -aivan oikein - ollaan kasvettu erilleen.

Hyvä testi on tämä - menkää kävelylle kahdestaan. Kokeilkaa, onko teillä muutakin puhumista kuin arki - siis lapset, kotityöt, verot, laskut, velat jne. Jos puhutte muustakin kuin noista, niin asiathan ovat hyvin. Jos taas pysytte ainoastaan turvallisilla harmailla alueilla, niin ehkä kannattaa tehdä jotain toisin.

2) Puhu kauniisti ja muista tärkeät asiat

Ihmisten hyvä olo toistensa kanssa lähtee siitä, että kunnioitat toista. Kunnoitus taas näkyy siinä, että kohtelet toista nätisti ja puhut kauniisti. Tuolloin se parisuhteen toinen puolikas huomaa, että välität ja haluaa olla kanssasi. Ja kun hän haluaa olla kanssasi, kasvatte samaan suuntaan, eikä väliin mahdu edes maanantain sanomalehti. Kuulostaa kovin yksinkertaiselta, mutta ei ehkä olekaan. Usein arjen paineet ja haasteet tulee kipattua toisen niskaan ja välillä sitä huomaa, että toiselle puhuu kuin kodinhoitajalle. Jopa omassa täydellisyydessäni (toim.huom. sarkasmia) olen huomannut tuon synnin toistuvan turhan usein.

Ja toinen tärkeä arjen juttu on se, että muistat toiselle tärkeät asiat. Joillekin ne ovat syntymäpäivät ja toiselle taas se, että muistat tuoda lempisalmiakkia kaupasta. Olivatpa ne pieniä tai suuria asioita, niin niillä ostetaan parisuhteeseen debitiä ja kerrotaan, että olet tärkeä.

3) Hoida parisuhdetta

Parisuhde on koko perhe-elämän tukijalka ja sen liimaa kiinni se, että aikuisilla on keskinäinen parisuhde olemassa ja voimissaan. Kaikissa perheissä aikuiset kaipaavat omaa aikaa ja omaa keskinäistä suhdettaan. Sitä ei korvaa se, että olette maailman parhaat vanhemmat, rakastatte lapsia ehdoitta ja hoidatte kotia viimeisen päälle tai olette maailman rikkaimpai ja menestyneimpiä ja usein kauneimpia ihmisiä. Parisuhde syntyy aikuisten kesken ja sitä hoidetaan aikuisten kesken ja ilman tuota aikuisten välistä suhdetta koko liitto romahtaa.

Eikä se parisuhde pelkkkää seksiä ole, vaan sitä voi olla yhteinen aamiainen viikonloppuna, yö hotellissa, elokuvissa käynti tai vaikka salatreffit vajan takana ilman lapsia. Parisuhde on sitä, jossa näytät toiselle, mistä tämä kaikki on lähtenyt ja että olet edelleen kiinnostunut siitä samasta. Minäkin huomaan usein häviäväni lapsille sekä huomiossa että ajassa ja se harmittaa. Aikaa kuitenkin onneksi löytyy, jos sitä järjestää ja osaa etsiä.

Tulipas tästä pitkä teksti - lähdin kirjoittamaan tätä kesäpaikan keittiönpöydän ääressä vähän sillä ajatuksella, etten oikein keksinyt mitään hauskaa ja kepeää, mutta selatessani suunnitteluvihkoa huomasin tällaisen alun jostain ja muistin tuon lounaskeskustelun. Pahoittelut, jos ette jaksaneet lukea kaikkea (ai niin, ettehän näe silloin tätä loppuakaan!) ja kiitos teille, jotka kahlasitte loppuun!