Kuinka eroamme edellisestä ja sitä edellisestä sukupolvesta

 

- Hei isi, saanko padin, katsoisin uusimman ryhmä Haun, siinä on se uusi koira
- Voinko jotenkin auttaa?
- Ei tartte, osaan kyllä etsiä sen itse

Meistä seuraavaa sukupolvea nimitetään diginatiiveiksi ja hehän syntyvät puhelimet ja padit kourassaan. Monesti, kun katson etenkin tuota nuorinta viikaria, niin väkisin hiipii mieleen, että meidät on veistetty aivan eri puusta kuin he. Tai tarkemmin sanottuna, meidät on veistetty puusta siinä missä tuleva sukupolvi on tulostettu 3D-printterillä. Kävin miettimään, kuinka erilaisia me puolestamme olemme verrattuna vanhempiimme ja isovanhempiimme.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että olen saanut tuntea kolme neljästä isovanhemmastani ja edelleen kaksi heistä on elossa. Isovanhempani ovat yhdeksänkympin kieppeillä ja ovat siis nähneet Suomen kovimpien kriisien eli sodan ajan. Ja mikä tärkeämpää, isovanhempani ovat olleet mukana Suomen jälleenrakennuksessa, jossa koko maa nostettiin kirjaimellisesti hartiavoimin jaloilleen - ja siinä sivussa vielä maksettiin sotakorvaukset Neuvostoliitolle. Suosittelen etenkin nuoremmalle sukupolvelle tutustumaan siihen, minkä kokoisesta ponnistuksesta puhuttiin. Eipä olleet mitään Kreikan EU-tukia. Ja velkoja perivä vastapuolikin oli astetta tiukempi kuin löperöt nykymaat.
Ohessa linkki Ylen elävän arkiston asiasta kertovaan lyhytelokuvaan.

Isäni puolestaan edusti sitä sukupolvea, joka häippäsi uudisraivaajien maaseudulta kaupunkiin ja alkoi uudisasuttamaan betonilähiöitä. Hänelle maaseutu oli vielä tutumpaa, mutta ilmeisen mielenkiinnotonta. Riittävän annoksen raittiista ja reippaasta ulkoilmasta sai, kun elokuussa kävi kotoseudulla heinätalkoissa ja marjankeruussa. Muun ajan saattoi sitten hyvällä omallatunnolla köllötellä sohvannurkassa television edessä. Maaseutua saatettiin toki kaihoisana muistella samalla, kun kuunneltiin ruikuttavaa Finnhits-musiikkia.

Minä taas olen joku kummallinen välisukupolven edustaja. Minulle maaseutu on vierasta, mutta en vielä ole siinä vaiheessa, että luulisin maidon syntyvän pahvipurkkiin itsestään tai makkaran olevan peräisin jostain muualta kuin sian potkasta. Veikkaan, että seuraavalle sukupolvelle koko elävä maaseutu löytyy enää flat screenin näytönsäästäjästä.

Mikä siis erottaa meidät kolme sukupolvea toisistaan?

Sotien sukupolvi

 

Olin pitkään ainoa lapsenlapsi suvussamme ja sainkin nauttia isovanhempieni jakamattomasta huomiosta vuosien ajan. Lähiövanhempani roijasivat minut aina kesiksi mummolaan. Hoitopaikkoja ei ollut ja avainkaulalasta ei oikein huolinut yksin jättää päiviksi kotiin koulujen päätytyttyä. Etenkin minun luonteella se olisi lähes väistämättä johtanut jonkin sortin onnettomuuteen tai ainakin pahantekoon. Ja mummolassa oli mukavaa se kymmenviikkoinen viettääkin. Oli ainakin elämä erilaista. Ehdin noina aikoina tutustua isovanhempieni elämänmenoon aika tarkkaan ja etenkin ukiltani kuulin miljoonia tarinoita siitä, millaista elämä oli ennen.

Suurin ero meidän ja isovanhempien välillä on suhde luontoon. Mummo ja ukki keräsivät joka syksy pakastimet täyteen marjoja ja sieniä ja läpi vuoden ruokapöydän anti koostui itse pyydetystä järvikalasta. Kaupasta käytiin vain välttämättömimmät. Kyse ei ollut siitä, että ruokamenoista säästettiin, vaan siitä, että luonnon kanssa oltiin enemmän yhtä ja vedet sekä metsät nähtiin ruoka-aittana.

