Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste retkeily. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste retkeily. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Muksun kanssa suolla

 

Olen ulkoilmaihmisiä, vaikka se saattaa joskus kovin päinvastaiselta näyttää. Ruumis voi olla parkkeerattu  sohvannurkkaan, mutta mieli samoaa milloin Lapissa, milloin Ilomantsissa. Tykkään kulkea luonnossa ja nautin suomalaisesta maisemasta.

Luonto on parasta hyvässä seurassa ja kun pääse lapsen kanssa ihmettelemään maisemia, ne näkee ihan uusin silmin. Olisi hienoa pystyä siirtämään omaa luontointoa myös seuraavalle sukupolvelle, joka tästä maapallosta jää vastuuseen meidän jälkeen. Omat muistoni lapsuudesta liittyvät siihen, että isän kanssa retkeiltiin milloin veneellä, milloin autolla. Ja vanhemmiten myös teimme lyhyitä patikointiretkiä. Harmi, että pitkät reissut jäivät tekemättä. Samanlaisia muistoja tahtoisin rakentaa myös eteenpäin.

Myönnän oman laiskuuteni. En ehkä ole isompia lapsia vienyt netittömän pöydän ääreen riittävän usein tai edes koettanut houkutella heitä matkaan. Ja totuuden nimessä taisi itselläkin mennä välissä jokunen vuosi, etten luontoa nähnyt kuin turvallisesti olohuoneen ikkunan takaa. Ehkä tämä uuteen elämään herääminen on saanut myös luontovaistot virkistymään.

Aavaa on suo kansallispuistossa

Lapselle tärkeintä ovat elämykset, eväät ja yhdessäolo

 

Olin (liian) pitkästä aikaa loppuviikon Uimaharjussa tekemässä yhtä aikaa etätöitä ja syystöitä. Matkaan houkuttelin (tai ei sitä kyllä juuri houkutella tarvinnut) perheen nuorimmaisen. Viisivuotiaan kanssa työnteko ja viihdyttäminen työpäivän ajan sisälsi kieltämättä omat pikku haasteensa. Mutta sen sijaan pihatöihin ja retkille lapsen sai helposti matkaan. Kyseinen yksilö jopa omaehtoisesti osallistui puuduttavaan haravointisessioon ja pensaiden leikkuuseen. Ihmiskunnan toivo ei olekaan mennyttä.

Parasta antia oli saada nauttia lapsen kanssa kahdenkeskisestä ajasta. Kun ympärillä ei ole muita perheenjäseniä, lapsen oma persoonallisuus kuoriutuu uudella tavalla esiin. Saman ilmiön olen huomannut aiemminkin isompien kanssa. Lapset ovat luonteeltaan sen verran huomiovarkaita, että osaavat ottaa osansa kaikesta jakamattomasta huomiosta, mitä on tarjolla.
Heitin lapselle vielä idean luontoretkestä, joka pitäisi sisällään kohtuumatkan kävelyä, elämyksenä lintutornin ja palkkiona kunnon eväät sekä kokemuksena notskimakkarat. Vähästä sen lapsen saa mukaansa houkuteltua, kun nuo riittivät. Tämän pienimmän kanssa on muutamia lyhyitä retkiä jo kokeeksi tehty ja aihio on niillä todettu luontoon kelpaavaksi.

Junioreiden kanssa saa varautua siihen, että matkanteko kestää, koska välillä on sata sellaista ihmeellistä asiaa, joita meidän aikuisten silmät eivät enää paatuneisuuttaan näe. Jäähän jämähtänyt suonsilmäke on lapsesta niin erikoinen, että niitä jäitä piti päästä rikkomaan kaikista paikoista. Samoin jäinen sammal tuntuu jalan alla niin jännältä, että onhan se testattava.

Toinen ominainen asia ihmistaimen kanssa kulkemiselle on, että matkantekoon saa välillä houkutella kaikkia laillisia ja laittomia keinoja käyttäen. Ensimmäisen sadan metrin jälkeen saattavat voimat loppua yhtäkkiä ja toki kesken reissun voi yllättää nälkäpissahätäjanovilu tai muu extraterrestrial ongelma. Yllättävän vähän kuitenkin kuului legendaarista "Joko kohta ollaan perillä?"-lausetta. Kaikesta selviää, kun muistaa ottaa hermot matkaan, eikä itse suhtaudu matkantekoon härkäpäisellä tiukkapipo-asenteella.

