Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste vaeltaminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vaeltaminen. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 11. kesäkuuta 2023

Salpapolku - rajaseudun tuntematon helmi


 


Eräänä lauantaina otimme suunnaksi Miehikkälän ja Salpapolun. Tarkoituksena oli tehdä  päivän vaellus kevyin varustein. Ajatus lenkkarivaelluksesta syntyi jo viime syksynä, mutta aikatauluongelmista johtuen varsinainen live-veto saatiin aikaan vasta nyt loppukeväästä. Parhaat kelit vaellukselle on aina touko-kesäkuussa ennen hyttysiä ja helteitä.

Alunperin tähtäin oli reilussa kahdenkympin reippaassa kävelyssä, mutta kartalla tavoite täsmentyi noin 26:een kilometriin. Kun lasketaan tavalliseen neljän tunnin kävelyvauhdilla, saa kestoksi taukoineen suunnilleen täyden työpäivän mittaisen setin. Sen mittaisessa reippailussa ei vielä tarvitse pakolla tehdä lämmintä ruokaa, vaan homman pystyy vetämään läpi kevyin eväin ja runsaammin välipaloin. Lämpimän ruuan tekeminen pakottaisi ottamaan mukaan järeämmät vehkeet ja kantamusten paino kasvaisi.

Nyt varusteina oli käytännössä evästä, sateenpitävä takki sekä ensiapuvälineet, puhelimen virtapankki ja varasukat - sekä tietenkin vettä. Edes täällä ei uskalla luottaa siihen, että luonnonvettä uskaltaisi juoda puhdistamattomana. 

Itse lähdin matkaan kevyillä vaelluskengillä eli lenkkareita selvästi raskaammilla, mutta "oikeita" vaelluskenkiä kevyemmillä jalkineilla. Vaelluskaverillani oli jalassa paljasjalka-vaelluskengät, jotka olivat samalla myös testissä. Ilmeisen hyvä valinta ainakin tuollaiseen maastoon. 

Kesäkuun alun kelit voivat olla mitä vain. Ja meillekin tuli reitin varrella vastaan auringonpaisteen lisäksi vesisadetta, kevyt ukkospuuska sekä myös raekuuro. Ja raikas kesäsade ehti kastelemaan vaatteet matkan aikana pariin kertaan. Mutta sellaista on Suomen sää - ei auta valittaa, vaan pukeutua viisaasti. 



Salpapolku - pala historiaa

Salpapolku on Virolahdelta Etelä-Karjalan puolelle Hostikkaan kulkeva polku, joka myötäilee toisen maailmansodan aikaisen Salpalinjan reittiä. Polku onkin yksi parhaita teemapohjaisia vaellusreittejä, jolla itse olen kulkenut. Tasaisesti koko matkan ajan on mielenkiintoista nähtävää ja konkreettiset todisteet sodan ajalta pistävät miettimään, millaista elämä sodan alla on ollut.

Nähtävyydet koostuvat välirauhan aikana aloitetun Salpalinjan rakenteista ja maastossa näkyvistä linnoitusten merkeistä. Polku kiemurtelee massiivisten panssariesteiden vieressä ja säännöllisin väliajoin kallioiden keskellä on betonisia korsuja tai bunkkereita. Lisäksi matkan varrelle osuu kaksi museota, joiden näyttelyissä voi Salpalinjan rakentamista ja historiaa tutkia lähemmin. 

Koko reitin mitta on 54 kilometriä. Polku alkaa Virolahdelta ja siellä paras lähtöpaikka lienee Harjun oppimiskeskuksen parkkipaikka. Harjun läheisyydessä kulkee polkuun liittyviä luontopolkuja, joilla Salpalinjaa esitellään.

Polun varrella on yöpymispaikkoja, joten polku mahdollistaa myös yhtä päivää pidemmät vaellukset. Valitettavasti reitti ei ole ns. rengasreitti, joten polkua joutuu kulkemaan joko edestakaisin tai sitten kahdella autolla. 

