Tutustu suomalaisiin - hyppää hissiin

Haluatko tutustua nopeasti suomalaiseen kansanluonteeseen? No hyppää heidän kanssaan hissiin tai junaan. Hississä katsot sitten kanssamatkustajia reippaasti silmiin ja alat keskustella. Kysy säästä tai kerro omista sairauksistasi - ja odota vaikutukset. Voit kuulla, kuinka suomalaisen aivot raksuttavat. Ne miettivät ankarasti, kuinka suhtautua tuohon poikkeukselliseen yksilöön, jonka täytyy olla humalassa, ehdottomasti ulkomaalainen ja varmasti hullu. Sillä kukaan, ei yksikään, suomalainen kanta-astuja pilaa hissin hyvää, harrasta tunnelmaa keskustelemalla.

Suomalainen helvetti on se, että joudut ulkomaan elävien keskelle hissiin. Ensin muukalaiset ottavat kontaktia silmiin. Luulisi, että hississä on pakko tuijottaa muita matkustajia, mutta ei suomalaisten. Niin pientä koloa ei hissikopin seinässä voi olla, etteikö suomalainen saisi silmiään siihen porattua. On suoranaista taidetta se, kuinka vähäiseenkin roskaan lattialla voi suomalainen suunnata katseensa välttääkseen kiusallisen huomion, jota saa hississä osakseen.

Aikansa tuijoteltuaan ulkomaalaiset ottavat uskaliaasti puhekontaktia. Silloin suomalainen toivoo, että olisi kuuro voidakseen vältellä ikävät kysymykset ja välttyisi puhumasta. Luojan kiitos meille on keksitty korvanapit ja kuulokkeet. Monesti niillä ei kuunnella mitään, mutta luurit korvilla voi näytellä, ettei kuule mitään. Ja auta armias, jos katseen ja puheen jälkeen kanssamatkustaja ottaa fyysistä kontaktia. Jos hän uskaltautuu tökkäämään sormella tai hieman tönäisemään tehostaakseen puhetta. Suomalaisen tekisi mieli vetää turpaan tai ainakin kieltää henkilökohtaisen ilmatilan loukkaus ärähtämällä - mutta se vaatisi sen, että tunnustat toisen ihmisen olemassaolon. Parempi siis katsoa edelleen lattiaan ja olla huomaamatta niitä kymmentä ulkomaalaista, jotka vaan halusivat tietää, mihin kerrokseen herra/rouva on menossa.

Maailman lyhin kirja täytyy olla "Suomalaiset hissipuheet". Se kirja sisältäisi vain puhtaita valkoisia sivuja ja viimeisellä sivulla on pienimmällä mahdollisella fontilla kirjoitettuna "Kakkoseen....". Ja teille pervoille tiedoksi, että se tarkoittaa kerrosta, johon on menossa. Ja tuossakin puheessa on jo puolet liikaa.

Jos suomalaisten haluaisi harrastavan enemmän hyötyliikuntaa, niin vaivattomin keino olisi täyttää kaikki hissit iloisilla karjalaisemännillä, jotka jo kaukaa viittoisivat hissiin päin käveleville ja huutaisivat "Tulukeehan haastelemaan - ajellaan joka kerrokseen, sie saat painaa napista!". Paatuneinkin hissinkäyttäjä kääntyisi kannoillaan täysympyrän ja valitsisi portaat - sydänkohtauksen uhallakin.

Vaikein kysymys, jonka suomalainen tietää, ei suinkaan ole tiedustelu elämän tarkoituksesta, vaan paljon yksinkertaisempi. Se on kaikessa yksinkertaisuudessaan: "Mihin kerrokseen ajetaan?". Tuollaisia suuria viisauksia eivät kysele kuin vajaaälyiset tai muuten älyttömät ihmiset. Kyllä oikean kerroksen numero pitäisi pystyä lukemaan ajatuksista tai tietää luonnostaan. Ei siihen mitään puheita tarvitse. Ja sovitaanko, että jokainen painaa oman kerroksensa napin itse ja vuorollaan.