Hyvin merkityt ja opastetut reitit

 

Hienointa on, kun on aavaa

 

Kohteeksi valitsimme itselle kotoisan ja tutun Patvinsuon. Kyseessä on vuonna 1982 perustettu kansallispuisto, jolle ominaista ovat pitkät puuttomat aavat. On Luojan lykky, että puisto ehdittiin pelastaa turvefasistien alta. Perustamisen aikaan Suomessa ojitettiin kiivaasti soita ja etsittiin laajoja turvetuotantoalueita. Patvilta turvetta olisi taatusti saanut vuosikymmenten tarpeisiin, mutta samalla olisi tuhottu eteläisen Suomen kiistatta hienoin suoreservaatti. Puiston alueella kulkee reittejä noin 80 kilometriä ja reissuja voi tehdä aina päiväretkestä muutaman päivän vaelluksiin saakka.

Kansallispuisto ei ole pelkkää aavasuota. Soiden reunalla ja keskellä kulkee erämaajokia, joiden kiharaa linjaa voi meloa. Lisäksi puiston alueella on kaksi erämaajärveä, joiden ympäristö palvelee yhtä lailla jalan kulkevaa kuin melovaa vaeltajaa. Maisemien lisäksi puisto esittelee vanhaa metsänhoito- ja savottakulttuuria sekä mm. Koitereella harjoitettua järvimalmin keräystä.

Puuton suo voi kuulostaa tylsältä ja yksinkertaiselta maisemalta, mutta minusta se on kauneinta luontoa Suomessa. Voi tietty johtua siitä, että itse olen suonreunassa melkein lapsuuteni kesät viettänyt. Suo on maakravun meri - se on loputon aava, joka jatkuu horisonttiin ja linjaa rikkovat vain yksittäiset kitukasvuiset puut sekä metsäsaarekkeet. Värisävyt ovat erilaiset ja pehmeämmät kuin missään muualla ja tuoksumaailma syntyy suopursujen ja turpeen sekoituksesta.

Patvinsuon kansallispuistoa on huollettu ja pidetty koko ajan kunnossa. Reittien viitoitukset ovat tuoreita ja märimpien osien yli kulkevat tukevat pitkokset, joita puistossa risteilee yhteensä parinkymmenen kilometrin verran. Taukopaikkoja on rakennettu sopivin välein ja reitistöjen lintutornit luovat mahdollisuuden tutustua maisemiin myös ylempää. Patvilla nähdäänkin keväisin ja syksyisin massiiviset hanhien ylilennot. Valitettavasti tänä vuonna myöhästyimme lintuinvaasiolta parilla viikolla ja jäljellä oli vain jäähän kovettunut suo. Lintujen lisäksi tuttuja eläimiä puiston alueella ovat sudet ja karhut.

Lintutornista näkee kauas

 

Ei tähän koskaan kyllästy

 

Porukan nuorin otti heti retkestä vetovastuun ja toimi matkanjohtajana alusta saakka. Pienen ihmisen askeleet kapeilla pitkoksilla olivat varmoja ja iloista mieltä riitti syksyn ensimmäisistä pakkasista huolimatta. Poluilla ei näkynyt muita kulkijoita, vaikka parkkipaikalla muutama auto olikin. Ilmeisesti kävijät suuntasivat tuulista aavasuota mieluummin metsäisempään Suomunkiertoon.

Lapsen ilo oli suunnaton, kun odotettu lintutorni vihdoin kohosi horisonttiin. Ylös johtivat niin jyrkät rappuset, että vanhempaa jo hirvitti päästää lasta kiipeämään, mutta loppujen lopuksi varmempijalkainenhan ja rohkeampi tuollainen pieni lapsi on. Jälleen kerran Teretin lintutornin maiset huikaisivat. Vaikka saman näy on ennenkin kokenut, niin samalta se ei koskaan näytä. Patviin ei vain kyllästy.

Yhä ylös kiipeää...