Me olimme liikkeellä kahden auton taktiikalla. Ensin ajoimme Hostikkaan, jonka parkkipaikalle jätimme ensimmäisen auton ja jatkoimme sen jälkeen toisella autolla Pyyhinlammen parkkipaikalle aloittamaan kävelyä. 

Näkymä panssarintorjuntatykin takaa panssarikaivantoon



Meidän reittimme välille osui Miehikkälän Salpalinjamuseo, joka on bunkkereiden ja taistelurakennelmien ympärille tehty ulkoilmamuseo. Positiivinen yllätys oli se, että Salpalinjamuseolla tarjotaan erittäin maukasta kotiruokalounasta myös viikonloppuisin. Pakenimme hieman reippaampaa sadekuuroa sisätiloihin ja yllätykseksi itsellekin päädyimme herkulliseen lounaspöytään. Ja ruoka oli niin hyvää, että sitä voi hyvällä omallatunnolla suositella. 

Polku kulkee monenlaisissa maastoissa. Osin kuljetaan hiljaisia maalaisteitä, joissa ainakaan kesäkuun alussa ei ollut yhtään autoliikennettä, joten kulkea sai rauhassa. Välillä polku vetäytyy metsän siimekseen ja pitkiä aikoja kuljetaan kaunista kangasmaastoa täydessä hiljaisuudessa. Vaikka itse en ole mitenkään kyläteillä kulkevien reittien ystävä, niin tällä kertaa asia ei haitannut, koska liikennettä ei näkynyt. Ainoastaan välillä teitä peittävä karkea sepeli ei jaloille tehnyt gutaa. 

Yllättävää oli myös se, että polulla ei muita vaeltajia tullut vastaan. Korkeuseroiltaan reitti on matala, suuria nousuja ei reitin varrella osu. Ja muutenkin kulku on sellaista, että polulle uskaltaisi lähteä lasten kanssa. Märkiä paikkoja ei ainakaan nyt kesäkuun alussa montaa reitillä ollut. Periaatteessa reitin olisi voinut selvitä myös lenkkareissa. 

Lähtöpaikkoja on lyhyin välein, joten reitillä on mahdollista tehdä lasten kanssa vaikka muutaman kilometrin mittaisia kävelyjä. Tai sitten on mahdollista käydä katsomassa joitakin luontopoluista, joita reitin varrella on mm. Virolahden päässä. 



Salpalinja - puolustuksen viimeinen lukko

Salpalinja on toisen maailmansodan aikainen puolutuslinnoite, joka koostuu panssariesteistä sekä niihin liittyvistä betonibunkkereista ja muista puolustuslaitteista. Kiviestettä on itärajalle tehty yhteensä noin 225 kilometrin verran ja lisäksi alueella oli piikkilankaesteitä 300km. Taistelu- ja yhdyshautoja linjalle kaivettiin noin 350km. Salpalinjan rakentaminen aloitettiin välirauhan aikana 1941 ja sitä jatkettiin vielä kesäkuussa 1944 Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alkamisen jälkeen. Salpalinjan tavoitteena oli toimia puolustuksen viimeisenä lukkona ja estää vihollisen eteneminen siten, ettei Suomi saataisi katkaistua kahtia tai niin, ettei vihollinen pääsisi Etelä-Suomeen valtaamaan Helsinkiä. 

Taistelussa Salpalinjaa ei jouduttu koskaan testaamaan. Suurhyökkäys saatiin pysäytettyä jo aiemmille linjoille ja sota ehti onneksi loppua ennen kuin vihollinen pääsi testaamaan linjan pitävyyttä. Rakenteet säilytettiin sodan jälkeen kunnossa ja Puolustusvoimat ylläpiti ja huolsi linjan rakenteita aina 1980-luvulle saakka. Betonista ja kivestä tehdyt kiinteät linnoitteet ovat vielä tänäkin päivänä niin hyvässä kunnossa, että ne toimivat museokohteina täydellisesti. 

