Tutustu suomalaisiin - hyppää hissiin

Haluatko tutustua nopeasti suomalaiseen kansanluonteeseen? No hyppää heidän kanssaan hissiin tai junaan. Hississä katsot sitten kanssamatkustajia reippaasti silmiin ja alat keskustella. Kysy säästä tai kerro omista sairauksistasi - ja odota vaikutukset. Voit kuulla, kuinka suomalaisen aivot raksuttavat. Ne miettivät ankarasti, kuinka suhtautua tuohon poikkeukselliseen yksilöön, jonka täytyy olla humalassa, ehdottomasti ulkomaalainen ja varmasti hullu. Sillä kukaan, ei yksikään, suomalainen kanta-astuja pilaa hissin hyvää, harrasta tunnelmaa keskustelemalla.

Suomalainen helvetti on se, että joudut ulkomaan elävien keskelle hissiin. Ensin muukalaiset ottavat kontaktia silmiin. Luulisi, että hississä on pakko tuijottaa muita matkustajia, mutta ei suomalaisten. Niin pientä koloa ei hissikopin seinässä voi olla, etteikö suomalainen saisi silmiään siihen porattua. On suoranaista taidetta se, kuinka vähäiseenkin roskaan lattialla voi suomalainen suunnata katseensa välttääkseen kiusallisen huomion, jota saa hississä osakseen.

Aikansa tuijoteltuaan ulkomaalaiset ottavat uskaliaasti puhekontaktia. Silloin suomalainen toivoo, että olisi kuuro voidakseen vältellä ikävät kysymykset ja välttyisi puhumasta. Luojan kiitos meille on keksitty korvanapit ja kuulokkeet. Monesti niillä ei kuunnella mitään, mutta luurit korvilla voi näytellä, ettei kuule mitään. Ja auta armias, jos katseen ja puheen jälkeen kanssamatkustaja ottaa fyysistä kontaktia. Jos hän uskaltautuu tökkäämään sormella tai hieman tönäisemään tehostaakseen puhetta. Suomalaisen tekisi mieli vetää turpaan tai ainakin kieltää henkilökohtaisen ilmatilan loukkaus ärähtämällä - mutta se vaatisi sen, että tunnustat toisen ihmisen olemassaolon. Parempi siis katsoa edelleen lattiaan ja olla huomaamatta niitä kymmentä ulkomaalaista, jotka vaan halusivat tietää, mihin kerrokseen herra/rouva on menossa.

Maailman lyhin kirja täytyy olla "Suomalaiset hissipuheet". Se kirja sisältäisi vain puhtaita valkoisia sivuja ja viimeisellä sivulla on pienimmällä mahdollisella fontilla kirjoitettuna "Kakkoseen....". Ja teille pervoille tiedoksi, että se tarkoittaa kerrosta, johon on menossa. Ja tuossakin puheessa on jo puolet liikaa.

Jos suomalaisten haluaisi harrastavan enemmän hyötyliikuntaa, niin vaivattomin keino olisi täyttää kaikki hissit iloisilla karjalaisemännillä, jotka jo kaukaa viittoisivat hissiin päin käveleville ja huutaisivat "Tulukeehan haastelemaan - ajellaan joka kerrokseen, sie saat painaa napista!". Paatuneinkin hissinkäyttäjä kääntyisi kannoillaan täysympyrän ja valitsisi portaat - sydänkohtauksen uhallakin.

Vaikein kysymys, jonka suomalainen tietää, ei suinkaan ole tiedustelu elämän tarkoituksesta, vaan paljon yksinkertaisempi. Se on kaikessa yksinkertaisuudessaan: "Mihin kerrokseen ajetaan?". Tuollaisia suuria viisauksia eivät kysele kuin vajaaälyiset tai muuten älyttömät ihmiset. Kyllä oikean kerroksen numero pitäisi pystyä lukemaan ajatuksista tai tietää luonnostaan. Ei siihen mitään puheita tarvitse. Ja sovitaanko, että jokainen painaa oman kerroksensa napin itse ja vuorollaan.

On jotenkin maailman suurinta ironiaa, että suomalaiset ovat kunnostautuneet maailman suurimpana hissien valmistajana. Ilmeisesti on kätevää valmistaa noita helvetinkoneita muille ja viedä niitä pitkin maailmaa, jottei niitä vaan jätettäisi Suomeen jutteluansaksi. Tuohan on melkein sama kuin Pohjois-Korean suurin vientituote olisi liberalistinen talouspolitiikka ja rauhanaate.

Junaile

Toinen hyvä paikka tavata suomalaisia on mennä junaan. Astu VR:n vihreisiin vaunuihin ja varasta jonkun paikka. Sen jälkeen näyttele umpikuuroa, kun lainkuuliainen suomalainen pyörii penkkisi ympärillä ja koettaa heilutella omaa lippuaan, jotta tajuaisit vieneesi palan hänen henkilökohtaista omaisuuttaan. Tämä kaikki olisi tarkoitus suorittaa pelkkänä tanssiperformanssina sanaakaan sanomatta. Ja jos sanaton, mutta hillitty, vihjailu tehoa, niin alkaa suomalaisella tiukat paikat.
Suomalaisen olisi nyt poikettava omasta ruudusta ja tehtävä puheeksiotto. Mutta miten tuollaisen perusnegatiivisen keskustelun voi aloittaa kuulostamatta mulkulta? Tässä casessa suomalaisen suurin pelko on se, että tuo paikkavaras pitää häntä epäkohteliaana ja loukkaantuu, jos menen huomauttelemaan häntä varkaaksi.