Taukopaikalla meitä kohtasi iloinen yllätys, kun laavulla yöpynyt porukka oli sytytellyt tulet jo valmiiksi. Pakkasen jäykistämiä sormia nuotion lämpö hiveli ja saatiin luvatut makkaratkin paistettua ilman tuskaista hiilloksen odottelua. Hyvät eväät ja makkaranpaiston toteutuminen taisi siivittää pienet jalat vielä uuteen lentoon paluumatkalla.

Nuori matkanjohtajamme piti paluumatkalla sellaista tahtia, että retki tuntui päättyvän suorastaan ennen aikojaan. Maisemat oli luultavasti tullessa jo kollattu, joten kävellessä keskityttiin vain lämpimään autoon pääsemiseen. Mahtava elämys itselle ja varmaan myös lapselle. Uskoisin, että tästäkin luontoretkestä puhutaan vielä saunanlauteilla talven mittaan useamman kerran.

Nuori matkanjohtaja vetää joukkoja.

Karhunkierroksella




- Eiköhän lähdetä alkukesästä pitkästä aikaa vaeltamaan, kuului viaton kysymys tekstiviestissä kevään alussa.
Olisinpa tiennyt, miten vähän viatonta tuossa ehdotuksessa lopulta oli ja mihin se vielä johti. Pienen empimisen jälkeen vastasin luonteeni mukaisesti luonnon kutsuun myöntävästi. Edessä olisi viikon reissu lähes pohjoiseen (kaikki tietävät, että pohjoinen on tunturilapissa ja Kainuun korpimaat ovat käytännössä keskistä Suomea).
Päätimme tehdä kaksissa miehin vaellusreissun myyttiselle Karhunkierrokselle. Matkaa tulisi suunnitelmien mukaan 80 kilometriä ja aikaa moiseen kuluisi neljä päivää plus kaksi matkapäivää. Kaverini heittämän mainospuheen mukaan silmämme lepäisivät virtaavien koskien laineissa, jylhissä kainuulaisissa kallioissa ja humisevia honkia tulvivissa ikimetsissä. No joo, sinne päin....

 ​
Kaunista suomalaista suomaisemaa

Esivalmistelut

Seuraavana vuorossa oli tavaroiden pakkaus. Mukaan tarvittiin rinkka, vaatteet, ruokaa sekä teltta ja muut tykötarpeet. Edellisestä vaelluksesta oli aikaa...no sanotaan että kauan...joten tavaroiden esiinhaaliminen vei aikaa yllättävän paljon. Vaihtovaatteita otin mukaan kaiken mahdollisen varalle aina ydinlaskeumasta äkilliseen jääkauteen asti. Lopputulos reissun jälkeen oli, että vaihtovaatteita oli liikaa - mutta tarpeellista tavaraa taas liian vähän. Ehdottomasti mukaan olisi pitänyt ottaa taukokengät sekä toinen takki.

Rinkan jälkeen tärkein osanen hyvässä vaelluskokemuksessa ovat kengät. Vintiltä löysinkin vanhat ja hyväksi koetut Haglöfsit, joiden pinnasta näkyi, että kävelty on. Suurin pelko reissussa oli, että kengät eivät kestä loppuun saakka - ostettiin jopa jesaria maailman huonoimmasta Prismasta eli Kuusamon mini-Prismasta. Olin varma, että jos kulku jää jostain kiinni, niin kengät ne eivät ole (hoh hoijaa, kuinka väärässä olinkaan...). Todellisuudessahan vuosien mittaan ihmisen jalka muuttuu, eli kenkä ja jalat olivat minullakin kasvaneet erilleen kuin keski-ikäisten avioliitto ja toisen päivän aamuna tajusin, että tämän reissun jälkeen nämä kengät saisivat kokea todellista eron tuskaa.
Telttavarastosta otin mukaani aivan bränikän Haltin vaelluskupolin. Alunperin tätä reissua laskettiin kolmelle hengelle. Olipas hauskaa, kun ensimmäisenä iltana huomasin telttaa kasatessa, että teltta on kahden hengen teltta. Eli jos alkuperäinen suunnitelma olisi pitänyt, niin joka ilta olisi arvottu, kuka triosta nukkuu teltan ulkopuolella. Hyvät naurut siitä saatiin. Ja oikeastaan nolla-asteisissa öissä pieni teltta olikin parempi vaihtoehto.

