Pienen lapsen vanhempana lukee uutisia omalla tavallaan. Silmiin osuvat aina uutiset, joissa pientä lasta on vahingoitettu tai jossa puolustuskyvytön ihmisenalku on joutunut joko onnettomuuden tai rikoksen uhriksi. Ja joka kerta nuo uutiset kouraisevat todella syvältä sielun pohjasta. Eilinen Porvoon lapsisurma oli kuitenkin kaikessa kaameudessaan jotain vielä pahempaa. Tuo teko nosti pintaan monia tunteita, joista mikään ei ollut lähelläkään ymmärrystä tai sympatiaa. En usko, että tuollaiselle pahuudelle pystyy kukaan keksimään niin uskottavaa selitystä, että se voisi oikeuttaa teon. Olen aina sanonut,että lapsia meidän tulee rakastaa ehdoitta. Tapahtui mitä hyvänsä, lapsella on aina oltava turva - ja se viimeinen turva on löydyttävä meistä vanhemmista. Mikään, siis ei mikään, ole pahempaa kuin se, että lapselle se kaikkein tärkein linkki pettää ja pahimmassa tapauksessa petoksen lisäksi käy pahemmin.
Ihminen, joka surmaa lapsensa, on paha. Hän on yksiselitteisesti anteeksiantamattoman paha. Tuon kolmevuotiaan lapsen leikkipuistoon puukottanut ihminen on ihmisenä jotain niin ala-arvoista, ettei hän ansaitse edes vihaa. Valitettavasti blogin julkisuuden ja sivistysmomentin vuoksi en voi kuvailla, mitä tuo arvoton sielu saisi kohdata, mutta harraskristillisesti todettakoon, että mikään helvetintuli ei ole riittävän kuuma sovittamaan tuota surmaa. Anovasti katson suomalaista oikeuslaitosta, että tällä kertaa se unohtaisi turhan armeliaisuuden ja sulkisi tekijän loppuiäkseen pois meidän keskuudestamme.
Iltapäivällä kävin hakemassa oman pienen ihmiseni tarhasta. Hän juoksi iloisena minua vastaan hiekkaisissa haalareissaan. Normaalisti olisin kieltäytynyt ottamasta moista kurapetteriä syliin, mutta eilen suorastaan kahmaisin lapsen maanpinnasta ja halasin häntä pitkään. Lapsi ei todennäköisesti ymmärtänyt miksi, mutta päiväkodin hoitajista näki, mitä työyhteisössä on päivän aikaan pohdittu. Oma ajatukseni oli jälleen kerran se, kuinka kiitollinen olen siitä, että lapseni on turvassa päivällä ja illalla, kun noudan lapsen, tiedän, että hänestä on pidetty hyvää huolta. Kiitos teille päiväkodin tädit ja sedät - vartioitte arvokkainta omaisuuttamme hienosti.
Tunnen sääliä ja surua sen äidin puolesta, joka illalla joutui palaamaan pimeään kotiin ja katsomaan sänkyä, joka oli tyhjä ja joka tulisi olemaan lopullisesti vailla nukkujaa. Todennäköisesti sängynlaidalta kurkistelivat yön jäljiltä huolettomasti heitetty yöpuku ja pari unikaveria, jotka ihmetellen tuijottelivat äidin kyyneleisiin silmiin odottaen yhtä, joka ei enää palaa. Kuinka tuollaisesta voi selviytyä - tuskin voikaan. Kuinka falskilta tuntuisi edes toivottaa voimia ihmiselle, jolta väkivalta on riistänyt kaikkein tärkeimmän. Tässä tapauksessa hän on tavallaan se pahin uhri - uhri, joka jäi eloon ja uhri, joka varmasti olisi vaihtanut paikkaa sen pienen kanssa. Tuollaiselle ihmiselle ei voi toivoa muuta kuin sen, että jonain päivänä elämä voittaa. Että joskus tulee vielä päivä, jossa näkyy valoa.
Kunpa meillä aikuisilla pysyisi päässä se järki, että omia konfliktejamme emme siirtäisi lasten kannettavaksi. Kunpa jokainen lapsi tietäisi, että tapahtui mitä tahansa, omiin vanhempiin voi luottaa. Kunpa yksikään lapsi ei joutuisi kohtaamaan loppuansa ennenaikaisesti.
Eläkää rauhassa ihmiset!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Älä arkaile, vaan kommentoi - pysy kuitenkin asialinjalla!