On jotenkin maailman suurinta ironiaa, että suomalaiset ovat kunnostautuneet maailman suurimpana hissien valmistajana. Ilmeisesti on kätevää valmistaa noita helvetinkoneita muille ja viedä niitä pitkin maailmaa, jottei niitä vaan jätettäisi Suomeen jutteluansaksi. Tuohan on melkein sama kuin Pohjois-Korean suurin vientituote olisi liberalistinen talouspolitiikka ja rauhanaate.

Junaile

Toinen hyvä paikka tavata suomalaisia on mennä junaan. Astu VR:n vihreisiin vaunuihin ja varasta jonkun paikka. Sen jälkeen näyttele umpikuuroa, kun lainkuuliainen suomalainen pyörii penkkisi ympärillä ja koettaa heilutella omaa lippuaan, jotta tajuaisit vieneesi palan hänen henkilökohtaista omaisuuttaan. Tämä kaikki olisi tarkoitus suorittaa pelkkänä tanssiperformanssina sanaakaan sanomatta. Ja jos sanaton, mutta hillitty, vihjailu tehoa, niin alkaa suomalaisella tiukat paikat.
Suomalaisen olisi nyt poikettava omasta ruudusta ja tehtävä puheeksiotto. Mutta miten tuollaisen perusnegatiivisen keskustelun voi aloittaa kuulostamatta mulkulta? Tässä casessa suomalaisen suurin pelko on se, että tuo paikkavaras pitää häntä epäkohteliaana ja loukkaantuu, jos menen huomauttelemaan häntä varkaaksi.

Toinen vaihtoehto on mennä istumaan muualle, missä on vapaata - ja pelätä koko jäljelläolevan junamatkan, että penkin viereen tulee joku toinen mykkä matkustaja heiluttelemaan lippuaan ja syyttämään ujoa, umpirehellistä suomalaista paikkavarkaaksi. Siinä sitä ollaan ikävästi puun ja kuoren välissä miettimässä, mikä näistä todella pahoista vaihtoehdoista on pienin paha. Lopputulos on, että suomalainen piilottaa kalliilla rahalla ostamansa paikkalipun povitaskuun ja painelee ravintolavaunuun.

Ravintolavaunu puolestaan on täynnä uhkia. Paikkoja on vähän ja on lähes väistämätöntä, ettei sieltä löydä pöytää, jonka ympäriltä kaikki tuolit (ja mielellään viereiset pöydätkin) olisivat tyhjillään. Jos ravintolassa on neljä pöytää, niin voit olla varma, että neljä ensimmäistä tulijaa valtaa itselleen oman pöydän.

Jos taas tyhjää pöytää ei löydy, niin edessä on uusi ongelma - pitäisi osata kohteliaasti kysyä pöydässä istuvilta, että onkohan tässä vapaata. Takaraivossa jyskyttää torjumisen ja hylkäämisen pelko. Entäs jos en kelpaa pöytäkaveriksi? Siinä sitten jään seisoskelemaan yksin käytävälle ja varmaan kaikki muut nauravat. Niin, nauraisivat sille, että joku yritti olla sosaalinen ja mennä lajitoverin viereen istumaan - melko todennäköistä! Yleensä tuo kysymys jätetäänkin esittämättä. Pöytään istahdetaan mahdollisimman huomaamatta liukuen, ikään kuin olisi maasta ponnahtanut tuoli ja sen päälle ukko.

Jos suomalainen on pelimies, hän tietää, että vaikka olisi varastanut jonkun istumapaikan, niin todennäköisyys sille, että joku tuosta huomauttaisi, on lähempänä absoluuttista nollapistettä kuin nollaa. Löytyisikö muka niin julkea suomalainen, että ensinnäkin alkaisi puhua vapaaehtoisesti ventovieraalle ja vieläpä syytelleen häntä heti varkaaksi? Siinä kiero suomalainen hymyilee sisäänpäin ja katselee ympärilleen, kuka hänen istumistaan katkerana katselee. Salaa jopa toivoo, että olisikin onnistunut viemään jonkun paikan. Siinähän saisi vähän kuin samalle rahalle enemmän vastinetta, kun istuu kahdella paikalla yhtä aikaa. Ja toisaalta onhan se pieni kosto sille yhdelle paikan varastaneelle rosvolle, joka ei suostunut väistymään, vaikka selvästi lipunkulmaa vilauttamalla näytin, että paikka on minun.