Toinen vaihtoehto on mennä istumaan muualle, missä on vapaata - ja pelätä koko jäljelläolevan junamatkan, että penkin viereen tulee joku toinen mykkä matkustaja heiluttelemaan lippuaan ja syyttämään ujoa, umpirehellistä suomalaista paikkavarkaaksi. Siinä sitä ollaan ikävästi puun ja kuoren välissä miettimässä, mikä näistä todella pahoista vaihtoehdoista on pienin paha. Lopputulos on, että suomalainen piilottaa kalliilla rahalla ostamansa paikkalipun povitaskuun ja painelee ravintolavaunuun.

Ravintolavaunu puolestaan on täynnä uhkia. Paikkoja on vähän ja on lähes väistämätöntä, ettei sieltä löydä pöytää, jonka ympäriltä kaikki tuolit (ja mielellään viereiset pöydätkin) olisivat tyhjillään. Jos ravintolassa on neljä pöytää, niin voit olla varma, että neljä ensimmäistä tulijaa valtaa itselleen oman pöydän.

Jos taas tyhjää pöytää ei löydy, niin edessä on uusi ongelma - pitäisi osata kohteliaasti kysyä pöydässä istuvilta, että onkohan tässä vapaata. Takaraivossa jyskyttää torjumisen ja hylkäämisen pelko. Entäs jos en kelpaa pöytäkaveriksi? Siinä sitten jään seisoskelemaan yksin käytävälle ja varmaan kaikki muut nauravat. Niin, nauraisivat sille, että joku yritti olla sosaalinen ja mennä lajitoverin viereen istumaan - melko todennäköistä! Yleensä tuo kysymys jätetäänkin esittämättä. Pöytään istahdetaan mahdollisimman huomaamatta liukuen, ikään kuin olisi maasta ponnahtanut tuoli ja sen päälle ukko.

Jos suomalainen on pelimies, hän tietää, että vaikka olisi varastanut jonkun istumapaikan, niin todennäköisyys sille, että joku tuosta huomauttaisi, on lähempänä absoluuttista nollapistettä kuin nollaa. Löytyisikö muka niin julkea suomalainen, että ensinnäkin alkaisi puhua vapaaehtoisesti ventovieraalle ja vieläpä syytelleen häntä heti varkaaksi? Siinä kiero suomalainen hymyilee sisäänpäin ja katselee ympärilleen, kuka hänen istumistaan katkerana katselee. Salaa jopa toivoo, että olisikin onnistunut viemään jonkun paikan. Siinähän saisi vähän kuin samalle rahalle enemmän vastinetta, kun istuu kahdella paikalla yhtä aikaa. Ja toisaalta onhan se pieni kosto sille yhdelle paikan varastaneelle rosvolle, joka ei suostunut väistymään, vaikka selvästi lipunkulmaa vilauttamalla näytin, että paikka on minun.

Suomalaiset vihaavat sitä, että joku puhuu puhelimessa junassa. Tai vihaavat, että ylipäänsä joku puhuu junassa. Se rikkoo vaunun hiljaisen harmonian ja hartaan tunnelman. Ei junassa kuulu puhua, vaan istua napit korvilla hiljaa ja tuijotella kännykän näyttöä. Monesti ihmetellään, kuinka Suomi saattoi olla kännyköiden kehittämisen valtamaa. Nuo ihmettelijät eivät tunne suomalaisia. Kännykkä kehitettiin, koska suomalaiset kyllästyivät tuijottamaan kämmeniään ja kaipaisivat jotain, mihin voi kätevästi kiinnittää katseen (ja korvat). Meille riittäisi vaikka kännykässä ei olisi mitään toimintojakaan - siinä voisi pyöriä vaikka virtuaali-akvaario.Funktio täyttyy, kun vaan silmät saa naulattua johonkin kiinni.

Toinen niin umpisuomalainen keksintö on tekstiviesti. Sehän on maailman kätevin tapa kommunikoida sanomatta sanaakaan. Kaikki viestit saa perille, mutta yhtään sanaa, saatikka kokonaista virkettä, ei tarvitse lausua. Jos evoluutio niin sallii, niin ensi vuosisadalla ei suomalaisilta sohvilta kuulu kuin tekstarien naputusta. Parasta on, että nykyviesteissä vielä näkee, milloin vastaanottaja on sen lukenut - ikävää olisi joutua kuulustelemaan, että "näitkö?", saatikka, että "tajusitko?".

"Vaimo, kun tuot kaljaa, niin vaihdatko kanavaa?" (Suomennos: "Tulisitko rakas istumaan kanssani sohvalle ja katsomaan Kauniita ja Rohkeita?"
"En!" (Suomennos: "Kato yksin kaunaris, jos et osaa nätisti pyytää. Tuisin kyllä, jos osaisit käyttäytyä.")
"Höh!" (Suomennos: "Ei minua ainakaan voi yrityksen puutteesta syyttää")

No eihän me suomalaiset näin umpimielisiä kai olla. Mutta ajattelin hauskuuttaa lukijoita tässä junalla ajellessani, kun edelliset kirjoitukset ovat olleet vähän tummanpuoleisia. Kävi nimittäin niin hassusti, että tullessani junaan minun paikallani istui joku muu enkä hennonut häätää häntä paikaltaan, vaan istuin kiltisti siihen viereen - ja pelkäsin, että joku tulee minut siitä häätämään. Oikeasti täällä vaunussa kuuluu tasainen ja iloinen puheensorina ja matkakin etenee melkein kahtasataa kilometriä tunnissa.