Massiivisin ja maassa näkyvin osa Salpalinjaa ovat panssariestekivet. Kivet on sijoitettu koko linjan matkalle 3-4 kiven riveihin. Luin jälkeenpäin, että kilometrin matkalla kiviä on 1700 kappaletta ja yksi kivi painaa noin kolme tonnia. Valmistusajan kalustolla se tarkoitti, että kuorma-auton tai hevoslavetin lavalle on saatu mahtumaan yksi kivi, joka on maastossa laitettu paikalleen käsikäyttöisellä kolmionosturilla. Linjan rakennuksen massiivisuus onkin suhteutettava valmistusajan kalustoon ja tekniikkaan. 

Parhaimmillaan Salpalinjan työmailla on ollut työskentelemässä jopa 35.000 miestä ja naista. Lisäksi työmailla oli parhaimmillaan avustamassa noin tuhat kuorma-autoa, mikä vastasi lähes puolta 1940-luvun Suomen kuorma-autokannasta. Huomioitavaa on myös se, että kun linjaa vahvistettiin 1944, oli suurin osa työikäisistä ja -kuntoisista miehistä rintamalla, joten Salpalinjaa eivät olleet rakentamassa ykkösketjun jääkärit. 

Kivet esteisiin on louhittu lähimaastoista ja edelleen kallioissa on näkyvissä louhoksia, joista kivet on lohkottu. Lohkomisessakin käytössä on ollut sen ajan tekniikka. Rintakivet on räjäytetty, mutta kivien pilkkominen on tehty mieskäyttöisin paineilmaporin, jotka toki olivat sen ajan high techiä.

Betoniset bunkkerit on sijoitettu linjan varrelle siten, että bunkkereiden sijainti on sekä maaston että sodan kannalta mahdollisimman optimaalisessa paikassa. Yleensä se on tarkoittanut, että bunkkerit on tehty kallioiseen maastoon niin, että maaperän kiviaines antaa bunkkereille lisäsuojaa. Osa bunkkereista on louhittu luolina kallioon. Luolarakennelmien tarkoitus on ollut tarjota majoitustilaa jopa 80 miehelle. Luin jälkikäteen, että betoni on toimitettu valupaikalle kottikärryillä kuorma-auton lavalta. Siis puhdasta lihasvoimaa käyttäen. 

Vaikka Salpalinjan arvo on sotahistoriallinen, on se myös arvokas esittely siitä, kuinka entisillä menetelmillä pystyttiin tuottamaan tehokas ja toimiva puolustuslinnoite, jota jopa vihollinen kunnoitti. Tänä päivänä vastaavat linnoitteet pystyttäisiin tekemään nopeammin ja vähemmällä työvoimalla, koska tekninen kehitys on mennyt niin hurjaa vauhtia eteenpäin. Mutta yhtä lailla on mennyt eteenpäin myös sotakaluston kehitys. Yhtä toimivaa puolustuslinnoitetta nykyaseita vastaan olisi vaikeampi rakentaa. 

Näkymä Salpamuseolla sijaitsevan ilmavalvontatorin huipulta


Tuntematon helmi

Salpalinjasta oli hieman hankalaa löytää kattavaa tietoa. Polusta on saatavilla kartta, jonka saa ainakin Salpalinjamuseolta. Mutta kun vaellusta suunnittelee, niin tietoa olisi hyvä olla verkossa paremmin tarjolla. Yllättävän vähän alueesta löytyi esim. blogeista.

Salpalinja on teema-polkuna todella hyvä. Maasto sopii monenlaisilla kulkijoille - kävelijöiden lisäksi myös maastopyöräilijöille. Polusta saa valikoitua itselle sopivat matkat, nähtävyydet ja maastot ja polkuja on helppo kulkea vaikka lasten kanssa. 

Polku on hyvin merkitty, mutta kaikkien nähtävyyksien löytäminen vaatii kartan, jonka kautta polkua on helpompi seurata. Meillä meinasi jäädä yksi kivilouhos näkemättä, kun teimme väärän reittivalinnan ja putosimme polulta noin kilometrin mitalta. Kokonaisuutena merkinnät polulla ovat kuitenkin hyvät ja niitä on selvästi ylläpidetty. 