Suomalaiset vihaavat sitä, että joku puhuu puhelimessa junassa. Tai vihaavat, että ylipäänsä joku puhuu junassa. Se rikkoo vaunun hiljaisen harmonian ja hartaan tunnelman. Ei junassa kuulu puhua, vaan istua napit korvilla hiljaa ja tuijotella kännykän näyttöä. Monesti ihmetellään, kuinka Suomi saattoi olla kännyköiden kehittämisen valtamaa. Nuo ihmettelijät eivät tunne suomalaisia. Kännykkä kehitettiin, koska suomalaiset kyllästyivät tuijottamaan kämmeniään ja kaipaisivat jotain, mihin voi kätevästi kiinnittää katseen (ja korvat). Meille riittäisi vaikka kännykässä ei olisi mitään toimintojakaan - siinä voisi pyöriä vaikka virtuaali-akvaario.Funktio täyttyy, kun vaan silmät saa naulattua johonkin kiinni.

Toinen niin umpisuomalainen keksintö on tekstiviesti. Sehän on maailman kätevin tapa kommunikoida sanomatta sanaakaan. Kaikki viestit saa perille, mutta yhtään sanaa, saatikka kokonaista virkettä, ei tarvitse lausua. Jos evoluutio niin sallii, niin ensi vuosisadalla ei suomalaisilta sohvilta kuulu kuin tekstarien naputusta. Parasta on, että nykyviesteissä vielä näkee, milloin vastaanottaja on sen lukenut - ikävää olisi joutua kuulustelemaan, että "näitkö?", saatikka, että "tajusitko?".

"Vaimo, kun tuot kaljaa, niin vaihdatko kanavaa?" (Suomennos: "Tulisitko rakas istumaan kanssani sohvalle ja katsomaan Kauniita ja Rohkeita?"
"En!" (Suomennos: "Kato yksin kaunaris, jos et osaa nätisti pyytää. Tuisin kyllä, jos osaisit käyttäytyä.")
"Höh!" (Suomennos: "Ei minua ainakaan voi yrityksen puutteesta syyttää")

No eihän me suomalaiset näin umpimielisiä kai olla. Mutta ajattelin hauskuuttaa lukijoita tässä junalla ajellessani, kun edelliset kirjoitukset ovat olleet vähän tummanpuoleisia. Kävi nimittäin niin hassusti, että tullessani junaan minun paikallani istui joku muu enkä hennonut häätää häntä paikaltaan, vaan istuin kiltisti siihen viereen - ja pelkäsin, että joku tulee minut siitä häätämään. Oikeasti täällä vaunussa kuuluu tasainen ja iloinen puheensorina ja matkakin etenee melkein kahtasataa kilometriä tunnissa.

Junastelemassa

Pitkästä aikaa matka vie syksyn aamuvarhaisella Helsinkiin. Minusta ainoa oikea tapa mennä syvään etelään, on ottaa alle Valtion Rautateiden tarjoamat rautapyörät. Junalla pääsee suoraan keskustaan ja parkkihuolet saa jättää muille. Matkan aikana voi tehdä joko töitä tai ajan saa kulumaan lukemalla, katsomalla videoita tai niin kuin minä nyt - kirjoittamalla. Ja jos tylsyys pääsee silti iskemään, voi aina hiipiä ravintolavaunuun kahville tai nauttimaan kevytkemiallisia viihdykkeitä. Etenkin viikonloppuvuorot junien ravintolavaunussa voivat tuottaa viihdettä ihan itse itsessään. Inttipojista, viikonlopun aloittajista sekä kotiin palaavista arkipakolaisista koostuva mix kertoo sellaisia tarinoita, että meno muistuttaa pyörillä liikkuvaa lähiöbaarin ja sirkuksen yhdistelmää.