Ruokaa oli varattu sillä ajatuksella, että sillä torjuu helposti Afrikan nälänhädän lisäksi sen, että merkatulta reitiltä eksyy vähintään kuukaudeksi Venäjän puolella JA joutuu vielä muutamaksi vuodeksi vankileirille. Jo tässä vaiheessa on todettava, että reissun muonavastaava (en siis todellakaan minä) hoiti hommansa vähintään erinomaisesti. Nälkä ei ollut kertaakaan ja kurkkua kuristavan vitutuksenkin sai karkoitettua maittavalla retkimuonalla.

Näillä spekseillä saatiinkin rinkkoihin sen verran painoa, että Postissa ne luokiteltaisiin jo vaarallisen raskaaksi rahdiksi ja suurin osa halpalentoyhtiöistä kieltäytyisi ottamasta moisia järkäleitä koneisiin. Painostaan huolimatta rinkka toimi reissulla jopa kävelijää paremmin. Ensimmäisen päivän jälkeen se tuli mukana kuin syntisäkki - tuttuna raskaana möhkäleenä hartioiden yläpuolella, mutta silti siedettävänä.

Matkakamut pakattuna

Sitten, kun tavarat olivat vihdoin kasassa, niin Saabin nokka kohti pohjoista ja lusikkaa lattiaan. Matkamittari näytti kotipihassa reissun jälkeen lukemaa 1568 eli saihan siihen kahteen pekkaan jo vähän ajaakin. Onneks alla oli aito ruotsalainen rautahepo.

Karhunkierros - pohjoisen Nuuksio

 

Karhunkierros on Kainuun ja Lapin rajalla kulkeva viivareitti, joka ei siis ole nimestään huolimatta kierros. Se on jokaisen itseään kunnoittavan vaeltajan must-juttu ainakin kerran elämässä. Mittaa koko Karhunkierrokselle tulee 82 kilometriä, kun homman starttaa Hautajärveltä ja lopettaa Rukalle. Reitin ideana on esitellä kainuulaista erämaajokien ja ikimetsien sekä korkeiden vaarojen maisemaa. Polut kulkevat keskellä ei-mitään ja matkan aikana eivät autojen äänet korvaa rasita.

Karhunkierrokselle on rakennettu Kuusamossa loistava infra. Reitin varrella on Metsähallituksen tupia ja Oulangan luontokeskus. Reitin voi halutessaan kävellä ns. lakanavaelluksena ilman majoitustarvikkeita ja teltatta pärjää, vaikkei majoituksia muuten hyödyntäisikään. Tupia on ripoteltu Kainuun korpeen säännöllisin välimatkoin. Kaikki taukopaikat olivat erittäin hyvin huollettuja ja kunnossa olevia. Roskia ei näkynyt - ihme kyllä - juuri missään eli siististi tuolla osataan kulkea.
Reitin lähtöpisteille kulkee Kuusamosta ja Rukalta säännöllisesti linja-auto. Näin ollen kyyditykset hoituvat helposti niin, että oman auton voi jättää Rukalle ja huristaa bussilla reitin toiseen päähän. Ja kenellekään ei varmaan tarvitse kertoa, että Rukalta löytyy kesälläkin kaikki tarvittava fasiliteetti, jotta ihminen kokee olevansa elossa.

Matka Rukalle on etelä-Suomestakin vielä inhimillinen vaikka Kilpisjärveen verrattuna. Sen vuoksi Karhunkierros on Suomen suosituimpia vaellusreittejä. Sesonki reitillä ajoittuu juhannuksen ja heinäkuun lopun väliin. Sen jälkeen reiteillä tulee elokuun hiljaisuus ennen seuraavaa eli ruskasesonkia. Vuositasolla Karhunkierroksella käy noin 15 000 kävelijää.