Polun ympärille on rakennettu myös hyvät fasiliteetit. Yöpymispaikkoja on telttailijoille, mutta alueelta löytyy myös vuokraustupia tai maaseutumatkailupaikkoja, joissa voi yöpyä. 

Itse näkisin, että tällainen polku on todella hyvä matkailuvaltti Miehikkälän kokoiselle kunnalle. Luontomatkailu ja vaellusturismi ovat kasvavia turismin muotoja ja niissä mennään joka puolella Suomea eteenpäin isoin harppauksin. Kun ennen vaeltajat nähtiin vain omia eväitä syövinä luonnonkuluttajina, on kuva tänään toisenlainen. Nykyvaeltaja kyllä kulkee omia polkujaan ja yöpyy usein teltassa, mutta sen lisäksi hän kuluttaa reitin varrella ravintola-, kauppa- tai yöpymispalveluja sekä kaipaa reitin varrella esim. opas- tai huoltomahdollisuuksia. Ja yleensä alueelle kuin alueelle tuleva turisti jättää käydessään rahaa eri ostosten muodossa. Monesti vaellus aloitetaan hotellista tai päätetään hotelliin, jossa sitten rankan ulkoilmareissun jälkeen on mukavaa hemmotella itseä sivilisaation tarjoamin mukavuuksin. 

Suomessa vaelluspolut ovat usein pyrkineet esittelemään eri luontotyyppejä tai näyttämään Suomen luontoa aidoimmillaan ja puhtaimmillaan. Niiden lisäksi voisi yhtenä polkutyyppinä toimia myös Salpapolun kaltaiset teemapolut. Jotain vastaavaa on toki olemassa. Esim. Isojärven kansallispuisto esittelee Suomalaista metsäteollisuutta ja Ilomantsissa on ilmeisesti viime vuosina rakennettu sotahistoriaan perustuvaa polkuverkostoa. Näille on varmasti kysyntää enenevässä määrin. 



Mitäs tästä opittiin?

Hyvistä reissuista oppii aina jotain. Ja tämä todellakin oli hyvä reissu monesta syystä. Ensimmäinen reissu pojan kanssa - syytä olisi ollut tehdä näitä enemmänkin ja aiemminkin. Ja luulenkin, että tämä ei tule viimeiseksi jäämään. Sen verran mukavaa matkanteko oli. 

Meille päivän loppusaldo oli 31km ja aikaa koko hommaan kului kymmenen tuntia. Siis sekä aika- että matkasaldot menivät kirkkaasti pitkäksi. Kevyillä eväillä olisi varmaan pärjännyt, mutta viimeiset kilometrit olisi tehty nälässä ja sumussa. Meille onnekkaasti Salpamuseon lounas osui hyvään kohtaan. Reissuilla tulee aina varautua siihen, että suunniteltu matka ylittyy (alitu se ei koskaan!) ja aikaa kannattaa varata aina reippaasti. Kiireessä vaeltaminen on melko nihkeää. Ja mitä lähemmäs syksyä mennään, tulee loppupäässä vastaan vitutuksen lisäksi myös pimeä. 

Varusteet osuivat nappiin. Kevyemmällä kengällä olisi ehkä pärjännyt, mutta raskaampaa ei olisi tarvinnut. Ja takki oli hyvä olla, koska säätiedote petti meidät totaalisesti. Ennakko-oletus oli, että sää reitin varrella on viileä, mutta poutainen. Lopputulos oli viileä ja sateinen. 

Ja suurin oppi oli tietenkin mielenkiintoinen historia-pläjäys Salpalinjasta. On se melkoinen rakennelma, jonka tekeminen suhteessa aikaan ja työkaluihin on todellinen voimainkoetus. Onneksi sitä ei kuitenkaan tositoimissa tarvittu, vaan linja jäi museokohteeksi - rajan oikealle puolelle. 