Aamujunat ovat kovin hiljaisia. Kun ihminen revitään lokakuun kylmyydessä lämpimän peiton alta ennen kuutta ja laitetaan kylmälle asemalle odottamaan junaa, niin harvaa se naurattaa (paitsi Aamulypsyn faneja, jotka erottaa asemalla napeista korvissa ja hartioista, jotka nykivät pidätetystä naurusta (tänäkin aamuna bongasin pari)). Ja aamun junailijat ovat vielä niitä, jotka puurtavat hiki hatussa päivän Power pointteja kasaan tai tutustuvat kokousten esityslistaan. Heidät puolestaan tunnistaa syvistä rypyistä otsassa ja tietokoneen näyttöön upotetuista silmistä. (Hah, tälläkin hetkellä joku luulee minun kuuluvan juuri tuohon porukkaan - tabletin ennustava tekstinsyöttö aiheuttaa kovin syvät huolirypyt).

Pidän Helsingistä - pieninä annoksina. Aamu pääkaupungissa on jotain erilaista kuin muualla Suomessa. Ihmisten askelissa on tekemisen meininki. Kaikilla on kiire johonkin tekemään tuottavaa työtä ja olemaan hyödyksi. Aikaa riittää korkeintaan pikaiselle pahvikahville, mikä sekään ei ole puhdasta sumppia, vaan jotain ulkomaankielelle väänneltyä moniaines-seosta. Liikennevaloissa olet osa kaupunkilaista Gnu-laumaa, joka orjallisesti odottaa valojen vaihtumista ja vihreän syttyessä kiihdyttää ralliauton lailla kadun yli. En sentään ole nähnyt sitä, että ensimmäisenä kadun yli päässyt nostaisi kädet voiton merkiksi pystyyn ja heittäisi kunnon tuuletukset. Kokeilisko tänään...

Tietenkin Helsingin reissuun kuuluu aina käynti Stockmannilla - tiedän kuulostavani maalaiselta ja olen ylpeä siitä, mutta edelleen vanha Stockan henki ja "vähän parempi" palvelu ovat kokemisen arvoisia asioita. Jos olisi varaa, niin kävelisin kaksi kertaa vuodessa pelkissä alushousuissa Stockmannin miesten vaatehtimoon, vinkkaisin myyjän luokseni ja sanoisin "vaateta minut, Visa on tuossa" (hyvä kysymys muuten olisi se, että jos olisin pelkissä alushousuissa, niin missä olisi Pyhä kolmikko eli puhelin-avaimet-kukkaro?).Tuokion päästä kävelisin ulos tyylikkäänä ja hyvin palveltuna (tai poliisin taluttamana kädessä sakot siveettömästä käytöksestä julkisella paikalla)

Iltapäivällä juna tuo minut takaisin kotiin. Mikähän siinä on, että aina kun lähden kotiin päin, niin mieleen iskee pieni jännitys siitä, olenko oikeassa junassa? Tarkistan maagisesti pariin kertaan, että raide on oikea ja vaunun kyljessä on oikeat paikkakunnat kirjattuna. Jännitys säilyy siihen saakka, että kuuluttaja vapauttaa minut kertomalla, että juna on oikea ja voin vapautua nauttimaan kotimatkasta. Mutta entä ne kerrat, kun vaunun kaiutin on rikki tai kuulutus menee ohi. Siinä sitä odotellaan takki päällä ja laukku kädessään Lahteen saakka, jonka jälkeen tiedän suunnan olevan oikea ja päämäärä ei voi mennä pieleen...

Vaikka olen tehnyt tätä samaa matkaa säännöllisen epäsäännöllisesti kohta kymmenen vuotta, niin pelko väärään junaan joutumisesta elää. Tähän saakka olen onnistunut välttämään tuon fobian realisoitumiselta, mutta katsokaas vaan, niin juuri tänään kun paljastan pelkoni, löydän itseni illalla Kuopiosta tai Oulusta... Poteekohan tätä muut?