Ukkini oli taitava verkkokalastaja. Tuo homma ei minulle ole periytynyt, mutta onneksi sentään sedilleni. Minut jos laitetaan verkkojen kanssa järvelle, niin ainoa lopputulos on kahdeksankymmentäkiloinen ravunsyötti järven pohjaan sekä perikunnan myytäväksi jäävä vene. Tiedän kyllä tekniikan, mutta käytäntöön en sitä osaa soveltaa.

Isovanhempani ovat täysin maaseudun kasvatteja. Tuohon elämäntyyliin kuului se, että koko kylä toimii yhdessä. Talot rakennettiin itse "pitkästä tavarasta" ja naapureita autettiin niin maatöissä kuin muutenkin. Kylä oli tavallaan yksi toimiva yksikkö, jonka asiat tiedettiin samalla tavalla kuin oman perheen.

Isovanhempani ovat myös sitä sukupolvea, joka on tottunut selviämään itse. Ensimmäisestä haavasta ei lähdetty ruikuttamaan sairaslomaa kunnantohtorille, koska lääkäriin saattoi olla matkaa vähän enemmänkin. Ja toisaalta sodassa oli totuttu näkemään, ettei pienistä lasketa. Lääkäriä lähdettin tapaamaan siinä vaiheessa, kun ruumiinjäsenten lukumäärä erosi siitä, minkä Luoja loi. Meistä nykypolvista tuo selviämisen eetos on karannut ja kauas. Me tarvitsemme lääkäriä siihen, jos aamulla on herätessä paha mieli ja töihin ei kiinnosta lähteä. Sen lisäksi korjaamme sekä mieltä että kehoa lukuisalla määrällä pillereitä kuvitellen, että lääkekemia korjaa sen, minkä ympäristö rikkoo.
Isovanhemmillani oli myös meistä poikkeava aikakäsitys. Maaseudulla töitä tehtiin siinä rytmissä, minkä maatyöt sanelivat. Kello oli melko toissijainen ajanmittausväline. Sen sijaan luonnosta osattiin lukea merkit sille, miloin oli oikea aika tehdä kutakin työvaihetta. Toisaalta taas televisio oli sen verran uusi keksintö, että prime time tai Salkkareiden alkutunnari eivät ajankäyttöä voineet käskeäkään.

Helsinki-Vantaa vuodelta 1974, ajalta ennen Jumbojettejä tai Concordeja. Kar Airilla pääsi Las Palmasiin, jos sinnekään.

Lähiöiden rakentajat

Mitäpä saivat aikaan isäni aikalaiset? No karkasivat maalta, kun tilaa ei kaikille ollut. Pakolaisleiriksi rakentelivat betonilähiöitä joka puolelle Suomea ja lipittelivät vapautettua keskikaljaa lähiökuppiloissa. Kun kyllästyivät seurustelemaan keskenään, niin toivat Japaniasta karaoken viihdykkeeksi. Kivempi se oli keskenään naureskella yhdelle laulutaidottomalle kuin kuunnella jukeboxista Yksinäistä, Viikonloppuisää tai Ihmisen ikävää toisen luo.

Maaseudun työt oli vaihdettu teolliseen työhön ja aikaa mittasi kellokortti. Vuodenaikoja alettiin mitata niin, että vuosi kulki aina kesälomien väliä. Kesäisin, kun koitti neljän viikon vapaus, pakattiin auto täyteen ja tehtiin määräaikainen paluu kotiseudulle maalle. Isäni ikätovereita lähti jossain vaiheessa isoja määriä myös Ruotsiin. Aiheesta on tehty mainio elokuva Kivenpyörittäjän kylä, joka kertoo siitä, kun ruotsinpakolaiset palaavat kesäksi landelle.

Jotta luontosuhde ei pääsisi tyystin katkeamaan, niin lähiöitä kiertämään kaivetiin pururatoja. Siellä sitten kesät juostiin ja talvet hiihdettiin. Ja muistan muutenkin nuoruudesta, että liikunta ja liikuntapaikat olivat tärkeässä osassa lähiöiden elämää. Meillä Rantakylässä oli erittäin hyvin varustettu lätkäkaukalo, jalkapallo- ja yleisurheilukenttä. Lapsia kannustettiin liikkumaan ja ainakin tuntui, etteivät urheluseurojen jäsenmaksut ajaneet vielä keskiluokkaista perhettä tyystin vararikkoon. Tänä päivänä tuntuu, että lapsen liikuntaharrastus on harrastuksen sijaan sijoitus. Ja sijoitushan se onkin - lapsen tulevaisuuteen ja terveyteen.