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Karhunkierroksella




- Eiköhän lähdetä alkukesästä pitkästä aikaa vaeltamaan, kuului viaton kysymys tekstiviestissä kevään alussa.
Olisinpa tiennyt, miten vähän viatonta tuossa ehdotuksessa lopulta oli ja mihin se vielä johti. Pienen empimisen jälkeen vastasin luonteeni mukaisesti luonnon kutsuun myöntävästi. Edessä olisi viikon reissu lähes pohjoiseen (kaikki tietävät, että pohjoinen on tunturilapissa ja Kainuun korpimaat ovat käytännössä keskistä Suomea).
Päätimme tehdä kaksissa miehin vaellusreissun myyttiselle Karhunkierrokselle. Matkaa tulisi suunnitelmien mukaan 80 kilometriä ja aikaa moiseen kuluisi neljä päivää plus kaksi matkapäivää. Kaverini heittämän mainospuheen mukaan silmämme lepäisivät virtaavien koskien laineissa, jylhissä kainuulaisissa kallioissa ja humisevia honkia tulvivissa ikimetsissä. No joo, sinne päin....

 ​
Kaunista suomalaista suomaisemaa

Esivalmistelut

Seuraavana vuorossa oli tavaroiden pakkaus. Mukaan tarvittiin rinkka, vaatteet, ruokaa sekä teltta ja muut tykötarpeet. Edellisestä vaelluksesta oli aikaa...no sanotaan että kauan...joten tavaroiden esiinhaaliminen vei aikaa yllättävän paljon. Vaihtovaatteita otin mukaan kaiken mahdollisen varalle aina ydinlaskeumasta äkilliseen jääkauteen asti. Lopputulos reissun jälkeen oli, että vaihtovaatteita oli liikaa - mutta tarpeellista tavaraa taas liian vähän. Ehdottomasti mukaan olisi pitänyt ottaa taukokengät sekä toinen takki.

Rinkan jälkeen tärkein osanen hyvässä vaelluskokemuksessa ovat kengät. Vintiltä löysinkin vanhat ja hyväksi koetut Haglöfsit, joiden pinnasta näkyi, että kävelty on. Suurin pelko reissussa oli, että kengät eivät kestä loppuun saakka - ostettiin jopa jesaria maailman huonoimmasta Prismasta eli Kuusamon mini-Prismasta. Olin varma, että jos kulku jää jostain kiinni, niin kengät ne eivät ole (hoh hoijaa, kuinka väärässä olinkaan...). Todellisuudessahan vuosien mittaan ihmisen jalka muuttuu, eli kenkä ja jalat olivat minullakin kasvaneet erilleen kuin keski-ikäisten avioliitto ja toisen päivän aamuna tajusin, että tämän reissun jälkeen nämä kengät saisivat kokea todellista eron tuskaa.
Telttavarastosta otin mukaani aivan bränikän Haltin vaelluskupolin. Alunperin tätä reissua laskettiin kolmelle hengelle. Olipas hauskaa, kun ensimmäisenä iltana huomasin telttaa kasatessa, että teltta on kahden hengen teltta. Eli jos alkuperäinen suunnitelma olisi pitänyt, niin joka ilta olisi arvottu, kuka triosta nukkuu teltan ulkopuolella. Hyvät naurut siitä saatiin. Ja oikeastaan nolla-asteisissa öissä pieni teltta olikin parempi vaihtoehto.

Ruokaa oli varattu sillä ajatuksella, että sillä torjuu helposti Afrikan nälänhädän lisäksi sen, että merkatulta reitiltä eksyy vähintään kuukaudeksi Venäjän puolella JA joutuu vielä muutamaksi vuodeksi vankileirille. Jo tässä vaiheessa on todettava, että reissun muonavastaava (en siis todellakaan minä) hoiti hommansa vähintään erinomaisesti. Nälkä ei ollut kertaakaan ja kurkkua kuristavan vitutuksenkin sai karkoitettua maittavalla retkimuonalla.