Koska on torstai, niin pakko toivottaa viikon parasta päivää jokaiselle!

Neljäkymppisen järki kaksikymppisen elämässä

Neljänkympin jälkeen on elänyt elämää sen verran, että voi muistaa asioita, jotka ovat tapahtuneet kaksikymmentä vuotta sitten. Kahdenkymmenen vuoden päästähän on todennäköisesti jo unohtanut enemmän kahdenkymmenen vuoden takaisista asioista kuin pystyy muistamaan. Eli nyt on optimaalinen hetki miettiä sitä, mitä tekisin toisin, jos voisin tällä järjellä palata kaksikymmentä vuotta taaksepäin.

Jokainen meistä elää elämäänsä omien valintojen ohjaamana. Päivittäin teemme kymmeniä valintoja, joista jokainen ei todellakaan osu oikeaan tai vie elämää suoraan eteenpäin. Nämä valinnat kuitenkin tekevät meistä lopulta sen ihmisen, joka olemme. Itse en todellakaan ole elänyt omaa suoraani 100% oikein ja olen tehnyt elämässäni välillä isojakin virheitä. Silti nenä on edelleen pinnan yläpuolella ja nyt osa noista vanhoistakin virheistä naurattaa (osa ei vieläkään).

Meillä jokaisella varmaan olisi omat sanansa sanottavana nuorelle itselle, mutta minä kertoisin nämä viisi asiaa, jotka kannattaisi ottaa harkintaan (tosin parikymppinen minä tuskin nelikymppistä minää kuuntelisi saati uskoisi....)

1) Matkusta

Mikään ei opeta niin paljon kuin matkustelu paikkaan, josta ei taksilla pääse helposti kotiin omaan sänkyyn. Vieraat kulttuurit opettavat paljon ja ennen kaikkea matkailu opettaa oman minän survival-taitoja. Sillä ei ole väliä, matkustatko kotimaassa, ulkomailla, erämaassa tai vaikka merellä. Se, että painelet uusiin maisemiin, tapaat uusia ihmisiä ja joudut selviämään oman mukavuusruudun ulkopuolella, pakottaa sinut kestämään itseäsi ja tulemaan toimeen muiden kanssa.

Itse olen päässyt valitettavan vähän matkailemaan kotimaan ulkopuolella. Tykkäisin matkustaa ja tykkäisin nähdä uusia paikkoja. Bucket listilläni on pitkä liuta paikkoja, jotka pitää nähdä ennen kuin kaihi vie näön ja rock-musiikki kuulon. Nuorena en itse tajunnut sitä, kuinka suuri maapallo on ja kuinka paljon ihmeellistä nähtävää kotimaan ulkopuolella voi olla. Onneksi sentään olen kotimaan päässyt matkustamaan lähes päästä päähän ja nähnyt Suomessa mahtavia paikkoja. Jo kotimaan läpi koluaminen opettaa paljon (toivottavasti lukijoissa on joku Haltin kuusikosta).

Reissaaminen kannattaa nimenomaan nuorena. Silloin lähteminen on vapaampaa ja matkustelu onnistuu helpommin. Rahaa ei ole silloinkaan, mutta toimeenkin tulee vähemmällä. Samoin nuorena uskaltaa enemmän ja on ennakkoluulottomampi lähtemään normi "las palmasien" ulkopuolelle. Toki lapsiperheetkin matkustelevat ja käyvät säännöllisesti ulkomailla. Meilläkin kyse on enemmän rahasta ja ajasta kuin periaatteesta.

2) Opiskele ammatti

Olen koulutuseltani yhteiskuntatieteiden maisteri ja pääaineena olen lukenut sosiologiaa. Koulutus on kohtuu hyvä, mutta mihin se on johtanut - ei yhtään mihinkään. Nykyiseen ammattiini olen  päässyt puhtaasti työkokemuksen, uutteran luonteen - ja suhteiden - avulla. Teille nuoret tiedoksi - maisteri ei ole ammatti!

