Olen ulkoilmaihmisiä, vaikka se saattaa joskus kovin päinvastaiselta näyttää. Ruumis voi olla parkkeerattu sohvannurkkaan, mutta mieli samoaa milloin Lapissa, milloin Ilomantsissa. Tykkään kulkea luonnossa ja nautin suomalaisesta maisemasta.
Luonto on parasta hyvässä seurassa ja kun pääse lapsen kanssa ihmettelemään maisemia, ne näkee ihan uusin silmin. Olisi hienoa pystyä siirtämään omaa luontointoa myös seuraavalle sukupolvelle, joka tästä maapallosta jää vastuuseen meidän jälkeen. Omat muistoni lapsuudesta liittyvät siihen, että isän kanssa retkeiltiin milloin veneellä, milloin autolla. Ja vanhemmiten myös teimme lyhyitä patikointiretkiä. Harmi, että pitkät reissut jäivät tekemättä. Samanlaisia muistoja tahtoisin rakentaa myös eteenpäin.
Myönnän oman laiskuuteni. En ehkä ole isompia lapsia vienyt netittömän pöydän ääreen riittävän usein tai edes koettanut houkutella heitä matkaan. Ja totuuden nimessä taisi itselläkin mennä välissä jokunen vuosi, etten luontoa nähnyt kuin turvallisesti olohuoneen ikkunan takaa. Ehkä tämä uuteen elämään herääminen on saanut myös luontovaistot virkistymään.
Lapselle tärkeintä ovat elämykset, eväät ja yhdessäolo
Olin (liian) pitkästä aikaa loppuviikon Uimaharjussa tekemässä yhtä aikaa etätöitä ja syystöitä. Matkaan houkuttelin (tai ei sitä kyllä juuri houkutella tarvinnut) perheen nuorimmaisen. Viisivuotiaan kanssa työnteko ja viihdyttäminen työpäivän ajan sisälsi kieltämättä omat pikku haasteensa. Mutta sen sijaan pihatöihin ja retkille lapsen sai helposti matkaan. Kyseinen yksilö jopa omaehtoisesti osallistui puuduttavaan haravointisessioon ja pensaiden leikkuuseen. Ihmiskunnan toivo ei olekaan mennyttä.
Parasta antia oli saada nauttia lapsen kanssa kahdenkeskisestä ajasta. Kun ympärillä ei ole muita perheenjäseniä, lapsen oma persoonallisuus kuoriutuu uudella tavalla esiin. Saman ilmiön olen huomannut aiemminkin isompien kanssa. Lapset ovat luonteeltaan sen verran huomiovarkaita, että osaavat ottaa osansa kaikesta jakamattomasta huomiosta, mitä on tarjolla.
Heitin lapselle vielä idean luontoretkestä, joka pitäisi sisällään kohtuumatkan kävelyä, elämyksenä lintutornin ja palkkiona kunnon eväät sekä kokemuksena notskimakkarat. Vähästä sen lapsen saa mukaansa houkuteltua, kun nuo riittivät. Tämän pienimmän kanssa on muutamia lyhyitä retkiä jo kokeeksi tehty ja aihio on niillä todettu luontoon kelpaavaksi.
Junioreiden kanssa saa varautua siihen, että matkanteko kestää, koska välillä on sata sellaista ihmeellistä asiaa, joita meidän aikuisten silmät eivät enää paatuneisuuttaan näe. Jäähän jämähtänyt suonsilmäke on lapsesta niin erikoinen, että niitä jäitä piti päästä rikkomaan kaikista paikoista. Samoin jäinen sammal tuntuu jalan alla niin jännältä, että onhan se testattava.
Toinen ominainen asia ihmistaimen kanssa kulkemiselle on, että matkantekoon saa välillä houkutella kaikkia laillisia ja laittomia keinoja käyttäen. Ensimmäisen sadan metrin jälkeen saattavat voimat loppua yhtäkkiä ja toki kesken reissun voi yllättää nälkäpissahätäjanovilu tai muu extraterrestrial ongelma. Yllättävän vähän kuitenkin kuului legendaarista "Joko kohta ollaan perillä?"-lausetta. Kaikesta selviää, kun muistaa ottaa hermot matkaan, eikä itse suhtaudu matkantekoon härkäpäisellä tiukkapipo-asenteella.