Minun lapsuudessa lähiöissä vielä naapurit tunnettiin ja heidän kanssaan pidettiin yhteyttä. Tämä lienee peruja siitä,että kaikki ensimmäisen polven lähiöläiset olivat maalta tulleita, jolloin kyläyhteisöllisyys ja yhdessätekeminen olivat totuttuja tapoja. Nykyisin, jos lähiössä naapuri tervehtii, niin alat automaattisesti miettiä, että kyseessä on joko avohoitopotilas tai vähintään ryöstämistarkoituksessa tehty hämäys.

Legendaarisia marjamatkoja - Kupla, Priimus ja Hai. Enää yhä harvemmat edes tietävät, että marjat kasvavat metsässä vapaina.

Lähiö kakkonen - minun sukupolveni

Me lähiössä lapsuutemme eläneet olemme sitä sukupolvea, joka nyt edustaa kultaisia keski-ikäisiä. Meillä ei ole kädentaitoja senkään vertaa kuin isillämme. Pitkästä tavarasta ei synny taloa, vaikka apuna olisi koko Makitan työkaluarmeija. Ehkä korkeintaan saan syöttökädestä sormet katki tai ainakin tikkuja kämmenen täyteen. Ei siis ole sattumaa, että meidän sukupolven talot tulevat talotehtaista valmiina elementteinä.

Meidän aikaamme taas mitataan sillä, milloin lapsia on kuskattava mihinkin. Lapsuudessamme harjoituksiin pääsi vielä pyörällä, mutta nyt taas harjoituspaikat löytyvät niin eri puolilta kaupunkia, että sinne on välttämättä saatava autokyyti. Ja siinä sivussa syntyy harkkakyytejä hoitavien vanhempien välille omanlaisensa yhteisöllisyys, jota ylläpidetään livetapaamisten sijaan mesessä ja Whatsappissa.  

"Voix joku hakee meidän Nöken, kun mun mies joutuukin viemään Zögen Savitaipaleelle ja sieltä ei kerkee takas hoitamaan meidän kyytivuoroa ja mulla on Zigen vienti taitoluistelukisoihin, enkä voi luistaa. Hoidan kyydit sit ens viikolla, joox pliis?"

Meidän uusavuttomuutemme yltää myös tuohon seuraavaan sukupolveen. Tekninen ja digitaalinen kehitys juoksee sellaista vauhtia, että emme milllään ehdi omien lastemme perässä. Itse asiassa digitaalinen maailma jopa luo lastemme kieltä uusiksi sellaiseen tahtiin, että muotisanoissa olemme muutaman muoti-ilmiön päässä. Koeta siinä keskustella teinien kanssa, kun et osaa edes sosiaalisesti hyväksyttäviä sananparsia. Se mikä viime viikolla oli koleeta, onkin nyt jo bulii.
Ja olemme onnistuneet myös vieraantumaan luonnosta - jopa edellistä sukupolvea kauemmas. Ulkoillemme enää merkityillä reiteillä ja jos mahdollista, niin sisätiloissa VR-lasit päässä. Jos meidän perheestä pitäisi saada joku lähtemään marjametsään, niin kysymys kuuluisi korkeintaan, että mennäänkö kauppatorille vai satamatorille - satamassa on mustikat euron halvempia.

Se todellinen Kultapossukerho - eipä ole enää kerhoa, eikä kyllä Postipankkiakaan.

Eroja siis löytyy, mutta niin pitääkin. Ihminen ja maailma eivät kehity, jos koetamme elää samalla tavalla kuin vanhempamme. Ollaan siis ylpeitä siitä, että seuraava sukupolvi toimii eri logiikalla kuin me ja osaa eri asioita kuin me koskaan. Veikkaan, että yhtä kamalalta on isistämme näyttänyt, kun me saimme ensimmäiset Commodore 64:t ja valtasimme talon ainoan television pelataksemme Operation Wolfia. Sitä kauhua ja harmitusta ei vain näkynyt päälle päin, koska vanhempamme eivät tunteiden näyttämisessä mitään mestareita olleet. Minä sen sijaan olen kehittynyt. Halailen ja pussailen tuota pientä niin paljon, että hän ei taatusti vuosien päästä kirjoita blogiinsa jääneensä vanhempien rakkautta ja lämpöä vaille.

Hyvää alkavaa viikkoa lukijat!