Näillä spekseillä saatiinkin rinkkoihin sen verran painoa, että Postissa ne luokiteltaisiin jo vaarallisen raskaaksi rahdiksi ja suurin osa halpalentoyhtiöistä kieltäytyisi ottamasta moisia järkäleitä koneisiin. Painostaan huolimatta rinkka toimi reissulla jopa kävelijää paremmin. Ensimmäisen päivän jälkeen se tuli mukana kuin syntisäkki - tuttuna raskaana möhkäleenä hartioiden yläpuolella, mutta silti siedettävänä.

Matkakamut pakattuna

Sitten, kun tavarat olivat vihdoin kasassa, niin Saabin nokka kohti pohjoista ja lusikkaa lattiaan. Matkamittari näytti kotipihassa reissun jälkeen lukemaa 1568 eli saihan siihen kahteen pekkaan jo vähän ajaakin. Onneks alla oli aito ruotsalainen rautahepo.

Karhunkierros - pohjoisen Nuuksio

 

Karhunkierros on Kainuun ja Lapin rajalla kulkeva viivareitti, joka ei siis ole nimestään huolimatta kierros. Se on jokaisen itseään kunnoittavan vaeltajan must-juttu ainakin kerran elämässä. Mittaa koko Karhunkierrokselle tulee 82 kilometriä, kun homman starttaa Hautajärveltä ja lopettaa Rukalle. Reitin ideana on esitellä kainuulaista erämaajokien ja ikimetsien sekä korkeiden vaarojen maisemaa. Polut kulkevat keskellä ei-mitään ja matkan aikana eivät autojen äänet korvaa rasita.

Karhunkierrokselle on rakennettu Kuusamossa loistava infra. Reitin varrella on Metsähallituksen tupia ja Oulangan luontokeskus. Reitin voi halutessaan kävellä ns. lakanavaelluksena ilman majoitustarvikkeita ja teltatta pärjää, vaikkei majoituksia muuten hyödyntäisikään. Tupia on ripoteltu Kainuun korpeen säännöllisin välimatkoin. Kaikki taukopaikat olivat erittäin hyvin huollettuja ja kunnossa olevia. Roskia ei näkynyt - ihme kyllä - juuri missään eli siististi tuolla osataan kulkea.
Reitin lähtöpisteille kulkee Kuusamosta ja Rukalta säännöllisesti linja-auto. Näin ollen kyyditykset hoituvat helposti niin, että oman auton voi jättää Rukalle ja huristaa bussilla reitin toiseen päähän. Ja kenellekään ei varmaan tarvitse kertoa, että Rukalta löytyy kesälläkin kaikki tarvittava fasiliteetti, jotta ihminen kokee olevansa elossa.

Matka Rukalle on etelä-Suomestakin vielä inhimillinen vaikka Kilpisjärveen verrattuna. Sen vuoksi Karhunkierros on Suomen suosituimpia vaellusreittejä. Sesonki reitillä ajoittuu juhannuksen ja heinäkuun lopun väliin. Sen jälkeen reiteillä tulee elokuun hiljaisuus ennen seuraavaa eli ruskasesonkia. Vuositasolla Karhunkierroksella käy noin 15 000 kävelijää.

Suosio jättää valitettavasti myös jälkensä. Kun samoja jälkiä on tallattu 50-luvulta saakka, niin monet polut ovat kuluneet juurakoille ja kiville saakka. Lopputulos on se, että siellä loikit tuntitolkulla kiveltä toiselle tai taiteilet juurakolta seuraavalle ja huomaat, että maisemien sijaan tuijotatkin kengänkärkiäsi. Kulumista ehkäisemään on tosin tehty lujasti töitä. Pitkospuita uusittiin silläkin hetkellä, kun me tuolla kävelimme ja osia poluista oli soritettu paremmin käveltäviksi. Metsähallitus selvästi ymmärtää, minkä arvoinen tuo pohjoisen Nuuksio on.