Suosio jättää valitettavasti myös jälkensä. Kun samoja jälkiä on tallattu 50-luvulta saakka, niin monet polut ovat kuluneet juurakoille ja kiville saakka. Lopputulos on se, että siellä loikit tuntitolkulla kiveltä toiselle tai taiteilet juurakolta seuraavalle ja huomaat, että maisemien sijaan tuijotatkin kengänkärkiäsi. Kulumista ehkäisemään on tosin tehty lujasti töitä. Pitkospuita uusittiin silläkin hetkellä, kun me tuolla kävelimme ja osia poluista oli soritettu paremmin käveltäviksi. Metsähallitus selvästi ymmärtää, minkä arvoinen tuo pohjoisen Nuuksio on.

Juurakkoiset polut ovatkin se, mistä vaeltajat reitin tuntevat. Karhunkierrosta kutsutaankin leikkisästi nimellä "Vanha koivenkatkoja" ja uhreja nuo polut luultavasti vaativatkin. Veikkaisin, että Kuusamolainen ortopedi tienaa saman verran kuin kymmenen helsinkiläistä plastiikkakirurgia. Ihmettelimme kaksissamiehin, kuinka joku lähtee tarpomaan reittiä varrettomassa kengässä - no meitä nyt on moneen lähtöön.

Karhunkierroksen lisäksi lähelle on viime vuonna perustettu Hossan kansallispuisto (joka tosin on retkeilyalueena ollut olemassa jo kauan aikaa). Hossassa vuosia sitten kulkeneena aluetta voi suositella erikoisena ja todella upeana luontokohteena. Itse hahmottelin päässäni, että Kainuuseen olisi mukava tehdä perheretki vaikka matkailuautolla niin, että tutustuisi Hossaan ja Karhunkierrokseen päiväretkillä ja samalla voisi patikoinnin lisäksi leikkiä turistia (mutta skipata Sotkamon ABC:llä tankkaamisen)

Ylämäkeen juurakoita pitkin pomppien

 

Tekniikan maailman testiryhmä kertoo

 

Reissu lähti hienosti liikkeelle. Ensimmäisenä päivänä Luoja rankaisi matkamiehiä pienellä vesisateella, mutta siitä ei juuri haittaa ollut. Porukkaa poluilla oli sen verran, että jokaisella taukopaikalla oli samoja naamoja, mutta jostain välietapeilta löytyi päivittäin uusiakin jalkapareja. Ihmisistä ei tuolla merkatulla reitillä päässyt pakoon kovinkaan pitkäksi aikaa. En usko, että viihtyisin reitillä sesonkina, koska se tietää sitä, että polulla näkyy jatkuvasti joku rinkkaselkäinen kulkija. Se vähän särkisi erämaa-illusiota.

Erämaakaksiomme uljaasti pystyssä

Ensimmäisen päivän jälkeen olimme tavoitteessa ja illalla suurin ongelma oli teltta, jota en siis tietenkään ollut koekasannut ja homma meni opetteluksi. Siinä sai nuotiolla oman matkakaverin lisäksi yksi pariskunta hyvät naurut, kun kasailin telttaa pariin kertaan opetellen ja erehtyen. Ensimmäisen päivän maisemat eivät myöskään tehneet vielä suurta vaikutusta. Parhaat taipaleet olivat vielä edessä.

Tätä hauskuutta riitti. Ylitimme reissun aikana kymmenkunta riippusiltaa. Joka kerta tuo alla hetkuva rakennelma oli yhtä hauska.

Kakkospäivänä päästiin jo maisemien makuun. Reitti kulki Oulankajoen vartta ja kivasti joen päällä tasaisella alustalla. Retken ajankohta oli valittu todella hyvin. Yöllä lämpötila käväisi jossain nollan kieppeillä, mutta päivällä keli oli vaellukselle optimaalinen. Itikoita ei juurikaan näkynyt eli kulkea sai enempiä läiskimättä. Paljon kertoo se, että mukana oli Offia, mutta kertaakaan sitä ei tarvittu.
Toisen päivän iltapäivänä sitten minulta alkoi toinen polvi sanoa sopimustaan irti. Iltapäivä ja meno toiselle yöpaikalle oli jo melkoista nilkuttamista ja viimeiset askeleet muistuttivat enemmän rapajuopon katkokävelyä kuin trendikästä vaeltamista. Siinä vaiheessa arvelin, että kyse on pienemmästä rasitusvammasta, josta vielä selvitään.