Jos nyt olisin siinä valintatilanteessa, että menisin kouluun, hyppäisin suoraan sellaisen koulun penkille, jonka ovessa lukee - sinusta tulee kolmen vuoden päästä ammatin X edustaja. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että menisin varmaan ammattikouluun tai ammattikorkeakouluun. Kolmessa vuodessa olisin jonkin ammatin harjoittaja ja alkaisin maksaa yhteiskunnalle takaisin sitä velkaa, jonka kouluttaminen aiheutti.

Työelämä tänä päivänä on sellainen, että kukaan ei enää pärjää yhdellä tutkinnolla tai yhdellä ammatilla läpi työuran. Joudumme tai haluamme vaihtaa työpaikkaa ja ammattialaa. Todennäköisesti iso osa tulee jossain vaiheessa irtisanotuksi ja joillakin menee myös työkyky alkuperäiseen ammattiin. Tällöin ammatinvaihto on pakko eikä valinta.

Muutosvauhti on niin nopeaa, että työelämä ja koulutus ovat nivoutuneet yhteen. Iso osa työssäkäyvistä opiskelee koko ajan työnteon ohessa ja ammatinvaihtajia on jo melko nuorissakin ihmisissä. Nuoret uskaltavat tunnustaa itselleen, jos joku ammatti ei sovi itselle ja työttömyyden koittaessa, ovat valmiita etsimään uuden ammatin, joka todennäköisemmin työllistää entistä paremmin.

Itse luulin ihan oikeasti, että olen kaksikymppisenä niin viisas, että osaan tehdä ammatin suhteen sellaisen valinnan, jolla voin purjehtia eläkeikään. Väärin meni - sosiologin statuksella ei saa edes naisia.

3) Osta asunto niin nuorena kuin mahdollista

Asunto on lähes aina varma sijoitus, josta saat rahasi takaisin ja jonka vaihtoarvo säilyy. Asuntoja voi myydä ja niitä voi suurentaa tai pienentää tarpeen mukaan. Joka tapauksessa jokainen kuukausi, kun maksat asuntolainaa, tuo sinulle itsellesi tulevaisuudessa pääomaa. Siksi tuota pääomaa kannattaa alkaa kerryttämään niin nuorena kuin se on mahdollista.

Nuori, joka pääsee kaksikymppisenä kiinni omaan asuntoon, on nelikymppisenä maksanut lainaa pois ison läjän, mikä tarkoittaa sitä, että kun ruuhkavuodet iskevät ja rahalle olisi kovin tarvis, voi lainataakkaa jo keventää esim. pidentämällä laina-aikaa ja pienentämällä lyhennyksiä. Toisaalta taas kun lainaa on maksanut pienestä asunnosta, niin asunnonvaihto isompaan käy kätevämmin siinä tilanteessa, kun tilalle alkaa olla tarvis esim. lasten kautta. Ja yleensä asuntoja vaihtaessa edellisen asunnon arvo on ostohetkestä noussut, jolloin saat sijoituksellesi jopa kohtuullista korkoa. Vuokra-asumisesta ei jää muuta jälkeä kuin vuokranantajalta toiselle kulkeva vakuuspantti.

Vuokra-asunnon kulujen ja lainanlyhennysten välinen ero on loppujen lopuksi erittäin pieni. Suurin riski on asunnonostajien korvien välissä. Siis ota riski ja rikastu.

4) Älä koskaan unohda ystäviäsi

Elämä muuttuu, ihmiset muuttavat ja tulee uusia elämäntilanteita. Aikuiset ihmiset rakastuvat, menevät naimisiin, eroavat ja muuttavat uudelleen. Kaikissa näissä myrskyissä kannattaa muistaa ne oikeat ystävät ja pitää ne lähellä.

Neljässäkympissä todellinen ystävystyminen on jo vähän vaikeaa. Kaikilla samanikäisillä tuntuu olevan valmiit kaveripiirit ja elämät. Kun liikkuu vähemmän harrastuksissa ja ulkona, niin vähemmän myös tapaa uusia ihmisiä. Omat ystäväni mahtuvat kahden käden sormiin ja todelliset pitkäaikaiset ystäväni lähes yhden käden sormiin. Heistä olen kyllä jokaisesta kiitollinen. Toki tunnustan, etten itsekään ole ystävyyksiäni hoitanut parhaalla mahdollisella tavalla.