Juurakkoiset polut ovatkin se, mistä vaeltajat reitin tuntevat. Karhunkierrosta kutsutaankin leikkisästi nimellä "Vanha koivenkatkoja" ja uhreja nuo polut luultavasti vaativatkin. Veikkaisin, että Kuusamolainen ortopedi tienaa saman verran kuin kymmenen helsinkiläistä plastiikkakirurgia. Ihmettelimme kaksissamiehin, kuinka joku lähtee tarpomaan reittiä varrettomassa kengässä - no meitä nyt on moneen lähtöön.

Karhunkierroksen lisäksi lähelle on viime vuonna perustettu Hossan kansallispuisto (joka tosin on retkeilyalueena ollut olemassa jo kauan aikaa). Hossassa vuosia sitten kulkeneena aluetta voi suositella erikoisena ja todella upeana luontokohteena. Itse hahmottelin päässäni, että Kainuuseen olisi mukava tehdä perheretki vaikka matkailuautolla niin, että tutustuisi Hossaan ja Karhunkierrokseen päiväretkillä ja samalla voisi patikoinnin lisäksi leikkiä turistia (mutta skipata Sotkamon ABC:llä tankkaamisen)

Ylämäkeen juurakoita pitkin pomppien

 

Tekniikan maailman testiryhmä kertoo

 

Reissu lähti hienosti liikkeelle. Ensimmäisenä päivänä Luoja rankaisi matkamiehiä pienellä vesisateella, mutta siitä ei juuri haittaa ollut. Porukkaa poluilla oli sen verran, että jokaisella taukopaikalla oli samoja naamoja, mutta jostain välietapeilta löytyi päivittäin uusiakin jalkapareja. Ihmisistä ei tuolla merkatulla reitillä päässyt pakoon kovinkaan pitkäksi aikaa. En usko, että viihtyisin reitillä sesonkina, koska se tietää sitä, että polulla näkyy jatkuvasti joku rinkkaselkäinen kulkija. Se vähän särkisi erämaa-illusiota.

Erämaakaksiomme uljaasti pystyssä

Ensimmäisen päivän jälkeen olimme tavoitteessa ja illalla suurin ongelma oli teltta, jota en siis tietenkään ollut koekasannut ja homma meni opetteluksi. Siinä sai nuotiolla oman matkakaverin lisäksi yksi pariskunta hyvät naurut, kun kasailin telttaa pariin kertaan opetellen ja erehtyen. Ensimmäisen päivän maisemat eivät myöskään tehneet vielä suurta vaikutusta. Parhaat taipaleet olivat vielä edessä.

Tätä hauskuutta riitti. Ylitimme reissun aikana kymmenkunta riippusiltaa. Joka kerta tuo alla hetkuva rakennelma oli yhtä hauska.

Kakkospäivänä päästiin jo maisemien makuun. Reitti kulki Oulankajoen vartta ja kivasti joen päällä tasaisella alustalla. Retken ajankohta oli valittu todella hyvin. Yöllä lämpötila käväisi jossain nollan kieppeillä, mutta päivällä keli oli vaellukselle optimaalinen. Itikoita ei juurikaan näkynyt eli kulkea sai enempiä läiskimättä. Paljon kertoo se, että mukana oli Offia, mutta kertaakaan sitä ei tarvittu.
Toisen päivän iltapäivänä sitten minulta alkoi toinen polvi sanoa sopimustaan irti. Iltapäivä ja meno toiselle yöpaikalle oli jo melkoista nilkuttamista ja viimeiset askeleet muistuttivat enemmän rapajuopon katkokävelyä kuin trendikästä vaeltamista. Siinä vaiheessa arvelin, että kyse on pienemmästä rasitusvammasta, josta vielä selvitään.