Kohtalokkaat juurakot

Kolmospäivän juurakot veivät sitten tuo polven lopullisesti käyttökelvottomaksi. Tasaisella pääsin vielä jotenkuten, mutta ylämäet ja juurakkoisemmat polut kävivät vähän liian tiukaksi. Tässä vaiheessa teimme jo pienen suunnitelman muutoksen, jolla minulta jäisi viimeinen päivä tekemättä, mutta kaveri pääsisi kulkemaan koko reitin läpi ja näkemään siis viimeisen päivän korkeat vaarat ja nousut. Olivat kuulemma näkemisen arvoiset.
Tässä vaiheessa reissua tein vakaan päätöksen, että minun vaeltajan urani saa päätöksensä näihin kilometreihin. Tuntui, että vanha ihminen on saavuttanut lakipisteen, josta ei suuntaa ole muualle kuin alaspäin, joten parempi siis polttaa vaelluskengät nuotiossa ja naulata rinkka juhalllisesti tuvan seinään.


Maineikkaan vaeltajan urani päätösportti?

Maisemat olivat käymisen arvoiset. Itselleni jäivät parhaiten mieleen Kitkanjoki ja Oulankajoki. Kumpikin virtaa tasaisesti matalana erämaiden halki ja leveydeltään ne ohittavat meikäläiset purot kevyesti. Sormituntumalla sanoisin, että vesi on vähintään raikasta ellei totaalisen jäätävää. Reitin vesistöjen vettä join aivan huoletta ja makutuntumalla sanoisin, että huonompaa vettä löytyy monien kaupunkien vesihanoista.

Totta kai tuo reitin kesken jättäminen harmittaa, mutta toisaalta - kun on riittävästi ikää, niin tappioihin osaa suhtautua aikuismaisesti. Näin riittävästi ja sain kokemuksen, jota ei hävitä mikään. Suuren vaikutuksen minuun teki se huolellisuus, jolla reitti on merkattu ja hoidettu. Metsähallitukselle Karhunkierros on yksi kiistaton kruununjalokivi ja sen huomaa kaikessa.
En lähtisi reitille toiste, vaikka se kesken jäikin. Polut olivat sellaisessa kunnossa, että maisemien katselu jäi välillä toisarvoiseksi, kun piti taistella nilkan pyörähtämistä tai muuta liukastumista vastaan. Minulle maisemat ja elämykset eivät ole ihan tuon matkan ajamisen väärti - jos käy vain Karhunkierroksella. Mutta Kainuuseen lähden varmaan toistekin...

Parasta reissussa on vapaus kulkea ja hiljaisuus. Missään ei kuulu huutoa tai meteliä ja autojen ääniä aisti polun varrella sen verran vähän, että niistä sai parin päivän jälkeen jopa harha-aistimuksia. Oli erikoista kuunnella lintujen ääniä, jotka kuuluivat voimakkainen ja jatkuvina hongistojen latvasta. Ja kyllä hauskaa on tehdä matkaa kaverin kanssa. Paljon tulee iltanuotiolla haasteltua asiaa ja asian vierestä ja onhan tuollainen hyvä vaelluskaveri painonsa arvoinen kullassa. Kiitos vaan vielä kerran muonamestari/lääkintävahtimestarille.

Jokainen kilometri on merkattu metallitolpalla. Välillä noita tolppia odotti kuin kuuta nousevaa.

Niin ja se rinkan naulaaminen.... Pikkuisen eksyi silmä tällä viikolla jo Ilomantsissa kulkevan Pogostan kierroksen verkkosivuille. Josko sitä hommaisi uudet kengät ja alkaisi sittenkin suunnitella vielä yhtä reissua.

Reissun opetukset


- Kenkä ja jalka kasvavat eri suuntiin kuin keski-ikäisten avioliitot. Älä lähde kenkiä koekävelemättä reissuun.
- Kasaa teltta aina ennen reissua (näet, riittävätkö neliöt) - ja kasaa teltta aina ennen ensimmäistä konjakkia.
- Nauti matkasta ja ota valokuvia.
- Tiedä omat rajasi - joskus joutuu luovuttamaan, vaikka se kunnian päälle käykin.
- Hommaa hyvä matkakaveri - se vähentää vitutusta pahimmilla hetkillä.