Ystävyys on siitä jännää, että se pysyy, vaikka yhteyttä pidetään vähemmänkin - kunhan pidetään. Joskus menee pitkiä aikoja, ettei kavereista kuule muuta kuin whatsappin kautta tai tekstiviestinä, mutta silti, kun kaverin tapaa, niin juttu jatkuu siitä, mihin se viimeksi jäi. Itsellänikin on ystävä, jota olen nähnyt viimeisen viiden vuoden aikana kerran ja silti hän on luultavasti paras kaverini. Outoa, mutta aikuista.

Kannattaa siis nuorena hankkia ne todelliset ystävät ja pitää ne lähellä läpi koko aikuisuuden. On sitten ainakin arkulle kantajat....

5) Rakastu ja tee se monta kertaa

Pahoittelut, että tämä menee jo mies-sukupuolen näkökulmasta todellä ällölle puolelle ja vähänkään karskimmat kaverini lopettavat lukemisen jo otsikkoon.

Kun mietitään tunteita kahden vuosikymmenen ajalta, niin rakastuminen on niistä luultavasti voimakkain. Voimakkaimmasta tunteesta jää myös se voimakkain tunnejälki, johon voimme palata aina vuosien takaa. Itse pystyn muistamaan vuoden 1986 ja elokuvan La Bamba. Istuin tytön vieressä, johon olin ihastunut, mutta jonka kanssa en voinut kuvitellakaan syntyvän enempää. Silti tuo yksi elokuva jätti minuun lähtemättömän muistijäljen. Jälkikäteen voimakkaampia muistoja tuovat ne positiiviset tunteet (kun jonkun kanssa on synkannut) verrattuna negatiivisiin tunteisiin, (kuten erot ja rukkasten saamiset). Noita positiivisia tunteita kannattaa hakea, silläkin riskillä, että yrittämään joutuu useampia kertoja.

Suurin osa meistä jossain vaiheessa vakiintuu ja valitsee kumppanin, jonka kanssa elää (tai pyrkii elämään) lopun elämäänsä. Siinä vaiheessa on hyvä olla sinut omien tunteidensa ja tavoitteidensa kanssa. Ennen tuota hetkeä kannattaa kokea ja kokeilla eri vaihtoehdot pois.

Ruuhkavuosina elämä arkistuu ja rakastuminen muuttuu rakastamiseksi. Yhteenkuuluvuus, tiimipelaaminen ja aikataulutus merkkaavat aikuisille samaa kuin jalat-alta-vievä-rakastuminen nuorille. Tunne osoitetaan teoilla arjessa ja tarkoitus on sama, vaikka ulkonäkö on kovin toisenlainen. Enkä tiedä kestäisikö kukaan sitä, että kymmeniä vuosia heräisit joka aamu oman vaimon/miehen vierestä umpirakastuneena. Kai se tunteet turruttava arki on evoluution suojakeino uhkaavia sydäninfarkteja vastaan. Toki arjen keskellekin on hyvä luoda huippuhetkiä ja osoittaa myös muitakin parisuhdekykyjä kuin se, että saa kaikki lapset harjoituksiin ajallaan ja oikeaan paikkaan.

Ja lopuksi - sinä parikymppinen. Ei ole olemassa "sitä oikeaa". Olemme jokainen enemmän tai vähemmän vääriä toisillemme. Paras kumppani on se, jonka kanssa epäonnistumisetkin ovat siedettäviä ja onnistumiset yhtä juhlaa. Se, jonka kanssa tunnet itse olevasi onnellinen ja jonka kanssa jaksat jakaa paskimmankin päiväsi. Prinssit ja prinsessat kuuluvat kuitenkin satuihin, vaikka arki voi parhaimmillaan satua muistuttaakin.