Kohtalokkaat juurakot

Kolmospäivän juurakot veivät sitten tuo polven lopullisesti käyttökelvottomaksi. Tasaisella pääsin vielä jotenkuten, mutta ylämäet ja juurakkoisemmat polut kävivät vähän liian tiukaksi. Tässä vaiheessa teimme jo pienen suunnitelman muutoksen, jolla minulta jäisi viimeinen päivä tekemättä, mutta kaveri pääsisi kulkemaan koko reitin läpi ja näkemään siis viimeisen päivän korkeat vaarat ja nousut. Olivat kuulemma näkemisen arvoiset.
Tässä vaiheessa reissua tein vakaan päätöksen, että minun vaeltajan urani saa päätöksensä näihin kilometreihin. Tuntui, että vanha ihminen on saavuttanut lakipisteen, josta ei suuntaa ole muualle kuin alaspäin, joten parempi siis polttaa vaelluskengät nuotiossa ja naulata rinkka juhalllisesti tuvan seinään.


Maineikkaan vaeltajan urani päätösportti?

Maisemat olivat käymisen arvoiset. Itselleni jäivät parhaiten mieleen Kitkanjoki ja Oulankajoki. Kumpikin virtaa tasaisesti matalana erämaiden halki ja leveydeltään ne ohittavat meikäläiset purot kevyesti. Sormituntumalla sanoisin, että vesi on vähintään raikasta ellei totaalisen jäätävää. Reitin vesistöjen vettä join aivan huoletta ja makutuntumalla sanoisin, että huonompaa vettä löytyy monien kaupunkien vesihanoista.

Totta kai tuo reitin kesken jättäminen harmittaa, mutta toisaalta - kun on riittävästi ikää, niin tappioihin osaa suhtautua aikuismaisesti. Näin riittävästi ja sain kokemuksen, jota ei hävitä mikään. Suuren vaikutuksen minuun teki se huolellisuus, jolla reitti on merkattu ja hoidettu. Metsähallitukselle Karhunkierros on yksi kiistaton kruununjalokivi ja sen huomaa kaikessa.
En lähtisi reitille toiste, vaikka se kesken jäikin. Polut olivat sellaisessa kunnossa, että maisemien katselu jäi välillä toisarvoiseksi, kun piti taistella nilkan pyörähtämistä tai muuta liukastumista vastaan. Minulle maisemat ja elämykset eivät ole ihan tuon matkan ajamisen väärti - jos käy vain Karhunkierroksella. Mutta Kainuuseen lähden varmaan toistekin...

Parasta reissussa on vapaus kulkea ja hiljaisuus. Missään ei kuulu huutoa tai meteliä ja autojen ääniä aisti polun varrella sen verran vähän, että niistä sai parin päivän jälkeen jopa harha-aistimuksia. Oli erikoista kuunnella lintujen ääniä, jotka kuuluivat voimakkainen ja jatkuvina hongistojen latvasta. Ja kyllä hauskaa on tehdä matkaa kaverin kanssa. Paljon tulee iltanuotiolla haasteltua asiaa ja asian vierestä ja onhan tuollainen hyvä vaelluskaveri painonsa arvoinen kullassa. Kiitos vaan vielä kerran muonamestari/lääkintävahtimestarille.

Jokainen kilometri on merkattu metallitolpalla. Välillä noita tolppia odotti kuin kuuta nousevaa.

Niin ja se rinkan naulaaminen.... Pikkuisen eksyi silmä tällä viikolla jo Ilomantsissa kulkevan Pogostan kierroksen verkkosivuille. Josko sitä hommaisi uudet kengät ja alkaisi sittenkin suunnitella vielä yhtä reissua.

Reissun opetukset


- Kenkä ja jalka kasvavat eri suuntiin kuin keski-ikäisten avioliitot. Älä lähde kenkiä koekävelemättä reissuun.
- Kasaa teltta aina ennen reissua (näet, riittävätkö neliöt) - ja kasaa teltta aina ennen ensimmäistä konjakkia.
- Nauti matkasta ja ota valokuvia.
- Tiedä omat rajasi - joskus joutuu luovuttamaan, vaikka se kunnian päälle käykin.
- Hommaa hyvä matkakaveri - se vähentää vitutusta pahimmilla hetkillä.