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Perheretkellä

Unelmat eivät aina toteudu niin kuin haaveilee ja joskus säilyttääkseen mielenrauhan, on osattava soveltaa. Me olemme haaveilleet pääsevämme perheen kesken aidoille keskieurooppalaisille joulumarkkinoille näkemään vähän joulutunnelmaa (noista markkinoista minäkin, virallinen joulunvihaaja, sytyn) ja fiilistelemään ihmisvilinässä. No nykyisin tilanne on sekä rahallisesti että ajallisesti sellainen, että mikään Saksan-Itävallan toriviikko ei onnistu. Päätimme siis hieman keventää tuskaa ja läksimme Helsinkiin ilmeisesti Suomen suurimmille joulumarkkinoille Senaatintorille.

Pelikirjan mukainen taktiikka tällä kertaa oli sellainen, että houkuttelimme mummon&ukin lapsenvahdiksi pienimmälle ja näin pääsimme isojen kesken matkaan. Tämä oli sinällään melko erikoista, sillä edellisestä vastaavasta matkasta taitaa olla vuosia. Meidän perheretket loppuivat joskus siihen, että ensinnäkään kukaan halukkaista ei ollut lähdössä yhtä aikaa ja samaan paikkaan. Jokaisella oli omat menonsa, "joita ei missään nimessä voi perua...". Toisekseen, jos matkaan päästiin, niin ensimmäisen viidenkymmenen kilometrin jälkeen takapenkillä kävi sellainen riitely, että matkanteko oli keskeytettävä sosiaalis-terveydellisistä syistä. Ja tämä siis joka-ikinen-kerta. Ja lopulta taisi molempien aikuisten hermot kyrvähtää niin pahasti, että perhematkailulle vedettiin paksut punaiset henkselit päälle.

Tavoiteaikataulu matkalle oli lähteä kello kahdeksan. Matkaan päästiin kello 8:17 - sanoisin, että tällä combolla maksimisuoritus. Tosin startti tehtiin kahteen kertaan, koska ensin ajettiin kerta korttelin ympäri ja palattiin takaisin irroittamaan pienimmän turvaistuin, jotta takapenkille saatiin lisää tilaa.

Kun teemme perheen kesken matkaa, niin monesti musiikkipolitiikka hoidetaan ns. suoratoistopalvelun kautta. Yksi osakkaista toimii deejiinä ja tuottaa kaiuttimiin musiikkia vähän jokaisen makuun. Yleensä DJ:n mopo ei pääse keulimaan, koska uhkana on aina tiskijukan vaihto toiseen nyhtämällä piuha puhelimesta. Aika erilaista musiikkia kuunteluun tuleekin eri tiskijukilta. Meilläkin jokaisella viidestä on omanlaisensa musiikkimaku (tai -mauttomuus), mutta kun kuunneltavien biisien on passattava kaikille, niin siinä venytetään joskus itse kunkin mielikuvitusta. Itse koetan DJ-vuorollani suosia suomi-rockia, koska sieltä löytyy kaikille tuttuja biisejä ja kuunneltavana musiikki on sellaista, että biisejä laulaa ja hyräilee vähän jokainen tavallaan. Tästähän saisi aikaan jopa mukavan perhepelin tekemällä hommasta vanhan ajan levyraadin, jossa biisit arvostellaan ja lasketaan, kenen biisi voittaa.

Matka itsessään meni vallan mainiosti. Näkemistä riitti ja päivä oli kaikille mukava. Itse Tuomaan markkinat olivat yllätys. Niissä riitti näkemistä ja jos mietin vastaavia Saksalaisia tai Itävaltalaisia markkinoita, niin suurin ero tulee miljööstä ja koosta. Etenkin Itävallassa markkinat on monesti sijoitettu keskiaikaisiin kyliin ja markkinat ovatkin vallanneet koko kylän. Noille markkinoille sitten raahataankin kymmeniä bussilastillisia maksukykyisiä turisteja ympäri Eurooppaa.