Hienointa on, kun on aavaa
Kohteeksi valitsimme itselle kotoisan ja tutun Patvinsuon. Kyseessä on vuonna 1982 perustettu kansallispuisto, jolle ominaista ovat pitkät puuttomat aavat. On Luojan lykky, että puisto ehdittiin pelastaa turvefasistien alta. Perustamisen aikaan Suomessa ojitettiin kiivaasti soita ja etsittiin laajoja turvetuotantoalueita. Patvilta turvetta olisi taatusti saanut vuosikymmenten tarpeisiin, mutta samalla olisi tuhottu eteläisen Suomen kiistatta hienoin suoreservaatti. Puiston alueella kulkee reittejä noin 80 kilometriä ja reissuja voi tehdä aina päiväretkestä muutaman päivän vaelluksiin saakka.
Kansallispuisto ei ole pelkkää aavasuota. Soiden reunalla ja keskellä kulkee erämaajokia, joiden kiharaa linjaa voi meloa. Lisäksi puiston alueella on kaksi erämaajärveä, joiden ympäristö palvelee yhtä lailla jalan kulkevaa kuin melovaa vaeltajaa. Maisemien lisäksi puisto esittelee vanhaa metsänhoito- ja savottakulttuuria sekä mm. Koitereella harjoitettua järvimalmin keräystä.
Puuton suo voi kuulostaa tylsältä ja yksinkertaiselta maisemalta, mutta minusta se on kauneinta luontoa Suomessa. Voi tietty johtua siitä, että itse olen suonreunassa melkein lapsuuteni kesät viettänyt. Suo on maakravun meri - se on loputon aava, joka jatkuu horisonttiin ja linjaa rikkovat vain yksittäiset kitukasvuiset puut sekä metsäsaarekkeet. Värisävyt ovat erilaiset ja pehmeämmät kuin missään muualla ja tuoksumaailma syntyy suopursujen ja turpeen sekoituksesta.
Patvinsuon kansallispuistoa on huollettu ja pidetty koko ajan kunnossa. Reittien viitoitukset ovat tuoreita ja märimpien osien yli kulkevat tukevat pitkokset, joita puistossa risteilee yhteensä parinkymmenen kilometrin verran. Taukopaikkoja on rakennettu sopivin välein ja reitistöjen lintutornit luovat mahdollisuuden tutustua maisemiin myös ylempää. Patvilla nähdäänkin keväisin ja syksyisin massiiviset hanhien ylilennot. Valitettavasti tänä vuonna myöhästyimme lintuinvaasiolta parilla viikolla ja jäljellä oli vain jäähän kovettunut suo. Lintujen lisäksi tuttuja eläimiä puiston alueella ovat sudet ja karhut.
Ei tähän koskaan kyllästy
Porukan nuorin otti heti retkestä vetovastuun ja toimi matkanjohtajana alusta saakka. Pienen ihmisen askeleet kapeilla pitkoksilla olivat varmoja ja iloista mieltä riitti syksyn ensimmäisistä pakkasista huolimatta. Poluilla ei näkynyt muita kulkijoita, vaikka parkkipaikalla muutama auto olikin. Ilmeisesti kävijät suuntasivat tuulista aavasuota mieluummin metsäisempään Suomunkiertoon.
Lapsen ilo oli suunnaton, kun odotettu lintutorni vihdoin kohosi horisonttiin. Ylös johtivat niin jyrkät rappuset, että vanhempaa jo hirvitti päästää lasta kiipeämään, mutta loppujen lopuksi varmempijalkainenhan ja rohkeampi tuollainen pieni lapsi on. Jälleen kerran Teretin lintutornin maiset huikaisivat. Vaikka saman näy on ennenkin kokenut, niin samalta se ei koskaan näytä. Patviin ei vain kyllästy.
Taukopaikalla meitä kohtasi iloinen yllätys, kun laavulla yöpynyt porukka oli sytytellyt tulet jo valmiiksi. Pakkasen jäykistämiä sormia nuotion lämpö hiveli ja saatiin luvatut makkaratkin paistettua ilman tuskaista hiilloksen odottelua. Hyvät eväät ja makkaranpaiston toteutuminen taisi siivittää pienet jalat vielä uuteen lentoon paluumatkalla.
Nuori matkanjohtajamme piti paluumatkalla sellaista tahtia, että retki tuntui päättyvän suorastaan ennen aikojaan. Maisemat oli luultavasti tullessa jo kollattu, joten kävellessä keskityttiin vain lämpimään autoon pääsemiseen. Mahtava elämys itselle ja varmaan myös lapselle. Uskoisin, että tästäkin luontoretkestä puhutaan vielä saunanlauteilla talven mittaan useamman kerran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Älä arkaile, vaan kommentoi - pysy kuitenkin asialinjalla!