Idea on Suomessakin sama ja homman vetäminen ei tuo mitään uutta, mutta toisaalta ei kyllä kalpenekaan. Yllättävää oli, kuinka hienoja kotimaisia käsityön tekijöitä ja käsityötuotteita oli saatu esille. Markkinat eivät pitäneet sisällään peruskrääsää ja joutavuuksia (pölynimuripussit ja metrilakut), vaan pääasiassa kojut esittelivät "vähän parempaa" ja aidosti käsin tehtyä. Olipa paikalla muun muassa Liperistä tullut piirakanpaistaja, jolla oli kojussaan piirakkauuni - eli piirakat olivat taatusti paistotuoreita ja juuri voideltuja.

Nyt vähän harmittaa, ettei tullut otettua kuvia reissulta, koska niillä tätäkin olisi saanut aika paljon eläväksi.

Loppuun pieni kevennys. Kuten hyvin tiedätte, niin meille maalaisille Helsinki on aina ihmeellinen. Ja kun juntti osaa suhtautua riittävän kieli-poskessa-meiningillä, niin jopa tuosta päivän reissusta saa vähän oppia. Ohessa meidän päivän opit.

1) Joulu ei ole iloinen juhla. Ainakin kun katsoo joulukaduilla kulkevien ihmisten ilmeitä. Ei siellä paljon näy iloisia hymyjä tai ihastelevaa ihmetystä jouluvaloille, vaan enemmänkin vilua, vitutusta ja yleistä väsyneisyyttä. Harvassa paikassa näkee niin nyrpeän näköisiä ihmisiä kuin suomalaisella joulukadulla. Tilanteen pelastaa onneksi se, että kaupoissa tuntuu nykyisin saavan entistä useammin hyvää ja iloista palvelua - kiireestä ja ruuhkasta huolimatta.
2) Julkkiksia on ihan oikeasti olemassa ja ne liikkuvat täällä maan päällä meidän ihmisten keskellä. Itse bongasin reissulla kaksi julkkikseksi laskettavaa ihmistä - toisesta en ollut ihan varma, kuka hän oli ja toisen nimeä en muista. Kumpikaan ei kuitenkaan moikannut. 
3) Helsingin Tuomaan joulumarkkinat eivät häviä yhtään keski-Euroopan vastaaville. Tavaravalikoima on korkealaatuista kotimaista käsityötä ja myyjiä on taatusti sen verran, että tuolla saa kukkaronsa tyhjäksi. Se, mikä noissa markkinoissa ihmisiä närästää on, että siellä ei saa kulkea terästetty glögi kädessä ja tehdä ostoksia pikku kekkulissa. Pieni puute toki, mutta ei kovin ratkaiseva. Ainoa, mitä itse kaipasin Saksanmaalta olivat kunnon currywursti-annokset kera sauerkrautin. Ja jos tuo keskiaikainen miljöö on pahakin puute, niin voisin kuvitella, että Porvoosta tai vaikka Ruukista löytyisivät oikeaan ympäristöön sijoitetut joulumarkkinat.
4) Meille kuolevaisille on monesti ongelmallista tulla onnelliseksi oikein mistään. Teki hyvää nähdä, kuinka aidosti onnelliseksi joku voikaan tulla vain siitä, että löytää raitiovaunupysäkiltä hieman tavallista pidemmän tupakantumpin, josta saa itselleen vielä muutamat kunnon savut. (Kyseessä siis joku hieman meitäkin vähempiosainen, ei kukaan meidän perheestä!)
5) Helsinki on kaunis ja hieno joulukaupunki. Vaikka en missään nimessä koskaan haluaisi asua Helsingissä, niin turistina siellä on aina kiva käydä. Nyt joulun aikaan pääkaupunkimme hienous tulee siitä, että joulujuttuihin on panostettu kunnolla ja ihmisiä on liikkeellä paljon. Jouluvalot on rahalla tehty ja niiden määrään ja suunnitteluun on käytetty resurssia. Samoin kauppojen näyteikkunat muistuttavat jo taideteoksia ja niissä on sisäänvedon lisäksi tavoitteena lisätä myös koko ympäristön tunnelmaa. Tunnelma syntyy ihmisistä ja siitä, että hommat tehdään "all in".